perjantai 30. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Ben-Hur (1959)

BEN-HUR



Ohjaus: William Wyler
Pääosissa: Charlton Heston, Stephen Boyd, Jack Hawkins, Haya Harareet, Hugh Griffith, Cathy O'Donnell, Martha Scott ja Finlay Currie
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 3 tuntia 32 minuuttia / 3 tuntia 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Ben-Hur perustuu Lew Wallacen kirjaan "Ben-Hur: A Tale of the Christ" vuodelta 1880. Kirjasta oli jo tehty lyhytelokuva vuonna 1907 ja mykkäelokuva vuonna 1925, mutta tämä vuoden 1959 versio muistetaan parhaiten. Jotkut jopa luulevat tämän olevan alkuperäinen Ben-Hur -elokuva. Vuonna 1952 MGM-yhtiö ilmoitti tekevänsä uusintafilmatisoinnin Ben-Hurin tarinasta. Yhdessä kohtaa tuotanto pistettiin jäihin, sillä ohjaajaksi valittu Sidney Franklin jätti projektin, mutta Kymmenen käskyä -elokuvan (The Ten Commandments - 1956) suosion myötä Ben-Hurin tekoa päätettiin jatkaa ja uudeksi ohjaajaksi valittiin William Wyler. Tuotannossa oli ongelmia, sillä kirjan muuttaminen käsikirjoitukseksi oli todella vaikeaa ja elokuvan budjetti kasvoi seitsemästä miljoonasta dollarista viiteentoista miljoonaan dollariin. Ben-Hur oli aikanaan kallein elokuva, mitä oli koskaan tehty. Lopulta elokuva sai ensi-iltansa loppuvuodesta 1959 ja oli iso hitti sekä kriitikoiden että kansan mielestä, vaikka oli monia, jotka sitä myös kritisoivat, etenkin leffan pituuden takia. Elokuva voitti yksitoista Oscar-palkintoa (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa ja parhaat tehosteet), mitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Vain kaksi elokuvaa on Ben-Hurin jälkeen kyennyt samaan; Titanic (1997) ja Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003). Vuosien varrella Ben-Hurista on muodostunut suuri klassikko, joka on monen mielestä kaikkien aikojen paras elokuva. Aikamoiset paineethan tuollainen maine luo leffalle. Itse en ollut nähnyt Ben-Huria aiemmin. Kuulin elokuvasta ensimmäisen kerran, kun luin eniten Oscareita voittaneista elokuvista. Sen jälkeen olen kuullut leffasta usein ja elokuvien suurkuluttaja kun olen, niin olen pitkään tiennyt, että jonain päivänä minulle koittaa aika katsoa se. Tähän ei kuitenkaan tullut tilaisuutta, sillä en omistanut elokuvaa, se ei tullut televisiosta, enkä ollut erityisen innoissani leffan lähes neljän tunnin kestosta. Alkuvuodesta 2017 huomasin Ben-Hurin ilmestyneen Netflixin valikoimaan ja päätin katsoa sen vihdoin... jossain kohtaa. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, Ben-Hur tuli mieleeni maineensa vuoksi. Lopulta pääsiäisenä koin, että minulla oli vihdoin kokonainen päivä käytettäväksi elokuvan katsomiseen. Hassua olikin, että katsoin elokuvan pitkäperjantaina, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä, että kyseinen päivä olisi tärkeä osa Ben-Hurin tarinaa. Yllätyksekseni minulla kesti vain viisi tuntia katsoa elokuva läpi ja tähän aikaan sisältyi parinkymmenen minuutin kauppareissu.

Roomalainen tribuuni Messala pettää vanhan ystävänsä, juutalaisprinssi Juuda Ben-Hurin, joka on aiheuttanut pienehkön vahingon. Rangaistukseksi Messala lähettää Ben-Hurin orjaksi soutamaan kaleeria ja vangitsee Ben-Hurin rakkaan äidin ja siskon tyrmään. Vuosien aikana Ben-Hurin kostonhalu kasvaa ja eräänä päivänä hän saa tilaisuuden alkaa toteuttamaan suunnitelmiaan.

Itse prinssi Juuda Ben-Hurina nähdään Charlton Heston, joka on monin tavoin osuva valinta rooliin, mutta häneltä löytyy heikotkin hetkensä. Ben-Hurin tarina on todella traaginen, etenkin kun ottaa huomioon, miten "pienestä" vahingosta on kyse. Hänen vanha ystävänsä - joka on hänelle kuin veli - voisi helposti armahtaa hänet, mutta tämä kääntääkin hänelle selkänsä ja pistää koko Hurin perheen kärsimään. On siis erittäin ymmärrettävää, että Ben-Hur haluaa kostaa Messalalle ja katsojana kannustaakin häntä saavuttamaan määränpäänsä. Vuosien kuluessa eteenpäin, raivon voi nähdä hahmon silmistä ja Heston vangitsee tunteen hienosti. Myös kun miettii, kuinka suuren muutoksen hahmo kokee leffan aikana, Heston osaa taidokkaasti muovautua eri tunteisiin. Valitettavasti joissain kohdissa hänen esiintymisensä on hieman elotonta, kun taas paikoitellen yliampuvan teatraalista, jolloin hahmon herättämä vaikutus rikkoutuu hetkittäin. Hahmo on tosiaan mielenkiintoinen ja parasta elokuvassa on seurata Ben-Hurin kehittymistä virnistelevästä prinssistä vihaa täynnä olevaksi orjaksi.




Tribuuni Messalaa näyttelee Stephen Boyd, joka vaikuttaa aluksi kunnon johtajalta, joka välittää ihmisistä, mutta paljastuukin nopeasti inhottavaksi henkilöksi, joka haluaa kansan kunnioittavan häntä suuresti, millä hän tahansa keinoin. Välillä Messalan motiivit eivät ole täysin selkeät ja hahmo tuntuu muuttuvan vähän väliä erilaiseksi, mutta pääasiassa hahmo toimii ja Boydin suoritus on hyvä.
     Ben-Hurin Mirjam-äitiä ja Tirza-siskoa esittävät Martha Scott ja Cathy O'Donnell. Kovin suurissa rooleissa naishahmot eivät ole ja heistä enemmän äänessä tuntuu olevan Tirza. Hahmot ovat kuitenkin tärkeitä tarinan kannalta, sillä heidän tuntematon kohtalonsa motivoi sankaria jatkamaan matkaansa. Kolmas tärkeä naishahmo on Hurin perheen taloudenhoitajan tytär Ester, jota näyttelee Haya Harareet. Jo heti ensiesiintymisellään käy selväksi, että Ester on ihastunut Ben-Huriin ja että mies on kiinnostunut hänestä. Hahmojen suhde on hyvin rakennettu ja Harareet on hyvä roolissaan, vaikka hänelläkin on Hestonin tavoin hieman elottomia ja liian teatraalisia hetkiä.
     Tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat myös roomalaiskomentaja Quintus Arrius (Jack Hawkins), joka näkee Ben-Hurissa jotain muuta kuin tavallisen orjan ja šeikki Ilderim (Hugh Griffith), joka rakastaa hevosten kilpa-ajoja, millaisissa Ben-Hur on erinomainen ohjastaja. Kumpikin hahmo on hyvin rakennettu ja molemmat motivoivat sankaria omilla tavoillaan. Myös heidän näyttelijänsä ovat mainioita.
     Muita hahmoja leffassa ovat itämaan tietäjä Balthasar (Finlay Currie) ja keisari Tiberius (George Relph). Elokuvassa esiintyy myös Claude Heaterin esittämä Jeesus, jonka naamaa ei kertaakaan näytetä, eikä hänen nimeään sanota, vaan hänestä puhutaan nasaretilaisena. Vaikka hahmo on ruudulla vain muutamaan otteeseen, on hänen mukanaolonsa niin vahvasti luotu, että katsojana jämähtää katsomaan, että mitä hän aikoo tehdä.

Elokuva alkaa kuuden minuutin alkusoitolla (leffa sisältää myös väliajan), mistä siirrytään lyhyeen esittelyyn, jossa kerrotaan, millainen elokuvan maailma on. Roomalaiset ovat vallaneet useita alueita lisää ja pitävät uskontoaan vallassa. Kuitenkin juutalaisten keskuudessa leviää sana vapahtajan syntymästä, jonka kohtalona olisi tuoda suurta muutosta maailmaan. Itse en tiennyt etukäteen, että Jeesus liittyisi elokuvan tarinaan, joten minulle tulikin yllätyksenä, että heti leffan alussa nähdään hänen syntymänsä. Tällä on suuri vaikutus, sillä Ben-Hurin ja Messalan saapuessa tarinaan, he keskustelevat tästä erikoisesta nasaretilaisesta, joka levittää yhden ainoan Jumalan sanaa ja yrittää saada kansan puolelleen. Tällä on vaikutuksia vanhojen ystävien väleihin ja tilanne laukeaa käsiin, kun Juudean (paikka jossa Ben-Hur asuu) uusi maaherra saapuu ja sattuu vahinko. Tässä kohtaa leffan tunnelma muuttuu paljon ja hienoa elämää elänyt prinssi Ben-Hur joutuu kokemaan orjan elämää, jota hän on aiemmin vain nähnyt muiden elävän. Kun päähenkilö on viettänyt kolme piinaavaa ja raskasta vuotta eri kaleereissa soutamassa, ei hänestä näy enää aiempaa ylellisyyttä. Yksi toivottu tapahtuma käynnistaa tapahtumasarjan, joka johdattaa Ben-Huria kohti Messalaa...




Te, jotka ette ole vielä nähneet elokuvaa, älkää huoliko, että olisitte kuulleet paljon paljastuksia, sillä vaikka kerroin paljon tarinasta, tuo on vasta ensimmäinen tunti ja sen jälkeen on tiedossa vielä kaksi ja puoli tuntia katsottavaa! Elokuva on nimittäin pitkä. Siis tosi pitkä. Ben-Hur kestää lähes neljä tuntia ja sen myös huomaa. Aloitus, jossa hahmot esitellään ja tarina lämmitellään, kulkee nopeasti eteenpäin, sillä se on todella kiinnostavasti rakennettu. Kun Ben-Hur joutuu orjaksi, ei katsojana voi muuta kuin katsoa hänen kärsimystään, sillä sen kautta haluaa entistäkin enemmän, että hän saisi kostettua. Valitettavasti tämän jälkeen leffa alkaa enemmän tai vähemmän laahaamaan. Kohtauksista ei löydy samaa vangitsevuutta, mitä elokuvan ensimmäisestä tunnista löytyi. Muutamia hienoja kohtia on mukana ja välillä tunnelma on saatu todella mainioksi, mutta keskiosiosta saisi helposti leikattua pätkiä sieltä sun täältä. Yllätyksi leffa ei oikeastaan tarjoa, mutta ei se niitä erityisemmin kaipaakaan. Ennen viimeistä tuntia elokuva löytää jälleen vangitsevuutensa, mikä syntyy lähinnä monien tuntemasta, todella upeasta kohtauksesta. Ben-Hur on visuaalisesti monin tavoin upea ja eeppinen elokuva, etenkin kun nähdään eri paikkojen mittakaavoja. Varsinkin kohtauksissa, jossa kansaa on kerääntynyt suurin joukoin katsomaan jotain tilaisuutta, ei katsojana voi muuta kuin hämmästellä, kuinka suurelta kaikki on saatu näyttämään. Eeppisintä koko elokuvassa on tietenkin kilpa-ajokohtaus, joka oli aikanaan yksi suurimmista kohtauksista, mitä oli koskaan tehty. Sen mittakaavat ja väenpaljous on niin uskomattoman upeasti tuotu esille, että kohtauksen haluaisi katsoa heti uudestaan. Ei ihme, että se on jäänyt ihmisille parhaiten mieleen, sillä se on vauhdikkain ja jännittävin kohta Ben-Hurissa.

Eeppisyyden lisäksi leffassa on myös paljon uskonnollisuutta, minkä voi jo päätellä aiemmin sanomistani asioista. Vaikka uskonnot ovatkin tärkeä osa elokuvaa ja Jeesuksen synnyttämä innostus on vahvasti läsnä, ei uskomista korosteta kaiken aikaa ja se näytetään realistisen tuntuisesti... paitsi yhdessä kohtaa, jossa tunnelma rikotaan lisäämällä mukaan yliluonnollista voimaa, mikä muuten puuttuu elokuvasta kokonaan. Valitettavasti tämä yliluonnollisuus rikkoi suuren teeman elokuvasta, sillä sitä ennen uskonto oltiin kuvattu eri ihmisten kautta ja kuinka he ovat ovat välillä riidoissa keskenään uskomustensa takia ja välillä taas uskonnoista huomataan yhtäläisyyksiä. Muuten uskonto käsitellään uskovaisten kautta, mutta yhtäkkiä ruudulle töräytetään Jumalan ja Jeesuksen maagista mahtia, joka toimisi, jos sitä olisi ollut läpi leffan. Tällä lailla se tuottaa lähinnä pettymyksen, etenkin kun kyseessä on tärkeä asia tarinan kannalta. Pienet yliluonnollisuudet siellä täällä eivät olisi haitanneet, mutta yhtäkkinen taikavoima ei tunnu sopivan muuten historialliselta tuntuvaan elokuvaan (vaikka kyseessä onkin monilta osin fiktiivinen tarina).




Ohjaajana toimii tosiaan William Wyler, jolla on selvästi silmää hienoille kohtauksille, erilaisten tunteiden näyttämiselle ja hän tuntuu tietävän, kuinka hyvä hahmokaari saadaan aikaiseksi sankarille. Valitettavasti välillä tuntuu siltä kuin Wyler ei tietäisi täysin, mikä on tarpeellista tuoda elokuvaan ja minkä olisi voinut jättää pois. En edes tarkoita, että elokuva pitäisi katkoa puolet lyhyemmäksi, vaan että sieltä täältä olisi tehnyt tiivistämistä, jolloin lopputulos olisi noin puolisen tuntia lyhyempi ja silti elokuva ylittäisi kolmen tunnin pituuden. Ben-Hurin on käsikirjoittanut Karl Tunberg, joka on useasti onnistunut, mutta jotkut kohdat ovat heikommin kynäiltyjä. Elokuva on hyvin kuvattu ja etenkin laajat kuvat ovat upeita. Monet kuvat ovat pitkiä, mikä on toimiva ratkaisu, mutta pitkissä kuvissa ongelmana on, että kun leikkaus vihdoin tapahtuu, on se erittäin huomattavaa. Paikoitellen leikkaus tapahtuu liian äkkinäisesti ja tönkösti, minkä lisäksi useaan otteeseen voi huomata, että hahmot ovat eri asennoissa kuin edellisessä kuvassa. Ben-Hur tapahtuu noin 20-30 vuotta ajanlaskun alun jälkeen, mikä on tuotu upeasti esille puvutuksessa ja lavastuksessa. Puvustukset ovat läpi elokuvan hienoja ja asuista voi helposti nähdä, kuinka arvokkaita eri henkilöt ovat. Elokuvan lavasteet ovat todella näyttäviä ja ne pääsevät täydellisesti oikeuksiinsa laajoissa kuvissa. Pienoismallit ovat myös hienoja ja nekin on saatu näyttämään isoilta. Kesti hetken, ennen kuin tajusin laivataistelun laivojen olevan pienoismalleja. Taustakankaiden käytön huomaa selvästi, mutta se ei haittaa, kun miettii, minä vuonna leffa on tehty, minkä lisäksi niiden käyttö on pääasiassa hyvin toteutettu. Miklós Rózsan säveltämät musiikit sisältävät oivallisia tunnelmia, mahtipontisuutta ja kauneutta.

Yhteenveto: Ben-Hur on todella hyvä teos, jossa nimikkohahmo muuttuu erittäin paljon läpi elokuvan. On kuitenkin pakko sanoa, että elokuva on liian pitkä. Siitä saisi helposti pois 20-30 minuuttia pois ja silti se olisi yli kolmetuntinen teos, mutta tiiviimpänä pakettina. Charlton Heston on hyvä pääosassa Juuda Ben-Hurina ja hän pystyy tuomaan esille hahmon kokeman raivon, mutta valitettavasti hänen esiintymisensä on paikoitellen myös elotonta ja välillä taas liiankin heittäytyvää. Samaa käy myös Esteriä esittävälle Haya Harareetille. Muuten näyttelijät onnistuvat rooleissaan, etenkin Claude Heater Jeesuksena, jonka naamaa ei näytetä, eikä hän sano sanaakaan, mutta silti hänen roolityössään on oikeaa tunnetta. Uskonnollisuus on vahvasti läsnä tarinassa, mutta suurimmaksi osaksi se on mukana realistisella tavalla, jossa uskonnot tuodaan esille uskovaisten puheissa ja teoissa. Kuitenkin yhdessä kohtaa tämä lähestymistapa rikotaan täysin ja leffaan tuodaan tarpeetonta yliluonnollisuutta mukaan. Eeppisyys on hienosti toteutettu upeilla lavasteilla, suurilla väkijoukoilla, näyttävällä kilpa-ajokohtauksella, laajoilla kuvilla ja mainiolla musiikilla. Visuaalisesti elokuva on tyylikäs ja sen ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Jos pidätte tuhansia vuosia taaksepäin sijoittuvista sankaritarinoista tai pidätte eeppisistä teoksista, niin kannattaa Ben-Hur katsoa. Ja jos olette suuria leffojen ystäviä, niin suosittelen katsomaan elokuvan ainakin kerran ihan vain sen takia, että se voitti ennätysmäärän Oscar-palkintoja, mikä tekee siitä merkkiteoksen. Vaikka Ben-Hur oli mielestäni todella hyvä elokuva, en usko, että ainakaan pitkään aikaan kokisin tarvetta katsoa sitä uudestaan, sillä se on kuitenkin erittäin raskas ja pitkä teos.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikimedia.org
Ben-Hur, 1959, Metro-Goldwyn-Mayer


keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951)

LIISA IHMEMAASSA

ALICE IN WONDERLAND



Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Kathryn Beaumont, Bill Thompson, Sterling Holloway, Ed Wynn, Jerry Colonna, Verna Felton, Richard Haydn, J. Pat O'Malley, Joseph Kearns, Dink Trout ja Heather Angel
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 15 minuuttia
Ikäraja: 7

Alice in Wonderland, eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 13. osa. Elokuva perustuu Lewis Carrollin kirjoihin "Liisan seikkailut ihmemaassa" ("Alice's Adventures in Wonderland" - 1865) ja "Liisan seikkailut peilimaailmassa" ("Through the Looking-Glass" - 1871). Herra Walt Disney itse luki lapsena Carrollin kirjoja ja teki vuonna 1923 lyhytpiirretyn "Alice's Wonderland", mutta sitä ei julkaistu. Vuonna 1932 herra Disney mietti tekevänsä kirjojen pohjalta elokuvan, mutta kun Paramount Pictures julkaisi seuraavana vuonna Alice ihmemaassa -elokuvansa (Alice in Wonderland - 1933), päätti Disney tehdä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs- 1937). Lumikin menestyksen myötä hän alkoi jälleen työstämään Liisa Ihmemaassa -animaatiota, mutta toisen maailmansodan alkaessa sen teko jäi jälleen kerran kesken. Kuitenkin vuonna 1945, kun sota vihdoin päättyi, Disney aloitti kunnolla elokuvan työstämisen taas kerran. Aluksi hän mietti, tekisikö leffasta animaatiota ja oikeita näyttelijöitä yhdistelevän teoksen, mutta tuli siihen ratkaisuun, että pelkkä animaatio on paras vaihtoehto. Liisa Ihmemaassa sai ensi-iltansa kesällä 1951, mutta se sai kritiikkiä Carrollin faneilta, eikä se pärjännyt kummoisesti teattereissa. Vasta 1970-luvulla teoksen suosio lähti nousuun ja vähitellen elokuva on noussut klassikkoasemaan. Itse olen ollut tietoinen tarinasta jo lapsesta asti, mutten ole varma, näinkö tätä filmiä lapsena. Olen nähnyt siitä useita näytelmiä, sekä Disneyn uuden näytellyn Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 2010) ja lukenut kirjoista pätkiä. Tämän version näin pari vuotta sitten, enkä erityisemmin pitänyt siitä. Mielestäni elokuva oli vain sekavaa sähellystä, mutta ostin sen silti muiden Disney-klassikkojen kanssa Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, tiesin että oli jälleen aika katsoa myös Liisa Ihmemaassa. Muistojeni takia se oli kuitenkin toiseksi viimeinen Disney-leffa, jonka arvostelin listaltani. Toivoin kuitenkin, että se olisi parempi kuin muistin.

Liisa-tyttö lähtee seuraamaan Valkoista Kania ja päätyy kaninkolosta kummalliseen paikkaan, Ihmemaahan.

Elokuvan päähenkilö Liisa (Kathryn Beaumont) on hieman tylsä hahmo, eikä häntä ole kirjoitettu kovin hyvin. Heti kun hänet esitellään, käy selväksi, että Liisa haaveilee jonkinlaisesta erikoisesta maailmasta, sillä oikea elämä on niin tylsää. Mutta heti kun hän päätyy Ihmemaahan, ei hän vaikuta olevan ilahtunut toiveensa toteutumisesta, eikä hän jää ihastelemaan kummallisia asioita. Läpi leffan Liisa vain kiirehtii paikasta toiseen Valkoisen Kanin perässä, eikä hänestä oikeastaan opi mitään matkansa varrella.
     Paljon mielenkiintoisempia hahmoja elokuvassa ovat Irvikissa (Sterling Holloway), Hullu Hatuntekijä (Ed Wynn) ja Rusakko (Jerry Colonna). Hahmot ovat todella erikoisia omilla tavoillaan. Irvikissa kykenee erilaisiin asioihin, minkä lisäksi hän puhuu hieman arvoituksellisesti. Hullu Hatuntekijä ja Rusakko sen sijaan pitävät kaiken aikaa teekutsuja, joissa tapahtuu erittäin hullunkurisia asioita. Outoja hahmoja on hauska seurata ja on hienoa, että heihin käytetään aikaa, vaikka he voisivat esiintyä vieläkin enemmän filmissä. On myös harmi, että he tulevat mukaan vasta noin puolessa välissä elokuvaa.




Hassun kolmikon lisäksi tärkeitä hahmoja Ihmemaassa ovat Liisan seuraama Valkoinen Kani (Bill Thompson) ja paha Herttakuningatar (Verna Felton). Valkoisella Kanilla on kaiken aikaa kiire ja hänet nähdäänkin lähinnä juoksemassa ja katsomassa kelloaan voivottelen. Muihin verrattuna Valkoinen Kani vaikuttaa järkevältä, mutta hänen hahmonsa ei harmillisesti avaudu kovin hyvin. Herttakuningatar on sen sijaan todella outo. Hänellä on todella lyhyt pinna ja jos häntä vähänkin ärsyttää, hän käskee katkaisemaan pään poikki. Tämä on kuitenkin toteutettu mahdollisimman lapsiystävällisesti, jolloin perheen pienimmät lähinnä nauravat Herttakuningattaren suuttumisille ja raivoamiselle, eivätkä kauhistele sitä, että hän on tapattanut aika monta henkilöä...
     Elokuvassa nähdään myös kaksoset Tittelityy ja Tittelitom (molempien äänenä J. Pat O'Malley), jotka ovat isossa osassa olevista hahmoista tylsimmät; Ihmemaan ovennuppi (Joseph Kearns), jolla on lyhyt mutta onnistunut rooli; jotain hämärää poltteleva herra Kaalimato (Richard Haydn), jonka puhaltelemia savuja hyödynnetään hauskasti; Herttakuningas (Dink Trout), joka on paljon mukavampi kuin vaimonsa; ja Liisan erittäin äidillinen sisko (Heather Angel), joka ei kuitenkaan päädy mukaan Ihmemaahan. Leffassa esiintyy nopeasti myös paljon muitakin hahmoja, kuten laulavia kukkia, korttisotilaita, keppihevospaarma, uteliaita ostereita ja hassu liskoheppu, mutta he eivät ole erityisen mieleenpainuvia.

Valitettavasti Liisa Ihmemaassa ei parantunut lainkaan uudella katselukerralla. Ainoa parannus oli se, että näin filmistä alkuperäisen englanninkielisen version, sillä näkemäni suomeksi puhuttu versio oli tosi kehno. Seikkailu alkaa onneksi nopeasti, eikä Liisa ehdi kauaa oikeaa maailmaa harmitella, kun jo seuraa Valkoista Kania Ihmemaahan. Siellä hän tosiaan tapaa kaiken maailman kummajaisia ja näkee todella erikoisia asioita, mutta siinäpä elokuvan sisältö oikeastaan onkin. Elokuvan tarina on todella mitätön. Läpi leffan outoja asioita vain tapahtuu ilman selitystä, mikä ei sinänsä ole ongelma, mutta kun niillä asioilla ei ole tarkoitusta tai kunnon vaikutusta, niin ne tuntuvat lähinnä yksittäisiltä hetkiltä, joita on yhdistelty muodostamaan jonkinlainen kokonaisuus.




Läpi elokuvan Liisa vain seuraa Valkoista Kania, mutta se ei oikeastaan johda mihinkään, eikä sille tunnu löytyvän kunnon syytä, joten leffan aikana ja sen jälkeen saattaa miettiä suuresti, oliko elokuvalla oikeasti edes tarinaa? Se, että Liisa seuraa jotain hahmoa ja törmää samalla muihin, ei tunnu kunnon tarinalta. Filmin kerronta ei ole onnistunutta, vaan todella sekavaa ja merkityksetöntä. Ja kun elokuva tuntuu merkityksettömältä, on siitä hyvin vaikea pitää. Liisa Ihmemaassa sisältää muutamat hyvät hetkensä, kuten Hullun Hatuntekijän ja Rusakon teekutsut. Valitettavasti muutama hyvä kohtaus ei muodosta vielä hyvää elokuvaa, varsinkaan kun suurin osa leffan sisällöstä vajoaa unholaan jo seuraavana päivänä. Mielestäni kyseessä on todellakin yksi Walt Disneyn huonoimmista animaatioista.

Monen aiemman Disney-animaation tavoin myös Liisa Ihmemaassa on musikaali. Ja siinä kyllä lauletaan paljon. Elokuvan aloittaa todella Disneymäinen, mutta valitettavan unohdettava "Alice in Wonderland" -hoilotus, eivätkä muutkaan laulut ole kovin muistettavia. Liisan laulut "In a World of My Own" ja "Very Good Advice", sekä kukkien hoilaama "All in the Good Afternoon" ovat hieman unettavia. "The Sailor's Hornpipe", "The Caucus Race", "The Walrus and the Carpenter" ja "Old Father William" tuntuvat lähinnä vain pidentävän teosta turhaan. Tittelityyn ja Tittelitomin laulama "How Do You Do and Shake Hands?" on lähinnä ärsyttävä. Harmillisesti mainion Irvikissan laulu "Twas Brillig" ei ole kovin kummoinen. Valkoisen Kanin lyhyt "I'm Late" on kyllä ihan huvittava, kuten on myös "We'll Smoke the Monster Out", pelikorttisotilaiden laulu "Painting the Roses Red" ja siihen Herttakuningattaren vastaus "Who's Been Painting My Roses Red?". Herra Kaalimadon "A-E-I-O-U" on ihan kelpo kipale. Koko leffan paras laulu on kuitenkin Hullun Hatuntekijän ja Rusakon syntymättömyyspäivärallatus "The Unbirthday Song". Kappale on ainoa, joka oikeasti jää mieleen.

Liisa Ihmemaassa on kuitenkin animoitu taidokkaasti. Hahmoista huokuu Disneyn tyyli ja se on visuaalisesti mukavaa katsottavaa. Tietyt outoudet muuttuvat ihan hauskoiksi visuaalisuuksiensa vuoksi, muttei hyvältä näyttävä elokuva kokonaisuutta pelasta. Käsikirjoitusta on ollut työstämässä yli kymmenen henkeä, muttei edes sen kokoinen porukka ole saanut tolkkua tai merkitystä tekstiin. Elokuvan ohjauksesta vastaavat Hamilton Luske, Wilfred Jackson ja Clyde Geronimi, jotka ovat ohjanneet monet aiemmatkin Disney-filmit, kuten tätä edeltäneen Tuhkimon (Cinderella - 1950). Kolmikko ei ole tällä kertaa onnistunut, eikä Liisa Ihmemaassa pysy kasassa.




Blu-rayn kuvanlaatu on oivallinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja lauluja ja kohtaus, trailereita, kuvagalleria, lauludemoja, testikuvauksia animaattoreille, Disneyn televisioesittelyjä, "Painting the Roses Red" -peli, elokuvan teosta käytävä keskustelu, 1950-luvun dokumentti filmin teosta, Coca Colaa mainostava "One Hour in Wonderland", puolen tunnin pätkä "The Fred Waring Show'sta", sekä "Through the Keyhole: A Companion's Guide to Wonderland", jossa elokuvan tekijät puhuvat leffasta ja kirjasta, kun itse elokuva pyörii vieressä. Mukana on myös Mikki Hiiri -lyhäri "Thru the Mirror" vuodelta 1936 ja Disneyn vanha "Alice's Wonderland" -lyhytelokuva vuodelta 1923. Katsottavaa on yhteensä noin neljäksi tunniksi.

Yhteenveto: Liisa Ihmemaassa on pöhköä sekoilua, jossa ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tarinaa leffasta ei löydy lähes ollenkaan, vaan Liisa vain seuraa Valkoista Kania ja samalla kaikenlaista outoa tapahtuu. Missään ei ole mitään tolkkua, eikä tapahtumilla ole mitään merkitystä. Loppujen lopuksi Liisa ei edes opi matkastaan mitään, eikä hän ole muutenkaan kiinnostava hahmo. Irvikissa, Hullu Hatuntekijä, Herttakuningatar ja Rusakko ovat filmin parasta antia, kuten on myös syntymättömyyspäivälaulu. Muuten kyseessä on yksi Walt Disneyn huonoimmista teoksista. Animointi on kyllä hyvää, mutta leffalle kaipaisi muutakin sisältöä. Muutamat hyvät jutut eivät pelasta kehnoa kokonaisuutta. Elokuvassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kovin muistettavia eri tapahtumat eivät ole. Kyllä Liisa Ihmemaassa pitää kerran nähdä lapsena sen klassikkoaseman vuoksi, mutta muuten en suosittele sen näkemistä. Disney on tehnyt noin viisikymmentä parempaa animaatiota, joten siinä kyllä riittää katseltavaa ennen tätä. Joitakin filmin pöhköys viehättää ja lapsille siinä on viihdyttävää seikkailua, mutta itse en vain siedä elokuvan typeryyttä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Alice in Wonderland, 1951, Walt Disney Productions


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Ready Player One (2018)

READY PLAYER ONE



Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn, T. J. Miller, Lena Waithe, Hannah John-Kamen, Mark Rylance, Simon Pegg, Susan Lynch ja Ralph Ineson
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Ready Player One perustuu Ernest Clinen samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Warner Bros. Pictures ja De Line Pictures ostivat sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Cline itse kirjoitti filmin käsikirjoituksen yhdessä Zak Pennin kanssa ja ohjaajaksi valittiin seikkailuelokuvien mestari Steven Spielberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse olen ollut aika ristiriitaisissa tunnelmissa siitä asti, kun kuulin leffasta. Ensimmäisen trailerin nähtyäni olin ihmeissäni siitä, että mikä ihme tämä leffa on, joka sisältää nimikkohahmon Rautajätistä (The Iron Giant - 1999) ja DeLorean-auton Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta (Back to the Future - 1985-1990)? Ja filmi olisi Spielbergin ohjaama! Kiinnostukseni siis heräsi, vaikken erityisemmin välittänytkään trailerista. Olin myös todella varautunut mennessäni katsomaan leffaa, sillä vaikka Spielberg on tehnyt upeita leffoja, ovat hänen viimeaikaiset työnsä, kuten The Post (2017) - jonka hän teki kiireellä, kun Ready Player One oli jälkituotannossa - olleet aika unohdettavia, joten pelkäsin saman käyvän myös tämän kanssa. Kuitenkin mitä enemmän kuulin kehuja, sitä enemmän aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Eniten taisin silti odottaa sitä, että Ready Player One näytettiin lehdistölle 3D:nä Finnkinon isossa Scape-salissa, jossa se todella pääsi oikeuksiinsa.

Lähitulevaisuudessa on luotu virtuaalitodellisuus nimeltä OASIS, jonne ihmiset voivat paeta tylsää elämäänsä ja olla sankareita. Kun OASIS:in perustaja kuolee, hän jättää jälkeensä aarrejahdin, jonka voittaja saa omakseen koko yhtiön. Nuoren Waden ja rohkean Art3miksen täytyy voittaa ennen pahaa IOI-järjestöä, joka käyttäisi OASIS:ta vääriin tarkoituksiin.

Wadena nähdään X-Men: Apocalypsesta (2016) tuttu Tye "Kyklooppi" Sheridan, joka osoittaa toimivansa ihan sujuvasti myös pääroolissa. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa tosin tapahtuu OASIS:issa, jolloin näyttelijöistä on muokattu tietokoneen avulla heidän pelihahmonsa, joten Sheridanin omaa naamaa ei erityisen paljoa pääse näkemään. Wade on kiinnostavimmillaan ollessaan pelihahmonsa, eli avatarinsa Parzival, joka on seikkailunhaluinen ja valmis tekemään rohkeita tempauksia. Todellisessa maailmassa hahmo on selvästi tylsempi, joten onkin onni, että Wade viettää niin paljon aikaa OASIS:issa.
     Art3mista taas esittää Olivia Cooke, joka toimii naispääosassa. Cooken roolityö ei ole mikään hehkuttamisen arvoinen, muttei hänestä pahaakaan sanottavaa löydy. Hahmolle on kuitenkin luotu yksi outo heikkous, joka on kirjoitettu mukaan todella hölmösti ja täysin turhaan. Muuten Art3mis on usein Wadea kiinnostavampi hahmo, sillä hän on kokeneempi ja siten myös urheampi. Kokemuksista huolimatta Art3mikselle on onnistuttu rakentamaan kehityskaari, jolloin hän ei pysy samanlaisena loppuun asti.
     Tarinan roisto on Ben Mendelsohnin näyttelemä IOI:n johtaja Nolan Sorrento, joka tavallaan täyttää tarkoituksensa, mutta joka tuntuu silti aika yliampuvalta. On hauska, että myös Nolan tykkää pelaamisesta, mutta leffassa ei ihan täysin selviä, miksi hän haluaa OASIS:in hallintaansa ja mitä kamalan pahaa siitä seuraisi muille. Mukaan tulisi inhottavia mikromaksuja? Mendelsohn on kuitenkin näyttänyt jo esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) olevansa pätevä näyttelijävalinta pahikseksi ja osoittaa sen myös tässä.




Muita hahmoja elokuvassa ovat Waden mekaanikkokaveri Aech (Lena Waithe), seikkailuun mukaan hyppäävät Sho (Philip Zhao) ja Daito (Win Morisaki), Nolanin unohdettava kätyri F'Nale (Hannah John-Kamen), Waden täti Alice (Susan Lynch) ja tämän kliseisen inhottava mies Rick (Ralph Ineson), OASIS:in luoja James Halliday (ohjaaja Spielbergin uusi luottokasvo Mark Rylance), sekä Hallidayn kanssa töitä tehnyt herra Morrow (hieman oudosti roolitettu Simon Pegg). On myös pakko mainita Nolanin toinen kätyri i-R0k, jota esittää T. J. Miller. Kun tajusin Millerin näyttelevän hahmoa, pidin ratkaisua erittäin outona, sillä todellisuudessa hän on pitkä koomikko, mutta leffassa hänen OASIS:issa nähtävä hahmonsa on suurikokoinen ja karmiva palkkamurhaaja. Jossain kohtaa aloin miettiä, että tässä ratkaisussa on varmaan haettu sitä, että pelissä nähtävä vanha viisas taikuri voikin todellisuudessa olla nuori poika tai avaruusolentojen metsästäjä voi olla tylsistynyt kotiäiti. Odotin koko leffan ajan, että jossain kohtaa i-R0k paljastuisikin yhä äitinsä kotona asuvaksi nörttimieheksi, mutta ei. Voi olla, että tällainen kohtaus oli olemassa, mutta Milleriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia se päätettiin leikata pois. Monet katsojista eivät tule huomaamaan Millerin mukanaoloa ja ymmärtämään ihmettelyäni, mutten voi olla ainoa, jota ratkaisu jää häiritsemään...

Ready Player One on todellinen nörttiunelma. Kuten jo alussa mainitsin, filmissä tosiaan nähdään ajassa matkustava DeLorean-auto ja Rautajätti, mutta meno ei todellakaan jää siihen. Elokuvassa nähdään myös mm. Batman, King Kong, Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus rex, Robocop, Painajainen Elm Streetillä -leffoista (A Nightmare on Elm Street - 1984-) tuttu Freddy Krueger, Perjantai 13. päivä -filmeistä (Friday the 13th - 1980-) tuttu Jason Voorhees, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, Hello Kitty ja "Looney Tunesista" (1930-) tuttu Marvin Marsilainen. Hahmojen lisäksi viittauksia on myös moniin muihinkin elokuviin, sekä tietty peleihin, kuten "Minecraftiin" (2009), Akiraan (1988), Mad Maxiin (1979), "Dungeons & Dragonsiin", "Haloon" (2001-), Teräsmieheen (Superman - 1978), Star Trekiin (1966-), Tähtien sotaan (Star Wars - 1977-) ja jopa Monty Pythoniin ja Citizen Kaneen (1941)! Ja älkää huoliko, että olisin paljastanut kaiken, sillä lähes kaikki mainitsemani esiintyvät jo ensimmäisen vartin aikana. Ensimmäisellä katselukerralla on mahdotonta bongata kaikki viittaukset, mutta jo ne kymmenet, mitä itse pystyin huomaamaan, tarjosivat suurta riemua. Niiden lisäksi Ready Player Onessa on myös pitkä osio, jossa hahmojen täytyy mennä seikkailemaan hyvin tunnetussa elokuvassa, mikä oli tehty aivan mielettömän upeasti ja kunnioittavasti. Tunsin kylmiä väreitä katsoessani osion sisältämiä nerokkaita hetkiä ja meinasin hihkaista innostuksesta, kun tajusin leffan todella menevän toisen elokuvan tapahtumiin.




Viittaukset kaikkien muiden teoksiin ei kuitenkaan vielä riitä hyvään ja omillaan seisovaan filmiin. Pahimmassa tapauksessa viittausten keskeltä ei löytyisi mitään omaperäistä tai kiinnostavaa, jolloin lähes kaiken uuden unohtaa heti elokuvan päätyttyä ja muistaa vain, mitkä kaikki suosikkihahmot näki juuri yhdessä. Onneksi asialla on kuitenkin Steven Spielberg, joka tekee parhaan filminsä sitten Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden (The Adventures of Tintin - 2011). Hieman liian selittelevästä alusta huolimatta Ready Player One nappaa katsojan nopeasti mukaansa ihan tajuttoman tyylikkään, vauhdikkaan ja kertakaikkiaan ällistyttävän mageen autokisan avulla, joka nousee helposti yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista kohtauksista. Spielberg on saanut luotua todella mielenkiintoisen seikkailuleffan ja on loistavaa, että hän osaa yhä tehdä elokuvia aarteenmetsästyksestä. Hän hallitsee taidokkaasti futuristisemmankin maailman esittämisen - mikä ei toisaalta tunnu kovin kaukaiselta tulevaisuudelta, kun ottaa huomioon, miten virtuaalinen todellisuus kehittyy koko ajan - ja tarjoaa oivaa jännitystä ja hieman osuvaa huumoriakin.

Täysin loppuun asti teos ei kuitenkaan kestä. Kun erään henkilön todellista minää aletaan esittelemään, filmi alkaa hieman laahaamaan. Tämän lisäksi mukana on kuolemiskohtaus, joka tuntuu jokseenkin tarpeettomalta, koska sillä ei loppujen lopuksi ole lähes mitään merkitystä seuraaviin tapahtumiin. Suurin ongelma on kuitenkin Ready Player Onen finaali. Se on liian massiivinen ja ihan liian pitkä. Elokuva on erinomaisesti ripotellut viittauksiaan läpi leffan ja lopussa se päättää pistää lähes kaikki nähdyt hahmot suureen taisteluun, mikä äityy aikamoiseksi pikselimössöksi. Useassa kohtaa, kun tuntuu siltä, että nyt huipennus päättyy, se ottaakin uuden suunnan ja jatkaa vain kulkuaan. Huipennuksen jälkeisistä hetkistä on myös tehty ärsyttävän juustoiset, jolloin arvosanasta tippuu piste pois. Todella hyvästä ja ennen kaikkea viihdyttävästä elokuvasta on kuitenkin kyse, enkä malta odottaa, että näen tietyt kohtaukset uudestaan!




Ottaen huomioon, kuinka paljon Ready Player One sisältää viittauksia muihin leffoihin, olisin toivonut, että Spielbergillä olisi ollut pokkaa viitata enemmän omiin filmeihinsä. Missä olivat tappajahai, Indiana Jones, E.T. ja monet Tom Hanksilta näyttävät henkilöt? Voi tietty olla, että he olivat mukana, mutten vain huomannut heitä. Zak Pennin ja kirjailija Ernest Clinen käsikirjoitus on muuten mainio, mutta sitä olisi voinut tiivistää. Liian keston olisi voinut huomata myös leikkauksessa. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu, taidokkaasti lavastettu ja puvustettu, minkä lisäksi äänimaailma on huikea. Valitettavasti Spielbergin luottosäveltäjä John Williams oli kiireinen Spielbergin toisen projektin, The Postin kanssa, joten hän ei ehtinyt tekemään tämän leffan musiikkeja. Säveltäjänä toimiikin siis Alan Silvestri, joka on tehnyt hyvää työtä ja hauskasti ujuttanut mukaan tuttuja teemoja esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -leffasta (Back to the Future - 1985). Muitakin musiikki- sekä artistiviittauksia löytyy leffasta, eli viittaukset eivät rajoitu vain elokuvien ja pelien maailmoihin. Visuaalisia efektejä täytyy harmillisesti kritisoida. Ymmärrän, että OASIS:issa tehosteet eivät ole mitä realistisimmat, sillä kyseessä on kuitenkin peli. Tietyt grafiikkapuolet siellä ymmärrän täysin, eivätkä ne haitanneet minua lainkaan. Jostain syystä samanlaiset efektit ovat kuitenkin levinneet myös todelliseen maailmaan, jolloin useat taustat näyttävät todella digitaalisilta.

Yhteenveto: Ready Player One on erittäin mainio futuristinen seikkailuelokuva, joka tarjoaa leffa- ja pelinörteille useita riemastuttavia hetkiä. On mahtavaa nähdä niin käsittämättömän paljon viittauksia erilaisiin filmeihin, peleihin, musiikkiin ja kirjoihin. Ja vielä mahtavampaa on nähdä ne elokuvassa, joka toimii omana kertomuksenaankin. Ohjaaja Steven Spielberg on osannut luoda oivan seikkailuhengen, joka kulkee läpi filmin ja vie katsojan mukanaan. Vaikka mukaan mahtuu hieman turhempia osioita ja liian kauan kestävä ylimassiivinen loppuryminä, pysyy teos suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kasassa. Eivätkä heikkoudet niin paljoa haittaa, kun pääsee näkemään aivan mielettömän upean autokisan ja kohtauksen, jossa mennään käymään aika lailla kaikkien tuntemassa filmissä! Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, vaikkei kukaan mitään kovin mullistavaa suoritusta tarjoakaan. Jotkut sivunäyttelijät ovat kehnompia, mutta he menevät siinä muun ohessa. T. J. Millerin roolittamista suureksi tappajaksi en ymmärtänyt ja toivon, että Blu-rayn poistetuissa kohtauksissa sille annettaisiin jokin selitys. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole parhaimmasta päästä. Pidin siitä, että OASIS näyttää digitaaliselta, koska se kuuluu asiaan, mutta todellisessa maailmassa se häiritsee hieman - etenkin kun kyseessä on Spielbergin ison budjetin tuotanto vuonna 2018. Popkulttuurista innostuneille, videopelien suurkuluttajille ja elokuvanörteille Ready Player One on pakkokatsottavaa. Suosittelen muitakin seikkailu- ja scifileffoista pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä vaikkei viittauksia ymmärtäisikään, on filmiä silti erittäin kiva katsoa. Parhaiten elokuva toimii mahdollisimman isolta valkokankaalta katsottuna, joten suunnatkaa Scapeen!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com/readyplayerone
Ready Player One, 2018, Warner Bros. Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, De Line Pictures, Farah Films & Management, Random House Films, RatPac-Dune Entertainment, Reliance Entertainment, Village Roadshow Pictures


lauantai 24. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Pacific Rim - Kapina (Pacific Rim: Uprising - 2018)

PACIFIC RIM - KAPINA

PACIFIC RIM: UPRISING



Ohjaus: Steven S. DeKnight
Pääosissa: John Boyega, Cailee Spaeny, Scott Eastwood, Burn Gorman, Charlie Day, Jing Tian, Adria Arjona, Ivanna Sakhno ja Rinko Kikuchi
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Guillermo del Toron scifitoimintateos Pacific Rim - Hyökkäys Maahan (Pacific Rim - 2013) oli pidetty menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Vuonna 2014 Del Toro ilmoitti ohjaavansa toisen osan ja sen kuvausten oli tarkoitus alkaa syksyllä 2015, mutta kun Universal Pictures ja Legendary Entertainment tulivat riitoihin keskenään, leffan tuotanto pysäytettiin ja Del Toro poistui ohjaajan hommista tehdäkseen The Shape of Waterin (2017). Alkuvuodesta 2016 yhtiöt olivat tehneet sopimuksen ja filmin työstäminen jatkui uusien tekijöiden kanssa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt Pacific Rim: Kapina on vihdoin saanut ensi-iltansa. Ja itseäni ei oikeastaan kiinnosta. Omasta mielestäni Pacific Rim on kenties heikoin Del Toro -leffa, minkä olen nähnyt. Vaikka se on ihan kiva, tuntui se saaneen tarinansa päätökseen tarpeeksi hyvin, jottei jatkoa tarvitsisi. Ja nyt kun jatkoa on tullut, eikä siinä ole mukana Del Toroa eikä lähes ketään alkuperäisen elokuvan näyttelijöistä, en uskonut filmin olevan kovin hyvä. Trailerit näyttivät mielestäni ihan viihdyttäviltä, mutta niitä katsoessani en voinut olla miettimättä, että on suuri mahdollisuus siihen, ettei tämä leffa toimi. Meninkin hyvin varautuneena katsomaan leffan ja pahimmat pelkoni kävivät toteen. Kyseessä on myötähäpeällisen typerä ja huono tekele.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Pacific Rim - Hyökkäys Maahan!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Kaiju-hirviöt saatiin pysäytettyä, auktoriteettiongelmainen Jake ja nuori Amara värvätään Jäger-robottipiloteiksi - eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä hirviöt ovat tekemässä paluuta...

Edellisen osan päätähti Charlie Hunnam oli kiireinen King Arthur: Legend of the Swordin (2017) kuvauksissa, joten hänen hahmonsa on kirjoitettu ulos tarinasta ja uutena sankarina nähdään uusista Star Wars -leffoista tutun John Boyegan esittämä Jake. Tavallaan ratkaisu ei haittaa itseäni, sillä Boyega on mielestäni parempi näyttelijä kuin Hunnam, minkä lisäksi hahmo on kirjoitettu mukaan oivallisella tavalla. Jake on kapinahenkinen heppu, joka tekisi mieluummin mitä ikinä huvittaa kuin tottelisi sääntöjä ja ohjaisi jättimäistä taistelurobottia. Hänen matkansa urheaksi sankariksi on siis kiinnostava, vaikkakin hieman liian kiirehtivä.
     Jakea kiinnostavampi hahmo on nuori tyttö Amara, jota esittää uusi tulokas Cailee Spaeny. Debyyttiroolinsa tekevä Spaeny yllättää positiivisesti ja tekee kenties koko leffan parhaan roolisuorituksen (mikä ei tosin vaadi paljoa). Hänen hahmonsa on uhmakas ja jääräpäinen, muttei muutu koskaan ärsyttäväksi. Amara on kekseliäs ja taitava - jopa niinkin taitava, että hän on kyennyt rakentamaan oman mini-Jägerinsä, Scrapperin. Spaenyn ja Boyegan välinen kaverikemia toimii, jolloin Jaken ja Amaran kahdenkeskeiset kohtaukset ovat filmin parasta antia.
     Jostain syystä tekijät ovat pitäneet fiksuna ratkaisuna, että ainoat edellisestä osasta tutut hahmot, jotka tekevät paluun, ovat ne ärsyttävimmät, eli tutkijat Geiszler (Charlie Day) ja Gottlieb (Burn Gorman). Edellinen naissankari Mako Morikin (Rinko Kikuchi) tosin nähdään uudelleen, mutta hänen roolinsa on niin mitättömän pieni, ettei häntä oikeastaan voi laskea. Tohtori Gottliebista on onneksi älytty tehdä hieman hillitympi tapaus, vaikka Gorman päätyykin välillä näyttämään tuttuja karikatyyrimäisiä puoliaan. Tohtori Geiszlerin kanssa on kuitenkin tehty niin hölmöjä ratkaisuja, että katsojaa oikein hävettää. Dayn roolisuoritus on niin nolo, että katsojana ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Jäger-pilotti Lambert (tylsän kehno Scott Eastwood), omia Jäger-robottejaan rakentava Shao (Jing Tian), kolmiodraamaa välillä luova mutta usein täysin unohdettava Jules (Adria Arjona), sekä tympeä Jäger-kadetti Viktoria (Ivanna Sakhno), jolle on luotu outoa draamailua Amaran kanssa.




Alkuperäisen Pacific Rimin idea oli todella hölmö: suuret robotit taistelivat suuria hirviöitä vastaan. Idea oli kuitenkin toteutettu ihan liian vakavasti, jolloin se ei löytänyt tasapainoa sille, onko se vain hölmöä viihdettä vai syvällisempää draamaa. Pacific Rim - Kapina unohtaa syvällisyydet ja turhan vakavuuden, ja pistää vain haisemaan kaikella hölmöydellään. Valitettavasti lopputuloksena ei silti ole sellainen älyvapaa popcornviihdeteos, joka lämmittelisi tulevaa elokuvakesää. Kyseessä on selkeästi edeltäjäänsä kehnosti leffa, vaikka joitain parannuksia tästä kuitenkin löytyy. Mielestäni isot taistelukohtaukset olivat paljon paremmin toteutettuja ja viihdyttävämpiä kuin viime filmissä. Tällä kertaa Jägerit eivät tee kaikkea käsittämättömän hitaasti, vaan niistä löytyy nopeutta ja ketteryyttä. Toimintakohtauksia ei myöskään häiritse jatkuva sade ja synkkyys, mitkä ärsyttivät paljon edellisessä osassa. Onkin siis harmi, että ensimmäisen Kaijun ilmestymistä täytyy odotella jopa tunti ja kymmenen minuuttia. Viimeinen puolituntinen on aika lailla pelkkää mätkintää ja tuhoa, mutta sitä edeltävä aika käytetään hahmojen esittelyyn ja heidän välisten suhteiden muodostamiseen, sekä pitkään pohjustukseen. Ei siinä mitään, jos hahmoista olisi tehty kiinnostavia. Vain Jaken ja Amaran väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta heidätkin pidetään liian usein erossa toisistaan.

Minulla ei ole mitään niitä elokuvia vastaan, jotka on tehty täysin viihteellisessä tarkoituksessa. Minun mielestäni esimerkiksi Transformers (2007) on todella hyvä filmi, vaikka se onkin erittäin hölmö. Pidän myös todella paljon Transformers: Kuun pimeästä puolesta (Transformers: Dark of the Moon - 2011), vaikka se on vielä hölmömpi. Siitä kuitenkin löytyy tiettyä tunnetta, mikä tästä puuttuu kokonaan. Tämä ei myöskään ole yhtään niin cool kuin se elokuva. Läpi Pacific Rim - Kapinan en voinut edes käsittää, kuinka typerä ja urpo tekele se on. Usein se on jopa todella laiska, minkä takia onkin ihme, etteivät tekijät päättäneet pistää Kaijuja peliin jo aiemmin. Siistien taisteluiden sijaan joutuu kuuntelemaan sitä, kuinka Jake kehuu vähän väliä omaa ulkonäköään. Jos se oli vitsi, niin se meni kyllä koko yleisöltä ohi. Hän myös kehuu Lambert-pilotin ulkonäköä, mikä on outoa. Ei siinä mitään, jos heidän välille olisi luotu pientä homoromanssia, muttei filmillä tietenkään ole munaa tehdä niin, etenkään kun se on pääasiassa suunnattu Kiinan markkinoille, missä homoutta ei vieläkään katsota hyvällä. Kiinan ansiosta edellinen Pacific Rim muodostui hitiksi, joten jatko-osahan tietty tapahtuu pääasiassa siellä ja Japanissa. Komediaa on myös yritetty vääntää pikkutuhmilla repliikeillä, joissa viitataan, että mitä isompi peni... eikun Jäger, sen parempi. Kaikkein myötähäpeällisin hetki on kuitenkin, kun Jägerit lähtevät taisteluun ja yksi hahmoista pistää tsemppimusiikiksi "Trolololo"-biisin, koska miksipä ei?




Loppujen lopuksi Pacific Rim - Kapina on huono elokuva. Vaikka viimeinen puolituntinen on viihdyttävää mäiskettä, ei se pelasta leffaa tarpeeksi, jotta se olisi ihan ok tai edes heikko. Taistelu myös muuttuu jopa liian pitkäksi, jolloin se alkaa toistaa itseään, eikä loppuratkaisu enää kiinnosta. Jossain kohtaa aloin vain miettimään, että kylläpäs sankarit rohkeasti romuttavat kaupunkia, vaikkei heillä voi olla täyttä varmuutta, että pilvenpiirtäjät olisivat tyhjiä ihmisistä. Leffassa kuolee tuhansia, mutta se ei uskalla ollenkaan tuoda tällaista dramaattisuutta esille, eikä se pistä hahmoja miettimään tekojensa seurauksia tai moraalisia puolia. Käsikirjoittajanelikko Emily Carmichael, Kira Snyder, T. S. Nowlin ja Steven S. DeKnight ovat tehneet kehnoa ja todella laiskaa työtä tarinan kanssa. Repliikit ovat usein huonoja tai myötähäpeällisiä. Edellisen osan tapahtumat kiireesti kertaava kertojaääni tuntuu kuin jostain televisiosarjasta repäistyltä. Leffa voisikin alkaa sanoilla "viime Pacific Rim -jaksossa tapahtunutta..." Tämä ei toisaalta tule ihmeenä, sillä DeKnight on tätä ennen ohjannut televisiosarjoja. Vaikka hänen työstämä Daredevil-sarjansa (2015-) onkin huikea, ei hänestä löydy ainesta ison tehosteleffan tekijäksi. DeKnightilla ei ole samanlaista visiota kuin edeltäjällään Guillermo del Torolla, eikä myöskään Transformers-ohjaaja Michael Bayn oikeaa henkeä.

Tekninen toteutus on sentään onnistunutta, vaikka leikkaus onkin toimintakohtauksissa usein liian nopeatempoista, eivätkä jotkut kohtaukset täysin yhdisty toisiinsa. Leffa on kuitenkin kuvattu hyvin, minkä lisäksi sen puvustus, maskeeraus ja lavastus ovat tyylikkäitä. Valaisussa filmistä on onneksi tehty kirkkaampi kuin edeltäjästään. Äänimaailma on upea ja visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Uusi säveltäjä Lorne Balfe ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi yhtä toimivaa musiikkia kuin edellisen osan säveltänyt Ramin Djawadi. Djawadin säveltämä tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se on edelleen rautainen.

Yhteenveto: Pacific Rim - Kapina on huono elokuva, joka heittää kaikki syvällisyydet hukkaan ja pistää vain haisemaan typeryydellään. Leffa on täynnä yhä vain hölmömpiä hetkiä, repliikkejä ja juonenkäänteitä, mutta se ei löydä niistä tarpeeksi viihdearvoa, jotta elokuvan katselusta voisi nauttia. Filmin ensimmäinen tunti ja vähän päälle käytetään kehnosti huonojen vitsien heittelyyn ja hahmojen esittelyyn, joista katsojana ei kuitenkaan ikinä välitä. John Boyegan ja Cailee Spaenyn esittämien hahmojen väleistä on saatu aikaiseksi jotain, mutta sitäkään ei jakseta viedä kunnolla loppuun. Vasta viimeisten kolmen vartin aikana leffa lähtee oikeasti käyntiin ja sitten se onkin pelkkää aivotonta mäiskettä robottien ja hirviöiden välillä. Kuoleeko taistelun tuoksinnassa tuhansia ihmisiä? Varmasti, mutta ketään ei näytä kiinnostavan. Onneksi koko leffan ajan ei kuitenkaan vain sada masentavasti, vaan se on kirkas ja siinä mielessä sitä on jokseenkin miellyttävä tuijottaa. Pacific Rim - Kapina on tehty vain ja ainoastaan yläasteikäisille lapsille, jotka haluavat katsoa, kun tapahtuu hirveästi kaikkea, millä ei loppujen lopuksi ole yhtään mitään merkitystä. Suosittelen kuitenkin säästämään viikkorahanne ensi kuulle, kun Avengers: Infinity War (2018) vihdoin ilmestyy. Toivon, että Pacific Rim - Kapina floppaa, jotta sen lupailemaa vielä hölmömpää jatko-osaa ei koskaan nähdä. Ja ai niin, jos teistä tuntuu lopuksi siltä, että elokuva tuntui oudon tutulta, olette varmaan nähneet Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016).




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Pacific Rim: Uprising, 2018, Universal Pictures, Twisted Media, Perfect World Pictures, Legendary Entertainment, Double Negative, Double Dare You


perjantai 23. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Luolamies (Early Man - 2018)

LUOLAMIES

EARLY MAN



Ohjaus: Nick Park
Pääosissa: Eddie Redmayne, Tom Hiddleston, Maisie Williams, Timothy Spall, Richard Ayoade, Selina Griffiths, Johnny Vegas, Mark Williams, Richard Webber, Gina Yashere, Simon Greenall, Kayvan Novak, Rob Brydon, Miriam Margolyes ja Nick Park
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Early Man, eli suomalaisittain Luolamies on Aardman Animationsin uusi animaatioelokuva. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Nykypäivänä kun animaatiot koostuvat lähinnä tietokoneella tehdyistä filmeistä, on hienoa nähdä, että jokin yhtiö tekee vielä ison luokan nukkeanimaatioita. Aardman on tehnyt mm. mainiot teokset Kananlento (Chicken Run - 2000), Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) ja Pirates! (The Pirates! In an Adventure with Scientists! - 2012), sekä hieman kehnomman Virran viemää (Flushed Away - 2006) ja Late Lammas -elokuvan (Shaun the Sheep Movie - 2015), jota en ole vielä nähnyt. Odotukseni olivat siis jokseenkin korkeat. Leffan trailerit näyttivät hauskoilta ja vaikka olin lukenut siitä pari negatiivisempaa arviota, menin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kun pronssikauden ihmiset valtaavat hyväsydämisen luolamiesheimon laakson, heimon täytyy keksiä keino voittaa laakso takaisin. Laakson kohtalo ratkeaa suuressa jalkapallo-ottelussa.

Elokuvan päähenkilö on luolamies nimeltä Tuk (Eddie Redmayne), joka on alusta alkaen pidettävä heppu. Tuk on innostunut ja valmis seikkailemaan, minkä lisäksi hän välittää paljon heimostaan. Heimolle hän vaikuttaa kuitenkin olevan se "musta lammas", sillä muut hänen heimostaan eivät ole seikkailunhaluisia, vaan ovat omistaneet elämänsä kanimetsästykselle. Tukin tarinaa on kiinnostava seurata ja hän on oiva päähahmo. Hänen kanssaan liikkuu usein lemmikkisika Posso (äänenä elokuvan ohjaaja Nick Park), jolle on luotu oma hauska persoonansa.
     Muita Tukin heimolaisia ovat vanha päällikkö Boris (Timothy Spall), pelkurimainen Gifu (Richard Ayoade), hänen tiukka äitinsä Magma (Selina Griffiths), hölmö Paavo (Mark Williams) jonka paras kaveri on kivi, tyhmät Seko (Johnny Vegas) ja Tollo (Simon Greenall), tumma Sorana (Gina Yashere), kaiken aikaa nälkäinen Hotko (Richard Webber) ja siansaksaa puhuva Erke (Simon Greenall jälleen). Päällikkö Borisin ja ties mitä syövän Hotkon lisäksi muut kivikautiset hahmot eivät erityisemmin jää mieleen. Joistakin hahmoista on myös tehty liian samannäköiset, jolloin heitä on vaikea erottaa toisistaan.
     Leffan pahis on pronssikauden lordi Nooth (Marvel-leffoista tuttu Tom "Loki" Hiddleston), joka haluaa koko ajan lisää valtaa ja rahaa. Lordi Nooth on mainio roisto tarinalle, sillä hän osaa olla häijy, mutta hänelle on myös luotu jotain, mitä hän pelkää, mikä tuo hyvää syvyyttä hahmoon. Hänestä on myös tehty jokseenkin hassu, jolloin katsojana voi jollain tapaa jopa pitää lordi Noothista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat jalkapallosta innostunut Goona ("Game of Thrones" -sarjalla, 2011-, kuuluisaksi noussut Maisie "Arya Stark" Williams), lordi Noothin neuvonantaja Dino (Kayvan Novak), sekä pronssikauden kuningatar Oofeefa (Miriam Margolyes). Leffassa kuullaan myös Rob Brydon jalkapalloselostajakaksikkona, sekä hauskana viestinviejä-kyyhkysenä. Vaikka Goona on kiinnostava lisäys, hänen hahmonsa on hieman kehnommin kirjoitettu mukaan, jolloin hänestä ei filmin aikana oikeastaan irtoa muuta kuin että hän haluaa pelata jalkapalloa.




Selvästi parasta Luolamiehessä on sen animointi. Tuttuun Aardman-yhtiön tyyliin elokuva on tosiaan nukkeanimaatio, mikä on mielestäni aivan mahtavaa. Minulla ei siis ole mitään tietokone animaatioita vastaan. Itse asiassa jotkut niistä, kuten Zootropolis - eläinten kaupunki (Zootopia - 2016), Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015) ja Coco (2017) kuuluvat suosikkielokuvieni joukkoon, mutta on hienoa nähdä välillä jotain tavallisesta poikkeavaa. Leffan alusta loppuun ihailin animaattoreiden tekemää työtä; kuinka he ovat kärsivällisesti jaksaneet muuttaa nukkehahmojen asentoja hieman kuukausien ajan, jolloin lopputulos näyttäisi siltä, että hahmot liikkuvat. Hahmoista löytyy tietty tuttua Aardmanin tyyliä: hahmojen silmät ovat kiinni toisissaan, heidän hampaansa pistävät usein esiin ja heidän kämmenensä ovat aika isot verrattuna heidän kehoihinsa. Harmillisesti jotkut Tukin heimolaisista ovat hieman laiskemmin työstettyjä, mutta pääasiassa hahmot ovat hauskasti toteutetut. Enemmän kuitenkin ihailin valtavaa työtä, mikä on mennyt taustojen rakentamiseen. Luolamiesten vehreä laakso on täynnä mitä pienimpiä yksityiskohtia, kuten on myös pronssikauden kaupunki. Pienoismallilavasteet ovat varmasti olleet jättimäiset, etenkin suuri jalkapallostadion, missä laakson kohtalosta otellaan.

Huikean animoinnin lisäksi pidin myös todella paljon elokuvan ideasta. Kivikausi ja pronssikausi kohtaavat jalkapallo-ottelussa. Idea on absurdi, hauska ja aivan mahtava. Onkin valitettavaa, ettei Luolamies saa todellakaan revittyä kaikkea irti ideastaan. Älkää käsittäkö väärin, pidin kyllä leffasta, mutta kaipasin siihen jatkuvasti lisää... noh, ihan kaikkea. Mukana on huvittavia vitsejä, mutta olisin halunnut voida nauraa ääneen. Mukana on seikkailuhenkeä, muttei tarpeeksi seikkailua. Lapset saattavat löytää tästä jännitystä, mutta monille aikuisille filmi on harmillisen ennalta-arvattava. Olen huomannut viime aikoina sanovani useista elokuvista, että ne toimisivat paremmin hieman lyhyempinä. Että niitä olisi voinut tiivistä vaikka noin kymmenellä minuutilla. Luolamieheen olisin kuitenkin kaivannut sen kymmenen minuuttia tai vartin lisää, jossa olisi ollut enemmän meininkiä ja huumoria, syvempiä hahmoja ja parempaa esittelyä filmin kiehtovasta maailmasta. Ainoastaan jättisorsan olisin poistanut leffasta, sillä se tuntui todella oudolta lisäykseltä. Tällaisenaan kyseessä on oikein oivallinen ja viihdyttävä animaatioteos, mutta harmillisesti mitään erityisen ihmeellistä ei tällä kertaa ole luvassa.




Nick Park on Aardmanin isoin ohjaaja. Hän on tehnyt mm. Kananlennon, Wallace & Gromit: Kanin kirouksen ja Late Lammas -elokuvan, joten on harmi, ettei hän ole tällä kertaa pystynyt parempaan. Ongelmat tosin löytyvät lähinnä Mark Burtonin ja James Higginsonin käsikirjoituksesta, josta tuntuu puuttuvan paljon. On tietty ymmärrettävää, että nukkeanimaatioiden teko on niin vaativa ja hidas prosessi, ettei kovin pitkiä leffoja edes voida tehdä, mutta silti leffa kaipaisi lisää. Visuaalisesti Luolamies on tosiaan upean näyttävä, minkä lisäksi ääniefektit ovat mainiot. Harry Gregson-Williamsin ja Tom Howen säveltämät musiikit eivät jää mieleen, mutta toimivat hyvin elokuvan aikana.

Yhteenveto: Luolamies on mainio animaatioseikkailu, joka jää kuitenkin kauas siitä, mitä se voisi olla. Leffan idea on hauska ja kekseliäs, sen hahmot ovat pääasiassa pidettäviä ja sen maailma on kiehtova, joten on harmi, ettei mihinkään näistä asioista ole panostettu tarpeeksi, jotta lopputulos tekisi oikeasti vaikutuksen. Elokuva viihdyttää ja pitää otteessaan koko kestonsa ajan, mutta se tuntuu päättyvän ihan liian äkkiä. Olisin mielelläni halunnut nähdä paljon enemmän tätä maailmaa, etenkin kun se on toteutettu niin upeasti. Animaatiojälki on lähes täydellistä - vain muutamat hahmoista ovat hieman laiskemmin toteutetut. Taustat ovat häkellyttävän näyttäviä ja niitä katsoo enemmän kuin mielellään. Onkin sääli, ettei niitä pääse tutkimaan lisää. Heikkouksistaan huolimatta pidin kyllä leffasta ja suosittelen sitä kaikkien lapsiperheiden elokuvakäyntivalinnaksi. Nukkeanimaatioita nähdään nykyään niin harvoin, että on tärkeä tukea niitä. Viekää siis lapsenne katsomaan Luolamiestä ja tulette mitä luultavimmin itsekin viihtymään, vaikka monille aikuisille se on luultavasti hyvin ennalta-arvattava. Toivon, että Aardmanin seuraava animaatioteos olisi hieman tarkemmin suunniteltu, enkä malta odottaa, mitä yhtiö meille seuraavaksi tarjoaa! Lopputekstien jälkeen ei muuten nähdä kohtausta, mutta niiden aikana lukee hauskasti, ettei yhtäkään dinosaurusta tai kania satutettu elokuvan kuvauksissa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Early Man, 2018, Aardman Animations, StudioCanal, Amazon Prime Instant Video, BFI's Film Found, British Film Institute, Creative Skillset's Skills Investment Fund


keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Tuhkimo (Cinderella - 1950)

TUHKIMO

CINDERELLA



Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske
Pääosissa: Ilene Woods, Eleanor Audley, James MacDonald, Lucille Bliss, Rhoda Williams, Verna Felton, Luis Van Rooten ja William Phipps
Genre: animaatio, romantiikka, musikaali, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 14 minuuttia
Ikäraja: S

Cinderella, eli suomalaisittain Tuhkimo on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 12. osa. Elokuva perustuu yhteen tunnetuimmista kansansaduista, etenkin Charles Perraultin versioon "Cendrillon" (1697). Kuuden toisen maailmansodan aikaan hätäisemmin väännetyn yhdistelmäelokuvan jälkeen Disney-yhtiö palasi tekemään selkeämpiä, kokonaisia teoksia. Yhtiö kärsi rahapulasta, joten he ottivat ison riskin jatkaessaan elokuvien tekoa. Jos Tuhkimo olisi menestynyt huonosti lippuluukuilla, olisi Disney-yhtiö ollut ylitsepääsemättömän vaikeassa paikassa. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Tuhkimo oli iso hitti. Elokuva tienasi useita miljoonia ja oli ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta. Leffasta on muodostunut joidenkin suosikki Disney-klassikko ja elokuva on päässyt korkealle kaikkien aikojen parhaiden animaatioelokuvien listoissa. Itse en ollut nähnyt Tuhkimoa lapsena, sillä prinsessajutut eivät erityisemmin napanneet. Katsoinkin elokuvan vasta kesällä 2014, kun tajusin, etten ollut sitä ennen nähnyt ja koin tietenkin tarvetta katsoa sen. Olin nähnyt "Samu Sirkan joulutervehdyksessä" ("From All of Us to All of You" - 1958-) tietyn kohtauksen elokuvasta joka jouluna, joten oli kiva nähdä kohtaus vihdoin itse elokuvassa. Ostin elokuvan Blu-raylle, kun aloin keräilemään Disney-klassikkoja, mutten katsonut elokuvaa pitkään aikaan uudestaan. Kun 2017 alussa päätin arvostella lähes kaikki Disney-klassikot alkuvuodelle 2018, tuli Tuhkimokin tietty katsottua uudelleen.

Prinssi pitää tanssiaiset, jonne kaikki kuningaskunnan neidot on kutsuttu. Tuhkimo on aina haaveillut tällaisesta ja aikoo myös lähteä, mutta hänen ilkeä äitipuolensa ja lähes yhtä ilkeät siskopuolet estävät hänen pääsynsä. Tuhkimon onneksi hänen luokseen saapuu hyvä haltiakummi, joka saa taikojensa avulla Tuhkimon osallistumaan tanssiaisiin. Tuhkimon täytyy tosin lähteä tansseista ennen keskiyötä, sillä muuten taika raukeaa...

Tuhkimo (Ilene Woods) jää alkupuolella hieman taka-alalle. Hänestä saa selville sen, että hän haaveilee paremmasta elämästä, mutta jostain syystä hän päättää jäädä asumaan ilkeiden ihmisten luokse. Elokuvan alussa kerrotaan, että Tuhkimon isä menehtyi, kun hän oli mennyt naimisiin ilkeän leidi Tremainen kanssa, mutta koskaan ei kerrota, miksei Tuhkimo vain karannut isänsä kuoleman jälkeen. Hyvin nopeasti tosin käy selväksi, että hän on todella kiltti, joten siitä voi päätellä, että hän ei varmaan uskaltanut lähteä. Lumikin tapaan Tuhkimollakin on eläinystäviä, joiden kanssa hän viettää aikaa kartanon tornihuoneessa.
     Toinen "Lumikkia" muistuttava asia on, että päähenkilöllä on ilkeä äitipuoli. Toisin kuin Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) paha kuningatar, leidi Tremaine (Eleanor Audley) ei ole puhdas paha, vaan lähinnä ylimielinen ja uskoo Tuhkimon kuuluvan hänen alapuolelleen. Hahmo on inhottava ja tarinan paha puoli, muttei oikeasti ole muuta kuin vain ilkeä. Tämä tekee hahmosta mielenkiintoisemman ja lähestyttävämmän, sillä leidi Tremaine tuntuu enemmän ihmiseltä kuin yliluonnollinen kuningatar. Heti alussa hahmoa oppii inhoamaan ja niin oppii myös Tuhkimon kauheita siskopuolia.




Siskopuolet, eli Anastasia (Lucille Bliss) ja Drizella (Rhoda Williams) käskyttävät Tuhkimoa koko ajan tekemään kaikkea, mutta eivät itse tunnu osaavan oikein mitään. Kummatkin kuvittelevat olevansa todella tärkeitä ja arvokkaita, sekä äärimmäisen kauniita - vaikka eivät sitä oikeasti olekaan. Siinä missä leidi Tremaine on inhottava ja ilkeä, Anastasia ja Drizella ovat lähinnä tyhmiä ja ilkeitä.
     Tuhkimon eläinystäviin kuuluvat mm. hiiret Huli ja Vili, joita molempia esittää James MacDonald. Laiha Vili on Tuhkimolle vanha tuttu, kun taas pulleampi Huli tulee talouteen uutena elokuvan alussa. Vili näyttää Hulille taloa ja opettaa varomaan perheen kissaa, Luciferia, joka on häijy ja inhottava kuten omistajansakin. Katti myös esittää olevansa kiltin Bruno-koiran uhri, jolloin Bruno-parka saa huutoja. Itse olen kissaihminen, enkä siksi erityisemmin pidä siitä, että kissat esitetään elokuvissa usein pahiksina. Toisaalta pidän myös hiiristä, joten ymmärtäähän sen, että heitä vastassa on kissa. Hiirten puheesta ei kovin paljoa saa selvää ja pitää tarkkaan kuunnella, että ymmärtää, mitä he sanovat. Hiiret ja Lucifer tuovat elokuvaan tarpeellista huumoria, jonka avulla lapset jaksavat katsoa leffaa uudestaankin. Hahmot ovat selvästi tehty pääasiassa lasten viihteeksi.
     Hyvä haltiakummi (Verna Felton) on monien lempihahmo Tuhkimosta, mutta tavallaan hän tuntuu hieman hätäisesti keksityltä ratkaisulta Tuhkimon ongelmaan. Onhan haltiakummi mainio ja hassu hahmo, mutta ottaen huomioon, ettei elokuvan alkupuolella ole ollut erityisesti yliluonnollista, niin hänen mukanaolonsa tuntuu lähinnä helpolta ratkaisulta. Haltiakummin rooli ei ole kovin suuri, mutta hän jää silti helposti mieleen.
     Prinssi (William Phipps) jää todella etäiseksi elokuvassa. Katsojana saa tietää, että hänelle ei kelpaa yksikään nainen, kunnes hän kohtaa Tuhkimon, mutta siihen se jääkin. Prinssi ei paljoa puhu ja hänestä on vaikea pitää, sillä hänestä ei oikeastaan tiedä mitään. Tästäkin tulee mieleen Lumikki ja seitsemän kääpiötä, sillä siinäkin prinssihahmo on mitäänsanomaton. Kuninkaalla (Luis Van Rooten) ja tämän neuvonantajalla, monokkelia käyttävällä suurherttualla (myös Van Rooten) on isommat roolit. Kuningas haluaisi lapsenlapsia ennen kuolemaansa ja häntä ärsyttää hänen poikansa käytös. Suurherttua joutuu kärsimään kaikista mokista ja kaksikolle on luotu hauskoja kohtia.




Lumikki ja seitsemän kääpiötä -elokuvan tapaan myös Tuhkimo alkaa sillä, että satukirja aukeaa ja katsojille kerrotaan tarinan lähtökohdista. Tämä on paras yhteys näiden kahden elokuvan välillä, sillä se tuo katsojalle tunteen, että Disneyn prinsessaelokuvat ovat kaikki satukirjoja. Alkupuolella nimikkohahmo Tuhkimo tuntuu tosiaan jäävän taka-alalle ja leffa tuntuukin kertovan Hulin ja Vilin toilailuista. Mikäs siinä, sillä hiirikaksikon juttuja on hauska seurata, etenkin ilkeän (mutta hölmön) Luciferin jahdatessa heitä. Läpi elokuvan katti jahtaa hiiriä, huonolla tuloksella. Samaan aikaan näytetään, mitä linnassa tapahtuu ja päätetään järjestää juhlat. Kun siskopuolet repivät Tuhkimon tanssimekon riekaleiksi, tuntuu kaikki toivo olevan mennyttä. Paikalle saapuukin hyvä haltiakummi, joka taikoo Tuhkimolle uuden mekon, minkä lisäksi hän saa myös vaunut ja hevosia. Vielä tanssiaisosuus toimii, mutta sitten tapahtuu todella outo juoniaukko, johon ihmiset haluaisivat yhä vastauksen. Onkin hauskaa ja typerää, miten nykyelokuvia kritisoidaan hirveästi niiden juoniaukoista, mutta klassisia elokuvia ei. Jotkut selittävät outouden sillä, että kyseessä on satu, mutta saduissakin on säännöt. Ihan lopetus on Disneyn tuttuun tyyliin nopeasti menevä, mutta sitä edellinen kohtaus on onneksi ihan jännittävä, eikä kiirehdi. Kun loppuratkaisu on nähty, Tuhkimossa nähdään enää vain lyhyt ja nopea lopetuskohtaus, jonka jälkeen kirjan kansi sulkeutuu ja elokuva päättyy. Kokonaisuudessaan elokuva on hyvä, mutta sen juoniaukko jää vaivaamaan, minkä lisäksi tuntuu siltä, ettei päähenkilöä syvennetty tarpeeksi, sillä alussa keskityttiin niin paljon hiirihahmoihin.

VAROITUS! Tämä kappale tulee sisältämään SPOILEREITA, eli juonipaljastuksia koskien outoa aukkoa Tuhkimon juonessa. Jos et ole nähnyt elokuvaa tai tiedä tarinaa, hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen. Hyvä haltiakummi sanoo Tuhkimolle, että taika raukeaa tasan keskiyöllä ja niin käykin... paitsi että Tuhkimon lasikengät pysyvät ennallaan. Tämän avullahan päästään loppuratkaisuun, mutta kysymys kuuluukin, mikseivät lasikengät katoa kahdeltatoista? Se voisi olla mahdollista, että haltiakummi tiesi, mitä tuleman pitää ja päätti siksi antaa kenkien olla, mutta tätä ei koskaan kerrota, joten ei voi tietää, onko se totta. Itse näen asian vain selittämättömänä juoniaukkona, joka katsotaan sormien läpi, sillä kyseessä on klassikko. Tämän lisäksi tarinassa on muitakin outouksia. Vaikka lasikengät ovat vain Tuhkimolle tehdyt, on silti kummallista, ettei kenelläkään koko valtakunnassa ole samankokoista jalkaa. Tämänkin voisi selittää sillä, että kengät muuttavat kokoaan pienemmiksi, kun niitä sovitetaan muille, mutta kun tätäkään ei kerrota, lopputulos jää pelkäksi arvailuksi. Kolmanneksi on outoa, että kun ensimmäinen lasikenkä menee rikki, suurherttua hyväksyy Tuhkimon toisen kengän, jota hän ei ole ennen nähnyt. Kenkähän voisi olla täysin eri. Tämän voi tosin ratkaista helposti sillä, että kuinka monella edes on lasista tehdyt kengät... Neljäntenä outoutena on, että suurherttua näki Tuhkimon, joten miksei hän etsi vain vaaleahiuksisia neitokaisia sen sijaan, että käy kaikki kuningaskunnan nuoret naiset läpi?




Tuhkimo on musikaali monen muun Disney-elokuvan tapaan. Valitettavasti kappaleet eivät ole pääasiassa kovin ihmeellisiä. Elokuvan aloittajana kuullaan ihan kiva "Cinderella (Main Title)", jonka jälkeen kuultava haaveilulaulu "A Dream is a Wish Your Heart Makes" on hieman tylsä. Hiirien laulama "Work Song" on taas ihan kiva, mutta hiirten laulusta on vaikea saada mitään selvää ja kappale voi helposti ärsyttää. Drizellan laulamana "Oh, Sing Sweet Nightingale" on hirveydessään huvittava. Paras laulu on tietenkin Oscar-ehdokkuudenkin saanut "Bibbidi-Bobbidi-Boo", jonka hyvä haltiakummi laulaa tehdessään taikoja. Kappale on erinomainen ja se jää helposti päähän soimaan. Siinä on hyvä meininki, mitä elokuvan muut kappaleet kaipaavat.

Elokuva on animoitu taidokkaasti. Animointi tehtiin oikeista näyttelijöistä kuvatun materiaalin avulla. Aluksi näyttelijät esittivät kaikki hahmojen liikkeet, joiden pohjalta animaattorit piirsivät animaatiohahmot. Elokuvassa on selkeä Disney-tyyli läpikotaisin, etenkin tietty eläinten kohdalla. Taustat ovat hienoja, vaikka linnassa suuret tilat ovat jokseenkin yksinkertaisen näköisiä. Elokuvan ovat ohjanneet Clyde Geronimi, Wilfred Jackson ja Hamilton Luske. Jackson toimi jo Lumikki ja seitsemän kääpiötä -leffassa ohjaajana, kun taas Hamilton Luske oli Pinocchiossa (1940) toinen pääohjaaja. Geronimi taas työskenteli elokuvien Kolme caballeroa (The Three Caballeros - 1944), Iskelmäparaati (Make Mine Music - 1946), Säveltuokio (Melody Time - 1948) ja Herra Rupikonna ja Iisoppi Kurkinen (The Adventures of Ichabod and Mr. Toad - 1949) parissa. Käsikirjoituksesta vastaa yhdeksän henkilöä. Äänitehosteet ovat ihan toimivia, mutta niitä ei ole käytetty kovin paljoa. Musiikista vastaavat Paul J. Smith ja Oliver Wallace, jotka ovat tehneet mainiota työtä sävellysten kanssa.




Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Backstage Disney: Diamond Edition", joka sisältää pätkät "The Real Fairy Godmother" ja "Behind the Magic: A New Princess Fantasyland", lyhytelokuvan "The Magic of the Glass Slipper: A Cinderella Story", sekä vaihtoehtoisen aloituksen. "Classic DVD Bonus Features" -osio sisältää poistettuja kohtauksia ja lauluja, radio-ohjelmia, trailereita, sekä elokuvan teosta kertovia pätkiä, kuten "From Rags to Riches: The Making of Cinderella". Mukana on myös lyhytelokuva "Tangled Ever After", joka liittyy klassikkosarjan 50. osaan Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010) ja 3D-Blu-rayn esittelyvideo Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa. Katsottavaa on yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Tuhkimo on oiva satuelokuva, joka sisältää yhden vanhimmista juoniaukoista koskaan. Sen takia loppuosuus ei ole enää niin erikoinen, vaikka siitä löytyy jännittävyyttäkin. Alkupuolella itse Tuhkimo jää hieman taka-alalle, sillä Huli ja Vili esiintyvät niin paljon Luciferin kanssa. Vaikka hiirikaksikko tuokin hauskoja hetkiä mukaan, heidän takiaan päähenkilö ei pääse tarpeeksi esille. Prinssi on todella mitäänsanomaton tapaus, mutta hyvä haltiakummi on mitä mainioin. Haltiakummin laulama "Bibbidi-Bobbidi-Boo" on ehdottomasti elokuvan paras laulu, muiden ollessa aika unohdettavia. Äitipuolesta ja siskopuolista on tehty onnistuneen inhottavat. Animointi toimii, kuten myös musiikki. Suosittelen elokuvaa Disney-faneille, sekä prinsessaelokuvia rakastaville. Monelle pikkutytölle tämä toimii varmasti, mutta myös pojat voivat kokea tästä riemua. Tuhkimon jälkeen Disney-yhtiöllä alkoi taas mennä hyvin, mikä on hienoa, sillä muuten olisimme voineet jäädä paitsi useista hyvistä teoksista. Tuhkimo kannattaa katsoa myös siinä mielessä, että jos se ei olisi menestynyt, voisi olla niin, ettei Disney-yhtiötä enää ole. Elokuvalle on tehty kaksi jatko-osaa, Tuhkimo II: Unelmien prinsessa (Cinderella II: Dreams Come True - 2002) ja Tuhkimo III: Taikansa kutakin (Cinderella III: A Twist in Time - 2007), mutta niitä en ole nähnyt, enkä ole kovin varma, haluaisinko edes katsoa niitä. Niiden lisäksi Disney teki Tuhkimosta näytellyn version vuonna 2015, joka kulkee nimellä Cinderella - Tuhkimon tarina ja joka on ihan kelpo elokuva.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.dreampunk.me
Cinderella, 1950, Walt Disney Productions


maanantai 19. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Every Day (2018)

EVERY DAY



Ohjaus: Michael Sucsy
Pääosissa: Angourie Rice, Justice Smith, Owen Teague, Maria Bello, Debby Ryan, Michael Cram, Amanda Arcuri, Jacob Batalon, Lucas Jade Zumann, Nicole Law, Jake Sim ja Colin Ford
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

Every Day perustuu David Levithanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin viime vuonna, kun MGM-yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat viime kesänä ja nyt leffa saa ensi-iltansa Suomessa. Itse en oikein tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin elokuvasta. Sen aihe vaikutti kiehtovalta, mutta samalla itse filmi vaikutti trailerin perusteella laimealta yritykseltä saada nuoria pareja treffeille elokuvateatteriin. Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen.

Nuori Rhiannon tapaa mystisen A:n, joka herää joka aamu eri kehossa. Samalla kun A yrittää todistaa erikoisen elämänsä Rhiannonille, tyttö huomaa ihastuneensa häneen.

Pääroolissa Rhiannonina nähdään The Nice Guysista (2016) tuttu Angourie Rice. The Nice Guysissa Rice osoitti voivansa nousta hyvin esille, vaikka hänellä olisi isoja nimiä kuten Ryan Gosling ja Russell Crowe vastanäyttelijöinään. Pääosassa hän ei valitettavasti toimi, mikä tosin suurimmaksi osaksi johtuu kehnosta käsikirjoituksesta. On vaikea näytellä uskottavasti, jos annetut repliikit eivät kuulosta luonnollisilta. Rhiannonin on tarkoitus olla epävarma nuorukainen, mutta hahmo esitetään niin tylsästi, että hän vaikuttaa vain laimealta, eikä katsojana jaksa oikeastaan koskaan välittää hänestä.
     Koska erikoinen A-hahmo vaihtaa joka päivä kehoa, näyttelee häntä useampi henkilö. A:ta ovat esittämässä mm. Lucas Jade Zumann, Jeni Ross, Colin Ford, Jake Sim, Justice Smith, Owen Teague, Katie Douglas, Karena Evans, sekä Spider-Man: Homecomingissa (2017) hauskuuttanut Jacob Batalon. Jotkut heistä suoriutuvat roolista paljon paremmin kuin toiset. Valitettavasti muutama esittäjistä tuntuvat jopa siltä kuin heidät olisi valittu vasta kuvauspäivänä jostain koulusta sanomaan muutamat repliikit ja lähtemään pois. A on kiehtovin asia koko leffassa, jolloin on harmi, että heikoimmat roolityöt tekevät ne, jotka joutuvat selittämään, millainen A:n kummallinen elämä on.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Rhiannonin perhe, johon kuuluvat Lindsey-äiti (Maria Bello), Nick-isä (Michael Cram) ja kapinahenkinen isosisko Jolene (Debby Ryan), sekä Rhiannonin tympeä poikaystävä Justin (Justice Smith) ja Rhiannonin kaveri Rebecca (Amanda Arcuri), jonka osuus on todella pieni. Justice Smith tekee kenties leffan parhaan roolisuorituksen, sillä hän pääsee näyttelemään todella erilaisia persoonallisuuksia, esittäessään yhtenä päivänä A:ta. Debby Ryan on kelpo valinta isosiskoksi, mutta Cram ja Bello eivät pääse tekemään paljoa vanhempina. Rhiannonin vanhemmille on luotu todella tarpeeton sivujuoni, jossa yritetään ratkoa heidän rikkinäistä avioliittoaan. Juonikuvio ei ole selkeästi kiinnostanut tekijöitä sen enempää kuin katsojiakaan, jolloin se on todella kömpelösti tungettu mukaan, jotta filmi tuntuisi sisältörikkaammalta.




Kuten jo alussa sanoin, Every Dayn idea on kiehtova. Millaista olisi, jos heräisit joka aamu eri kehosta, etkä tietäisi, oletko koskaan ollutkaan muuta kuin jokin henkiolento? Tai mitä jos sinun sisälläsi olisi joskus ollut tällainen hahmo ja seuraavana päivänä ihmettelisit, minne kadotit kokonaisen vuorokauden? Näiden kysymysten lisäksi elokuva tarjoaa sanomaa siitä, ettei tosirakkaus ole pinnallista, vaan jos todella rakastuu johonkin henkilöön, on ihan sama, miltä hän näyttää tai mitä sukupuolta hän on. LGBT-yhteisö voi siis olla iloinen, ettei Rhiannon vierasta A:ta, vaikka tämä muutamana päivänä herääkin tytön kehosta. Mukana on jopa kahden naisen välinen suutelukohtaus, jota on oikein korostettu, mikä on kyllä hienoa. Tämä myös herättää kysymyksen siitä, onko A:lla oikeasti sukupuolta tai onko hänellä seksuaalista suuntautumista? Onkin harmi, ettei A herää tyttönä useammin. Tai ettei A:na olemista osata kunnolla avata. Tai ettei Rhiannonin ja A:n väliltä löydy kunnon kemiaa. Tai ettei Every Day ole kovin hyvä elokuva.

Kyseessä on yllättävän pitkäveteinen ja kömpelö rakkaustarina, joka ei kykene herättämään sellaisia tunteita katsojassa kuin sen pitäisi. Kiinnostusta yritetään herättää erilaisilla juonikuvioilla ja muka dramaattisilla käänteillä, mutta ne eivät oikeastaan johda mihinkään, jolloin niistä on hyvin vaikea välittää. Ja kuten sanoin, leffan repliikit ovat kehnosti kirjoitettuja, mikä tietty tarkoittaa, että elokuva on täynnä myötähäpeällisiä dialogikohtauksia. Ja kun hahmot vain keskustelevat toisilleen asioista, mitkä eivät oikeastaan kiinnosta, voi olla vaikea pysyä hereillä elokuvan ajan. Pitkästyttävien keskustelujen ja lattean tarinan aikana aloinkin kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka voimakkaasti filmi mainostaa Applea ja Instagramia. Jos käytte katsomassa elokuvan, niin kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka monella hahmolla on iPhone. Instagramin hehkutuksen kyllä huomaa helposti ja toisaalta sen mukana olo ei tule yllätyksenä, kun kyseessä on teinileffa. Instagram kuitenkin johtaa yhteen elokuvan parhaimmista ja typerimmistä hetkistä, joten toisaalta sen mainostaminen on pelkkää plussaa. A:lla on nimittäin Instagram-tili ja joka aamu hän kirjautuu siihen sen päiväisen kehon puhelimella ja ottaa itsestään kuvan muistoksi. Eräänä iltana hän unohtaa kuitenkin kirjautua ulos, kun hän oli juuri viettänyt päivänsä todella uskovaisen pojan kehossa. Seuraavana päivänä poika ajattelee, että hänet oli riivattu ja kun hän löytää A:n Instagram-tilin puhelimestaan, minun oli vaikea pidätellä naurua, kun hän sanoo kauhistuneena: "Olen nähnyt Saatanan sosiaalisen median!"




Käsikirjoittaja Jesse Andrews ja ohjaaja Michael Sucsy ovat tehneet niin innotonta ja laiskaa työtä, että muutaman pöhkön hetken lisäksi Every Daysta on hyvin vaikea löytää mitään riemua. Andrewsin käsikirjoitus on niin täynnä surkeaa dialogia, että on ihme, että hän toimii pääasiassa kirjailijana. Sentään Every Day on kuvattu ihan hyvin, vaikka jollain lennokilla otetut laajat kuvat kaupungista tai metsästä ovatkin selkeästi heikompilaatuiset. Leikkaus on ihan sujuvaa, minkä lisäksi tekninen toteutus on muutenkin kelpoa. Säveltäjä Elliott Wheeler ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella. Itse elokuvakaan ei tosin ole kovin muistettava. En usko muistavani paljoa Every Daysta enää vuoden lopulla. Kyseessä on niitä filmejä, joiden päätyttyä ajattelin päässäni vain, että tässäkö tämä nyt sitten oli?

Yhteenveto: Every Day on laimea teiniromanssi, jonka päähahmoille ei ole saatu luotua kemiaa, vaikka toista päähenkilöä esittääkin yli kymmenen näyttelijää. A-hahmo on kiehtova ideana, mutta häntä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta lopputulos vastaisi katsojan pohdintoihin. Rhiannon taas on tylsä tapaus, eikä Angourie Ricen tönkkö roolisuoritus helpota tilannetta yhtään. Filmin tarina on usein niin itseääntoistava, että siihen on pitänyt tunkea mukaan tarpeettomia sivujuonia, jotta edes puolentoista tunnin kesto tulisi täyteen. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puolitoista tuntia, joita ei olisi koskaan tarvinnut tehdä. Käsikirjoittaja Andrewsin naputtelema dialogi on läpi leffan kömpelöä, eikä ohjaaja Sucsy ole löytänyt koko hommalle kunnon suuntaa. Harmi, sillä oikeissa käsissä kyseessä voisi olla oikeasti kiinnostava ja oivallinen rakkaustarina. Every Day ei sitä ole, enkä suosittele tuhlaamaan aikaa tämän näkemiseen. Nyyhkyleffoja metsästäville teineille tämä voi sopia, mutta aikuisia suosittelen pysymään tästä kaukana, vaikka se tulisikin joku ilta televisiosta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Every Day, 2018, FilmWave, Likely Story, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Reel, Spy Kids 4 SPV