lauantai 14. huhtikuuta 2018

Arvostelu: Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018)

HILJAINEN PAIKKA

A QUIET PLACE



Ohjaus: John Krasinski
Pääosissa: Emily Blunt, John Krasinski, Noah Jupe, Millicent Simmonds ja Cade Woodward
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

A Quiet Place, eli suomalaisittain Hiljainen paikka on Scott Beckin ja Bryan Woodsin ideoima kauhuelokuva. Kaksikko alkoi esittelemään tarinaansa alkuvuodesta 2016 ja kesällä he saivat koomikko John Krasinskin kiinnostumaan siitä. Krasinskia kiinnosti filmin teema lapsiaan suojelevista vanhemmista ja kertoessaan leffasta vaimolleen, näyttelijä Emily Bluntille, jonka kanssa hän oli juuri saanut lapsen, Blunt kehotti Krasinskia ohjaamaan elokuvan. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt vihdoin se saa ensi-iltansa. Itse kiinnostuin Hiljaisesta paikasta välittömästi, kun kuulin, mistä siinä on kyse. Elokuvan tarina vaikutti tosi mielenkiintoiselta, joten aloin innolla odottamaan sen näkemistä. Innostukseni vain kasvoi, kun aloin kuulla erittäin positiivisia, jopa ylistäviä arvosteluja siitä ja menin todella positiivisin mielin katsomaan sen.

Maatilalla asuva perhe joutuu elämään täydessä hiljaisuudessa, sillä tilan ympärillä liikkuu olentoja, jotka saalistavat tehokkaan kuulonsa avulla.

Sen lisäksi, että Emily Blunt sai miehensä John Krasinskin ohjaaman elokuvan, pariskunta myös näyttelee leffan perheen vanhempia. Koska Krasinski ja Blunt ovat oikea pari, heidän rakkautensa toisiaan kohtaan tuntuu hyvin aidolta läpi leffan. Myös heidän rakkautensa lapsiaan kohtaan tuntuu aidolta ja onkin hienoa, miten elokuva todella kertoo perheen väleistä ja henkilöistä, eikä vain pistä muutamaa tylsää hahmoa juoksemaan monstereita pakoon. Kauhun hetket tuntuvat katsojista pelottavammilta, kun välittää hahmoista, jotka ovat joutuneet tällaiseen tilanteeseen ja läpi filmin katsoja todella välittää perheestä. Krasinskin isähahmo Lee on selkeä perheen pää, muttei kuitenkaan sorru olemaan liian stereotyyppinen versio tyypillisestä isähahmosta. Bluntin äitihahmo Evelyniin on taas tuotu karmiva lisäys siten, että hän on raskaana, mikä pistää katsojan jännittämään, miten käy, kun vauva syntyy. Lapset voi opettaa olemaan täysin hiljaa, mutta entäpä vastasyntyneen, kovaan ääneen itkevän vauvan? Blunt ja Krasinski ovat läpi leffan erinomaiset rooleissaan ja niin ovat myös heidän lapsiaan näyttelevät nuoret.
     Pariskunnalla on kolme lasta: kuuro teinityttö Regan (Millicent Simmonds), helposti säikkyvä poika Marcus (Noah Jupe), sekä todella nuori Beau (Cade Woodward), joka ei oikein ymmärrä, miksi heidän pitää olla hiljaa. Lasta kiinnostaa hieman liiankin paljon ääntä pitävät lelut... Woodwardista ei paljoa saa irti elokuvassa, mutta Jupe ja Simmonds ovat erittäin mainiot - etenkin Simmonds, joka on ihan oikeasti kuuro. Kun muiden näyttelijöiden on pitänyt opetella viittomakieltä leffaa varten, Simmondsilla se on jo vahvasti hallussa. Katsojana myös kiintyy parhaiten hänen esittämäänsä tyttöön, minkä lisäksi hänen kohtauksensa ovat helposti karmivampia, sillä Regan ei voi kuulla lähestyvää hirviötä, eikä sitä kuinka paljon hän päästää ääntä. Jupe taas osoitti lahjansa minulle viime vuoden Wonderissa (2017) ja tekee sen vielä vahvemmin tässä. Usein hänestä oikein huokuu pelko, mikä sai ainakin itseni miettimään, miten lapsia peloteltiin kuvauspaikalla?




Viime vuonna koomikko Jordan Peele yllätti kaikki, kun hän päätti siirtyä näyttelemisestä ohjaamiseen, eikä tehnytkään debyyttiohjauksenaan komediaa, vaan kauhua. Peelen Get Out (2017) oli loistava filmi - niinkin loistava, että se huomioitiin muutamalla Oscar-ehdokkuudella ja jopa yhdellä voitolla. Ja nyt pääasiassa komediarooleista tunnettu John Krasinski päätti yllättäen ohjata kauhuleffan. Kyseessä ei kuitenkaan ole Krasinskin esikoisohjaus, vaan hän on jo aiemmin ohjannut komedialeffat Brief Interviews with Hideous Men (2009) ja The Hollars (2016), mutta siitä genrestä kauhuun vaihtaminen on silti yllättävä käänne. Onkin siis pakko vain ihmetellä, että mikä siinä on, että toista vuotta peräkkäin koomikko tekee paljon paremman ja laadukkaamman kauhuteoksen kuin yksikään kauhulle täysin omistautunut tekijä? Hiljainen paikka on nimittäin aivan mahtava filmi, josta muiden kauhutekijöiden pitäisi ehdottomasti ottaa mallia ja joka tulee aivan varmasti jäämään vuoden 2018 parhaiden elokuvien joukkoon!

Leffan idea on tosiaan hyvin kiehtova ja jo ensimmäisten minuuttien aikana käy selväksi, miksei kannata päästää ääntä. Nämä hirviöt ovat nopeita ja vaarallisia, ja ne tappavat kohteensa välittömästi. Ja koska ne voivat ilmestyä mistä vain koska tahansa, elokuvasta ei löydy kunnon hengähdystaukoja. Kyseessä on puolentoista tunnin mittainen piinaava kokemus, joka saa katsojan pysymään mahdollisimman paikoillaan ja hengittämättä, jottei mörkö hyökkää kimppuun. Leffa sai minut mukaansa niin taidokkaasti, että huomasin usein tekeväni noin, vaikka tiesin vain katsovani elokuvaa. Mukana on todella pitkiä, todella pelottavia kohtauksia, jotka olivat erinomaisesti rakennettuja. Vaikka leffasta löytyy nykykauhupätkistä liiankin tuttuja äkkisäikäytyksiä, niitä on hyödynnetty paljon tehokkaammin kuin yleensä, eikä mukana tainnut olla kuin yksi kerta, jolloin kovan äänen päästikin jokin pöhkö eläin, eikä hirviö. Ja seuraava äkkisäikäytys tuleekin siitä, kun hirviö nappaa sen pöhkön eläimen.




Pidin erityisen paljon siitä, miten Hiljainen paikka ei ole pelkkää monsterimässäilyä, vaan se todella keskittyy hahmoihinsa. Jos joku toinen olisi saanut idean käsiinsä, hän olisi saattanut suunnitella massiivisempaa kokonaisuutta, jossa kerrotaan, mistä tilanne lähti liikkeelle ja kuinka useampi perhe yrittää selviytyä tilanteesta. Tästä saisi kieltämättä vaikkapa mielenkiintoisen televisiosarjan, mutta uskon silti Krasinskin lähestymistavan olleen se parhain. Hän saa katsojat todella hahmojen mukaan, sillä leffa esittää kaiken tämän perheen näkökulmasta. Perhe ei voi tietää, mitä hirviöt ovat tai mistä ne tulevat, joten tämä jää arvoitukseksi myös katsojille. Katsojat näkevät hirviöitä vain niin paljon kuin hahmotkin, mikä on loistoratkaisu. Joitakin katsojia ratkaisu tulee ärsyttämään, mutta kuten hirviöpätkä Cloverfieldin (2008) kanssa, minä pidän siitä, että joitain asioita ei koskaan selitetä. Ja sen lisäksi, että Krasinski on päätynyt kertomaan yhdestä ainoasta perheestä, ei hän halua näyttää, miten maailma on muuttunut tällaiseksi. Heti filmin alussa lukee, että kyseessä on 89. päivä, jolloin perhe on jo keksinyt tavan selviytyä. Hiljainen paikka näyttääkin pääasiassa vain yhtä vuorokautta perheen elämästä, muttei sen edes tarvitse näyttää enempää. Vaikka katsoja haluaisikin seikkailla hahmojen kanssa pitkän televisiosarjan kautta, on elokuvan tarjoama vuorokausi jo tarpeeksi rankka ja pelottava, jotta katsoja voi helposti kuvitella loppupäivän ajan, millaisia muut päivät ovat.

Itselleni John Krasinski ei ole oikeastaan millään lailla tuttu nimi, mikä on aika ihme, kun ottaa huomioon, kuinka paljon hän on komediaa tehnyt. Tässä leffassa hän kuitenkin osoitti minulle pätevyytensä niin näyttelijänä, ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin, etten malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee (toivottavasti lisää kauhua). Hänen, Woodsin ja Beckin käsikirjoitus on erinomainen ja ihailen sitä, että he ovat päättäneet tehdä leffan, jossa suurin osa dialogista koostuu viittomakielestä, etenkin kun ottaa huomioon, miten vahvasti amerikkalaisyleisö vierastaa tekstitystä. Naureskelenkin usein, miten Yhdysvalloissa ei siedetä tekstitettyjä elokuvia, kun taas itse katson lähestulkoon vain niitä ja hyvin harvoin kotimaisia leffoja. En tiedä, mistä se johtuu, mutten vain pidä siitä, että elokuvassa puhutaan suomea... No mutta, takaisin Hiljaisen paikan pariin. On hienoa nähdä, että vahvan ohjauksen, näyttelijätyön ja käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen toteutus on täysin kunnossa. Elokuva on todella taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Sen valaisu on mestarillista, jolloin synkät kohdat ovat tarpeeksi valoisia, jotta niistä oikeasti näkee jotain. Lavasteet ja puvustus ovat tyylikkäästi toteutetut, minkä lisäksi tietokoneella toteutetut olennot ovat yllättävän hyvän näköiset, ottaen huomioon kuinka kökköjä digiefektejä kauhuleffoissa yleensä nähdään. Ja tärkeä osa kauhua on tietty äänimaailma, mikä on aivan mahtavasti luotu tähän leffaan. Pidin varsinkin siitä, miten Reganin kuuroutta on hyödynnetty huminalla ja täydellisellä hiljaisuudella. Marco Beltramin säveltämät musiikit ovat yllättävän oivalliset, vaikkakin muutamassa kohtaa olisin toivonut, ettei musiikkia olisi ollut ollenkaan, jolloin muut äänet korostuisivat paremmin.




Yhteenveto: Hiljainen paikka on erinomainen kauhuelokuva, joka ei suostu päästämään otteestaan. Filmi keskittyy upeasti hahmoihinsa ja saa katsojan oikeasti välittämään heistä, mikä johtuu myös erittäin mainioista roolisuorituksista. Blunt, Simmonds, Jupe ja Krasinski ovat kaikki loistavia ja uskottavia leffassa. Vaikka kaikki näyttelijät ovatkin leffassa aika lailla samaa tasoa, on elokuva kuitenkin Krasinskin tähtihetki. Hänen ohjauksensa on mestarillista ja hän pistää kauhulle omistautuneet tekijät nurkkaan häpeämään, ymmärtäessään mikä on oikeasti pelottavaa. Elokuva on alusta loppuun piinaavaa katsottavaa, josta ei koskaan löydy kunnon hengähdystaukoa. Leffa on kuitenkin tarpeeksi lyhyt, jottei jatkuva pelko käy tylsäksi. Krasinskin, Beckin ja Woodsin käsikirjoitus on erinomainen ja olen todella iloinen, että he päättivät lähes kaiken dialogin tapahtuvan viittomakielellä. Elokuva on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno. Minä jopa yllätyin, kuinka hyvin leffan hirviöt on toteutettu. Unohtakaa siis laimeat teinisäikäyttelyleffat, kuten Ouija (2014), Incarnate (2016) ja Wish Upon (2017). Jos kauhua haluatte nähdä, niin teidän täytyy katsoa Hiljainen paikka. Olen jo nyt täysin varma, että se tulee jäämään vuoden parhaiden elokuvien joukkoon, enkä malta odottaa, että Krasinski tekisi joskus lisää kauhua!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Quiet Place, 2018, Platinum Dunes, Sunday Night


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti