keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Arvostelu: Baywatch (2017)

BAYWATCH (2017)



Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Dwayne Johnson, Zac Efron, Alexandra Daddario, Kelly Rohrbach, Jon Bass, Ilfenesh Hadera, Priyanka Chopra, Yahya Abdul-Mateen II ja Rob Huebel
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Baywatch perustuu samannimiseen televisiosarjaan, joka pyöri vuodesta 1989 kymmenen vuotta eteenpäin. Vaikka nykypäivänä luultavasti kaikki sarjaa katsoneet sanoisivat, että kyseessä oli kauheaa kuraa, ei kukaan voi väittää, etteikö sarja olisi ollut todella suosittu. Sarjan pohjalta tehtiin kolme suoraan televisioon päätynyttä elokuvaa, Baywatch the Movie: Forbidden Paradise (1995), Baywatch: White Thunder at Glacier Bay (1998) ja Baywatch: Hawaiian Wedding (2003), mutta leffateatteriin asti homma ei päässyt... kunnes loppuvuodesta 2012 Paramount Pictures ilmoitti tekevänsä Baywatchista elokuvan, jonka tarkoituksena on nostaa sarja takaisin suosioon uusien tähtien kautta. Monet eivät pitäneet ideasta, sillä he vihaavat alkuperäistä sarjaa, mutta jotkut ajattelivat, että siitä voisi tulla ihan menevä komedia. Itse en ollut kovin innoissani, sillä en ole katsonut jaksoakaan Baywatchia elämäni aikana, joten minulla ei ollut minkäänlaista sidettä koko hommaan. Kuitenkin kun näyttelijät julkistettiin, aloin miettiä, että kyseessä voisikin olla ihan menevä pätkä, mutten silti odottanut sitä lähes ollenkaan. Toivoin lähinnä näkeväni niin hölmön leffan, että se muuttuisi kököstä hienoksi. Toukokuun lopussa menin katsomaan elokuvan ja toivoin, ettei se olisi niin huono kuin monet väittivät.

Baywatchin rantavahdit alkavat selvittämään mystisiä kuolemantapauksia ja huumeiden salakuljetusta. Samalla vahtiporukan johtaja Mitch joutuu selviytymään ylimielisestä keltanokka Matt Brodysta, joka pyrkii Baywatch-tiimiin.

Dwayne Johnson näyttelee Mitch Buchannonia, rannan suosituinta vahtia, joka auttaa ihmisiä salamannopeasti ja urhoollisesti. Mitch on kaikkien sankari, josta kaikki pitävät ja jota kaikki ihailevat. Vaikkei Johnson olekaan erityisen lahjakas näyttelijä, hänestä löytyy tiettyä pidettävyyttä, jolloin pystyy uskomaan, että hän todella on tykätty tyyppi koko rannan keskuudessa. Johnson on myös vuosikaudet ollut loistavassa kunnossa, jolloin hän on myös uskottava sankarillisena pelastajana. Mitch rakastaa rantaansa ja siellä käyviä ihmisiä, joten hän kokee suurta velvollisuutta näitä kohtaan. Jos jokin vaara uhkaa hänelle rakkaita asioita, hän on valmis päättämään tämän vaaran, vaikkei se olisikaan laillista.
     Baywatch-tiimiin uutena tulee Matt Brody, jona nähdään Zac Efron. Matt on kaksinkertainen olympiakultavoittaja, joka päätyi kuitenkin epäsuosioon mokaillessaan kisoissa. Muut ovat leimanneet Mattin luuseriksi, mistä hän yrittää päästä pois. On kuitenkin hankala päästä tiimin suosioon, sillä Matt päättää jatkuvasti sooloilla ja kokee itsensä paljon paremmaksi kuin todellisuudessa onkaan. Elokuvan aikana hahmon täytyykin alkaa kehittämään tiimityöskentelytaitojaan, Johnsonin tapaan Efron ei ole kovin ihmeellinen näyttelijä, mutta suoriutuu tällaisista rooleista tarpeeksi toimivasti.
     Muita Baywatch-tiimin jäseniä ovat Stephanie (Ilfenesh Hadera) ja CJ (Kelly Rohrbach), jotka osaavat asiansa Mitchin tavoin, sekä tulokkaat Summer (Alexandra Daddario) ja Ronnie (Jon Bass), jolla on todella kova ihastus CJ:tä kohtaan, mikä saikin hänet pyrkimään ryhmään. Ronniesta on tehty hyväsydäminen hölmö sivuhahmo, jonka tarkoituksena on saada katsojat nauramaan mahdollisimman usein. Yleensä tällaiset hahmot ovat aika rasittavia, mutta Ronnie yllättävää kyllä toimii hyvin ja Bass sopii rooliinsa. Summer ei osaa asioita samalla lailla kuin kaksi muuta ryhmän naista, mutta hänestä löytyy paljon rohkeutta, jolloin hän pääsee mukaan huumeoperaation selvittämiseen. Summer onkin nelikosta isoimmassa roolissa, minkä lisäksi myös Ronnie ja CJ jäävät mieleen, kun katsojana haluaa tietää, mitä heidän välillä tapahtuu? Valitettavasti Stephanie jää täysin varjoon, eikä hän tee mitään olennaista leffan aikana.
     Elokuvan pahista, eli hienostunutta huumediileri Victoria Leedsia esittää Priyanka Chopra, joka on ihan kelpo valinta rooliin, mutta hahmo itsessään on valitettavan heikko. Victoria tuntuu todella persoonattomalta ja hän on vain juonitteleva naikkonen, joka on paljon häijympi kuin miltä ulkoapäin näyttää. Siihen se jääkin. Mikään Victoriassa ei ole uhkaavaa, eikä myöskään koomista, jolloin hän on lähinnä vain tylsä. Victorian kahta kätyriä, Frankieta ja Leonia näyttelevät Amin Joseph ja Jack Kesy.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Baywatchin pomo Thorpe (Rob Huebel) ja poliisi Ellerbee (Yahya Abdul-Mateen II), joka ei pidä yhtään siitä, että Mitch yrittää hoitaa poliisihommia, ollessaan pelkkä rantavahti. Elokuvassa nähdään myös tietysti alkuperäisen Baywatch-sarjan isoimmat tähdet, eli David Hasselhoff ja Pamela Anderson. Valitettavasti heidät on tungettu mukaan yhtä väkisin väännetysti kuin alkuperäinen haamujengi uuteen Ghostbustersiin (2016).

Minun on pakko tunnustaa heti, että Baywatch oli mielestäni viihdyttävä elokuva. Hyvä se ei ole, mutta se toimi tarpeeksi hyvin, jotta pystyin nauttimaan siitä sellaisenaan lähes koko leffan ajan. Heti alussa nähdään, kuinka Mitch kävelee sankarillisesti vedestä, samalla kun leffan nimi nousee aalloista jättimäisenä hänen taustalleen... ja muutama delfiini hyppää iloisesti ilmaan. Jo tästä kuvasta saa hyvin käsityksen, että kovin vakavissaan tätä ei olla tehty, eikä sitä kannata kovin vakavana katsoa. Tekijät ovat selvästi tiedostaneet alkuperäisen sarjan hölmöykset ja lisänneet ne itseironisesti mukaan elokuvaan. Pariin otteeseen leffassa esimerkiksi nähdään, kuinka hyvännäköinen nainen juoksee hidastettuna rannalla ja joku vielä kommentoikin tätä: "Eikö näytäkin siltä kuin hän juoksisi hidastettuna kuin jossain elokuvassa?" Leffassa myös kommentoidaan ideaa rantavahdeista ratkaisemassa murhia sanoilla: "kuin jakso typerästä televisiosarjasta". Baywatch on eniten jotain, kun puolialastomat hahmot juoksevat rannalla hidastettuna, niin että vatsalihakset näkyvät, hauikset pullistuvat, tissit heiluvat ja peput keinuvat. Näissä kohdissa on oikeaa tunnetta ja koko juttu tuntuu niin typerältä ja yliampuvalta, että se toimii! Elokuva onkin parhaimmillaan, kun se ei ota itseään vakavasti ja tekijöillä on hauskaa. Tällöin myös katsojalla on hauskaa ja useasti mukana oleva hyvä mieli tarttuu yleisöön.

Onkin harmi, että aina kun juonen kannalta olennaiset murha- ja huumejutut nousevat esille, hyvä mieli loppuu ja elokuva tuntuu liian tavalliselta ja nähdyltä. Jotkut kohdat tähän liittyen toimivat, kun mukana on huumoria - esimerkiksi Mitchin ja Mattin soluttautuessa erääseen paikkaan - mutta usein ne ovat aika tylsiä. Etenkin leffan loppuhuipennus, jossa juttu pitää ratkaista, on jokseenkin mitäänsanomaton, eikä mukana ole hyvää tunnelmaa. Baywatch on myös liian pitkä elokuva lähes kahden tunnin kestossaan ja siitä saisi helposti pois pätkiä. Elokuva ei myöskään naurata niin paljon kuin toivoisi. Ensimmäisen tunnin aikana saa parhaat naurut ja se toimii paremmin kuin toinen tunti myös sen takia, etteivät huumehommat tunge päälle kaiken aikaa. Mitchin ja Mattin machokamppailua on hauska seurata ja sitä toivoisi mukaan lisää. Leffa olisikin parempi, jos se keskittyisi lähinnä juuri tällaiseen meininkiin ja tyylikkäisiin hidastusjuoksuihin. Samalla kaikki tiimin jäsenet saisivat paremmin näkyvyyttä ja persoonallisuutta. Vitsejä saisi olla myös paljon enemmän. Tällaisenaan elokuva on jo aika härski, mutta silti jää kaipaamaan vieläkin ronskimpaa huumoria ja enemmän hetkiä, kuten alun kohtaus, jossa Ronnien vehkeet jäävät jumiin puulautojen väliin. Tällaisessa teoksessa kovin erikoinen juoni ei ole välttämätön ja suurimmalle osalle yleisöstä riittäisi vain paljon vitsejä ja vähäpukeisia ihmisiä, joita leffa ei tarjoa riittävästi. Jos tämä saa jatkoa, niin toivon, että elokuva painottuisi enemmän sellaiseen menoon ja vähemmän rikosjuttuihin, ihan sama vaikka alkuperäinen sarja olisikin niitä sisältänyt.

Leffan ohjaajana toimii Seth Gordon, joka on ohjannut aiemmin mm. komediat Horrible Bosses (2011) ja Identity Thief (2014). Gordonilta löytyy huumorintajua, joten harmittaa, ettei sitä ole enempää leffassa. Dramaattisempia hetkiä hän ei oikein osaa luoda, jolloin ne ovat selkeästi heikompia. Damian Shannonin ja Mark Swiftin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta myös monia typeriä kohtia. Gordon ei ole käsikirjoittajien kanssa saanut rikostutkintahetkiä mielenkiintoisiksi ja toimiviksi. Baywatch on ihan hyvin kuvattu, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Visuaaliset efektit ovat kehnot ja useaan otteeseen voi nähdä, että hahmot esiintyvät taustakangasta vasten. Elokuva sisältää myös yhden kehnoimmista tietokoneella luoduista tulipaloista, mitä olen isohkoissa 2010-luvun leffoissa nähnyt. Kohtauksen jännitys katosi kokonaan, kun liekit eivät näyttäneet yhdessäkään kuvassa oikeilta, eli toisin sanoen vaarallisilta.

Yhteenveto: Baywatch on yllättävän viihdyttävä elokuva, joka on parhaimmillaan, kun leffa ei ota itseään kovin vakavasti. Kuitenkin aina kun huumediilerijuttuja selvitellään, taso laskee, minkä lisäksi leffan loppuhuipennus on jokseenkin tylsä. Ensimmäinen puolisko elokuvasta toimii paremmin kuin toinen ja sisältää enemmän vitsejä ja mainiota tunnelmaa. Huumoria saisikin olla mukana enemmän, kuten myös puolialastomia hahmoja juoksemassa hidastettuna. Pääosissa nähtävät Dwayne Johnson ja Zac Efron ovat toimivat, joiden lisäksi myös Daddarion esittämä Summer on ihan hyvä, ja CJ:n ja hömelön Ronnien välistä juttua on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että tiimin kuudes jäsen Stephanie jää voimakkaasti taka-alalle. Baywatch oli lähestulkoon juuri sellainen, mitä odotinkin, mutta siinä oli vitsivähyyden lisäksi myös liian vähän niitä kehonosia, joiden takia porukka lähtee katsomaan leffaa. Elokuva kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa esimerkiksi kaveriporukalla, jos kaipaa kevyttä viihdettä alkukesään. Kesäisenä popcornhömppänä Baywatchin katsoo mielellään, mutta mitään ihmeellistä on turha odottaa. Sujuvasti voisin katsoa myös jatko-osan, jos sellainen tulee, mutta alkuperäiseen sarjaan en suostu koskemaan. David Hasselhoff oli nimittäin huonointa koko teoksessa, vaikka esiintyikin alle minuutin!




Kirjoittanut: Joonatan, 24.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.legionofleia.com
Baywatch, 2017, Paramount Pictures, Flynn Picture Productions, The Montecito Picture Company, Seven Bucks Productions, Skydance Media, Uncharted

maanantai 29. toukokuuta 2017

Arvostelu: The Amazing Spider-Man (2012)

THE AMAZING SPIDER-MAN



Ohjaus: Marc Webb
Pääosissa: Andrew Garfield, Emma Stone, Rhys Ifans, Denis Leary, Sally Field, Martin Sheen, Irrfan Khan, Campbell Scott, Embeth Davidtz ja Chris Zylka
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Spider-Man, eli suomalaisittain Hämähäkkimies on Stan Leen ja Steve Ditkon luoma Marvel Comics -hahmo, jonka ensiesiintyminen tapahtui sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" vuonna 1962 ja on siitä asti kasvattanut suosiotaan. Hahmo onkin noussut Marvelin ehkä jopa suosituimmaksi hahmoksi ja on oma ehdoton suosikkini Marvelin sankareista. Ja koska hahmo on niin suosittu, on hänet pitänyt siirtää sarjakuvien sivuilta myös esimerkiksi televisio-ohjelmiin, kirjoihin, näytelmiin, videopeleihin ja tietysti myös elokuviin. Nicholas Hammond esitti hahmoa kolmessa elokuvassa: Spider-Man (1977), Spider-Man Strikes Back (1978) ja Spider-Man: The Dragon's Challenge (1981), mutta nämä ovat kadonneet lähes kokonaan ihmisten muisteista, etenkin kun Sam Raimin ohjaama Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man) ilmestyi teattereihin vuonna 2002 ja sai ihmiset todella innostumaan supersankarielokuvista. Kyseessä oli ehkä myös ensimmäinen supersankarileffa, jonka itse näin. Leffa sai jatkoa Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:lla (Spider-Man 2 - 2004), joka sai paljon ylistystä, sekä Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3:lla (Spider-Man 3 - 2007), joka haukuttiin lähes lyttyyn, minkä vuoksi neljättä osaa ei koskaan tehty. Columbia Pictures halusi kuitenkin tehdä lisää elokuvia hahmosta, jolloin koko juttu päätettiin aloittaa alusta. Valittiin uudet näyttelijät ja tekijät, jotka lähtivät työstämään uutta versiota. Lopulta The Amazing Spider-Man ilmestyi teattereihin kesällä 2012 ja monet pitivät siitä, minä mukaan lukien. Innostuin elokuvasta todella paljon ja katsoin sen useasti uudestaan, kuten myös sen jatko-osan The Amazing Spider-Man 2 (2014). Viime vuonna arvostelin Sam Raimin Spider-Man -trilogian ja samalla lupailin kirjoittaa myös näistä elokuvista ja olen etsinyt parasta hetkeä siihen. Nyt kun on ilmestymässä jälleen uusi versio hahmosta, Tom Hollandin tähdittämä Spider-Man: Homecoming (2017) oli erittäin oiva aika katsoa ja arvostella The Amazing Spider-Manit.

Geenimuunneltu hämähäkki puree nuorta Peter Parkeria, jolle kehittyy yliluonnolliset aistit ja voimat. Peterin täytyy hyödyntää voimiensa tuomaa vastuuta ja nousta New Yorkin sankariksi, Spider-Maniksi.

Peter Parkerina eli Spider-Manina nähdään Andrew Garfield, joka on lähes täydellinen valinta rooliin. Peter on yksinäinen nörtti ja valokuvaaja, jota jotkut koululaiset kiusaavat, eivätkä tytöt vilkaisekaan häneen päin. Tämä puoli ei täysin onnistu Garfieldilta, josta voisi luulla ulkoisesti, että kyseessä on todella suosittu tapaus. Kuitenkin kun Peter pistää Hämis-puvun päälleen ja lähtee taltuttamaan rikollisuutta, roolitus on hoidettu täysin nappiin. Nörtti-Peterinä Tobey Maguire oli uskottavampi, mutta Spider-Manina Garfield on hieman toimivampi. Spider-Man heittelee kaiken aikaa vitsejä ja hänestä löytyy hienoa rentoutta, sekä kunnon sankarillisuutta. Vaikka yksinäinen puoli hahmosta ei ole mitä uskottavin Garfieldilta, on hänen Peterissään myös aivan mahtavia hetkiä. Etenkin naisten seurassa Peteriä alkaa hermostuttaa ja Garfield näyttelee myötähäpeälliset kohdat todella hienosti. Hahmo on hauska tapaus, josta onneksi löytyy myös vakavampiakin puolia.
     Peterin ihastuksen kohdetta, Gwen Stacya näyttelee Emma Stone, joka on Garfieldin tapaan erittäin oiva valinta. Gwen on todella fiksu nuori nainen, jolla on korkeat tavoitteet tiedealalla. Hahmo ei ole kertaakaan neito pulassa -ratkaisu ja yhdessä kohtaa hän jopa rohkeasti käy pikaisesti taistelussa mukana. Stone on todella hyvä näyttelijä ja suoriutuu Gwenin roolista mainiosti. Stonen ja Garfieldin kemia toimii täydellisesti, jolloin heidän pikkuhiljaa alkava romanssinsa on oikeasti uskottava.
     Peterin vanhemmat ovat kuolleet ja hän asuu tätinsä ja setänsä luona. Peterin Ben-setää esittää Martin Sheen ja hänen May-tätiään näyttelee Sally Field, jotka ovat molemmat erinomaisia. Benin tehtävänä on tietenkin olla elämänohjeita antava isähahmo ja May on usein huolehtiva äitihahmo Peterille. Benistä löytyy myös hauskoja puolia. Pääkaksikon tavoin myös Sheenin ja Fieldin kemia toimii.
     Rhys Ifans esittää tohtori Curt Connorsia, Peterin isän vanhaa työtoveria, joka tutkii siirtogeenejä. Tohtori Connorsin oikea käsi on puoliksi poissa, joten hän yrittää tutkimuksensa avulla saada kätensä kasvamaan takaisin. Samalla hän yrittää auttaa erästä Norman Osbornia, joka tekee kuolemaa... Kuten Spider-Manin tiedemieshahmojen kohdalla yleensäkin, jotain Connorsin kokeiluissa menee pieleen. Ifans on pääasiassa hyvä roolissaan, mutta häneltä löytyy myös heikompia ja ylinäyteltyjä hetkiä, jolloin hän ei ole kovin uskottava.
     Ice Age -leffasarjasta (2002-) tuttu Denis "Diego" Leary näyttelee Gwenin isää, ylikomisario Stacya, joka ei ole innoissaan Spider-Manista, vaan pitää tätä naamioituneena rikollisena. Muita hahmoja elokuvassa ovat Oscorp-yhtiön johtaja Rajit Ratha (Irrfan Khan), Peteriä kiusaava idiootti Flash Thompson (Chris Zylka), sekä prologissa ja takaumissa esiintyvät Peterin vanhemmat Richard (Campbell Scott) ja Mary Parker (Embeth Davidtz).




The Amazing Spider-Man ei ole tosiaan millään lailla jatkoa Sam Raimin Spider-Maneille, vaan se on kokonaan uusi tarinansa, vaikka tutut hahmot ovatkin mukana, kuten myös tuttuja juonikuvioita kerrottuna hieman eri tavoilla. Pohjarakenne on kuitenkin sama: aluksi esitellään Peter ja näytetään, mistä hän haaveilee, jonka jälkeen häntä puraisee hämähäkki ja hän alkaa testailemaan voimiaan. Eräs synkkä hetki tapahtuu ja Peterin pitää ottaa sankarihommat tosissaan. Samalla kaupunkiin ilmestyy yliluonnollinen pahis (tässä tapauksessa suuri Lisko), joka täytyy tietenkin pysäyttää. Tähän päälle vielä hieman romantiikkaa ja oivan seikkailun ainekset ovat kasassa. Jotta elokuva ei tuntuisi liian nähdyltä, on tarinaan tuotu mukaan Peterin vanhemmat, joiden mysteeristä kuolemaa nuorukainen alkaa tutkia. Vanhempia ei otettu ollenkaan huomioon Sam Raimin trilogiassa, joten tämä tuo hyvin kiinnostavan puolen Peterin tarinaan. Elokuva herättääkin kiinnostuksen jo heti alussa, eikä mielenkiintoa menetä elokuvan kulkiessa eteenpäin. Leffassa on usein mukana mysteerinen tunnelma, joka kietoutuu katsojien ympärille.

Valitettavasti mysteerisyys katoaa, kun Peter on saanut viimeisteltyä pukunsa, jolloin elokuva muuttuu perinteisemmäksi supersankarielokuvaksi. Aiemmin mainitsemani synkän hetken, sekä vanhempien kuoleman tutkiminen jää totaalisesti taka-alalle, kun Lisko alkaa riehua New Yorkissa ja Spider-Manin täytyy yrittää pysäyttää hänet. Ei mysteerisyyden menetyksessä sinänsä mitään, sillä perinteiset supersankaripätkät voivat myös olla todella mainioita. Elokuvasta löytyykin useita erittäin hyviä hetkiä, joiden loistavuus syntyy pääasiassa Andrew Garfieldin hauskasta tavasta esittää Hämistä. Punasinisiin trikoisiin pukeutunutta nuorukaista on hupaisaa seurata ja leffa pitää otteessaan. Taisteluissa Liskoa vastaan löytyy hyvää jännitettä ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäästi toteutetut. Loppuhuipennuksesta löytyy hieman hölmöjä hetkiä, mutta ne pystyy halutessaan katsoa sormien läpi, sillä muuten leffan finaali on viihdyttävä. Ehdottomasti kuitenkin paras ja hauskin kohtaus koko elokuvassa on pätkä, jossa Spider-Man pysäyttää autovarkaan. Muistan yhä, kuinka koko yleisö nauroi ääneen leffateatterissa kohtauksen aikana.




Valitettavasti The Amazing Spider-Manista löytyy hölmöyksiä, joita ei kykene katsomaan sormien läpi. Alkuperäinen käsikirjoitus on ollut selvästi liian pitkä, jolloin noin puolen välin jälkeen on täytynyt tiivistää ja löytää oikoreittejä juonenkuljetukseen. Yhdessä kohtaa elokuvaa Spider-Man nimittäin päätyy Liskon "tukikohtaan", josta hän löytää tarkasti animoidun ja selitetyn videon pahiksen suunnitelmasta. Eivät voineet sitten laiskempaa ratkaisua keksiä! Tämän lisäksi mukana on pienempiä hölmöyksiä, kuten että Peter käyttää voimiaan muutamaan otteeseen julkisilla paikoilla niin, että on ihme, ettei kukaan yhdistä häntä Spider-Maniin. Esimerkiksi kohtaus, jossa hän nöyryyttää Flashia koripallolla ja rikkoo itse tangon päässä olevan korin, tuntuu todella typerältä, vaikka pätkä johtaakin tärkeään tapahtumaan ja siinä Peter pääsee vihdoin "kostamaan" Flashille. Ja sitten on pieniä aukkoja käsikirjoituksessa, kuten alussa kun Peter löytää isänsä laukun ja sanoo, että se on tyhjä, niin seuraavassa kohtauksessa hän on laittanut hienosti riviin kaiken laukusta löytämänsä. Tällaiset isot ja pienet aukot, sekä huolimattomuusvirheet häiritsevät kokonaisuutta, minkä lisäksi kiirehtiminen vie hieman tunnelmaa pois, jolloin elokuva on muutamissa kohdissa jopa heikko. Onneksi mukana on onnistuneita hetkiä, sillä muuten The Amazing Spider-Man olisi vain ihan kiva. Suurin pelastaja on Garfield, jonka esittämää Hämistä katsoisi erittäin mielellään lisääkin.

Leffan ohjaajana toimii Marc Webb, joka oli ohjannut tätä ennen vain romanttisen (500) Days of Summerin (2009). Webb ei aluksi halunnut tehdä elokuvaa, mutta tajusi sitten sen antamat mahdollisuudet. Webb selvästi osaa hommansa, vaikka yhtiö on lopulta tehnyt suurimmat päätökset. Elokuva on kuvattu hyvin, mutta leikkauksessa olisi voinut tiivistää joistain muista kohdista kuin juonelle tärkeistä osioista. Puvustus on mainiosti tehty ja mielestäni tämä versio Spider-Manin asusta on aivan mielettömän tyylikäs. Toivoisin joskus löytäväni sellaisen halvalla, jotta voisin pitää Spider-Man -leffamaratoonin se päällä. Maskeeraukset ovat myös hienoja. Visuaalisesti elokuva on hieman heikentynyt vuosien varrella. Lisko ei ole kovin vakuuttavan näköinen, mutta tietokoneella toteutetut taistelukohtaukset ovat erittäin näyttäviä. Ääniefektit ovat todella mainioita, kuten on myös James Hornerin säveltämä musiikki.




Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Peterin huoneessa näkyy Alfred Hitchcockin Takaikkuna-leffan (Rear Window - 1954) juliste, minkä lisäksi leffassa annetaan muutamia vinkkejä seuraavan osan pahiksista, Electrosta ja Rhinosta. Elokuvassa on viittaus sarjakuvissa ja Sam Raimin Spider-Man - Hämähäkkimiehessä nähtyyn ikoniseen nyrkkeilyotteluun ja hahmon luoja Stan Lee tekee tietty cameon, joka on mielestäni yksi hänen parhaistaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, kuvagalleria, elokuvan suunnittelusta ja toteutuksesta kertova seitsemänosainen "Rite of Passage: The Amazing Spider-Man Reborn", kuusitoistaosainen "Pre-Visualization", joka tarjoaa kuvakäsikirjoituksia ja tietokoneella toteutettuja animaatiosuunnitelmia eri kohtauksista, visuaalisuuksista kertova "Image Progression Reels", leffaa varten treenaamista näyttävä "Stunt Rehearsals", sekä "The Amazing Spider-Man Video Gamesta" kertova pätkä. Katsottavaa on yhteensä yli kolmeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Amazing Spider-Man on jokseenkin keskinkertainen elokuva, mutta Andrew Garfieldin loistava Peter Parker/Spider-Man nostaa arvosanaa yhdellä pisteellä. Kummallinen nörtti ei täysin luonnistu Garfieldilta, mutta humoristisempana Hämiksenä hän pesee lattioita Maguiren versiolla. Myös muut näyttelijät ovat hyviä, vaikka Rhys Ifans vetääkin välillä yli. Elokuvan pohjatarina on aika samanlainen kuin Raimin Spider-Man - Hämähäkkimiehessä, mutta mukana on hienoja uusia puolia, kuten Peterin vanhempien kohtalon selvittäminen, joiden takia juttu tuntuu tuoreelta. Leffa viihdyttää alusta loppuun, mutta siitä löytyy todella hölmöjä juttuja, jotka vievät makua pois kokonaisuudesta. Visuaalisesti elokuva on nähnyt parhaat päivänsä, mutta on silti monin paikoin tyylikäs ja sankarin uusi puku on upea. Jos olet hahmon fani tai supersankarielokuvat ovat juttunne, niin katsokaa myös The Amazing Spider-Man. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ennen sitä ei kannata lopettaa katselua.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.journeydownthescale.info
The Amazing Spider-Man, 2012, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Laura Ziskin Productions


lauantai 27. toukokuuta 2017

Arvostelu: Transformers (2007)

TRANSFORMERS



Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Shia LaBeouf, Megan Fox, Josh Duhamel, Tyrese Gibson, Rachael Taylor, Peter Cullen, Hugo Weaving, Kevin Dunn, Julie White, Jon Voight, Anthony Anderson, Jess Harnell, Charlie Adler, Robert Foxworth, Darius McCrary ja John Turturro
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Transformers on alunperin japanilaisen Takara-yhtiön eriniminen lelusarja roboteista, jotka pystyivät muuntautumaan. Idea levisi Hasbro-yhtiön kautta Yhdysvaltoihin ja nimeksi syntyi Transformers. Leluista tuli suursuosikkeja ja suosio kasvoi, kun vuonna 1984 alkoi The Transformers -animaatiosarja, jonka pohjalta tehtiin myös elokuva The Transformers: The Movie (1986). Kun lelujen ja eri animaatiosarjojen, sekä sarjakuvien sun muiden oheistuotteiden suosiot jatkoivat kasvuaan, oli vääjäämätöntä, että jonain päivänä ilmestyisi myös näytelty elokuva aiheesta. Leffan teko alkoikin jo 2000-luvun ensimmäisten vuosien aikana, kun Hasbrolla alettiin suunnittelemaan, mistä lelusarjasta voisi tehdä elokuvan. Elokuvan työstäminen lähti nopeasti käyntiin ja lopulta Transformers sai ensi-iltansa kesällä 2007. Vaikka leffa jakoi voimakkaasti kriitikkojen ja fanien mielipiteet, se oli suuri menestys. Jostain kumman syystä minä en kuitenkaan mennyt katsomaan Transformersia, kun se ilmestyi. Lapsena olin todella innoissani jutusta ja Transformers oli lastenohjelmista suosikkini heti Teenage Mutant Ninja Turtlesin jälkeen. Jossain kohtaa kiinnostukseni alkoi kuitenkin laskea näitä ohjelmia kohtaan, mikä luultavasti johti siihen, että minun ei tehnyt mieli mennä katsomaan elokuvaa. Näin leffan vasta vuoden 2007 lopussa, kun se ilmestyi vuokralle. Innostuin siitä todella paljon ja minua ärsytti suuresti, etten käynyt katsomassa sitä teattereissa, mikä ärsyttää minua yhä! Olen nähnyt Transformersin useita kertoja uudestaan ja nyt kun leffan aloittama sarja on saamassa viidennen osan, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), oli jälleen aika katsoa elokuvat läpi ja arvostella ne.

Nuori Sam Witwicky saa selville, että hänen uusi autonsa onkin oikeasti Autobot-ryhmään kuuluva robotti. Autobotit ovat saapuneet Maahan estääkseen pahoja Decepticoneja saamasta käsiinsä AllSparkia, jolla on mahdollisuus luoda elämää, sekä tuhota sitä...




Päähenkilö Sam Witwickyä esittää Shia LaBeouf, joka on oiva valinta rooliin. Nykyään LaBeouf on jokseenkin sietämätön tapaus hölmöillessään eri tavoin, vähät välittäen muista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Hänen lahjansa ovat myös alkaneet kadota, kun hän on kadonnut omaan "taiteellisuuteensa". Tässä leffassa LaBeouf on kuitenkin pääasiassa todella hyvä. Sam on erittäin epävarma itsestään, mikä pistää hänet vähän väliä noloihin tilanteisiin. Hän ei tunne kuuluvansa minnekään, joten transformerien ilmestyessä hänen elämäänsä, muuttuu Samin koko elämä totaalisesti. Leffan aikana Samin täytyy alkaa löytää rohkeuttaan, selvitäkseen erilaisista vaaratilanteista ja noustakseen ihmissankariksi. LaBeouf suoriutuu tästä mainiosti ja etenkin alkupäässä, kun hän pääsee esittämään myötähäpeällistä teiniä, hän todella loistaa.
     Megan Fox esittää Mikaelaa, Samin luokkalaista, johon Sam on ihastunut, mutta joka ei tunnu ikinä vilkaisevankaan Samiin päin. Mikaela on selkeästi koulun suosituin tyttö, joka on yhdessä koulun kovimman jätkän, Trentin (Tavis Van Winkle) kanssa. Hahmo ei kuitenkaan ole onneksi sellainen suosituin tyttö, joka olisi todella pinnallinen kaiken aikaa, vaan hänestä löytyy erilaisia puolia, eikä hän tunnu oikeasti edes haluavan suosiota. LaBeoufin tavoin Fox ei ole kovin kummoinen nykyään, mutta se johtuu enemmänkin siitä, ettei Fox oikein osaa näytellä. Tässä leffassa hän on kuitenkin osuva valinta ja toimii koko leffan läpi, vaikkei hän erityisen ihmeellinen olekaan.




Samin lisäksi transformereita kohtaa myös Yhdysvaltain armeijajoukko, joiden kimppuun pari Decepticonia hyökkää. Ryhmästä isoimmassa osassa ovat kapteeni Lennox (Josh Duhamel) ja kersantti Epps (Fast & Furious -sarjasta, 2001-, tuttu Tyrese Gibson). Lennox on joukon johtaja, joka yrittää pitää tiimin kaiken aikaa turvassa ja Epps tuntuu olevan hänelle läheisin sotilas. Eppsille ei erityisemmin kerrota taustatarinaa, mutta Lennoxille on syntynyt tyttövauva, joka odottaa isänsä palaavan kotiin Qatarista. Sekä Duhamel että Gibson ovat hyviä rooleissaan ja armeijapuoli tuntuu syntyvän Duhamelilta kuin luonnostaan.
     Kevin Dunn ja Julie White esittävät Samin vanhempia, Ron ja Judy Witwickyä. Hahmot tuovat huumoria mukaan eri tavoilla. Ron on selvästi rennompi tapaus, kun taas Judy on tiukempi. Molemmat ovat kuitenkin hauskoja, etenkin ollessaan yhdessä kohtauksissa, sillä Whiten ja Dunnin kemia toimii todella hyvin.
     Muita ihmishahmoja ovat mm. puolustusministeri John Keller (Jon Voight), joka yrittää saada selville, mitä transformerit ovat ja mitä ne haluavat, signaalianalysoija Maggie (Rachael Taylor), joka yrittää auttaa transformerien aikomusten selvittämisessä, nörtti Glen (Anthony Anderson), joka on Maggien hauska ystävä ja iloton agentti Simmons (John Turturro), joka toimii huippusalaisella Sektori 7:lla. Hahmot ovat kaikki toimivia ja näyttelijät sopivat rooleihinsa. Etenkin Voight tuntuu uskottavalta tärkeänä ministerinä.




Autobotien, eli hyvien transformereiden johtaja on tietysti Optimus Prime, jonka äänenä kuullaan alkuperäisen animaatiosarjan Optimuksen näyttelijä Peter Cullen, mikä on hieno valinta. Vaikka Optimuksesta huomaa johtajuuden, ei hahmo ole kovin isossa osassa ja tuleekin mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa. Suosikiksi Autoboteista nousee helposti Bumblebee, joka muuttuu keltaiseksi autoksi, jonka Sam ostaa. Bumblebee on todella sympaattinen ja hänestä tekee erittäin mielenkiintoisen se, että hän puhuu kaiken aikaa radion kautta, käyttäen eri kanavilta kuultavia puheita muodostamaan lauseita. Bumblebee on transformereista isoimmassa roolissa, jolloin hänestä välittää eniten. Muita Autoboteja ovat asespesialisti Ironhide (Jess Harnell), lääkintämies Ratchet (Robert Foxworth) ja Optimuksen oikea käsi Jazz (Darius McCrary), joka jää viisikosta selkeästi taka-alalle.
     Decepticoneja, eli pahisformereita johtaa Megatron, jonka äänenä kuullaan Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Hugo Weaving. Optimuksen tavoin myös Megatron tulee mukaan vasta puolen välin jälkeen. Hahmo toimii, vaikka hän onkin niitä pahiksia, jotka tekevät pahuuksia, koska pahuus on kivaa. Muita Decepticoneja ovat Megatronin oikea käsi Starscream (Charlie Adler), poliisiautoksi naamioituva Barricade (Jess Harnell), pienikokoinen Frenzy (Reno Wilson), helikopteri Blackout, panssarivaunu Devastator ja Bonecrusher, joka käyttää renkaitaan kulkeakseen nopeammin robottimuodossa.




Transformerit ovat erittäin kehittyneitä robottiolentoja Cybertron-planeetalta, joka ajautui hyvien Autobotien ja Decepticonien väliseen sotaan. Saapuessaan Maahan transformerit päättävät sulautua joukkoon muuntautumalla ajoneuvoiksi, jotka kulkevat maata pitkin tai liitävät ilmassa. Kummatkin osapuolet etsivät AllSpark-kuutiota, jolla voi luoda kokonaisia maailmoja ja joka aiheutti suuren sodan. AllSpark päätyi Maahan ja ainoa vihje sen olinpaikasta löytyy Sam Witwickyn hallussa olevista laseista, jotka kuuluivat hänen isoisoisälleen. Elokuvassa seurataan samaan aikaan, kuinka eri hahmot joutuvat tekemisiin transformereiden kanssa. Jotkut Decepticoneista hyökkäävät Yhdysvaltain armeijan kimppuun, minkä seurauksena Lennoxin tiimi jää jumiin aavikolle. Hyökkäyksen syitä alkaa selvittämään suuri joukko erilaisia signaalianalysoijia puolustusministeri Kellerin johdolla. Sam Witwicky taas ostaa ensimmäisen autonsa, joka paljastuu olevan transformer, jonka tehtävänä on saada tieto AllSparkin sijainnista Autoboteille.

Elokuvan ensimmäinen puolisko on aivan mahtava. Heti alussa päästään näkemään toimintaa, kun Blackout hyökkää armeijan kimppuun Qatarissa. Helikopterin muuttuessa vihamieliseksi robotiksi, tajuavat sekä sotilaat että katsojat välittömästi, että nyt on tosi kyseessä, eikä Transformers ole vain lasten televisiosarja, vaan aiheesta voi tehdä kunnon toimintaelokuvan. Muistan, kun katsoin leffaa ensimmäistä kertaa ja kun Blackout muuntautuu, tajusin, mistä olin jäänyt paitsi, kun en mennyt katsomaan elokuvaa teattereihin. Toiminta-aloituksesta siirrytään kevyempään tunnelmaan ja Sam Witwickyyn, joka kärsii nuorten ongelmista ja leffa alkaa näyttää komediallisia puolia. Leffan ensimmäinen puolisko on nimittäin todella hauska. Samin hölmöilyjä katsoo erittäin mielellään ja niihin pääsee parhaiten mukaan, sillä suurin osa katsojista on jo kokenut tai on kokemassa teini-ikää ja sen tuomia "hauskuuksia". Välillä taas näytetään analysoijia, jotka yrittävät selvittää, mistä on kyse? Ensimmäisen puoliskon ajan seurataan näitä kolmea hyvin erilaista tarinaa, jotka on kuitenkin saatu upeasti muodostamaan kokonaisuuden. Kaikki kolme tarinaa toimivat todella hyvin ja niillä on tarkoitus, eikä yksikään vie pois kokonaisuudesta. Tarinoihin käytetään hienosti aikaa, jolloin katsoja on kaiken aikaa täysin perillä siitä, mitä on meneillään.




Kuitenkin leffan puolessa välissä, kun Optimus Prime saapuu mukaan tarinaan, alkaa elokuva hidastella ja huumori alkaa hieman kadota. Kolme tarinaa alkavat suunnata kohti samaa päämäärää, jolloin ne kohtaavat ja eri lähtökohdista tulevat hahmot nähdään yhtäaikaa ruudulla. Leffa alkaa valmistella huipennustaan, joka on omalla tavallaan erittäin toimiva, mutta tavallaan myös liian pitkä. Lopputaistelu kestää lähes puoli tuntia, jolloin suuri tulitus, räjähdykset ja robottien väliset nyrkkitappelut voivat tuntua liian massiivisilta verrattuna muuhun elokuvaan. Taistelua kuljetetaan kuitenkin mainiosti eteenpäin, näyttäen paljon erilaisia asioita ja tuoden mukaan uusia tilanteita, jolloin homma ei toista itseään ja käy puuduttavaksi. Taistelukohtaukset ovat muutenkin toimivia ja on hienoa, että muuten leffan toimintakohtaukset eivät ole vielä erityisen suuria, jotta lopetus todella tuntuu päätökseltä. Taisteluissa on hienoa, että jokaisesta Decepticonista on tehty vaativa vastus, jolloin sankareiden täytyy pistää kaikkensa likoon voittaakseen. Tämä lisää jännitystä ja imaisee katsojaa paremmin mukaan elokuvaan. Läpi elokuvan nostatetaan tunnelmaa, jotta lopulla olisi katsojalle mahdollisimman paljon väliä ja päähenkilöt muuttuisivat sankareiksi katsojien silmissä.

Transformersissa on tosiaan mukana paljon huumoria - tai no ensimmäisellä puoliskolla, vaikka loppupäässä on myös muutamia hyviä vitsejä, kuten eräs heitto, johon liittyvät Nokia ja Suomi! Kohdat, joissa Sam yrittää myötähäpeällisesti herättää Mikaelan kiinnostuksen, ovat ehdottomasti hauskimpia, esimerkiksi Samin yrittäessä vaivihkaa pullistella hauistaan tai möläytellessä hölmöyksiä kuten "Minua ei haittaa, että naiset rassailevat vehkeitäni". Monet kritisoivat elokuvaa vitsien takia, sekä älyvapaan toiminnan vuoksi, mutta omasta mielestäni ne toimivat erittäin hyvin. Toinen puolisko ei ole enää yhtä hyvä, mutta ensimmäinen on loistava, sillä siinä todella keskitytään ihmishahmoihin, joiden kautta katsoja saadaan vietyä scifimaailmaan. Myönnän, että mukana on hölmöjä juttuja, mutta pystyn katsomaan ne sormien läpi, Transformersin ollessa muuten niin toimiva, mukaansatempaava ja ennen kaikkea viihdyttävä. Hieman liian pitkä se kyllä on ja elokuvasta saisi helposti vaikka vartin pois, jolloin se toimisi paremmin, eikä hidastelisi puolessa välissä.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Bay, joka oli aluksi projektia vastaan, miettien, ettei leluista saisi toimivaa leffaa, mutta ymmärsi lopulta teoksen mahdollisuudet. Bay on aiemmin ohjannut mm. toimintaelokuvat Pahat pojat (Bad Boys - 1995) ja The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), joten hän kyllä osaa tehdä näyttäviä taisteluita, minkä lisäksi hän ymmärtää huumorin merkityksen seikkailua sisältävissä viihdeleffoissa. Transformers on kuvattu hyvin, vaikka välillä toimintakohtauksissa kuva heiluu hieman liikaa. Leikkaus on muuten sujuvaa, mutta pientä lyhentämistä olisi voitu kokonaisuudesta tehdä. Visuaalisesti elokuva on upea ja on vaikea kuvitella, että tämä ilmestyi oikeasti kymmenen vuotta sitten, sillä tehosteet eivät ole päivittyneet yhtään! Transformerit ovat tolkuttoman hienosti tehtyjä ja efektit ovat muutenkin läpi leffan näyttäviä. Vaikka tietää, etteivät robotit ole todellisia, niin leffan aikana todella uskoo, että ihmiset ovat samaan aikaan ruudulla jättimäisten konetyyppien kanssa. Ainoa mikä leffan visuaalisessa ilmeessä häiritsee on värimäärittely, jolla on korostettu punertavuutta, minkä takia hahmojen naamat näyttävät välillä oransseilta. Ääniefektit tuovat hienoa lisäystä etenkin toimintakohtauksiin sekä muuntautumisiin. Musiikin on säveltänyt Steve Jablonsky, joka on tehnyt erittäin mainiota työtä. Melodiat jäävät jopa jollain tavalla mieleen, mikä on todella harvinaista 2000-luvun toimintaleffoissa. Leffassa kuullaan myös eri yhtyeiden ja artistien kappaleita, kuten Linkin Parkin What I've Done.

Elokuva sisältää "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, televisiosarjoihin jne. Esimerkiksi kohtauksessa, jossa Sam ostaa autonsa, Bumblebeen vieressä on keltainen kuplavolkkari, millaiseksi Bumblebee muuttui alkuperäisessä televisiosarjassa. Eräällä pikkutytöllä on yökohtauksessa kainalossaan My Little Pony -pehmolelu, joka on myös Hasbron tuote, minkä lisäksi yksi hahmoista mainitsee Armageddonin (1998), joka on ohjaaja Bayn elokuva ja Sam sanoo yhdessä kohtaa "More than meets the eye", joka on otettu televisiosarjan tunnuskappaleesta, jossa lauletaan "Transformers, more than meets the eye. Transformers, robots in disguise".




Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Kaksilevyisen Blu-ray -julkaisun toisella levyllä on lisämateriaalina sarjan muuttamisesta elokuvaksi ja ihmishahmoista kertova neliosainen Our World, transformereista ja toimintakohtauksien teosta kertova viisiosainen Their War, konseptikuvia, trailereita, sekä From Script to Sand: The Skorponok Desert Attack, jossa näytetään, kuinka armeijan ja Skorponok-Decepticonin välinen taistelu toteutettiin aina suunnittelusta kuvaustilanteeseen ja jälkituotantovaiheeseen. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi

Yhteenveto: Transformers on todella mainio scifitoimintaelokuva. Visuaalisesti leffa on upea, vaikkakin värimäärittely häiritsee paikoitellen. Transformerit ovat todella tyylikkäästi toteutettuja ja hahmoina heistä nousee parhaiten esille sympaattinen Bumblebee. Ihmishahmot ovat pääasiassa kaikki hyviä, mutta suosikiksi nousee ehdottomasti Sam Witwicky, joka nolona teininä on lähestyttävin henkilö koko elokuvassa ja Shia LaBeouf on erittäin hyvä valinta rooliin. Alkupuolisko elokuvasta on aivan mahtava, sillä siinä yhdistetään hienosti toiminta ja huumori, minkä lisäksi sen kolme erilaista tarinaa kuljettavat kokonaisuutta mainiosti eteenpäin. Yksikään tarinoista ei vie pois muilta, eikä yksikään tunnu laahaavan. Puolen välin kohdalla leffa hieman heikkenee ja hidastelee, mutta näyttävässä lopputaistelussa tunnelma on jälleen hyvä. Mukana on kyllä hölmöyksiä, mutten todellakaan ymmärrä, miksi monet vihaavat tätä leffaa. Ilmestyessään suurin osa piti tästä. Transformers on mukaansatempaava ja viihdyttävä elokuva, jonka katsoo mielellään uudestaan, vaikka kokonaisuudesta saisikin helposti leikattua vartin pois. Elokuva naurattaa, jännittää ja saa kannustamaan päähenkilöitä voittoon, eli se on juuri oikeanlainen toimintaseikkailu, joka pitää otteessaan loppuun asti. Jos pidät henkevistä elokuvista, joissa mietitään todella syvällisiä, jätä Transformers väliin. Jos taas nautit viihdeleffoista, jotka voivat olla hölmöjä, mutta pitävät sinua silti napakasti mukanaan, niin kannattaa katsoa tämä elokuva! Eri-ikäisistä koostuvan hahmogallerian ansiosta leffa sopii eri-ikäisille katsojille, mutta suosittelen Transformersia kuitenkin lähinnä nuorisolle. Uskoisin, että varsinkin ala- ja yläasteikäiset pojat innostuisivat tästä parhaiten. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä muutama lyhyt pätkä, joten ei kannata lopettaa katselua heti, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Transformers, 2007, DreamWorks, Paramount Pictures, Hasbro, Di Bonaventura Pictures, Amblin Entertainment, Platinum Dunes, SprocketHeads, thinkfilm


torstai 25. toukokuuta 2017

Arvostelu: Ben-Hur (2016)

BEN-HUR (2016)



Ohjaus: Timur Bekmambetov
Pääosissa: Jack Huston, Toby Kebbell, Nazanin Boniadi, Morgan Freeman, Rodrigo Santoro, Pilou Asbæk, Ayelet Zurer ja Sofia Black D'Elia
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1880 ilmestyi kirja nimeltä "Ben-Hur: A Tale of the Christ", jonka oli kirjoittanut Lew Wallace. Kirjasta tuli suurmenestys ja vuonna 1925 siitä tehtiin samanniminen mykkäelokuva. Tämä filmatisointi on kuitenkin jäänyt unholaan, sillä vuonna 1959 siitä ilmestyi uusi versio, joka kulki yksinkertaisesti nimellä Ben-Hur. Tämä lähes neljän tunnin mittainen eeposelokuva oli kriitikoiden suosikki ja se voitti ennätykselliset yksitoista Oscar-palkintoa. Elokuva on jäänyt elämään suurena klassikkona, jota kukaan ei voisi koskaan tehdä uudestaan... kunnes vuonna 2014 Paramount Pictures ja MGM ilmoittivat tekevänsä niin. Uuden Ben-Hurin tekeminen oli varmasti innokkaampaa kuin sen ilmestymisen odottaminen. Internet oli nimittäin täynnä henkilöitä, jotka olivat täysin tätä uutta teosta vastaan. Jos halusi positiivisia reaktioita löytää, niin piti varata kunnolla aikaa, jotta jaksoi selata pitkiä kommenttikenttiä, löytääkseen ehkä pari henkilöä, jotka olivat sitä mieltä, että voisihan siitä ihan hyvä leffa tulla. Ben-Hur oli suuri taloudellinen pettymys tuotantoyhtiöille, sillä se ei saanut tienattua sadan miljoonan dollarin budjettiaan takaisin. Leffaa myös haukuttiin suuresti, eikä kukaan tuntunut pitävän siitä. Elokuva ei saanut Suomessa edes teatterilevitystä, sillä sen uskottiin tekevän tappiota täälläkin. Lopulta Ben-Hur ilmestyi kuitenkin myyntiin ja vuokralle, jolloin kiinnostuneet saivat tilaisuuden katsoa sen. Jotkut halusivat nähdä sen, koska he oikeasti halusivat katsoa sen, kun taas monet halusivat nähdä sen tietääkseen, onko se niin paska kuin useimmat väittävät. Itse kuulun jälkimmäisiin. Halusin tietää, onko elokuva todella niin surkea, että se ansaitsisi vuoden 2016 huonoimman elokuvan tittelin? Valmistautumisena uuteen elokuvaan katsoin tietty vuoden 1959 Ben-Hurin ja olin iloinen, kun huomasin, että tämä uusi versio oli ilmestynyt C Moren valikoimaan, josta katsoinkin sen viikkoa myöhemmin klassikkoversion jälkeen.

Judah Ben-Hurin piilottama seloottimies hyökkää roomalaisen komentajan kimppuun, jolloin Ben-Huria ja tämän perhettä syytetään maanpetoksesta. Ben-Hur lähetetään orjaksi kaleerille ja hänen äitinsä ja siskonsa viedään ristiinnaulittavaksi. Vuosien varrella Ben-Hur alkaa janoamaan kostoa - etenkin kun hänen perheensä tuominnut oli hänen ottoveljensä.

Pääosassa Judah Ben-Hurina nähdään Jack Huston, joka tuntuu aluksi sopivan rooliinsa. Ben-Hur on rento prinssi, joka ei halua nähdä sotaa ja kuolemaa, vaan haluaa kansojen välille rauhan, jolloin kaikki voisivat elää sovussa keskenään. Kuitenkin tapahtumaketjun muuttaessa rajusti hänen elämäänsä, myös hänen tapansa nähdä elämä muuttuvat ja synkkyys alkaa kasvaa hänen sisällään. Tässä kohtaa Hustonin näytteleminen ei enää toimi yhtä sujuvasti, eikä hän vakuuta katsojaa samalla lailla. Onneksi loppupäässä hänen taitonsa alkavat jälleen näkyä, muttei erityisen onnistuneesti.
     Ben-Hurin ottoveljeä, roomalaiskapteeni Messala Severusta esittää Toby Kebbell. Pakko sanoa, että Messala on hieman onnistuneempi hahmo tässä kuin vuoden 1959 versiossa. Siinä hänen muutoksensa tapahtuivat enemmän yhtäkkisesti, eikä hänestä saanut erityisen paljoa irti. Tässä taas katsojana näkee päivänselvästi, miksi Messala toimii tietyin tavoin. Hahmon taustoja avataan hyvin ja hänestä tehdään myös lähestyttävä, sillä häntä ylempänä olevat haukkuvat häntä kaiken aikaa ja saavat hänet tuntemaan olonsa vähäisemmäksi, jolloin hänen on kaiken aikaa pakko osoittaa uskollisuutensa Roomaa kohtaan. Harmi vain, ettei Kebbell ole täysin osuva valinta rooliin.
     Nazanin Boniadi näyttelee Estheriä, joka toimii palvelijana Ben-Hurin talossa. Ben-Hur on kuitenkin rakastunut häneen ja he menevät naimisiin. Valitettavasti pariskunnan rakkaus ei pääse erityisemmin esille, eikä sitä usein muista, sillä Esther tuntuu jäävän selkeästi taka-alalle.
     Morgan Freeman näyttelee Ilderimiä, joka pyörii hevosilla käytävässä kilpa-ajobisneksessä. Hän on tärkeä henkilö, joka osaa olla ovela roomalaisten seurassa, jotta pääsee parhaiten voitolle. Freeman suoriutuu roolistaan aika helpolla, eikä koskaan tunnu siltä, että hän oikeasti yrittäisi kovin paljoa. On silti hienoa nähdä hänet leffassa mukana, vaikka hänen rastahiuksensa eivät oikein tunnu sopivan hänen päähänsä. Maagisen äänen kun kerran omistaa, Freeman toimii myös kertojaäänenä leffan alussa ja lopussa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jeesus (Rodrigo Santoro), Ben-Hurin äiti Naomi (Ayelet Zurer), sisko Tirzah (Sofia Black D'Elia) ja roomalainen maaherra Pontius Pilatus (Pilou Asbæk). Ben-Hurin äidin ja siskon roolit ovat yllättävän pienet, mikä on sääli tarinan kannalta, sillä katsojalle on vaikeampaa haluta nähdä Ben-Hurin kostavan, kun häntä motivoivia henkilöitä ei kunnolla esitellä. Jeesuksen rooli leffassa ei juurikaan vakuuta. Vuoden 1959 Ben-Hurissa Jeesus oli mystinen hahmo, sillä hänen kasvojaan ei koskaan paljastettu, eikä hänen nimeään koskaan sanottu. Silti kaikki tietävät kuka on kyseessä, sillä aina kun hahmo saapuu tarinaan, häntä ympäröi hienosti luotu tunnelma, jossa on jotain maagista, mitä katsojana pysähtyy katsomaan, vaikka ei uskovainen olisikaan. Tässä Jeesuksen naama näkyy useasti ja hänen nimensä sanotaan, mikä rikkoo tunnelman täysin. Santoro ei myöskään sovi rooliin lainkaan, sillä hän ei saa tuotua mitään upeaa tai salaperäistä mukaan.

Yllättävää kyllä, Ben-Hurin ensimmäinen tunti on ihan hyvä. Ei siis hyvä, vaan ihan hyvä tai ihan kiva tai "ookoo". Aluksi tietty kerrotaan, keitä hahmot ovat ja missä mennään. Elokuva siis tapahtuu noin 30 vuotta ajanlaskun alkamisen jälkeen, jolloin roomalaiset olivat vallassa ja juutalaiset - joko vapaasta tahdostaan tai vasten tahtoaan - joutuivat elämään heidän vallan alla. Tästä huolimatta juutalainen Ben-Hur ja roomalainen Messala ovat veljeksiä ja läheisimpiä ystävyksiä, kunnes Messalan täytyy lähteä sotaan Rooman armeijan kanssa. Takaisin tullessaan kaikki tuntuisi olevan hyvin, mutta samalla moni asia on muuttunut ikävämpään suuntaan ja veljeksien eri uskomukset alkavat tuottaa ongelmia heidän ystävyydelleen. Valitettavasti tilanne laukeaa käsiin, jolloin Messalan tekee päätöksen pettää veljensä. Tähän asti leffa toimii ja ajattelin, että ihmiset haukkuvat tätä vain sen takia, etteivät kestä ajatusta uusintafilmatisoinnista, vaikka vuoden 1959 Ben-Hurkin on sellainen. Kuitenkin kun tarina jatkuu ja viihdyttävä tunnelma alkaa muuttua synkemmäksi, elokuvan rytmitys alkaa vaihdella, jolloin leffa tuntuu välillä kiirehtivän.

Noin puolen välin kohdalla leffa alkaa menettää otettaan katsojasta, eikä ole samalla lailla yhtä kiinnostava, vaikka voisi luulla, että nyt vasta mielenkiintoisin osuus alkaa. Kiirehtimisen huomaa helposti siitä, että uusia asioita tuodaan tarinaan yhtäkkisesti, jolloin ne tuntuvat aluksi oudoilta ja päälleliimatuilta. Vaikka tahti muuttuu nopeammaksi, leffa muuttuu hieman tylsemmäksi, eikä ole sama viihdyttävä toimintaseikkailu, mitä se alkupuoliskolla oli. Onneksi elokuva löytää "Ben-Hurin" tarinan kaikkein tunnetuimman kohtauksen ajaksi jälleen viihdyttävyytensä ja muuttuu hetkeksi taas ihan kivaksi, mutta vajoaa sitten taas alas. Jopa yllättävän alas, sillä leffan lopetus on kehno. En erityisemmin pitänyt vuoden 1959 version lopetuksesta, mutta tämä oli jopa naurettavan surkea. Lopetus tuntuu olevan vastakohta sille tarinalle, mitä muu elokuva on ollut ja se jättää helposti pahan maun suuhun, jolloin elokuvaa ei kovin mielellään katsoisi uudestaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole vuoden 2016 huonoin teos, kuten jotkut väittävät, eikä leffa edes ole huono. Heikko se kuitenkin on, eikä pääse lähellekään todella hyvää vuoden 1959 Ben-Huria.

Yritin kovasti, etten vertaisi tätä elokuvaa aiempaan teokseen, mutta se on erittäin vaikeaa, kun aiemman on katsonut vain vähän yli viikko sitten ja kyseessä on kuitenkin sama tarina. Kuten jo sanoin, kyseessä ei ole yhtä hyvä elokuva, mutta on pakko sanoa, että tämän leffan erilainen aloitus on yllättävän toimiva. Siinä päästään nimittäin näkemään aikaa, jolloin Ben-Hur ja Messala olivat läheiset ystävät, mikä antaa katsojille paremman kuvan heidän väleistään, kun he jälleen tapaavat muutaman vuoden jälkeen, mistä taas vuoden 1959 Ben-Hur lähtee käyntiin. Tämän lisäksi pääsemme näkemään pätkiä Messalasta sotimassa roomalaisten kanssa, mikä oli mielestäni mainio lisäys. Alun aikana toivoin muutamaan otteeseen, että kyseiset kohtaukset olisivat olleet mukana aiemmassa versiossa, vaikka se onkin jo sellaisenaan ylipitkä teos.

Elokuvan on ohjannut Timur Bekmambetov, jonka tunnetuimpia teoksia ovat Wanted (2008) ja Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012). Itse kuulun niihin, joiden mielestä Wanted on ihan menevä toimintapätkä, mutta jälkimmäinen leffa taas on aivan kauheaa katseltavaa. Kovin suosittu ohjaaja ei ole kyseessä, enkä usko, että hänen suosionsa tästä nousee. Bekmambetov ei tunnu ymmärtävän, miten Ben-Hurin kaltainen suurtarina saadaan pidettyä kasassa. Käsikirjoituksesta vastaavat Keith R. Clarke ja John Ridley, jotka ovat välillä onnistuneet, mutta jotkut leffan teksteistä ovat selkeästi heikompia. Hauskaa on, että Ridley toimi käsikirjoittajana 12 Years a Slavessa (2012), josta hän voitti jopa Oscar-pystin, mutta tähän hän ei ole saanut samanlaista luovuutta. Ben-Hurista löytyy tyylikkäitä kuvia, mutta mukana on myös selkeästi heikompia otoksia, sekä todella hätäisesti otetun näköisiä kuvia. Leikkaus on useassa kohtaa sujuvaa, mutta paikoitellen liian nopeatempoista; etenkin toimintakohtauksissa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustus on taidokkaasti toteutettu. Maskeerauksen kohdalla on pakko hehkuttaa Messalan korvassa olevaa arpea, joka näytti oikeasti todella häijyltä. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä, mutta ihan toimivat kuitenkin. Ääniefekteillä on tuotu hyviä lisäyksiä. Musiikista vastaa Marco Beltrami ja vaikka hänen työnsä tuntuu toimivan leffan aikana, ei se jää mieleen. Jostain kumman syystä lopputekstien päälle on pistetty soimaan liian 2010-luvun kappale "The Only Way Out", jonka esittää Andra Day.

Yhteenveto: Ben-Hurin ensimmäinen puolisko on yllättävän viihdyttävä, mutta sen jälkeen taso alkaa laskea, jolloin lopputuloksena on heikko teos. Alussa nähdään toimivia kohtauksia, jotka pohjustavat tarinaa, joita ei vuoden 1959 versiossa ollut. Nämä olivat mainioita lisäyksiä ja niiden lisäksi jotkut muutkin muutokset tuntuivat ihan meneviltä. Valitettavasti jotkut muutokset ovat heikkoja, minkä lisäksi tunnin kohdalla leffa alkaa enemmän tai vähemmän kiirehtiä. Lopetus on todella kehno ja jättää pahan maun katsojan suuhun. Pääosassa nähtävä Jack Huston on aluksi ihan kelpo valinta rooliin, mutta kun viha alkaa kasvaa hahmon sisällä, eivät Hustonin lahjat riitä tämän esittämiseen. Messalaa esittävä Toby Kebbell ei ole kovin kummoinen, mutta hänen hahmonsa motiivit pääsevät selkeästi esille. Valitettavasti Jeesus oli todella huonosti rakennettu hahmo elokuvassa, eikä samanlaista mystisyyttä ja voimaa ollut hänen mukanaan, kuten vuoden 1959 leffassa. Tekninen toteutus ei ole parhaasta päästä, vaikka mukana onkin hienoja lavasteita ja pukuja. Ohjaaja Timur Bekmambetov ei tunnu tietävän, miten näin iso kokonaisuus pidetään kasassa, mutta tavallaan tarina on saatu tiivistettyä ihan toimivasti. Lopputulos ei kuitenkaan ole hyvä, enkä suosittele katsomaan tätä, jos klassikko Ben-Hur on lähellä sydäntänne. Teille tulee luultavasti vain paha mieli tämän olemassaolosta. Vaikkei uusi Ben-Hur olekaan kummoinen, ei se kuitenkaan ole niin huono kuin monet väittävät.




Kirjoittanut: Joonatan, 23.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ben-Hur, 2016, LightWorkers Media, Metro-Goldwyn-Mayer, Paramount Pictures, Sean Daniel Company

tiistai 23. toukokuuta 2017

Arvostelu: Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales / Salazar's Revenge (2017)

PIRATES OF THE CARIBBEAN:
DEAD MEN TELL NO TALES (2017)

PIRATES OF THE CARIBBEAN: SALAZAR'S REVENGE



Ohjaus: Joachim Rønning ja Espen Sandberg
Pääosissa: Johnny Depp, Brenton Thwaites, Kaya Scodelario, Javier Bardem, Geoffrey Rush, Kevin McNally, David Wenham, Golshifteh Farahani, Stephen Graham, Martin Klebba ja Orlando Bloom
Genre: seikkailu, fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Walt Disneyn huvipuistolaitteeseen perustuva elokuva Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl (2003) oli megahitti, sekä kriitikoiden pitämä teos, joten jatkoa tietenkin ilmestyi. Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest (2006) oli vielä menestyneempi, mutta kriitikot eivät ottaneet leffaa yhtä innolla vastaan kuin edeltäjää. Vielä vähemmän kriitikot pitivät heti perään ilmestyneestä Pirates of the Caribbean: At World's Endistä (2007), joka ei myöskään menestynyt ihan yhtä hyvin kuin sarjan toinen osa. Sarjan neljäs osa, Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides (2011) sen sijaan tienasi vähän yli miljardin maailmanlaajuisesti, muttei voittanut kriitikoita tai yleisöä puolelleen. Monet moittivat leffan olevan väkisin väännetty ja lähinnä turhalta sivuosalta tuntuva pätkä kuin kunnon jatko-osa. Joidenkin mielestä taas On Stranger Tides on ihan kelpo pätkä, jonka katsoo mielellään uudelleenkin. Itse kuulun niihin, enkä ymmärrä elokuvaa kohtaan kohdistuvaa inhoa. Pidänkin kaikista sarjan osista - kahdesta ensimmäisestä tosin huomattavasti enemmän kuin kahdesta viimeisimmästä - ja olen innolla odottanut sarjan seuraavaa elokuvaa. Kun kuulin viidennen osan olevan tekeillä, innostukseni nousi kovasti. Trailerit vaikuttivat lupaavilta ja toivoin, että sarja muuttuisi jälleen todella hyväksi. Kaikkein eniten innostukseni nousi, kun kuulin muutamilta leffan nähneiltä, että kyseessä oli huomattava parannus pariin edelliseen nähden ja että teos olisi yllättävän mainio. Suurella mielenkiinnolla menin katsomaan Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Talesin - tai kuten se on rantautunut Eurooppaan hölmöllä nimellä Salazar's Revenge - ja toivoin, etten pettyisi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl, Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest, Pirates of the Caribbean: At World's End ja Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides!

Henry Turner lähtee seikkailuun etsimään myyttistä Poseidonin Kolmikärkeä, jonka avulla voi murtaa merten kiroukset. Hän aikoo sen avulla vapauttaa isänsä Willin Lentävän hollantilaisen kirouksesta. Avuksi matkalleen Henry tarvitsee kapteeni Jack Sparrow'n ja tähtitieteilijä Carina Smythin. Muuten retki voisi olla helppo, mutta ongelmia tuottaa Jackia jahtaava haamukapteeni Salazar.

Kapteeni Jack Sparrow'sta on tullut rooli, jota Johnny Depp voisi esittää unissaankin... tai humalassa, kuten hän tekikin tätä leffaa kuvatessa. Vaikka vanha tuttu Jack on yhä olemassa, Depp ei tunnu muutamissa kohdissa edes yrittävän, mikä on suuri sääli. Depp hoitaa hommansa samalla tavalla kuin aiemminkin, eikä tuo rooliin mitään uutta. Hieman vaikeaa on tietty kuvitella, mitä Jackiin voisi enää tuoda, mutta silti on harmi, että yksi loistavimmista antisankareista on muuttunut vähemmän loistavaksi. Hahmon hölmöilyt ovat tietysti hauskaa katsottavaa, mutta hieman jää kaipaamaan jotain muutakin. Ai niin ja elokuvassa selitetään, mistä Jack sai nimen Sparrow, jos ketään se kiinnosti tai jos joku jossain joskus mietti, että Sparrow'n on pakko tarkoittaa jotain muutakin kuin pelkkä sukunimi.
     Kolmessa ensimmäisessä Pirates of the Caribbeanissa esiintyneen Will Turnerin poikana, Henry Turnerina nähdään kehnosta Gods of Egyptistä (2016) tuttu Brenton Thwaites, joka osoittaa olevansa ihan kelpo nuori näyttelijä. Henry on koko elämänsä tutkinut tapaa pelastaa isänsä ja on viimein löytänyt keinon siihen. Hahmo on määrätietoinen ja seikkailunhaluinen, muttei tositoimissa täysin tiedä, mitä tehdä. Henrystä tulee voimakkaasti mieleen isänsä, mitä on selkeästi haettukin. Valitettavasti elokuvassa ei kunnolla painoteta hahmon olevan ensimmäisistä osista tutun pariskunnan lapsi, minkä pitäisi olla oikeasti iso juttu.
     Elokuvan naistähtenä on The Maze Runnerista (2014) tuttu Kaya Scodelario, joka esittää Carina Smythiä. Carina on koko elämänsä etsinyt Kolmikärkeä ja hän uskoo voivansa löytää sen. Hahmo on todella taitava tieteissä, minkä takia useat pitävät häntä noitana. Carina joutuukin kestämään typeriä miehiä koko elokuvan ajan ja hän joutuu usein pulaan tästä syystä. Carina itse ei usko noituuteen, eikä mihinkään yliluonnolliseen. Hahmo on mielenkiintoinen ja Scodelario toimii roolissa.
     Leffan pahista, kapteeni Salazaria esittää Javier Bardem, joka on muutamaan otteeseen aiemmin osoittanut olevansa mainio roistonäyttelijä. Valitettavasti tässä elokuvassa Bardemin taidot menevät jokseenkin hukkaan ja hänestä on tehty outo kummitus, jota katsoessa ei oikein tiedä, onko Salazarin tarkoitus olla koominen vai uhkaava? Tyhmien vitsien perusteella veikkaan koomista. Kapteeni Salazariin ei ole kunnolla panostettu, jolloin hahmo ei tunnu oikein miltään. Hahmo vain haluaa tappaa Jackin, sillä eiväthän nämä elokuvat olisi mitään ilman antagonistia. Salazar jää Pirates -pahiksista tylsimmäksi ja useasti leffan aikana miettii, että eiköhän kirottu pahisjoukko ole jo aika nähty juttu näissä elokuvissa? Salazarilla on omat hetkensä, mutta siihen se jääkin.
     Geoffrey Rushin näyttelemä kapteeni Barbossa on noussut suurimmaksi piraatiksi edellisen osan Mustaparta-pahikselta varastamiensa laivojen avulla. Hahmo on kuitenkin lähestulkoon eläkkeellä, istuskellessaan vain hytissään ja pistäessään miehensä tekemään kaiken työn. Mutta kun kunnon seikkailu kutsuu, on Barbossan pakko päästä takaisin vesille. Hahmoon tuodaan hieman erikoisilla tavoilla lisää syvyyttä, mikä ei oikein käy järkeen, kun miettii tarkemmin aiempia osia, mutta se menee siinä muun leffan ohella. Rush on ihan hyvä osassaan, muttei tunnu antavan oikeasti kaikkeaan ja vaikuttaa hieman kyllästyneeltä rooliin.
     Edellisistä osista nähdään tuttuja hahmoja, kuten kapteeni Jack Sparrow'n uskollinen Gibbs (Kevin McNally), lyhyt Marty (Martin Klebba) ja Mustaparran miehistöön kuulunut Scrum (Stephen Graham). Orlando Bloom nähdään pienessä roolissa Will Turnerina, minkä lisäksi leffassa on myös muutama muu tuttu naama, joista eräs kaksikko oli iloinen yllätys.
     Nuorten ja kapteeni Salazarin lisäksi uusina hahmoina esitellään mm. The Lord of the Rings -trilogiasta (2001-2003) tuttu David Wenham luutnantti Scarfieldina ja Golshifteh Farahani noita Shansana. Jälkimmäisen rooli on todella mitätön, mutta niin on myös Scarfieldin, joka kuitenkin esiintyy useasti elokuvassa. Scarfieldilla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Hahmo vain jahtaa Britannian sotilaiden kanssa Jack Sparrow'ta ja muita merirosvoja, mutta muuten hänestä ei saa irti mitään. Elokuvassa nähdään myös The Beatles -yhtyeen jäsen Paul McCartney lyhyessä roolissa.

Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales ei oikeastaan ole Jack Sparrow -seikkailu, vaan tarina keskittyy lähinnä Henry Turnerin tavoitteisiin. Jackilla on omat huolensa koskien edelleen pullossa olevaa laivaansa Mustaa helmeä, sekä kapteeni Salazaria kohtaan, joka leffan Eurooppalaisen tyhmän nimimuunnoksen tapaan haluaa kostaa. Jack on nimittäin syy siihen, miksi Salazar ja hänen miehistönsä ovat kirottuja haamuja. Jack kulkee kaiken aikaa Henryn mukana, jolloin tietty myös Salazar on päähahmojen perässä jatkuvasti. Näin saadaan aikaan lisäjännitystä, kun alkaa kilpajuoksu, kuka ehtii ensimmäisenä Kolmikärjen luo ja saa itselleen suuret voimat. Valitettavasti elokuva ei kuitenkaan sisällä kovin paljoa jännitystä, jos yksittäisiä kohtia ei lasketa mukaan. Tuttua kunnon seikkailuhenkeä on onneksi mukana läpi elokuvan, mikä pitää katsojan mukanaan. Elokuva viihdyttää läpi kestonsa tyylikkäällä seikkailulla, vauhdilla ja toiminnalla, minkä lisäksi mukana on tietty huumoria. Jotkut vitsit naurattavat ääneen ja Jackin jatkuvat toilailut ovat enemmän tai vähemmän hauskoja. Valitettavasti leffassa on myös joitain juttuja, jotka eivät erityisemmin naurata. Mukana on yksi täysin tarpeeton kohtaus Hirttäjänsaarella, jolla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta, mutta se on silti ängetty mukaan parin lisänaurun toivossa.

Kuitenkin ensimmäisen elokuvan upeus, mukaansatempaavuus, viihdyttävyys, hulvattomuus, toiminnallisuus ja ennen kaikkea raikkaus ovat paikoitellen kadonneet. Sarjan toinen osa Dead Man's Chest oli vielä mahtava teos, jossa tunnelma oli oikea, mutta jo kolmannen osan kohdalla tasonpudotus oli tuntuva. At World's End hukkui omaan suuruudenhulluuteensa ja pituuteensa, mitä neljäs osa, On Stranger Tides onneksi korjaili lyhentämällä kestoa ja tuomalla keveyden takaisin mukaan sarjaan. Neljäs osa ei kuitenkaan tuntunut kunnon jatkumolta, vaan ylimääräiseltä lisäosalta. Dead Men Tell No Tales yhdistää onnistuneesti neljännen osan muuhun sarjaan, muttei harmi vain jatka ollenkaan siinä alkanutta juonikuviota Jackin ja Penélope Cruzin esittämän Angelican välillä. Muuten elokuva on selvästi kahta edeltäjäänsä parempi teos, mutta mukana on sen verran heikkouksia, ettei leffalle voi antaa yhtään parempaa arvosanaa kuin niille. Tarinalla kestää hieman liian kauan aikaa lähteä kunnolla käyntiin ja vasta noin tunnin kohdalla leffa löytää hienot hetkensä. Valitettavasti tämänkin jälkeen mukana on alamäkiä, eikä elokuvan loppuhuipennus ole kovin kummoinen.

Loppuhuipennusta lukuunottamatta leffan toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, etenkin alun pankkiryöstökohtaus, josta tulee voimakkaasti mieleen Fast Five (2011). Haikammoinen kun olen, niin Salazarin haamuhaiden hyökkäys tuntui oikeasti jännittävältä ja kohtaus piti minut hienosti otteessaan. Olisin toivonut lisää samanlaisia haamuolentoja ja hieman jäi harmittamaan, ettei leffa hyödyntänyt mahdollisuuksiaan. Romantiikkaa on tietenkin mukana, eikä ole kovin vaikea arvata, kenen kahden välillä säpinöi... Yllättävää kyllä, leffaan on saatu myös koskettavuutta, joka syntyy rikkinäisestä vanhempi-lapsi -suhteesta. Tämä on ihan toimivaa ja saa herkimmät katsojat liikuttumaan hieman, mutta sitäkin olisi voitu hyödyntää enemmän ja paremmin elokuvassa. Kokonaisuutena Dead Men Tell No Tales on epätasapainoinen elokuva, mutta siitä löytyy tarpeeksi hienoja asioita ja hetkiä, jolloin se nousee kelpo seikkailuksi, sekä kolmanneksi parhaaksi Pirates of the Caribbeaniksi, vaikka onkin kaukana kahden ensimmäisen hienoudesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Joachim Rønning ja Espen Sandberg, jotka ovat tehneet ihan hyvää työtä leffan kanssa. Kolmen ensimmäisen ohjannutta Gore Verbinskiä jää kyllä kaipaamaan, sillä hänen käsissään lopputulos voisi olla kokonaisempi kuin tämä ja hienon uuden juonikuvion aloitus. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Jeff Nathanson, joka ei ole täysin tiennyt, mihin suuntaan viedä sarjaa. Tarinaa on kyllä ollut mukana luomassa aiempi kirjoittaja Terry Rossio, mutta se ei täysin riitä. Muutamat kohdat eivät tunnu täysin istuvan edellisiin osiin. Dead Men Tell No Tales on kuvattu hyvin, vaikka mukana on joitain heiluvia otoksia. Leikkaus on sujuvaa, mutta pieniä lyhennyksiä olisi voinut tehdä sieltä täältä. Visuaalisesti elokuva on monessa kohtaa näyttävä, mutta jotkut jutut, kuten digitaalisesti nuorennettu Jack, näyttävät kehnoilta. Salazar itse ei ole visuaalisesti erityisen tyylikäs, mutta useat hänen miehistönsä jäsenistä ovat taidokkaasti toteutetut. Miehistön jäseniltä nimittäin puuttuu paloja kehosta; esimerkiksi yhdestä hahmosta on jäljellä enää käsi ja pieni osa vartaloa! Ruumiinosat yksinkertaisesti leijuvat ilmassa ja niiden väliin voi halutessaan työntää oman käden. Lavasteet ja puvustus ovat mainiosti toteutetut, kuten myös maskeeraus. Ääniefektit tuovat lisätunnelmaa ja niitä on korostettu hienosti joissain kohdissa. Musiikin sävellyksestä vastaa tällä kertaa Geoff Zanelli, joka on tehnyt todella hyvää työtä Hans Zimmerin jalanjäljissä. Pirates of the Caribbeanin tunnusmusiikki jää jälleen soimaan päähän loppupäiväksi tai pahimmassa tapauksessa loppuviikoksi.

Yhteenveto: Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales on hyvä lisäys merirosvosarjaan, vaikka sisältääkin heikkoja ja turhia hetkiä, sekä jokseenkin typerän pahiksen. Johnny Deppin suoritus kapteeni Jack Sparrow'na heittelee hyvän ja kummallisen välillä, minkä lisäksi Barbossaa esittävä Geoffrey Rush vaikuttaa kyllästyneen rooliinsa. Uudet tuttavuudet Henry Turner ja Carina Smyth kuitenkin toimivat, minkä lisäksi on hienoa nähdä tuttuja sivuhahmoja palaavan sarjaan mukaan. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa tarjoaa vauhtia sekä vaaroja ja paljon huumoria, joka usein toimii, mutta paikoitellen taas ei. Elokuvassa on myös hieman koskettavuutta ja romantiikkaa tuomassa lisäsisältöä. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, vaikka nuorennettu Jack ei näytäkään kovin hyvältä. Zimmerin musiikkeja kopioiva Geoff Zanelli on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat paikoitellen miten sattuu ja katsojana toivoisi alkuperäisten tekijöiden olevan mukana. Dead Men Tell No Tales olisi todella hyvä tilaisuus olla sarjan päätösosa, jos joitain juttuja muuttaisi lopusta, mutta tietenkin sarjalle tehdään jatkoa. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka pohjustaa seuraavaa osaa, enkä pitänyt yhtään, mihin suuntaan kohtaus näytti vievän sarjaa. Toivon, että sarjan kuudes osa tulisi mahdollisimman pian ja siinä pistettäisiin loppu Karibianmeren piraattiseikkailuille. Toivon myös, ettei Disney kokeile tehdä uudelleenfilmatisointia jutusta, vaan tajuaisi, että ilman Johnny Deppiä sarja ei olisi mitään. Kannattaisi vain äkkiä suunnitella uusi huvipuistolaite, jonka pohjalta tehdä uusi seikkailusarja. Jos olet pitänyt aiemmista osista, niin kannattaa tämäkin katsoa, vaikkei kovin ihmeellinen teos olekaan kyseessä. Jos taas et pitänyt parista aiemmasta osasta, niin jätä suosiolla väliin.




Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Pirates of the Caribbean: Dead Men Tell No Tales, 2017, Walt Disney Pictures, Jerry Bruckheimer Films, Infinitum Nihil

maanantai 22. toukokuuta 2017

Arvostelu: Everything, Everything / Kaikki kaikessa (2017)

EVERYTHING, EVERYTHING (2017)

KAIKKI KAIKESSA



Ohjaus: Stella Meghie
Pääosissa: Amandla Stenberg, Nick Robinson, Anika Noni Rose, Ana de la Reguera, Danube Hermosillo ja Taylor Hickson
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Everything, Everything - eli suomalaisittain Kaikki kaikessa - perustuu Nicola Yoonin samannimiseen esikoiskirjaan vuodelta 2015. Tuntemattoman naisen kirjoittama rakkaustarina nousi aika isoon suosioon ilmestyessään, jolloin siitä päätettiin tehdä myös elokuva. Suomessa kirja ilmestyi vasta vähän aikaa sitten, joten kovin moni ei luultavasti ollut edes kuullut koko jutusta ennen leffan ilmestymistä. Minäkään en ollut kuullut siitä, ennen kuin tutkin, mitä leffoja olisi tulossa. Traaginen rakkaustarina vaikutti ihan mielenkiintoiselta - vaikka sellaisia onkin nähty tässä vuosien varrella, kuten The Fault in Our Stars (2014) ja Me Before You (2016) - ja meninkin katsomaan Everything, Everythingin. Parasta koko näytöksessä oli, että meille annettiin omat kappaleet Yoonin kirjasta! Näin on itselleni käynyt vain Fallenin (2016) näytöksessä ja sen leffan nähtyäni teki lähinnä vain mieli polttaa koko opus. Everything, Everything oli onneksi paljon siedettävämpi kokemus, vaikka ei tuntunutkaan tarjoavan oikein mitään.

Maddylla on harvinainen sairaus, jonka takia hänen immuunijärjestelmänsä on niin heikko, että mikä tahansa virus voisi tappaa hänet. Tämän takia Maddy joutuu viettämään koko elämänsä huippuvarustellussa kodissaan. Kuitenkin kun naapuriin muuttaa hurmaava poika nimeltä Olly, ei nuorelle Maddylle ole enää yhtä helppoa pysytellä sisällä.

Pääosassa Maddyna nähdään The Hunger Gamesin (2012) Rue-tyttönä tunnettu Amandla Stenberg, joka on pääasiassa ihan hyvä roolissaan. Joitain heikkoja hetkiä Stenbergin esiintymisestä löytyy, mutta ne eivät erityisemmin häiritse. Maddy on aina ollut kotona, joten hän on tavallaan jopa tottunut eristäytymiseensä. Kuitenkin hän katselee jatkuvasti ulos ikkunastaan ja haaveilee pääsevänsä näkemään maailmaa. Hahmon sairaus on mielenkiintoinen, mutta leffa ei erityisemmin selvennä, miten sellaisen kanssa voi oikeasti elää. Katsojana ei kuitenkaan voi koskaan unohtaa sairautta, sillä joku - lähinnä Maddy itse - mainitsee siitä vähän väliä!
     Olly-poikana nähdään Jurassic Worldista (2015) tuttu Nick Robinson, joka on aika kehno valinta rooliin. Robinson ei ole kovin kummoinen näyttelijä ja hänen esiintymisensä on usein tönkköä, minkä lisäksi hän saa Ollyn tuntumaan alussa enemmänkin karmivalta kuin hurmurilta. Ollyn taustoja avataan hieman leffan aikana, mutta niitä ei erityisesti nosteta esille. Hänen kotonaan on vaikeaa alkoholisti-isän takia, mutta tämä jää usein täysin unohduksiin elokuvan aikana.
     Maddyn äiti Pauline (Anika Noni Rose) on lääkäri, joten hän voi hyvin hoitaa tytärtään itse. Äidin ammatti myös antaa selvyyden sille, miten yksinhuoltajaäidillä on ollut varaa hulppeisiin laitteisiin ja muihin hoitajiin. Pauline on todella ylisuojeleva ja vahtiikin Maddyn käyttäytymistä usein. Hän ei hyväksy Maddyn ja Ollyn tuttavuutta millään lailla, minkä takia kaksikko joutuukin miettimään salassa, miten he voisivat tapailla. Anika Noni Rose on mainio ja uskottava tarkkailevana, mutta rakastavana äitinä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Maddyn mukava hoitaja Carla (Ana de la Reguera), sekä pienissä rooleissa nähtävät Carlan tytär Rosa (Danube Hermosillo) ja Ollyn sisko Kayra (Taylor Hickson).

Heti alusta lähtien voi huomata, että Everything, Everything on suunnattu lähinnä vain teinitytöille, jotka haaveilevat rakkaudesta ja omista unelmien prinsseistään, sekä haluavat päästä tirauttamaan muutamat itkut, sillä niitähän tällainen tarina varmasti saa aikaan. Ainoat pojat yleisössä ovat näiden teinityttöjen poikaystäviä, epätoivoisia sieluja, jotka toivovat itse saavansa jotain myöhemmin, kunhan ovat tämän puolentoista tunnin keston ajan toimineet olkapäinä, jota vasten itkeä. Onneksi elokuva ei kuitenkaan ole pelkkää nyyhkyilyä, vaan vaikeasta sairaudesta on saatu aikaan jokseenkin iloa ja riemua täynnä oleva elokuva. Paikoitellen hymy pääsee leviämään jopa katsojan huulille, mutta mitään ihmeellistä ei kuitenkaan ole luvassa. Useista kohdista on pyritty tekemään mahdollisimman ihanat, jotta katsojat pääsisivät mahdollisimman moneen otteeseen liikuttumaan onnesta. Valitettavasti monet nämä "ihanat" kohdat ovat äärimmäisen siirappisia, jolloin katsoja lähinnä tuijottaa kiusallisena ruutua. Näissä kohdissa ne poikaystävät sitten miettivät, että ei kai heidän suhteensa ole yhtä yliampuvan söpöstelyä, kun taas teinitytöt mulkaisevat poikaystäviään ja miettivät, miten tuollaisen vätyksen saisi tekemään jotain todella romanttista ja suloista? Turha siis enää odottaa mitään ennen nukkumaanmenoa.

Onneksi kiusallisuudesta voi löytää hyviäkin puolia. Kun Maddy ja Olly tapaavat vihdoin ensimmäisen kerran, on kiusallinen ilmapiiri onnistuneesti luotu. Vaikka olisi kuinka viestitellyt etukäteen, on se silti jännittävää yhtäkkiä olla ihastuksensa kanssa kahdestaan samassa huoneessa. Tämä oli kaikkein paras kohtaus koko elokuvassa, sillä siinä Nick Robinsonin vaivalloinen näytteleminen tai kehnot repliikit eivät haitanneet, vaan sopivat täysin tilanteeseen. Valitettavasti muuten leffa lässähtelee vähän väliä, eikä sitä paikoitellen edes jaksaisi katsoa. Everything, Everything tuntuu paljon pidemmältä kuin oikeasti onkaan. Siirappiset parisuhteet ovat ihan okei, jos kuuluu siihen suhteeseen, mutta kun siirappisuutta tunkee muiden naamalle, kiinnostus katoaa nopeasti. Elokuva ei myöskään yllätä katsojaansa (yhtä kohtaa lukuunottamatta) ja monet kohdat tuntuvat ryöstetyiltä muualta paremmista leffoista. Lopputuloksena on äärimmäisen keskinkertainen rakkaustarina, joka uppoaa ehkä täysillä kohdeyleisöönsä, mutta jättää kaikki muut kylmäksi.

Elokuvan on ohjannut Stella Meghie, joka on aiemmin ohjannut vain kirjoittamansa komedian Jean of the Jonesesin (2016). Meghien kokemattomuuden huomaa välillä, mutta leffan suurimmat ongelmat eivät synny hänestä, vaan J. Mills Goodloen käsikirjoituksesta, jonka repliikit ovat pääasiassa käsittämättömän huonoja. Useat lauseet tuntuvat todella epäluonnollisilta sanottuina ääneen ja lisäävät katsojan kiusallista tunnetta yleisössä. Kuvaus on sentään sujuvaa ja leikkaus toimii suurimmaksi osaksi. Visuaalisina tehosteina leffassa nähdään lähinnä Maddyn ja Ollyn lähettämiä tekstiviestejä, jotka ilmestyvät ruudulle. Valitettavasti niitä on usein äärimmäisen hankala seurata, kun tekstarit ovat ruudulla sekä suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi, minkä lisäksi hahmot puhuvat päälle, jolloin pitäisi vielä kuunnella tai lukea toiset tekstitykset ruudun alareunasta. Yhdessä kohtaa on myös yritetty kikkailla ajatustekstien kanssa, jotka ilmestyvät teksteinä ruutuun tavallisten tekstitysten alle. Näitä on kaikkein hankalinta seurata, eikä itselläni ollut lähes mitään käsitystä, mitkä ovat kenenkin ajatukset. Musiikkina kuullaan usein Ludwig Göranssonin pirteää kitaranäppäilyä, joka toimii, mutta joka käy myös jossain kohtaa hieman tylsäksi, kun sitä kuullaan samanlaisena yhä uudestaan.

Yhteenveto: Everything, Everythingin katsoo kerran, mutta se tuntuu jotenkin liian nähdyltä. Maddyn sairaus on mielenkiintoinen, mutta se tuntuu kummasti jäävän taka-alalle, vaikka hahmo mainitseekin siitä vähän väliä. Nuorten rakkaustarina ei ole kovin kummoinen ja se on lähinnä häiritsevän siirappinen. Amandla Stenberg on pääosassa toimiva, mutta Nick Robinson vetää heikon suorituksen. Kaksikolle kirjoitetut repliikit ovat usein kuraa ja heidän kemiansa toimii lähinnä vain yhdessä kohtauksessa. Puolentoista tunnin elokuvaksi Everything, Everything tuntuu hieman pitkäveteiseltä. Onneksi leffa ei sentään ole niin nyyhkyilyä kuin olisi voinut odottaa ja siitä löytyy iloisuutta. Tekstivisuaalisuuksia ei ole mietitty loppuun asti ja niitä on usein hankala seurata. Everything, Everything on suunnattu juurikin rakkautta ja itkuleffoja kaipaaville teinitytöille, eikä tätä voi muille suositellakaan. Kohdeyleisö antaa varmasti korkeamman arvosanan, mutta omasta mielestäni lopputulos on heikko.




Kirjoittanut: Joonatan, 20.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Everything, Everything, 2017, Alloy Entertainment, Itaca Films, Metro-Goldwyn-Mayer

lauantai 20. toukokuuta 2017

Arvostelu: Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)

SHERLOCK HOLMES: A GAME OF SHADOWS (2011)



Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!

Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.

Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin.
     Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla.
     Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti.
     Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin.
     Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).

Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.

Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.

Yhteenveto: Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...




Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures