maanantai 18. kesäkuuta 2018

Arvostelu: Hereditary / Pahan perintö (2018)

HEREDITARY (2018)

PAHAN PERINTÖ



Ohjaus: Ari Aster
Pääosissa: Toni Collette, Alex Wolff, Gabriel Byrne, Milly Shapiro ja Ann Dowd
Genre: kauhu, draama
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Hereditary, eli Suomessa lisänimellä Pahan perintö kulkeva kauhuelokuva on lyhytleffoja tehneen Ari Asterin ensimmäinen koko illan elokuva. Filmi sai ensi-iltansa tammikuussa Sundancen elokuvajuhlilla, missä se sai paljon ylistystä, minkä takia kiinnostuin leffasta. On aina erittäin kiehtovaa, jos kauhuelokuva saa kehuja sekä kriitikoilta että katsojilta (vaikka molempien puolelta löytyy niitäkin, jotka haukkuvat filmiä). Olin kuitenkin hieman varautunut mennessäni katsomaan Hereditarya, sillä kyseessä on A24-yhtiön kauhuleffa, mikä tarkoittaa, että luvassa on jotain hyvin tavallisesta poikkeavaa. Itselleni yhtiön leffat ovat nimittäin olleet joko loistavia hittejä (The Killing of a Sacred Deer - 2017) tai kamalia huteja (The VVitch: A New-England Folktale - 2015).

Annie Grahamin äidin kuollessa jokin alkaa vainoamaan Annieta, sekä tämän miestä ja lapsia.

Pääroolissa Annie Grahamina nähdään Toni Collette, joka tekee aivan mielettömän hienon roolisuorituksen. Annie joutuu kestämään elokuvan aikana ties mitä tunteita äärimmäisen voimakkaasti ja Collette onnistuu tuomaan ne esille täydellisesti. Hän on lämmin huolehtivana äitinä, sydäntäriipivä kokiessaan surun aiheuttaman tuskan, pelottava suuttumuksen noustessa pintaan, sekä hyvin uskottava ollessaan täysin kauhuissaan. Leffan teko on aivan varmasti ollut rankkaa Collettelle, mutta lopuksi vaativa työ palkitaan ja mielestäni hän tekee yhden tämän vuoden parhaista roolisuorituksista.
     Valitettavasti Colletten rinnalla hänen Steve-miestään näyttelevä Gabriel Byrne ei tee lähellekään yhtä vaikuttavaa työtä. Tämä taas johtuu lähinnä Byrnen hahmosta, joka ei paljoa tarjoa. Kauhuleffan perinteiden mukaisesti Annie on naisena se, joka joutuu kokemaan kaikenlaisia kummallisuuksia ja Steve on miehenä se, joka antaa naisen puheen tulla toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Steve ei usko mihinkään yliluonnolliseen hölynpölyyn, vaan kokee vaimonsa olevan vain stressaantunut äitinsä kuolemasta. Byrne tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo jättää kylmäksi.
     Sen sijaan Annien ja Steven lapsia, Peter-teiniä ja Charlie-tyttöä esittävät Alex Wolff ja Milly Shapiro tekevät loistotyötä läpi leffan ja heidän hahmonsa ovat erittäin kiehtovat. Etenkin eriskummallinen Charlie-tyttö herättää heti katsojan huomion ollessaan lähinnä hiljaa ja piirtäessään kaikenlaisia asioita, mitä hän näkee ja rakentaessaan outoja leluja. Shapiro sopii osaansa täydellisesti, kuten sopii myös Wolff. Peter on jokseenkin huoleton nuorukainen, joka mieluummin polttaisi pilveä kavereidensa kanssa kuin istuisi koulunpenkillä. Outojen tapahtumien myötä hahmo alkaa kuitenkin muuttua ja useassa kohtaa Wolff päästää taitonsa valloilleen. Colletten tavoin aito, hysteerinen pelko oikein huokuu Wolff suorituksesta ja katsojana kokee menevänsä paniikkiin yhdessä hahmojen kanssa.




Jo ensimmäisen vartin aikana olin varma, että Hereditary jakaisi katsojat voimakkaasti kahtia. Toiset tulevat vihaamaan sitä, kuinka elokuva ei ole tuttua ja turvallista massakauhua, mitä 2000-luvulla on totuttu näkemään. Trailerit saavat filmin vaikuttamaan siltä kuin siinä tapahtuisi outoja asioita kuin Paranormal Activityssa (2007) tai mukana olisi samalla lailla demoni kuin The Conjuringissa (2013). Monet tulevat inhoamaan elokuvan hidasta tempoa, sekä sitä, ettei leffassa näytetä niin paljoa kuin monet varmasti toivovat. Toiset taas tulevat rakastamaan Hereditarya juuri siksi, ettei se ole sitä perinteisintä kauhua, mikä luottaa täysin äkillisiin böö-säikyttelyihin, vaan se vaatii katsojan keskittymistä ja ajattelua. Itse yhdyn vahvasti jälkimmäisiin. Hereditary on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Se pistää suuren osan tämän vuosituhannen kauhurainoista häpeään ja toivon todella, että leffa nousisi hitiksi, jotta tulevaisuudessa massakauhukin voisi olla fiksumpaa kuin jokin täysin typerä turhake. Tarkoitan nyt sinua Truth or Dare (2018)!

Nykypäivänä tuntuu siltä, että monille kauhun ja pelottavuuden taso syntyy siitä, kuinka monta äkkisäikäytystä leffa sisältää; kuinka monta kertaa jostain ilmestyy äkillisesti jotain karmivaa. Omasta mielestäni todellinen kauhu syntyy parhaiten asioista, joita tapahtuu todellisessakin elämässä. Ne ovat pelottavia juttuja, koska ne voivat käydä kenelle tahansa. Esimerkiksi jonkun tai jonkin rakkaan, kuten perheenjäsenen menettäminen tai vakava onnettomuus voi olla pelottava asia. Mielisairauskin on pelottava ajatus. Vaikka Hereditaryssa onkin mukana yliluonnollisuuksia, syntyy hahmojen pelkotila usein tällaisista asioista, joita kuka tahansa voisi kokea. Toki mukana on niitä äkkisäikäytyksiäkin, mutta ne on toteutettu paremmin kuin suurimmassa osassa kauhuleffoista. Yleensä säikäytykset toteutetaan niin, että hahmo päätyy jonnekin yksin ja äänet katoavat lähes kokonaan, jolloin esimerkiksi mörön ilmestyessä yllätystä tukeva kova ääni olisi vielä voimakkaampi. Ja kun kohtaus on ohi, tunnelma muuttuu mukavammaksi ja katsojan annetaan hengähtää ja huokaista helpotuksesta. Katsoja voi vaikka hieman naureskella omalle säikähdykselleen. Hereditary ei päästä katsojaansa näin helpolla. Sen lisäksi, että äkkisäikäytykset oikeasti tulevat yllätyksinä, niiden aiheuttama jännitys ei koskaan katoa. Seuraava kohtaus ei ole helpompi, vaan pelottava tunnelma pidetään alusta loppuun läsnä.




Elokuvaan luotu tunnelma on niin painostava, että lopputuloksena on yksi ahdistavimmista filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt. Hahmojen vahva reaktio tapahtumiin - kuinka he vähitellen alkavat muuttumaan "hulluiksi" piinan takia - on niin vahvasti toteutettu, että leffaa oli usein hyvin vaikea katsoa. Samalla se on äärimmäisen lumoava ja kiehtova, etenkin kun elokuva on täynnä pieniä vihjeitä siitä, mistä kaikki johtuu ja mitä leffassa tullaan näkemään. Tämän takia onkin tärkeää pysyä tarkkaavaisena, sillä jotkut loppupään jutut saattavat tulla täysin puskista, jos ei keskittynyt elokuvan alkupäähän. Pohjustus on erinomaista, enkä malta odottaa näkeväni Hereditaryn uudestaan, jotta voin löytää siitä lisää pieniä tiedonmurusia. Kun nykypäivän kauhuleffat on yleensä tyhmennetty hyvinkin älyvapaiksi, jolloin kaikki informaatio täytyy selittää katsojille (tarkoitan yhä sinua Truth or Dare!), on mahtavaa nähdä kauhuelokuva, joka luottaa siihen, että katsoja osaa itse yhdistellä asioita päässään ja siten ymmärtämään leffasta kaiken.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ihan täydellinen elokuva, vaikka Hereditary nouseekin mestariteosten joukkoon. Joillekin leffan kesto tulee aivan varmasti olemaan ongelma. Filmillä on pituutta yli kaksi tuntia, mikä on paljon kauhuelokuvaksi. Tarina kulkee hyvin hidastempoisesti eteenpäin, mikä on varmasti ärsyttävää niille, jotka ovat tottuneet kauhupätkiin, joissa tapahtuu jotain ihan koko ajan (satuinko jo mainitsemaan Truth or Daren). Itseäni leffan rytmitys ei niinkään häirinnyt. Noin puolessa välissä pari kohtausta laahasivat hieman, mutta muuten rakastin sitä, kuinka elokuva käytti aikaansa rakentaakseen upeaa tunnelmaansa. Kesto on kuitenkin siinä mielessä isoin ongelmani filmin kanssa, että sen ihan viimeiset minuutit ovat liikaa. Mielestäni elokuvalle olisi parempi, jos se loppuisi joko aiemmin tai nopeammin, sillä finaali ampuu ihan pienesti yli kohteen. Tämän lisäksi mukana on yksi kuva, jonka olisin poistanut kokonaan, sillä se rikkoo tunnelman kökösti toteutetulla efektillään. Muuten elokuva käyttää efektejä hyvin maltillisesti, mutta yhdessä kuvassa tehosteen käyttö on niin tökeröä, että se muuttuu vain koomiseksi ja näin katkaisee kohtauksen painostavuuden.




Hölmön efektikuvan harmillisuutta lisää se, että sitä edeltävä kuva on ehdottomasti yksi filmin parhaista. Parhaimman kuvan valinta on vaikeaa, sillä elokuva on täynnä mitä upeimpia otoksia. Annie tekee työkseen todella tarkkoja pienoismalleja, joista yksi esittää heidän taloaan. Tätä on hyödynnetty hauskasti kuvauksessa ja useat laajat kuvat eri huoneista onkin rajattu aivan kuin kamera olisi katsoja, joka katselee nukketalon huoneita. Vielä hienompia ovat kuvat, joiden taustalle on piilotettu jotain karmivaa, mitä ei huomaa heti. Ja kun karmivuuden huomaa, sydän alkaa hakata, sillä tekniikka on niin mestarillista. Tästä voi kiittää ohjaaja Ari Asteria, joka esikoisteoksellaan osoittaa, että hän kuuluu kauhuelokuvien pariin. En muista, milloin viimeksi olisin nähnyt yhtä vaikuttavan esikoiselokuvan ja toivon, että hän työskentelee jo uuden projektin parissa. Aster ymmärtää, mikä on oikeasti pelottavaa, eikä onneksi säästele katsojaansa, vaan tarjoaa aidosti shokeeraavia hetkiä ja kuvia. Asterin käsikirjoitus on myös huikean kekseliäs, vaikka hän onkin hyödyntänyt tuttuja kliseita kauhuleffoista, kuten pelottavan ullakon. Hän ja leikkaajat Jennifer Lame ja Lucian Johnston ovat tehneet hyvää työtä leffan rytmityksessä. Pidin erittäin paljon leikkauksista, joissa kohtaus muuttuu äkillisesti päivästä yöksi tai toisinpäin yhden kuvan aikana. Lavasteet ja maskeeraukset ovat vaikuttavasti toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikeasti luotu aina perinteisistä kauhuäänistä Colin Stetsonin painostaviin musiikkeihin asti. Kyseessä on siis kaikin puolin elokuvallinen taidonnäyte.

Yhteenveto: Hereditary on ehdottomasti yksi ahdistavimmista ja painostavimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Elokuvan tunnelma on niin mestarillisesti rakennettu, ettei aika käy pitkäksi, vaikka leffa kulkeekin hyvin hitaalla temmolla eteenpäin. Ohjaaja Ari Aster selkeästi ymmärtää kauhua ja onnistuukin luomaan useita pelottavia ja jopa shokeeraavia hetkiä. Aster ei luota pelkkiin äkkisäikäytyksiin, vaan luo pelkoa monin eri tavoin, kuten aivan mielettömän hienolla kuvauksella ja karmivalla äänimaailmalla. Hän ei myöskään pidä katsojiaan tyhminä, jolloin leffa ei selitä kaikkea katsojille, vaan katsojan täytyy itse yhdistellä vihjeitä, joita on nerokkaasti ripoteltu läpi elokuvan. Käsikirjoitus on kliseistään huolimatta täynnä yllätyksiä, jotka imaisevat entistäkin voimakkaammin mukaan tarinaan. Myös näyttelijänsuoritukset ovat hienoja. Etenkin Toni Collette tekee huikean roolityön perheen äitinä, minkä lisäksi Alex Wolff todistaa lahjakkuutensa nuorena Peterinä ja Milly Shapiro on loistolöytö kummalliseksi Charlie-tytöksi. Vain Gabriel Byrne jättää hieman kylmäksi, mutta tämä johtuu lähinnä hänen hahmostaan. Muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta Hereditary on kauhun mestariteos ja toivon monien käyvän katsomassa sen, jotta massakauhu alkaisi muuttua hieman fiksummaksi. Jos siis haluat nähdä oikeasti hyvän kauhuelokuvan, sijoita rahasi tähän elokuvaan, sillä Hereditary pitää nähdä leffateatterissa isolta kankaalta, kunnon äänentoiston kera. Jos taas pidit Truth or Daresta, on tämä mitä luultavimmin mielestäsi vain tylsä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Hereditary, 2018, PalmStar Media, Windy Hill Pictures


3 kommenttia:

  1. m4ufree - The first time I saw the trailer, I know that this is getting a lot of buz especially for horror fans. This is very original story which everyone can relate when it comes to family issues. When I watched the movie, I left myself not okay just because I did not expect that the ending will go that way. This is the time again I watched a horror movie left me speechless. Overall, the acting, sound design & cinematography was obviously superb. Toni Collette & Alex Wolff steal the movie. I will watch this again for a second round. 8/10 for another best horror movie of 2018.
    See more:
    super troopers 2 megavideo
    solo a star wars story putlockers
    death wish putlockers
    silver lining playbook putlocker
    all the money in the world putlockers
    deadpool full movie online free
    watch hostiles online free

    VastaaPoista
  2. Minä en valitettavasti ymmärrä tämän elokuvan hypetystä. Kauhussa ja komiikassa on sama ongelma. Jos edellinen ei kauhistuta eikä jälkimmäinen naurata, ei mitään ole tehtävissä. Tässä kävi niin. Koin elokuva haahuilevan mystiikan ja psykologisen kauhun/draaman välillä niin pitkään ja yrittävän liian vakavasti kumpaakin, että eläytymiseni kärsi. Äidin ja isoäidin suhteen taustat jäivät myös minulle aika yhdentekeviksi. Koko isoäidin hahmo oli paperia. Siksi myös henkilöt muutenkin. Heidät oli ikään kuin valjastettu uudistamaan genreä. Tuskaan eläytyminen jäi pinnalliseksi. Pari hienoa kohtausta oli ja äitiä näyteltiin hienosti. Ja olihan tässä sitä komiikkaakin, valitettavasti. Lopun totisen tahaton sellainen viimeinen niitti. Se että elokuvissa yleisö naurahteli lopussa (eikä hermostuneesti), ei tietenkään auttanut asiaa kun huomasin, että en ollut vaivaantuneen oloni kanssa yksin. Jotenkin elokuva haki kaikkea liian kaukaa. Myönnän, että kaikki ainekset lajityypin klassikoksi olivat koossa. Olin kahden ja kolmen tähden välillä, mutta kun kirjoitin tämän, huomasin olevani kahden kannalla. Jään yhä odottamaan sitä vuosikymmenen kauhuelokuvaa. Get Out oli melkein sitä, mutta loppupuoli pilasi sitäkin. Se kylläkin vältti tahattoman koomisuuden. (Blogiini ehkä tulossa laajempi teksti jos jaksan innostua. Joskus pettymyksistä on inspiroivampaa kirjoittaa kuin tykkäämisistään.) Mutta monethan tästä ovat pitäneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harmi, ettet pitänyt Hereditarysta. Siitä huolimatta filmi saattaa kuitenkin ajan saatossa nousta klassikkoasemaan, sillä kyseessä on jo nyt yksi vuosituhannen kehutuimmista kauhuelokuvista!

      - Joonatan

      Poista