keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Arvostelu: Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981)

HALLOWEEN II - TAPPAJAN PALUU

HALLOWEEN II



Ohjaus: Rick Rosenthal
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Donald Pleasence, Charles Cyphers, Lance Guest, Pamela Susan Shoop, Gloria Gifford, Leo Rossi, Tawny Moyer, Ana Alicia, Hunter von Leer, Cliff Emmich ja Dick Warlock
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys ilmestyessään, minkä lisäksi myös kriitikot innostuivat siitä, joten jatkoahan oli tietty luvassa. Carpenter ei kuitenkaan halunnut itse ohjata jatkoa, sillä hänen mielestään hänen ei tarvinnut kertoa samanlaista tarinaa uudestaan. Hän valitsi seuraajakseen Rick Rosenthalin, mutta päätti silti kirjoittaa leffan yhdessä edellisen osan käsikirjoittajan, Debra Hillin kanssa. Lopulta Halloween II sai ensi-iltansa halloweenina 1981 (Suomeen leffa saapui vasta seuraavana vuonna lisänimellä "Tappajan paluu") ja vaikka tämäkin osa oli hitti, olivat tuotot paljon pienemmät edelliseen osaan verrattuna. Monet kriitikot myös haukkuivat filmin lyttyyn, eikä elokuva olekaan noussut samanlaiseen kauhuklassikkoasemaan kuin edeltäjänsä. Itse sain tietää Halloween-sarjasta jo lapsena ja tutustuin sarjaan muistaakseni sen huikean tunnusmusiikin kautta. Vuosien päästä katsoin Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloweenista (2007), mutten erityisemmin pitänyt siitä. Vasta viime vuonna näin vihdoin alkuperäisen Carpenterin Halloweenin ja pidin sitä erittäin hienona kauhun merkkiteoksena. Kirjoitin filmistä arvostelun ja kuten jo arviossani lupailin, päätin tänä vuonna jatkaa sarjaa arvostelulla Halloween II - tappajan paluusta. Tämä aiheutti kuitenkin haasteen, sillä leffan DVD-painos on hyvin harvinainen ja aloin jo pelätä, etten löytäisi sitä alle 20 euron hintaan. Ystäväni saapui kuitenkin pelastamaan päivän, sillä hän omistaa koko elokuvasarjan. Katsoimmekin leffan yhdessä eräänä kesäisenä iltana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Halloween - naamioiden yö!

Halloween-yönä tapahtuneiden murhien jälkeen henkiinjäänyt Laurie viedään sairaalaan, samalla kun tohtori Loomis yrittää löytää yhä karkuteillä olevan murhaaja Michael Myersin.

Elokuvan pääroolissa nähdään edellisen filmin tavoin Jamie Lee Curtis, joka palaa nuoren Laurien rooliin, joka selvisi Michael Myersin hyökkäyksistä. Tai no, pääroolissa ja pääroolissa... Laurien tehtävä on lähinnä makoilla sairaalan sängyssä, mutta hän on silti tapahtumien keskiössä, sillä Michael vaikuttaisi yhä olevan hänen perässään. Jossain kohtaa Laurie pääsee kuitenkin tekemään enemmän ja hän on kehittynyt rohkeampaan suuntaan... mikä on sinänsä kummallista, sillä leffa tapahtuu samana yönä kuin alkuperäinen Halloween, joten isompi kehitys ei tunnu kovin luonnolliselta. Curtis ei vieläkään vakuuta taidoillaan, mutta sopii osaansa toistamiseen.
     Donald Pleasence nähdään jälleen Michaelia hoitaneena tohtori Loomisina, joka saa yhä kuulla valitusta siitä, että hän olisi päästänyt Michaelin vapaaksi, vaikkei ollut edes paikalla, kun Michael karkasi. Harmillisesti tohtori Loomisillekään ei keksitä kunnollista käyttöä, vaan hän vain kulkee paikasta toiseen huolestuneena ja puhuu samoja asioita Michaelin pahuudesta kuin edellisessä leffassa. Pleasence vaikuttaakin hieman turhaantuneelta tästä syystä ja hänen esiintymisensä menee muutamassa kohtaa ylinäyttelemisen puolelle.
     Jos elokuva ei keksi käyttöä sen kahdelle tärkeimmälle sankarihahmolle, ketkä sitten nousevat isompaan rooliin? Michaelin unohdettavat uhrit tietysti! Filmi esittelee ison liudan uusia hahmoja, joihin ei ole panostettu minkään vertaa, jotta heistä jaksaisi välittää. Hahmot on luotu vain sitä varten, että Michael voisi tappaa heitä eri tavoin läpi leffan, jotta katsoja pysyisi tyytyväisenä. Näitä yksiulotteisia ja mitäänsanomattomia tyyppejä ovat mm. Lauriesta kiinnostunut nuori poika Jimmy (Lance Guest), tämän rasittava kaveri Budd (Leo Rossi), sairaanhoitajat Karen, Jill ja Janet (Pamela Susan Shoop, Tawny Moyer ja Ana Alicia), lääkärirouva Alves (Gloria Gifford), vartija Garrett (Cliff Emmich), sekä poliisi Hunt (Hunter von Leer). Uusia hahmoja ilmestyy mukaan tarinaan vähän väliä ja on hyvin haasteellista muistaa, kuka on kuka. Kun joku hahmoista ihmettelee, minne joku toinen on kadonnut, katsoja yrittää pohtia, kenestä edes on kyse? Elokuvassa nähdään myös Charles Cyphers edellisestä osasta tuttuna sheriffi Brackettina, joka joutuu saamaan selville, että hänen tyttärensä kuoli.
     Leffan todellinen päätähti on kuitenkin itse murhaaja Michael Myers, jota esittää tällä kertaa Dick Warlock. Hahmoa nähdään enemmän kuin viimeksi, minkä lisäksi hänen taustojaan avataan lisää. Samalla tietty mystisyys alkaa katoilla. Sen sijaan, että Michael olisi vain puhdasta pahuutta, kuten tohtori Loomis toteaa, hahmon kauheille teoille yritetään löytää muita syitä. Onneksi Michaelin uhkaavuus on silti pidetty tallessa, jolloin hän tarjoaa useita jännittäviä tilanteita.




Halloween II - tappajan paluu tapahtuu tosiaan samana yönä kuin ensimmäinen Halloween. Se jopa alkaa edellisen osan loppuhuipennuksesta, mikä on kuitenkin paikoitellen kuvattu hieman eri suunnista. Tämä on muuten todella mainio ratkaisu, jos ei ota huomioon kuvaa, jossa Michael hoipertelee taaksepäin parvekkeella, selkeästi leijuen ilmassa ennen putoamistaan maahan. Vanhan toisto auttaa katsojia pääsemään sisälle tunteeseen, että leffa jatkaisi suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Alun lisäksi filmi sisältää muitakin asioita, jotka todettiin hyviksi keksinnöiksi ensimmäisessä osassa ja ne on kopioitu lähes suoraan tähän leffaan. Elokuvan alkutekstien aikana nähdään tietty kameraa lähestyvä kurpitsalyhty, minkä lisäksi tässäkin osassa nähdään pitkä pätkä Michaelin näkökulmasta. Hahmot käyvät samanlaisia keskusteluja, mutta sentään sairaalalokaatio tuo mukaan oivaa raikkautta, jolloin leffa ei ole pelkkää kierrätystä.

Sairaalaa ei ole kuitenkaan hyödynnetty parhaimmalla mahdollisella tavalla, jotta se onnistuisi olemaan mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Ensinnäkin kyseessä on todella oudon autio sairaala - Laurie taitaa olla paikan ainoa potilas! Jos mukana oli edes pari muuta potilasta, olisi sairaala uskottavampi. Toiseksi sairaalan tilat esitellään erittäin kömpelösti ja sekavasti, jolloin katsojana on hyvin vaikea sanoa, milloin Michael on vaarallisen lähellä huonetta, jossa Laurie on hoidettavana. Ja kuten jo sanoin, sairaalassa pyörivät hahmot ovat täysin yhdentekeviä, katsojan silmissä jo valmiiksi kuolleita ruumiita, joita Michael käy yksittäin napsimassa pois pelistä. Hahmoja on luotu tarpeeksi monta, jotta edes puolentoista tunnin kesto täyttyisi, mutta suurimmaksi osaksi leffa onkin vain sitä, että joku päätyy yksin jonnekin ja Michael tappaa hänet. Tämä on aluksi jännittävää, mutta menettää tehonsa, kun leffasta ei tunnu löytyvän muuta sisältöä. Sen sijaan, että uusi ohjaaja Rick Rosenthal loisi edeltäjänsä John Carpenterin tavoin karmivaa ilmapiiriä, Rosenthal luottaa vain äkkisäikäytyksiin ja verisiin kohtauksiin, etenkin kun leffan täytyi kilpailla katsojista Perjantai 13. päivä -leffojen (Friday the 13th - 1980-) kanssa, jotka veivät murhaajafilmejä verisempään suuntaan. Nämä saavat katsojat viihtymään leffan parissa, mutta edellisen osan kauhu ja ennen kaikkea hienous ovat tästä osasta kaukana. Mukana on pari "kekseliästä" tappoa, mutta siihen se jää. Katsoja ei pysty jännittämään hahmojen puolesta, joista ei välitä yhtään.

Noin tunnin verran Halloween II - tappajan paluu vain pyörii ympyrää ja sitten vasta leffa alkaa vihdoin kertomaan jonkinlaista tarinaa. Sen lisäksi, että leffa luo syvällisempää selitystä Michaelin pahuuteen, se yrittää myös perustella, miksi murhaaja hyökkäsi juuri tiettyjen tyttöjen kimppuun ensimmäisessä elokuvassa. Näin elokuvaan on luotu yllättävä juonenkäänne, mutta koska se tuodaan mukaan täysin pohjustamatta, on se erittäin kömpelösti toteutettu ja luo hölmöjä juoniaukkoja. Tämän lisäksi Michael käy myös antamassa vihjeitä toiminnastaan, mikä sotii täysin edellisessä osassa esiteltyä murhaajapersoonaa vastaan. Jopa se, että Michael käy tappamassa mitäänsanomattomia hahmoja, kun hänen todellinen kohteensa on lähettyvillä, tuntuu kummalliselta. Näistä outouksista ja typeryyksistä, sekä kehnosta hahmogalleriasta huolimatta Halloween II on kuitenkin ihan menevä kauhuraina. Se tarjoaa muutamia kelpo säikäytyksiä, tarpeeksi toimivaa jännitettä, sekä viihdyttävän hengen, jotta sen jaksaa helposti katsoa läpi. Elokuvalla on tosiaan kestoa vain puolitoista tuntia, mikä menee hetkessä ohi.




Vaikka Rosenthal onnistui luomaan jännitettä oivallisten säikäytysten voimin, katsojana jää pahasti kaipaamaan Carpenterin taiturimaista ohjausta. Rosenthal ei ole saanut aikaiseksi ainuttakaan muistettavaa kohtausta, mutta toisaalta tämän voi myös ymmärtää, sillä kyseessä on herran esikoisohjaus. Edellistä osaa heikommasta käsikirjoituksesta voi kuitenkin syyttää Carpenteria ja edellisen osan kirjoittanutta Debra Hilliä, jotka ovat tainneet jatkaa tarinaa vain studion painostuksesta. Jos heiltä olisi löytynyt samaa innostusta kuin viimeksi ja Carpenter olisi yhä toiminut ohjaajana, olisi Halloween II varmasti laadukkaampi teos. Elokuvan kuvauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä ja paikoitellen leikkaus on kehnonpuoleista. Valaistus on välillä täysin olematonta ja synkemmistä kohtauksista voi olla vaikea saada selvää, ihan sama kuinka pimeässä huoneessa elokuvaa katsoo. Maskeeraukset ovat kuitenkin onnistuneesti toteutettuja. Ääniefektit ovat paikoitellen hyvinkin tönkköjä, mutta Michaelin karmiva hengitys on yhä tehokas. Elokuvan säveltäjiksi on merkitty edellisen osan musiikit säveltänyt John Carpenter ja uusi tekijä Alan Howarth, mutta todellisuudessa Howarth on vain muuttanut Carpenterin ikonisista sävellyksistä elektronisempia versioita, eikä ole luonut mitään uutta. Elektronisempi (ja siten halvemmalta kuulostava) soundi vie valitettavasti musiikeista tunnelmaa ja itseäni jopa raivostutti, miten Howarth meni pilaamaan Carpenterin hienon työn.

Yhteenveto: Halloween II - tappajan paluu on katsottava kauhujatko-osa, joka kuitenkin kalpenee pahasti Carpenterin alkuperäisen teoksen rinnalla. Uusi ohjaaja Rosenthal ei ole onnistunut luomaan samanlaista jännittävää ilmapiiriä, vaan luottaa äkkisäikäytyksiin ja verisyyteen. Tekniikka kyllä luo oivallisen viihdyttäviä ja jopa kekseliäitä tappohetkiä, mutta kikkailu tuntuu silti halvalta tehokeinolta. Pahinta on kuitenkin se, että suuri osa leffasta käytetään vain näihin säikyttelykohtauksiin, kun Michael Myers käy listimässä mitä unohdettavimpia sivuhahmoja, eikä kunnon tarinan kertomiseen. Vasta viimeisen puolen tunnin aikana tarina tuntuu oikeasti starttaavan. Harmillisesti sekin menee hieman pilalle, kun tekijät yrittävät löytää selitystä Michaelin tekoihin. Pahuus oli jo tarpeeksi hyvä syy! Jamie Lee Curtis ei vieläkään ole kummoinen pääroolissa, eikä hänen hahmolle ole keksitty kunnon käyttöä. Donald Pleasence joutuu toistamaan edellisen osan repliikkejään, mikä on selkeästi ärsyttänyt häntä, jolloin Pleasencen esiintyminen ampuu välillä yli. Heikkouksistaan huolimatta Halloween II - tappajan paluu on kuitenkin ihan menevä kauhuleffa, joka sopii hyvin halloweenina vietettävään elokuvailtaan. Mutta vaikka tekijät ovat selvästi halunneet, että alkuperäinen Halloween ja tämä katsottaisiin peräkkäin, en itse suosittele sitä, sillä tason pudotus leffojen välillä on huima.

Ensi vuonna palaan sitten sarjan pariin arvostelulla kauhufilmistä Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982). Sitä odotellessa toivotan kaikille jännittävää halloweenia!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Halloween II, 1981, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company


maanantai 29. lokakuuta 2018

Arvostelu: Hohto (The Shining - 1980)

HOHTO

THE SHINING



Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Philip Stone, Joe Turkel ja Barry Nelson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia / European Version: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Shining, eli suomalaisittain Hohto perustuu Stephen Kinginin samannimiseen kirjaan vuodelta 1977. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Stanley Kubrickin edellinen elokuva, Barry Lyndon (1975) ei ollutkaan menestynyt hyvin, jolloin Kubrick päätti tehdä mahdollisimman selkeän kassamagneetin. Tarinan mukaan Kubrick sulkeutui kirjaläjän kanssa toimistoonsa ja heitteli siellä hylkäämiään romaaneja päin seiniä. Lopulta hän innostui Kingin "Hohdosta" ja päätti toteuttaa sen elokuvana. Filmiä varten rakennettiin suuret lavasteet, joihin syttyi tulipalo alkuvuodesta 1979, mikä viivästytti kuvauksia. Lopulta Hohto sai ensi-iltansa loppukeväästä 1980, muttei ollut toivottu hitti, vaikka tuottikin hiljalleen rahansa takaisin. Elokuva ei myöskään saanut kovin positiivisia arvosteluita ja se oli jopa ehdolla huonoimman ohjaajan ja huonoimman naispääosan Razzie-palkinnoista! Stephen King itsekin haukkui elokuvaa. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut keräämään arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana kauhuelokuvana. Itse näin Hohdon ollessani kesäleirillä vuonna 2013. Elokuva oli mielestäni todella hyvä, mutten koskaan katsonut sitä uudelleen. Ajattelin kuitenkin, että jonain päivänä vilkaisisin sen jälleen kerran ja kun mietin, mitä kauhuelokuvia arvostelisin lokakuulle, Hohto tuli nopeasti mieleeni. Tilasinkin elokuvan Blu-rayna ja katsoin sen viime lokakuussa halloweenin aikaan. Ja pakkohan se on heti sanoa, että monet ovat oikeassa: Hohto edustaa kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Jack Torrance muuttaa työn takia Overlook-hotelliin perheensä kanssa. Lumimyrskyn yllättäessä perhe jää täysin erilleen muusta maailmasta, mikä alkaa vaikuttamaan jokaisen mielenterveyteen.

Jack Nicholson näyttelee Jack Torrancea, joka yrittää saada aikaiseksi kirjaa ja uskoo hotelliin eristäytymisen antavan hänelle kirjoitusrauhan. Häntä ei tosin palkata hotellille kirjoittamaan, vaan talonhoitajaksi talven yli. Siinä puuhassa Jackia ei kuitenkaan ikinä nähdä, vaan hän keskittyy tuijottamaan pelottavan tyhjää paperia. Jackissa itsessään on pelottava puoli, joka alkaa vähitellen nousemaan pintaan, kun eristäytyminen koituu liian kaameaksi. Nicholson on aivan mielettömän hyvä Torrancen roolissa alusta loppuun saakka. Hänen eleensä ja etenkin ilmeensä ovat paikoitellen täysin hulluja, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä. Nicholson pistää vain kunnolla menemään, mikä sopii lopputulokseen erinomaisesti. Hänen ilmeidensä avulla katsoja voi jatkuvasti ymmärtää, mitä hänen päässään liikkuu, olivat ajatukset sitten kuinka ikäviä tahansa.
     Jackin vaimoa, Wendy Torrancea näyttelee Shelley Duvall, joka on myös erinomainen roolissaan. On ollut jo vuosia tiedossa, että Duvall ja ohjaaja Kubrick eivät tulleet toimeen kuvauksissa, ja että Kubrick kohteli Duvallia huonosti, mikä sai näyttelijän stressaantumaan niin pahasti, että hän tuli oikeasti kipeäksi. On ollut myös puhetta siitä, että Kubrick olisi tehnyt näin, jotta Duvallin esiintyminen vaikuttaisi aidommalta. Jos näin on, niin Kubrick on onnistunut tavoitteessaan, sillä Duvallin näyttelemä paniikki on todella vakuuttavaa. Wendyn ahdistus välittyy hienosti katsojille.
     Myös Jackin ja Wendyn Danny-poikaa näyttelevä Danny Lloyd onnistuu roolissaan. Harmillisen usein lapsinäyttelijät ovat filmeissä heikoin lenkki, mutta Lloyd ei jää aikuisnäyttelijöiden varjoon. Parhaimmillaan hän on kohtauksissa, joissa Danny puhuu Tonylle, jota ei koskaan nähdä elokuvassa. Danny siis itse puhuu Tonyn repliikit erilaisella äänellä, mikä on saatu osuvan karmivaksi. Hahmolla on nimittäin erikoinen kyky "hohtaa" (mistä elokuvan nimikin tulee), jolloin hän voi nähdä ja kokea asioita, joita muut eivät voi.
     Elokuvassa nähdään myös Barry Nelson Overlook-hotellin johtaja Ullmanina, Scatman Crothers kokki Hallorannina, Joe Turkel baarimikko Lloydina ja Philip Stone tarjoilija Gradyna. Hekin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, mutta harmillisesti isoimmassa roolissa oleva Crothers ei täysin vakuuta. Hänen roolihahmonsa tarkoitus on lähinnä selittää katsojille asioita.




Vaikka Hohto onkin mielestäni yksi parhaista kauhuleffoista koskaan - kenties jopa kaikista paras - ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että elokuva olisi pelottavin. Olen nähnyt monia filmejä, jotka ovat saaneet minut jännittämään voimakkaammin, mutta yleisen laatutason puolesta tämä teos pesee niillä leffoilla lattioita. Hohdon kauhu syntyy jatkuvasta piinaavasta tunnelmasta, joka ei kovin usein päästä katsojaansa hengähtämään. Elokuvassa ei ole niinkään kunnollista musiikkia, mutta taustalla kuuluvasta äänimaailmasta on saatu upean ahdistava, ja kun ahdistavat äänet eivät kovin usein hiljene, katsojana jännittää kaiken aikaa jotain pahaa tapahtuvaksi. Leffa ei myöskään käytä äkkisäikäytyksiä, mihin nykypäivän kauhuelokuvat sortuvat, vaan se osaa rakentaa tunnelmaansa paremmin. Filmin rytmitys on aika hidas, mutta koska sen tunnelma on niin hienosti rakennettu, ei elokuva ole koskaan pitkäveteinen. Itse asiassa kyseessä on todella kiehtova teos, sillä siihen on saatu mukaan suurta mysteerisyyttä. Elokuva saattaa olla hyvinkin hämmentävä, sillä se ei tarjoa selkeitä selityksiä, vaan pieniä vihjeitä, joita katsojan täytyy yhdistellä luodakseen järkevän kokonaisuuden. Ja silti leffan lopetuskuva saa katsojan luopumaan kokonaan ideoistaan, sillä ne eivät luultavasti enää olekaan varmoja selityksiä. Pidän todella paljon elokuvan kummallisuudesta ja sen takia Crothersin näyttelemä selittäjähahmo tuntuu hieman oudolta lisäykseltä.

Crothersin lisäksi elokuvasta löytyy pari muutakin erikoisuutta. Muutamassa kohtaa leffa on nimittäin hieman tahattoman koominen, jolloin katsojan reaktiot ovat mitä luultavimmin täysin erilaiset kuin tekijät ovat toivoneet. Koomisuudet tavallaan rikkovat tunnelmaa, mutta samalla niissä on jotain häiriintynyttä ja karmivaa. Erikoinen ratkaisu ovat myös tekstit, jotka ilmestyvät aina välillä ruutuun. Aluksi ne vaikuttavat siltä kuin niiden olisi tarkoitus olla kirjan lukuja, mutta kun yhtäkkiä ruudun täyttää teksti "tiistai", katsojana lähinnä ihmettelee, miksi päivä piti kertoa. Sen jälkeen tekstit ilmoittavatkin päiviä ja lopussa kellonaikoja. Ajan kulumisen olisi voinut esittää jotenkin hienovaraisemmin, mutta tämäkin tyyli tuo mukaan jotain häiriintynyttä. Vaikka mukana on pieniä erikoisuuksia, eivät ne tosissaan haittaa minua. Kyseessä on aika lailla täydellinen mestariteos, joka saa jännittämään koko kestonsa ajan ja joka saa katsojana myös ajattelemaan pitkään, mitä juuri tuli nähtyä? Leffassa on tietty mukana todella ikonisia asioita, kuten hissistä purkautuva veri, karmivat pikkutytöt ja ennen kaikkea "Here's Johnny!" -kohta, joista on selvästi lainailtu kauhuelokuviin vuosien varrella. Harmi vain, ettei lainailusta huolimatta ole onnistuttu saavuttamaan samaa elokuvallista laatua.




En ole tähän mennessä nähnyt Stanley Kubrickilta kuin neljä elokuvaa tämän lisäksi, mutta niistä mitkä olen nähnyt, saattaa Hohto olla oma suosikkini. Vaikka 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971) ovat myös mestariteoksia, itse palaan kaikkein mieluiten Hohdon pariin. Tässä Kubrick taitaa tunnelmoinnin mielettömän hyvin. Leikkauksessa parasta antia ovat Dannyn näyt, joiden välähtävät kuvat epämiellyttävistä asioista lisäävät ahdistavaa henkeä.  Elokuva on kuvattu huikeasti. Tämä on yksi ensimmäisistä leffoista, joissa hyödynnettiin Steadicam-kameraa, jonka avulla kuvaaja kykenee kulkemaan todella nopeasti, eikä kuva heilu, sillä kameraa pitelevä laite pitää sen kaiken aikaa vakaana. Kameraa on hyödynnetty upeasti läpi leffan - etenkin pitkissä kuvissa, joissa kamera seuraa kävelevää (tai Dannyn tapauksessa kolmipyörällä kulkevaa) hahmoa. Tyyli lisää jännittävyyttä, sillä siitä tulee helposti sellainen tunne, että joku seuraisi hahmoa. Hotellin mutkittelevilla käytävillä kuvaustyyli saa myös jännittämään, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu... Alun ilmakuvatkin ovat näyttäviä ja kirveen iskuja seuraavat kuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Hotellin lavasteet ovat erittäin tyylikkäät ja valaisu on onnistunutta varsinkin loppuhuipennuksessa.

Hohdosta on olemassa kolme erilaista versiota. Ensimmäisessä versiossa oli mukana parin minuutin mittainen epilogi, mutta Kubrick päätti poistaa sen, kun leffa oli pyörinyt teattereissa vasta viikon, jolloin syntyi toinen versio, jota myydään Yhdysvalloissa. Euroopassa myydään yli kaksikymmentä minuuttia lyhyempää versiota, jota varten on tiivistetty kohtauksia ja leikattu joitain hetkiä kokonaan pois. Nyt katsoin Euroopassa myytävän version, mutta hämmästyksekseni olen nähnyt Yhdysvalloissa julkaistun version. Tajusin sen siitä, kun tällä kertaa lopusta puuttui kokonaan kohtaus täynnä luurankoja ja hämähäkinseittejä, jonka uudelleennäkemistä odotin.

Yhteenveto: Hohto on mestarillinen filmi ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista - tämä saattaa jopa olla suosikkini! Erityisen pelottava se ei ole, mutta mukaan on luotu niin loistavan piinaava tunnelma, että teos saa katsojan jännittämään lähes koko ajan. Kuvaustyyli joka tuntuu siltä kuin joku seuraisi hahmoa, välähdysnäyt joita Danny kokee, ahdistava äänimaailma, sekä tietty hieno näytteleminen tarjoavat todella pitkiä osioita, jolloin katsojana ei kykene hengähtämään, sillä kaiken aikaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jack Nicholson on tosiaan huikea pääroolissa, minkä lisäksi myös Shelley Duvall ja Danny Lloyd ovat fantastisia. Scatman Crothersin hahmo on paikoitellen hieman tönkkö lisäys, sillä hän selittää vähän liikaakin asioita. Leffa sisältää muutamia pienen pieniä ongelmia, mutta se on silti aika lailla täydellinen elokuva, jonka näkemistä suosittelen kaikille. Suosittelen Hohtoa etenkin sen klassikkoaseman vuoksi, sillä se on muokannut taidokkaasti kauhuleffakulttuuria. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa painajaisia, mutta etenkin kauhufaneille se on pakkokatsottavaa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017 - Muokattu 15.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shining, 1980, Warner Bros. Pictures, Hawk Films, Peregrine, Producers Circle


lauantai 27. lokakuuta 2018

Arvostelu: A Star Is Born (2018)

A STAR IS BORN



Ohjaus: Bradley Cooper
Pääosissa: Bradley Cooper, Lady Gaga, Sam Elliott, Andrew Dice Clay, Rafi Gavron, Anthony Ramos, Dave Chappelle, Shangela Laquifa Wadley, William Belli ja Greg Grunberg
Genre: draama, musiikki
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

A Star Is Born on uudelleenfilmatisointi vuoden 1976 elokuvasta Tähti on syttynyt (A Star Is Born), joka on uudelleenfilmatisointi vuoden 1954 elokuvasta Tähti on syntynyt (A Star Is Born), joka taas on uudelleenfilmatisointi vuoden 1937 elokuvasta Tapahtuipa Hollywoodissa (A Star Is Born). Vuonna 2011 Clint Eastwood kiinnostui klassisen tarinan kertomisesta uudestaan ja hänen oli tarkoitus ohjata elokuva, mitä olisi tähdittänyt Beyoncé, mutta Beyoncén tullessa raskaaksi, projekti jäi jumiin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että Bradley Cooper on kiinnitetty uuden filmatisoinnin pääosaan ja että hän myös ohjaisi elokuvan. 2016 laulaja Lady Gaga roolitettiin naispääosaan ja huhtikuussa 2017 alkoivat kuvaukset. Lopulta A Star Is Born sai ensi-iltansa elokuussa Venetsian elokuvajuhlilla, missä se sai paljon arvostusta ja nyt vihdoin elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin siitä ensimmäisen kerran kesällä, mutta aloin odottamaan sen näkemistä vasta, kun aloin kuulla, kuinka paljon sitä on ylistetty maailmalla. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa yhdessä tätini kanssa ja poistuin lähes sanattomana, sillä olin niin vaikuttunut kokemastani. A Star Is Born ei ole vain yksi vuoden parhaimmista elokuvista, vaan yksi parhaimmista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt. Bradley Cooper on esikoisohjauksellaan luonut mestariteoksen.

Muusikko Jackson Maine tapaa yöklubilla nuoren Ally-neidon ja kuullessaan tämän laulavan, Jackson haluaa Allyn esiintyvän hänen kanssaan. Mutta kestääkö Jackson, kun Ally alkaa saada enemmän mainetta kuin hän...

Bradley Cooper tekee uransa parhaan roolisuorituksen Jackson Mainena. Tämä elokuva tuntuu kaikin puolin Cooperin intohimoprojektilta ja hän antaakin kaikkensa muuttuessaan muusikoksi, joka vaikuttaa lavalla maailman huipulla olevalta staralta, mutta joka todellisuudessa kärsii vakavasta päihderiippuvuudesta. Cooper on täysin uskottava roolissaan ja hän todella uhrautuu hahmon vietäväksi. Hän ei koskaan tunnu näyttelevän, vaan katsojana saattaa kauhistella, mihin kuntoon Cooper on itsensä pistänyt. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko Jackson pidettävä heppu vai ei, sillä kännissä hän saattaa olla totaalisen hirveä kusipää muille. Hahmolle kirjoitettu kaari on erinomainen ja on inhottavaa seurata sivusta, kun alkoholismi tuhoaa Jacksonia pikkuhiljaa. Samalla katsoja on onnessaan nähdessään Jacksonin tämän hyvinä päivinä. Toivon todella, että Bradley Cooper voittaa roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon ja on huutava vääryys, jos hän ei saa edes ehdokkuutta! Huikeiden näyttelijänlahjojen lisäksi Cooper osoittaa tässä leffassa olevansa myös erinomainen laulaja.
     Stefani Joanne Angelina Germanotta, eli Lady Gaga näyttelee nuorta Allya, joka työskentelee päivisin paikassa, mitä hän inhoaa ja öisin hän laulaa homobaarissa. Ally tietää sisimmässään olevansa lahjakas, mutta hänen uskoa itseensä on vuosien ajan lytätty niin pahasti, ettei hän tiedä, pystyykö hän lähtemään Jacksonin mukaan. Jacksonin maailma sekä pelottaa että kiehtoo häntä, ja katsojana kannustaa Allya koko ajan todistamaan muille kykynsä. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan erityisemmin välittänyt Lady Gagan musiikista, mutta tässä elokuvassa hän todisti olevansa sekä upea laulaja, että todella lupaava näyttelijä. Yhtä lailla kuin olin hämmästynyt siitä, että Cooper on loistava laulaja, olen hämilläni siitä, kuinka hienon roolityön Lady Gaga tekee Allyna. Olen aina pitänyt erikoisesti pukeutuvaa Gagaa jokseenkin teennäisenä ja siksi olikin hienoa nähdä hänet näin aitona ja inhimmillisenä koko maailman edessä. Hän sopii osaansa täydellisesti, minkä lisäksi hänen ja Cooperin väliltä löytyvä kemia on käsinkosketeltavan todellista. Kaksikon rakkaus ei tunnu näyttelemiseltä, vaan täysin oikealta. Ensimmäisestä kohtaamisestaan lähtien heidän välillä vaikuttaa olevan jotain aitoa, lumoavaa, syvää ja koskettavaa.




Elokuvassa nähdään myös useita sivuhahmoja, jotka eivät tee erityistä vaikutusta, mutta ajavat kuitenkin hyvin asiansa. Allyn isä (Andrew Dice Clay) ja tämän kaverit, Jacksonin kuski (Greg Grunberg) ja homobaarin emäntä (Shangela Laquifa Wadley) tarjoavat oivaa huumoria mukaan, minkä lisäksi Rafi Gavron sopii hyvin menestyksekkääksi manageriksi. Sivunäyttelijöistä ainoa oikeasti mainitsemisen arvoinen on Sam Elliott, joka näyttelee Jacksonin isoveljeä Bobbya. Bobby toimii Jacksonin managerina ja yrittää pitää päihteisiin vajoavaa pikkuveljeään tolpillaan, mikä johtaa hyvin liikuttaviin hetkiin. Elliott on tuttuun tapaansa huikea ja hän pystyy tuomaan esille paljon tunteita pienillä ilmeillä ja eleillä. Hänen hahmonsa ei saa kovin isosti ruutuaikaa, mutta Elliott käyttää kaiken sen ajan parhaalla mahdollisella tavalla.

Minulta on joitain kertoja kysytty, miksi annan elokuville niin harvoin täysiä pisteitä. Joillekin riittää, että kyseessä on vain todella hyvä leffa, jotta he voivat antaa sille täydet pisteet, mutta itse haluan säästää täysiä pisteitä sellaisille elokuville, joita oikeasti pidän täydellisinä mestariteoksina. Ja A Star Is Born on mielestäni täydellinen. En keksi siitä mitään pahaa sanottavaa, virhettä tai ongelmaa, minkä vuoksi minun täytyisi viedä siltä pisteitä. Bradley Cooper ylitti kaikki odotukseni käsikirjoittaessaan, ohjatessaan ja näytellessään (unohtamatta laulamista - jumaliste hänellä on hieno ääni!) tässä leffassa. Kyseessä on Cooperin esikoisohjaus ja hän onnistui mahdottomassa. Hän, Eric Roth ja Will Fetters ovat tehneet erinomaista työtä käsikirjoituksen kanssa ja he ovat löytäneet parhaimmat hetket, jolloin näyttelijä voi kertoa paljon ihan vain eleillä ja ilmeillä. Tämän upean tekstin pohjalta Cooper on intohimoisesti ohjannut jokaisen kohtauksen mahdollisimman täydelliseksi. Tämä ei kuitenkaan tunnu liialta yrittämiseltä, vaan Cooper saa täysin luontevasti jokaikisestä kohtauksesta huikean. Cooper on löytänyt elokuvalleen täydellisen rytmityksen ja kuljettaa filmiä mestarillisesti alusta loppuun.




Elokuva nappaa mukaansa heti ensimmäisessä kohtauksessa, Jackson Mainen ja hänen bändinsä esiintyessä ison yleisön edessä. Heti alussa hämmästyin Cooperin taitoja niin laulajana kuin ohjaajana, eikä hämmästelyni loppunut siihen. Alusta alkaen pääsin katsomaan erinomaisia kohtauksia toisensa perään. Jossain kohtaa aloin pelätä, että taso tipahtaisi, sillä leffa tuntui olevan liiankin hyvä ollakseen totta, mutta olin äärimmäisen onnellinen, kun niin ei ikinä käynyt. A Star Is Born teki minuun vaikutuksen kerta toisensa perään, oli kyse sitten Lady Gagan näyttelijälahjoista tai aivan fantastisesti toteutetuista konserttikohtauksista. Katsojana oikeasti tuntuu siltä kuin olisi päässyt keikan backstagelle seuraamaan, kun kaksi äärimmäisen lahjakasta henkilöä antavat kaikkensa. Cooper ja Gaga todella antavat kaikkensa, niin lavalla kuin muissakin kohtauksissa. Kuten jo sanoin, heidän kemiansa on niin vahva, että hahmojen välinen rakkaus tuntuu täysin todelliselta. Tätä aitoutta vain vahvistavat heille kirjoitetut repliikit. Kyseessä ei todellakaan ole mikään puhtoinen hempeilyromanssi, vaan siitä löytyy paljon ongelmiakin. Hahmojen riidat tuntuvat todellisilta ja koska heidän rakkautensa vaikuttaa niin aidolta, ovat riidat entistäkin koskettavampia katsojalle. A Star Is Born on muutenkin äärimmäisen koskettava ja kaunis teos, joten suosittelen ottamaan nenäliinoja mukaan teatteriin, sillä ainakin minun näytöksessäni suuri osa katsojista itki.

A Star Is Bornista löytyy myös kiehtovia teemoja muusikon uraan liittyen. Elokuvassa pohdiskellaan, voiko laulajalla olla enää omaa ääntä ja sanottavaa, kun heidät tuotteellistetaan ja laitetaan ulos yleisön kulutettaviksi. Ally miettii, haluaako kukaan kuulla, mitä hänellä on kerrottavanaan musiikillisesti, kun taas Jackson yrittää taistella paikastaan, muun musiikkimaailman mennessä hänestä pikkuhiljaa ohi. Parin rakkaus vain vahvistuu, kun he toimivat toistensa muusana. Onkin hienoa, kuinka hyvin oman äänen sanoma on tuotu mukaan elokuvaan, joka on jo neljäs versio samasta tarinasta.




Tietysti minun täytyy kehua myös A Star Is Bornin musiikkia ja lauluja, sillä ne todella ovat kehumisen arvoiset. Aivan mahtavasta avausbiisi "Black Eyesista", Edith Piaf -coverin kautta erilaisiin soolo- ja duettoesityksiin, elokuvan kappaleet ovat loistavia ja jokaiseen lauluun on panostettu taidokkaasti. Gaga ja Cooper itse työstivät biisejä yhdessä muutamien muusikoiden kanssa, mikä sai minut pitämään heitä entistäkin lahjakkaampina. Filmin tähtihetkenä toimii Allyn ja Jacksonin ensimmäinen yhteislaulu "Shallow", mikä on aivan mielettömän hyvä. Laulu aiheuttaa minulle kylmiä väreitä joka kerta, kun kuulen sen ja voin rehellisesti todeta kuunnelleeni sen muutamakymmentä kertaa elokuvan näkemisen jälkeen. Kappale kertoo hienosti tarinan päähenkilöistä ja osoittaa upeasti, mihin Lady Gaga pystyy äänellään. Jos "Shallow" ei voita Oscaria parhaana alkuperäiskappaleena, suutun todella paljon!

Kyseessä on teknisestikin aivan huikea leffa. A Star Is Born on kuvattu häkellyttävän hienosti. Elokuva on täynnä mitä täydellisimpiä ja kauneimpia otoksia, joissa todella hyödynnetään värejä ja valaisua. Valaisu on tietty isossa osassa konserttikohtauksissa, jotka näyttävät fantastisilta. Kuten jo sanoin, keikkakohtaukset eivät tunnu siltä kuin katsoisi konserttitaltiointia televisiosta tai tietokoneelta, vaan katsojasta todella tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä fanina backstagella tai soittajana katselemassa pääparin yhteislaulua. Spottivaloja hyödynnetään loistokkaasti ja niillä luodaan kuvastoa, minkä haluaisi kehystää julisteeksi ja ripustaa seinälle. Leikkaus on juuri niin kuin pitää ja elokuva kulkee eteenpäin erinomaisella rytmityksellä. Puvustajat ovat päässeet keksimään kaikenlaista hauskaa leffan loppupäässä, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet hyvää työtä. Konserttikohtauksissa on vaikea sanoa, onko suuri osa yleisöstä luotu tietokoneella, vai saivatko tekijät houkuteltua tuhansia ihmisiä katsomaan, sanomalla että Lady Gaga esiintyy ilmaiseksi?

Yhteenveto: A Star Is Born on mestariteos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Itse asiassa kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Bradley Cooper osoittaa häikäisevät lahjansa niin näyttelijänä kuin ohjaajana ja laulajana. Hän on uppoutunut filmiin suurella intohimolla ja antaa kaikkensa jokaisella osa-alueella. Hänen ohjauksensa on mestarillista, hän näyttää että pärjäisi loistavasti muusikkonakin ja tarjoaa uransa parhaan roolisuorituksen. Myös Lady Gaga osoittaa huikeat lahjansa laulajana ja tekee erinomaisen roolisuorituksen naispääosassa. Toivottavasti häntä nähdään tulevaisuudessakin leffoissa. Sam Elliottkin tekee loistotyötä omassa osassaan. Elokuvan tarina kulkee täydellisesti eteenpäin ja jokainen kohtaus on upea. Konserttikohtaukset ovat aivan huikeaa seurattavaa, etenkin kun niissä esitetyt laulut ovat näin mahtavia. Filmistä löytyy paljon tunnetta, jolloin siinä saa nauraa ja iloita, mutta myös itkeä liikuttavissa hetkissä. Teknisesti elokuva on todella upea; kuvaus on aivan fantastista. Cooper saa kaikki palaset loksahtamaan paikoilleen juuri oikein, luoden täydellisen kokonaisuuden. En pysty ylistämään tätä filmiä tarpeeksi. Jos se ei tullut vielä selväksi, niin suosittelen A Star Is Bornia kaikille. Toivon todella, että filmi voittaa parhaan elokuvan ja parhaan miespääosan Oscar-palkinnot ja suutun, jos edes ihana "Shallow"-kappale ei vie pystiä. Cooper voisi myös saada ainakin ehdokkuuden ohjauksestaan, minkä lisäksi Gaga, Elliott, kuvaus, leikkaus ja äänipuoli ansaitsevat ehdokkuudet. Ihan oikeasti, käykää katsomassa tämä elokuva.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Star Is Born, 2018, Live Nation Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Peters Entertainment, Gerber Pictures, Joint Effort, Malpaso Productions, Thunder Road Pictures


perjantai 26. lokakuuta 2018

Arvostelu: Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982)

TIIKERINSILMÄ - ROCKY III

ROCKY III



Ohjaus: Sylvester Stallone
Pääosissa: Sylvester Stallone, Burt Young, Talia Shire, Carl Weathers, Burgess Meredith, Mr. T ja Hulk Hogan
Genre: urheilu, draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Urheiludraamaelokuva Rocky (1976) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti, mikä voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja nosti päätähti Sylvester Stallonen kuuluisuuteen. Elokuvalle päätettiin samantien tehdä jatkoa ja vuonna 1979 ilmestyikin Rockyn uusintaottelu (Rocky II). Sekin oli menestys, joten jatkoahan oli jälleen luvassa. Lopulta Rocky III, eli suomalaisittain Tiikerinsilmä - Rocky III ilmestyi keväällä 1982 ja vaikka kriitikot eivät lämmenneet sille yhtä paljon kuin edellisille osille, se tuotti edellisiä osia enemmän rahaa. Nykyään elokuva on tunnettu lähinnä siinä käytetyn Survivor-yhtyeen "Eye of the Tiger" -kappaleen ansiosta. Itse tutustuin Rocky-sarjaan lapsena katsoessani ensimmäisen osan, mutta koska en välittänyt urheilusta, ei elokuva tehnyt minuun vaikutusta. Vuosien varrella olen kuitenkin miettinyt sarjan katsomista kokonaan ja kun ilmoitettiin, että sarjaa jatkettaisiin filmillä Creed II (2018), tajusin, että nyt olisi oiva aika katsoa sarja läpi ja arvostella se. Ostin Rocky-leffat Blu-ray -pakettina ja katsoin ensimmäisen osan huomatakseni, että sehän on todella erinomainen teos. Pidin myös Rockyn uusintaottelua loistavana filminä, joten muutamaa viikkoa myöhemmin aloitin innoissani Tiikerinsilmä - Rocky III:n katsomisen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky ja Rockyn uusintaottelu!

Kolme vuotta Rocky Balboa on nauttinut nyrkkeilyn maailmanmestarin tittelistä. Tilanteeseen saattaa kuitenkin tulla muutos, kun raivopäinen tulokas Clubber Lang haastaa hänet otteluun. Clubber osoittautuu aiempia vaativammaksi vastukseksi, minkä takia Rocky tarvitsee valmennusta vanhalta viholliseltaan, Apollo Creediltä.

Sylvester Stallone on treenannut itsensä todella kovaan kuntoon Rocky Balboan roolia varten, mutta valitettavasti siihen jää tällä kertaa ihailuni herraa kohtaan. Stallone tarjoaa ihan hyvän roolisuorituksen, mutta tässä elokuvassa on selkeästi huomattavissa, että hän ohjasi itseään. Stallonen loistokkuus edellisistä osista on kadonnut, mikä vaivaa myös hahmoa. Kaksi edellistä elokuvaa jännitimme, kuinka Rocky oikein pääsee huipulle ja nyt kun Rocky on huipulla, leffaa vallitsee kysymys, että mitä tässä on enää kerrottavana? Jonkinlaista henkistä kasvua hahmolle on yritetty kirjoittaa, mutta se on aika kömpelösti toteutettu.
     Rockyn lisäksi muutkin tutut hahmot edellisistä osista tekevät paluun. Adrianista (Talia Shire) on vihdoinkin saatu pidettävä, sillä tällä kertaa hän kannustaa miestään kunnolla, mutta harmillisesti hän jää todella pahasti kaiken muun varjoon. Sen sijaan hänen veljensä Paulie (Burt Young) nousee edellistä filmiä paremmin esille. Burgess Meredith on sama äksy vanha herra valmentaja Mickeynä, mutta pääsee näyttämään myös herkempää puoltansa. Ainoa todellinen kehitys, mitä vanhoille hahmoille on saatu aikaan, on että Apollo Creed (Carl Weathers) on tällä kertaa Rockyn puolella. On kiinnostavaa nähdä, kuinka vanhat vastustajat tekevät yhteistyötä, mikä on ehdottomasti elokuvan parasta antia. Weathers myös tarjoaa filmin parhaan roolisuorituksen.
     Nyt kun Creed on Rockyn puolella, on italialaiselle orille täytynyt keksiä uusi vastus ja se on Laurence Tureaudin, eli Mr. T:n näyttelemä Clubber Lang, joka vihaa Rockya, koska... koska tarina kai vaatii sitä? Hahmosta on yritetty luoda samanlaista kuin Creedistä edellisissä leffoissa, mutta häneen ei ole luotu mitään muuta sisältöä kuin raivokas viha Rockya kohtaan, jolloin hän jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi hahmoksi. Tämä saa katsojan kyllä kannustamaan Rockyn voittoon, mutta leffasta puuttuu näin syvällisempi puoli ottelusta. Vaikka Mr. T:kin on kovassa kunnossa, ei hän ole näyttelijänä kummoinen ja hän "voittikin" roolistaan huonoimman tulokkaan Razzie-palkinnon.




Elokuvaa tosiaan vaivaa kysymys siitä, onko Rocky Balboan tarinassa enää mitään kerrottavaa? Tässä leffassa on hädin tuskin. Stallone toimii jälleen käsikirjoittajana ja elokuvasta voi huomata, että hän haluaa jatkaa Rocky-leffojen tekoa, muttei enää keksi, mitä hahmon kanssa voisi tehdä. Niinpä hän vain kopioi asioita suoraan edellisistä osista. Mukana on jopa pakollinen treenimontaasi "Gonna Fly Now" -kappaleen säestämänä. Joo, kopioihan Rockyn uusintaottelukin hetkiä ensimmäisestä osasta, mutta siinä leffassa on se vissi ero, että se rakentaa todellista jännitettä kahden ottelijan välille, jotta itse huipennusottelu todella tuntuisi kotikatsomossa asti. Leffoissa on myös se ero, että ensimmäisessä Rockyssa Rocky ei voittanut, jolloin toinen osa rakensi tunnelmaa siihen, kun Rocky vihdoin vie voiton. Tiikerinsilmä - Rocky III tuntuu lähinnä laiskalta yhdistelmältä kahdesta edellisestä elokuvasta ilman kunnon yritystä. Rockyn uusintaotteluun oli sentään panostettu kunnolla ja sen treenimontaasi aiheutti siksi yhä kylmiä väreitä. Tässä "Gonna Fly Now" on mukana vain, koska se nyt kai on pakollinen osa näitä leffoja. Tiikerinsilmä - Rocky III ei tarjoa missään kohtaa kylmiä väreitä, se ei nosta ihoa kananlihalle, eikä tee erityistä vaikutusta. Siinä missä Rockyn uusintaottelu sai minut pomppaamaan ylös ja hurraamaan Rockyn voittaessa, tämän leffan päätyttyä ajattelin vain, että tulipahan se katsottua.

Siinä missä Rocky ja Rockyn uusintaottelu olivat enemmän hahmoihin syventyviä draamaelokuvia kuin nyrkkeilyleffoja, Tiikerinsilmä - Rocky III on lähinnä puhdasta nyrkkeilyviihdettä. Filmi yrittää parissa kohtaa saada herätettyä tunteita katsojassa, mutta tunteet syntyvät lähinnä sen takia, että edelliset osat tekivät niin hyvää työtä saadessaan katsojan välittämään hahmoista. Syvällisyyttä yritetään luoda motivaatiopuheella, jonka antaakin tällä kertaa Adrian. Kiva, että sen antaa vihdoin Rockyn rakas, mutta kohtaus on niin kömpelösti kirjoitettu ja näytelty, että ehkä olisi parempi, jos sen olisi vain poistanut kokonaan... Vaikka elokuvasta löytyykin kritisoitavaa, en silti sanoisi, että kyseessä on heikko tekele. Tiikerinsilmä - Rocky III kalpenee todella pahasti edeltäjiensä rinnalla, mutta omana viihdeleffanaan se on ihan menevä. Ottelu Clubber Langia vastaan ei tunnu miltään, mutta onhan se ihan hauskaa katsoa, kun kornisti machoilevat äijät vetävät toisiaan turpaan. Paras ottelu käydään kuitenkin Rockyn ja tosielämän painija Hulk Hoganin näyttelemän Thunderlipsin välillä. Siinä meno vasta vedetäänkin niin yliampuvaksi, ettei kohtauksesta voi olla nauttimatta!




Stallonen olisi tosiaan kannattanut antaa ohjaus- ja käsikirjoitusvastuu eteenpäin, sillä olen varma, että joku muu olisi löytänyt Rockyn tarinasta jotain enemmän. Filmi on kuitenkin ihan oivallisesti kuvattu. Leikkauksessa elokuvaa on selkeästi tiivistelty paljon ja kyseessä onkin sarjan tähän mennessä lyhyin osa. Valaisu on mainiota ja maskeeraajat ovat päässeet lotraamaan öljyä nyrkkeilijöiden kehoja pitkin. Ääniefektit ovat osuvia ja Bill Conti tekee jälleen menevää työtä musiikkien kanssa. Pääasiassa elokuvasta jää mieleen Survivorin "Eye of the Tiger" -kappale, mikä ihan ymmärrettävästi voitti parhaan laulun Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot.

Yhteenveto: Tiikerinsilmä - Rocky III on ihan kelpo viihdettä, mikä jää kuitenkin kauas kahden edellisen osan hienoudesta. Siinä missä kaksi ensimmäistä Rocky-elokuvaa keskittyivät erinomaiseen ihmisdraamaan, henkilökuvauksiin ja tunnelman rakentamiseen, tässä vain mätkitään turpaan, sillä mitään muuta kerrottavaa ei hahmoista taida enää löytyä. Leffasta paistaa läpi Stallonen innostus jatkaa sarjaa, mutta siitä huomaa myös selvästi, ettei Stallone enää tiedä, mitä tehdä hahmonsa kanssa. Niinpä filmi kärsii itseääntoistavasta käsikirjoituksesta, laiskasta ohjauksesta ja kömpelöstä näyttelemisestä. Onneksi mukana on joitain hyviä asioita, kuten Rockyn ja Creedin välille muodostuva toveruus, sekä tappelu Thunderlipsiä vastaan, mitkä pitävät katsojansa viihdytettyinä loppuun saakka. Mistään erityisestä filmistä ei todellakaan ole kyse, mutta kyllä Tiikerinsilmä - Rocky III:n ainakin kerran katsoo. Edellisten leffojen faneille se on aika takuuvarma pettymys, mutta jos edelliset osat tuottivat pettymyksen, koska niissä ei ollut tarpeeksi menoa ja mäiskettä, voi tämä tuntua paremmalta teokselta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocky III, 1982, United Artists


keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Arvostelu: Psyko (Psycho - 1960)

PSYKO

PSYCHO



Ohjaus: Alfred Hitchcock
Pääosissa: Janet Leigh, Anthony Perkins, Vera Miles, John Gavin, Martin Balsam, John McIntire, Frank Albertson, Vaughn Taylor ja Mort Mills
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Robert Blochin "Psycho"-kirjaan (1959) perustuva Alfred Hitchcockin elokuva Psycho, eli suomalaisittain Psyko on yksi maailman tunnetuimmista ja arvostetuimmista kauhuelokuvista. Näin ei ollut kuitenkaan vielä vuonna 1960, kun teos ilmestyi. Silloin useita filmin käsittelemiä teemoja ja aiheita katsottiin pahasti, ja elokuva sai hyvin ristiriitaisen vastaanoton. Elokuva oli kyllä ehdolla neljästä Oscar-palkinnosta (paras ohjaus, paras naissivuosa, paras kuvaus ja paras lavastus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja kasvanut, kun se on innostanut useita elokuvantekijöitä työstämään samanlaisia projekteja. Nykypäivänä teosta pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. Itse joudun kuitenkin valitettavasti sanomaan, etten ole koskaan ennen nähnyt Psykoa. Olen halunnut nähdä sen jo usean vuoden ajan, kun olen ymmärtänyt sen merkityksen, mutten ole saanut sitä käsiini mistään. Eräänä iltana luulin sen tulevan televisiosta, mutta tajusin nopeasti, että kyseessä olikin vuoden 1998 uudelleenfilmatisointi. Vuoden 2017 lopussa ajattelin, että miksen ole koskaan vain tilannut leffaa internetin kautta ja niinpä ostinkin Psykon Blu-rayna. Olen odottanut täydellistä ajankohtaa katsoa elokuvan ja kun pidin tyttöystäväni kanssa 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen, yksi haasteen kategorioista oli "klassikko jota ei ole ennen nähnyt", jolloin tiesin Psykon sopivan tilanteeseen täydellisesti. Katsoimme elokuvan ja muutama päivä myöhemmin katsoin sen uudestaan, sillä halusin niin kovasti tutkia sitä lisää ennen arvion kirjoittamista.

Marion Crane varastaa töistään 40 tuhatta dollaria ja lähtee karkumatkalle. Paetessaan hän pysähtyy Batesin motellille, mitä ei olisi kannattanut tehdä...

Janet Leigh näyttelee Marion Cranea, joka tasapainottelee säädyllisyyden ja epäsäädyllisyyden välillä. Taidokkaan avauskohtauksen ansiosta katsoja pääsee helposti Marionin pään sisään ja ymmärtää, miksi hän päättää tehdä varkauden, vaikka hänellä vaikuttaisi olevan mukava perhe ja kunnollinen työpaikka. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti läpi leffan, jolloin katsojana kannustaa häntä onnistumaan, vaikka kyseessä onkin hävytön varkaus. Leigh on erittäin oivallinen osassaan ja tuo hienosti esille hahmonsa tunteet ja ajatukset jo pelkillä ilmeillään.
     Batesin motellia johtaa nuori mies nimeltä Norman Bates, jona nähdään Anthony Perkins. Vaikka kyseessä onkin lähes 50 vuotta vanha klassikkoteos, jonka varmasti kaikki tietävät, en silti halua paljastaa liikaa, joten voin sanoa Normanista lähinnä vain sen, että hänet on luotu upeasti. Tapa, jolla hahmo kirjoitetaan mukaan tarinaan ja kuinka hänestä avataan jatkuvasti uusia puolia, on erinomaista. Tähän vielä päälle Perkinsin loistosuoritus, niin ei ihme, että Norman Bates on jäänyt historiaan erittäin tunnettuna.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Vera Miles Marionin Lila-siskona, John Gavin Marionin Sam-poikaystävänä, Martin Balsam Marionin tapausta tutkivana yksitysetsivänä, John McIntire sheriffi Chambersina, Vaughn Taylor Marionin pomona, sekä Frank Albertson rikkaana herra Cassidyna. Itse maestro, eli ohjaaja Alfred Hitchcock tekee pienen cameoroolin Marionin työpaikan ulkopuolella ja hänen tyttärensä Pat Hitchcock esiintyy lyhyesti Marionin työkaverina.




Sen lisäksi, että Norman Bates on jäänyt hyvin ihmisten mieleen, ei todellakaan ole ihme, miksi Psykoa pidetään niin suuressa arvossa. Se todella on hieno teos. Ensimmäisellä katselukerralla pidin siitä erittäin paljon ja toisella kerralla vieläkin enemmän. Alfred Hitchcockin ohjaus on mestarillista ja filmin käsikirjoitus on suurimmaksi osaksi upea. Vaikken kiellä, että filmi on erinomainen, löysin siitä silti kaksi asiaa, jotka harmillisesti heikensivät sitä mielessäni ja ne täytyy sanoa tässä kohtaa, jotta voin loput arviosta käyttää elokuvan kehumiseen. Isoin ongelma Psykossa on sen viimeinen kohtaus, jossa hahmoille (lue "katsojille") selitetään periaatteessa koko leffa alusta loppuun. Ottaen huomioon, kuinka huikeasti elokuva käyttää tärkeää käsikirjoitussääntöä "näytä, älä kerro", tuntuu lopetus jokseenkin tyhmentävältä. Aivan kuin filmi yrittäisi sanoa katsojille: "Ette varmaan tajunneet mistään mitään, joten meidän täytyy nyt selittää kaikki." Jos elokuvaa on seurannut kunnolla, ei loppuhöpötys tarjoa mitään uutta tietoa. Se on täysin turha kohtaus, jota ilman leffa pärjäisi täydellisesti. Toinen ongelmani leffan kanssa - joka on paljon edellistä pienempi - on se, että vaikka on kiehtovaa, millainen ratkaisu puolessa välissä elokuvaa tehdään, ei toinen puolikas ole ihan yhtä tiivistunnelmainen. Tämä johtuu pääasiassa siitä, että elokuvan toinen puolikas seuraa eri hahmoja, jotka yrittävät tutkia, minne Marion katosi rahojen kanssa, eivätkä ne hahmot ole lainkaan yhtä kiinnostavia kuin Marion. Siinä olivat asiat, mistä en pidä Psykossa. Nyt siirrytään niihin hyviin puoliin...

Elokuvan ensimmäinen puolikas on aika lailla täydellinen, etenkin tarinankerronnallisessa mielessä. Vaikka Marion varastaa rahat ensimmäisen vartin aikana, ehditään hahmo pohjustamaan tarpeeksi hyvin, jotta katsoja tukee hahmoa tämän päätöksessä. Ja kuten jo sanoin, hahmo on kirjoitettu niin taidokkaasti, että katsoja pääsee hänen päänsä sisään. On niin jännittävää, kun kamera lähestyy autoa ajavan Marionin kasvoja, kun tämä käy päässään kuvittelemiaan keskusteluja pomonsa ja poliisin välillä. Hyvin pitkään leffan alussa elokuvan nimi saa täysin eri merkityksen, Marionin tullessa yhä vainoharhaisemmaksi matkallaan. Katsojan moraali pistetään testiin, kun alkaa pohtia, miksi edes jännittää Marionin puolesta ja kannustaa häntä, vaikka hän teki rikoksen; hän varasti rahaa henkilöltä, joka ei ollut tehnyt hänelle mitään pahaa. Yleensä tällaiset varkaudet oikeutetaan koston kautta, mutta Psyko saa katsojan ryöstäjän puolelle ilman tällaisia syitä. Todella pitkään leffa vaikuttaa vain piinaavalta psykologiselta trilleriltä, mutta Batesin motellilla leffa vaihtaa yllättäen genreään.




Tai no, yllättäen ja yllättäen... Vaikkei Psykoa olisi nähnyt, kaikki varmasti tietävät kyseessä olevan kauhuelokuva. Kaikki tietävät sen suihkukohtauksen, joka on jäänyt elämään ihan omaa elämäänsä ja jota on yritetty kopioida ja parodioida kaikki nämä vuodet. Siinä kohtaa filmi muuttuu kunnon mysteeriksi, ja vaikka seurattava hahmo vaihtuukin, jolloin leffan taso heikkenee hieman, pysyy jännitys yhä oivallisena. Katsoja janoaa tietoa siitä, mitä kummaa Batesin motellilla tapahtuu? Miksi Normanin äiti on lukkiutunut karmivaan taloonsa? Kysymyksiin vastaava huipennus on erinomainen, miksi onkin sääli, että koko homma yritetään pilata kohtauksella, jossa kerrataan, mitä viimeisen vähän yli puolentoista tunnin aikana tuli juuri katseltua. Pelkän yhden elokuvan perusteella ohjaaja Alfred Hitchcock vaikuttaa olevan sellaisen pälätyksen yläpuolella. Kenties hän vain pelkäsi, etteivät katsojat oikeasti ymmärtäisi elokuvaa ilman lopetusta. Tai joku studiopomo pelkäsi tätä ja päätti asian Hitchcockin puolesta. Suuri, suuri sääli, sillä muuten Hitchcock on tehnyt huikeaa työtä mysteerisyyden, jännityksen ja vainoharhaisuuden kanssa. Joseph Stefanon käsikirjoitus on erittäin mainio ja se sisältää loistavia keskustelukohtauksia. Suosikkini on ehdottomasti Marionin ja Normanin välinen dialogi jokaisen ihmisen vankilasta ja kuinka niistä ei voi koskaan päästä vapaaksi, ainakaan täysin.

Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu filmi. Yhtä selkeää taustakangasta lukuunottamatta Psyko on visuaalisesti kestänyt aikaa todella hyvin. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta muutama kohtaus tuntuu loppuvan liian lyhyeen. Jopa parin sekunnin lisääminen olisi rytmittänyt siirtymää paremmin. Valaisu on erinomaista, etenkin Marionin karkumatkalla, kun hänen naamansa kätkeytyy varjoihin yhä vain enemmän, vertauksena sille kuinka hahmo on yhä vain syvemmällä rikoksessaan. Lavasteet ovat hienot, varsinkin Batesin pelottavassa kodissa, minkä lisäksi elokuvan äänimaailma on oivallisesti toteutettu. Ja tietty minun täytyy hehkuttaa Bernard Herrmannin säveltämiä musiikkeja! Ne tuovat oman upean lisäyksensä filmin tunnelmaan. Hänen säveltämänsä tunnusmusiikki Psykoon on aivan täydellinen ja olenkin kuunnellut sitä useaan otteeseen sen jälkeen, kun katsoin elokuvan.




Yhteenveto: Psyko on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitää tiukasti otteessaan loppuun asti - tai ainakin melkein. Liian selittelevä loppu ja toisen puolikkaan tylsät hahmot pudottavat filmin tasoa hieman, mikä on sääli, sillä pääasiassa ohjaaja Alfred Hitchcock on tehnyt mestarillista työtä. On upeaa, kuinka ensimmäisen puolikkaan ajan katsoja todella pääsee Marionin pään sisälle ja kuinka jännitystä luodaan hiljalleen, kunnes filmi alkaa muuttua jopa piinaavaksi. Toisen puolikkaan mysteerisyys on hyvin kiehtovaa ja katsoja vaatii saada tietoa. Ja tiedolla en siis tarkoita sitä, kun koko elokuvan tapahtumat täytyy kerrata katsojille lopussa... Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa erittäin mainiosti rooleistaan, etenkin Norman Batesia näyttelevä Anthony Perkins, joka on aivan mahtava. Leffan käsikirjoitus on loistokkaasti rakennettu ja sen tekninen toteutus on muutamia pieniä poikkeuksia lukuunottamatta säilyttänyt tasonsa vuosien varrella häikäisevän hyvin. Suosittelen Psykoa ihan kaikille, sillä se todella on jättänyt voimakkaan jälkensä elokuvahistoriaan. Etenkin kauhufanien täytyy nähdä tämä leffa, jotta ymmärtää, mistä monet nykypäivän kliseet on kopioitu. Elokuva sai minut innostumaan Hitchcockin muusta tuotannosta, enkä malta odottaa näkeväni lisää hänen töitään! Hitchcockin kuoltua vuonna 1980, studio päätti rahastaa oikein kunnolla ja teki elokuvalle kolme jatko-osaa, sekä uudelleenfilmatisoinnin, minkä jo mainitsinkin. Kunnioitan tätä leffaa niin paljon, etten välttämättä halua koskaan nähdä sen jatko-osia. 1998-version saatan joskus katsoa, jos se vaikka saisi minut arvostamaan tätä alkuperäistä elokuvaa entistäkin enemmän...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.johneaves.wordpress.com
Psycho, 1960, Shamley Productions


tiistai 23. lokakuuta 2018

Arvostelu: Näkymätön mies (The Invisible Man - 1933)

NÄKYMÄTÖN MIES

THE INVISIBLE MAN



Ohjaus: James Whale
Pääosissa: Claude Rains, William Harrigan, Gloria Stuart, Henry Travers, Una O'Connor, Forrester Harvey ja Dudley Digges
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Invisible Man, eli suomalaisittain Näkymätön mies perustuu H. G. Wellsin samannimiseen kirjaan vuodelta 1897. Elokuvan työstäminen lähti käyntiin, kun Universal-yhtiö tajusi edellisten kauhuleffojensa, Draculan (1931), Frankensteinin (1931) ja Muumion (The Mummy - 1932) olleen kassamagneetteja ja alkoi etsiä uutta tarinaa kerrottavaksi. Wellsin kirja valittiin ja kuvaukset lähtivät käyntiin. Näkymätön mies ilmestyi marraskuussa 1933 ja sekin oli menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Vuosien varrella elokuva on noussut kauhuklassikon asemaan ja vaikkei se ole yhtä tunnettu teos kuin vaikkapa Dracula, löytyy sillekin faneja yhä tänä päivänä. Itselleni hahmo ei ollut kovin tuttu, toisin kuin muut Universalin monsterit. Olin nähnyt hahmon aiemmin filmeissä Herrasmiesliiga (The League of Extraordinary Gentlemen -2003) ja Hotel Transylvania (2012), mutta siihen se jäi. Viime vuonna päätin kuitenkin ostaa Universalin monsterielokuvapaketin, johon myös Näkymätön mies kuului. Järjestin viime syksynä halloweenin kunniaksi kyselyn, jossa lukijat saivat äänestää, minkä monsteriklassikon arvostelen ja yllättäen Dracula ja Frankenstein saivat saman verran pisteitä. Päätinkin jatkaa tänä vuonna samalla lailla ja arvioida kaksi hirviöklassikkoa tällekin syksylle. Pari viikkoa Muumion katselun jälkeen katsoin vihdoin Näkymättömän miehen ja yllättäen pidin siitä enemmän kuin etukäteen ajattelin.

Tutkija Jack Griffin keksii keinon muuttua näkymättömäksi ja testaa sitä itseensä. Näkymättömyyden lisäksi hänestä tulee myös hullu murhaaja.

Elokuvan nimikkoroolissa näkymättömänä miehenä, eli Jack Griffininä nähdään Claude Rains. Tai no, ei nähdä, sillä hänhän on näkymätön! Hehee! Joka tapauksessa Rains esittää hahmoa ja koska leffassa on useita hetkiä, jolloin häntä ei nähdä, on Rainsin täytynyt pistää kaikkensa peliin pelkällä äänellään. Hänen äänensä sopiikin täydellisesti hullun tiedemiehen rooliin ja hän kykenee tuomaan tunteensa erinomaisesti esille, vaikkei hänen kasvojansa näytetäkään. Hahmon esittäminen oli Rainsille usein kauheaa, sillä hän joutui esiintymään kasvot kokonaan käärittyinä, täysin pimeät aurinkolasit silmillään. Rainsin oli vaikea nähdä tai edes hengittää, mutta silti hän onnistui luomaan hienon hahmon. Alunperin rooliin kaavailtiin Frankensteinissa ja Muumiossa hirviöitä esittänyttä Boris Karloffia, mutta mielestäni on hyvä päätös, että yhtiö kokeili välillä jotakuta muutakin.
     Näkymättömän miehen lisäksi tärkeitä hahmoja ovat myös Griffinin kanssa työskennellyt tohtori Kemp (William Harrigan), Griffinin hylkäämä tyttöystävä Flora (Gloria Stuart), sekä Floran tutkijaisä tohtori Cranley (Henry Travers). Harrigan on mainio pelokkaana tiedemiehenä ja Travers on uskottava vanhana ja rauhallisempana tutkijana. Stuart on se tuohon aikaan perinteinen avuton blondi neitokainen. Tällä kertaa erona tosin on, ettei leffan "hirviö" ole neidon perässä, mikä toisaalta tekee Florasta hyvin unohdettavan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Dudley Digges poliisimestarina, sekä Una O'Connor ja Forrester Harvey majatalon pitäjinä. Harvey on hieman koominen pökkelönä majatalon isäntänä, mutta todelliset naurut tarjoaa pahasti ylinäyttelevä O'Connor. Hänen kirkaisunsa ja traagiset hetkensä ovat niin teatraalisia, ettei häntä voi mitenkään ottaa tosissaan.




O'Connorin roolityön lisäksi Näkymätön mies on muutenkin aika koominen teos. Kohtaukset, joissa Jack Griffin suunnittelee ääneen maailmanvalloitusjuontaan, ovat hyvin hölmöjä. Niiden takia Jack onkin aika tyypillinen hullu tiedemieshahmo, jota on vaikea pelätä. Sentään tekijät onnistuivat tällä kertaa tekemään "hirviöstä" oikeasti pahan, toisin kuin Muumiossa, jossa katsoja lähinnä sääli monsteria. Aluksi Jack vaikuttaa tosin olevan vain hieman ilkikurinen, kiusatessaan näkymättömänä pienen kylän asukkaita. Lukemani perusteella elokuvan koomisuus ei kuitenkaan johdu siitä, että se olisi vanhentunut kehnosti; jo ilmestyessään filmiä nimittäin kritisoitiin sen huumorillisuudesta. Itse en kuitenkaan kritisoi leffan koomisuutta. Itse asiassa minun silmissäni se nosti tämän leffan edellisten Universalin monsterifilmien yläpuolelle!

Erityisen ihmeellisestä teoksesta ei ole kyse, mutta Näkymätön mies nappasi minut oivallisesti mukaansa, eikä siinä ollut ainuttakaan tylsää hetkeä. Huumorista huolimatta pariin kohtaukseen on saatu oivaa jännitettä, sillä katsojana ei voi tietää, missä näkymätön mies liikkuu. Kaikkein parhaiten elokuva piti minut kiehtoutuneena, kun Jack nähdään riisumassa kääreitä päänsä ympäriltä tai kun hän liikkuu pelkästään paidassa ja housuissa. Nykypäivänä näkymättömän miehen voi helposti toteuttaa tietokone-efektien avulla, muttei sellaisia ollut 1930-luvun alussa. Olikin niin hienoa, kuinka leffa sai minut useasti ihmettelemään: "Miten tuo tehtiin?" "Miten tuo oli mahdollista?" Parissa kohtaa kuvassa näkyy selkeät rajat, mistä Griffin on liitetty jälkikäteen taustaa vasten, mutta pääasiassa näkymättömyystehoste on upeasti luotu. Sen ansiosta leffa olisi melkein saanut puoli tähteä enemmän, mutta harmillisesti hätäisesti kirjoitettu huipennus saa lopun lässähtämään. Pidin silti Näkymätöntä miestä oikein hyvänä teoksena, mistä olin yllättynyt, sillä en erityisemmin odottanut siltä mitään.




Elokuvan on ohjannut Frankensteinin tekijä James Whale, joka onnistui tässä mielestäni paremmin kuin siinä. Leffan tunnelma on oivallisesti luotu, vaikka olenkin aika varma, että monet koomiset hetket tulivat vahingossa mukaan. R. C. Sherriffin työstämä käsikirjoitus on ihan hyvä, vaikkakin hahmojen repliikit ovat usein liian selitteleviä. Sen sijaan, että hahmot olisivat sanoneet "nyt minä teen näin" tai "seuraavaksi minä teen noin", tekemisen olisi voinut vain näyttää. Näkymätön mies on hyvin kuvattu ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa. Valaisu on onnistunutta, minkä lisäksi lavasteet näyttävät tyylikkäiltä. Näkymättömän miehen puvustajalle hatunnosto. Paria hetkeä lukuunottamatta elokuvassa ei valitettavasti kuulla musiikkia, mutta muuten äänityöskentelyssä on selvästi kehitytty parin vuoden aikana, eikä taustakohinaa kuulu samalla lailla kuin Draculassa, eikä ääni katkeile leikkauksen takia kuten Frankensteinissa.

Yhteenveto: Näkymätön mies ei ole kovin pelottava elokuva, mutta yllättävän hauska se onnistuu olemaan (en tosin tiedä, oliko tämä tekijöiden tarkoituksena). Vaikka Claude Rains onkin mainio leffan nimikkohahmona, on hänen maailmanvalloituspuheensa usein niin hölmöä, ettei sitä voi mitenkään ottaa tosissaan. Tähän vielä päälle, kuinka hänen pahat aikeensa koostuvat usein pelkistä pienistä ilkikurisista tempauksista, sekä Una O'Connorin ylinäyttelemä majatalon emäntä, onnistuu filmi viihdyttämään ja naurattamaan alusta loppuun. Sen lisäksi leffa myös saa katsojan hämmästelemään, miten ihmeessä näkymättömyystehoste luotiin 1930-luvulla? Onkin harmi, että kun filmi on pääasiassa niin oivallinen, se lässähtää ihan viime hetkillä todella laimeaksi. Kokonaisuus jää kuitenkin hyvän puolelle ja pidin leffasta enemmän kuin aiemmista Universalin hirviöelokuvista. Kaikille kovan luokan elokuvaharrastajille, vanhan ajan leffoista innostuville ja kauhufaneille suosittelen Näkymätöntä miestä oikein lämpimästi. Palaan Universalin monsterileffojen pariin taas ensi vuonna, Frankensteinin morsiammen (Bride of Frankenstein - 1935) ja Ihmissuden (The Wolf Man - 1941) kanssa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.kirbymuseum.org
The Invisible Man, 1933, Universal Pictures


sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Arvostelu: Halloween (2018)

HALLOWEEN



Ohjaus: David Gordon Green
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Toby Huss, Haluk Bilginer, Will Patton, Dylan Arnold, Virginia Gardner, Jefferson Hall, Rhian Rees, Miles Robbins, Drew Scheid ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi ennakkoarvioistaan huolimatta suureksi hitiksi ja vuosien varrella myös klassikkoasemaan. Leffa sai ison kasan jatko-osia ja 2000-luvun alussa myös kaksi uudelleenfilmatisointia Rob Zombien toimesta. Vuonna 2009 ilmestynyt Halloween II ei ollut mikään suuri hitti, mutta se tuotti tarpeeksi rahaa, jotta tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja lopulta siihen kiinnitetyt tekijät siirtyivät eri leffan pariin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että kolmannen osan sijaan uusi Halloween-elokuva tulisikin olemaan täysin uusi ja itsenäinen teos. Kuitenkin samana vuonna Dimension Films -yhtiö menetti oikeudet Halloween-sarjaan, jolloin projekti lakkautettiin. 2016 Blumhouse- ja Miramax-yhtiöt nappasivat elokuvasarjan oikeudet itselleen ja alkoivat työstämään uutta leffaa. Projekti saatiin kuin saatiinkin rullaamaan ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa. Ja nyt, vihdoin ja viimein uusi Halloween-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin heti, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Petyin hieman ensimmäiseen traileriin, mutta sen jälkeiset mainokset ovat jälleen nostaneet kiinnostustani. Innostukseni lisääntyi, kun luin lähes ylistäviä ennakkoarvosteluja, mutta samalla hämmennyin, kun juuri ennen ensi-iltaa julkaistut arviot olivat myös aika negatiivisia. Meninkin hieman ristiriitaisin tuntein katsomaan leffan ja lähdinkin pois jokseenkin ristiriitaisin tuntein.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan alkuperäistä elokuvaa Halloween - naamioiden yö!

40 vuotta alkuperäisen Halloweenin tapahtumien jälkeen henkiinjäänyt Laurie Strode on kouluttanut itsensä taistelijaksi siltä varalta, että hän joutuisi kohtaamaan murhaaja Michael Myersin uudestaan. Halloween-yönä Laurien pahin pelko käy toteen ja Michael saapuu takaisin kaupunkiin etsimään Laurieta ja tämän perhettä...

Jamie Lee Curtis palaa Laurie Stroden rooliin ja tarjoaa huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin alkuperäisessä Halloween - naamioiden yössä. Tämä on tietty täysin ymmärrettävää, sillä alkuperäinen elokuva oli Curtisin ensimmäinen elokuvarooli ja näiden 40 vuoden aikana hänellä on ollut hyvin aikaa kehittyä. Curtis selvästi nauttii tämän leffan teosta ja hän hyppää täysillä mukaan ikääntyneen Laurien saappaisiin. Paikoitellen Curtisin roolityö takeltelee, mutta tämä johtuu lähinnä pöhköistä repliikeistä, joita hänelle on joihinkin hetkiin kirjoitettu. Hahmona Laurie on täysin toisenlainen kuin alkuperäisessä Halloweenissa. Herkkä ja ujo tyttö on muuttunut tiukaksi ja tylyksi erakoksi, joka valmistautuu Michael Myersin vapautumiseen kuin tuomionpäivään. Tuomionpäivästä puheenollen, usein elokuvan aikana Laurie tuntuu hyvin vahvasti Sarah Connorilta Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991). Molemmat ovat selvinneet pysäyttämättömältä voimalta ja yrittäneet varoittaa tästä muita, mikä saa muut pitämään heitä hulluina. He ovat myös yrittäneet kouluttaa lapsensa sitä varten, jos tämä tappaja palaisi, mikä on johtanut rikkinäiseen äiti-lapsi -suhteeseen. Harmi vain, ettei Curtis ole läheskään yhtä cool kuin Linda Hamilton Terminatorissa.
     Vuosien varrella Laurie on saanut tyttären, Karenin (Judy Greer), joka on aikuistuessaan mennyt naimisiin ja saanut oman lapsen, Allysonin (Andi Matichak). Valitettavasti Laurien ja Karenin vaikeaa suhdetta käsitellään hyvin kömpelösti, sekä aivan liian vähän, jolloin se ei saa hetkautettua katsojaa. Sen sijaan elokuva keskittyy yllättävänkin (vai pitäisikö sanoa käsittämättömän) paljon Allysonin ja tämän poikaystävän, Cameronin (Dylan Arnold) väliseen suhteeseen. Hahmoina Allyson ja Karen eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta Greer ja Matichak tekevät tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan kannustamaan heitä. Karenin miestä esittävä Toby Huss tekee myös ihan kelpo työtä, vaikka hänen roolikseen jää perinteinen "en-usko-naisten-hössötyksiin-kauhuleffoissa" -mieshahmo.
     Elokuvassa nähdään myös Will Patton Michaelia jahtaavana poliisina, Haluk Bilginer Michaelia tutkivana tohtori Sartainina, Virginia Gardner Allysonin parhaana kaverina ja Miles Robbins tämän poikaystävänä, Drew Scheid Cameronin parhaana ystävänä, sekä Jefferson Hall ja Rhian Rees Michaelista tutkimusta tekevinä toimittajina. Hahmot eivät ole kovin kiinnostavia, joten on alusta alkaen selvää, että monet heistä päätyvät Michael Myersin uhreiksi.
     Itse murhaaja Michael Myersia esittävät James Jude Courtney ja alkuperäisestä Halloweenista tuttu Nick Castle. Tuttuun tapaansa Michael on karmiva ilmestys, hiippailessaan naapurustossa valkoiseksi maalattu, vaikkakin hyvin kulunut William Shatner -maski päässään. Michael on edelleen yhtä vaarallinen uhka kuin alkuperäisessä leffassa, vaikka alussa onkin hieman hassua, että kyseessä on jo vanha pappa.




Kun sanoin, että poistuin teatterista ristiriitaisin tuntein, tarkoitin, että suurimmaksi osaksi leffan ajasta en osannut sanoa, onko se hyvä vai ei. Paikoitellen Halloween on todella hyvä, jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta välillä se on myös typerä ja pitkäveteinen. Elokuvalla esimerkiksi kestää oudon kauan lähteä käyntiin. On ymmärrettävää, että alussa täytyy näyttää, millaiseksi Laurie on muuttunut, sekä esitellä hänen perheensä, mutta tätä ei tehdä kovin kiinnostavalla tavalla. Ensimmäisen puolen tunnin ajan katsojana lähinnä odottaa, milloin Michael Myers pääsee vapaaksi vankilasta ja aloittaa murharetkensä. Murhaajaa tutkivat toimittajat saavat alkupäässä aivan liikaa ruutuaikaa, eikä heidän tutkimuksensa kerro katsojille mitään sen enempää kuin mikä kerrottiin jo alkuperäisessä osassa: Michael Myers on sisältä pelkkää pahuutta. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos toimittajat olisivat tutkineet, kuinka tappaja päätyi takaisin telkien taakse, vaikka Halloween - naamioiden yö päättyi siihen, että hän pääsi karkuun. Tämä vain on sellainen juoniaukko, mikä pitää hyväksyä heti alussa, jotta loppuleffasta voi nauttia.

Kun Michael sitten vihdoin pääsee vapaaksi, hakee ikonisen naamarinsa ja lähtee tositoimiin, tuntuu elokuva vihdoin käynnistyvän. Pitkät kuvat, mitkä seuraavat Michaelia, tämän kulkiessa naapuruston katua pitkin ja vaaniessa uhrejaan ovat aivan mielettömän hyviä ja jännittäviä. Ne saisivat katsojan antamaan anteeksi ensimmäisen puolen tunnin takeltelun, jos siitä ei jatkuvasti leikattaisi johonkin tylsempään. Ketä muka kiinnostaa Allysonin ja Cameronin tanssijaiset? Tämän leffanhan oli tarkoitus kertoa siitä, kun Laurie ja Michael Myers kohtaavat toisensa vuosien jälkeen! Pitkän ajan elokuva heittelee niin, että se näyttää sekaisin jännittäviä murhakohtauksia ja tylsiä draamakohtauksia, joihin kirjoitetut tunteet eivät välity katsomoon. Jossain kohtaa tekijät yrittävät vetäistä maton katsojien jalkojen alta, mutta epäonnistuvat siinä pahasti. Onneksi loppuleffa ei silti ole täysin tuhoon tuomittu, vaan Halloween itse asiassa paranee huomattavasti, kun se pääsee huipennukseensa. Vaikka elokuva on siihen mennessä sisältänyt hieman karmivia hetkiä, vasta finaali saa jännittämään ja vasta silloin katsoja saa rahoilleen vastinetta. Lähes erinomaisesti rakennettu huipennus saikin minut lopulta tarpeeksi tyytyväiseksi, jotta sain annettua positiivisen arvosanan elokuvalle. Alkuperäisen klassikon tasoa en koskaan uskonut tämän Halloweenin saavuttavan, mutta olin silti pettynyt lopputulokseen. Elokuvasta kun jatkuvasti huokuu ainekset huomattavasti parempaankin tekeleeseen.




Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedioista tunnettu David Gordon Green, joka osoittaa pätevyytensä myös kauhupuolella. Paikoitellen Green luottaa turhankin paljon äkkisäikäytyksiin, mutta muutama kohtaus osoittaa, että hän osaa luoda kunnon tunnelmaakin, eikä pelkkiä halpoja kikkoja. Green on myös toiminut käsikirjoittajana yhdessä Jeff Fradleyn ja koomikko Danny McBriden kanssa, ja heidän tekstistään huokuu rakkaus alkuperäistä Halloweenia kohtaan. Filmi on täynnä pieniä viittauksia sarjan kaikkiin osiin, vaikka tarina onkin jatkoa vain alkuperäiselle leffalle. Välillä tämä johtaa todella typeriin repliikkeihin, mutta pari viittausta ovat oikeasti nokkelia. Greenin lisäksi myös McBriden komediatausta näkyy selvästi, sillä muutamassa kohtauksissa vitsejä kuullaan montakin. Olen huomannut, että tämä on aiheuttanut kritisointia, mutta itse pidin esimerkiksi Vickyn vahtimasta vitsikkäästä muksusta (Jibrail Nantambu), jonka repliikit ovat hulvattomia. Sitten taas mukana on täysin turha kohtaus, jossa kaksi poliisia keskustelevat lounaistaan, minkä voisi poistaa kokonaan. Elokuvassa on muutenkin kohtia, jotka olisi pitänyt leikkaamossa karsia. Muuten filmi on kuitenkin ihan hyvin leikattu ja aivan erinomaisesti kuvattu. Visuaaliselta ilmeeltään Halloween on todella tyylikkään näköinen niin kuvauksellisesti ja valaisullisesti kuin lavasteiltaan ja maskeerauksiltaan. Kun itse tapahtumat eivät kiinnostaneet, jäin seuraamaan hienoa teknistä toteutusta. Ääniefektitkin ovat oivallisesti toteutetut. Musiikeissa tietty kierrätetään alkuperäisen leffan ikonisia sävelmiä, minkä lisäksi mukana on uusia, John Carpenterin Cody-pojan ja Daniel Daviesin säveltämiä melodioita.

Yhteenveto: Halloween on selkeistä ongelmistaan huolimatta kelpo kauhuelokuva. Jotkut kohtaukset ovat jännittäviä ja muutenkin loistavasti toteutettuja, kun taas toiset ovat pitkäveteisiä, typeriä tai tarpeettomia. Jos elokuvasta karsisi turhia hetkiä pois ja keskittyisi enemmän olennaiseen, eli Laurien ja Michael Myersin jälleenkohtaamiseen, olisi kyseessä huomattavasti tiivistunnelmaisempi ja kiehtovampi paketti. Tekijöiden olisi pitänyt myös rohkeammin syventyä Laurien ja Karenin rikkinäiseen äiti-tytär-suhteeseen, eikä antaa näin paljoa huomiota teiniromanssille. Onneksi elokuva parantaa tasoaan loppua kohti, vaikka aluksi kompastuukin pahasti käsittämättömän hölmöön juonenkäänteeseen. Loppuhuipennuksessa päästään vihdoin itse asiaan, mikä johtaakin aivan erinomaisiin tilanteisiin. Tämä saa hieman antamaan anteeksi leffan mokailuja. Lisäksi elokuvan visuaalinen puoli on huikean hyvin luotu aina upeasta kuvauksesta hienoihin lavasteisiin. Taidokkaan teknisen puolen ansiosta tylsempiäkin kohtauksia katsoo mielellään. Ja onhan se mahtavaa päästä kuulemaan John Carpenterin ikonisia sävellyksiä! Loppujen lopuksi voin siis suositella uuden Halloweenin katsomista, mutta sillä varauksella, että joitakin katsojia elokuvan ongelmat voivat häiritä vielä enemmän kuin itseäni. Toisia taas viat eivät haittaa ja he nauttivat leffasta paljon enemmän. Kyllä minä sen verran elokuvan parissa viihdyin, että ostan sen joskus hyllyyni, kun halvalla lähtee. Leffalle on jo lupailtu jatkoa ja menen täysin sujuvasti katsomaan senkin. Toivon vain, että se nimetään paremmin, sillä on aika hämmentävää, että elokuvasarjassa on nyt kolme filmiä nimeltä "Halloween". "Halloween II" ei myöskään käy, sillä niitä on jo kaksi (joista ensimmäisen, Halloween II - tappajan paluun, 1981, arvostelu ilmestyy kuun lopussa oikeana halloween-päivänä). Ja eikö tämän Halloweenin ollut tarkoitus olla se kakkososa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween, 2018, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Rough House Pictures, Trancas International Films