Ohjaus: Ben Stiller Pääosissa: Ben Stiller, Owen Wilson, Christine Taylor, Will Ferrell, Jerry Stiller, Milla Jovovich ja Jon Voight Genre: komedia Kesto: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: 12
Näin Zoolanderin ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten ja muistan nauraneeni paljon. Missasin elokuvan jatko-osan, Zoolander 2:n (2016), kun se ilmestyi alkuvuodesta, mutta nyt kun se on saatavilla vuokralla, niin päätin sen lisäksi katsoa myös alkuperäisen uudestaan ja arvostella molemmat. Ensimmäinen löytyi kätevästi Netflixistä ja katsoin sen uudestaan eilen illalla. En tainnut sittenkään muistaa kovin hyvin kyseisen elokuvan laatutasoa...
Hävittyään vuoden miesmalli -kilpailun, Derek Zoolander päättää tehdä jotain muutakin elämällään kuin olla "törkeen törkeen komee". Samaan aikaan eräs toinen mallimaailman henkilö suunnittelee Malesian pääministerin murhaa, johon hän yrittää saada Zoolanderin mukaan. Ben Stiller ei kuulu suosikkinäyttelijöihini. Jopa komediaelokuvien puolella yleensä hyppään yli hänen elokuvansa ja katson mieluummin yleisesti haukutumpaa Adam Sandleria. Tässä elokuvassa Stiller on kuitenkin aivan mahtava! ...olemalla todella huono. Stiller näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, eli Derek Zoolanderia, joka on yksinkertainen malli, joka kuvittelee olevansa paljon paremman näköinen, kuin mitä todellisuudessa onkaan. Zoolander on luonut uraa kolmella ilmeellä: "Blue Steel", "Ferrari" ja "Le Tigre", jotka ovat todellisuudessa yksi ja sama ilme. Ne ovat hieman liioiteltuja versioita hänen normaalista ilmeestään, joka näkyy hänen kasvoillaan läpi elokuvan. Zoolander on hahmona mietitty tarkkaan aina puvuista kävelytyyliin ja ilmeestä puhetapaan asti. Harmi vain, että siihen elokuvan plussat jäävätkin. En erityisemmin pidä Owen Wilsonistakaan. Jokin pelkästään siinä, että hän näkyy elokuvassa, saa minut hieman ärsyyntymään. Hänen äänensä sopi Free Birdsiin (2013) ja hän yllätti No Escapessa (2015), mutta muuten hän ei ole mielestäni kovin hyvä. Tässä hän esittää mallitulokas Hanselia, joka vie palkinnon Zoolanderin nenän edestä. Onneksi häntä ei nähdä kovin paljoa elokuvassa, sillä Wilson on vain huono. Hän ja Vince Vaughn kuuluvat omaan "huonoimpien komedianäyttelijöiden" -listaani ja valitettavasti myös Vaughn nähdään lyhyesti elokuvassa. Will Ferrell osaa olla hyvä tai huono, enkä oikein tiedä, kumpaa hän on tässä. Hän ainakin huomauttaa pariin otteeseen asioita, mitkä katsojakin huomaa elokuvassa, joten välillä hänet voi kokea katsojan äänenä. Hän esittää Mugatua, jonka täytyy manipuloida Zoolander tappamaan Malesian pääministeri. Christine Taylorin näyttelemä Matilda Jeffries on varmaan ainoa normaali hahmo koko elokuvassa. Hän yrittää tehdä juttua Zoolanderista ja päätyy usein pyörittelemään silmiään tämän läsnäollessa, sillä Zoolander on vain niin idiootti. Jerry Stiller esittää malliagentti Maury Ballsteinia, jolla ei ole täysin puhtaat jauhot pussissaan. Hahmo ei ole kovin mieleenpainuva tai hauska. Elokuvassa esiintyvät myös Milla Jovovich Mugatun assistentti Katinkana, Jon Voight Zoolanderin isänä, sekä mm. Natalie Portman, Donald Trump, David Bowie, Cuba Gooding Jr., Lenny Kravitz ja Paris Hilton omina itsenään.
Pahikset haluavat murhata Malesian uuden pääministerin, sillä hän aikoo lopettaa lapsityövoiman käytön, jota monet muotialalla hyödyntävät. Pääministeri on tulossa pian katsomaan muotinäytöstä, jossa Mugatun manipuloitu murhaaja tappaisi hänet. Mugatun täytyy saada joku täysin hömelö malli asialle ja hän päätyy Derek Zoolanderiin. Suunnitelma ei mene niin kuin pitää, kun Zoolander ilmoittaa lopettavansa mallihommat häviönsä jälkeen. Elokuvassa on todella hämärä tarina, mutta sen sanoman unohtaa helposti, kun tuijottaa Zoolanderin sähellystä, hänen yrittäessä todistaa olevansa joko parempi muuten kuin mallina tai olevansa kaikista paras malli. Elokuvassa tuntuu tapahtuvan paljon kaikkea ylimääräistä ja luulin elokuvan olevan jo lopuillaan noin neljänkymmenen minuutin kohdalla. Loppua kohti elokuva hidastuu, eikä jaksa pitää samalla lailla katsojan mielenkiintoa yllä.
Yleensä komediat eivät toimi toisella katsomiskerralla, sillä vitsit tietää etukäteen. Tällä kertaa asia ei ollut niin omalla kohdallani. En muistanut vitsejä, muistin vain nauraneeni paljon ensimmäisellä näkemiskerralla. Tällä kertaa en nauranut lähes ollenkaan ja ainoa mille nauroin, oli Zoolander hahmona. Muuten elokuva ei oikeastaan ole kovin hauska, vaan pikemminkin kovaäänistä häsellystä. Kun muut hahmot eivät ole kovin mielenkiintoisia, eivätkä edes hauskoja, niin jaksaako elokuvaa katsoa kokonaan? Derek Zoolanderin takia kyllä. Hahmo on jollain kierolla tavalla saatu niin nappiin, että häntä jaksaisi seurata pidempäänkin, mutta jos hahmo olisi erilainen niin ei, tämä elokuva ei toimisi. Kieroa on myös, että yksi parhaimpia kohtia on, kun Mugatu hypnotisoi Zoolanderia ja kertoo lapsityövoiman hyödyistä. Se on niin väärin, että tällaisessa jutussa se naurattaa, etenkin jos on hieman kummallinen huumorintaju.
Ben Stillerille ei riittänyt, että hän on elokuvan päätähti, ehei. Hän myös toimi ohjaajana, käsikirjoittajana ja tuottajana elokuvassa. Noh, ainakin hän sai tehdä, mitä haluaa ja sen myös näkee. Derek Zoolanderiin on panostettu täysillä, mutta muuhun elokuvaan ei niinkään. Onneksi elokuva on kuvattu ja leikattu ihan tasokkaasti. Puvustustiimillä on varmasti ollut hauskaa mallien asujen suunnittelemisessa - varsinkin niissä, joita päähenkilöt käyttävät. Maskeeraajat ovat myös päässeet leikkimään taidoillaan. Musiikin sävellyksestä vastaa David Arnold, mutta eipä sillä väliä, koska sävellettyä musiikkia ei edes huomaa, vaan pääasiassa elokuvassa kuullaan eri artistien ja yhtyeiden kappaleita, joita lopputeksteissäkin on listattu yli neljäkymmentä.
Yhteenveto:Zoolander on heikompi elokuva kuin muistin. Se ei ole kovin hauska ja hahmot eivät erityisemmin kiinnosta. Will Ferrell pääasiassa vain huutaa, silloin kun ei ole hiljaa, jolloin katsojana toivoisi, että hän olisi hiljaa. Owen Wilson on vain huono. Parasta kaikin puolin on itse Derek Zoolander. Hahmo on hauska ja kyseessä on mielestäni jopa Ben Stillerin paras roolisuoritus. Vaikea tätä on oikein mennä suosittelemaan kellekään. Monet julkkiscameot läpi elokuvan ovat kivoja yllätyksiä, mutta Vince Vaughnin olisi voinut jättää pois. Saa nähdä, mitä Zoolander 2:sta seuraa, en ole nimittäin kuullut siitä mitään hyvää...
Kirjoittanut: Joonatan, 17.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ibtimes.com
Zoolander, 2001, Paramount Pictures, Village Roadshow Pictures, VH1 Television, NPV Entertainment, Scott Rudin Productions, Red Hour Films, Tenth Planet Productions
Ohjaus: Kenneth Branagh Pääosissa: Chris Hemsworth, Natalie Portman, Tom Hiddleston, Anthony Hopkins, Stellan Skarsgård, Kat Dennings, Clark Gregg, Idris Elba ja Jeremy Renner Genre: supersankarielokuva, seikkailu Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 12
Thor ei ollut kovin tuttu hahmo minulle ennen tämän elokuvan näkemistä. Tiesin tietenkin mytologiasta Thorin, Lokin, Odinin ja Asgårdin, mutta ajattelin, että tämä elokuva olisi hyvin kaukana alkuperäisistä jumaltarinoista. En erityisemmin odottanut elokuvaa, kun se ilmestyi keväällä 2011, sillä odotin paljon enemmän tämän jälkeen ilmestynyttä Captain America: The First Avengeria (2011). Marvel Cinematic Universen (2008-), joka kattaa monien tuttujen Marvel-sankareiden elokuvat, uusin osa Doctor Strange (2016) ilmestyy parin kuukauden päästä, joten sitä ennen täytyi käydä läpi sarjan aiemmat osat.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien elokuvaa Iron Man 2(2010)!
Odin karkottaa Thorin Maahan, tämän käytöksen takia. Maassa Thor tapaa Jane Fosterin ja yrittää löytää keinoa päästä takaisin Asgardiin.
En erityisemmin perusta Chris Hemsworthista näyttelijänä, mutta Thorin roolissa hän toimii... ainakin tarpeeksi hyvin. Paikoitellen hän ei vakuuta yhtään ja lähinnä vain ärsyttää hahmon toimintatavat. Pidän silti elokuvan tarinakaaresta, jossa päähahmolla on jo valmiiksi sankarin voimat, mutta hän joutuu oppimaan kantapään kautta, mitä vaatii olla sankari. Thorin isänä, Odinina, nähdään Anthony "Hannibal Lecter" Hopkins. Hopkins sopii erittäin hyvin vanhan, viisaan jumalan rooliin ja hänestä huokuu arvokkuus. Harmi vain, ettei hän esiinny kovin paljoa elokuvassa. Monien fanityttöjen suosioon nousi Loki-hahmo, jota näyttelee Tom Hiddleston. Itse en ymmärrä hahmon suurta suosiota, sillä tässä hän on lähinnä vain ärsyttävä, valittava kakara, joka vaikuttaa erittäin ylihemmotellulta, ollessaan oikeasti se lapsi, joka ei saanut suurta suosiota. Hiddleston ei vakuuta tässä ollenkaan. Häntä fanitetaan selkeästi vain näyttelijän ulkonäön takia.
Tutkija Jane Fosterina nähdään Natalie Portman, joka on enimmäkseen vain erittäin hämillään koko elokuvan ajan. Vaikka Portman on hyvä näyttelijä ja sopii muuten rooliin, niin uskottavana tutkijana häntä on vaikea nähdä. Hahmo ei onneksi ole "neito hädässä" -tyyppinen ratkaisu. Janen kanssa tutkimukseen osallistuvat Erik Selvig (Stellan Skarsgård) ja Darcy Lewis (Kat Dennings). Skarsgård on tuttuun tapaansa hyvä, mutta Dennings on suurimmaksi osaksi ärsyttävä, yrittäessään olla elokuvan muka-hauska hahmo. Darcy on selkeästi vain Janen ystävä, sillä häntä ei todellakaan voi ottaa tosissaan minkäänlaisena tutkijana. Iron Manissa (2008) ja Iron Man 2:ssa esiintynyt agentti Coulson (Clark Gregg) esiintyy myös tässä. Jo Iron Man 2:n lopussa pohjustettiin Thoria, kun Coulson saapuu New Mexicoon ja näkee Thorin Mjolnir-vasaran ihmisten ympäröimänä. Tässä elokuvassa kyseinen kohtaus tapahtuu ennen puoltaväliä. Elokuvassa esitellään uusi hahmo, nimeltä Clint Barton, jonka fanit kuitenkin tietävät nimellä Hawkeye. Bartonia näyttelee Jeremy Renner. Hahmo ei kuitenkaan esiinny elokuvassa kuin yhdessä kohtauksessa lyhyesti. Mukana ovat myös Thorin tiimiin kuuluvat Fandral (Josh Dallas), Sif (Jaimie Alexander), Hogun (Tabanodu Asano) ja Volstagg (aiemmin Marvel-elokuva Punisher: War Zonessa, 2008, nähty Ray Stevenson), sekä Asgardia vartioiva Heimdall (Idris Elba). Jääjättiläisten johtajaa, kuningas Laufeyta näyttelee Colm Feore.
Elokuvan alussa kuullaan Odinin kertojaääni, tämän selittäessä sekä katsojille, että Thorille ja Lokille näiden ollessa lapsia, kuinka Jotunheimin jääjättiläiset aikoinaan hyökkäsivät Maahan ja kuinka Asgardin joukot pysäyttivät heidät. Vuosia myöhemmin, kun Thoria ollaan kruunaamassa uudeksi kuninkaaksi, ryhmä jääjättejä hyökkää Asgardiin. Tämän seurauksena Thor vie oman joukkonsa - Odinin säännöistä huolimatta - Jotunheimiin, kostaakseen näille, minkä takia Odin vie Thorilta voimat ja Mjolnirin, ja karkottaa tämän Maahan.
Elokuvan alkuosuudessa on fantasiaseikkailun tunnelmaa. Asgardin värikkyys on hyvässä kontrastissa Jotunheimin kylmänsiniseen synkkyyteen. Kun elokuva kulkee eteenpäin, niin värikkyys ei olekaan enää niin toimiva juttu ja suurin osa asioista Asgardissa muuttuu tahattoman koomisiksi. Thorin saapuessa Maahan, elokuva muuttuu jonkin sortin komediaksi, sillä suurimmaksi osaksi elokuva yrittää vain saada katsojaa nauramaan. Kyllä se siinä välillä onnistuukin, esimerkiksi Thorin kävellessä lemmikkikauppaan ostamaan hevosta. Vaikka onkin hauskaa, että Thor käyttäytyy oudosti ihmisten keskuudessa kulttuurierojen takia, niin se tuntuu hieman kummalliselta, kun ottaa huomioon, ettei Thor tee Asgardissa samoja hölmöyksiä kuin Maassa. Elokuva luo uusia tunnelmia ja tuntuu rikkovan niitä läpi tarinansa, eikä kykene olemaan samaan aikaan sekä uskottava fantasiaseikkailu, että mitä ikinä elokuvan muu osuus ikinä onkaan. Se on hieman liian jännittävä ollakseen lastenelokuva, mutta liian lapsellinen sopiakseen vanhemmalle yleisölle. Elokuvan todellinen pahis on erittäin ennalta-arvattava ja onkin hyvä, että hänet paljastetaan jo alkupuolella, ettei tehdä samaa virhettä kuin Iron Manissa. Alkupuoli on lupaava, mutta sen jälkeen elokuva lässähtää, eikä jaksa enää nousta kunnolla jaloilleen ja loppupuolen taistelut ovat aika tylsää ja mitäänsanomatonta katsottavaa. Sitten alkavatkin jo lopputekstit.
Elokuvan on ohjannut Kenneth Branagh, jonka pitäisi minun mielestäni pysyä kameran toisella puolella. En ole tähän mennessä nähnyt häneltä ainuttakaan kovin kummoista ohjaustyötä. Thorin lisäksi olen nähnyt hänen ohjaamistaan elokuvista Mary Shelley's Frankensteinin (1994), Jack Ryan: Shadow Recruitin (2014) ja uusimman Cinderellan (2015), eikä yksikään vakuuttanut minua. Elokuva on myös kuvattu aivan hirveästi. Tiedän, että se on tyyli eikä vahinko, mutta olisitte nyt voineet ihan oikeasti pitää sen kameran suorassa! Lähes jokainen kuva on enemmän tai vähemmän vinossa ja se vie omasta katselukokemuksestani paljon pois, etenkin kun tarkoituksella vielä kääntelin päätäni, jotta kuva näyttäisi suoralta. Leikkaus ja äänitehosteet ovat kuitenkin onnistuneita. Elokuvan musiikista vastaa Patrick Doyle, joka on tehnyt oivaa työtä sävellysten kanssa. Mahtipontiset musiikit parantavat omalla tavallaan elokuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat valitettavasti jo nyt kärsineet viiden vuoden aikana. Jääjätit näyttävät todella hölmöiltä ja niiden jättihirviö sekä Tuhoaja näyttävät liian digitaalisesti tehdyiltä.
Elokuvassa on nähtävissä "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Asgardin aarreholvissa on nähtävissä monia asioita, joista fanit riemastuvat, kuten myöhemmin tärkeään rooliin nouseva Ikuisuuden rautahanska. Stan Lee tekee tietysti cameonsa ja jälleen pohjustetaan tulevaa The Avengersia (2012).
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertovat pätkät "From Asgard to Earth", "Our Fearless Leader", "Assembling the Troupe", "Hammer Time", "Creating Laufey", "Music of the Gods" ja "A Conversation". Mukana on myös pätkä "Road to the Avengers", joka yrittää olla jonkinlainen valmisteluvideo The Avengers -elokuvaa varten, sekä lyhytelokuva "The Consultant", poistettuja kohtauksia ja mainoksia.
Yhteenveto:Thor on aika keskinkertainen tekele. Se alkaa toimivasti, mutta kun päästään Maahan, se muuttuu aika kummalliseksi ja katsojan mielenkiinto katoilee helposti. Onneksi siinä saa sentään nauraa useaan otteeseen. Hemsworth on ihan kiva pääosassa, mutta Hiddlestonin näyttelemä Loki on vain ihme valittaja. Hopkins on näyttelijäkaartissa ehdottomasti paras. Kuvaus on aivan hirveää. Millä lailla se on hieno tyyli, että kamera on lähes koko ajan vinossa? Tehosteet eivät ole kovin erikoiset ja etenkin puvustus on paikoitellen tahattoman koomista. Toimintakohtaukset eivät erityisemmin vakuuta ja fantasiatunnelma ei toimi muun elokuvan kanssa kovin hyvin. Kyseessä ei kuitenkaan onneksi ole huono elokuva. Se ei vain ole kovin hyväkään, jolloin se jää siihen väliin roikkumaan. Kyllähän sen aina välillä jaksaa katsoa ihan sujuvasti, vaikka se on mielestäni edelleen MCU:n heikoin elokuva. Älkää ottako levyä pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.marvelcinematicuniverse.com
Thor, 2011, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Paramount Pictures
Ohjaus: Andrew Stanton ja Angus MacLane Pääosissa: Ellen DeGeneres, Albert Brooks, Hayden Rolence, Ed O'Neill, Kaitlin Olson, Ty Burrell, Diane Keaton, Eugene Levy, Idris Elba, Bob Peterson, Andrew Stanton, John Ratzenberger ja Sigourney Weaver Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 7
Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) on elokuva, jota en kyennyt pienempänä erityisemmin katsomaan haikammoni takia. Muutama vuosi sitten päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja ostaa elokuvan. Olihan se ainoa Pixarin elokuva, jota en silloin omistanut. Onneksi tein niin, sillä kyseessä on nykyään yksi suosikeistani Pixarin tuotannosta. En kuitenkaan erityisemmin innostunut ideasta, että elokuvalle tulisi jatkoa. Lopulta mielenkiintoni alkoi heräillä ja aloin pitää ajatuksesta, että Dorin menneisyyttä avattaisiin. Finding Dory, eli suomennettuna Doria etsimässä, nousikin yhdeksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta. Saa nähdä, pääsikö se edellisen osan tasolle...
Dori-kala muistaa yllättäen vanhempansa ja lähtee etsimään heitä, kunnes lopulta joutuu itse hankaluuksiin ja hän onkin se, joka täytyy löytää.
Ellen DeGeneres on edelleen loistovalinta Doriksi ja onkin hienoa nähdä hahmo pääosassa. Hahmoon tuodaan hyvin syvyyttä ja hänen menneisyytensä on oikein mielenkiintoinen. Dorin lyhytmuistinmenetysongelmaa käsitellään jälleen hyvin ja etenkin lapsiversiota hahmosta käy kaiken aikaa sääliksi, vaikka kuinka iloisena hänet monesti esitetäänkin. Tietysti myös klovnikala Marlin ja tämän poika - edellisessä elokuvassa kadoksissa ollut - Nemo nähdään taas. Marlinin äänenä kuullaan yhä Albert Brooks, mutta Nemon ääni on vaihtunut Hayden Rolenceen, luultavasti siitä syystä, että alkuperäinen Nemon ääninäyttelijä Alexander Gould oli jo liian vanha rooliin. Gould kuullaan kyllä toisessa, paljon pienemmässä roolissa. Harmi vain, että myös Nemon rooli jää pieneksi ja hahmo enemmänkin vain roikkuu mukana ja antaa jääräpää-isälleen ohjeita.
Uutena tuttavuutena esitellään mustekala Hank, jonka äänenä kuullaan Moderni perhe -sarjasta (Modern Family - 2009-2019) tuttu Ed O'Neill. Hank vaikuttaa aluksi hieman hämärältä tyypiltä ja hän tuntuu auttavan Doria vain hyötyäkseen siitä itse jotenkin, mikä voisi viitata siihen, että kyseessä on elokuvan pahis. Pahis hahmo ei kuitenkaan ole, vaikka haluaakin vain itse hyötyä siitä, että on Dorin apuna. Hank on mainio lisäys ja hahmon kameleonttikykyä on käytetty toimivasti. Dorin vanhempia, Jenniä ja Saulia, esittävät Diane Keaton ja Eugene Levy. Muistelukohtauksissa hahmojen näyttämä huoli tytärtään kohtaan on erittäin hyvin tuotu esille. Valitettavasti muistelukohtauksia tulee yhdessä kohtaa muutama liikaa, jolloin katsojana tulee olo, että nyt Dorin muistisairaudessa vain vellotaan. Onneksi näin käy ainoastaan vain kerran. Ensimmäisestä elokuvasta mukaan palaavat lyhyeksi aikaa tutut hahmot herra Rausku (Bob Peterson) ja kilpikonna Tärsky (Andrew Stanton). Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. likinäköinen valashai Destiny (Kaitlin Olson), sekä kaikuluotausta opetteleva maitovalas Bailey (myös Moderni perhe -sarjasta tuttu Ty Burrell). Merileijonat Fluke (Idris Elba) ja Rudder (Dominic West) ovat ihan viihdyttävä lisä, mutta merileijonista paras on hieman vajaalta vaikuttava Gerald (Torbin Xan Bullock). Elokuvassa kuullaan myös tietty jokaiseen Pixar-elokuvaan äänensä antanut John Ratzenberger, sekä omaksi yllätyksekseni Sigourney Weaver omana itsenään. Elokuvan alussa Dori yrittää harjoitella itsensä esittelemistä lapsena. Muistiongelma tuodaan esille samantien. Ei aikaakaan, kun Dori eksyy vanhempiensa luota ja lähtee etsimään heitä. Koskettavan montaasin aikana nähdään kuinka Dori kasvaa aikuiseksi, eikä vieläkään löydä äitiään ja isäänsä. Etsiessään hän törmää Marliniin, joka etsii poikaansa Nemoa. Tästä päästäänkin monille tuttuun tarinaan. Vuosi Nemoa etsimässä -elokuvan tapahtumien jälkeen Dori asustaa Marlinin ja Nemon kanssa. Eräänä aamuna hän muistaa vanhempansa ja päättää lähteä etsimään heitä. Matka vie ystävykset merieläinpuistoon, jossa he joutuvat erilleen.
Alku on koskettava ja paikoitellen hieman synkkä, mikä vaikuttaa todella lupaavalta. Valitettavasti elokuva vaihtaa tunnelmaa iloisempaan hyvin nopeasti ja pysyy siinä lähestulkoon aina loppuun asti. Surullisempia hetkiä löytyy, mutta ne ovat pääasiassa muisteluita. Seikkailua toki on mukana, muttei ihan niin toimivasti kuin edellisessä elokuvassa. Kun edellisessä elokuvassa kaiken aikaa oli tapahtumassa jotain mielenkiintoista, niin tässä ei ihan niin käy. Parissa kohtaa elokuva jopa hieman viivytteli. Doria etsimässä on paljon selkeämmin lasten seikkailuleffa kuin koko perheen animaatio. Aikuisille suunnattuja vitsejä löytyy oikeastaan vain yksi - tosin aivan täydellinen sellainen - mutta muuten keskitytään pääasiassa lapsiyleisön miellyttämiseen.Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) jaZootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016) osoittivat, että animaatioita voi tehdä oikeasti minkä ikäisille tahansa ja olisin toivonut, että sekä Disney että Pixar olisivat pysyneet niiden suunnalla. Lapsia tämä voi jännittää, mutta vaikka itse kammoan synkkiä vedenalaisia kohtia, en jännittänyt lähes kertaakaan. Ainoastaan alussa, jossa tunnelma oli painostavampi, koin oloni hieman tukalaksi. Kunnon vaaratilanteitakaan ei tunnu hahmoille käyvän, mutta kohtaus jättiläiskalmarin kanssa voi hieman karmia. Huumoria toki löytyy, mutta se on lähtöisin enemmänkin hahmojen toheloinnista kuin repliikeistä.
Asia, mitä ei vaan voi millään kritisoida, on animointi. Doria etsimässä on visuaalisesti todellista silmäkarkkia alusta loppuun. Elokuva on täynnä pieniä yksityiskohtia ja vedenalainen maailma on luotu äärimmäisen tyylikkäästi. Doria etsimässä -elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Andrew Stanton ja hänen apunaan toimii Angus MacLane. Stanton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana. Jos käsikirjoituksessa tarinaa olisi uskallettu viedä muutama askel pidemmälle, niin elokuva toimisi paljon paremmin. Tällaisenaan se on kyllä tosi hyvä, mutta jos odottaa Nemoa etsimässä -elokuvan kaltaista hienoutta, joutuu valitettavasti pettymään. Äänimaailma on mietitty todella tarkkaan ja Thomas Newman on palannut säveltämään musiikin.
Ennen elokuvaa teatterissa näytetään Pixarille tuttuun tapaan lyhytanimaatio, joka on tässä tapauksessa "Piper". Se kertoo pikkulinnusta, joka yrittää uhmata pelkojaan napatakseen ostereita. "Piper" on erittäin hyvä animaatio ja siihen on saatu hyvin tunnetta mukaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi tunnusluku A113 on tottakai mukana, Nemoa etsimässä -elokuvassa esiintyneen Klaara-tytön kuva näkyy nopeasti Dorin uidessa sen edestä ja merieläinpuiston henkilökuntatilassa on seinällä WALL-E -elokuvaan (2008) viittaava juliste.
Yhteenveto:Doria etsimässä ei valitettavasti ole yhtä hieno elokuva kuin edeltäjänsä. Onneksi se on silti oikein mainio leffa, joka toimii etenkin hyvänä lasten seikkailuelokuvana. Dorin hahmo toimii edelleen hienosti ja lapsi-Dory on todella hellyyttävä ja aiheuttaa katsojassa helposti tunteiden nousemista pintaan. Nemo on aika alikäytetty hahmo, eikä Marlin erityisemmin vakuuta. Hank-mustekala on erinomainen lisä. Gerald-merileijona on aivan mahtava. Olisin toivonut, että jo käsikirjoitusvaiheessa tätä olisi viety pari astetta pidemmälle. Tarina on hyvä, mutta lopputulos ei ole parasta, mitä siitä saisi aikaan. Animointijälki on tietty täydellistä. Minulla on oma pehmis-paikka sydämessä monille söpöille hahmoille elokuvissa ja tämän elokuvan saukot todellakin kuuluvat sinne. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään mielenkiintoinen kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.followingthenerd.com
Finding Dory, 2016, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: Matt Ross Pääosissa: Viggo Mortensen, George MacKay, Samantha Isler, Annalise Basso, Nicholas Hamilton, Shree Crooks, Charlie Shotwell, Frank Langella, Erin Moriarty, Missi Pyle, Kathryn Hahn ja Steve Zahn Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
En tiennyt paljoa Captain Fantasticista, kun menin katsomaan sen. Ainoastaan, että siinä on pääosassa Viggo Mortensen ja olin nähnyt yllä olevan julisteen. Olin myös kuullut, että sitä on kehuttu paljon. Ajattelin siis, että miksipä ei? Riskin ottaessa se voisi olla viihdyttävä kaksituntinen tai puuduttavaa elämän hukkaan heittoa parin tunnin ajan. Itseäni tämä kiinnosti lähinnä sen takia, etten ollut nähnyt Viggoa The Lord of the Rings: The Return of the Kingin (2003) jälkeen oikeastaan missään, joten teki mieli nähdä, mitä muuta hän on tehnyt Aragornin roolin lisäksi.
Metsässä asuva perhe matkustaa sivistyksen pariin kuullessaan, että perheen äiti on kuollut.
Viggo Mortensen vetää todella hyvän suorituksen perheen isänä, Beninä. Hahmosta huokuu samaan aikaan sekä huoli lapsiaan kohtaan, että myös pieni hulluus ja pakkomielle maailmankatsomustaan kohtaan. Mortensen on erittäin oiva näyttelijä ja toivoisin, että häntä nähtäisiin useammin elokuvissa. Välillä nähdään muistokuvia Benin edesmenneestä vaimosta, Lesliestä. Benillä ja Lesliellä on kuusi lasta; Bodevan (George MacKay), Kielyr (Samantha Isler), Vespyr (Annalise Basso), Rellian (Nicholas Hamilton), Zaja (Shree Crooks) ja Nai (Charlie Shotwell). Heistä isoimmassa roolissa on vanhin poika, eli Bodevan. MacKayn suoritus on oikein mainio epävarmana miehenalkuna ja hänen kohtauksiaan Erin Moriartyn esittämän Clairen kanssa olisi voinut olla enemmän. Punapääsiskojen, Kielyrin ja Vespyrin, kohdalla en kertaakaan muistanut kumpi on kumpi, mutta hyvät roolisuoritukset kummatkin vetävät. Rellian on todella ärsyttävä, eikä häntä jaksa katsoa sitäkään määrää, mitä hän esiintyy leffassa. Perheen pienimpiä, Zajaa ja Naita, en myöskään osannut välillä erottaa toisistaan. Elokuvassa nähdään myös lasten isovanhemmat, joita näyttelevät Frank Langella ja Ann Dowd. Heistä mieleen jää vain lähinnä Langellan esittämä Jack-ukki. Kathryn Hahn, Steve Zahn ja Missi Pyle nähdään elokuvassa myös.
Elokuvan aloitus ei vielä erityisemmin innostanut minua. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa mudalla itsensä naamioineet lapset hyökkäävät peuran kimppuun, jonka jälkeen nähdään yksittäisiä pätkiä minimalistisella dialogilla. Kohtauksessa, jossa perhe on nuotion ääressä ja Ben alkaa soittaa kitaraa hiljaa, mietin, että tätäkö nyt sitten pitää katsoa noin kaksi tuntia? Onneksi elokuva lähti sitten toimivasti liikkeelle ja huomasin nauravani useassa kohtaa. Minusta oli todella huvittavaa, kuinka suoraan isä kertoi kaiken lapsilleen, ihan sama minkä ikäisiä he olivatkaan. Jopa pienimmätkin lapset kiroilivat, mikä ei näyttänyt haittaavan Beniä lainkaan. Elokuvassa näytetään kaiken aikaa enemmän, miten metsässä asuminen on vaikuttanut lapsiin. Ben on kyllä opettanut heille kaiken mahdollisen kirjoista ja he tietävät paljon enemmän kuin monet muut ikäisensä, mutta tavallisesta elämästä heillä ei ole käsitystäkään. Isänsä oppien takia lapset eivät vietä joulua juhlien jotain taikaolentoa, vaan Noah Chomskeyn päivää, koska hän on aivan oikea ihminen, toisin kuin joulupukki (tuohan on siis täyttä kakkapuhetta, kaikkihan tietävät, että kyllä se pukki Korvatunturilla asustaa). Lapset eivät myöskään kuulu mihinkään uskontoon samasta syystä.
Kun Ben saa puhelun, että hänen vaimonsa Leslie on tappanut itsensä, hän saa myös selville Leslien isän vihaavan Beniä niin paljon, että tämä on valmis pidätyttämään hänet, jos Ben saapuu hautajaisiin. Lasten voimakas tahto päästä äitinsä hautajaisiin saa lopulta Benin muuttamaan mieltä ja he lähtevät matkaan Steve-bussillaan ja matkalla tapahtuu outoja, mutta hauskoja asioita. Vaikka elokuvassa on paljon synkkiä juttuja, niin se onnistuu löytämään kaikesta jollain tapaa huumoria, pilaamatta silti kohtauksia. Paikoitellen elokuva on hidastempoinen, eikä se todellakaan ole kaikille, mutta uskoisin, että se löytää yleisönsä ennemmin tai myöhemmin. Matkan varrella lapset alkavat ymmärtää, mitä heiltä on jäänyt pois, asuessaan koko elämänsä metsässä. Siitä he alkavat syyttää isäänsä, mikä tekee Benin matkasta vielä vaikeampaa. Captain Fantasticin aikana käy useasti sääliksi Beniä, tämän yrittäessä olla mahdollisimman hyvä isä, uskoen täysillä siihen, mitä oli aikoinaan vaimonsa kanssa luonut, jotta hänen lapsensa kasvaisivat hyviksi ihmisiksi. Valitettavasti kukaan muu, eivät edes hänen lapsensa ymmärrä häntä. Onneksi myös hyviä asioita tapahtuu perheelle. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Matt Ross, joka on selvästi tiennyt, mitä on tekemässä. Kokonaisuus pysyy hyvin kasassa ja juttu toimii loppuun asti. Harmi vain, etten usko, että välttämättä koskaan kokesin tarvetta katsoa Captain Fantasticia uudestaan. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta äänimaailma etenkin metsässä on hyvin toteutettu. Musiikki ei muuten jää erityisemmin mieleen, mutta elokuvassa kuullaan aivan törkeän hyvä versio Guns N' Rosesin "Sweet Child o' Mine" -kappaleesta.
Yhteenveto:Captain Fantastic on hieman pitkäveteisestä alustaan huolimatta hyvä elokuva. Miinukseni on, etten oikein usko sillä olevan uudelleenkatsottavuusarvoa minulle. Viggo Mortensen vetää todella hyvän roolisuorituksen. Vaikka lapsille on luotu omia persoonia, ei jokaisella ole tarpeeksi ruutuaikaa, jotta punapääsiskot tunnistaisi paremmin ja perheen pienimmät erottaisi toisistaan. Suurimman osan ajasta elokuvassa on hyvä meno päällä ja pahoistakin asioista voi löytää huumoria. Parasta on nähdä, miten metsässä eläneiden lapsien maailmankatsomus poikkeaa paljon kaupungin lapsista. Jos kaipaat jotain erilaista elokuvaa massapätkien joukkoon, niin tässä on hyvä vaihtoehto. Uskon tosiaan, että vaikka elokuva ei olisikaan kassamagneetti, niin se tulee silti löytämään oman fanikuntansa. Ehkä jotkut tarpeeksi seikkailunhaluiset päättävät toteuttaa tämän oikeassa elämässä.
Kirjoittanut: Joonatan, 4.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Captain Fantastic, 2016, Electric City Entertainment, ShivHans Pictures
Ohjaus: Jon Favreau Pääosissa: Robert Downey Jr, Gwyneth Paltrow, Don Cheadle, Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Mickey Rourke, Samuel L. Jackson, Clark Gregg, Jon Favreau, Garry Shandling ja Paul Bettany Genre: supersankarielokuva, toiminta Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 12 Iron Man 2 oli ensimmäinen Marvel Studiosin elokuva, jonka pääsin katsomaan elokuvateatterissa. Olin tietysti innoissani, sillä pidin aiemmista Marvel Cinematic Universen (2008-) elokuvista paljon, eli Iron Manista (2008) ja The Incredible Hulkista (2008). Vielä vuonna 2010, kun minulle toimi helposti kaikki supersankarielokuvat, pidin Iron Man 2:sta paljon, mutta lähes jokaisen uudelleenkatsomisen jälkeen olen ollut eri mieltä kuin aiemmin. MCU:n uusin tuotos, Doctor Strange (2016), ilmestyy parin kuukauden päästä, joten ennen sitä oli hyvä palata taaksepäin katsomaan koko sarja läpi ja arvostella jokainen elokuva.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man ja The Incredible Hulk!
Tony Starkia hengissä pitävä laite on alkanut hitaasti myrkyttää hänen vertaan. Ongelmat lisääntyvät, kun Iron Man saa vastaansa uuden vihollisen, Ivan Vankon.
Robert Downey Jr on edelleen loistava Tony Starkina/Iron Manina. Stark on löytänyt taas vanhan hupailutyylinsä, mutta saa sen sopimaan hyvin mukaan vakavampiinkin asioihin. Tällä kertaa Stark ei kuitenkaan ole hauska vain ollakseen näsäviisas idiootti, vaan koska hän yrittää lähinnä esittää asioidensa olevan hyvin. Gwyneth Paltrow ei erityisemmin vakuuta Starkin avustaja Pepper Pottsina, eikä häntä nähdä kovin paljoa elokuvassa. Pepper joutuu jälleen lähinnä seuraamaan sivusta, kun Stark joko tekee hölmöyksiä tai joutuu ongelmiin Iron Manina. Kun Marvel Studios rikkoi sopimusta edellisessä elokuvassa nähdyn Terrence Howardin kanssa, vähentäessään hänen palkastaan monta miljoonaa, Howard käveli pois projektista, jolloin hänet täytyi korvata eri näyttelijällä. Tässä Starkin ystävä everstiluutnantti James Rhodesina nähdään Don Cheadle. Ja olenkin tyytyväinen siihen, että roolissa nähdään Cheadle, sillä hän sopii mielestäni osaan paremmin kuin Howard. Pitkällä tähtäimellä se oli myös hyvä ratkaisu, sillä Cheadle pääsi esittämään hahmoa vielä useasti uudestaan.
Elokuvassa tärkeimpänä uutena hahmona esitellään Natalie Rushman, joka on oikeasti Natasha Romanoff, eli Black Widow, jota näyttelee Scarlett Johansson. Vaikka hahmo on tyylikäs, etenkin lopussa mätkiessään turvamiehiä turpaan, on Johanssonin suoritus erittäin ontto. Hän ei erityisemmin näytä tunteita elokuvan aikana. Toisaalta se voi olla myös tarkoituksena, hahmon ollessa peitetehtävissä oleva agentti. Starkin uutena kilpailijana nähdään asetehtailija Justin Hammer, jota esittää Sam Rockwell. Hammer on äärimmäisen ärsyttävä hahmo ja tiedän, ettei se johdu täysin Rockwellistä, sillä olen nähnyt häneltä hyvänkin suorituksen. Hahmo on vain kirjoitettu todella rasittavaksi, eikä häntä jaksa katsoa. Alkupuolella hän on ihan siedettävä, mutta muuttuu nopeasti yhä vain ärsyttävämmäksi. Ainoa hyvä kohta Hammerilla on, kun hän esittelee Rhodesille huipputeknologisen "Ex-vaimo" -ohjuksensa. Elokuvan pahista, Ivan Vankoa, näyttelee Mickey Rourke. Rourkella on sama juttu kuin Rockwellillä, eli tiedän häneltä löytyvän taitoa, mutta Ivan-hahmo on lähinnä vain aika lattea yritys olla hyvä vastus Iron Manille. Parasta hahmossa on aksentti, sekä vankilassa kuultavat, mainiot repliikit. Uutena hahmona esitellään myös pienessä roolissa oleva senaattori Stern (Garry Shandling), joka ei tunnu pitävän Tony Starkista yhtään. Ensimmäisessa osassa nähdyt agentti Coulson (Clark Gregg) ja SHIELD:n johtaja Nick Fury (Samuel L. Jackson) esiintyvät myös tässä. Tällä kertaa Jackson pääsee olemaan esillä enemmän ja on aika pitkälti vain oma tuttu itsensä. Onneksi hän tekee sen hyvin, jolloin Furyn voi ottaa tosissaan. Starkin avustaja Happy Hogan (ohjaaja Jon Favreau) ja tekoälytietokone Jarvis (Paul Bettany) ovat myös mukana.
Elokuvan alussa kuullaan edellisen osan lopussa kuultu Starkin puhe, jossa hän paljastaa olevansa Iron Man. Ivanin isä, Anton Vanko (Eugene Lazarev), kuolee ja Ivan päättää hyödyntää samaa teknologiaa, jota Tony käyttää Iron Man -puvussaan, kostaakseen Tonylle, miten tämän isä Howard kohteli Antonia aikoinaan. Toisaalla Tony Stark on avannut uudestaan Stark Expon isänsä muistolle. Stark yrittää kaikin puolin näyttää maailmalle, että hän on täysissä voimissaan, eikä kukaan koskaan pärjäisi Iron Manille, mutta todellisuudessa hän tekee kuolemaa. Laite, joka on aiemmin pitänyt Tonyn hengissä, aiheuttaa hänelle hitaasti verenmyrkytyksen. Samalla kun hän yrittää pitää itsensä hengissä, hän joutuu sekä kohtaamaan Ivanin, että yrittää pitää Iron Man -puvun itsellään, jota armeija yrittää saada omaan käyttöönsä. Ei ehkä ollutkaan maailman paras idea paljastaa olevansa supersankari...
Iron Man 2:n alkupuoli on oikein hyvä. Siinä pohjustetaan hahmoja toimivasti ja ei kestä kauaa, kun päästään jo taisteluun, jossa Iron Man kohtaa Ivanin kilpa-autoradalla Monacossa. Siellä Starkilla on erittäin kekseliäs matkaversio asustaan, jonka saa kätevästi muutettua matkalaukun näköiseksi. Valitettavasti elokuvan taso alkaa laskea taistelun jälkeen. Elokuvan toiset puoli tuntia ovat aika hidastempoista katsottavaa ja katsojaa alkaa ärsyttää, kun Hammer ja Ivan hokevat toisilleen sanaa "lintu", yrittäessään päästä yhteisymmärrykseen. Ja vaikka pidän ideasta, että laite joka pitää Starkia hengissä, koituu pian hänen kuolemakseen ja Stark joutuu etsimään selviytymiskeinoa, niin ratkaisu on tehty todella hölmöllä ja lattealla tavalla. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen nähdään tunnin verran aika mitäänsanomatonta kerrontaa, josta tosin löytyy yksi viihdyttävä tappelukohtaus. Onneksi lopputaistelu toimii pääosin, vaikka ihan viimeinen osuus taistelusta onkin aika heikko ja liian nopea.
Useassa kohtaa tuntuu siltä, että studio on pakottanut kirjoittaja Justin Therouxin tekemään käsikirjoituksen mahdollisimman nopeasti, jotta elokuva saataisiin ulos niin pian kuin on mahdollista. Niin se on varmaan ollutkin. Tai sitten ohjaaja Jon Favreaulta on loppunut visio kesken, mitä vaihtoehtoa en kuitenkaan usko. Silti Iron Man 2:ssa on viihdyttäviä osuuksia, jolloin elokuvan jaksaa katsoa uudestaan. Kovin ihmeellistä tuotosta ei kannata kuitenkaan odottaa. Iron Man 2 on kuvattu ja leikattu hyvin. Myös sekä visuaaliset tehosteet, että äänitehosteet toimivat, joten ongelmat eivät löydy teknisistä asioista. Musiikin sävellyksestä vastaa John Debney, mutta valitettavasti elokuvaa varten sävelletty musiikki ei jää erityisemmin mieleen. Elokuvassa kuullaan myös mm. AC/DC:n kappaleet "Shoot to Thrill" ja "Highway to Hell", sekä Queenin kappale "Another One Bites the Dust".
Elokuvassa nähdään tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, asioihin jne. Jälleen on Captain American kilpi näkyvissä ja tällä kertaa todella selvästi. Tony löytää isänsä tavaroiden joukosta alkuperäisen Captain America -sarjakuvan. The Incredible Hulkissa nähty uutiskuva yliopiston taistelun jälkeen pyörii loppupuolella nopeasti pienellä ruudulla. Stan Lee tekee tietty cameonsa ja elokuvassa viitataan edellistä selkeämmin The Avengers-elokuvaan (2012), sekä myös Thoriin(2011), joka ilmestyi tämän jälkeen.
Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalit tosin eivät ole mainiota nähneetkään. Niillä voi katsoa elokuvan kolmella eri tavalla; ohjaaja Favreaun kommenttiraidan kanssa, "SHIELD Data Vaultin" tietoiskujen kanssa, sekä siten että samaan aikaan näkyy välillä varhaisia versioita visuaalisista tehosteista. Mitään ei ole elokuvan teosta, eikä edes poistettuja kohtauksia löydy.
Yhteenveto:Iron Man 2 on ihan katsottava pätkä, mutta jää selkeästi ensimmäisen osan jalkoihin. Alku toimii hyvin, mutta sen jälkeinen tunti on enemmän tai vähemmän heikompaa. Onneksi edes lopputaistelu toimii suurimmaksi osaksi. Robert Downey Jr on tietysti loistava roolissaan ja Don Cheadle on hyvä roolitus uudeksi Rhodesiksi. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä ja loistavaa dialogia löytyy jälleen. Jos piditte ensimmäisestä Iron Manista, niin vilkaiskaa tämäkin, vaikkei se ole yhtä hieno. Fanit ovat tämän mitä luultavimmin jo nähneet. Ensi kerralla, kun katsotte tämän, laskekaa, kuinka monta kertaa sana "lintu" kuullaan. Muistakaa myös, ettei levyä saa ottaa pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.forbes.com
Iron Man 2, 2010, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Paramount Pictures, Fairview Entertainment
Ohjaus: Todd Phillips Pääosissa: Miles Teller, Jonah Hill, Ana de Armas, Shaun Toub, Kevin Pollak ja Bradley Cooper Genre: draama, trilleri Kesto: 1 tunti 54 minuuttia Ikäraja: 12
En ollut nähnyt War Dogsin mainosta, enkä tiennyt sen tarinaa, kun menin katsomaan sitä. Tiesin, että siinä on pääosassa Miles Teller ja Jonah Hill, ja että sitä mainostettiin komediana, joten ajattelin voivani viihtyäkin elokuvan parissa. Loppujen lopuksi viihdyin, mutten siksi että elokuva olisi muka komedia, vaan siksi, että se on kiinnostava tarina.
Efraim Diveroli houkuttelee vanhan ystävänsä David Packouzin mukaan asekauppiasbisnekseen. Vaikka rahaa virtaa taskuihin, ei kyseinen elämä ole helppoa.
Isoimmassa roolissa nähdään David Packouz, jota näyttelee inhokkini The Divergent Seriesistä (2014-), eli Miles Teller. Tiedän kyllä, että Telleriltä löytyy taitoa, kun ei suostu roskaan, kuten Fantastic Four (2015). Whiplashissa (2014) hän oli oikein mainio ja niin hän on myös tässä. Kyllä Telleristä löytyisi potentiaalia, mutta tuntuu, ettei hän yritä vielä ihan täysillä. Efraim Diverolina nähdään Jonah Hill, joka jakaa voimakkaasti mielipiteitä. Hill toimii komedioissa joskus ja joskus jättää kylmäksi. Yleensä hän joutuu esittämään aika samanlaista roolia, mutta esimerkiksi Superbadissa (2007) ja 21 Jump Streetissa (2012) hän on hyvä. The Wolf of Wall Streetissa (2013) hän todisti, että hänestä löytyisi potentiaalia muuhunkin ja tässä todistaa sen myös. Hillin suoritus hieman itseään täynnä olevana Efraimina on toimiva, mutta hänen hölmö naurunsa tuntui paikoitellen todella urpolta. Davidin tyttöystävää, Iziä, esittää Ana de Armas. Vaikka hahmo onkin aika perinteinen päähenkilön nainen, joka joutuu vain olemaan kotona, tietämättä kunnolla, missä hänen miehensä liikkuu, ovat hahmon motiivit etenkin lopussa erittäin ymmärrettäviä. En ole luultavasti nähnyt Ana de Armasia aiemmin, mutta tämän perusteella hän vaikuttaa lupaavalta näyttelijältä. Elokuvassa esiintyvät myös Shaun Toub salakuljettaja Marlborona, Kevin Pollak Ralphina, sekä Bradley Cooper Henrynä, jota pidetään asekauppiasbisneksen parhaimpana osaajana.
Kuten lähes kaikki elokuvat nykyään, jotka perustuvat tositapahtumiin, myös War Dogs alkaa tekstillä "Perustuu tositapahtumiin". Elokuvan alussa Davidin kertojaääni selittää katsojille, kuinka hän päätyi rikkaiden ihmisten hieromisesta lakanoiden myyjäksi ja siitä lopulta asekauppiaaksi. Tuttunsa hautajaisissa hän tapaa vanhan ystävänsä Efraimin ja tietenkin he kyselevät toisiltaan kuulumisia ja lopulta käy selville, että Efraim kauppaa aseita yhdysvaltain armeijalle lähi-itään. Efraim tarjoaa hänelle paikkaa yhtiössään ja vaikka aluksi David on ajatusta vastaan, niin suuret rahasummat houkuttelevat ja yhtäkkiä hän huomaakin olevansa Irakissa ja Albaniassa tekemässä asioita, joita ei olisi koskaan kuvitellut tekevänsä
Nimi "sotakoirat" ei tässä tapauksessa tule oikeista koirista sodassa, vaan on yksi nimitys näille asekauppiaille. Elokuvassa nimitys esitellään hieman haukkuvana, mutta Efraimia ja Davidia se ei kiinnosta, sillä mammonaa tulee aina vain lisää. Aluksi kyse on tuhansista ja kymppitonneista, mutta siitä se siirtyy satoihin tuhansiin ja miljooniin. Kun summat ovat jo kymmeniä ja satoja miljoonia, alkaa ihmisellä kasvaa suuruudenhulluus ja luulo, että olisi maailman yläpuolella. Muut ihmiset muuttuvat omissa silmissä vähäarvoisiksi, kun taas oma merkitys kasvaa. Vaikka rahaa olisikin jo niin paljon, että sillä elelisi tyylillä koko loppuelämänsä, niin eihän se ole enää tarpeeksi, kun sitä voi saada lisää. Jos jostain voi huijata huomaamattomasti niin, että itse jää voitolle, niin siten myös toimitaan. Ja kun köyhemmät ihmiset valittavat, niin rahalla heidät saa hiljaiseksi. Ostetaan hienot asunnot tyylikkäistä taloista ja urheiluautoja, ja kuvitellaan, ettei tilanne tulisi koskaan muuttumaan. Elokuvaa luokitellaan komediaksi, mutta sitä se ei omasta mielestäni ole. Siinä on kyllä hauskoja hetkiä, mutta se on silti tavallaan hyvin traaginen tarina. Katsoja kokee hieman ristiriitaisia tunteita siitä, pitäisikö hahmoja kannustaa, sillä tietää heidän tekevänsä väärin.
War Dogsin on ohjannut The Hangover -trilogian (2009-2013) ohjaaja Todd Phillips. Phillips on myös ohjannut esimerkiksi elokuvat Road Trip (2000) ja Starsky & Hutch (2004), joten ei mikään ihme, että monilla voi olla ennakkoluuloja elokuvaa kohtaan. Phillips todistaakin tässä kykenevänsä muuhunkin kuin hassutteluelokuviin, mikä on mielestäni hienoa. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä heiluukin hieman tarpeettomasti. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta parissa kohdassa yhden kuvan sisällä hypitään kummasti. Elokuvassa on käytetty useasti kikkaa, että kertojaäänen ajaksi kuva pysähtyy ja monta kertaa ruutu menee pimeäksi ja siihen tulee lyhyt teksti, joka myöhemmin osoittautuu jonkun (yleensä Efraimin) repliikiksi. Nämä tekstit tuntuvat jakavan elokuvan pienempiin jaksoihin. Äänitehosteet, etenkin aseiden laukaukset, kuulostavat hyviltä. Musiikkia on käytetty erittäin toimivasti elokuvassa.
Yhteenveto:War Dogs on positiivinen yllätys. Se ei ole komedia, niin kuin sitä ymmärtääkseni mainostetaan, vaan enemmänkin vakavampi draamatrilleri. Teller ja Hill vetävät hyvät roolisuoritukset, vaikka Hillin nauru hieman häiritseekin. Elokuvan tapa käsitellä sitä, miten raha muuttuu mielessä sairaudeksi, on todella hyvin mietitty. Useasti elokuvassa näkyvät tekstit mustaa ruutua vasten ovat ihan toimiva lisä, mutta paikoitellen Davidin kertojaääntä kuullaan liikaa. Huomasin, että tämä on Yhdysvalloissa "Rated R", eli suomeksi "alle seitsemäntoistavuotiaat eivät saa käydä katsomassa ilman täysi-ikäistä" -elokuva, mutta Suomessa tämä on kielletty alle 12-vuotiailta. Ero on todella suuri, mutta uskon Suomen ikärajan olevan alhaisempi, koska suurinta osaa kiroilusta ei ole joko käännetty suomeksi tai suomennoksessa on otettu käännösvapauksia "lieventämään" voimakkaimpien sanojen käyttöä. Jos kaipaatte jotain erilaista leffaa kaikkien mäiskimispätkien ohelle, niin tämä on oiva valinta. Sen parissa viihtyi mainiosti, mutten toisaalta usko, että kokisin suurta tarvetta nähdä sitä ainakaan vähään aikaan uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 8.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
War Dogs, 2016, Warner Bros, Green Hat Films, The Mark Gordon Company
Ohjaus: Yorgos Lanthimos Pääosissa: Colin Farrell, Rachel Weisz, John C. Reilly, Ben Whishaw, Olivia Colman ja Léa Seydoux Genre: draama Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12
Ainoa mitä tiesin The Lobsterista, kun menin katsomaan sitä, oli sen juonikuvaus ja että siinä olisi pääosassa Colin Farrell. En ollut nähnyt erityisemmin mainoksia siitä, vain yllä olevan julisteen. En usko, että olisin välttämättä koskaan tai ainakaan pitkiin aikoihin nähnyt The Lobsteria, jos en olisi lähtenyt sen lehdistönäytökseen. Juonikuvaus kuulosti niin hölmöltä, että pakkohan se oli vilkaista. Kuvauksen perusteella elokuva olisi aivan mahtava tai järkyttävän huono.
Davidin vaimo jättää hänet, jolloin David viedään hotellille, jossa hänen täytyy löytää itselleen uusi, hänen kanssaan yhteensopiva kumppani neljänkymmenenviiden päivän sisällä tai hänet muutetaan hänen itse valitsemakseen eläimeksi ja vapautetaan luontoon.
Läpi elokuvan näytteleminen on hyvin tönkköä, mutta se kuuluu selkeästi elokuvan tyyliin. Eleet ja ilmeet ovat hyvin minimalistisia, jolloin kukaan ei tunnu kovin inhimmilliseltä. Pääosassa nähdään tosiaan Colin Farrell, joka on osoittanut olevansa joskus todella hyvä ja joskus erittäin huono (köh, Daredevil, 2003 köh!) ja on onneksi tässä oikein mainio. Farrell näyttelee Davidia, jolle jää käteen vain hänen koiraksi muuttunut veljensä Bob, kun hän joutuu hotelliin. Davidin taustaa ei kovin paljoa avata, vaan hänet näytetään lähinnä vain sellaisena kuin hän on juuri niillä hetkillä, jotka elokuvassa näytetään. Vaikka hahmo onkin hieman tönkkö, niin hän muuttuu onneksi läpi elokuvan. Hotellissa David tapaa ontuvan Johnin, jona nähdään Ben Whishaw, sekä lespaavan Robertin, jota näyttelee John C. Reilly. Kumpikin suoriutuu osastaan hyvin, vaikka välillä Reillysta tuntuu huomaavan tarpeen alkaa väännellä naamaansa. Muina hahmoina nähdään mm. hotellin omistaja (Olivia Colman), metsässä asuva likinäköinen nainen (Rachel Weisz), sekä yksinelävien johtaja (Spectrestä, 2015, tuttu Léa Seydoux). Weiszin hahmo on loppupuolella isommassa roolissa ja hän suoriutuu osastaan hyvin. Seydouxin osuus jää aika yksiulotteiseksi, eikä hän tee kovin suurta vakuutusta minuun vieläkään.
Kyllä, luitte oikein juonikuvauksen. Elokuvassa tosiaan kaikki sinkut viedään hotelliin, jossa heille annetaan neljäkymmentäviisi päivää aikaa löytää uusi kumppani, jonka kanssa on yhteensopiva ja jos he epäonnistuvat, niin heidät muutetaan eläimiksi. Eläin päätetään heti aluksi hotelliin saavuttua ja David valitsee hummerin, josta elokuva saa nimensä. Hummeri siksi, että ne elävät yli satavuotiaiksi ja kykenevät parittelemaan läpi elämänsä. Välillä sinkut pääsevät metsästämään luonnossa asuvia yksineläviä, jotka eivät suostu asumaan hotellissa. Jokaisesta kiinniotetusta yksinelävästä saa itselleen yhden lisäpäivän hotellilla. The Lobsterissa ei koskaan selitetä, miten tällaiseen maailmaan on päädytty tai miksi koko järjestelmä on olemassa, vaan niin nyt vain sattuu olemaan. Hotellilla myös tapahtuu mitä oudompia asioita. Esimerkiksi naishoitajat antavat miehille lyhyitä sylitansseja, sillä niiden olisi tutkittu auttavan psykologisesti kumppanin löytämistä. Sinkuille näytetään myös kömpelöiden teatteriesitysten avulla, miten voisi muka käydä, jos ei ole kumppania. Yksi hahmoista luo itselleen nenäverenvuotoja hakkaamalla naamaansa salaa koviin pintoihin, vain ollakseen yhteensopiva juuri tietyn henkilön kanssa. Luonnossa elävät taas kaivavat hautansa valmiiksi, sillä ei heitä kukaan muukaan hautaisi ja juhliessaan jokainen kuuntelee omilla kuulokkeillaan musiikkia, jolloin ulkopuolisen silmissä he näyttävät vain heiluvan hölmösti.
Ja kaikki tämä tehdään täysin tosissaan. Hahmot eivät naura, eivätkä edes hymyile, vaan puhuvat hyvin pelkistetysti, pokerinaamat kasvoillaan ja heidän liikkeensä ovat todella tarkkaan määritettyjä. Katsojana on silti pakko nauraa, sillä etenkin ensimmäisen tunnin aikana tulee yhä vain oudompia ja tyhmempiä asioita mukaan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa nainen ajaa autoa, pysäyttää sen, astuu ulos ja ampuu aasin. Tätä ei mitenkään selitetä jälkeenpäin, vaan se vain tapahtuu, niin kuin kaikki muukin elokuvassa. Läpi elokuvan kuullaan likinäköisen naisen kertojaääntä, joka toimii todella hyvin. Elokuvassa on myös välillä todella sairaita kohtia ja kun näkyy verta, niin sitä myös nähdään paljon. Kovin paljoa ei tunteita esiinny elokuvassa, ainakaan kovin aidon oloisia. Kun kumppaneiden löytymiset ilmoitetaan, niin sekä mies että nainen sanovat vain hyvin monotonisesti: "Olen niin onnellinen."
Herää tietysti kysymys, että millainen ihminen keksisi mitään tällaista? Näköjään Yorgos Lanthimos ja toinen käsikirjoittaja Efthymis Filippou, jotka ovat luoneet erittäin hämmentävän kokonaisuuden. Ensimmäisen tunnin ajan juttu toimii todella hyvin. Asiat naurattavat ja aina tulee vain uusia, vielä oudompia hommia mukaan. Harmi vain, että toisen tuntinsa aikana The Lobster alkaa menettää tehoaan, eikä suurimmaksi osaksi enää toimi niin hyvin. Koko elokuva on hidastempoinen, mutta loppupuoli tuntuu paikoitellen jopa tylsältä. Elokuvan loppua olisi voinut tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin katsoja viihtyisi paljon paremmin loppuun asti. Etenkin kun loppu on heikompi, katsojalle ei jää niin positiivinen tunne, sillä alku on heikommin muistissa. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Monet kuvat ovat pitkiä ja yhden kuvan aikana ehtii usein tapahtua paljon. Musiikkia ei kovin paljoa kuulla ja pääosin läpi elokuvan soi vain lyhyt pätkä Dmitri Shostakovichin säveltämästä "String Quartet No. 8". Äänitehosteet ovat hyvin mietittyjä, mutta niitäkään ei tunnu olevan erityisen paljoa elokuvassa.
Yhteenveto:The Lobster on hyvin erikoinen ja hämmentävä pätkä. Ensimmäinen tunti on todella hyvä, mutta loppuosio heikkenee huomattavasti, mikä on sääli. Vaikka näytteleminen on kaikin puolin todella tönkköä, tyyli sopii elokuvaan. Oudot asiat naurattavat, vaikka kaikki on tehty erittäin vakavasti elokuvassa. Hotellissa tapahtuvat asiat ovat parasta, mutta sen ulkopuolella nähtävä osuus ei ole yhtä mielenkiintoinen. The Lobster on niin hämärä pätkä, että monilla voi mennä täysin ohi sen (alkupuolen) hienous. Tämä ei todellakaan sovi kaikille, mutta hieman erilaisista elokuvista nauttivat luultavasti viihtyvät tämän parissa. Tämä ei ole helppo elokuva, joten johonkin koko perheen elokuvailtaan tämä ei sovi ollenkaan. Vaikka alkupuoli oli mielestäni hieno, en silti usko, että minun tarvitsisi nähdä tätä enää uudestaan. On se silti kerran kiva kokea.
Kirjoittanut: Joonatan, 26.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.hamiltonartscouncil.ca
The Lobster, 2015, Element Pictures, Scarlet Films, Faliro House Productions SA, Haut et Court, Lemming Film, The British Film Institute, Channel Four Television Corporation
Ohjaus: Stanley Kubrick Pääosissa: Keir Dullea, Gary Lockwood, William Sylvester ja Douglas Rain Genre: scifi Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia Ikäraja: 7
HUOM! Tämä teksti pitää sisällään kaksi arvostelua! Ensin on alkuperäinen arvostelu elokuulta 2016 ja sen jälkeen tulee uusi arvostelu syyskuulta 2019, toisen katselukerran myötä. Mielipiteeni elokuvasta on muuttunut hurjasti ja halusin tuoda tuoreet mietteeni esiin, pitäen silti alkuperäiset pohdiskeluni luettavissa.
Kukaan ei voi väittää vastaan sille, etteikö 2001: A Space Odyssey, eli suomalaisittain 2001: Avaruusseikkailu, olisi yksi tieteiselokuvien isoimmista merkkipaaluista - oli elokuvaa nähnyt tai ei. Tietty jos ei ole nähnyt elokuvaa tai tiedä siitä mitään, niin silloin on hieman vaikea mennä sanomaan. Minun on pakko tunnustaa, että näin kyseisen elokuvan vasta tänään, juuri ennen kuin aloin kirjoittaa tätä. Elokuva on ollut katselulistallani jo todella kauan, mutta kuulemani asiat eivät kovin paljoa houkuttaneet katsomaan sitä. Olin kuullut, että se on todella hidastempoinen - joidenkin mukaan jopa tylsä - ja että se olisi paikoitellen erittäin kummallinen. Hidastempoisuuden se todisti minulle kertaheitolla, kun koulussa meille näytettiin lyhyt pätkä elokuvan alusta. Päätin kuitenkin, että minun on aika katsoa kyseinen elokuva ja löysinkin sen Makuunista. Heti kun olin pikaisesti tarkistanut, että levy toimii naarmuista huolimatta, aloin katsoa elokuvaa... ja noh, sanotaan näin aluksi, että kuulemani asiat olivat osittain totta - ja että pidin todella monta taukoa.
Eri aikakausilta ja lokaatioista löytyneet monoliitit johdattavat ihmiskunnan matkalle läpi avaruuden tyhjyyden.
2001: Avaruusseikkailu tapahtuu neljässä osiossa. Ennen kuin elokuva edes lähtee liikkeelle, ruutu pysyy mustana muutaman minuutin ja kuuluu vain musiikkia. Sen jälkeen alkutekstit alkavat ja näytetään mahtipontisen musiikin säestämänä avaruutta. Ensimmäinen osa käsittelee ihmiskunnan syntyä. Siinä nähdään ihmisapinoita tekemässä periaatteessa ei-mitään tärkeää. Elokuvan ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia vietetään ihmisapinoiden kanssa, kun nämä istuskelevat, tappelevat, huutavat, nukkuvat ja kävelevät ympäriinsä. Kun elokuvaa oli kulunut noin kymmenen minuuttia, eikä elokuvassa ollut tapahtunut muuta, niin mietin, että mitä minä oikein edes katson. Eräänä aamuna, kun ihmisapinat heräävät, he näkevät mustan monoliitin edessään, jota he pelästyvät ja alkavat tutkia. Söin elokuvan alun aikana voileipäkeksejä ja kun tämä kohtaus alkoi ja kuoro pauhasi, suuni jäi auki ja keksi pysyi kädessäni, kunnes oli jälleen hiljaista. Tuijotin ruutua, kuin olisin ensimmäistä kertaa elämässäni nähnyt liikkuvaa kuvaa. Niin vaikuttavasti oli mustiin apina-asuihin pukeutuneiden ihmisten riehuminen ison mustan palikan ympärillä tehty. Tämän kohtauksen jälkeen tajusin, mikä tässä elokuvassa on niin hienoa. Harmi vain, ettei se hienous ihan pysynyt koko elokuvan ajan.
Toisessa osassa ollaan hypätty evoluutiossa jo miljoonia vuosia eteenpäin. Tohtori Heywood Floyd (William Sylvester) matkustaa avaruusasemalle tutkimaan Kuusta löydettyä magneettikentän keskittymää. Vaikka ensimmäisessä osassa ei oikein tapahdu paljoa, niin mielestäni se oli silti parempi kuin toinen, sillä tässä kiinnostukseni alkoi selkeästi kadota. Kun on käytetty viisi minuuttia aikaa siihen, että avaruusalus kiinnittyy avaruusasemaan ja sitten toiset viisi minuuttia siihen, että laskeudutaan Kuuhun, niin ajatukset alkavat helposti harhailla. Floydin hahmoon ei myöskään pääse oikein kiinni, vaikka hänelle annetaan hieman sisältöä kertomalla, että hänellä on tytär. Silti hahmo jää todella ontoksi.
Myös kolmannen ja neljännen osion - jotka muodostavat yhdessä oman osionsa - hahmot, tohtori Dave Boweman (Keir Dullea) ja tohtori Frank Poole (Gary Lockwood), jäävät ontoiksi. Suurimmaksi osaksi ajasta en edes erottanut heitä toisistaan, sillä he olivat kaikin puolin niin samanlaiset ja yhtä mitäänsanomattomat. Eniten elokuvassa keskitytään kuitenkin Dave Bowemaniin. Tohtorien mukana on tietokonejärjestelmä HAL 9000, joka ohjaa avaruusalusta. HAL 9000 -tietokoneen äänenä kuullaan Douglas Rain ja samantien voi arvata, että tässä on elokuvan "pahis". Tunteettomalta vaikuttava - mutta silti ihmishahmoja enemmän tunteita näyttävä - tietokone on jopa pelottava puhuessaan kylmän rauhallisesti kanssamatkustajilleen. Neljännessä osassa ei ensimmäisen osan tavoin kuulla puhetta, vaan kaikki kerronnassa perustuu kuviin, musiikkiin ja äänitehosteisiin. Loppuhuipennusta en paljasta, mutta voin sanoa sen olevan todella kummallinen.
Elokuva on oikeasti erittäin hidastempoinen. Vaikka sen tarina on moniulotteinen ja eri tavoin tulkittavissa, se kerrotaan hyvin yksinkertaisilla asioilla, minimaalisella replikoinnilla ja musiikilla. Välillä nähdään useita kuvia peräkkäin, joissa ei tapahdu yhtään mitään. Monet niistä tuntuvat välillä hieman puuduttavilta, mutta joihinkin on löytynyt vangitsevuutta, eikä katsojana edes oikeastaan tiedä, mikä elokuvassa niin pysäyttää paikoilleen. Osioihin jakaminen tavallaan toimii ja alun esihistoriallinen näytös on hyvässä kontrastissa muun elokuvan futuristisiin avaruusmatkoihin. Mustan monoliitin näyttäminen jo alussa viestii, että ulkoavaruudessa on jokin tiennyt jo pitkään ihmisten olemassaolosta. Koko elokuva pyöriikin näiden monoliittien ympärillä.
Elokuvan on ohjannut Stanley Kubrick, jonka elokuvia olen itse nähnyt neljä ennen tätä; Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964), mikä meni minulta yli hilseen, Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971), joka oli kaikessa häiriintyneisyydessään mahtava, Hohto (The Shining - 1980), joka on ehkä paras kauhuelokuva, jonka olen nähnyt ja Full Metal Jacket (1987), jonka alkupuolisko oli erinomainen, mutta jossa loppu lässähti pahasti. 2001: Avaruusseikkailu jää minun listallani Kellopeliappelsiinin ja Hohdon jalkoihin, mutta pysyy vaivatta kahden muun yläpuolella. Elokuva perustuu Arthur C. Clarken kirjoittamaan novelliin "The Sentinel", jonka pohjalta hän ja Kubrick tekivät elokuvalle käsikirjoituksen. Kubrickilla on ollut todella selkeä visio, mitä hän haluaa elokuvalta. Kerrontatapa, musiikin käyttö ja vähäiset repliikit toimivat paikoitellen loistavasti, usein hyvin, mutta monesti myös heikosti. Elokuva on kuvattu erittäin taidokkaasti. Kameran liike on tasaista ja pelkästään paikalla pysyvä kuva on omalla tavallaan maaginen. Pakko kyllä sanoa, että minä olisin ollut leikkauspöydällä hieman rankempi ja lyhentänyt monia kohtia reippaasti - sekä poistanut koko toisen osion, sillä sen sisältö saadaan joka tapauksessa selville kolmannessa osiossa. Lavasteet ovat tyylikkäät, vaikkakin suurimmaksi osaksi yksinkertaiset. Elokuvan tehosteet ovat nähneet aikaa, mutta jotkut niistä ovat säilyneet ihan hyvin. Hienoin on kamerakikkailulla katsojia huijaava tehoste, jolla painovoima näyttäisi liikkuvan pitkin alusta. Vaikka repliikkien äänitys kuulostaa paikoitellen hieman kehnolta, niin äänitehosteet ovat todella huikeita. Äänityöskentely on tarkkaan mietittyä, vaikka välillä korkeat piipitykset aluksissa ärsyttävätkin.
Yhteenveto:2001: Avaruusseikkailu on todella hämmentävä elokuva. Tällaista kokonaisuutta on vaikea lähteä arvioimaan. Siinä on monia erinomaisia kohtia, mutta siinä on myös heikompia kohtia erinomaisten edestä. Vähäisten repliikkien käyttö, klassisen musiikin hyödyntäminen ja äänitehosteiden huikeus ovat plussaa, mutta miinuksena on hidastempoisuus, joka muuttuu paikoitellen puuduttavaksi, toinen osio, joka on aivan turha, sekä ihmishahmot, jotka ovat äärimmäisen onttoja, unohdettavia ja kaiken kaikkiaan mitäänsanomattomia. Silti 2001: Avaruusseikkailu on oman lajityyppinsä merkkipaalu, vaikkei ihan täysin minua vakuuttanut. Tiedostin siitä otettuja lainauksia muissa elokuvissa ja ymmärrän, miksi siitä on lainattu niin paljon. Se on silti kokonaisuutena erittäin raskas katsoa ja miinusta tulee myös siitä, etten koe tarvetta nähdä sitä enää koskaan uudestaan. Se ei ehdottomasti ole kaikkien elokuva. Jos en olisi tällainen elokuvaholisti, joka haluaa nähdä merkkiteoksia ja pakottaa itsensä katsomaan kaikki loppuun, olisin luultavasti jättänyt elokuvan kesken jo alussa. Ikärajana on 7, mutten usko, että sen ikäiset saisivat mitään irti tästä. Jos suunnitelmissa on elokuvailta perheen kanssa, niin tämä ei siihen todellakaan sovellu. Treffielokuvanakaan tämä ei toimisi. Jos haluat sivistää itseäsi, niin silloin katso, mutta jos hidastempoiset elokuvat eivät nappaa, niin jätä suosiolla väliin, sillä ei tämä tule toimimaan. Kohtaus, jossa ihmisapinat löytävät monoliitin on ehdottomasti parasta ja huikeinta elokuvassa.
Alkuperäinen arvosana:
Kun ensimmäisen kerran katsoin 2001: Avaruusseikkailun, pidin siitä, mutta olin todella hämmentynyt, sillä en todellakaan tajunnut sitä. Mitä enemmän leffan näkemisestä on kulunut aikaa, sitä enemmän olen alkanut ymmärtämään sitä paremmin ja kunnioittamaan sitä enemmän. Olen jo pidempään pohtinut elokuvan katselua uudestaan, mutta sain tämän aikaiseksi vasta syyskuussa 2019. Tiesin heti, että mielipiteeni muuttuisi, kun pistin elokuvan pyörimään ja minua jännitti paljon, pysyisinkö vieläkään kärryillä...
Tässä kohtaa täytyy kuitenkin varoittaa, että teksti tulee sisältämään isoja SPOILEREITA elokuvasta. Lyhyenä ja spoilerittomana arvosteluna totean vain, että tämä filmi todella kuuluu niihin, mitkä jokaisen pitää nähdä ainakin kerran elämässään. 2001: Avaruusseikkailu on ihan oikeasti yksi kaikkien aikojen upeimmista elokuvista. Se on mestariteos, mikä hakee vertaistaan yhä yli 50 vuotta sen julkaisun jälkeen.
On päivänselvää, etten tajunnut elokuvaa sen ensimmäisellä katselukerralla. Tämä on niin moniselitteinen, abstrakti ja pohdiskeleva paketti, että sen ymmärtäminen vaatii paljon katsojaltaan. Ja vaikka luulisi ymmärtävänsä sen, on oma näkemys lopulta vain yksi pohdinta elokuvasta muiden joukossa. Elokuva ei anna vastauksia moniin sen aikana herääviin kysymyksiin ja monet pitävät tätä ärsyttävänä. Epätietoisuus on todella turhauttavaa. Mutta samalla on selvää, että tämä on yksi isoimmista syistä, miksi elokuvasta puhutaan yhä tänä päivänä. Se kummastuttaa edelleen samalla lailla kuin ilmestyessään 1968. Kun katsoin tätä ensimmäistä kertaa, purin leffaa täysin väärällä tavalla, yrittäessäni löytää selvää tarinaa, mikä kulkisi alusta loppuun kuin muissakin elokuvissa. Sen vuoksi näinkin leffan lähinnä irrallisina kertomuksina. Ja onhan leffa helppo nähdä muutamana irrallisena tarinana, sillä elokuva hyppää aikakaudesta toiseen ja sen hahmot eivät esiinny kuin omassa osuudessaan. Nämä osaset ovat yksittäisinä kummallisia ja irrallisia kertomuksia, mutta yhdistettynä voi lopulta nähdä, kuinka ne kertovat samaa tarinaa.
Kolmen vuoden pohdiskelun ja internetistä lukemieni teorioiden jälkeen näin elokuvan täysin uudella tavalla. Rakastin yhä luontodokumenttia muistuttavaa kuvausta esi-ihmisistä, mutta tyhjänpäiväisen huuhaan sijaan näinkin selvän tarinan. Löytäessään mystisen monoliitin nämä esi-ihmiset kehittyvät. Se siis selvästi tarjoaa niille jotain; tietoa ja taitoa. Esi-ihmiset osaavatkin nyt kävellä kahdella jalalla neljän sijaan ja yksi esi-ihmisistä kehittää työkalun. Hyvin nopeasti kuitenkin huomataan, kuinka tämä työkalu muuttuu aseeksi, mitä esi-ihminen käyttää lajitoveriaan vastaan, osoittaen ihmislajin todellisen luonteen. Yksi elokuvahistorian ikonisimmista leikkauksista nähdään, kun esi-ihminen heittää tämän luisen työkalun, aseen ilmaan ja yhtäkkiä katsommekin avaruudessa leijuvaa ydinasetta. Olemme loikanneet ihmisten ensimmäisestä aseesta ihmisten kehittyneimpään ja vaarallisimpaan. Yksi elokuvan tärkeimmistä sanomista onkin, että kun ihmiset keksivät jotain, heillä on taipumusta tehdä siitä vaarallinen ja kehittää sitä lopulta niin pitkälle, että se kääntyykin ihmistä vastaan. Tämä on parhaiten nähtävissä ihmisen luomassa HAL-9000 -tekoälyssä, mikä on jo niin pitkälle kehittynyt, että se ymmärtää olevansa ihmisen yläpuolella. Vuonna 1968 tämä oli pelottava kuvitelma tulevaisuudesta, 2019 se alkaa olla todellisuutta.
Elokuva on muutenkin syvällinen katsaus ihmiseen ja sen luonteeseen. Ihminen on todella ylimielinen laji, mikä kuvittelee olevansa kaikkien muiden yläpuolella. Silti jo alussa nähdään, kuinka villipeto voi noin vain päihittää ihmisen. Ihminen ei voita ilman aseeksi muutettua työkalua. Ihminen ei selviä ilman työkaluja, koneita jne. Ihminen ylpeilee avaruusmatkallaan, muttei pysty tekemään sitä ilman ties mitä apuvälineitä. Avaruudessa ihmisen ylpeys kokee kolahduksen, sillä ihminen ei voi mitään maailmankaikkeuden mahdille. Avaruudessa ihmisen pitää opetella uudestaan monet perusasiat, kuten käveleminen. Silti Kuusta monoliitin löytävät tutkijat kuvittelevat olevansa erityisiä, mikä tietty kostautuu heille. Vasta kun Dave tuhoaa HAL-9000:n ja ottaa tilanteen omiin käsiinsä, hänet kuljetetaan eteenpäin jonkinlaisen portaalin läpi. Kymmenen minuutin aikana näemme asioita, mitkä ovat nopealta vilkaisulta pelkkää epilepsiaa aiheuttavaa valojen ja värien tulvaa. Davelle tämä taitaa kuitenkin olla koko maailmankaikkeuden tiedon saamista kerralla monoliitilta. Niin ja mikä muuten on monoliitti? Onko se avaruusolento vai jonkinlainen jumala? Vai molempia? Onko sillä lopulta niinkään väliä? 2001: Avaruusseikkailu on äärimmäisen mystinen elokuva. Se on lumoava. Vangitseva. Hypnoottinen. Outo. Tajunnanräjäyttävä. Hämmentävä. Maaginen. Nerokas.
Lopussa ihmislajin täytyy kuolla, jotta uusi, parempi laji voi ottaa heidän paikkansa. Kummalliselta näyttävä vauva katselee maapalloa avaruudesta käsin ja elokuva päättyy. Katsoja ei tiedä, mitä tuli juuri koettua. Ne, jotka kyllästyivät jo alussa, toteavat, että vittu miten tylsää paskaa. Ne, jotka eivät ymmärrä, tuijottavat hämmentyneenä ja se, pitääkö katsoja hämmennyksen tunteesta vai ei, määrittää luultavasti pitkälti, pitääkö koko leffasta vai ei? Ne, jotka ymmärtävät elokuvan ja pitävät siitä, ovat luultavasti rakastuneet siihen jälleen hieman enemmän. Ensimmäisellä katselukerralla en oikein tiennyt, mitä sanoa, sillä en ollut nähnyt mitään tällaista. Nytkin olin sanaton samasta syystä, mutta se sai minut todella rakastumaan tähän teokseen. Ymmärsin 2001: Avaruusseikkailun vihdoin. Ehkä. Kerroin oman tulkintani (ja joidenkin muiden) leffasta.
Molemmat katselukerrat herättivät halun katsoa leffan heti uudestaan. Onhan tämä pitkä teos, mutta tällä kertaa en olisi leikannut mitään pois. Kaikki on juurikin kohdillaan. Stanley Kubrick on perfektionisti. Tämän huomaa jatkuvasti äänimaailmassa, missä hyödynnetään täydellisesti musiikkeja ja sitten ääniefektejä. Tämän huomaa kameratyöskentelyssä, mikä on yksi elokuvahistorian parhaimmista. Avaruusalusten sisällä käytetään kikkoja, mitkä loksauttivat suuni auki useaan otteeseen. Miten ihmeessä nämä tehtiin? Joka kerta, kun keksin, miten jokin on toteutettu, Kubrick monimutkistaa sitä ja pistää jotain uutta mukaan, enkä tajua, miten kaikki on mahdollista. Mukana on kuvia, mitkä vaikuttavat mahdottomilta. Ja vaikka haluaisinkin tietää, kuinka ne on tehty, ovat ne hieman samaa kuin itse elokuvakin, eli varma tieto poistaisi paljon sen mystisyydestä. Joskus on oikeasti kivempaa, kun ei tiedä. 2001: Avaruusseikkailu näyttää yhä paremmalta kuin suuri osa sen jälkeen ilmestyneistä elokuvista. Tämä 1968 ilmestynyt filmi peittoaa monet tämän päivän leffat efekteissään... ja monessa muussakin.
Ei ole mikään ihme, että 2001: Avaruusseikkailu on inspiroinut ja inspiroi vielä tulevaisuudessa monia elokuvantekijöitä. Tämä teos oli niin edellä aikaansa ja se on niin mestarillisesti rakennettu kaikin tavoin, että tätä on vaikea olla ihailematta. Tämä tulee olemaan ajaton teos, mikä herättää keskustelua vielä seuraavan 50 vuoden päästä. Yhä uusille katsojille tämä tulee tarjoamaan inspiraatiota ja toiset taas pitkästyvät kuoliaaksi tämän parissa.
Yhteenveto:2001: Avaruusseikkailu on täydellinen mestariteos.
Uusi arvosana:
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2016 - uusi arvostelu: 15.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.criterioncast.com
2001: A Space Odyssey, 1968, Metro-Goldwyn-Mayer, Stanley Kubrick Productions
Ohjaus: Byron Howard ja Rich Moore Pääosissa: Ginnifer Goodman, Jason Bateman, Idris Elba, Jenny Slate, Nate Torrence, Bonnie Hunt, Don Lake, J.K. Simmons, Octavia Spencer, Alan Tudyk, Raymond S. Persi, Tommy Chong ja Maurice LaMarche Genre: animaatio Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Minun mielestäni Pixarin elokuvat ovat yleisesti parempia kuin Walt Disneyn animaatiot. Ne ovat syvällisempiä, niiden animointi on hulppeampaa ja niiden hahmot ovat moniulotteisia. Pixarin Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) jälkeen ajattelin, ettei mistään voisi tulla yhtä hienoa ja syvällistä animaatiota, ainakaan pitkiin aikoihin. Tänä vuonna olin eniten innoissani Pixarin tulevasta Doria etsimässä -elokuvasta (Finding Dory - 2016), jolloin muiden yhtiöiden animaatiot eivät innostaneet samalla lailla. Esimerkiksi DreamWorksin Kung Fu Panda 3 (2016) jäi kokonaan näkemättä ja innostukseni Blue Sky Studiosin Ice Age 5: Törmäyskurssilla -leffaa (Ice Age: Collision Course - 2016) kohtaan väheni hieman. Zootopian (joka kulkee jostain syystä Euroopassa Zootropolis-nimen alla ja johon on Suomessa lisätty vielä nimi "Eläinten kaupunki") kävin kuitenkin katsomassa ensi-illassa, kun se ilmestyi maaliskuussa. Ennen kuin kerron koko mielipiteeni, niin pakko sanoa, että jos en olisi mennyt katsomaan tätä elokuvateatterissa, minua olisi ärsyttänyt se suunnattomasti todella kauan.
Vastoin kaikkien ennakkoluuloja, Judy Hoppsista tulee Zootropoliksen ensimmäinen jänispoliisi. Hän pääseekin samantien toimintaan, kun nisäkkäitä alkaa mystisesti katoilla.
Elokuvan pääosassa nähdään Judy Hopps, jonka äänenä kuullaan Ginnifer Goodwin. Muiden pupujen ryhtyessä porkkanoiden viljelijöiksi, Judylla on unelmana ryhtyä poliisiksi ja monet tekevät hänestä pilkkaa, sillä yksikään pupu tai mikään pienikokoinen eläin ei ole päässyt poliisiksi. Judy pääsee näyttämään heille, mistä hänet on tehty, on ryhmänsä paras ja hänet ylennetään itse pääkaupunki Zootropoliksen poliisivoimiin. Judy on todella hyvä päähenkilö, sillä hän on samaistuttava, kiinnostava, rohkea ja täynnä energiaa, jolloin katsojakaan ei halua luovuttaa tiukkojen tilanteiden sattuessa. Judylla on myös hieman näsäviisaampi puoli, mutta niin on monissa "kivoissa ihmisissäkin". Hän on yksi parhaista naissankareista elokuvissa pitkään aikaan ja hän on kuitenkin "vain" animoitu pupu! Kyllä Disneylla näköjään osataan käsitellä hahmoja. Judyn vanhempia, Bonnie ja Stu Hoppsia, esittävät Bonnie Hunt ja Don Lake. Vanhemmat ovat hauskoja ja hieman noloja, mutta he selkeästi rakastavat tytärtään, vaikka tämä tekee heidän mielestään väärän päätöksen uravalinnassaan. Judyn avuksi tulee vasten tahtoaan kettu nimeltä Nick Wilde, jota ääninäyttelee Jason Bateman. Nick on huijari, jonka uhriksi Judy joutuu, joka on yksi syy, miksi Judy pakottaa juuri Nickin auttamaan häntä. Nick on myös hyvä hahmo, sillä hän on moniulotteinen ja hänestä oppii uusia asioita läpi elokuvan.
Tärkeimmät poliisihahmot ovat puhveli Bogo, joka on poliisilaitoksen pomo, sekä donitseja rakastava gepardi Benjamin Clawhauser. Bogoa ääninäyttelee Idris Elba, joka on ollut kiireinen pahisroolien kanssa tänä vuonna elokuvissa Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja Star Trek Beyond (2016). Tässä hän on kuitenkin hyvis ja vaikka hahmo välillä ärsyttääkin, Bogo on silti hyvä hahmo ja Elban ääni sopii häneen täydellisesti. Ärsyttävin hahmo on Clawhauser, jonka äänenä kuullaan Nate Torrence. Hän on todella äänekäs ja selkeästi hauska hahmo lapsille, mutta aikuiset eivät mitä luultavimmin riemastu yhtä paljon hänestä. Toisin kuin gepardit yleensä, Clawhauser ei ole nopea ja hänet nähdäänkin suurimmaksi osaksi vastaanottotiskinsä takana syömässä donitsejaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Zootropoliksen pormestari Lionheart (J.K. Simmons), lammasapulaispormestari Bellwether (Jenny Slate), hölmö jakki Yax (Tommy Chong), varasteleva lumikko Duke Weaselton (Alan Tudyk), erittäin hidas laiskiainen Flash (Raymond S. Persi), mafioso Mr. Big (Maurice LaMarche), kadonneen saukon vaimo rouva Otterton (Octavia Spencer) ja poptähti Gazelle (Shakira). Näistä hahmoista selkeästi paras on Mr. Big, joka toimii lähinnä aikuisille, mutta lapset eivät ymmärrä hänen hauskuuttaan.
Elokuvan alussa kerrotaan, että aikoinaan petoeläimet jahtasivat saaliseläimiä, mutta nykyään siihen on saatu muutos. Pienestä jäniskaupunki Kaninkolosta Judy lähtee kohti suurta maailmaa, vanhempiensa varoituksista huolimatta. Zootropoliksessa kaikki nimittäin elävät harmoniassa... tai niin Judy ainakin luulee. Ei pelkästään kaupungissa ole rikollisuutta, mitä ilman ei poliisejakaan oikeastaan olisi, vaan siellä esiintyy myös syrjintää lajin, koon ja sukupuolen takia, eli rasismia. Muut poliisit eivät ota Judya tosissaan tämän ollessa pupu - eikä vain pupu, vaan pieni pupu ja vieläpä pieni naispupu. Judy laitetaan valvomaan pysäköintiä, eli parkkipirkoksi, mikä loukkaa häntä syvästi. Siinä hommassa hän myös huomaa, ettei kunnioitusta heru kaupunkilaisiltakaan, Judyn sakottaessa heitä. Hän ei saa ottaa tutkinnan alle kadonneita eläimiä, mutta lopulta pakottaa itsensä mukaan tutkintaan, löytäessään vihjeitä enemmän kuin muut poliisit.
Omasta mielestäni Judyn unelmien toteuttaminen ja hänen muuttumisensa henkilönä matkan varrella on tarinan ydin ja poliisitutkinta on enemmän sivuosassa, vaikka tässä keskitytäänkin siihen paljon. Joissain elokuvissa on ongelmana, että niissä on hyvät tarinat, mutta hahmot jäävät mitäänsanomattomiksi ja joissain ongelmana on taas, että heikot tarinat jäävät hyvien hahmojen jalkoihin. Disneylla on vuosien varrella käynyt kumpaakin, mutta Zootropolis - eläinten kaupunki saa sekä tarinan, että hahmot kulkemaan täydellisesti käsi kädessä, jolloin kumpikaan ei tunnu ylimääräiseltä ja kumpikin auttaa toista eteenpäin. Koko tutkintaprosessi on erittäin kiinnostava, mutta todellisuudessa se on enemmänkin vain tapa kuljettaa Judyn ja Nickin ystävyyttä eteenpäin, joka välittyy vahvasti katsojille. Myös muitakin tunteita saadaan toimivasti välitettyä yleisölle.
Olen muutamaan otteeseen kutsunut tätä elokuvaa "Walt Disneyn Pixar-elokuvaksi" tai "Vuoden 2016 Inside Outiksi", sillä tämä on paljon syvällisempi kuin suurin osa Disney-elokuvista ja enemmän aikuisten makuun - aivan kuten Inside Out - mielen sopukoissa. Vaikka kyseessä on animaatioseikkailu, jossa on hölmöjä juttuja ja söpöjä eläimiä, niin se on vain kuori, jonka alta paljastuu tosiaan eläinkulttuurin rasismia, piratismia ja viittauksia muihinkin nykypäivän ongelmiin, sekä monia vitsejä varttuneemmille. Viittauksia on esimerkiksi Kummisetä-elokuvaan (The Godfather - 1972), sekä Breaking Bad -sarjaan (2008-2013), joita lapset eivät edes voisi ymmärtää. Niiden lisäksi on heittoja, jotka viittaavat jollain lailla esimerkiksi seksiin, kuten mittari, joka näyttää Kaninkolon populaation kasvavan kaiken aikaa. Silti lapset voivat tietysti nauttia elokuvasta, sillä se sisältää seikkailuja, jännitystä ja loistavan opetuksen erilaisuuden hyväksymisestä ja siitä, etteivät ennakkoluulot ole hyvästä.
Zootropoliksen maailmaan on saatu mukaan asioita, joita esiintyy todellisessa maailmassa ja niitä on hieman muutettu sopimaan eläinhahmoihin. Esimerkiksi Judylla on puhelin, jonka merkki muistuttaa erittäin paljon Applen logoa, mutta omena on vaihdettu porkkanaan. On myös olemassa kirjoittamaton sääntö, että vain puput voivat kutsua toisiaan söpöiksi ja muiden lausumana se ei ole kovin hyväksyttävää. Monet hahmot ovat sellaisia eläimiä, mitkä sopivat tiettyihin luonteenpiirteisiin. Erittäin vahvana tämä tulee esille ketuista, joita pidetään viekkaina ja lurjuksina. Tällaiset pienet yksityiskohdat tekevät elokuvan maailmasta rikkaan, puhumattakaan kaikista pienistä yksityiskohdista, joita ruudulla näkee kaiken aikaa. Elokuva on animoitu uskomattoman hienosti. Itse kaupunki näyttää todella tyylikkäältä ja kaiken suunnitteluun on selvästi käytetty paljon aikaa. Eläinten karvat näkyvät tarkasti ja esimerkiksi vesi näyttää täysin realistiselta. Disney-tyyli on vahvasti läsnä, mikä on tietysti hyvä asia. Siinä on myös viittauksia muihin Disney-elokuviin, kuten Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010), Räyhä-Ralf(Wreck-It Ralph - 2012), Frozen - huurteinen seikkailu(Frozen - 2013), Big Hero 6 (2014) ja tuleva Vaiana(Moana - 2016). Tuttu Mikki Hiiren pään siluetti on nähtävissä useasti ja hahmon voi nähdä vilahtavan leluna lastenrattaissa.
Elokuvan ovat ohjanneet Byron Howard ja Rich Moore, jotka ovat tehneet huikeaa työtä sen parissa. Howard on aiemmin ollut ohjaamassa Kaksin karkuteillä ja Moore ohjasi Räyhä-Ralfin, joten Disneylle työskentely ei tule täysin uutena asiana kummallekaan. Tarinaa suunnittelivat seitsemän ihmistä, joista kaksi käsikirjoittivat lopullisen version. Ei ihme, että niin monta ihmistä on tarvittu, sillä lopputulos on niin monipuolinen. Musiikin sävellyksestä vastaa Michael Giacchino ja vaikka olen kaksi kertaa katsonut elokuvan, en ole erityisemmin jämähtänyt kuuntelemaan itse musiikkia, mutta hyvin se silti toimii taustalla. Elokuvassa kuullaan myös Shakiran esittämä kappale "Try Everything". Elokuva tosiaan on alkuperäiseltä nimeltään Zootopia, mutta Euroopassa se kulkee nimellä Zootropolis. Kaikki repliikit, joissa mainitaan Zootopia, täytyi äänittää toisen kerran Zootropolikseksi eurooppalaiseen versioon elokuvasta.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on eläinten tutkimisesta kertova "Research: A True-Life Adventure", muita vaihtoehtoisia tarinaversioita esittelevä "An Origin Story of an Animal Tale", musiikin teosta kertova "Scoretropolis", sekä lyhyt katsaus viittauksista muihin Disney-elokuviin nimeltä "Z.P.D. - Forensic Files". Mukana on myös poistettuja kohtauksia, selityksiä poistetuista hahmoista, "Try Everything" -musiikkivideo ja "Zoology: The Roundtables", joka käsittelee kolmessa osassa elokuvan hahmoja, paikkoja ja animointia.
Yhteenveto:Zootropolis - eläinten kaupunki on huikean hieno elokuva. Sen maailma on erittäin tarkkaan suunniteltu, kuten ovat myös sen päähenkilöt Judy Hopps ja Nick Wilde. Hahmot ja tarina toimivat täydellisesti yhdessä. Tämä on mielestäni tähän mennessä vuoden paras elokuva! Se ei ole ihan täydellinen ja isoin ongelmani on todellisen pääpahiksen paljastuminen, joka on aika hölmö ja ennalta-arvattava ratkaisu. Sen voi toisaalta katsoa sormien läpi, ottaen huomioon kyseessä olevan lapsille tehty elokuva - joka on silti mielestäni ennemminkin aikuisten tarina puettuna kirkkaisiin väreihin ja söpöihin eläinhahmoihin. Jännittäviä kohtia löytyy elokuvasta, sekä toimintaa. Turhat romanssit on älytty säästää Disneyn prinsessapätkiin ja tässä onkin kyse puhtaasta ystävyydestä. Elokuvan teemat ovat mielestäni hyvä lisä ja rasismin ja ennakkoluulojen lisäys ja pohdiskelu tällaiseen elokuvaan on mielestäni loistava päätös, sillä silloin katsoja ei pidä Zootropolista täysin satumaana, kun sielläkin on vakavia ongelmia, joista tosimaailmassakin kärsitään. Suosittelen tätä ehdottomasti kaikille ja uskon, että jokainen voi nähdä tässä sen hienouden. Tavallaan toivon, ettei tälle väännetä turhaan jatkoa, mutta jos tekijät keksisivät yhtä hienon tarinan, niin olisi hienoa nähdä tutut hahmot jälleen ja siinä voitaisiin laajentaa maailmaa. Zootropoliksessa on nimittäin useita vyöhykkeitä ja tässä nähdään niistä vain muutama. Olen aika varma, että tämä tulee voittamaan parhaimman animaation Oscar-palkinnon ensi vuonna. Toisaalta en ole vielä nähnyt paljon kehuttua Doria etsimässä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.sumnersuntheatre.com
Zootopia, 2016, Walt Disney Pictures
