Arvostelu: Alice Through the Looking Glass / Liisan seikkailut peilimaailmassa (2016)

ALICE THROUGH THE LOOKING GLASS (2016)

LIISAN SEIKKAILUT PEILIMAAILMASSA

Ohjaus: James Bobin
Pääosissa: Mia Wasikowska, Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Anne Hathaway, Sacha Baron Cohen, Rhys Ifans, Matt Lucas, Stephen Fry, Michael Sheen, Timothy Spall ja Alan Rickman
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Alice in Wonderland (2010) oli yksi ensimmäisiä Disneyn näyteltyjä versioita vanhoista animaatioklassikoistaan. Lewis Carrollin kirjoihin perustuva elokuva tienasi tolkuttomasti, joten tietenkin jatkoa oli luvassa. On jopa hieman kummallista, että jatko-osa ei tullut kuin vasta kuuden vuoden kuluttua. Kävin viime lauantaina Vaasan BioRexissä ystäväni kanssa katsomassa Alice Through the Looking Glassin (eli suomeksi hieman hölmöltä kuulostavan Liisan seikkailut peilimaailmassa) ja mietin, että mitäköhän siitä tulee...

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien edellistä elokuvaa, Alice in Wonderland!

Absolem houkuttelee merikapteeniksi päässeen Liisan takaisin Aliseen, jossa hänelle selviää, että Hullu Hatuntekijä on vajonnut synkkyyteen. Liisa tajuaa, että Hatuntekijän vanhempien kohtalo piinaa tämän mieltä ja hän lähtee Ajan luokse lainaamaan kronosfääriä, jolla aikamatkustus on mahdollista. Liisan aikeena on pelastaa Hatuntekijän vanhemmat menneisyydessä.

Mia Wasikowskan suoritus Liisana paranee huomattavasti ja hän pitääkin hyvin katsojan mielenkiinnon yllä, kun juoni pomppii paikasta toiseen. Liisa on hahmona vanhempi kuin edellisessä osassa, mutta Wasikowska ei ole ulkoisesti muuttunut melkein ollenkaan. Alisessa seikkailu on tehnyt Liisasta rohkeamman, mikä on toisaalta huono juttu, sillä hahmo lähes pelkäämättä vain kulkee eteenpäin, välittämättä paljoa kohtaamistaan vaaroista.
     Johnny Depp palaa Hulluna Hatuntekijänä... ja hänen suorituksensa on aivan kauhea. Edellisessä osassa Jack Sparrowin kaltaista hahmoa esittänyt Depp on tehnyt Hatuntekijästä kuusivuotiaalta kuulostavan, s-vikaisen idiootin. Sanoiko kukaan Deppille, että hän näyttelee todella huonosti tässä? Katsoiko Depp edes ensimmäistä osaa valmistellakseen itseään rooliin palaamiseen? Hullu Hatuntekijä on raivostuttava, mutta onneksi hän ei esiinny kovin paljoa. Silti Deppin nimen alla elokuva kulkee ja isoimman palkan hän on varmasti saanut. Muutaman pettymyksen viime aikoina aiheuttaneen Deppin (esimerkiksi elokuvissa Transcendence, 2014 ja Mortdecai, 2015) pitäisi alkaa miettiä, mitä tekee urallaan ja työntää egonsa syrjään.
     Elokuvassa kerrotaan, miksi Helena Bonham Carterin näyttelemä Punainen kuningatar on niin paha. Todella typerä syy kuitenkin osoittaa sen, että pienillä asioilla voi olla vakavia seurauksia ja katsojana ymmärtää, että Alisen asukkaat itse tekivät hahmosta sellaisen kuin hän on. Aina loistava Bonham Carter suoriutuu osastaan jälleen onnistuneesti.
     Anne Hathawayn esittämästä Valkoisesta kuningattaresta löytyy uusia puolia, jotka tuovat toimivaa lisäsyvyyttä hahmoon. Kuitenkin hahmo liikkuu samalla tavalla erittäin suureleisesti, mikä tuo komiikkaa mukaan.
     Sacha Baron Cohen esittää Aikaa. Mainoksissa hahmo esiteltiin elokuvan pahiksena, mutta onneksi käykin selville, että hahmo onkin myös jotain muuta. Hahmon teot ovat ymmärrettäviä, mikä tekee hänestä miellyttävän. Pelkäsin, että Baron Cohen vetäisi roolinsa yli, mutta hän suoriutuukin roolistaan oivasti ja on yksi parhaista asioista elokuvassa - toisin kuin hänen pienet robottiapurinsa.
     Elokuvassa nähdään myös Hatuntekijän perhe. Hatuntekijän isää, Zanik Hightoppia esittää Rhys Ifans. Tietysti myös kaksoset Tittelitom ja Tittelityy (Matt Lucas), Irvikissa (Stephen Fry), Valkoinen kani (Michael Sheen), vihikoira Bajard (Timothy Spall) ja Absolem-perhonen (Alan Rickman) nähdään elokuvassa, tosin erittäin pienissä rooleissa. Alice Through the Looking Glass jäi Rickmanin viimeiseksi elokuvaksi ja lopussa onkin teksti hänen muistolleen.

Ensimmäisen elokuvan ja tämän tapahtumien välillä on kulunut monta vuotta. Alussa nähdään Irvikissan kasvot, jotka muuttuvat kuun sirpiksi, josta päästään hieman odottamattomaan takaa-ajokohtaukseen. Merirosvot jahtaavat Liisan komennossa olevaa laivaa "Ihme". Rohkeutensa löytämisen lisäksi Liisa on löytänyt Alisesta myös outouden, jonka takia muut ihmiset kummastelevat häntä. Ei kestä kauaa, kun Liisa jo päätyykin takaisin Aliseen. Sitä ennen katsojalle esitellään hieman turha sivujuoni siitä, että edellisessä osassa nähty Hamish Ascot (Leo Bill) kantaa kaunaa siitä, ettei Liisa mennyt hänen kanssaan naimisiin ja kiristääkin Liisaa myymään hänen isänsä laivan. Kun koko merikapteenihässäkkä ei alunperinkään paljoa kiinnosta, niin toivoisi voivansa skipata suoraan seikkailuihin Alisessa.

Jos olet lukenut alkuperäisen Liisan seikkailut peilimaailmassa -kirjan (1871), niin tulet luultavasti pettymään tähän elokuvaan. Se ei nimittäin nimestään huolimatta liity juonellisesti lähes ollenkaan kirjaan. Peilin kautta Aliseen päätyminen on otettu kirjasta, mutta muuten tarina on elokuvaa varten keksitty. Kun elokuva ei edes noudata alkuperäistä juonta, niin onko se sitten tarpeellinen olla olemassa? On ja ei. Onhan Alice Through the Looking Glass viihdyttävä pätkä, mutta ei edellinen osa oikeastaan vaatinut jatkoa. Se on silti kuitenkin selkeää jatkumoa Alice in Wonderlandille. Alinen näyttää samalta, vaikka sitä näytetään todella vähän. Menneisyyden Alisessa on samoja tuttuja vivahteita, joista käy selväksi heti, mistä elokuvasta on kyse. Myös tuttu Danny Elfmanin musiikki ja ohjaustyyli kertovat, kuka on elokuvan takana.

Vaikka ohjaajaksi on vaihtunut James Bobin, niin elokuva on niin Tim Burtonin tyyliä, ettei Bobin ole selkeästi saanut paljoa vaikuttaa elokuvan tekoon. Tuntuu kuin Disney olisi palkannut aika tuntemattoman Bobinin säästääkseen kuluissa, jotta Burton saisi tuottajana tehdä jatko-osasta itseään ja studiota miellyttävän. Jos James Bobinin nimi ei sano mitään, niin hän on ohjannut mm. elokuvat The Muppets (2011) ja Muppets Most Wanted (2014). Hän on myös tehnyt elokuvassa nähdyn Sacha Baron Cohenin kanssa paljon Ali G -hahmoon liittyviä pätkiä.

Elokuva on kuvattu hyvin. Leikkaus on onnistunutta, vaikka hyppivä juoni tekee leikkauksesta hieman sekavaa paikoitellen. Kuten jo sanoin, niin musiikin on edellisen osan tapaan säveltänyt Danny Elfman. Elokuvan tehosteet ovat yllättävän toimivia, vaikka välillä asiat näyttävät hieman liikaa tietokoneella tehdyiltä. Näin elokuvan 3D:nä ja en tiedä johtuiko se vain Vaasan BioRexistä, vai eikö 3D taaskaan tarjonnut mitään erityistä.

Yhteenveto: Alice Through the Looking Glass on aika lailla samaa hömppää kuin edeltäjänsä, vaikka jääkin sen jalkoihin. Elokuva on paikoitellen sekava aikamatkustuksen ja Ihmemaahan kuuluvan outoilun takia. Se ei ole kovin tarpeellinen olla olemassa ja toivoisin, ettei Disneyllä alettaisi vääntämään kolmatta osaa. Lipputulot näyttävät ainakin siltä, ettei kolmannesta elokuvasta tarvitse edes haaveilla. Siinä on paljon toimivia kohtia, mutta ne eivät saa täysin pelastettua elokuvaa, jolloin se jää vain ihan kivaksi. Johnny Deppin suoritus on aivan kauheaa katsottavaa ja suuri osa tutuista hahmoista on mukana pakon vuoksi. Jos piti ensimmäisestä, niin kannattaa käydä vilkaisemassa tämäkin, mutta muuten tästä ei paljoa saa iloa irti. Jotta katsoja ei unohtaisi, minkä elokuvan juuri näki, niin elokuvan nimi näkyy vielä kahdesti lopputeksteissä.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Alice Through the Looking Glass, 2016, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Alice in Wonderland / Liisa Ihmemaassa (2010)

ALICE IN WONDERLAND (2010)

LIISA IHMEMAASSA

Ohjaus: Tim Burton
Pääosissa: Mia Wasikowska, Johnny Depp, Helena Bonham Carter, Anne Hathaway, Crispin Glover, Michael Sheen, Stephen Fry, Alan Rickman, Timothy Spall, Michael Gough, Imelda Staunton ja Christopher Lee
Genre: fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Alice in Wonderland - eli suomalaisittain Liisa Ihmemaassa - on tarina, joka on nähty monissa eri muodoissa. Se perustuu Lewis Carrollin kirjoihin. Itse olen nähnyt siitä pari näytelmää ja tietysti Walt Disneyn samannimisen animaatioklassikon vuodelta 1951, joka ei tosin minua paljoa innostanut. Elokuvia on tehty useampiakin, mutta itse olen nähnyt vain Disneyn versiot. Alice Through the Looking Glass (2016) on tulossa, joten oli aika jälleen palata takaisin kaninkoloon ja seikkailla Liisan kanssa Ihmemaassa, jotta on valmis tulevaan tarinaan. Näin elokuvan ensimmäistä kertaa, kun se ilmestyi vuonna 2010.

Liisan elämä tuntuu olevan todella tylsää ja mielikuvituksetonta, kunnes hän putoaa alas kaninkoloon ja päätyy ihmemaahan Aliseen. Siellä hän tapaa mm. Irvikissan ja Hullun Hatuntekijän, joiden kanssa hän joutuu taistelemaan pahaa Punaista kuningatarta ja Pekoralisti-hirviötä vastaan.

Elokuvan nimikkoroolissa Liisana nähdään Mia Wasikowska. Wasikowskan suoritus on todella ontto. Hän alkaa näyttää tunteita kasvoillaan vasta elokuvan loppupuolella, mutta suurimmaksi osaksi hän näyttelee tosi tönkösti.
     Eniten elokuvaa mainostettiin tietysti Johnny Deppin nimen alla. Alice in Wonderland on jo seitsemäs Tim Burtonin elokuva, jossa Johnny Depp nähdään. Tässä elokuvassa hän esittää Hullua Hatuntekijää, mutta eipä sillä väliä, sillä Depp tuntuu näyttelevän lähes suoraan Pirates of the Caribbean -elokuvien (2003-) kapteeni Jack Sparrow -hahmoansa. Hullu Hatuntekijä on tosin vähemmän humalassa, mutta ihan yhtä kummallinen. Hatuntekijän suurennetut silmät ovat todella psykoottisen näköiset.
     Helena Bonham Carterin mukanaoloon on varmasti syynä se, että hän oli tuohon aikaan yhdessä Burtonin kanssa. Tässä hänet nähdään pahiksena, Punaisena kuningattarena. Kuningattaren pää on hyvin saatu ylisuureksi kroppaan verrattuna ja Bonham Carter on selkeästi päässyt leikittelemään hahmolla kunnolla.
     Valkoista kuningatarta esittää Anne Hathaway. Hän vetää todella erikoisen roolin, joka toimii loppujen lopuksi yllättävän hyvin. Hathawayn elekieli ja kehon käyttö roolissa on todella tarkkaan mietittyä.
     Back to the Futuresta (1985) tuttu Crispin Glover nähdään herttasotilas Ilosevits Tahrona. Tahro on hieman väkinäiseltä tuntuva hahmo. Kun Punaisella kuningattarella on ylisuuri pää, niin Tahron raajat on digitaalisesti pidennettyjä. Tai sitten Tahro on naamaa lukuunottamatta toteutettu tietokoneella ja sen myös huomaa.
     Elokuvassa on mukana myös paljon tietokoneella toteutettuja hahmoja. Michael Sheen ääninäyttelee Valkoista kania, joka houkuttelee Liisan mukaan maailmaansa. Stephen Fry toimii Irvikissan äänenä, joka on Deppin ja Bonham Carterin lisäksi yksi elokuvan parhaita asioita. Timothy Spall esittää vihikoira Bajardia. Muutama kuukausi sitten edesmennyt Alan Rickman kuullaan viisaan Absolemin äänenä ja edesmennyt Christopher Lee esittää Pekoralistia. Elokuvan alussa esitellään paljon Liisan tavismaailman hahmoja, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä, sillä he ovat mukana tosi vähän aikaa ja heidät unohtaa ennen kuin elokuva on edes päättynyt.

Liisa Ihmemaassa on tarinana alunperinkin ollut hyvin kummallinen. Kummallinen on siis tämäkin elokuva. Viikonpäivien ja ilmansuuntien nimiä on vaihdettu, porukka puhuu vähän miten sattuu ja monien hahmojen toiminnassa ei ole mitään tolkkua. Mitään ei selitellä katsojalle, joten turha esittää kysymyksiä, kuten: "Miksi tuo noin toimi?" tai: "Miksi tuo asia on tuolla lailla?" Harmi, ettei syntymättömyyspäivälaulua kuulla elokuvassa. Alkuperäisessä teoksessa Liisa oli unessa kaiken aikaa, mutta tässä käy selväksi, että Liisa näki unta lapsena, mutta unet olivatkin totta ja Alinen on oikea paikka.

Kuten sanoin, niin Walt Disneyn aiempi Alice in Wonderland ei minua kovin paljoa innostanut. Sen ongelma on, että se on aivan liian sekava. Juoneen on välillä todella vaikea päästä mukaan, sillä se hyppii paikasta toiseen kuin kani, joka siinä esiintyy. Mikä idea siis oli tehdä siitä uusi, näytelty versio? Onko tämä elokuva tarpeellinen olla olemassa? No eipä oikeastaan. Onhan tämä viihdyttävä pätkä ja olen sen sujuvasti katsonut noin kuusi kertaa elämäni aikana. Silti en ole koskaan kokenut, että minun täytyisi omistaa sitä tai että maailmani olisi paljoa muuttunut sen takia. Toki tämä saa uuden sukupolven innostumaan aiheesta, ja Disney ja Burton tienasivat varmasti todella onnellisesti. Toisaalta, on tämä mielestäni parempi ja kokonaisempi elokuva kuin Disneyn aiempi versio. Ehkä nämä pitäisi katsoa peräkkäin ja verrata tarkemmin.

Elokuvan on ohjannut Tim Burton ja sen myös huomaa. Tavallisessa maailmassa käytetty puvustus on hyvin perinteistä hänen elokuvilleen. Myös kontrasti tylsän harmaan tavismaailman ja värikkään Alisen välillä on Burtonin tyylistä, vaikkakin Alinen on myös paikoitellen todella synkkä paikka. Synkkyys tuo tuttua tyyliä mukaan Burtonilta. Oleellista on myös, että näyttelijäkaartissa ovat mukana Johnny Depp ja Helena Bonham Carter, ja musiikista vastaa Danny Elfman. Elfmanin musiikki pääsee parhaiten oikeuksiinsa Burton-pätkissä ja tässäkin se on erittäin toimivaa, vaikka onkin hyvin samantyylistä kuin esimerkiksi Edward Scissorhandsissa (1990).

Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus ja lavastus on tyylikästä ja musiikki on hyvää. Tehosteet sen sijaan... noin 200. miljoonan dollarin elokuvaksi tehosteet näyttävät todella heikoilta. Välillä on hienon näköisiä kohtia, mutta esimerkiksi hirviöt Pöyrtäjä ja Pekoralisti näyttävät erittäin digitaalisilta ja monet taustat ovat häiritsevän epätodellisen näköisiä. Ilosevits Tahron pidennettyjä raajoja, Deppin jättisilmiä ja kokoa muuttavaa Liisaa on vaikea katsoa tehosteiden takia. Punaisen kuningattaren suuri pää ja Irvikissa kokonaisuudessaan ovat hyvin toteutettuja ja puhuvat eläimet eivät juurikaan häiritse.

Yhteenveto: Alice in Wonderland on ihan kiva seikkailuelokuva, muttei kovin ihmeellinen. Vaikka elokuvan keskiössä onkin Liisa, eli Wasikowska, niin on se silti enimmäkseen Johnny Deppin showta aina, kun hän on ruudulla. Elokuvassa nähtävä Hullun Hatuntekijän leiskuporskatanssi on todella myötähäpeällistä katsottavaa ja toivon, että se olisi poistettu elokuvasta jo käsikirjoitusvaiheessa. Tehosteet eivät ole kummoiset ja elokuva on paikoitellen liian kummallinen. Jos Disneyn aiempi versio innostaa, niin kannattaahan tämä vilkaista. Perheen kesken vietettävään elokuvailtaan tämä sopii mainiosti. Itse katsoin sen tällä kertaa itsekseni keskiyöllä mussuttaen sipsejä samalla. Väsyneenä toimi selkeästi paremmin kuin viime kerralla katsottuna. Saa nähdä millainen Alice Through the Looking Glass tulee olemaan...

Kirjoittanut: Joonatan, 25.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Alice in Wonderland, 2010, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles (2014)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES (2014)

Ohjaus: Jonathan Liebesman
Pääosissa: Megan Fox, Will Arnett, William Fichtner, Pete Ploszek, Johnny Knoxville, Alan Ritchson, Jeremy Howard, Noel Fisher, Danny Woodburn ja Whoopi Goldberg
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Transformers. Biker Mice from Mars. Teenage Mutant Ninja Turtles. - lapsuuteni suosikkisarjani, mitä katsoin aina, kun ne tulivat televisiosta. Nykypäivänä nuo kaikki sarjat on pilattu uudemmilla versioilla. Niitä on myös alettu tuomaan valkokankaille (noh, Prätkähiiristä ei ole vielä tietoa...). Okei, olihan Turtleseista väännetty jo aiemmin kokonainen trilogia (1990-1993), mutta ne nyt ovat visuaalisesti mitä ovatkaan. Vuonna 2007 ilmestyi ensimmäinen näytelty Transformers -elokuva, joka räjäytti monien tajunnat - ihan sama, mitä he väittävätkin nykypäivänä - ja se osoitti, että lasten TV-sarjoista voitaisiin tehdä (jokseenkin) vakavasti otettavia elokuvia. Samana vuonna ilmestyi myös animaatio-Turtles -elokuva TMNT (2007), jonka kävin katsomassa elokuvateattereissa. Kun ilmoitettiin, että Teini-ikäisistä mutanttininja kilpikonnista tehtäisiin uusi näytelty filmatisointi, niin olin tietenkin innostunut. Niinpä meninkin heti ensi-iltaan katsomaan tämän Teenage Mutant Ninja Turtlesin. Olen myös lukenut alkuperäisen Turtles -sarjakuvan.

April O'Neil tutkii juttua Jalka-klaanista ja törmää samalla neljään ninjakilpikonnaan; Leonardoon, Raphaeliin, Donatelloon ja Michelangeloon. April tajuaa, että hänen menneisyytensä on ollut liitännäinen näihin kilpikonniin ja hän alkaa tutkia juttua lisää, joka johtaa hänet suuren paljastuksen äärelle.

April O'Neilina nähdään Megan Fox. Fox ei ole kummoinen näyttelijä, enkä oikein ymmärrä, miksi hänet valittiin rooliin, ottaen huomioon Foxin ongelmat elokuvan tuottajan Michael Bayn kanssa. O'Neiliksi hän sopii, mutta olisi rooliin voinut ottaa jonkun pätevämmänkin.
     Sinistä naamiota käyttävä Leonardo on ollut suosikkini kilppareista pienestä pitäen. Leonardo on johtajahahmo, joka kärsii siitä, etteivät hänen veljensä kuuntele häntä. Leonardoa esittää Pete Ploszek ja hänen äänenä kuullaan Jackassista (2000-) tuttu Johnny Knoxville.
     Punaista naamiota käyttävä Raphael on kovin jäbä kilppareista. Hahmon lihaksisuutta ja rajua asennetta on korostettu elokuvassa toimivasti. Raphaelia näyttelee Alan Ritchson.
     Violettia naamiota käyttävä Donatello ei ole koskaan hahmona innostanut minua. Donatello on porukan älykkö, joka vain haaveilee olevansa toimintasankari. Hahmosta on tehnyt minulle tylsän myös se, että hänellä on vain pitkä keppi aseenaan. Tässä keppiä on onnistuneesti hyödynnetty ja Donatellokin pääsee mätkimään turpaan. Donatelloa näyttelee Jeremy Howard.
     Oranssia naamiota käyttävä moottoriturpa Michelangelo oli toinen suosikkini muksuna. Ehkä sen takia, että itsekin olen aikamoinen papupata. Sarjoissa hahmo heittää kaiken aikaa huonoa läppää ja niin hän tekee myös tässä. Harmi, että vitsit ovat aivan törkeän huonoja ja hahmo on raivostuttava. Hahmon persoonallisuutta on korostettu aivan liikaa. Michelangeloa näyttelee Noel Fisher.
     Kilppareita kouluttava mestari Tikku -rotta on tietysti mukana elokuvassa, mutta todella vähän. Tikun isäroolia ei ole saatu tuotua kovin hyvin esille elokuvassa. Tikkua esittää Tony Shalhoub.
     Will Arnett näyttelee Vernon Fenwickiä, jonka tarkoitus on kai olla toinen komediahahmo. Vernon on Aprilin kuvaaja. Vernon yrittää iskeä Apriliä, muttei suostu kuuntelemaan Aprilin tarinaa jättimäisistä ninjakilpikonnista, mikä voisi saada Aprilin tajuamaan, että Vernon on oikeasti kiinnostunut hahmosta..
     Ja tietysti mukana on myös Turtlesin arkkivihollinen Silppuri... joka tosin jää taka-alalle, sillä enemmän keskitytään hyvin ennalta-arvattavaan Eric Sacksiin, jota esittää William Fichtner. Fichtner on ihan hyvä näyttelijä, mutta tässä hän tuntuu vain ylimääräiseltä hepulta, kun haluaisi nähdä Silppurin vetämässä kilppareita turpaan. Toivottavasti Silppuri pääsee jatko-osassa oikeuksiinsa.

Elokuvan piti alunperin olla hieman erilainen. Oli nimittäin jopa suunnitelmana, että kilpikonnat olisivat avaruusolentoja, mutta faniraivon takia suunnitelma muutettiin sarjakuville uskolliseksi. Yhdessä kohtaa elokuvassa vitsaillaankin siitä, kuinka tyhmää olisi, jos kilpparit olisivatkin alieneita. Elokuvassa tehdään myös pilaa siitä, että koko jutun idea on todella hölmö. "Neljä kilpikonnaa, joista yksi taistelee robottisamuraita vastaan... Miksipä ei?" sanotaan elokuvassa. Ja hommahan on juurikin näin. Idea on hölmö ollut alunperinkin, joten miksi sen kuuluisi olla mitään muuta tässä elokuvassa.

Monilla on ongelmansa elokuvan kanssa. Joidenkin mielestä kilpikonnat ovat huonosti toteutettuja, eivätkä monet tykkää heidän designista, joka saa heidät näyttämään hieman jopa karmivilta. Elokuva on yritetty tehdä realistisen oloiseksi, joten tietysti kilpikonnien ulkonäköä on pitänyt muuttaa. Hahmojen asusteet ovat hyvin mietittyjä ja itse henkilökohtaisesti pidän elokuvaversion designista. Mestari Tikun ja Silppurin toteutuksesta taas en pidä. Silppurin ulkonäöstä ei oikein saa selvää ja Tikku on todella huonosti animoitu. Vuoden 2014 ison budjetin (noin 125 miljoonaa dollaria) elokuvaksi Tikku on aivan käsittämättömän digitaalisen näköinen. Ihmisten mielestä huonoa on myös se, että kilpparit vain mätkivät turpaan, heittävät huonoja vitsejä ja syövät pizzaa. Jos se on Turtleseissa huonoa, niin sitten on ymmärtänyt koko pointin väärin. Kaikin puolin parasta elokuvassa ovat juurikin kilpikonnat, vaikka Michelangelo käy usein ärsyttäväksi.

Minun ongelmani onkin, että kilppareita on käytetty aivan liian vähän. Elokuva on suurimmaksi osaksi Megan Foxin show, jossa on mukana neljä vihreää digimörköä. Elokuva on myös todella lyhyt, joten se ei ehdi kertomaan kovin monimutkaista tarinaa. Sen jälkeen, kun April viedään viemäriin, niin elokuva kiirehtii lopputaisteluun ja sitten se onkin jo ohi. Kilppareiden persoonallisuudet on hyvin saatu korostettua erilaisiksi, mutta heidän hyödyllisyytensä elokuvassa ei ole kovin suurta. Tunnesidettä on hieman vaikea luoda hahmoihin, jos ei ole jo piirretyistä syntynyttä tunnesidettä. April O'Neil on tärkeä hahmo sarjassa, mutta elokuvan nimi on Teenage Mutant Ninja Turtles, joten ehkä se kertoo jo, mitä elokuvassa pitäisi nähdä.

Teenage Mutant Ninja Turtlesin on ohjannut Jonathan Liebesman, mutta eipä sillä mitään väliä, sillä ohjaimissa on selkeästi ollut elokuvan tuottaja Michael Bay. Ei pelkästään elokuva ole samalla hengellä tehty kuin Bayn Transformersit (2007-), niin siinä on myös samanlainen värimaailma - aivan kuin värimäärittelijä olisi nostanut saturaatiota hieman liian korkealle - kirkkaita valoja ja toimintakohtauksissa kamera heiluu. Hidastuksia nähdään, kuten myös tuotesijoittelua. Elokuva on kirjoitettu aika huonosti ja dialogi on paikoitellen todella noloa. Elokuva on kuvattu toimintakohtauksia lukuunottamatta hyvin. Leikkaus on onnistunutta, kuten myös äänimaailma. Musiikki ei ole kovin ihmeellistä, mutta lopputeksteissä soiva "Shell Shocked" on viihdyttävä kappale. Nokkelasti elokuvassa kuullaan myös The Turtlesin "Happy Together". Tehosteet ovat paikoitellen todella kehnoja, mutta muuten elokuva on visuaalisesti hyvännäköinen.

Blu-rayn kuvanlaato on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on yhteensä hieman alle tunnin kestävät pätkät "Digital Reality", "In Your Face! The Turtles in 3D" (jonka voi katsoa 3D:nä, jos on tarpeellinen laitteisto), "It Ain't Easy Being Green", "Evolutionary Mash-Up", "Turtle Rock", "Extended Ending", "Shell Shocked - Music Video" ja "Making of Shell Shocked", jotka kertovat elokuvan teosta ja Turtlesien tuomisesta valkokankaalle.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles on viihdyttävä elokuva, mutta se voisi olla paljon parempi. En vihaa elokuvaa, mutta se ei ollut sitä, mitä odotin ja halusin. Alussa nähtävä sarjakuvatyyli on todella tyylikästä katsottavaa, eikä minua haittaa, että kilpparit tulevat kunnolla mukaan vasta noin 20 minuutin kohdalla. Kilpparit ovat hyvin toteutettuja, heitä ei vain näe paljoa ja elokuva on liian lyhyt syventääkseen hahmoja tarpeeksi. Jos tykkää katsoa Megan Foxia, niin tässä häntä näkee enemmän kuin odottaisi. Hissikohtaus, jossa kilpparit alkavat yhtäkkiä jammailla, on yllättävän toimiva. Jos fanittaa Turtleseja, niin tietää tietysti maailman jo etukäteen ja on tunneside hahmoihin. Mutta jos Turtles on uusi juttu, niin ei tämä elokuva yksinään paljoa tarjoa ensikertalaiskatsojalle. Ihan kiva aloitus sarjalle, mutta toivon, että tuleva Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) olisi parempi. Ja jos elokuvan jotkut jutut tuntuvat tutuilta, niin vilkaiskaa The Amazing Spider-Man (2012) uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.5.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.summersunsettheatre.com

Teenage Mutant Ninja Turtles, 2014, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies

Arvostelu: Daredevil (2003)

DAREDEVIL

Ohjaus: Mark Steven Johnson
Pääosissa: Ben Affleck, Jennifer Garner, Michael Clarke Duncan, Colin Farrell, Jon Favreau, Joe Pantoliano ja Coolio (Director's Cut)
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

Daredevil kuuluu supersankarielokuvien ensikosketuksiini. Muistin kuinka muksuna huomasin, että se tulee televisiosta ja jämähdin katsomaan sitä. Enpä oikeastaan muista, mikä oli syynä, että sain katsoa korkeamman ikärajan elokuvaa niin myöhään illalla, mutta tulipahan katsottua. Ja jos oikein muistan, niin tätä ennen olin Marvelin sarjakuviin perustuvista elokuvista nähnyt Spider-Man - Hämähäkkimiehen (Spider-Man - 2002) - ehkä myös Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2:n (Spider-Man 2 - 2004) - Hulkin (2003) ja X-Men 2:n (2003), joten kovin tuttu ei Marvelin sankarigaala minulle ollut. Silloin elokuva oli tietenkin mielestäni aivan mahtava ja sikamagee, mutta nykypäivänä mielipiteeni on vähän enemmän kuin "hieman" muuttunut...

Isänsä menettänyt sokea asianajaja Matt Murdock on todellisuudessa naamiosankari Daredevil, joka hakkaa pahiksia tuusannuuskaksi paljain käsin punaisessa nahka-asussaan. Matt tutustuu naiseen nimeltä Elektra, jonka isällä on hämäriä puuhia tekeillä rikollispomo Kingpinin kanssa.

Ennen kuin hänestä tuli Batman, Ben Affleck oli Matt Murdock, eli Daredevil - päivisin sokea asianajaja, öisin naamiokostaja. Affleck osaa useassa kohdassa näyttää mahdollisimman urpolta sumentavien piilolinssiensä kanssa, etenkin kun hän tykkää pitää suutaan auki ja näyttää siltä, että vetäisi roolia pahassa krapulassa. Ken tietää, jos näin on.
     Se joka roolitti Jennifer Garnerin Elektra Natchioksi, olisi voinut miettiä uudestaan. Garner ei ole hyvä näyttelijä ja hän ei sovi tällaiseen pätkään yhtään. Ja hahmon omasta elokuvasta Elektra (2005) ei tarvitse puhuakaan...
     Pahis-Kingpininä nähdään Michael Clarke Duncan, joka on oiva pahisroolien vetäjä. Hänen matala äänensä on huikea, mutta valitettavasti hän ei sovi tähän rooliin.
     Colin Farrell esittää toista elokuvan pahista, Bullseyeta. En tiedä pitääkö syyttää ohjaajaa vai Farrellia, mutta hahmo on todella ylinäytelty ja Bullseyeta on todella vaikea katsoa elokuvassa. Hahmo jaksaa useaan otteeseen hokea nimeään, päästää outoja äännähdyksiä ja osoittaa päässään olevaa napakymppiä.
     Muun muassa Iron Manin (2008) ja uuden Viidakkokirjan (The Jungle Book - 2016) ohjannut Jon Favreau esittää Foggy Nelsonia, Mattin parasta ystävää ja työkumppania. Foggyn rooli ei ole kovin suuri ja Favreau vaikuttaa olevan vain oma itsensä. Hänen pitäisi pysyä ohjaajana.
     Joe Pantoliano ei mielestäni ole kovin hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Ben Urichia, joka yrittää selvittää Daredevilin henkilöllisyyden.
     Mukana ovat myös piirtäjät Frank Miller ja Stan Lee, joista jälkimmäinen esittää kadunylittäjää, jonka nuori Matt pelastaa tökkäämällä kepin tämän eteen, jottei auto aja päälle.

Vaikka kyseessä on Daredevilin "alkuperätarina", eli mistä koko juttu lähti liikkeelle, niin elokuva ei oikeastaan näytä, että miten sokea mies tekee itselleen tyylitellyn puvun ja aloittaa sankarin hommat. Elokuvan alussa nähdään Matt Murdockin lapsuutta ja kerrotaan, miten hän sokeutui. Elokuvaa viedään eteenpäin Ben Affleckin uneliaalla kertojaäänellä, joka on paikoitellen hieman tahattoman koomista. Muuten elokuva ei oikeastaan ole kovinkaan hauska.

Vuosi 2003 oli oiva vuosi Marvelille. Silloin X-Men 2:n lisäksi ilmestyivät myös Ang Leen Hulk ja tämä Daredevil... tai siis se olisi ollut oiva vuosi, jos kaikki näistä filmatisoinneista olisivat onnistuneet. Hulkilla on omat ongelmansa, mutta mikä tässä elokuvassa on pielessä? Ensinnäkin aivan väärä roolitus. Toiseksi elokuva on liian nopealla temmolla eteenpäin kulkeva. Hölmö dialogi vie myös makua elokuvasta. Suurimmaksi osaksi vaisut toimintakohtaukset eivät vakuuta katsojaa. Elokuva ei myöskään pääse tarpeeksi hyvin sisälle Mattin hahmoon. Tiedetään, että hänen isänsä on kuollut ja hän on kiinnostunut Elektrasta, mutta muuten hahmon ajatteluja ei paljoa tuoda katsojille. Daredevil jätetään hahmona hieman ontoksi, mikä on harmi, sillä tiedän, että hänestä on parempaan. Tämä elokuva ei oikein saa innostumaan hahmosta ja Hell's Kitchenin maailmasta.

Ylinäyttelemisestä voi kai vain syyttää ohjaajaa, sillä joko ohjaaja Johnson on pyytänyt tiettyjä näyttelijöitä vetämään yli tai sitten hän ei ole puuttunut lainkaan ylinäyttelemiseen. Daredevil on sentään kuvattu toimivasti, kuten myös leikattu. Tehosteet ovat huonoja ja niitä ei onneksi ole paljoa. Parasta on tyyli, millä Mattin tapa nähdä maailma esitetään. Värimaailmaltaan elokuva on synkkä ja päiväkohtauksissa on kellertävää lämmön tuntua. Musiikki soi taustalla, muttei jää mieleen. Pari toimivaa kappaletta elokuvasta löytyy.

Elokuvasta on olemassa tosiaan noin puoli tuntia pidempi versio, eli Director's Cut. Pidempi versio sisältää pidennettyjä taistelukohtauksia, kuten myös muitakin pidennettyjä kohtia ja hieman muutettuja tapahtumajärjestyksiä. Siihen on myös lisätty kokonainen sivujuoni, jossa on mukana Coolion esittämä Dante Jackson. Tätä arvostelua varten katsoin teatteriversion ja vaikka viime kerrasta, kun näin Director's Cutin on aikaa, niin silti mietin useassa kohdassa, että siitä puuttuu jotain. Director's Cut saa elokuvan tuntumaan hieman rauhallisemmalta, eikä niin hätäiseltä kuin teatteriversio. Jos koskaan ostaisin tätä, niin hommaisin juurikin pidennetyn version.

Yhteenveto: Daredevil on heikko yritys tuoda sokea sankari valkokankaille. Se ei ole sinänsä huono elokuva, muttei se kovin hyväkään ole. Se on aika unohdettavaa kertakäyttökamaa, jonka parissa viihtyy kivasti, mutta ei siitä kovin paljoa jää käteen. Näyttelijävalinnat ovat vääriä ja tiettyjä asioita olisi voinut muuttaa. Affleckin kertojaääni on aika unettavan kuuloista. Jos kaikki supersankarileffat toimivat sinulle, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Suosittelen katsomaan tästä elokuvasta juurikin Director's Cutin, mutta jos sen etsiminen tuntuu liian vaivalloiselta, niin tämä tulee joka vuosi vähintään kerran televisiosta, niin sieltä sen voi sitten katsastaa, jos kiinnostaa. Tässä elokuvassa tulee kohtaus kesken lopputekstien, joten muistakaa, ettette paina stop-nappulaa heti, kun lopputekstit ovat alkaneet. Suosittelen kuitenkin mieluummin katsomaan Netflixin Daredevil-sarjan (2015-2018), joka on aivan mahtava!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.ratpackpodcasts.com
Daredevil, 2003, 20th Century Fox Film Corporation, Regency Enterprises

Arvostelu: Hulk (2003)

HULK

Ohjaus: Ang Lee
Pääosissa: Eric Bana, Jennifer Connelly, Sam Elliott, Josh Lucas ja Nick Nolte
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Hulk oli yksi ensimmäisiä Marvel-sarjakuviin perustuvia elokuvia, jotka näin. Hahmo on aina kiehtonut minua - kuinka jostain taviksesta tulee suuttuessaan iso vihreä heppu, joka pystyy tuhoamaan kaiken. Vuonna 2003 ilmestyi Ang Leen ohjaama elokuva hahmosta, eikä se saanut kovin positiivista vastaanottoa. Siinä on siis jokin vikana, mutta mikä? Sain ystävältäni elokuvan lainaan ja katsoin sen uudestaan monen vuoden tauon jälkeen arviota varten.

Tohtori Bruce Banner altistuu tieteellisessä kokeessa gammasäteilylle. Kuin ihmeen kaupalla hän selviää hengissä, mutta huomaa, että suuttuessaan hän muuttuu vihreäksi jätiksi. Bannerin työkumppanin/ihastuksen Betty Rossin kenraali-isä haluaa vangita Bannerin, pitäessään tätä uhkana. Samaan aikaan Brucen isällä on omia suunnitelmia poikansa voimien hyödyntämiseksi.

En ole koskaan pitänyt Eric Banasta näyttelijänä. Minusta hän vetää kaikki roolinsa tylsästi, eikä hänen puheestaan ota välillä tolkkua. Bruce Bannerina hän tekee todella heikon suorituksen. Banaa on vaikea ottaa tosissaan, etenkin kohtauksissa, joissa hän suuttuu ja vihreäksi muuttuu.
     Jennifer Connelly on mielestäni hyvä näyttelijä. Tässä hän esittää Betty Rossia. Harmi vain, että Connellyn rooli jää loppujen lopuksi hyvin pieneksi, eikä hän pääse tekemään paljoa.
     Sam Elliott näyttelee Bettyn isää, kenraali Rossia. Elliott on myös hyvä näyttelijä ja ainoa näyttelijäkaartista, joka sopii osaansa. Harmi vain, ettei hahmossa ole kovin paljoa sisältöä.
     Mukana on myös Josh Lucasin näyttelemä Talbot, joka on Banneria vastaan. Talbot on todella unohdettava hahmo, eikä Lucasin suoritus on ihmeellinen.
     Pohjanoteerauksen vetää kuitenkin Nick Nolte. Vaikka en näyttelijästä paljoa pidä, niin tiedän, että Nolte pystyy parempaan, kuin mitä hän tässä yrittää. Nolte esittää David Banneria, Brucen isää, joka on aika kajahtanut heppu. Katsojana kestää tajuta, että kyseessä on oikeasti elokuvan pääpahis, sillä hahmo ei tee vaikutusta missään kohtaa.
     Sarjakuvapiirtäjä Stan Lee ja alkuperäisessä The Incredible Hulk -sarjassa (1977-1982) Hulkia esittänyt Lou Ferrigno nähdään myös elokuvassa nopeasti.

Elokuvan tarinassa ei ole sinänsä mitään vikaa. Banner muuttuu Hulkiksi ja sitten armeija jahtaa häntä ja lopuksi taistellaan superpahista vastaan. Tällä lailla kuvailtuna se kuulostaisi oivalta mäiskintäpätkältä. Ongelma onkin, että elokuva on erittäin tylsä. Se laahaa ja laahaa eteenpäin, ja alkaa tuntua, ettei siinä olekaan tarpeeksi tarinaa kerrottavana. Kaikkeen käytetään todella paljon aikaa, eikä elokuva tunnu etenevän. Etenkin alkutekstit ja sen jälkeinen intro tuntuu kestävän ikuisuuden. Jos elokuvaa katsoo ensimmäistä kertaa vaikkapa televisiosta, niin saattaa kanava vaihtua jo ensimmäisten minuuttien aikana.

Hulk on tyylikäs hahmo, vaikka design onkin aina ollut yksinkertainen. Hahmo on vain vihreä, suuri lihaskimppu. Tämän elokuvan Hulk on muoviselta, elävältä lelulta näyttävä ukkeli, joka pomppii aavikolla. Hulkin koko myös vaihtelee. Välillä hän on noin kolmemetrinen ja välillä taas yli viisimetrinen. Kai hahmo sitten vain kasvaa suuttuessaan vielä enemmän. Hahmo ei ole kovin hyvin toteutettu elokuvassa. Hulkissa ei ole myöskään mitään samaa näköä kuin Eric Banassa. Tehosteet ovat läpi elokuvan heikosti tehtyjä. Taistelukohtausten jättikoiria ja lopun outoa monsteria on vaikea katsoa. Taistelut tapahtuvat myös suurimmaksi osaksi pimeässä, joten on todella vaikea erottaa, että mitä oikein tapahtuu.

Tiedän, että ohjaaja Ang Lee pystyisi parempaan. Crouching Tiger, Hidden Dragonista (2000 - alkuperäiseltä nimeltään Wo hu cang long) ja Brokeback Mountainista (2005) tuttu ohjaaja on todistanut maailmalle, että hänellä on taitoa. Itse olen häneltä nähnyt Hulkin lisäksi vain Life of Pin (2012), joka todisti minulle, että Lee kyllä osaa, kun haluaa. Ehkä hän ei vain ollut vielä valmis tekemään ison luokan sarjakuvaleffaa vuonna 2003. Tai sitten häntä ei loppujenlopuksi kiinnostanut projekti.

Yksi hirveimmistä asioista elokuvassa on, kun nähdään samaan aikaan ruudulla monta eri kuvaa. Tyylillä on ehkä haettu sarjakuvasivun tunnelmaa elokuvaan, mutta siinä on menty ihan mönkään. Ruudulla saattaa samaan aikaan näkyä Hulk riehumassa jossain, kenraali Ross katsomassa tietokoneruutua, helikoptereita lentämässä Hulkin perässä ja ihmisiä juoksemassa karkuun. Siinä sitten yrittää päätellä, mitä ruuduista pitää seurata. Varmaankin sitä, missä Hulk pomppii, kun hänestä elokuvassa on kuitenkin kyse. Tyyli toimii animaatiosarjassa, mutta vakavasti otettavassa elokuvassa ei. Samaan aikaan näkyvät kuvat voisivat ihan hyvin tulla peräkkäin. Toisaalta silloin elokuva olisi vielä pidempi... Leikkaus on myös todella kummallista ja siirtymät häiritseviä. Siirtymät voisivat toimia jossain muussa, muttei Marvel-elokuvassa. Kuvaus ei myöskään ole kovin kummoista ja vaikka säveltäjänä on Danny Elfman, niin musiikki ei jää tunnaria lukuunottamatta mieleen.

Onko elokuvassa mitään hyvää? On. Jennifer Connelly ja Sam Elliott ovat hyviä, vaikkakin alikäytettyjä. Osa toiminnasta menee niin överiksi, että sen voisi katsoa koomisena hömppänä (jos pystyy). Tunnusmusiikki on toimiva ja alussa on hauskasti mietitty vihreä Marvel-logo. Siihen se sitten jääkin. Idea hyvä, toteutus ei.

Yhteenveto: Hulk on huono elokuva. Siis todella huono. Se on tylsä ja huonosti toteutettu. Sarjakuvan sivuja hakeva tyyli on aivan kamalaa katsottavaa ja oli todella vaikeaa katsoa elokuva loppuun asti. En suosittele Hulkia kenellekään. Se ei ole teidän aikanne arvoinen, eikä siitä jää käteen kuin ärsytys. Jos hahmo kiinnostaa, niin katsokaa mieluummin The Incredible Hulk (2008), jossa Marvel Studios näyttää, kuinka tehdä oiva elokuva hahmosta. Tai katsokaa The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015), joissa hahmo myös esiintyy. Tämä jättäkää kuitenkin väliin. En oikeastaan enää tiedä, miksi halusin katsoa tämän ja arvostella. Ei se Marvel aina ole hyvä ollut. Toivottavasti tämän kaltaista skeidaa ei enää julkaista. Hulk on yksi huonoimmista Marvel-sarjakuviin perustuvista elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste movies.alphacoders.com
Hulk, 2003, Universal Pictures

Arvostelu: The Nice Guys (2016)

THE NICE GUYS (2016)

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Russell Crowe, Ryan Gosling, Angourie Rice, Keith David, Beau Knapp, Margaret Qualley, Matt Bomer, Ty Simpkins ja Kim Basinger
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

The Nice Guys ei ollut elokuva, jota olisin kovin erityisemmin odottanut. Juliste näytti ihan tyylikkäältä ja mietin, että voiko Russell Crowe ja Ryan Gosling mennä parivaljakkona vikaan. Jos en olisi mennyt lehdistönäytökseen, niin en tiedä olisinko katsonut sitä ainakaan lähiaikoina. En ollut nähnyt yhtäkään mainosta - ainoastaan tuossa ylempänä näkyvän oranssitaustaisen julisteen. Ehkä niin oli vain parempi, jolloin kaikki tuli yllätyksenä.

Jackson Healy hakkaa rahasta teinityttöjen ahdistelijoita. Holland March etsii kadonneita ihmisiä rahaa vastaan. Yhdessä he päätyvät etsimään Ameliaa, joka liittyy jollain tapaa pornoelokuvaan, jonka tekijöitä löydetään kuolleina.

Russell Crowe on oikein hyvä (tuttuun tapaansa) Jackson Healynä. Etenkin alussa, kun hahmo esitellään ja näytetään, millaisesta tyypistä on kyse, niin Crowe saa välittömästi pisteitä ja hänen suorituksensa pysyy moitteettomana loppuun asti.
     Shown varastaa kuitenkin Ryan Gosling, joka vetää mielestäni uransa parhaan suorituksen (ja kyllä, olen nähnyt Driven, 2011). Hän esittää alkoholiin liiankin takertuvaa yksityisetsivää Holland Marchia, jolle käy kaiken aikaa huonosti. Goslingin hahmoa jaksaisi katsoa vieläkin enemmän ja hän vetää aivan hulvattoman suorituksen. Kumpikin peukalo pystyyn Goslingille!
     Angourie Rice esittää Hollyä, Hollandin tytärtä. Rice suoriutuu ihan hyvin, mutta hän on loppujen lopuksi aika ärsyttävä muka-nokkelana pikkutyttönä. Sinänsä ihan toimivaksi saatu ratkaisu, että Holly on aikuisempi kuin toilaileva isänsä.
     Etsittyä Ameliaa näyttelee Margaret Qualley. Hahmo ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Qualley suoriutuu ihan toimivasti.
     Kim Basinger tuli minulle tutuksi Tim Burtonin Batman -elokuvasta (1989). Tässä elokuvassa hänet nähdään Judith Kutnerina. Hahmo on ennalta-arvattava ja jää hieman unohdettavaksi.
     Matt Bomer näyttelee palkkatappaja John Boyta. John Boyn mainetta kasvatetaan hahmojen puheissa niin paljon, että kun Bomer tulee vihdoin ruudulle, niin mietin: "Tuossako se nyt sitten on?" Ei siis kovin vakuuttavaa.
     Muina pahiksina ovat Keith David ja Beau Knapp, joiden hahmoille en kuullut nimeä koko elokuvan aikana. He ovat aiheuttamassa etenkin Healylle päänvaivaa.

The Nice Guys on hauska elokuva. Siis todella hauska elokuva. Parasta osassa vitseistä on, että ne ovat tavallaan niin "väärin". Esimerkiksi se, että pornotähti näyttää Hollylle omaa videotaan ja he keskustelevat anaaliseksistä ihan tuosta vaan ja katsojana tajuaa, että Hollyhän on pikkutyttö. Hauskinta elokuvassa on tosiaan Ryan Goslingin hahmo, jolle sattuu ja tapahtuu läpi elokuvan. Osa komediasta on juurikin sitä, että väkivalta tehdään hauskaksi. Monet hauskoista asioista tulevat ihan puskista, kuten elokuvassa esiintyvät Nixon ja jättiampiainen. Vaikka elokuva on hauska, niin se on silti rankka. Väkivalta ei ole kaunisteltua ja verta tulee. Elokuvassa kiroillaan paljon, eikä sitä ole selkeästi suunnattu lapsille. Mustaa huumoria on mukana paljon.

Elokuva tapahtuu vuonna 1977 Los Angelesissa. Mielestäni ajankuva on tehty onnistuneesti. Ainoa mitä olisin muuttanut, niin olisin vaihtanut elokuvassa nähdyn Jaws 2:n (1978) julisteen Star Wars: Episode IV - A New Hopen (1977) julisteeksi. Pelkästään elokuvan alkutekstit muistuttavat vanhemmista elokuvista tuttuja tyylejä. Alkupuolella kuullaan Hollandin ja Jacksonin kertojaäänet, joissa he kertovat itsestään. Alussa on hieman vaikea saada jutusta täysin kiinni, mutta elokuva imaisee katsojan heti mukaansa loistavalla alulla, jossa esiintyy mm. Shane Blackin yhdestä elokuvasta, Iron Man 3:stä (2013) ja viime vuoden Jurassic Worldista (2015) tuttu Ty Simpkins.

Elokuvan ohjaaja Shane Black on selkeästi tiennyt, mitä tekee. Vaikka mielestäni Crowen ja Goslingin lisäksi muut näyttelijät eivät tee kovin kummoista suoritusta, niin pelkästään pääkaksikko pystyy helposti pitämään mielenkiintoa yllä. Loistavasti kirjoitettu dialogi ja huumori on saatu aivan nappiin. Elokuva osaa yllättää ja siitä voi aistia Blackin kädenjäljen, vaikken ole montaa hänen elokuvaansa nähnyt. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu oikein mainiosti. Musiikki ei jää erityisemmin mieleen, eikä tehosteita ole käytetty kovin paljoa. Tyylikkään näköinen elokuva on silti.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalia Blu-ray ei valitettavasti sisällä ollenkaan.

Yhteenveto: The Nice Guys on yksi vuoden 2016 yllättävimmistä elokuvista tähän mennessä. Suosittelen sitä todella paljon! Se on törkeän hauska, kirjoitettu upeasti ja jaksaa yllättää loppuun asti. Russell Crowe ja Ryan Gosling toimivat todella hyvin pääkaksikkona ja kuten jo sanoin, niin Gosling tekee mielestäni parhaimman suorituksensa. Jos samana päivänä The Nice Guysin kanssa ilmestyvä X-Men: Apocalypse (2016) ei nappaa, niin tämä on erittäin oiva vaihtoehto sille. Aion todellakin katsoa elokuvan uudestaan ja luultavasti jopa ostaa sen. Vaikka sille voisi toimia jatko-osa, niin toivon, ettei sellaista väännettäisi turhaan. TV-sarja ehkä..?

Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2016 - muokattu 14.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Nice Guys, 2016, Misty Mountains, Silver Pictures, Waypoint Entertainment

Arvostelu: X-Men: Apocalypse (2016)

X-MEN: APOCALYPSE (2016)

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: James McAvoy, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Nicholas Hoult, Oscar Isaac, Rose Byrne, Evan Peters, Josh Helman, Sophie Turner, Tye Sheridan, Lucas Till, Kodi Smit-McPhee, Alexandra Shipp
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men 2 (2003) oli yksi ensimmäisistä supersankarielokuvista, mitkä näin lapsena. Se avasi minulle mutanttien maailman ja sai minut kiinnostumaan sarjasta. Pari vuotta myöhemmin näin vihdoin myös X-Menin (2000) ja X-Men: The Last Standin (2006). X-Men Origins: Wolverine (2009) oli ensimmäinen Marvel-elokuva, jonka pääsin katsomaan elokuvateattereissa. Silloin se toimi, mutta nykyään en pidä siitä lähes ollenkaan. X-Men: First Classin (2011) kävin myös katsomassa ja se oli heti ensinäkemältä suosikkini sarjasta. The Wolverinea (2013) en käynyt katsomassa, kun se ilmestyi, mutta näin sen seuraavan vuoden alussa Blu-raylta. The Wolverine oli parempi kuin X-Men Origins, mutta jäi silti aika unohdettavaksi. X-Men: Days of Future Past (2014) ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin olin toivonut, mutta pidin siitä silti. Luulin tammikuussa, että tämä vuosi olisi täydellinen DC Comicsille, sillä Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli vuoden eniten odottamani elokuva. Toisin kävi ja petyin. Odotan silti kovasti Suicide Squadia (2016). Sen sijaan Deadpool (2016) ja Captain America: Civil War (2016) näyttivät, että kyllä Marvel osaa parhaiten. X-Men: Apocalypse oli vähiten odottamani supersankarielokuva tältä vuodelta, eivätkä odotukseni olleet korkealla, kun kävin katsomassa sen viime keskiviikkoaamuna. Hassu juttu oli, että elokuvaa ei oltu selkeästi ehditty suomentamaan, sillä lehdistönäytöksestä puuttuivat tekstitykset kokonaan. Kielitaitoni kävi koetuksella, mutta selvisin erittäin hyvin, enkä puolessa välissä enää tajunnut katsovani elokuvaa ilman tekstitystä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men, X-Men 2, X-Men: The Last Stand, X-Men Origins: Wolverine, X-Men: First Class, The Wolverine ja X-Men: Days of Future Past!

Muinainen mutantti Apocalypse herätetään ja hän aikoo jatkaa suunnitelmaansa maailman orjuuttamiseksi. Hän kerää itselleen uuden joukon, Neljä Hevosmiestä, joihin myös Erik Lehnsherr/Magneto liittyy. Erikistä huolissaan oleva Raven/Mystique palaa Xavierin luo pyytääkseen X-Menien apua Apocalypsen pysäyttämiseksi.

Tässä elokuvassa on James McAvoyn pienin rooli Xavierina. Tuttuun tapaansa McAvoy vetää kuitenkin roolinsa tyylillä ja hahmo on vihdoin omaksunut professorin roolin. Loppupuolella Xavierin osuus jää vähäisemmälle ja elokuva keskittyy muihin nuorennettuihin hahmoihin.
     Myös Michael Fassbenderin esittämän Magneton rooli pienenee elokuvan loppupuolella. Alussa Magnetoon on tuotu paljon lisää sisältöä ja hänen motiivejaan selvennetään jälleen. Magnetolle sitten vain sattuu ja sattuu. Magneto-raukka. Fassbender on aina yhtä loistava.
     Jennifer Lawrencen Mystique on muuttunut hahmona paljon ja hänestä näkyy, että hän on joutunut tekemään vuosien varrella suuria päätöksiä. Lawrence on hyvä näyttelijä ja niin on myös tässä. Mystique nähdään hahmona ensimmäistä kertaa oikeasti hyvisten puolella. Saa nähdä, mikä lopulta ajaa hänet polulle, jolla hän kulkee alkuperäisessä X-Men -trilogiassa (2000-2006).
     Nicholas Houltin Beast pääsee paikoitellen kunnolla vauhtiin, mikä on tietysti hyvä asia. Hoult on oiva näyttelijä ja vetää roolin joka kerta paremmin.
     Studiolla varmasti huomattiin, että Quicksilver oli yksi pidetyimmistä asioista X-Men: Days of Future Pastissa, joten ei mikään ihme, että hahmo on jälleen mukana ja isommassa roolissa. Studiolla huomattiin myös, että eniten huomiota sai hahmon kohtaus, jossa hän pelastaa Wolverinen, Xavierin ja Magneton pikanopeudellaan, joten myös tässä elokuvassa nähdään samanlainen kohta, joka on vedetty täysin uusin sfääreihin.
     Uusista - tai siis jo tuttujen hahmojen nuorennetuista versioista ensin esitellään Scott Summers/Kyklooppi. Hahmoa ei oltu aiemmin saatu toteutettua kunnolla valkokankaalle, joten mietin, että mitäköhän tästä versiosta seuraa. Nuorta Kyklooppia esittää Tye Sheridan, joka on hyvä valinta ja hänestä tulee onnistuneesti esille hahmon tuleva johtajarooli.
     Edellisessä elokuvassa oli Game of Thronesista (2011-) tuttu Peter Dinklage ja tässä on samasta sarjasta tuttu Sophie Turner. Turner esittää nuorta Jean Greytä. Mielestäni Turner on parempi roolissa kuin Famke Janssen. Hahmon piileviä voimia hieman vihjaillaan elokuvassa. Sheridanin ja Turnerin kemia toimii hyvin.
     X-Men 2:ssa nähty Nightcrawler palaa vihdoin sarjaan ja häntä esittää Kodi Smit-McPhee. Hahmo on yksi suosikeistani X-Menistä ja siksi olin innoissani, kun ilmoitettiin hahmon olevan mukana uudessa elokuvassa. Tämän elokuvan Nightcrawler on ehkä hieman liian "emopoika", eikä tunnu täysin onnistuneelta tuotokselta. Toivottavasti jatkossa hahmo onnistuttaisiin pitämään sarjakuville uskollisina - etenkin nyt, kun muiden hahmojen kohdalla aletaan onnistua.
     X-Men: First Classissa esiintynyt Moira MacTaggert (Rose Byrne) on taas mukana sarjassa. MacTaggert oli toimiva hahmo ja Byrne on hyvä näyttelijä (kun ei tee mitään outoa aksenttia), joten mielelläänhän hahmoa katsoo jälleen.
     X-Men: Days of Future Pastissa Strykeriä esittänyt Josh Helman palaa tähän elokuvaan, enkä voi vieläkään sietää häntä. En todellakaan tiedä, mikä hänessä on, mutta Helman ärsyttää pelkästään olemalla ruudussa. No, hahmo muutenkin on inhottava, joten ehkä hän vain sitten vetää osansa todella hyvin.
     Isona pahana pahiksena elokuvassa on nimensä mukaisesti Apocalypse, jota esittää mm. Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Oscar Isaac. Isaacia on vaikea tunnistaa kaiken sinisen maskeerauksen alta ja hahmo tuntuu aluksi koomiselta, mutta hänestä tulee loppua kohti uhkaavampi.
     Apocalypsen joukkoihin kuuluvat Magneton lisäksi myös Angel (Ben Hardy), Psylocke (Olivia Munn) ja Storm (Alexandra Shipp). Angel tuntuu aika turhalta, eikä elokuvasta käynyt oikeastaan selväksi, oliko hahmo juuri Warren Worthington III:n Angel, vai joku muu. Psylocke on mukana näyttääkseen hyvältä, vaikka onhan hänen voimansa ihan tyylikkäästi toteutettu. Tämän elokuvan Ororo Munroe/Storm ei tunnu yhtään samalta hahmolta, mitä Halle Berry esittää alkuperäisessä trilogiassa.
     Mainokset jo spoilasivat, että tässä elokuvassa on mukana Wolverine. Mutta totta kai X-Men -elokuvassa esiintyy Wolverine. Jos mainoksia ei ole nähnyt, niin sen arvaa heti, kun X-Men 2:sta tuttu pato tulee näkyviin. Wolverine ei puhu mitään, mutta Hugh Jackman on silti vanha tuttu murisija ja hahmoon on saatu tuotu onnistuneesti eläimellisyyttä mukaan. Stan Lee tekee pitkästä aikaa X-Men -cameon, yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuva tapahtuu vuonna 1983, eli kymmenen vuotta X-Men: Days of Future Pastin tapahtumien jälkeen. Valitettavasti kymmenen vuoden aikahyppy ei ole kovin uskottava, sillä aiemmista osista tutut hahmot eivät ole vanhentuneet tarpeeksi. Alussa näytetään tarinan lähtökohdat. Muinaisessa Egyptissä vanha Apocalypse on siirtämässä tietoisuuttaan nuorempaan kehoon (Oscar Isaac) Neljän Hevosmiehen avustuksella. Työläiset kääntyvät Apocalypsea vastaan, pitäessään tätä vääränä jumalana ja sortavat pyramidin Apocalypsen ja tämän apurien päälle, ennen kuin Apocalypse on herätetty. Siitä päästään jälleen huikean tunnarin säestämään alkutekstiosioon, joka toimii kuin aikatunnelina, johtaen katsojan vuoteen 1983. Xavierin koulu on vihdoin saatu auki ja se on täynnä mutanttioppilaita. Alku keskittyy lähinnä uusien hahmojen (tai siis vanhojen tuttujen nuorempien versioiden) esittelyyn. Scott Summersin/Kykloopin kyvyn saaminen näytetään ja esitellään myös nuori Storm, Angel ja Nightcrawler.

X-Men: First Classin ja X-Men: Days of Future Pastin tapaan myös X-Men: Apocalypsen ajankuva on mielestäni todella onnistunut. Hauskana yksityiskohtana on, että Kykloopin lasit, jotka estävät lasersäteiden purkautumisen hahmon silmistä, ovat hieman muokatut, perusmustat Ray-Banit. Myös hauskana kohtauksena on, kun nuoret käyvät katsomassa juuri ilmestyneen Star Wars: Episode VI - Return of the Jedin (1983). He käyvät keskustelua, missä yhden mielestä Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) on edelleen paras, kun taas yhden mielestä alkuperäistä ei voi voittaa (Star Wars: Episode IV - A New Hope, 1977). Kolmas sanoo, että kaikki voivat olla kuitenkin samaa mieltä, että kolmas on aina heikoin. Tämä tuntuu jopa hieman selvältä viittaukselta, että ohjaaja Bryan Singer, joka ohjasi X-Menin ja X-Men 2:sen, ei ollut tyytyväinen, mitä hänen sarjasta poistumisensa jälkeen tehtiin X-Men: The Last Standille. Selkeää on myös, että Bryan Singer ei miellä X-Men Origins: Wolverinea mukaan sarjaan ja on siksi tuonut Wolverinen kynsien tarinan omana versionaan mukaan. Joku voisi mussuttaa, että tämä johtuu siitä, että Days of Future Past muutti historiaa ja siksi tapahtumat ovat erilaiset, mutta oma mielikuvani asiasta tuntuu - anteeksi vain - todellisemmalta.

Muinaisen Egyptin ja erilaisen kulttuurin tuominen mukaan X-Meniin - tai ylipäätään supersankarielokuviin - on erittäin toimiva ratkaisu. Se on ollut todellista historiaa, joten miksei se olisi mukana supersankarien/mutanttien omassa historiassa. Mielestäni X-Men: First Classista lähtien mutanttien eläminen ihmisten keskuudessa on saatu tehtyä realistiseksi. Katsojana ei tunnu enää, että katsoo jotain supersankarihömppää, vaan tunnelma elokuvassa on kaiken hömpän keskellä saatu luotua niin onnistuneen todelliseksi, että paikoitellen unohtaa katsovansa erittäin epärealistista elokuvaa.

Tavallaan tämä tuntuu kahdelta erilaiselta elokuvalta, sillä Egyptikohtauksen jälkeen ollaan hyvin todentuntuisessa ympäristössä ja elokuva menee rauhallisesti eteenpäin. Ei pitkäveteisesti, vaan rauhallisesti. Sitten kun lopussa aletaan rymistellä ja kaikki pistetään pas... noh, tuhotaan, niin elokuva muuttuu todella mahtipontiseksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä pelkkä nimi kertoo jo, että maailmanlopun meiningeistä on kyse. Muutos rauhallisuudesta megamässäilyyn tulee niin sujuvasti, ettei sitä edes ehdi tajuta. Lopputaistelu osataan lopettaa onneksi tarpeeksi ajoissa, ettei se ala tuntua puuduttavalta. Pitkä taistelu on silti kyseessä.

X-Men: Apocalypse on kuvattu todella taidokkaasti. Leikkaus on myös erittäin onnistunutta. Lavasteet ja puvustus ovat toimivia. Varsinkin ihan viimeisessä kohtauksessa tosifanit tulevat pitämään puvustuksesta! Musiikkina on tietenkin loistava tunnari ja vanhempia kappaleita, joista itselleni tarttui Eurythmicsin "Sweet Dreams (Are Made of This)" -kappale, joka soi Quicksilverin pikanopeuskohtauksessa. Sitä kappaletta olen kuunnellut yhä vain uudestaan ja uudestaan kirjoittaessani tätä arvostelua. Tässä elokuvassa on varmaankin yhtä paljon tai jopa enemmän tehosteita pelkästään lopputaistelun aikana kuin First Classissa ja Days of Future Pastissa yhteensä. Tehosteet ovat näyttäviä, vaikka muutamassa kohtaa hieman heikommilta näyttäviä. Pääosin visuaalinen ilme on huikea. 3D-efekti ei jälleen kerran tuonut oikeastaan mitään uutta elokuvakokemukseen.

Nyt on aika arvioida koko X-Men -elokuvasarja tähän mennessä. Vaikka Deadpoolissa esiintyykin pari X-Menin jäsentä, niin en laske sitä nyt tähän mukaan. Heikoin sarjasta on ehdottomasti X-Men Origins: Wolverine. Sen kykenee juuri ja juuri katsomaan, mutta siinä on niin paljon huonoa, että se kannattaisi suosiolla jättää väliin. Onneksi Days of Future Past ja Apocalypse ovat nyt lopullisesti poistaneet sen aikajana. Valitettavasti toiseksi heikoin on mielestäni alkuperäinen X-Men. Elokuva ei ole kestänyt aikaa paljoa, eikä se loppujen lopuksi tarjoa sisältöä kunnolla. Kolmanneksi heikoin on X-Men: The Last Stand, joka ei oikein tiedä kunnolla, miten lopettaisi trilogian, mutta tarjoaa viihdyttäviä kohtia. Seuraavana on The Wolverine, joka on ihan hyvä elokuva, vaikka se on hieman unohdettava pätkä muiden joukossa. X-Men 2 on neljänneksi paras ja vaikka siinäkin on ongelmansa, niin se on silti oiva supersankaripätkä. Parhaimpana kolmikkona on tämä uudempi sarja. Pronssisijalle jää X-Men: Days of Future Past, joka olisi todella hyvä elokuva, jos sen toinen puolisko olisi toimivampi. Loistava ensimmäinen vähän-yli-tunti nostaa sen kuitenkin X-Men 2:sen yläpuolelle. Hopeasijalle pääsee tämä sarjan uusin osa, X-Men: Apocalypse. Parhaimpana pysyy mielestäni yhä X-Men: First Class. Enkä oikein usko, että sitä tullaan ylittämään.

Yhteenveto: X-Men: Apocalypse on mielestäni toiseksi paras X-Men -sarjan elokuva. Suosittelen sitä kaikille supersankarielokuvien ja X-Menin ystäville. Uudet nuoret versiot tutuista hahmoista ovat hyvin roolitettuja. Apocalypse on aluksi hieman koominen, mutta kun häneen tottuu, niin tajuaa, että kyseessä on oikeasti uhkaava pahis. Elokuvassa on paljon tunteita, jotka välittyvät katsojalle ja siinä on myös hauskoja kohtia. Ärsyttää, että Wolverinen mukanaolo piti spoilata mainoksessa, sillä olisi ollut upeaa huomata hahmon esiintyminen vasta elokuvaa katsoessa. "Sweet Dreams (Are Made of This)" jää soimaan loppupäiväksi päähän, kuten myös alkutunnari. Toivon todella, että tulisi vielä ainakin yksi X-Men -elokuva, jossa käytetään tämän elokuvan näyttelijöitä. Muistakaa jäädä istumaan saliin vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen tulee kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
X-Men: Apocalypse, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men: Days of Future Past (2014)

X-MEN: DAYS OF FUTURE PAST (2014)

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, James McAvoy, Michael Fassbender, Patrick Stewart, Ian McKellen, Jennifer Lawrence, Nicholas Hoult, Peter Dinklage, Ellen Page, Halle Berry, Shawn Ashmore, Evan Peters, Josh Helman ja Anna Paquin (The Rogue Cut)
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia / The Rogue Cut: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: First Class (2011) oli mielestäni aivan mahtava lisäys X-Men -sarjaan (2000-). Ajatus siitä, että nuoremmat versiot tutuista hahmoista palaisivat valkokankaille, oli tietysti myös mahtavaa. Myös tieto, että samassa elokuvassa olisi mukana alkuperäisen X-Men -trilogian (2000-2006) hahmot, sai minut innostumaan lisää. Aikamatkailu olisi mielenkiintoinen lisäys supersankarielokuviin. Mainokset näyttivät lupaavilta ja meninkin katsomaan X-Men: Days of Future Pastin ensi-iltaviikonloppuna elokuvateatteriin, kun se ilmestyi juuri ennen kesää 2014.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men (2000), X-Men 2 (2003), X-Men: The Last Stand (2006), X-Men Origins: Wolverine (2009), X-Men: First Class ja The Wolverine (2013)!

Tulevaisuudessa mutantit ja ihmiset ovat vaarassa, sillä heitä jahtaavat vahdit, joita on lähes mahdotonta pysäyttää. X-Menit lähettävät Wolverinen tietoisuuden ajassa taaksepäin tämän nuorempaan kehoon. Wolverinen tehtävänä on pysäyttää Mystique, ennen kuin hän tappaa tohtori Bolivar Traskin, mikä aiheuttaisi tuhoavaan sotaan johtavan ketjureaktion.

Hugh Jackman esittää jo seitsemättä kertaa Wolverinea. Ei ihme, ettei näyttelijä enää jaksaisi vetää samaa roolia. Jackman kuitenkin vetää rutiininomaisesti tuttuun tapaansa hyvän suorituksen. Erikoista on se, että vaikka Wolverine menettää adamantiumkyntensä The Wolverinessa, niin tässä hänellä on ne taas.
     James McAvoyn esittämään nuoreen Charles Xavieriin tuodaan lisää syvyyttä. Hahmo on menettänyt uskonsa siihen, että voisi auttaa ihmisiä ja hän haahuilee kartanossaan kuin Bruce Wayne elokuvassa The Dark Knight Rises (2012). Patrick Stewart palaa vanhana Xavierinä ja esittää ihan samalla lailla kuin alkuperäisessä X-Men -trilogiassa (2000-2006). Omasta mielestäni nuorennettu versio Xavieristä on paljon mielenkiintoisempi kuin Stewartin esittämä. McAvoyn esittämässä hahmossa on paljon enemmän tunnetta mukana.
     Minun on pakko oikeasti sanoa, että Michael Fassbender vetää Erik Lehnsherrin/Magneton roolin paremmin kuin Ian McKellen, vaikka McKellen legendaarinen onkin. Mielestäni Fassbenderin Magnetossa on enemmän syvyyttä ja hänen motiivinsa ovat selvemmät. Silti on hienoa nähdä molemmat versiot hahmosta samassa elokuvassa.
     Jennifer Lawrencen Mystique ei toimi niin hyvin tässä elokuvassa kuin X-Men: First Classissa. Kaiken aikaa pakosalla olevaan hahmoon ei oikein saa kosketuspintaa. Lawrence on silti oiva valinta rooliin. Hahmoa ei vain ole hyödynnetty mielestäni kunnolla tässä.
     Nicholas Hoult parantaa suoritustaan Hank McCoyna/Petona. Pedon maskeeraus näyttää välillä hieman koomiselta, mutta hahmo toimii onneksi.
     Game of Thronesista (2011-) tuttu Peter Dinklage esittää tohtori Bolivar Traskia. Tässä elokuvassa tulee parhaiten mielestäni esille se, miksi ihmiset tuhoavat mutantteja. Mutantit aiheuttavat hämminkiä, ihmiset pelkäävät ja Trask tarjoaa ratkaisun. Ihminen on aina pelännyt, mitä ei ymmärrä. Dinklage on hyvä näyttelijä ja on oiva valinta rooliin.
     X-Men: The Last Standissa vakiintuneeksi Kitty Prydeksi valittu Ellen Page on oma pidettävä itsensä. Harmi vain, ettei hahmo pääse oikeuksiinsa tässä. Vaikka hahmolla varmasti on kyky siirtää muiden tietoisuuksia näiden nuorempiin kehoihin, niin tulee se kyky tässä elokuvassa hieman puskista.
     Alkuperäisestä X-Men -trilogiasta palaa myös Halle Berry, joka esittää tietysti Stormia. Hahmo jää harmi vain hieman hyödyttömäksi, vaikka pari pilveä kutsuukin voimillaan antamaan suojaa sankareille.
     Shawn Ashmore palaa Bobbyna/Icemanina. Iceman on mielestäni ollut aina mielenkiintoinen hahmo ja hän olikin yksi suosikeistani lapsena, kun katsoin X-Men 2:sta.
     Paras uutuus elokuvassa on Evan Petersin esittämä Quicksilver, jonka kykynä on supernopeus. Kaikkein eniten huomiota elokuvassa saikin Quicksilverin kohtaus, jossa näytetään, miten hän kokee nopeutensa. Kohtauksessa hän juoksee tavallista vauhtia, kun kaikki hänen ympärillään pysyy paikoillaan. Harmi, että hahmon osuus jää tosi vähäiselle. Peters on hyvä valinta Quicksilveriksi.
     Josh Helmanin näyttelemä William Stryker on ärsyttävin versio hahmosta. Jokin vain pelkästään hänen näkemisessään saa ärsytyksen nousemaan. En ole varma, onko se hyvä asia. Muitakin uusia hahmoja, sekä vanhoja tuttavuuksia on mukana.

Kovin montaa supersankarielokuvaa ei tule mieleen, joissa olisi aikamatkustusta. Eipä tule oikeasti nyt mieleen yhtä ainutta. Siksi aikamatkustus on uusi, mielenkiintoinen asia genren elokuville ja se on saatu onnistumaan hyvin. Yleensä aikamatkustuselokuvissa ei loppujen lopuksi ole tolkkua, sillä ajan muuttumista ei ole käsitelty oikein. Tässä se on toimivaa, sillä selitetään selkeästi, ettei menneisyyden muutoksilla ole vaikutusta tulevaisuuteen, kunnes aikalinkki katkeaa. Vaikka esimerkiksi The Terminator (1984) ja Back to the Future (1985) ovat toimivia elokuvia, joihin liittyy aikamatkustus, niin ei niiden tarinoiden logiikassa ole tarkemmin ajatellen päätä eikä häntää.

Kuten jo sanoin, niin mielenkiintoani kasvatti se, että elokuvaan on yhdistetty alkuperäisen trilogian hahmot ja X-Men: First Classin hahmot. Wolverinessa on hauskaa, että Hugh Jackman voi esittää sekä nuorta Wolverinea, kuin myös vanhaa, sillä hahmo ei ulkoisesti vanhene ja näyttää siten aina samalta. Tosin jos vertaa Wolverinea ensimmäisessä X-Menissä (2000) tämän elokuvan Wolverineen, niin muutos on selkeä. Fania innostaa varmasti kohtaus, jossa nuori Xavier juttelee vanhan Xavierin kanssa. Tulevaisuuden kohtaukset on saatu hyvin suunniteltua kaikin puolin erilaisiksi kuin 1973 tapahtuva osio. Tulevaisuus on synkempi kaikin puolin ja futuristisia elementtejä on siellätäällä, kun taas 70-luvun ajankuva on saatu nappiin. Tai mistä minä sitä tiedän, kun en silloin vielä elänyt, mutta tyylillisesti vaikuttaa siltä, mikä kuva minulla on siitä ajasta.

Vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Bryan Singer palasi ohjaajana X-Menin pariin, niin olisin silti toivonut, että X-Men: First Classin ohjaaja Matthew Vaughn olisi jatkanut tämänkin parissa. Singer teki kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvää työtä tämän elokuvan parissa.

Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Muuten kahdessa eri ajassa liikkuminen toimii leikkauksellisesti, mutta alkupuolella, kun siirrytään vuodesta 1973 takaisin tulevaisuuteen, niin ollaan oltu menneisyydessä niin kauan, että tulevaisuusosio tulee hieman yllättäen. X-Men 2:sta tuttu teemamusiikki on tullut takaisin, mikä oli yksi hienoimmista asioista elokuvassa. Harmi vain, että tunnari on yhä liian lyhyt. Tehosteet ovat hienoja, vaikka tulevaisuuden vahtien toteutus ei designista asti miellytä minua erityisemmin. Loppu on visuaalisesti tyylikkään näköinen. Yksi hauska kikka elokuvan parissa kohtauksessa on, että on käytetty vanhoja filmikameroita, joiden kuvaa näytetään uutiskuvana. Kikka tuo myös todentuntuisuutta elokuvaan ja se saa katsojalle onnistuneesti mielikuvan, että tämä on ollut todellinen tapahtuma.

Elokuvasta on olemassa The Rogue Cut -versio, joka on noin vartin pidempi elokuva. Nimensä mukaisesti se sisältää lisäjuonen, johon liittyy Rogue (Anna Paquin). Se on sekä pidennetty versio, että myös paikoitellen vaihtoehtoinen versio elokuvasta, missä Kittyn haavoittumisen takia tilalle täytyy hakea Rogue, sillä tämä pystyy siirtämään Kittyn voimat itseensä. Vaikka yleisesti pidän siitä, että hyvistä elokuvista on olemassa pidemmät versiot, sillä ne tuovat usein lisää sisältöä tarinaan ja hahmoihin, kuten esimerkiksi The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003), niin tässä omasta mielestäni teatteriversio on ehkä jopa parempi, sillä Roguen mukanaolo tuntuu hieman väkinäiseltä. Muuten uudet kohtaukset toimivat. The Rogue Cut on saatavilla vain Blu-rayna, mutta The Rogue Cutin sisältäviä Blu-rayta ei ole enää myynnissä. The Rogue Cut -versio sisältää myös teatteriversion.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina X-Men: Days of Future Past - The Rogue Cut -Blu-rayn toisella levyllä on lähes tunnin kestävä "Mutant vs. Machine", joka sisältää pätkät "Time Switch", "Panels to Frames", "Code Cadre of the X-Men", "Two Worlds, Two Battles", "Through the Lens: Revising History", "Synchronizing the Vision", "Mutant Menace: Mankind's Defense", "A Rogue Move" ja "What's Next", jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös galleria, pariminuuttinen "Fantastic Four Sneak Peek" ja puolituntinen keskustelupätkä "X-Men Unguarded".

Yhteenveto: X-Men: Days of Future Pastin ensimmäinen tunti on todella hyvä, mutta sen jälkeen elokuvan taso ei pysy enää täysin samana. Hyvä se on, muttei niin hieno kuin olisin toivonut. Vanhojen ja uusien X-Men -näyttelijöiden yhdistäminen samaan elokuvaan on onnistunutta ja näyttelijäntyö pelaa hyvin läpi elokuvan. Tunnusmusiikin palauttaminen sarjaan on täydellinen idea ja toivon, että sitä käytetään jatkossakin. Vanhan filmikameran käyttö toimii ja on hienoa nähdä vahdit vihdoin kunnolla käytössä. Lopputekstien aikana tulee yksi kohtaus ja niiden jälkeen toinen, joka antaa esimakua tulevalle X-Men: Apocalypse -elokuvalle (2016). Kyseinen pätkä onkin seuraavana tiedossa X-Men -arvosteluissani. X-Men: Apocalypsen jälkeen on kuulemma tiedossa vielä ainakin yksi Wolverine -elokuva (2017) ja yksi X-Men -elokuva, mutta toivon, että niiden jälkeen oikeudet luovutettaisiin Marvel Studiosille ja X-Men saataisiin yhdistettyä Marvel Cinematic Universeen (2008-).

Kirjoittanut: Joonatan, 9.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.xmenmovies.wikia.com
X-Men: Days of Future Past, 2014, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: The Wolverine (2013)

THE WOLVERINE (2013)

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Tao Okamoto, Rila Fukushima, Hiroyuki Sanada, Will Yun Lee, Svetlana Khodchenkova, Hal Yamanouchi ja Famke Janssen
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men Origins: Wolverine (2009) jätti niin pahan jälkimaun, etten edes mennyt elokuvateatteriin asti katsomaan The Wolverinea, kun se ilmestyi kesällä 2013. Sinä kesänä minulla oli muita juttuja, joten myös elokuvat, kuten Pacific Rim (2013) ja The Lone Ranger (2013) jäivät näkemättä. Lopulta sain The Wolverinen joululahjaksi ja näin sen ensimmäistä kertaa vasta tammikuussa 2014. Pakko sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men (2000), X-Men 2 (2003), X-Men: The Last Stand (2006), X-Men Origins: Wolverine ja X-Men: First Class (2011)!

Logan on jättänyt Wolverinena olemisen taakseen ja erakoitunut. Jean Greyn tappaminen vainoaa Logania ja hän näkee jatkuvasti painajaisia hänestä. Logan törmää Yukioon, joka on etsinyt häntä jo kauan. Loganin ajat sitten pelastama Yashida tekee kuolemaa ja tämä haluaa kiittää Logania henkilökohtaisesti. Japanissa Loganille selviää, että Yashidan kuoleman takana on paljon enemmänkin ja hän joutuu päästämään sisäisen eläimensä taas valloilleen.

Hugh Jackman on tässä kohtaa jo tullut niin selkeäksi Wolverinen esittäjäksi, että on lähes mahdotonta kuvitella rooliin ketään muuta. Jackman vetää roolinsa edelleen hyvin ja aika pitkälti samalla lailla kuin aiemmissakin osissa. Jackman on saanut itsensä aivan hulluun kuntoon elokuvaa varten. Luin hänen haastattelustaan, että hän ei juonut mitään kuvauspäivinä, joissa hän esiintyy ilman paitaa, jotta nestehukan takia hänen ihonsa kiristyisi, mikä saisi hänen lihaksensa ja verisuonensa näkymään kunnolla. Jackman valitteli myös sitä, että niin toimiminen aiheutti hullun päänsäryn joka kerta. Sellaista se on, kun uhrautuu roolinsa vuoksi.
     Kiinnostavimpana uutuutena elokuvassa on Rila Fukushiman esittämä Yukio. Yukiolla on mielenkiintoinen tyyli ja hän kykenee näkemään, milloin joku kuolee. Fukushima vetää hyvän suorituksen.
     Logan joutuu suojelemaan Marikoa, jota näyttelee Tao Okamoto. Mariko on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmo, enkä oikein ymmärrä, miksi Wolverine kiinnostuu hänestä.
     Yhtenä pahiksena on Svetlana Khodchenkovan esittämä Viper, joka erittää myrkkyä ja paikoitellen tuntuu jopa vaaralliselta vastukselta Wolverinelle. Harmi vain, että Khodchenkovan suoritus ei ole kummoinen.
     Yashidaa näyttelee Hal Yamanouchi, joka vetää hyvän, mutta lyhyen roolin. Hahmo on alussa mielenkiintoinen, mutta hänen todellinen tarkoitus elokuvassa on hyvin ennalta-arvattava.
     Famke Janssen esittää Jean Greyta Wolverinen muistelukohtauksissa. Tässä nähdyssä Greyssä on samaa Feeniksin kaltaista olemusta, mitä nähtiin X-Men: The Last Standissa. Kovin monessa kohtauksessa Janssen ei esiinny ja jos aiemmat sarjan elokuvat eivät ole tuttuja, niin hahmosta ei paljoa saa irti.

The Wolverine on jatkoa X-Men: The Last Standille. Vaikka elokuvien välissä on ollut kuusi vuotta ja välissä on tullut kaksi X-Men -elokuvaa, niin jatkumo on selkeä ja hyvin toteutettu. Se toimii hyvin Wolverinen sooloseikkailuna, mutta kun se yhdistetään isompaan X-Men -universumiin, niin se on sinänsä hieman turha pätkä, eikä se vie X-Men -tarinaa eteenpäin kuin vasta lopputekstien aikana tulevalla kohtauksella.

Wolverinen vieminen Japaniin oli monille faneille unelmien täyttymys, sillä se tarkoitti, että nähtäisiin vihdoin pahis Hopeasamurai. Tämän seurauksena myös näyttelijäkaarti on suurimmaksi osaksi japanilaisista koostuva. Ison luokan Hollywood/Marvel-leffalle tämä on tietenkin erilainen päätös, sillä se tarkoittaisi, ettei massayleisö tietäisi Jackmanin ja Janssenin lisäksi lähes ketään muuta elokuvassa esiintynyttä näyttelijää. Omalla tavallaan hyvä päätös, sillä se saa myös kysymykset siitä, että mikseivät muut X-Menit esiinny elokuvassa, katoamaan. Ja tuleepahan nähtyä itselleni ainakin uusia kasvoja. Elokuvassa on myös todella paljon japanilaista sanastoa, mitä pitää vähän väliä selittää katsojille.

Ongelmana tosin on, että Wolverinen lisäksi muut mutantit elokuvassa ovat suurimmaksi osaksi täysin tuntemattomia (paitsi jos on hardcore-fani). Elokuvassa on vielä vähemmän tuttuja hahmoja kuin X-Men Origins: Wolverinessa, mikä oli siinäkin ongelmana. Onneksi tarina pitää katsojan mukana onnistuneesti ja uudet hahmot ovat kivana lisäyksenä, vaikka eivät olekaan kovin muistettavia jälkeenpäin. Toinen ongelma, jonka huomasin tällä katsomiskerralla oli, että toiminta alkaa oikeasti vasta noin neljänkymmenen minuutin kohdalla. Ehtiihän siinä luoda tarinaa hyvin, mutta silti supersankarielokuvassa toivoisi näkevän mätkettä jo hieman elokuvan alussa. Pätkää, jossa Wolverine lyö paria heppua baarissa, ei voi laskea toimintakohtaukseksi.

Elokuva on kuvattu hyvin. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, eikä nopea leikkaus häiritse niissä. Musiikki jumputtaa taustalla, muttei jää jälkikäteen erityisemmin mieleen. Erikoistehosteita on käytetty maltilla ja niitä onkin lähinnä vain isoissa toimintakohtauksissa, joita ei elokuvassa ole montaa. X-Men Origins: Wolverinen digikynnet on vaihdettu käsittääkseni takaisin oikeisiin, fyysisiin tekeleisiin Jackmanin käsissä, mikä on hyvä päätös. Eniten tehosteita on käytetty lopputaistelussa Hopeasamuraita vastaan ja junan katolla käytävässä taistossa.

Elokuvasta on olemassa rajumpi Extended Cut. Pidennetty versio sisältää lisää kohtauksia ja toimintakohtauksiin on lisätty digiverta. Koska en käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa, niin olen nähnyt vain Extended Cutin. En varmaan aio koskaan katsoa teatteriversiota, sillä olen huomannut monien elokuvien kohdalla, että kun katson teatteriversiota, niin minusta tuntuu kaiken aikaa, että siitä puuttuu jotain, mikä tietty vie omasta katselukokemuksestani pois paljon. The Wolverinen rajumpi versio ei kuitenkaan nosta Suomessa elokuvan ikärajaa ja versio on saatavilla vain Blu-ray -julkaisuissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina elokuvassa on lähes tunnin mittainen "The Path of a Ronin", joka sisältää pätkät "Inspiration: A Ronin's Journey", "Design: Mastering the Arc", "Execution: A Killer Team", "Hugh Jackman: The Man Behind the Mutant" ja "Reflections: The Evolution of Wolverine", jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös pariminuuttinen "X-Men: Days of Future Past Set Tour", jossa Bryan Singer esittelee hieman X-Men: Days of Future Pastin (2014) lavasteita. Parasta lisämateriaalissa on "Alternate Ending", joka on muuten samanlainen tilanne kuin loppukohtaus, mutta siinä Wolverine saa legendaarisen keltamustan pukunsa, minkä näkemistä fanit ovat odottaneet. Harmi vain, ettei kohtausta käytetty lopullisessa elokuvassa. Sormet ristissä toivotaan, että puku nähdään viimeistään sitten, kun Marvel Studios saa X-Menin oikeudet käsiinsä (kyllä se päivä vielä tapahtuu!).

Yhteeveto: The Wolverine on paljon parempi tekele kuin X-Men Origins: Wolverine, mutta jää valitettavasti pitkällä tähtäimellä aika unohdettavaksi elokuvaksi. Jos olet kiinnostunut Wolverinesta, mutta muuten X-Menit eivät nappaa, niin tämä varmaankin toimii. Sarjakuvien faneille tämä on tietysti pakkohankinta ja tällä saa kivasti unohdettua X-Men Origins: Wolverinen. Edelleen ongelmana on, ettei tämä elokuva kuitenkaan muuta mitään sarjassa. Japani on toimiva, erilainen maisema supersankarielokuville. Myös japanilaiset näyttelijät ovat hyviä. Kuten jo aiemmin sanoin, niin elokuvan lopputekstien aikana on lyhyt kohtaus, jossa pohjustetaan X-Men: Days of Future Pastia, joka on seuraavana tiedossa X-Men -arvostelujeni osalta...

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieboozer.com
The Wolverine, 2013, 20th Century Fox Film Corporation, TSG Entertainment

Arvostelu: Friday the 13th (2009)

FRIDAY THE 13TH (2009)

Ohjaus: Marcus Nispel
Pääosissa: Jared Padalecki, Amanda Righetti, Danielle Panabaker, Travis Van Winkle, Julianna Guill ja Derek Mears
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia / Killer Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th - eli suomalaisittain Perjantai 13. päivä - on yksi suurimmista kauhuelokuvasarjoista. Sarjan elokuvia on ainakin miljoona (okei, okei - VAIN kaksitoista) ja sen psykopaattitappajahahmo Jason Voorhees on todella tunnettu, kuten myös Camp Crystal Lake, jossa ainakin alkuperäinen Friday the 13th (1980) ja vuoden 2009 elokuva tapahtuvat. Olin tietoinen elokuvasarjan ideasta jo monta vuotta sitten, mutta näin ensimmäisen kerran yhden sarjan elokuvista vasta viime vuonna, juurikin perjantaina 13.11.2015. Näin vuoden 2009 version, sillä se oli sopivasti Netflixissä katsottavissa. Koska tänään on jälleen perjantai 13. päivä, niin on tietenkin osuvaa, että tämän päivän arvostelu onkin juuri yksi sarjan elokuvista. Ja koska en tiedä, mistä löytäisin alkuperäisen, niin katsoin Netflixistä aamulla uudestaan vuoden 2009 Friday the 13th -elokuvan.

Nuoret lähtevät pitämään hauskaa Camp Crystal Lakelle, jossa heitä alkaakin jahdata mielipuolinen murhaaja jääkiekkonaamio kasvoillaan.

Päähenkilö elokuvassa on Jared Padaleckin näyttelemä Clay Miller, joka etsii kadonnutta siskoaan, Whitneyä. Whitney Milleriä esittää Amanda Righetti. Trent on kauhuelokuvan perinteinen mulkvistihahmo ja hänenä nähdään Travis Van Winkle. Danielle Panabakerin hahmo Jenna toimii järjen äänenä muille. Julianna Guillin esittämä Bree on vain yhden kohtauksen takia mukana elokuvassa. Jos olet nähnyt elokuvan, niin tiedät mistä kohtauksesta puhun. Chewie (Aaron Yoo) ja Lawrence (Arlen Escarpeta) ovat aika ärsyttäviä ja ainoa hyvä asia Chewiessa on se, että hän heittää elokuvan aikana kommentteja siitä, kuinka kliseinen tämä kauhuelokuva oikeastaan on. Näyttelijät ovat sinänsä oivat valinnat rooleihinsa, sillä he ovat ihan yhtä unohdettavia kuin hahmonsa. Ei se paljoa vaadi, että voi juosta kameran edessä pelokkaan näköisenä karkuun ja kirkua. Itse elokuvan murhaajaa, Jason Voorheesiä esittää Derek Mears. Jasonia ei paljoa näe elokuvassa, eikä häneen ole saatu kauhuikonisuutta mukaan, mitä katsojana toivoisi. Ennen kuin Jason saa tunnetun jääkiekkonaamionsa, niin hänet nähdään juoksentelemassa ihmisten perässä tyynyliina päässään, jossa on reikä toiselle silmälle.

Jos minun aiempia arvostelujani on lukenut, niin voi huomata, että olen joutunut todella yksinkertaistamaan elokuvan juonta, jotta saan sen selitettyä yksinkertaisesti ja tiivistetysti. Tämän elokuvan juonen selittämiseen tarvittiin yksi ainoa virke. En tiedä onko asia niin, ettei elokuvassa ole tarpeeksi sisältöä, vai etteikö elokuva edes tarvitse mitään enempää. Hyvin yksinkertainen pätkä on siis kyseessä. Nuoret menevät retkeilemään ja Jason listii heidät yksi kerrallaan. Joko siinä ei ollut vielä juonta tarpeeksi tai tekijät halusivat päästä mässäilemään tappamisella, joten sama tarina näytetään elokuvassa kaksi kertaa. Toki alku pohjustaa tiettyä lisäjuttua juonessa, mutta ei vähän yli puolitoistatuntinen elokuva tarvitse kaksikymmentä minuuttia kestävää introa. Muistan, kun katsoin elokuvan viime vuonna ensimmäistä kertaa ja kun Jason on tappanut nuoret ja elokuvan logo tulee ruudulle, niin painoin pausea. Mietin siinä, että katsoinko oikeasti juuri tiivistelmän tämän elokuvan juonesta, mikä toisaalta tuntui ihan kivalta lyhytelokuvalta, mutta nyt pitäisi sitten katsoa itse oikea elokuva?

Ja jo ennen tätä introa on toinen intro, joka tapahtuu 13.6.1980, mikä pohjustaa Jasonin menneisyyttä. En ole alkuperäistä Friday the 13th:ä nähnyt, mutta arvelisin, että tämä intro on sen elokuvan loppu. Hauskinta on myös se, ettei elokuva edes tarvitse muuta introa kuin tämän lyhyen pätkän. Koko sen jälkeen tulevan vähän yli vartin voisi poistaa elokuvasta ja siitä kävisi ihan yhtä hyvin selväksi, että Clay Miller etsii siskoaan. Tällaisissa kauhuelokuvissa ei yleensä ole kovin kummoiset tai muistettavat hahmot, joten katsojana alkaa ärsyttää, että aluksi pitäisi muistaa intron hahmot, joilla ei olekaan mitään väliä loppuelokuvan ajan ja sitten pitäisi muistaa kaikki uudet hahmot, jotka esitellään, kun elokuva lähtee vihdoin käyntiin. Parastahan on se, että kun kyseessä on stereotypisiä teinihahmoja, niin he ovat lähes kaikki aivan samanlaisia. Yrittää siinä sitten muistaa, että kuka on kuka? Jos päähenkilöitä ei lasketa, niin muut ovat idiootteja, ja toisin kuin Whitney ja Jenna, niin muut tyttöhahmot tuntuvat olevan mukana vain esitelläkseen paljaita vartaloitaan.

Nykypäivän splatter-elokuva kun on kyseessä, niin kauhuelementit ovat aika perus puuroa. Ainoa, mikä elokuvassa oikeastaan säikäyttää, on kun Jason yhtäkkiä ilmestyy jonkun taakse. Siinäkin pelottavinta on kova ääni, joka kuulostaa siltä, kuin joku läimäyttäisi pianon koskettimia todella kovaa. Samaa ääntä käytetään todella usein kauhuelokuvissa. Jos äänet ovat kovalla, niin kyllähän se säikäyttää. Jos kauhuelokuvat ovat tuttuja, niin ne voi arvata ennalta. Elokuva on muutenkin todella ennalta-arvattava. Kaikki muut paitsi muutama päähenkilö ovat mukana vain pakollista mässäilyä varten ja hahmojen kuolemisjärjestyksenkin voi arvata ennalta, sitä mukaa mitä elokuva menee eteenpäin. Tässä on myös sama ongelma kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvista, eli kun tämän on kerran nähnyt, niin uudelleen nähtynä se ei paljoa pelota, eikä edes kykene luomaan jännitystä katsojalle. Toisaalta, onhan se ihan viihdyttävää nähdä tällaisia "aivot narikkaan" -pätkiä, joissa porukkaa pistetään hengiltä mahdollisimman monipuolisin tavoin. Osa surmista on sen verran ällöttäviä, ettei elokuvan aikana kannata mitään syödä.

Elokuvan on ohjannut Marcus Nispel, mutta tuntuu, että elokuvaa yritetään myydä tuottaja Michael Bayn nimellä. Eikä mikään ihme, sillä Nispelin nimi on tuttu elokuvista The Texas Chainsaw Massacre (2003), Pathfinder (2007) ja Conan the Barbarian (2011), kun taas Michael Bay on esimerkiksi sellaisten elokuvien takana kuin Bad Boys (1995), The Rock (1996), Armageddon (1998) ja Transformers -elokuvasarja (2007-). Elokuva on kuvattu ja leikattu ihan hyvin, vaikka kamera paikoitellen heiluukin. Värimaailmaltaan elokuva on todella synkkä. Katsoin elokuvan aamulla ja vaikka verhot olivat kiinni, niin oli silti välillä vaikea ottaa selvää, että mitä ruudulla oikein tapahtuu. Elokuvasarjan tunnari on käytössä, muttei kovin selkeästi.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi Killer Cut. Itse olen nähnyt vain teatteriversion, enkä ole edes varma, saako Killer Cutia Suomessa. Tein hieman internetetsiskelyä ja otin selvää, mitä Killer Cut sisältää. Siinä on uusia, sekä pidennettyjä kohtauksia, lisää verta ja lisää paljasta pintaa. Jos tekijät kerran halusivat saada elokuvasta noin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia pitkän, niin lukemani perusteella heidän olisi kannattanut ottaa pitkä intro pois ja pitää loppuelokuvan pidennetyt ja uudet kohtaukset mukana.

Yhteenveto: Friday the 13th ei ole kovin elämää mullistava elokuva, ainakaan tämä vuoden 2009 versio. Elokuva on todella ennalta-arvatta, eikä se tarjoa oikeastaan mitään uutta. Parhaiten tämä toimii varmaankin muksuille, jotka katsovat salaa yhdessä kielletyn "veri lentää" -elokuvan, kun vanhemmat ovat muualla, vaikka he eivät saisi vielä edes katsoa elokuvaa. Minusta ikäraja on vain suositus ja jos kokee olevansa valmis rankempiin elokuviin, niin sitten niitä voi katsoa. Jos ei ole valmis ja katsoo rankempaa materiaalia, saaden elinikäiset traumat, niin se on sitten oma virhe. Voi se toki olla jonkun toisenkin virhe. Itse nimittäin näin Jawsin (1975) vähän liian nuorena ja siitä ei voi syyttää minua. Oiva paikka katsoa tämä olisi kesäleiri. Itse en välttämättä kuitenkaan suostuisi katsomaan tätä yöllä yksin teltassa keskellä metsää. Veikkaisin, että tämän katson uudelleen vain, jos Killer Cut tulee vastaan. Ihan viihdyttävä pätkä ja kyllähän sen katsoi toisen kerran, mutta onhan niitä paljon parempiakin elokuvia. Missään kohtaa elokuvaa ei käy selväksi, että tapahtuuko se juuri nimensä mukaisena päivämääränä. Seuraava perjantai 13. päivä on vasta ensi vuoden puolella. Saa nähdä saanko silloin jostain käsiini alkuperäisen elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan, 13.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Friday the 13th, 2009, Paramount Pictures, New Line Cinema