perjantai 2. maaliskuuta 2018

Arvostelu: Red Sparrow (2018)

RED SPARROW (2018)



Ohjaus: Francis Lawrence
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Joel Edgerton, Matthias Schoenaerts, Charlotte Rampling, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Joely Richardson, Douglas Hodge, Thekla Reuten, Mary-Louise Parker, Sakina Jaffrey ja Sebastian Hülk
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 16

Red Sparrow perustuu entisen CIA-agentti Jason Matthewsin samannimiseen romaaniin vuodelta 2013. Jo ennen kirjansa julkaisua Matthews sai myytyä sen elokuvaoikeudet, jolloin filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin. Aluksi sen ohjaajana oli tarkoitus toimia Darren Aronofsky, mutta hän poistui projektista vuonna 2014, jolloin hänen paikkansa otti David Fincher. Seuraavana vuonna kuitenkin ilmoitettiin, että leffan ohjaa Francis Lawrence. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2017 ja leffan oli tarkoitus ilmestyä jo samaisena marraskuuna, mutta se päätettiinkin siirtää tämän vuoden alkuun. Itse kiinnostuin Red Sparrow'sta heti, kun kuulin siitä. Mielestäni sen päätähti Jennifer Lawrence on mainio näyttelijä ja ajattelin, että hän voisi toimia hyvin vakoojatrillerin pääroolissa. Kuitenkin kun huomasin, että leffa oli saanut kehnompia arvioita Yhdysvalloissa, odotukseni alkoivat laskea. Kävin silti jokseenkin positiivisin mielin katsomassa Red Sparrow'n, jos vaikka kävisikin niin, että innostuisin siitä enemmän. Ja niinhän siinä kävi.

Onnettomuuden takia Dominika Egorova joutuu lopettamaan baletin, eikä tiedä, miten voisi enää elättää sairasta äitiään. Hänen sedällään on kuitenkin tilanteeseen ratkaisu: Dominikan täytyy ryhtyä venäläisen salaisen palvelun hommiin viettelevänä "varpunen"-vakoojana.

Pääroolissa Dominika Egorovana nähdään tosiaan Jennifer Lawrence, joka on nappivalinta rooliin, vaikka unohtaakin paikoitellen hassun venäläisaksenttinsa. Dominika voi helposti vaikuttaa tympeältä henkilöltä, josta olisi vaikea pitää oikeassa elämässä, mutta leffassa Lawrence saa tehtyä hahmosta hyvin kiehtovan ja tykättävän. Hänen roolityönsä kautta Dominikasta näkee jatkuvasti, ettei hän oikeasti ole sellainen kylmä vakooja kuin esittää olevansa. Epävarmuus paistaa usein läpi, jolloin katsojana jännittää Dominikan tavoin, etteivät muut huomaisi sitä. Hahmo on myös selkeä selviytyjä, jolloin hän joutuu jatkuvasti keksimään ratkaisuja päästäkseen pois vaikeista ja hirveistä tilanteista. On myös selvää, että Dominika rakastaa paljon äitiään, mikä antaa hänelle täydellisen syyn siihen, miksi hän tekee pahojakin asioita. Lawrencen ilmeistä voi vähän väliä lukea, että hahmo miettii: "Sinun täytyy tehdä tämä. Ajattele äitiäsi. Sinun on pakko tehdä tämä." Leffaa on kritisoitu siitä, että Dominika kehittyisi hahmona liian nopeasti balettitanssijasta kovan luokan vakoojaksi, mutta omasta mielestäni kehitys tapahtuu luontevasti, kun ottaa huomioon, millainen selviytyjäpersoona hän on.
     Joel Edgerton näyttelee CIA-agentti Nate Nashia, jonka tehtävää Dominikan täytyy lähteä selvittämään. Nate on paljon miellyttävämmältä vaikuttava persoona, mikä johtuu lähinnä siitä, että Edgerton on todella pidettävä heppu. Hänestä ei löydy potentiaalia nousta hahmon kanssa James Bondin tai Jason Bournen kaltaiseksi ikoniseksi agentiksi, mutta hän tuntuu hieman realistisemmalta kuin nuo kaksi JB:tä. Nate tuntuu siltä, että tällainen salaisia tehtäviä ulkomailla suorittava agentti voisi oikeastikin olla. Hänen ja Dominikan yhteisiin kohtauksiin on saatu oikeaa tunnetta, ja Edgertonin ja Lawrencen väliltä löytyy hyvää kemiaa.
     Venäjän tiedustelupalvelu SVR:ään kuuluvat mm. johtaja Zakharov (Ciarán Hinds), Dominikan setä Ivan (Matthias Schoenaerts), "varpusia" kouluttava Emäntä (Charlotte Rampling), sekä kenraali Korchnoi (Jeremy Irons). Hahmoista isoimmassa roolissa on Ivan-setä, joka värvää Dominikan tiedustelupalveluun. Schoenaerts on erittäin mainio luihuna miehenä, josta on hyvin vaikea pitää koskaan ja katsojana kyselee samaa kuin monet muutkin kysyvät Dominikalta: millainen setä pistää oman veljentyttärensä tällaisiin hommiin? Rampling on myös todella hyvä inhottavana Emäntänä, joka koettelee nuoria naisia todella ilkeillä tavoilla. Hinds sopii osaansa johtajana, mutta Irons ei oikein tunnu kuuluvan joukkoon. Häneltä venäläisaksentti katoilee eniten, jos sitä mistään kohtauksesta edes löytyy, minkä lisäksi englantilainen veteraaninäyttelijä ei vain ole uskottava osassaan. Tämä on harmi, sillä Irons on oikeasti hyvä näyttelijä. Tässä hänen taitonsa vain valuvat täysin hukkaan.
     Filmissä nähdään myös Joely Richardson Dominikan sairaana äitinä (jonka sairautta ei kuitenkaan koskaan kunnolla avata), Sakina Jaffrey CIA:n johtajana, Douglas Hodge Budapestissa toimivana SVR-pomo Volontovina, Thekla Reuten toisena "varpusena", Sebastian Hülk vaarallisena Matorin-tappajana, sekä Mary-Louise Parker ärsyttävänä senaattori Stephanie Boucherina.

Ennen Red Sparrow'n näkemistä pelkäsin, että se tulisi olemaan tämän vuoden Atomic Blonde (2017); vanhan ajan vakoojaleffa, jossa on voimakas naispäähenkilö, mutta käsittämättömän tylsästi kerrottu tarina, mikä on nähty jo kymmeniä kertoja aiemmin paremmin toteutettuna. Että tämä leffa sisältäisi pari tyylikästä toimintakohtausta, mutta muuten sitä olisi erittäin puuduttavaa katsoa. Näin ei onneksi käynyt. Red Sparrow on paljon parempi elokuva kuin laimea Atomic Blonde yhden ilmeen ihme Charlize Theroninsa kanssa. Tämän filmin tarina koukutti minua alusta alkaen ja piti minut suurimman osan ajastaan tiukasti mukanaan. Se lähtee käyntiin erittäin vaikuttavalla osiolla, jossa näytetään välillä Dominikan viimeistä balettiesitystä ja Naten salaista tehtävää, mikä pohjustaa tulevia tapahtumia taidokkaasti. Tämä todella on vakoojajännäri, joka ei päästä katsojaansa helpolla, vaan tykittelee taidokkaasti loppuun saakka ja sai minut usein jännittämään, miten päähahmolle käy? Toimintakohtaukset ovat kyllä tyylikkäämpiä ja parempia Atomic Blondessa, se on pakko myöntää, mutta tämä ei olekaan toimintaelokuva. Mukana on pari vauhdikkaampaa hetkeä ja väkivaltaa, mutta kyseessä on enemmänkin vain trilleri - vanha kunnon vakoojakertomus. Ja vieläpä erittäin rankka sellainen.

Red Sparrow on hyvin brutaali ja seksuaalinen elokuva, mikä on aivan varmasti todellinen syy sille, miksei tämä ole uponnut amerikkalaisille katsojille. Siellä seksi on isompi tabu kuin Euroopassa, jolloin monet leffan kohtaukset ovat varmasti herättäneet ikävää puhetta ja pöyristyneitä katseita. Itsekin yllätyin, kuinka voimakkaita kohtauksia on luvassa - etenkin kun Dominika lähtee vakoojakoulutukseen, jossa "varpusille" opetetaan käyttämään kehoaan hyödyksi kaikin tavoin. Varsinkin nyt kun maailmalla pyörii kampanjoita, kuten #metoo, joissa naiset tulevat kunnolla esille kokemansa hyväksikäytön kanssa, on monille vaikea katsoa leffaa, jossa nuoren naisen täytyy esimerkiksi antaa suuseksiä miehelle muiden edessä, kun hänen rohkeutensa pistetään koetukselle. Monilta katsojilta on kuitenkin selvästi mennyt ohi, kuinka Dominika pistää tälle kaikelle vastaan ja kekseliäästi löytää tapoja hallita itse omaa kehoaan, eikä anna sitä valtiolleen, kuten se haluaisi. Myös elokuvan väkivaltaisuus voi olla vaikeaa joillekin käsitellä, sillä lähes jokainen lyönti oikeasti näyttää sattuvan. Verta roiskuu, kun hahmoa hakataan tangolla päähän ja kidutusta on mukana paljon. Silti on erikoista, että kaikista brutaalein kohta tuntuu katsojastakin ikävältä, vaikka sitä ei oikeastaan näytetä, vaan se jätetään lähinnä katsojan mielikuvituksen varaan. Herkimmille en siis todellakaan suosittele tätä filmiä.

On kuitenkin yksi asia, minkä kritisoimisen ymmärrän ja se on elokuvan pituus. Red Sparrow nimittäin kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti leikattua kymmenen minuuttia tai jopa vartin pois. Siihen asti, kunnes Dominika lähtee suorittamaan tehtäväänsä Budapestissa, leffa ei tunnu liian pitkältä - koulutusosiota itse asiassa katsoisi mielellään hetken lisääkin... jos se ei siis ole katsojasta liian vastenmielinen. Vasta Budapestissa filmi käy paikoitellen liian hidastempoiseksi, jolloin se ei pidä kiinni yhtä hyvin. Pienellä tiivistämisellä tästä saisi tiukemman paketin, joka toimisi selkeästi ytimekkäämmin. Sen lisäksi näyttelijöiden venäläisaksentit ovat tosiaan paikoitellen todella hölmöjä, mutta muuten pidin Red Sparrowia todella mainiona leffana, joka ainakin tällä hetkellä pitää vuoden 2018 parhaimman elokuvan paikkaa. Saa nähdä, kauanko menee, että jokin toinen teos ylittää sen ja että kuinka monta filmiä ylittää sen vuoden loppuun mennessä.

Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka on ohjannut Jennifer Lawrencea aiemminkin, nimittäin The Hunger Games -sarjan kolmessa viimeisessä osassa (The Hunger Games: Catching Fire, 2013, The Hunger Games: Mockingjay - Part 1, 2014 ja The Hunger Games: Mockingjay - Part 2, 2015). Niiden lisäksi hän on tehnyt mm. Constantinen (2005) ja I Am Legendin (2007), joten omasta mielestäni Red Sparrow nousee helposti ohjaajan kenties parhaaksi työksi. Lawrence on ottanut vaikutteita vanhoista vakoojajännäreistä ja saanut siirrettyä tuttuja juttuja modernimpaan maailmaan, tehden lopputuloksesta raikkaan rajujen puoltensa ja tunnelmansa ansiosta. Käsikirjoituksesta vastaa Justin Haythe, joka on tehnyt oivaa työtä hieman monimutkikkaan tarinan kertomisessa, vaikkakin joitain hetkiä hän olisi voinut yksinkertaistaa vähän, jotta leffan kesto ei olisi niin pitkä. Viimeistään leikkausvaiheessa liika pituus olisi pitänyt huomata. Silti leikkaus on pääasiassa erittäin mainiota, kuten on myös kuvaus. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan leffan maailmaa, minkä lisäksi maskeeraajat eivät ole säästelleet ruhjeissa ja tekoveressä. Elokuvan ääniefektit ovat erinomaiset, mutta itse äänityksessä on tainnut tulla kiire. Usein nimittäin voi kuulla taustakohinan nousevan, kun joku alkaa puhumaan ja välillä voi jopa kuulla, kun vaatteisiin piilotettu mikrofoni hankaa kangasta vasten. Onneksi säveltäjä James Newton Howard on kuitenkin saanut aikaisiksi todella mainiota musiikkia, joka sopii erittäin hyvin leffaan ja korostuu tarvittaessa.

Yhteenveto: Red Sparrow on hyvin rankka ja erittäin mainio vakoojatrilleri. Leffa koukuttaa taidokkaasti ja sen lopetus on erinomainen, vaikka Budapest-osio onkin hieman ylipitkä. Elokuva ei säästele seksuaalisuudessa ja väkivallassa, vaikkei kyseessä olekaan mikään toimintafilmi. Monille rajut hetket voivat olla liikaa ja jotkut saattavat lähteä kesken leffan pois näytöksestä, mutta eikös se ole juuri hienoa, jos elokuva kykenee niin voimakkaasti pääsemään ihon alle? Itse ihailin sitä, kuinka rohkeita juttuja ohjaaja Francis Lawrence onkaan pistänyt mukaan ja kuinka rohkeasti Jennifer Lawrence esittää hahmoaan. Hän tuo hienosti esille, millainen hahmo on ja hänen tarinaansa on kiehtovaa seurata. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka unohtelevatkin venäläisaksenttinsa välillä ja vaikka Jeremy Irons ei tunnu kuuluvan joukkoon. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs leffa ja vaikka äänityöskentelyssä on kiirehditty, korvaavat James Newton Howardin säveltämät musiikit kiirehtimisen jättämän aukon. Mielestäni Red Sparrow toimii todella hyvin näinkin, vaikka siinä on minuutteja liikaa kestoa. Odotan mielenkiinnolla, millaisen vastaanoton elokuva saa Euroopassa ja Suomessa, missä on totuttu hieman rankempaan sisältöön kuin Yhdysvalloissa. Toivonkin siis, että mahdollisimman monet filmistä kiinnostuneet menisivät katsomaan sen ja toivon, että tämä tuottaa tarpeeksi rahaa, jotta tällaisia leffoja tehtäisiin lisääkin, eikä tarvitsisi enää nähdä toista Atomic Blondea...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nothingbutgeek.com
Red Sparrow, 2018, Chernin Entertainment, Film Rites, Soundtrack New York

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti