lauantai 29. syyskuuta 2018

Arvostelu: Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989)

STAR TREK V: VIIMEISELLÄ RAJALLA

STAR TREK V: THE FINAL FRONTIER



Ohjaus: William Shatner
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Laurence Luckinbill, James Doohan, Walter Koenig, Nichelle Nichols, George Takei, Todd Bryant, Charles Cooper, David Warner ja Cynthia Gouw
Genre: scifi
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen aina ollut enemmän innoissani Star Warsista (1977-) kuin Star Trekistä (1966-). Olin lapsena nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -sarjoista, enkä erityisemmin pitänyt näkemästäni, joten kiinnostukseni Star Trek -elokuvia (1979-) kohtaan ei ollut suuri. En siis lähtenyt katsomaan, kun elokuvasarja aloitettiin uudestaan vuonna 2009 elokuvalla Star Trek. Näin elokuvan vasta vuokralta, jolloin innostuin jutusta ja kävinkin katsomassa sen kaksi jatko-osaa, Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) elokuvateatterissa. Kuitenkaan mielenkiintoni vanhoja elokuvia kohtaan ei erityisemmin kasvanut. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, että ne pitäisi jossain kohtaa nähdä. Loppuvuodesta 2016 katsoinkin vihdoin sarjan ensimmäisen leffan, Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979), enkä pitänyt siitä. Kiinnostukseni väheni, mutta katsoin silti Star Trek II: Khanin vihan (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), joka olikin ihan hyvä. Kesti kuitenkin aikaa, ennen kuin jatkoin leffasarjan katselua, kunnes lopulta katsoin lyhyen ajan sisällä Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) ja Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986), joista jälkimmäinen oli lähinnä naurettava teos. Päädyinkin katsomaan sarjan viidennen osan, Star Trek V: Viimeisellä rajalla kolme päivää neljännen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha, Star Trek III: Spockin paluu ja Star Trek IV: Kotiinpaluu!

Kirkin ja hänen miehistönsä lomasuunnitelmat keskeytyvät, kun kaukaisella Nimbus III -planeetalla vulkanuslainen Sybok ottaa kolmen eri lajin edustajat panttivangeiksi. U.S.S. Enterprisen täytyy lähteä matkalle selvittämään tilannetta.

William Shatnerin näyttelemä James Kirk on jälleen kapteeni ja tuntuukin pitävän enemmän siitä arvonimestä. Shatnerin roolisuoritus paranee jälleen ja tässä elokuvassa hän onkin hyvä. Kirk pääsee hieman huvittelemaan elokuvan aikana, mutta tarpeen vaatiessa hän osaa vakavoitua ja hoitaa hommansa kunnialla.
     Leonard Nimoy osoittaa jälleen, miksi hänen esittämänsä Spock on näiden Star Trek -elokuvien parasta antia. Puoliksi vulkanuslainen kun on, Spock ei ymmärrä ihmisten tapoja, vitsailua, sarkasmia, viittauksia jne, joten hän ottaa kaiken tosissaan ja ylianalysoi kaikkea. Spock on koominen, vaikkei itse vitsaile oikeastaan koskaan. Nimoy on erittäin hyvä roolissaan.
     Tuttu U.S.S. Enterprisen miehistö on jälleen mukana ja Nichelle Nicholsin esittämä Uhura pääsee tällä kertaa useampaankin otteeseen esille. Pavel Chekov (Walter Koenig) pääsee esittämään Enterprisen kapteenia yhdessä kohtaa, tohtori "Bones" McCoylla (DeForest Kelley) on hauskoja hetkiä, Scotty (James Doohan) yrittää selvitellä Enterprisen vikoja ja Sulu (George Takei)... noh, hän lähinnä vain on mukana.
     Elokuvan pahis, eli Laurence Luckinbillin näyttelemä Sybok vaikuttaa uhkaavalta tapaukselta, sillä hän kykenee aivopesemään hahmoja, jolloin katsojana alkaa kuvitella, että jossain kohtaa elokuvaa pääsisi näkemään, kuinka Kirk ja Spock joutuisivat taistelemaan vanhoja ystäviään vastaan. Kuitenkin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä paremmin alkaa tajuamaan, että mitään sellaista on aika turha odottaa ja loppujen lopuksi Sybok ei ole kovin kummoinen hahmo. Ei tule kovin suurena yllätyksenä, että eräällä toisella leffan vulkanuslaisella on jonkinlainen menneisyys Sybokin kanssa...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Sybokin panttivangit, eli ihminen John Talbot (David Warner), klingon Korrd (Charles Cooper) ja romuluslainen Caithlin Dar (Cynthia Gouw), sekä Kirkiä jahtaava klingonkapteeni Klaa (Todd Bryant).




Star Trek V: Viimeisellä rajalla ei ole erityisen selkeää jatkoa edelliselle osalle, kuten kolme edellistä elokuvaa olivat jatkumoa toisilleen. Klingonkapteeni Klaa tuntuu olevan Kirkille vihainen Star Trek III: Spockin paluun pääpahiksen, klingonkomentaja Krugen (Christopher Lloyd) kuolemasta, minkä lisäksi vasta rakennettu uusi U.S.S. Enterprise ei täysin toimi, eikä Spock vieläkään ole entisellään. Muuten eivät aiemmat tapahtumat vaikuta tähän elokuvaan ja Viimeisellä rajalla aloittaa uuden seikkailun, jolla ei ole mitään tekemistä Genesis-homman kanssa. Elokuva alkaa hieman uhkaavalla kohtauksella, jossa Sybok aloittaa panttivankioperaationsa Nimbus III:lla, mistä siirrytään paljon iloisempiin tunnelmiin. U.S.S. Enterprisen miehistö on lomalla Yosemiten kansallispuistossa, jossa Kirk harrastaa vuorikiipeilyä, Chekov ja Sulu patikoivat, ja Kirk ja McCoy yrittävät opettaa Spockille telttailun tapoja, kuten vaahtokarkkien syömistä ja yhteislauluja nuotion ääressä. Kansallispuisto-osuus näyttääkin siltä, että Star Trek IV: Kotiinpaluun hauskempi tunnelma on pidetty sarjassa mukana ja leffa vaikuttaa ihan kelpo pätkältä, mutta valitettavasti kun Kirk ja muut kuulevat Nimbus III:n tapahtumista ja suuntaavat Enterprisen sinne, alkaa elokuvan tunnelma muuttua.

Aluksi kun päähenkilöt yrittävät miettiä, kuinka he voisivat yllättää Sybokin, juttu toimii, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä tylsemmäksi se muuttuu. Star Trek: Avaruusmatkan turhauttavaa pitkästymistä se ei sentään aiheuta ja mukana on mielenkiintoisia pätkiä, mutta kokonaisuus ei erityisemmin innosta. Varsinkin kun Sybok alkaa selittämään, mistä hänen suunnitelmassaan on oikeasti kyse, katsojana tajuaa, ettei leffa nyt olekaan ihan sitä, millaiseksi sitä on luullut. Älkää ymmärtäkö väärin: yllätykset ovat hieno asia elokuvissa... kunhan ne on toteutettu oikein. Leffaan on tungettu uskonnollista teemaa mukaan, joka ei tunnu istuvan Star Trekiin ollenkaan. Elokuva ei täysin osaa hyödyntää alkupäässä esiteltyjä toimivia asioita, jolloin ne muuttuvat turhiksi loppupäässä. Elokuvan loppuhuipennus on todella mitäänsanomaton ja jättää katsojan kylmäksi. Kun ihan lopussa nähdään jälleen telttailua, katsojana alkaa toivomaan, että koko elokuva olisi kertonut siitä, kun Enterprisen miehistö kohtaa lomallaan joitain avaruusmörköjä, joita vastaan pitää hieman taistella. Ei elokuva huono ole, mutta on siinä paljon parannettavaa, eikä se pääse edellisten "ihan hyvä" -tasolle. Mukana on muutamia huvittavia juttuja ja kiinnostavia kohtia, mutta ne eivät tällä kertaa pelasta lopputulosta, joka on heikko. Elokuvasta puuttuu myös todella oleellinen asia osa Star Trekiä, eli seikkailuhenki. Monet sarjan fanitkaan eivät tästä teoksesta pidä ja ilmestyessään leffan tuottaja sanoi tämän lähes aiheuttaneen sarjan kuoleman.




Elokuvasarjan ohjaus on vaihtunut, mutta vieläkään ei puikoissa ole kukaan oikea ohjaaja, vaan jälleen toinen pääosan esittäjä, nimittäin Kirkiä näyttelevä William Shatner. Katsojana toivoisi, että Spockin näyttelijä Nimoy olisi pysynyt ohjaajana, sillä hän tuntui osaavan homman paremmin. Tämä on ensimmäinen elokuva, jonka Shatner on ohjannut ja sen myös välillä huomaa. Leffan tarinakin on Shatnerilta lähtöisin, joten häntä voi syyttää sen heikkouksista. Hänen alkuperäinen ideansa sisälsi vielä enemmän uskonnollisuutta, joten on hienoa, että hänet pistettiin edes hieman vähentämään teeman roolia leffassa. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastasi David Loughery. Elokuvan tuotannossa myös kiirehdittiin, mikä aiheuttaa yleensä aina ongelmia lopputuloksen kannalta. Star Trek V: Viimeisellä rajalla on kuvattu ihan hyvin, kuten myös leikattu. Puvustukset ja lavasteet ovat mainiosti toteutetut. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin kummoisia. Toisin kuin kolmessa aiemmassa osassa, tässä edes U.S.S. Enterprise ei näytä kovin kummoisesti toteutetulta. Musiikista vastaa Jerry Goldsmith, joka sävelsi musiikit myös Star Trek: Avaruusmatkaan. Elokuvassa kuullaan kyseisen elokuvan mainio teemakappale.

Yhteenveto: Star Trek V: Viimeisellä rajalla on heikko lisäys sarjaan, josta ei löydy tuttua seikkailuhenkeä ja joka lähinnä vain pitkästyttää katsojaa. Sybok vaikuttaa aluksi uhkaavalta pahikselta aivopesukykyjensä vuoksi, muttei loppujen lopuksi olekaan erityisen vakuuttava tapaus. Uskonnollisuus on liian vahva teema, eikä sovi sarjaan. Leffasta löytyy hyviä lähtökohtia, mutta niitä ei viedä onnistuneesti loppuun saakka. Spock on lystikäs tapaus ja Kirk mainio sankari. Spockia näyttelevän Leonard Nimoyn olisi kuulunut pysyä ohjaajana ja Kirkin esittäjän William Shatnerin olisi kuulunut pysyä kameran edessä. Telttailupätkät ovat selvästi elokuvan parasta antia ja elokuva olisi voinut keskittyä enemmän niihin, vaikka ne kuinka hölmöiltä vaikuttivatkin. Leffasta löytyy mainioita juttuja, mutta ne eivät pelasta kokonaisuutta, etenkin kun loppuhuipennus on kehno. Jos pidit aiemmista sarjan osista, niin pitäähän Star Trek V: Viimeisellä rajallakin katsoa, mutta sillä varauksella, ettei se ole kovin kummoinen teos. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek VI: Tuntematon maa (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) olisi parempi. Sen arvosteluun asti eläkää pitkään ja menestykää!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.my-sf.com
Star Trek V: The Final Frontier, 1989, Paramount Pictures


torstai 27. syyskuuta 2018

Arvostelu: Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018)

JOHNNY ENGLISH ISKEE JÄLLEEN

JOHNNY ENGLISH STRIKES AGAIN



Ohjaus: David Kerr
Pääosissa: Rowan Atkinson, Ben Miller, Emma Thompson, Olga Kurylenko, Jake Lacy ja Adam James
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

James Bond -parodiaelokuva Johnny English (2003) oli menestys, joten tietty sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osa Johnny English - uudestisyntynyt (Johnny English Reborn - 2011) ilmestyi kuitenkin vasta kahdeksan vuotta ensimmäisen osan jälkeen ja vaikka sekin oli menestys, ei kukaan tainnut odottaa kolmatta osaa. En voi olla ainoa, jolle tuli yllätyksenä, kun viime vuonna ilmoitettiin, että Rowan Atkinson palaisi Johnny Englishin rooliin kolmatta kertaa. Kuvaukset alkoivat loppukesästä 2017 ja nyt Johnny English Strikes Again, eli suomalaisittain Johnny English iskee jälleen saa vihdoin ensi-iltansa. Yllättymisen lisäksi minua vaivasi myös hämmentyneisyys, kun kolmannesta elokuvasta ilmoitettiin, sillä mielestäni sarja ei oikeastaan tarvitsisi jatkoa. Kuitenkin pitkän pohtimisen jälkeen aloin tulla siihen tulokseen, että kolmas osa on toisaalta ihan tervetullut lisä ja aloin toivoa sen viihdyttävän Johnny English - uudestisyntynyttä paremmin. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Johnny English iskee jälleen sen lehdistönäytökseen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Johnny English ja Johnny English - uudestisyntynyt!

Kyberterroristin piinatessa Isoa-Britanniaa maan ainoaksi toivoksi jää ex-agentti Johnny English, joka palaa suorittamaan tehtävää yhdessä uskollisen toverinsa Boughin kanssa.

Rowan Atkinson palaa agentti Johnny Englishin rooliin kolmatta ja toivottavasti viimeistä kertaa. Atkinson on tunnetusti jo vuosia ollut ongelmissa rahankäytön vuoksi, minkä takia on helppo kuvitella, että hän suostui tekemään tämän leffan ihan vain palkkansa takia. Hänen esiintymisensä on paikoitellen hyvin laiskaa, aivan kuin hän ei edes yrittäisi antaa kaikkeaan. Atkinson kyllä toilailee, ilmeilee ja hölisee tuttuun tapaansa, mutta paljon innottomammin kuin ennen. Jo tästä syystä elokuvan olisi voinut jättää tekemättä. Hahmona English ei ole paljoa muuttunut, vaikka onkin löytänyt jälleen uuden, ihan hassun ammatin lopetettuaan MI7:lla.
     Alkuperäisestä Johnny English -leffasta tuttu Ben Miller tekee paluun avustaja Boughin rooliin, joka joutuu jälleen katsomaan Englishin perään ja korvaamaan hänen aiheuttamia vahinkoja. Boughin paluu on yllättävän iloinen hetki, kun miettii, että Miller esitti hahmoa viimeksi 15 vuotta sitten. Miller myös tekee parempaa työtä näyttelijänä kuin Atkinson.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri (Emma Thompson), mysteerinen Ophelia (Olga Kurylenko), MI7:n johtaja Pegasus (Adam James), sekä tietokonenero Jason Volta (Jake Lacy). Thompson sopii täydellisesti johtajan rooliin, muttei hänkään tarjoa kovin kummoista roolisuoritusta. James Bond -leffa Quantum of Solacesta (2008) tuttu Kurylenko toimii aluksi osassaan, mutta loppupäässä elokuvaa hänen tasonsa alkaa putoamaan yhdessä tyhjänpäiväiseksi muuttuvan hahmonsa kanssa. James ei pääse lähes lainkaan esille MI7:n uutena johtajana, mutta Lacy on ihan tarpeeksi uskottava nuorena älykkönä.




Rowan Atkinsonin roolisuorituksen tavoin koko Johnny English iskee jälleen on harmillisen laiska tekele. Elokuvan juoni on todella kulunut ja ärsyttävän ennalta-arvattava, tarina kierrättää sarjan edellisten osien kaavaa ja mikä pahinta, filmi ei onnistu tärkeimmässä asiassa, eli se ei saa nauramaan. Mukana on muutama hetki, jotka saivat minut hymähtämään tyytyväisesti, minkä lisäksi Englishin kohellusta VR-lasien kanssa oli huvittavaa katsoa, mutta surullista kyllä, parhaimmat naurut tarjoaa kohtaus, missä tanssitaan suomalaisen internet-ilmiön, Daruden "Sandstorm"-kappaleen tahdissa. Ja tässäkin naurattaa lähinnä se, että tekijät olivat päätyneet lähes kymmenen vuotta vanhaan ilmiöön, eivätkä mihinkään tuoreempaan. Suuri osa elokuvan vitseistä on vain sitä, että English toteaa itsevarmasti jotain ja sitten käy juuri toisin kuin hän sanoi. Yhdessä kohtaa Bough ehdottaa, että heidän kannattaisi tankata auto, mihin English vastaa, että Aston Martin kuluttaa yllättävän vähän bensiiniä, eikä tankkaukselle ole vielä aikoihin tarvetta. Ja tietenkin autosta loppuu bensa lähes välittömästi. Tätä samaa kaavaa kierrätetään alusta loppuun, jolloin vitsit ehtii arvata ennen kuin ne edes tapahtuvat, eivätkä ne ole enää hauskoja tapahtuessaan. Johnny English iskee jälleen ei onnistu edes viihdyttämään, vaan sitä on paikoitellen jopa pitkäveteistä seurata. Elokuvan onnistuminen lepää täysin Atkinsonin harteilla ja kun Atkinsonia ei kiinnosta, miksi katsojaakaan kiinnostaisi?

Leffa yrittää luoda mukaan mielenkiintoista teemaa uuden ja vanhan taistelusta. Ovatko vanhat tavat parempia kuin uusi teknologia? Elokuvan roisto kykenee tekemään ties mitä tietokoneen avulla, kun taas English suosii vanhanaikaisempia vakoojamenetelmiä. Teema on kiinnostava, mutta valitettavasti elokuva ei onnistu hyödyntämään sitä kovin hyvin. Loppujen lopuksi on vaikea kertoa, mitä leffa edes yrittää sanoa. Sekä uutta että vanhaa tarvitaan? Teema on myös hieman kehnonpuoleisesti toteutettu sen takia, että elokuvan tekijät vaikuttaisivat edustavan vanhempaa sukupolvea, joka ei ole täysin perillä teknologiasta. Toki agenttileffoissa kaikenlaiset härpäkkeet ovat aina olleet futuristisia, mutta tässä tuntuu siltä kuin tekijät eivät vain tietäisi, miten tosielämän laitteet toimivat tai mikä edes on enää uutta. Filmissä nähdään muutamia asioita, mitkä vanhentuivat jo jokunen vuosi sitten - enkä puhu vain "Sandstormista". Ja vaikka VR-lasipöhköily onkin leffan hauskempaa antia, on pakko todeta, ettei VR-tekniikka todellakaan toimi samalla tavalla kuin tässä elokuvassa. Johnny English iskee jälleen on vain laiska ja ennen kaikkea turha kohellus. Toivon todella, että tämä jää sarjan viimeiseksi osaksi.




Elokuvan ohjaajana toimii pääasiassa televisiosarjoja työstänyt David Kerr, joka ei saa leffaa toimimaan, eikä onnistu luomaan menevää henkeä, vaan yhdistelee vain yksittäisiä sketsihetkiä toisiinsa. William Daviesin käsikirjoituksessa nämä sketsit ovat vain juuri ja juuri liitännäisiä tarinaan. Esimerkiksi vaikka VR-kohtaus viihdyttikin, sen voisi poistaa kokonaan leffasta, eikä itse tarina kärsisi. Elokuvan kuvaus on sentään kelvollista ja leikkauskin on ihan menevää. Itse asiassa tökeröitä digiefektejä lukuunottamatta filmi on teknisesti toimiva teos. Puvustus ja lavasteet ovat oivallisesti toteutetut, ääniefektit ovat mainiot ja Howard Goodallin säveltämät musiikit sopivat leffaan, vaikka toistavatkin itseään hieman liikaa.

Yhteenveto: Johnny English iskee jälleen on harmillisen väsähtänyt komedia, joka ei jaksa naurattaa. Päätähti Rowan Atkinson vetää roolinsa vähän sinne suuntaan, muttei löydä samanlaista intoa kuin edellisissä osissa. Ja kun koko elokuvan onnistuminen lepää Atkinsonin harteilla, ei filmistä paljoa jää käteen. Tarina ei ole kovin kiinnostava, vaikka sen käsittelemä teema kiehtoo. Käsikirjoitus kopioi kaavaa sarjan aiemmista leffoista ja kierrättää tuttuja juttuja. Filmi on äärimmäisen ennalta-arvattava - etenkin vitsien suhteen, mitkä pohjustetaan todella kehnosti. Onneksi mukana on VR-lasisekoilu ja Daruden "Sandstorm", mitkä nostavat elokuvan juuri ja juuri pois huonolta tasolta. Surkeita digiefektejä lukuunottamatta tekninen puoli on ihan tarpeeksi kunnossa, mutta se ei vielä pelasta mitään. Johnny English iskee jälleen ei olisi tarvinnut tehdä, eikä se todellakaan tarvitse enää jatkoa. Jos Atkinson oli kovasti rahan tarpeessa, olisi hän voinut tehdä lisää mr. Beania. Siinä hän olisi varmasti onnistunut paremmin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Johnny English Strikes Again, 2018, Universal Pictures, Studio Canal, Working Title Films, Perfect World Pictures


keskiviikko 26. syyskuuta 2018

Arvostelu: Mary ja noidankukka (メアリと魔女の花 - 2017)

MARY JA NOIDANKUKKA

メアリと魔女の花



Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi
Pääosissa: Hana Sugisaki, Yûki Amami, Ryûnosuke Kamiki, Fumiyo Kohinata, Jirô Satô, Shinobu Ôtake, Eri Watanabe ja Ken'ichi Endô
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

メアリと魔女の花, eli suomalaisittain Mary ja noidankukka perustuu Mary Stewartin kirjaan nimeltä "Pikku noitaluuta" ("The Little Broomstick" - 1971). Japanilaisen animeyhtiö Studio Ghiblin jäädessä tauolle vuonna 2014, jotkut Ghiblin tekijöistä päättivät perustaa uuden yhtiön. Studio Ghiblin päätuottaja Yoshiaki Nishimura loi Studio Ponocin vuonna 2015 ja yhtiö alkoi ensimmäisenä työstämään elokuvaa Stewartin kirjasta. Mary ja noidankukka sai ensi-iltansa Japanissa kesällä 2017 ja nyt se on saapumassa teattereihin myös Suomessa. Ennen tätä vuotta en ole itse erityisemmin innostunut animeleffoista, mutta keväällä katsoessani Studio Ghiblin leffoja, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), innostuin niistä kovasti. Kun kuulin, että Ghibli oli pistänyt ovensa kiinni, minua alkoi harmittamaan, että enkö pääsisi koskaan näkemään uutta Studio Ghibli -elokuvaa teattereissa. Ilahduinkin siis, kun kuulin, että Ghiblin pohjalta oli noussut uusi yhtiö ja ilahduin vielä enemmän, kun huomasin, että yhtiön ensimmäinen elokuva saapuisi myös Suomeen. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Mary ja noidankukan.

Nuori Mary-tyttö löytää metsästä mystisen kukan, mikä antaa hänelle taikavoimat ja luudanvarren, jolla hän lentää pilvissä leijailevaan Endorin taikaopistoon.

Mary (äänenä Hana Sugisaki) on aika perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö. Hän elää pitkäveteistä elämää, eikä tavallisuus tunnu riittävän hänelle, vaan hän haaveksii jostain erikoisemmasta. Tämän takia kun hän löytää noidankukan ja päätyy taikakouluun, katsojana on iloinen hänen puolestaan. Valitettavasti hahmoa ei ole kuitenkaan kirjoitettu mitä kiinnostavimmalla tavalla. Ennen kukan löytämistä Mary on aika kömpelö kaikessa, mutta kun hän saa kukasta taikavoimia, hän muuttuu yhtäkkiä erinomaiseksi suunnilleen joka asiassa. Koko elokuvan aikana ei tunnu siltä, että hänen pitäisi oppia asioita tai nähdä vaivaa saavutustensa eteen. Onhan se toki hauska nähdä Maryn reaktioita uusiin kykyihinsä, mutta jäin silti kaipaamaan jotain enemmän. Eniten hahmossa pidin hänen sotkuisesta punaisesta tukastaan, mitä kaikki tavalliset pilkkaavat, mutta mitä kaikki taikojat pitävät suuren noidan merkkinä.
     Mary asuu isotätinsä Charlotten (Shinobu Ôtake) kanssa, joka on herttainen vanha rouva, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Charlotte osoittautuu tärkeäksi, kuten osoittautuu myös Maryn hiuksia pilkkaava poika Peter (Ryûnosuke Kamiki), joka on todella kehnosti kirjoitettu hahmo. Peter tuntuu muuttuvan täysin leffan aikana ilman kunnon kerrontaa, minkä lisäksi hänestä ei koskaan yritetä tehdä mielenkiintoista, jolloin hänen osuutensa loppuhuipennuksessa ei tunnu katsojasta miltään. Muita ihmishahmoja on myös Charlotte-isotätiä hoitava neiti Banks (Eri Watanabe), sekä yrmy puutarhuri Zebedee (Ken'ichi Endô).
     On varmaan sanomattakin selvää, että leffan kiinnostavimmat hahmot ovat Endorin taikaopiston väki. Rouva Mumblechook (Yûki Amami) on koulun rehtori ja erittäin innoissaan uudesta lahjakkaasta oppilaastaan. Tohtori Dee (Fumiyo Kohinata) on paikan "hullu" tiedemies ja ihan hauska tapaus. Mukana on myös jonkinlainen vahtimestariolento Flanagan (Jirô Satô), joka on niin tönkösti tungettu mukaan, että hänen olemassaolonsa ehtii unohtaa pariinkin otteeseen.




Elokuva ei siis tee kummoista työtä hahmojensa kanssa, mutta entäpä itse tarina? Harmillisesti Mary ja noidankukka tuntuu loppujen lopuksi jäävän hieman keskeneräiseksi työksi lähes kaikilla osa-alueillaan. Elokuvalla riittäisi potentiaalia kiehtovaan, maagiseen ja jännittävään seikkailuun, mutta leffa ei tunnu koskaan edes yrittävän tavoitella kaikkia mahdollisuuksiaan. Aivan kuin se tarkoituksella jarruttelisi kaiken aikaa. Leffa rakentaa hyvinkin kiinnostavia asioita, mutta se ei koskaan lunasta niitä. Tästä syystä filmi ei koskaan nappaa katsojaansa kunnolla mukaansa ja se vajoaa hyvin nopeasti unholaan, kun lopputekstit ovat päättyneet. Tuntuu siltä kuin Studio Ponocin perustaneet Studio Ghiblin entiset jäsenet olisivat olleet niin innoissaan uuden animaation teosta, etteivät he malttaneet keskittyä käsikirjoitusvaiheeseen.

Mary ja noidankukka lähtee liikkeelle ihan toimivasti ja katsojana odottaa innolla, milloin Mary löytäisi kukan ja mitä sen jälkeen tapahtuisi. Mutta kun Mary vihdoin lennähtää luudallaan Endorin taikaopistoon, alkaa filmin keskinkertaisuus todella paistaa läpi. Sen lisäksi, että Mary pystyy yhtäkkiä ties mihin ja jättää kaikki muut opiskelijat varjoonsa mahtivoimillaan, minua häiritsi myös, miten leffa toi liian voimakkaasti mieleen paremmat noitiin ja velhokouluihin liittyvät elokuvat. Velhokoulu itsessään ei minua ideana häirinnyt, mutta kun näytetään, että monet opiskelijat ovat pukeutuneet mustiin kaapuihin ja erivärisiin huiveihin, en voinut olla ajattelematta Harry Potteria (2001-2011). Punaiset, vihreät, keltaiset ja siniset huivit tuovat helposti mieleen Tylypahkan eri tuvat. Tämän lisäksi luudalla lentävä Mary ja ennen kaikkea hänen kissakaverinsa Tib tuovat varmasti monille liiankin hyvin mieleen Studio Ghiblin ihanan noitaseikkailun Kikin lähettipalvelun (魔女の宅急便 - 1989). Itseäni harmitti myös, että sen sijaan, että Mary olisi alkanut tosissaan opiskelemaan taikuutta, tarina lähtee paljon tylsemmille poluille. Filmin rytmitys ja tunnelma heittelevät voimakkaasti, jolloin leffa tuntuu välillä kiirehtivän ja välillä se jopa puuduttaa. Tarinan seuraamista hankaloittaa pahisten epäselvät motiivit, minkä lisäksi huipennus ei vain ole kovin kiinnostavaa katsottavaa. Potentiaalistaan huolimatta Mary ja noidankukka jää siis loppujen lopuksi vain hyvin keskinkertaiseksi ja keskeneräiseltä tuntuvaksi tekeleeksi.




Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on sen piirrosjälki. Mary ja noidankukka näyttää välillä jopa uskomattoman hienolta! Hahmot liikkuvat sulavasti, minkä lisäksi taustat ovat täynnä upeita ja tarkkoja yksityiskohtia. Maalaismaisema ja Endorin taikaopisto ovat visuaalisesti hyvin näyttävät, eikä voi muuta kuin ihailla piirtäjien taituruutta. Kun leffa ei vakuuttanut tarinallaan ja hahmoillaan, huomasin animoinnin pitävän mielenkiintoani yllä. Hiromasa Yonebayashi ei ole tehnyt kaksista työtä ohjaajana tunnelman kanssa, eikä käsikirjoittajana tarinan parissa. Yonebayashin ja Riko Sakaguchin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hyvinkin laiska ja hutiloiden tehty. Kaksikon täytyy olla todella kiitollinen animaattoritiimilleen. Filmin äänimaailma on erittäin hyvin luotu aina pauhaavista ääniefekteistä Takatsugu Muramatsun säveltämiin oivallisiin melodioihin asti.

Yhteenveto: Mary ja noidankukka on upean näköinen, mutta muuten hyvin keskinkertainen fantasiasatu. Elokuva ei koskaan edes yritä saavuttaa potentiaaliaan, jolloin se jää harmillisen vaisuksi tekeleeksi. Tarina ei ole erityisen kiinnostava, eivätkä hahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, jolloin leffan seuraaminen on paikoitellen jopa puuduttavaa puuhaa. Mary tuntuu saavan kaiken liian helposti, eikä hän oikeasti itse joudu tekemään lähes mitään saavutustensa eteen. Elokuvan loppuhuipennus on myös lattea ja mitäänsanomaton. Ainoa ihailun arvoinen asia leffassa on sen hieno piirrosjälki. Animaattorit ovat pistäneet parastaan tuodessaan lumoavan näköistä maailmaa henkiin. Vielä kun muut tekijät olisivat saaneet sinne maailmaan mielenkiintoisen tarinan kerrottavakseen, voisi elokuvaa kutsua hyväksi. Nyt se on vain hyvin keskeneräinen tuotos. Mary ja noidankukkaa voi suositella oikeastaan vain niille, joille Studio Ghiblin tauko tuotti sydänsuruja. Studio Ponocin esikoinen ei valitettavasti onnistu lievittämään tuskaa ja onkin toivottavaa, että yhtiö panostaa seuraavaan elokuvaansa enemmän käsikirjoitusvaiheessa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.bcdb.com
Meari to majo no hana, 2017, Studio Ponoc, Amuse, Chukyo TV, D.N. Dream Partners, Dentsu, Fukuoka Broadcasting, Hakuhodo DY Media Partnerts, Hiroshima Telecasting, Kadokawa, Kenon, Khara Corporation, Lawson, Line, Miyagi Television Broadcasting, Nippon Television Broadcasting Company, Shizuoka Daiichi Television, Tamborine Sound Studios, The Yomiuri Shimbun, Toho, Walt Disney Studios Japan, Yomiuri Telecasting Corporation


maanantai 24. syyskuuta 2018

Arvostelu: Mile 22 (2018)

MILE 22



Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Mark Wahlberg, Lauren Cohan, Iko Uwais, John Malkovich, Sam Medina, Emily Skeggs, Ronda Rousey, Carlo Alban ja Peter Berg
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Mile 22 on ohjaaja Peter Bergin ja näyttelijä Mark Wahlbergin neljäs yhteistyöelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajakaksikko Lea Carpenterin ja Graham Rolandin ideasta. Kaksikko sai ideansa myytyä ja elokuvan työstäminen alkoi. Kuvaukset starttasivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Mile 22 sai ensi-iltansa tämän kuun alussa. Kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin ketkä sen ovat tehneet, sillä pidin Bergin ja Wahlbergin parista edellisestä yhteistyöleffasta Deepwater Horizon (2016) ja Ajojahti (Patriots Day - 2016) - The Lone Survivoria (2013) en ole tätä kirjoittaessani vielä nähnyt. En kuitenkaan päässyt elokuvan lehdistönäytökseen, sillä olin juuri silloin Ruotsissa. Kuitenkin kun elokuva saapui vihdoin teattereihin, päätin mennä katsomaan sen yhdessä isäni kanssa.

Erikoisjoukko Overwatch saa tehtäväkseen kuljettaa turvapaikkaan erään henkilön, jolla on hallussaan äärimmäisen tärkeää tietoa. Overwatch saa peräänsä toisen joukon, joka on myös kiinnostunut tiedoista.

Mark Wahlberg näyttelee Overwatch-ryhmän johtohahmoa James Silvaa, joka yllättäen ei ole kovin pidettävä heppu. Silva on erinomainen työssään ja tehokas taistelija, mutta persoonana hän on todella temperamenttinen ja suoraan sanottuna aikamoinen mulkvisti. On erikoinen ratkaisu, ettei päähenkilöstä tee pidettävää, sillä siten katsoja ei luultavasti välitä hänestä lainkaan. Ja pakko sanoa, että Silvasta onkin äärimmäisen vaikea välittää, etenkin kun hänen taustojaan käydään läpi vain alkuteksteissä nähtyjen lehtileikkeiden kautta, jolloin hahmo jää harmillisen pintapuoliseksi. Wahlberg on kuitenkin pidettävä tyyppi, mikä auttaa katsojaa pitämään hieman Silvasta, muttei Wahlbergkään täysin hahmoa pelasta. Parasta Silvassa on, että hänen aivonsa toimivat paljon nopeammin kuin muiden, minkä takia hänellä on ranteessaan kumilenksu, mitä hänen täytyy vähän väliä näprätä keskittyäkseen. Lenksu ei ole vain nopeasti esitelty ominaisuus, mikä unohdetaan elokuvan aikana, vaan Silva leikkii sillä leffan loppuun saakka.
     Silvan lisäksi tärkeitä Overwatchin ryhmäläisiä ovat myös Lauren Cohanin esittämä Alice ja John Malkovichin näyttelemä "Äiti". Malkovichin kyvyt menevät valitettavasti täysin hukkaan, kun hänen roolikseen jää pelkkä komentojen antaminen tietokoneen takaa. Hän sopii kyllä osaansa, muttei tarjoa mitään ihmeellistä näyttelijätyötä. Cohan taas istuu erittäin hyvin kova mimmi Aliceksi, joka pääsee toimintaan mukaan siinä missä Silvakin. Hahmolle on yritetty luoda taustaa perheongelmilla (ohjaaja Peter Berg näyttelee Alicen ex-miestä), mutta yritys jää niin kömpelöksi, ettei Alicesta välitä sen enempää kuin Silvastakaan. Ryhmään kuuluu muitakin hahmoja, joita esittävät mm. Emily Skeggs, Carlo Alban ja Ronda Rousey, mutta he jäävät pahasti taka-alalle ja siten unohduksiin.
     Indonesialaisista The Raid -toimintaelokuvista (2011-2014) tuttu Iko Uwais nähdään Overwatch-ryhmän tehtävänä, eli Li Noorina, jolla on hallussaan tärkeää tietoa. Suurimmaksi osaksi Li Noor tuntuu vain tarkkailevan muita salaperäisesti, mutta muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla toimintaan, jolloin Uwais osoittaa stunt-lahjansa. Aasialainen kun on, hahmo käyttää tietty itämaisia kamppailuliikkeitä ja hänen käymät tappelunsa ovatkin paljon fyysisempiä, missä pitää käyttää koko kehoa hyödyksi.




Mile 22 nimittäin pyrkii yhdistelemään länsimaista ja itämaista toimintaa. Välillä se on perinteistä amerikkalaista tykitystä, missä vastapuolet ammuskelevat toisiaan autojensa takaa. Kranaatit lentävät, paikkoja räjähtelee ja meno on tylyä. Välillä taas aasialaisnäyttelijät pääsevät esittelemään taitojaan, mätkiessään toisiaan pataan kaiken maailman ilmapiruettien jälkeen. Lähitaistelussa kaikki käteen osuva kelpaa aseeksi, mikä johtaa pariin ihan hauskaan tilanteeseen. Tekijät eivät onneksi ole laimentaneet väkivaltaa lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja ihmisiä kuolee hyvinkin brutaalein tavoin. Kaksi erilaista lähestymistapaa toimintaan tekevät taisteluista erilaisia, eikä aika ehdi käymään pitkäksi toimintakohtausten aikana. Valitettavasti näyttävät stuntit menevät kuitenkin hieman hukkaan hätäisen leikkauksen takia. Vaativat liikkeet menettävät siisteyttään, kun se täytyy nähdä muutamasta eri kuvakulmasta, mikä herättää helposti tunteen siitä, ettei näyttelijä oikeasti pystynyt kyseiseen stunttiin. Rauhallisemmalla leikkauksella toiminta olisi vaikuttavampaa ja nappaisi vielä paremmin mukaansa. Vielä kun elokuva saisi katsojan välittämään hahmoistaan, löytyisi toimintakohtauksista jännitettäkin... Tyylikäs toiminta ei valitettavasti riitä, kun katsojaa ei kiinnosta edes päähenkilön kohtalo.

Hätäisesti leikattu toiminta ei kuitenkaan ole filmin isoin ongelma. Mile 22 on jo tarinaltaan ja kerronnaltaan aika kömpelö tekele. Pohjimmiltaan juoni on äärimmäisen simppeli, mutta tekijät ovat jostain syystä halunneet monimutkistaa sitä jopa siihen pisteeseen asti, että elokuvaa on paikoitellen vaikea seurata. Etenkin alkupuolisko on todella sekava. Alkutekstit vyöryttävät kasan tärkeää tietoa katsojan niskaan, jotta olisi edes jollain tapaa perillä, keitä hahmot ovat ja mikä tämä tiimi on. Alkupäässä leffa leikkaa ihan liian nopeasti aiheesta toiseen, oli kyse sitten Alicen ongelmista, itse tehtävästä tai Li Noorin motiiveista. Ja vähän väliä läpi elokuvan Silva pitää monologia kameran edessä, mikä liittyy hädintuskin tarinaan ja sisältää pääasiassa mahdollisimman hyvältä kuulostavia lausahduksia. Loppuleffa onkin sitten vain kaahailua, pakenemista ja toimintakohtauksia, kunnes filmi päättyy. Loppuun on tietysti heitetty jonkinlainen juonenkäänne, mitä tekijät ovat varmasti pitäneet nokkelana. "Vau! Enpä olisi osannut arvata!" -reaktion sijaan katsoja kuitenkin toteaa "Jaahas, vai niin." Ei elokuvasta siis paljoa jää käteen. Mile 22 päättää vielä loppua cliffhangeriin, mikä jättää tarinan pahasti auki. Berg ja Wahlberg ovat vihjailleet leffan olevan trilogian avausosa, mutta kun Mile 22 ei toimi tarpeeksi hyvin omana toimintaseikkailunaan, ei se herätä kiinnostusta jatko-osia kohtaan. Surullisintahan koko hommassa on, että filmi on hädintuskin tienannut budjettinsa takaisin, mikä tarkoittaa sitä, että jatko on erittäin epätodennäköistä. Ja jos jatkoa jollain ihmeellä saadaan, on se luultavasti suoraan DVD:lle ilmestyvä pienen budjetin tekele, missä ei ole samoja tekijöitä ja näyttelijöitä mukana.




Ohjaaja Peter Bergin olisi varmaan pitänyt pysyä tositapahtumiin perustuvissa elokuvissa, jos hänen ensimmäinen fiktiivinen tarinansa pitkään aikaan toimii näin keskinkertaisesti. Bergillä on kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta se ei vielä paljoa pelasta. Lea Carpenterin työstämä käsikirjoitus on erittäin kömpelösti kasattu, eikä Carpenter todellakaan ole niin kekseliäs kuin hän selkeästi uskoo olevansa. Mile 22 on kuitenkin kuvattu kelvollisesti, vaikkakin välillä kamera heiluu ihan liikaa. Kameratyöskentelyssä hauskinta on, että tekijät ovat päättäneet lisätä leffaan sotilaslennokeilla ja valvontakameroilla otettua kuvaa, millä on pyritty tuomaan realismia mukaan. Harmi vain, että kuvaus pilataan hieman kehnolla leikkauksella. Elokuva ei hengitä lähes lainkaan, eikä se tunnu mahtuvan puolentoista tunnin kestoonsa. Lavastusryhmä sentään tekee hommansa ansiokkaasti, minkä lisäksi muut tekijät ovat saaneet näyttävää tuhoa aikaiseksi. Äänimaailma on erittäin oivallinen aina aseiden tulituksesta ja nyrkkien iskuista Jeff Russon säveltämään painostavaan musiikkiin.

Yhteenveto: Mile 22 on harmillisen keskinkertainen toimintarymistely, jonka ainoaksi oikeasti hyväksi puoleksi jää länsimaisen ja itämaisen taistelun yhdistäminen. Mark Wahlberg, Lauren Cohan ja Iko Uwais tekevät kyllä kelpo työtä rooleissaan ja paikoitellen filmi onnistuu viihdyttämään, mutta kömpelö kerronta, huonot käänteet ja kehno leikkaus jättävät lopuksi ikävän maun katsojan suuhun. Leffan alkupuoliskoa on ärsyttävän vaikea seurata, sillä se pyrkii keskittymään ihan liian moneen asiaan samaan aikaan. Toinen puolisko onkin sitten pelkkää toimintaa, jota on mukava katsoa muutamien kekseliäisyyksien ansiosta, mutta josta ei paljoa irtoa, sillä katsoja ei jännitä kenenkään puolesta. Loppu jättää tarinan pahasti auki ja vihjailee jatkolla, mutta tällä menolla Mile 22 tulee jäämään yksinäiseksi toimintarainaksi. Vaikka elokuva kiinnostaisi, suosittelen silti odottamaan vuokrausmahdollisuutta, sillä ei tämä ole leffalipun hinnan arvoinen tekele. Kyllä Mile 22:n kerran katsoo, mutta eipä sitä tarvitse uudelleen nähdä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mile 22, 2018, STX Entertainment, Closest to the Hole Productions, Film 44, The Hideaway Entertainment


lauantai 22. syyskuuta 2018

Arvostelu: Star Trek IV: Kotiinpaluu (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986)

STAR TREK IV: KOTIINPALUU

STAR TREK IV: THE VOYAGE HOME



Ohjaus: Leonard Nimoy
Pääosissa: William Shatner, Leonard Nimoy, DeForest Kelley, Catherine Hicks, James Doohan, Walter Koenig, George Takei, Nichelle Nichols, Mark Lenard ja Jane Wyatt
Genre: scifi, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Innostuin Star Trekista (1966-), kun näin J.J. Abramsin ohjaaman, vuoden 2009 Star Trek -elokuvan ja pidin erittäin paljon myös sen kahdesta jatko-osasta. En kuitenkaan ollut kovin kiinnostunut katsomaan vanhoja Star Trek -elokuvia (1979-2002), sillä olin käsittänyt niiden olevan aika tylsiä. Olin myös nähnyt pätkiä vanhoista Star Trek -sarjoista, eivätkä ne olleet saaneet minua innostumaan. Itse asiassa juuri niiden pätkien takia en halunnut lähteä katsomaan aiemmin mainittua 2009 Star Trekia leffateatteriin, kun se ilmestyi. Vuosien kuluessa tiesin kuitenkin, että minun täytyy jossain kohtaa katsoa vanhatkin Star Trek -leffat edes kerran elämässäni. Samallahan niistä kannatti myös kirjoittaa. Star Trek: Avaruusmatka (Star Trek: The Motion Picture - 1979) oli oikeasti todella tylsä, mutta ilokseni sen kaksi jatko-osaa, Star Trek II: Khanin viha (Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982) ja Star Trek III: Spockin paluu (Star Trek III: The Search for Spock - 1984) olivat ihan kelpo pätkiä. Sarjan katselu ei tuntunutkaan enää haasteelta, vaan hyvältä tavalta viettää aikaa ja katsoinkin neljännen osan, Star Trek IV: Kotiinpaluun pari päivää kolmannen jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Star Trek: Avaruusmatka, Star Trek II: Khanin viha ja Star Trek III: Spockin paluu!

Amiraali Kirk ja hänen miehistönsä matkaa takaisin Maahan, vain huomatakseen, että sitä piinaa mystinen luotain, joka viestittää outoa signaalia. Spock huomaa, että signaali on ryhävalaan laulua, joka on heidän ajassaan kuollut sukupuuttoon. Ainoaksi ratkaisuksi koetaan palata ajassa taaksepäin 1980-luvulle, hakea valas ja viedä se tulevaisuuteen kommunikoimaan luotaimen kanssa.

Amiraali Kirkiä esittävä William Shatner ei vieläkään ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii kyllä rooliin. Hahmossa on hieman enemmän vitsikkyyttä, mutta hänestä löytyy kuitenkin sama päättäväinen johtaja, millaisena hänet on totuttu näkemään. Kirk välittää miehistöstään erittäin paljon ja hän tuntuu todella huojentuneelta, kun Spock on saatu takaisin.
     Leonard Nimoyn esittämä vulkanuslainen Spock heräsi tosiaan edellisessä elokuvassa henkiin ja nyt hän on alkanut opettelemaan vanhaa elämäänsä muiden puheiden ja tekstien perusteella. Hahmon ajattelutapa pohjautuu jälleen lähinnä loogisuuteen, eikä hän esitä erityisemmin tunteita. Spock on usein huvittava, sillä hän ei ole kovin inhimmillinen, eikä usein ymmärrä ihmisten tapoja. Nimoy suoriutuu osastaan mainiosti.
     Kirkin tuttu miehistö on tietysti mukana ja heillä on enemmän tekemistä kuin aiemmin... paitsi poloisella Sululla (George Takei), joka jää taka-alalle. Aiemmin pahasti muiden varjoon jäänyt Uhura (Nichelle Nichols) pääsee hieman enemmän näyttämään kielitaitojaan ja pääsee yhteen tehtäväänkin mukaan. Venäläistaustaisella Chekovilla (Walter Koenig) tulee ongelmia 1980-luvulla, sillä silloin hänet nähdään neuvostoliittolaisena vakoojana. Scotty (James Doohan) ja tohtori McCoy (DeForest Kelley) pääsevät hauskuuttamaan muutamassa kohtaa.
     Menneisyydessä Kirk ja Spock tapaavat valastutkija Gillianin (Catherine Hicks), johon Kirk iskee silmänsä. He eivät kuitenkaan voi kertoa Gillianille mistä tulevat, jolloin nainen lähinnä luulee heidän olevan erittäin outoja tapauksia. Kaksikko kuitenkin tarvitsee Gillianin apua, sillä hän työskentelee vesipuistossa, jonka vetonauloina on juuri sopivasti kaksi ryhävalasta. Hicks on ihan hyvä roolissaan ja tuo kiinnostavan lisäyksen leffasarjaan, ollessaan ensimmäinen hahmo, joka ei tiedä tulevaisuusjutuista mitään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kahdessa edellisessä leffassa esiintynyt luutnantti Saavik (Robin Curtis), joka on tässä erittäin pienessä roolissa, sekä Spockin vanhemmat Sarek (Mark Lenard) ja Amanda (Jane Wyatt).




Elokuvan tapahtumat jatkuvat suoraan siitä, mihin Star Trek III: Spockin paluu päättyi. Spock on saatu takaisin, mutta hän on lähes täysin pihalla siitä, millainen hänen aiempi elämänsä oli. Samaan aikaan Maassa klingonlähettiläs (John Schuck) yrittää saada Liittoa tuomitsemaan Kirkin rikoksista koskien Genesis-laitetta ja muutamien klingonien murhaa. Hänellä on jopa mukana pätkä suoraan Spockin paluusta otettuna, jossa näytetään klingonien kuolema Enterprisen räjähtäessä. Pistää hieman miettimään, mistä hän on saanut kopion kyseisestä elokuvasta... Joka tapauksessa maapallon viereen ilmestyy luotain, joka alkaa lähettää voimakasta signaalia, mikä aiheuttaa vakavia häiriöitä Maassa. Siinä kohtaa, kun aletaan puhua siitä, että luotain kommunikoi ryhävalaiden laululla, katsojana alkaa miettiä, että nyt ei kaikki tunnu ihan oikealta. Ja siinä kohtaa, kun hahmot päättävät tehdä aikamatkan menneisyyteen, hakeakseen valaita tulevaisuuteen, jotta päivä pelastuisi, katsojana vajoaa tuoliinsa, eikä voi muuta kuin tuijottaa suurin silmin ruutua ja miettiä, että ei kai tämä ole todellista? Star Trek IV: Kotiinpaluun juonihan on aivan tajuttoman typerä! Ensinnäkin ottaen huomioon, että hahmot eivät itse osaa tulkita ryhävalaiden puhetta, miten ihmeessä he voisivat tietää, mitä luotain haluaa ryhävalaista, kun he tuovat niitä tulevaisuuteen? Entä jos luotain juonisikin valaiden kanssa tuhoavansa kaiken? Ei sellaista voi tietää. Näistä ajatuksista siirrytäänkin siihen, kun myötähäpeän kasvaessa katsoo, kuinka tulevaisuuden avaruustutkijat ihmettelevät 1980-lukua, sen muotia ja tapoja.

Ihme ja kumma, homma toimii! Ainakin suurimmaksi osaksi. Vaikka elokuva onkin erittäin koominen, eikä välillä tiedä, onko sen tarkoitus olla komedia, vai onko se vain tahattoman hölmö - itse päädyin siihen lopputulokseen, että leffan tarkoituksena oli olla paljon kevyempi teos kuin edeltäjänsä - onnistuu se viihdyttämään lähes koko kestonsa läpi. Välillä tosin on hämmentävää, että elokuva tuntuu todella koomiselta, kun hahmot tekevät kaiken haudanvakavasti. Hetken myös kestää totutella siihen, että Kirk ja Spock kulkevat paikasta A paikkaan B ratikalla tai bussilla, mutta lopulta se alkaa toimia. Elokuvaa on hyvin vaikeaa ottaa tosissaan, mutta on oikeastaan aika mielenkiintoista nähdä, miten tulevaisuuden hahmot kokevat kasarin. Joidenkin fanien mielestä elokuva voi olla pyhäinhäväistys ja rikos ihmiskuntaa kohtaan, mutta omasta mielestäni se on tarpeellinen väliosa muiden tarinoiden yhteydessä. Siinä on selvästi paljon enemmän huumoria kuin edeltäjissä, mitä ne olisivat tarvinneet. Nyt tosin huumoria on jopa liikaa. Seikkailutunnelmaa ei ole yhtä paljoa mukana, mikä on harmi, sillä mielestäni se kuuluu Star Trekiin. Kokonaisuutena Star Trek IV: Kotiinpaluu on aikamoinen sekasikiö, joka tuntuu yhtä paljon kuuluvan sarjaan kuin se ei tunnu kuuluvan. Sitä katsoessa miettii kerran jos toisenkin ja vieläpä kolmannen ja neljännenkin, että oliko tämä epätoivossa tehty teos, vai miten ihmeessä tähän on päädytty? Innoittiko edellisvuonna ilmestynyt Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) tekijöitä keksimään kiireessä jonkinlaisen aikamatkustustarinan? Lopputulos on joka tapauksessa erikoinen.




Elokuvan ohjaajana toimii edellisen osan tapaan Spockia näyttelevä Leonard Nimoy. Kotiinpaluun tarina syntyi hänen ja tuottaja Harve Bennettin ideasta, joten jos tarinasta ei pidä, niin voi syyttää itse herra Spockia. Elokuvan alkuperäinen, Bennettin kirjoittama käsikirjoitus ei kelvannut tuotantoyhtiölle, joten Star Trek II: Khanin vihan ohjaajakäsikirjoittaja Nicholas Meyer palkattiin kirjoittamaan uusi versio. Olisi kiinnostavaa tietää, millainen alkuperäinen versio oli, jos se ei kerran kelvannut yhtiölle, mutta tämä kelpasi. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaalisia tehosteita ei ole käytetty samalla lailla, sillä suurin osa elokuvasta tapahtuu 1980-luvun San Franciscossa, eikä avaruudessa edellisten osien tapaan. Vihreän taustakankaan käyttö on kuitenkin selkeää, eikä miehistön lentämä klingonalus ole kovin kummoisesti toteutettu verrattuna edellisessä leffassa nähtyyn U.S.S. Enterpriseen. Lavasteet ja puvustukset ovat tyylikkäästi toteutetut. Elokuva on myös selvästi paremmin valaistu kuin aiemmat osat, eikä se ole yhtä häiritsevän synkkä. Musiikista vastaa Leonard Rosenman, mutta hänen työnsä ei pääse erityisemmin esille tai jää mieleen.

Yhteenveto: Star Trek IV: Kotiinpaluun juoni on aivan typerä ja elokuva voisikin helposti olla todella suuri pohjanoteeraus. Näin ei kuitenkaan käy, vaan typeryys tuo oman lisänsä elokuvaan ja siinä on paljon rennompi tunnelma kuin edellisissä osissa. Välillä komiikka ei tunnu toimivan, kun hahmot tekevät kaiken todella vakavasti, mutta onneksi näin ei ole koko aikaa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka tulevaisuuden tyypit ihmettelevät 1980-lukua, joka oli tätä leffaa tehdessä nykyaikaa. Valitettavasti leffasta puuttuu tarvittava seikkailuhenki. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan ja miehistön hahmoilla on enemmän tekemistä kuin edellisissä osissa. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, mutta niitä ei ole käytetty erityisen paljon, sillä elokuva tapahtuu lähinnä oikeassa maailmassa. Elokuvaa katsoessa ei oikein osaa täysin sanoa, onko Star Trek IV: Kotiinpaluu nerokas vai kuraa. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se on tähän mennessä sarjan viihdyttävin osa ja siitä löytyy kaivattua kepeää tunnelmaa, jolloin se pääsee samalle "ihan kiva" -tasolle, josta sen kaksi edeltäjää nauttivat. Jos pidit aiemmista Star Trek -elokuvista, niin ei ole todellakaan varmaa, pidätkö tästä. Kotiinpaluu on hyvin erilainen elokuva ja jotkut voivat olla innoissaan siitä, kun taas jotkut voivat pitää sitä roskana. Kannattaakin siis katsoa se itse ja tehdä oma mielipide, sillä on todella vaikea sanoa, pitäisikö sarjan tosifani tästä vai ei. Kaiken hölmöyden keskellä kaikkein hölmöintä on, että alun neuvoston kokouksessa hahmot oikeasti katsovat kohtausta Star Trek III: Spockin paluusta, eivätkä leffan tekijät kuvanneet uutta versiota tästä, joka olisi paljon uskottavampi kameranauha näytettäväksi. Toisaalta, kuka sen olisi edes kuvannut, sillä ei kohtauksessa ollut muita paikalla... Seuraavana sitten tiedossa Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) - saa nähdä, millainen se tulee olemaan. Siihen asti eläkää pitkään ja menestykää!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.loftcinema.org
Star Trek IV: The Voyage Home, 1986, Paramount Pictures, Industrial Light & Magic


torstai 20. syyskuuta 2018

Arvostelu: Crazy Rich Asians (2018)

CRAZY RICH ASIANS



Ohjaus: Jon M. Chu
Pääosissa: Constance Wu, Henry Golding, Michelle Yeoh, Gemma Chan, Awkwafina, Lisa Lu, Pierre Png, Chris Pang, Sonoya Mizuno, Jing Lusi, Tan Kheng Hua ja Ken Jeong
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 7

Crazy Rich Asians perustuu Kevin Kwanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2013. Heti kirjan ilmestyttyä useat elokuvastudiot kiinnostuivat sen kääntämisestä filmiksi ja alkoivat kysellä elokuvaoikeuksien perään. Lopulta Kwan myi oikeudet Color Forcen tuottajalle Nina Jacobsonille, joka alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja elokuussa 2018 Crazy Rich Asians sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa. Filmistä tuli kriitikoiden kehuma yllätysmenestys, mikä nousi hetkessä yhdeksi vuoden puhutuimmaksi elokuvaksi. Kun leffa ilmestyi Yhdysvalloissa, sosiaalinen media oli yhtäkkiä täynnä juttuja Crazy Rich Asiansista, mikä yllätti itseni täysin, sillä en ollut kuullutkaan koko elokuvasta aiemmin. Valtava kehuminen herätti tietty mielenkiintoni ja aloin toivomaan, että leffa saapuisi myös Suomeen... ja nyt vihdoin niin on tapahtumassa! Iloitsin kuullessani, että Crazy Rich Asians ilmestyisi teatterilevitykseen jo syyskuussa, eikä ilmoituksesta kestänyt kauaa, kun lehdistönäytös jo järjestettiin ja pääsin katsomaan leffan.

Rachel Chu matkustaa uuden poikaystävänsä Nick Youngin kanssa Singaporeen tapaamaan Nickin perhettä. Rachel ei kuitenkaan tiedä, että Nick tulee yhdestä Aasian rikkaimmista suvuista.

Pääroolissa Rachel Chuna nähdään Constance Wu, joka suoriutuu osastaan erinomaisesti. Köyhemmästä perheestä tuleva Rachel ei näytä vakuuttavalta ökyrikkaan Youngin perheen silmissä, minkä takia hänen täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja todistaa itsensä muille. Wu tuo Rachelin henkisen muutoksen upeasti esille ja hän saa katsojan välittämään hahmostaan alusta alkaen. Rachel on samaistuttava hahmo, jolloin hänen kanssaan on helppo astua rikkaiden maailmaan.
     Rachelin poikaystävä Nick Youngia taas näyttelee Henry Golding, joka esiintyy miespääroolissa toisessakin tänä viikonloppuna ilmestyvässä elokuvassa, Missä on Emily? -trillerissä (A Simple Favor - 2018). Siinä Golding on käsittämättömän puinen ja tönkkö, minkä takia pelkäsin etukäteen Crazy Rich Asiansin kaatuvan hänen osaamattomuuteensa. Onneksi hän pääsi kuitenkin yllättämään minut ja näyttää osaavansa näytellä, kun niin vain haluaa. Golding sopii erittäin hyvin rikkaan nuoren miehen rooliin, joka ei kuitenkaan täysin innostu maineestaan. Mutta mikä tärkeintä, Goldingin ja Wun kemia toimii mahtavasti, jolloin he voittavat katsojat puolelleen heti alussa.
     Nickin äiti (Michelle Yeoh) ei kuitenkaan saa katsojan sympatioita. Äitihahmo on kylmä ja tyly, eikä halua kotiinsa ketään Rachelin kaltaista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että katsojana vihaisi hahmoa ja leffa hienosti näyttääkin, miksi Nickin äiti on sellainen kuin on. Hahmoa haluaisi nähdä enemmänkin, sillä Yeoh on huikea osassaan. Yeoh huokuu arvokkuutta ja välittömästi, kun hän astuu sisälle huoneeseen, voi aistia muiden kunnioituksen häntä kohtaan.
     Rachelin ja Nickin lisäksi leffa kertoo myös kahdesta muustakin pariskunnasta: Nickin serkusta Astridista (Gemma Chan) ja tämän aviomiehestä Michaelista (Pierre Png), sekä naimisiin menevistä Colinista (Chris Pang) ja Aramintasta (Sonoya Mizuno), joiden häät ovat toinen syy Singapore-reissulle. Colin ja Araminta eivät kuitenkaan nouse yhtä hyvin esille kuin Astrid ja Michael, joiden parisuhde nousee yllättävänkin isoksi sivujuoneksi ja valitettavasti rikkoo tarinankerronnan sulavuutta muutamassa kohtaa. Se kuitenkin näyttää hyvin, millaiseksi Rachelin ja Nickin parisuhde voisi muuttua heidän taustojensa vuoksi.
     Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat mm. Rachelin innokas ystävä Peik Lin (rap-artisti Awkwafina), tämän ihan yhtä innokas isä (Ken Jeong), Nickin isoäiti eli Youngin suvun matriarkka (Lisa Lu), Nickin muotitietoinen serkku Oliver (Nico Santos) ja Rachelin rakastava äiti (Tan Kheng Hua). Michelle Yeohin tavoin myös Lisa Lusta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliinsa. Hänestä tämä ilmenee kuitenkin täysin eri tavalla, sillä Nickin isoäiti on lämmin ja herkkä. Awkwafinan astuessa mukaan tarinaan pelkäsin, että hän menisi suuressa innostuksessaan jopa raivostuttavuuden puolelle, mutta hän onnistuukin hillitsemään itseään tarpeeksi, jotta hän saa tehtyä hahmostaan pidettävän.




Ennen Crazy Rich Asiansin näkemistä aloin jännittämään, että mitä jos elokuvaa onkin ylistetty ihan vain poliittisista syistä - tässä tapauksessa siksi, että sen lähes koko näyttelijäkaarti koostuu aasialaisista näyttelijöistä. Olinkin äärimmäisen huojentunut ja ilahtunut, että tästä ei todellakaan ole kyse. Näyttelijäkaarti on suurimmaksi osaksi aivan huikea, minkä lisäksi itse elokuva on aidosti loistava. Crazy Rich Asians on hurmaavan ihana, koskettava, hyväntuulinen ja pitkäkestoisen hymyn katsojan huulille levittävä teos, mikä nousee ehdottomasti romanttisten komedioiden kärkisijoille. Kyseessä ei ole puhdasta viihdettä, vaan mukana on aitoja tunteita, huolellista työtä ja suurta kiehtovuutta, mikä nostaa leffan perinteisten Hollywood-hömppien yläpuolelle. Pääparin romanssi tuntuu todelliselta, mikä saa katsojan heti alussa mukaansa ja pitää kiinnostuneena loppuun asti.

Aasialainen kulttuuri on toki iso syy sille, miksi filmi erottuu edukseen näin hyvin. Singaporen näyttävät maisemat häikäisevät katsojan ja ruokakulttuuria tekisi heti mieli mennä testaamaan. Valitettavasti yhtä vilkkaalle ruokakadulle sijoittuvaa kohtausta lukuunottamatta leffa ei syvenny köyhempien oloihin, vaan keskittyy nimen mukaisesti niihin ökyrikkaisiin; mitä rahalla voi ostaa, sekä hyvänä opetuksena myös, että mitä sillä ei vain voi saada. Ihailijoita ja omaa osuuttaan janoavia kyllä riittää, ja filmi näyttääkin, kuinka pinnallista rikkaiden maailma voi olla. Elokuvassa syvennytäänkin taitavasti rikkauden varjopuoliin ja osoitetaan, ettei se ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Hauskinta leffassa on kuitenkin nähdä, mitä kaikkea rahalla voi saada. Yksi huvittavimmista yksityiskohdista on lapset ajamassa kilpaa pienikokoisilla urheiluautoilla ympäri hienoa kartanoa. Tämän lisäksi Colinin ja Aramintan häät ovat suoraan sanottuna uskomattoman kauniit. En ole ikinä nähnyt missään leffassa (saatika sitten tosielämässä) yhtä upeita häitä! Olin niinkin vaikuttunut, että meinasin alkaa itkemään, sillä kyseessä oli aivan satumainen tilaisuus.




Täydellisistä häistä huolimatta täydellisestä filmistä ei ole kyse. Crazy Rich Asians kompastelee paikoitellen romanttisten komedioiden isoimpiin kliseisiin. Tietenkin leffan lopussa täytyy olla haikea kohtaus lentokentällä! Hahmot ovat myös hyvin stereotyyppisiä romanttisten komedioiden henkilöitä aina epäilevästä poikaystävän äidistä yli-innokkaaseen kaveriin ja homoon vaatesuunnittelijaan. Aasialainen kulttuuri saa kuitenkin antamaan näitä asioita anteeksi, sillä filmin maailma tuntuu niin raikkaalta. Tämän lisäksi tekijöiden rakkaus elokuvaa kohtaan on massiivinen ja leffaa on selvästi työstetty rauhassa ja huolella. Tavallista ammattitaitoisempi käsittely ansaitsee arvostusta ja kiitosta. Crazy Rich Asians on ehdottomasti yksi ilahduttavimmista elokuvakokemuksista tältä vuodelta ja se on jo mahtava saavutus!

Elokuvan on ohjannut Jon M. Chu, joka on tätä ennen tehnyt lähinnä Step Up -elokuvia, mutta myös pari isompaa Hollywood-filmiä; G.I. Joe: Koston (G.I. Joe: Retaliation - 2013) ja Suuri puhallus 2:n (Now You See Me 2 - 2016). Chu on panostanut huomattavasti enemmän Crazy Rich Asiansiin ja tämä vaikuttaisi olevan hänelle paljon tärkeämpi projekti kuin aiemmat. Chu tekee erinomaista työtä tunnelman kanssa ja saa näyttelijöistä kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaavat Peter Chiarelli ja Adele Lim ovat muuten onnistuneet erittäin hyvin, mutta Astridin sivujuonta olisi voinut viilata hieman, sillä se venyttää leffaa turhan pitkäksi. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikkäästi toteutettu ja suurimmaksi osaksi leikkaus toimii. Lavastajat ja puvustajat ovat päässeet vauhtiin luodessaan rikkaiden maailmaa. Äänimaailma on oivallinen ja vaikkeivät Brian Tylerin sävellykset jää mieleen, sopivat musiikit täydellisesti taustalle.




Yhteenveto: Crazy Rich Asians on vuoden ilahduttavin ja hurmaavin elokuva! Huolellisella ja rakastavalla työllä filmistä on saatu aikaiseksi romanttisten komedioiden merkkiteos, eikä ole mikään ihme, että leffaa on kehuttu paljon. Elokuva toki kompastelee genrensä kliseisiin, mutta osaa myös paikoitellen vältellä niitä. Tietyt kliseet voi katsoa sormien läpi mielettömän kiehtovasti esitetyn aasialaisen kulttuurin ja erinomaisesti luodun romanssin ansiosta. Constance Wu ja Henry Golding ovat loistavat valinnat pääpariksi. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä - etenkin Michelle Yeoh. Yllättäen myös Awkwafina toimii ja hauskuuttaa. Filmi imaisee täysillä mukaansa ja levittää hymyn huulille vähän väliä. Koskettaviakin hetkiä on luvassa ja herkimpien katsojien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan taianomaista hääkohtausta varten. Suosittelen kaikkia romantiikannälkäisiä katsomaan Crazy Rich Asiansin heti, kun on mahdollista. Treffileffaksi tämä sopii täydellisesti, joten viekää mielitiettynne elokuviin viikonloppuna. Valtavan menestyksen takia leffalle työstetään jo jatkoa. Kevin Kwanin kirjalla on kaksi jatko-osaa, "China Rich Girlfriend" (2015) ja "Rich People Problems" (2017), enkä malta odottaa näkeväni niitä elokuvamuodossa - kunhan taso vain pysyy tällaisena! Lopputekstien aikana nähdään muuten vielä lyhyt pätkä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Crazy Rich Asians, 2018, Warner Bros. Pictures, SK Global, Color Force


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Arvostelu: Peppermint (2018)

PEPPERMINT



Ohjaus: Pierre Morel
Pääosissa: Jennifer Garner, John Gallagher Jr., Juan Pablo Raba, John Ortiz, Annie Ilonzeh, Cailey Fleming, Chris Johnson ja Pell James
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Peppermint on ranskalaisen ohjaaja Pierre Morelin uusi toimintaelokuva. Törmäsin filmiin ensimmäisen kerran, kun näin sen julisteen ja ajattelin, että kyseessä olisi jokin tuleva Netflix-sarja. Kiinnostukseni ei kuitenkaan erityisemmin herännyt, sillä elokuvaa tähdittää Jennifer Garner, kenestä en oikeastaan pidä näyttelijänä. Elokuva vaikutti suoraan televisioon ilmestyvältä toimintahömpältä, minkä takia olin todella yllättynyt kuullessani, että se saisi teatterilevityksen myös Suomessa. Elokuvan trailerikaan ei vaikuttanut kummoiselta, eikä leffa ollut saanut lähes lainkaan hyviä arvosteluita, joten odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan Peppermintin sen lehdistönäytökseen.

Riley North näkee, kun hänen miehensä ja tyttärensä ammutaan hänen silmiensä edessä. Kun kukaan muu ei tunnu tekevän mitään rikollisten rankaisemiseksi, Riley päättää ottaa asiat omiin käsiinsä ja lähtee brutaalille kostoreissulle.

Surevana ja kostonhaluisena Riley Northina nähdään siis Jennifer Garner, joka yllättäen toimii aika hyvin roolissaan. Garner onnistuu välittämään hahmon kokeman tuskan, jolloin katsoja saadaan välittämään hänestä ja ymmärtämään, miksi hän on valinnut tällaisen tien. Tämän lisäksi hän istuu kovan toimintasankarittaren osaan ja antaa selkeästi kaikkensa taistelukohtauksissa. Harmillisesti hahmoa ei ole kirjoitettu kovin kummoisesti. Elokuva tuntuu vain hyppäävän yli niinkin tärkeän osan tarinaa kuin miten tavallinen kotiäiti pystyi vain katoamaan ja kouluttamaan itsensä huippuluokan tappajaksi. Tämän lisäksi hänen kostoreissunsa menee välillä niin äärimmäisyyksiin, että häntä on vaikea pitää tarinan hyviksenä. Yhdessä kohtaa Riley nähdään kuitenkin auttamassa lasta, jonka isä on todella inhottava, jotta katsojat muistaisivat, että hän on sankari eikä massamurhaaja. Kohtaus tuntuu siltä kuin tekijät olisivat tajunneet virheensä kuvausten loppupäässä ja kirjoittivat tuon hetken pikaisesti mukaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rileyn tapausta tutkiva poliisikaksikko Carmichael (John Gallagher Jr.) ja Moises (John Ortiz), FBI-agentti Inman (Annie Ilonzeh) ja Rileyn perheen tappaneiden rikollisten pomo Diego García (Juan Pablo Raba). Näyttelijöistä kaikki sopivat ihan hyvin rooleihinsa, mutteivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolisuorituksia. Raba toimii pääroistona tarpeeksi hyvin, mutta olisi rooliin voinut valita jonkun uhkaavammankin. Takaumissa Rileyn miestä ja tytärtä esittävät Chris Johnson ja Cailey Fleming.




Jennifer Garner antaa tosiaan kaikkensa läpi elokuvan, miksi onkin suuri sääli, ettei kukaan muu työryhmästä tunnu tekevän samaa. Peppermint on laiskasti tehty, kliseisen nähty ja kulunut toimintaleffa, jonka ainoa valttikortti on, että tällä kertaa äiti onkin se, joka lähtee kostamaan, eikä isä. Loppupeleissä on kuitenkin ihan sama, mikä osapuoli kostoreissulle lähtee, sillä käsikirjoitus ja ohjaus tökkivät pahasti. Elokuvan kenties suurin ongelma on se, ettei leffa osaa luoda kunnon tunnesidettä hahmojen välille, jotta katsoja surisi Rileyn kanssa tämän menetystä. Katsojan täytyy jatkuvasti muistuttaa itseään, kuinka kamalaa olisi menettää oma lapsi ja rakas, sillä leffa ei siihen kykene, vaikka kuinka usein näyttäisi Rileyn hallusinoimassa tyttärestään. Tämä tunneside on tärkein asia tällaisissa kostoleffoissa ja jos siinä epäonnistuu, on elokuva todella huteralla pohjalla. Tämän lisäksi toinen iso ongelma on se, minkä jo sanoin, eli että Peppermint ei koskaan näytä, kuinka Riley koulutti itsensä täydelliseksi tappokoneeksi. Elokuva vain hyppää sen yli ja siirtyy suoraan siihen, kun Riley lähtee kostamaan niille, jotka ampuivat hänen perheensä.

Ei kun anteeksi mitä? Elokuva hyppää senkin yli? 
Joo.
Emme pääse näkemään, kun Riley tappaa ne, jotka tappoivat hänen perheensä?
Ette.
Entä se asianajaja, joka yritti lahjoa Rileyn luopumaan syytteistä roistoja kohtaan?
Joku sivuhahmoista kertoo, mitä hänelle kävi.
Mutta nehän ovat juuri ne kostoreissun tapot, mitkä katsoja haluaa nähdä! Eihän elokuva voi niitä skipata!
Niinpä.

Jostain oudosta syystä tekijät ovat saaneet päähänsä, ettei heidän tarvitse näyttää sitä, kun Riley kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta. Sen sijaan Riley vain hyökkäilee muiden rikollisten kimppuun, joiden kohdalla katsojan pitää kai kuvitella, mikä heidän rikoksensa on. Tietty Riley lähtee myös rikollispomon perään, joka antoi käskyn tappaa perheen, mutta eihän Diego García painanut liipaisimesta. Miten tekijät pystyivätkään mokata näin pahasti? Nyt heidän ainoaksi toivoksi jää, että katsoja viihtyisi toimintakohtausten parissa. Mutta kun ei! Toimintakohtaukset ovat jopa yllättävän puuduttavaa katseltavaa, sillä jokainen niistä noudattaa samaa rataa. Riley vain astelee sisään, ampuu roistot ja siinäpä se. Onhan se toki kiva näyttää, että Rileykin saa osumaa ja joutuu paikkailemaan itseään, mutta mikään ei silti tunnu vastustavan häntä tarpeeksi. Katsoja ei koskaan jännitä hänen puolestaan, vaan kaikki tuntuu jopa liiankin helpolta. Joku voisi kommentoida, että niinhän John Wickissäkin (2014) Wick ammuskelee roistot noin vain kumoon, mutta siinä käy selväksi, että Wickiä on koulutettu vuosikausia. Rileyn koulutusjaksosta ei saada selville mitään. John Wick myös onnistuu luomaan vahvemman tunnesiteen Wickin ja tämän koiran välille kuin Peppermint Rileyn ja tämän perheen välille. Tämä leffa tuntuu vain hukatuilta mahdollisuuksilta hukattujen mahdollisuuksien perään. Jossain kohtaa elokuva sentään yrittää tuoda pientä syvällisyyttä mukaan, mutta tietty unohtaa sen heti seuraavassa kohtauksessa.




On vaikea kuvitella, että Peppermint tulee samalta ohjaajalta kuin rautainen Taken (2008). Mitä ihmettä Pierre Morelille tapahtui? Tässä leffassa hän ei osaa lainkaan luoda oikeaa tunnelmaa, eikä saa mitään koukkua toimintakohtauksiin. Hommaahan ei tietenkään auta Chad St. Johnin huono käsikirjoitus, mikä hyppää yli tärkeimmät asiat ja korvaa ne tönköllä dialogilla. Yksi surkeimmista Johnin ideoista on pistää vähän väliä mukaan uutislähetyksiä, joissa reportterit puhuvat täysin epäuskottavasti ja idioottimaisesti. Valitettavasti teknisessäkään puolessa ei ole kehumista. Mukana on hyviä kuvia, mutta monet niistäkin on pilattu liian nopealla leikkauksella tai typerillä kuvafilttereillä, mitkä lisäävät tunnetta halvemmasta Netflix-tuotannosta, mistä juliste jo vihjaili. Elokuva on muutenkin leikattu kasaan kehnosti. Maskeeraukset ovat sentään onnistuneet, kodittomien asuinalueen lavaste on hienosti tehty ja toimintakohtausten ääniefektit ovat mainiosti luodut. Eipä se kuitenkaan auta pelastamaan kokonaisuutta millään lailla. Simon Franglenin työstämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla, mutteivät ole lainkaan huomioon otettavia sävellyksiä.

Yhteenveto: Peppermint voisi olla kelpo toimintaleffa, jos sitä ei olisi pilattu mitä typerimmillä mokauksilla. Miten ihmeessä tekijät ajattelivat, että olisi hyvä idea hypätä kokonaan yli niinkin oleellisia asioita kuin miten Riley koulutti itsensä tappajaksi ja kuinka hän kostaa niille, jotka ovat oikeasti vastuussa hänen perheensä kuolemasta? Miten voi mokata niin pahasti?! Nyt elokuvaan jää vain tylsiä toimintakohtauksia, joissa ei jännitä päähenkilön puolesta, typeriä uutislähetyksiä, hukattuja mahdollisuuksia ja Jennifer Garner, joka kerrankin antaa kaikkensa roolissaan. Ja silloin kun Garner pistää parastaan, on ympärillä oleva leffa tietty huono. Elokuva ei onnistu luomaan kunnon tunnesidettä Rileyn ja tämän perheen välille, jotta katsoja oikeasti surisi traagisen tapahtuman vuoksi ja kannustaisi Rileyta kostamaan. Ohjaaja Morel on vajonnut kauas siitä, kun hän teki erittäin oivallisen toimintatrillerin Liam Neesonin kanssa. En todellakaan suosittele tuhlaamaan aikaa ja rahaa Peppermintiin. Sen näkee sitten joskus televisiosta, minne sen olisi alunperinkin kuulunut ilmestyä. Kenties Peppermint toimisi paremmin Netflix-sarjana; sitä ei voi tietää.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Peppermint, 2018, Huayi Brothers, Lakeshore Entertainment, STXfilms


maanantai 17. syyskuuta 2018

Arvostelu: Missä on Emily? (A Simple Favor - 2018)

MISSÄ ON EMILY?

A SIMPLE FAVOR



Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Anna Kendrick, Blake Lively, Henry Golding, Joshua Satine, Ian Ho, Rupert Friend, Kelly McKormack, Andrew Rannells ja Gia Sandhu
Genre: trilleri, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12

A Simple Favor, eli suomalaisittain Missä on Emily? perustuu Darcey Bellin samannimiseen esikoisromaaniin vuodelta 2017. Jo ennen kirjan julkaisua 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Missä on Emily? saa viimein ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta samantien, kun kuulin siitä. Hyviä mysteerielokuvia on aina kiehtovaa katsella, joten toivoin filmin tarjoavan mielenkiintoisen ja jännittävän kokemuksen. Traileri ei valitettavasti erityisemmin vakuuttanut minua ja laski hieman odotuksiani, mutta menin silti aika posiitivisin mielin katsomaan Missä on Emily? -elokuvan sen lehdistönäytökseen.

Vloggaajaäiti Stephanien paras ystävä Emily katoaa salaperäisesti ja kun poliisit eivät tunnu tekevän tarpeeksi löytääkseen Emilyn, Stephanie alkaa tutkimaan tapausta itse, mikä johtaa hyvinkin hämäriin paljastuksiin...

Elokuvan pääroolissa Stephaniena nähdään Pitch Perfect -elokuvista (2012-2017) tuttu Anna Kendrick, joka tekee hyvin epätasaisen roolisuorituksen. Hän sopii täydellisesti innokkaaksi äidiksi, joka osallistuu Miles-poikansa (Joshua Satine) koulun aktiviteetteihin ja pitää omaa mammavlogiaan, missä hän antaa äitiyteen ja lapsiin liittyviä neuvoja. Mutta kun Stephanie alkaa omaksumaan salapoliisin roolia, Kendrick lakkaa vakuuttamasta, eikä hän toimi osassaan. Itseäni myös häiritsi paljon, kuinka jännittynyt Kendrick on koko leffan ajan. Hänen hymynsä tuntuivat pakotetuilta ja kireiltä, mikä loi itselleni hieman epämukavan olon. En tiedä, oliko tämä tarkoituksellista, vai vain kehnoa näyttelemistä.
     Leffan suomenkielisessä nimikkoroolissa Emilynä taas nähdään Blake Lively, joka on myös oudon epätasainen läpi leffan. Lively sopii erittäin hyvin tyylikkäästi pukeutuvaksi naiseksi, joka kuitenkin puhuu törkeyksiä. Hänestä löytyy myös tarvittavaa mysteerisyyttä, mitä rooli vaatii, mutta joissain kohtauksissa hän on vain huono.
     Oudon heittelevistä suorituksistaan huolimatta sekä Lively että Kendrick ovat kuitenkin paljon parempia kuin Henry Golding, joka näyttelee Emilyn miestä Seania. Golding on todella puinen läpi elokuvan, eikä hän todellakaan istu rooliinsa miehenä, jonka pitäisi olla elokuvan naisten intohimon kohde. Seanille yritetään luoda taustaa sillä, että hän on mitä kliseisin kirjailija, joka ei löydä inspiraatiota uuteen teokseensa, mutta tämä unohdetaan hahmon esittelemisen jälkeen lähes täysin, eikä piirre tuo hahmoon mitään lisäystä. Emilyllä ja Seanilla on lapsi nimeltä Nicky, jota esittää Ian Ho.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Rupert Friend Emilyn töykeänä muotipomona, sekä Kelly McKormack, Andrew Rannells ja Gia Sandhu yksinhuoltajakolmikkona, jotka tuomitsevat Stephanieta tämän selän takana.




Valitettavasti täytyy todeta, ettei Missä on Emily? todellakaan ollut sellainen kiehtova jännäri kuin mitä silti voisi odottaa. Se ei koskaan tarjoa sellaista jännitettä, mitä monilta samanlaisilta elokuvilta löytyy, eikä se tuo mitään uutta pöytään käänteidensä kanssa. En sano, että leffa olisi ennalta-arvattava, mutta kun siitä alkaa paljastumaan isoja asioita, ovat ne harmillisesti sieltä tylsimmästä päästä, mitä on tullut nähtyä jo vuosien ajan. Tämä tuotti ison pettymyksen, sillä elokuvalla olisi ollut potentiaalia tarjota paljon shokeeraavampiakin twistejä. Ensimmäisen puoliskon ajan olin kiinnostunut filmin tarinasta, sillä Emily pohjustetaan hyvin salaperäiseksi tapaukseksi ja hänen menneisyytensä avaaminen on kiehtovaa. Tästä huolimatta (tai juurikin tästä syystä) elokuva ei pääse pakoon sitä tosiasiaa, että se kertoo tylsästä päähenkilöstä, joka yrittää koko leffan ajan löytää paljon kiinnostavamman sivuhenkilön. Stephanielle yritetään luoda synkkää taustaa kaiken pirteyden keskelle, mutta tämä toteutetaan osittain niin kömpelösti, ettei se saa katsojaa välittämään tai kiinnostumaan hahmosta yhtään sen enempää.

Noin puoleen väliin asti pidin elokuvaa ihan kivana, mutta aika keskinkertaisena tekeleenä, mutta sen jälkeen kävi vain selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että kaikki Emilyn taustojen selvittämisen ympärillä tapahtuva ei vain kiinnosta. Leffa on ihan liian pitkä omaksi edukseen ja se käy paikoitellen jopa pitkäveteiseksi. Läpi elokuvan taso laskee ja laskee pikkuhiljaa, kunnes se päättää ihan viime hetkillä syöksyä suoraan pohjaan viimeisen varttinsa aikana. Olen yhä hämmästynyt siitä, kuinka kaikki elokuvaa työstäneet tuntuivat suorastaan luovuttaneen lopussa ja tarjoavat mitä typerimmän ja surkeimman finaalin, mitä on tullut pitkään aikaan katsottua!

Vielä Kendrickin ja Livelyn roolitöitä epätasaisempaa on kuitenkin elokuvan ohjaus. Ohjaajana toimii komedioistaan tuttu Paul Feig, jonka ura itsessään on mennyt aika epätasaisesti. Morsiusneidot (Bridesmaids - 2011) ja Spy - vakoojan asussa (Spy - 2015) olivat todella hyviä ja hauskoja, kun taas The Heat (2013) ja uusi Ghostbusters (2016) olivat hyvinkin keskinkertaisia rainoja. Nekin ovat kuitenkin paremmin ohjattuja kuin Missä on Emily?. Minä en vieläkään tiedä, onko elokuvan tarkoitus olla vakavasti otettava trilleri, vai jopa komedia? Jotkut kohtaukset ja yksinhuoltajakolmikko ovat nimittäin mukana pelkän huumorin takia, mutta ne ovat niin tönkösti lisätty mukaan, etteivät ne todellakaan tuntuneet kuuluvan ympärillä olevaan leffaan. Vitsit eivät myöskään olleet hauskoja, mistä olin todella häkeltynyt, kun ottaa huomioon Feigin komediataustan. Feig yrittää yhdistellä eri tunnelmia leffaansa (välillä filmi yrittää olla jopa eroottinen), mutta epäonnistuu siinä pahasti, minkä takia lopputulos jättää hyvin keskeneräisen ja inhottavan maun suuhun.




Sentään Missä on Emily? on mainiosti kuvattu. Mukana on useita tyylikkäitä kuvia, minkä lisäksi myös lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat taidokkaasti toteutettuja. Lively pääsee elokuvan aikana esittelemään useita eri vaatemallistoja ja jopa mainostamaan miehensä Ryan Reynoldsin osittain omistamaa ginimerkkiä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Theodore Shapiro on tehnyt ihan menevää työtä musiikkien parissa. Harmi vain, että Shapiron työ jää täysin unohduksiin, kun leffassa on käytetty niin paljon jo olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Missä on Emily? on harmillisen epätasainen ja suoraan sanottuna huono trillerin ja komedian sekoitus. Filmi ei tunnu tietävän, onko se vakavasti otettava jännäri, vai vitsimielessä tehty hömppä, jolloin se suorastaan työntää katsojaa pois luotaan olemalla kahden genren kummallinen sekasikiö. Elokuva ei naurata eikä jännitä, mutta tarjoaa mitä laiskimpia ja typerimpiä käänteitä. Toki Emilyn katoamista on aluksi kiinnostavaa seurata, mutta jossain kohtaa alkaa huomaamaan, ettei leffasta löydy mitään muuta mielenkiintoista. Elokuvan käsikirjoitus on kehno ja samoin on myös ohjaus. Mitä ihmettä Feig mietti elokuvaa tehdessään? Anna Kendrick ja Blake Lively ovat välillä hyviä rooleissaan, mutta välillä myös surkeita. Kaikista huonoin on kuitenkin kammottavan puinen Henry Golding, joka jo itsessään pilaa lähes kaikki kohtaukset, joissa hän esiintyy. Tekniseltä puolelta löytyy hyviä juttuja, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten huonoa tekelettä. Jos olette lukeneet Darcey Bellin kirjan, voihan tämän filmatisoinnin käydä vilkaisemassa. Parhaiten elokuva sopii varhaisteinitytöille, jotka pitävät leffan päänäyttelijöistä, mutteivät muuten katso trillereitä, jolloin käänteet saattavat jopa toimia. Muita suosittelen pysymään kaukana Missä on Emily? -filmistä. Jos on ihan välttämätön pakko tietää, missä Emily on, kannattaa silti odottaa vuokraamismahdollisuutta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Simple Favor, 2018, BRON Studios, Feigco Entertainment