Arvostelu: The Girl on the Train / Nainen junassa (2016)

THE GIRL ON THE TRAIN (2016)

NAINEN JUNASSA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Emily Blunt, Haley Bennett, Rebecca Ferguson, Justin Theroux, Luke Evans, Allison Janney ja Edgar Ramírez
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

En tiennyt The Girl on the Trainista paljoa, kun menin katsomaan sen. Lyhyen juonikuvauksen olin lukenut ja tiesin, että pääosassa nähtäisiin Emily Blunt. Tiesin myös, että elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Hyvä, etten tiennyt enempää, sillä monet asiat tulivat yllätyksinä minulle, kuten se mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Tämä on jälleen niitä "pitäisi vain käydä katsomassa kaikki, mitä ilmestyy" -elokuvia.

Rachel Watson näkee joka aamu ja ilta pariskunnan, kulkiessaan junalla heidän talonsa ohitse ja kuvittelee, millainen heidän elämänsä on. Eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä saa Rachelin suunniltaan.

Emily Blunt vetää pääosassa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen. Blunt esittää Rachelia, eli elokuvan nimen mukaisesti "naista junassa", joka kulkee saman matkan joka päivä edestakaisin ja joka kerta jää katselemaan tiettyä asuntoa ja siinä asuvaa pariskuntaa. Ihan aluksi Rachel Watson vaikuttaa aika tavalliselta, ehkä hieman haaveilevalta persoonalta, mutta kun hän paljastuu alkoholistiksi ja hänen menneisyyttään avataan, tulee hahmosta yhä vain moniulotteisempi. Ja Blunt on todella loistava! Katsoja ymmärtää, miksi Rachel on sellainen kuin on, vaikka välillä kokee, että hän on ihan itse itsensä saanut siihen jamaan. Useasti katsojana kokee myös paljon sääliä hahmoa kohtaan.
     Megan ja Scott Hipwell ovat pariskunta, jota Rachel seurailee junasta. Megan Hipwelliä näyttelee Haley Bennett, joka muistuttaa useaan otteeseen häiritsevänkin paljon Jennifer Lawrencea. Eikä pelkästään nopeasti nähtynä, vaan hän myös tavallaan näytteleekin samalla tyylillä. Voisiko olla, että Lawrence on jonkinlainen idoli Bennettille? Aluksi Megan tuntuu todella ontolta, eikä osaa oikein sanoa, johtuuko se näyttelijästä vai mistä, mutta kun elokuva kulkee eteenpäin, alkaa hänenkin kohdallaan ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Scott Hipwellinä nähdään The Hobbit -trilogiasta (2012-2014) tuttu Luke Evans, joka ei ole ihan sellainen kuin aluksi vaikuttaa (mikä tuntuu olevan lähes kaikkien hahmojen juttu tässä). Evansin suoritus on myös hyvä, vaikkei jääkään samalla lailla mieleen kuin Bennettin tai Bluntin.
     Rachelin ex-mies Tom Watson (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) asuvat Hipwellien naapurissa. Nämäkään hahmot eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat. Tom tuntuu olevan hyvin rauhallinen mies, joka käy paljon töissä ja Anna on hieman turhautunut kotiäiti. Ferguson ärsyttää alkupuolella paljon, mutta hahmoa alkaa ymmärtää, mitä pidemmälle tarina kulkee ja Fergusonin roolisuoritus tuntuu paranevan kaiken aikaa. Theroux vetää lähes koko elokuvan aika lailla yhdellä ilmeellä, mutta osaa myös yllättää.
     Elokuvassa nähdään myös Allison Janney poliisikomisario Rileyna ja minusta alkoi tuntua, etten ole nähnyt häntä erilaisissa rooleissa kuin juuri tämäntyyppisessä. Edgar Ramìrez esittää terapeutti Abdic Kamalia ja Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään parissa kohtauksessa Tomin pomon vaimona.

Elokuvan alussa Rachelin kertojaääni kertoo hieman itsestään ja siitä, miksi katselee kyseistä pariskuntaa. Esitellään Hipwellin pariskunta, sekä Tom ja Anna. Käy ilmi, että nämä viisi henkilöä tietävät toisensa tavalla tai toisella ja he ovat sotkeneet toistensa elämiä. Kerrotaan, miksi Rachel on ajautunut juomaan niin paljon ja miten hän muuttui niin luhistuneeksi henkisesti. Koska hän on menettänyt oman rakkautensa, hän on päätynyt kuvittelemaan, kuinka täydellistä hänen katselemansa pariskunnan elämä olisi. Eräänä päivänä kulkiessaan junalla Hipwellin talon ohi, hän näkee Meganin suutelemassa toisen miehen kanssa. Tämä järkyttää Rachelin, sillä hän ei voi hyväksyä, että hänen täydelliseksi kuvittelemansa parisuhde olisikin pettämistä ja valhetta. Hieman myöhemmin Megan katoaa, jolloin Rachel päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja auttaa Scottia etsimään tämän, yrittäessään samalla saada omaa elämäänsä takaisin kuntoon.

Minun olisi kai pitänyt arvata elokuvan olevan trilleri, kun näin sen ankean julisteen, mutta jotenkin kuvittelin elokuvan olevan erilainen. The Girl on the Train on myös erittäin ahdistava pätkä. Jo pelkästään Rachelin alkoholismi saa katsojan tuntemaan pahoin, mutta kun siihen lisää muut asiat elokuvassa, kuten piinaavan "murhamysteerin", niin samaan aikaan katsoja haluaisi päästä pois salista, jottei tarvitsisi tuntea sellaista synkkyyttä, mutta samaan aikaan kokee massiivista tarvetta tietää, miten juttu päättyy. Pettäminen on vahva teema elokuvassa, etenkin henkiset arvet siitä, mitä sellainen toiminta aiheuttaa ihmisille. Myös fyysisiä arpia syntyy hahmoille, sillä elokuvassa nähdään väkivaltaa, etenkin perheen sisäistä. Lyönnit tuntuvat pahalta katsomoon saakka. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä kohtauksia menneisyydestä, jotka avaavat hahmojen taustoja ja kertovat katsojille, että heidän synkimmilleenkin teoille voi olla edes jokseenkin ymmärrettävät syyt. Se että ovatko syyt hyväksyttäviä, onkin sitten toinen asia. Siitä pidin paljon elokuvassa, että kukaan viidestä isoimmasta hahmosta ei ole "puhdas", vaan kaikilla on jotain pimeää, jota he yrittävät salata. Vaikka Rachel tuntuu välillä olevan epämiellyttävä, niin silti tajuaa, että hän on sellainen, koska muut henkilöt ovat tehneet hänestä sellaisen. Rachel ei ole oikeasti paha ihminen... vai onko sittenkin?

Elokuvan on ohjannut Tate Taylor, joka on ohjannut ennen tätä esimerkiksi The Helpin (2011), joka on mielestäni todella hyvä elokuva. The Girl on the Train on toinen osoitus siitä, että Taylor on selkeästi oikealla alalla. Hän on myös toiminut näyttelijänä, mutta tässä hän ei tee edes cameota. Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kuva on hieman epätarkka ja välillä heiluvaa käsivarakuvaa on käytetty ihan turhaan. Yllättävää kyllä, suttuiset hidastuskuvat eivät erityisemmin häirinneet minua. Useasti kamera menee erittäin lähelle hahmon kasvoja, jolloin tunteet näkyvät todella selkeästi. Leikkaus on sujuvaa ja ajassa hyppiminen toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Danny Elfman ja musiikki tuokin hyvin piinaavuutta mukaan, jolloin ahdistava tunnelma korostuu upeasti katsojalle. Maskeerauksesta pakko antaa pisteet sille, joka teki Emily Bluntista niin luhistuneen näköisen.

Yhteenveto: The Girl on the Train on yllättävän mainio ja ahdistava pätkä. Herkille en sitä suosittele, sillä itsekin koin oloni useasti todella epämukavaksi sen aikana. Mutta se on siinä mielestäni hienoa. Pidän paljon siitä, ettei suurissa rooleissa olevista hahmoista yksikään ole puhtaasti hyvä, vaan jokaisella on jotain pimeämpää piilossa. Emily Blunt on aivan törkeän hyvä ja toivon, että hänet huomioidaan loppuvuoden ja ensi vuoden alun palkintojen jaoissa. Muut näyttelijät vetävät myös tasokkaat suoritukset. Se on pakko myöntää, että paikoitellen elokuva kulki hieman liian hitaalla temmolla eteenpäin, mutta muuten kokonaisuus toimii. Toivottavasti ohjaaja Tate Taylorilta tulisi lisää tämän tai The Helpin kaltaisia elokuvia. Jos et kestä ahdistavia trillereitä, jotka voivat piinata vielä elokuvan päättymisenkin jälkeen, niin en tätä suosittele, mutta jos uskot, että kestät ja jos pidät tällaisista pätkistä, niin The Girl on the Train voi olla juuri oikea elokuva sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Girl on the Train, 2016, Amblin Entertainment, DreamWorks SKG, Marc Platt Productions, Reliance Entertainment, Storyteller Distributor