Ohjaus: Tom Ford Pääosissa: Amy Adams, Jake Gyllenhaal, Michael Shannon, Aaron Taylor-Johnson, Isla Fisher, Ellie Bamber ja Armie Hammer Genre: draama, trilleri Kesto: 1 tunti 57 minuuttia Ikäraja: 16
Nocturnal Animals - eli suomalaisittain Yön eläimet - kuulosti jo nimenä mielenkiintoiselta. Kiinnostustani nosti myös näyttelijäkaarti, vaikken kovin ihmeellisenä päätähti Amy Adamsia pidäkään. Eniten minua kiinnosti nähdä Jake Gyllenhaalin ja Aaron Taylor-Johnsonin roolisuoritukset. Nocturnal Animals perustuu edesmenneen Austin Wrightin kirjaan "Tony and Susan" (1993). Katsoin elokuvan trailerin, joka näytti ihan kivalta ja luin myös elokuvan juonikuvauksen. Kovin paljoa en leffalta odottanut, mutta halusin mielenkiinnosta käydä vilkaisemassa, olisiko kyseessä jälleen elokuva, joka yllättäisi minut erityisen positiivisesti, mutta jota en mitä luultavimmin olisi tavallisesti mennyt katsomaan?
Huonossa suhteessa elävä Susan Morrow saa ex-mieheltään Edwardilta paketin, joka sisältää hänen kirjoittamansa "Yön eläimet" -teoksen käsikirjoituksen, jonka Edward haluaisi Susanin lukevan. Elokuvan pääosassa tosiaan nähdään Man of Steelista (2013) tuttu Amy Adams, joka esittää Susan Morrowia. Susan on surullinen henkilö ja hän on tehnyt vääriä valintoja elämänsä aikana, mikä on johtanut siihen, että hän kokee olonsa onnettomaksi. Hän on töissä taidegalleriassa, mutta sekään ei tunnu tuovan hänen elämäänsä tarpeeksi. Susan esitetään aika tyhjänä hahmona, eikä Adams pääse kovin paljoa tuomaan rooliinsa nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa. Menneisyydessä tapahtuvissa pätkissä Adamsin suoritus on parempi ja Susan on paljon eläväisempi tapaus. Suurimmaksi osaksi Susan vain lukee "Yön eläimet" -kirjaa. Susanin pettäjämies Huttonia näyttelee Armie Hammer. Jake Gyllenhaal näyttelee sekä Susanin ex-miestä Edwardia, että "Yön eläimet" -kirjan päähenkilö Tonya. Kaksi eri roolia sujuvat Gyllenhaalilta taidokkaasti ja hän kykenee esittämään roolit täysin erilaisina. Edward nähdään nuorena ja innokkaana kirjailijanalkuna, kun taas Tony on selkeästi synkempi tapaus. Pakko sanoa, että parta saa Gyllenhaalin näyttämään paljon vanhemmalta. Parrakkaana Tonyna hän näyttää noin kymmenen vuotta vanhemmalta kuin siloposkisena Edwardina. Jos on pakko valita, niin Tony on kuitenkin selvästi paremmin näytelty ja kuvattu hahmo kuin Edward, vaikka kummatkin ovat hyvin toteutettuja. Tonyn vaimoa Lauraa näyttelee Isla Fisher ja heidän tytärtään Indiaa esittää Ellie Bamber. Aaron Taylor-Johnson esittää Rayta, joka "Yön eläimet" -kirjassa sieppaa Tonyn vaimon ja tyttären, jonka takia Tony janoaa hänelle kostoa. Taylor-Johnson vetää yllättävänkin hyvän roolisuorituksen inhottavana, mutta silti uhkaavana henkilönä, joka on aika arvaamaton tapaus. Tiesin, että kyseessä on hyvä näyttelijä, mutta olin yllättynyt, kuinka onnistuneen roolisuorituksen Taylor-Johnson tässä vetää. Rayn apuna ovat Lou (Karl Glusman) ja Turk (Robert Aramayo). Amy Adams ei ole ainoa elokuvan näyttelijä, joka esiintyi Man of Steelissa, sillä Nocturnal Animalsissa nähdään myös Michael Shannon, joka esittää komisario Andesia. Andes auttaa Tonya löytämään tämän vaimon ja tyttären. Andes ei ole mikään puhtoisin poliisi, mikä teki hahmosta heti paljon mielenkiintoisemman. Shannon on oikein mainio ja jopa hauska roolissaan.
Susan Morrow on aikoinaan jättänyt Edwardin uuden miehen, eli Huttonin takia. Nykyään hän tuntuu katuvan päätöstään kaiken aikaa. Huttonin lähtiessä matkoille, Susan saa postista paketin, joka sisältää Edwardin kirjoittaman kirjan, "Yön eläinten" käsikirjoitusversion, jonka Edward haluaisi Susanin lukevan. Kyseessä on rankka teos Tonysta ja tämän perheestä, jotka joutuvat automatkalla tekemisiin epämiellyttävän kolmikon kanssa. Kolmikko nappaa Lauran ja Indian, ja jättää Tonyn yksin erämaahan. Tony päättää etsiä kolmikon käsiinsä ja viedä heidät oikeuden eteen, vaikka mikä olisi.
Elokuvassa seurataan kolmea eri osiota. Pääosio pyörii nyky-Susanin ympärillä, kun tämä lukee kirjaa, joka taas on toinen osio. Kolmantena ovat menneisyyspätkät, joissa näytetään Susanin ja Edwardin suhde. Menneisyysosio on mielenkiintoisempi kuin itse nykyajan tarina, sillä nykyajasta näytetään lähinnä vain kirjan lukemista. Kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin "Yön eläimet" -kirja, jonka tarina esitetään visuaalisesti läpi elokuvan. Omasta mielestäni elokuva olisikin voinut olla vain Tonyn tarina ja siitä olisi voitu pudottaa Susanin osuudet pois, sillä ne eivät vain erityisemmin kiinnosta. Tonyn tarina on toimiva jännityspätkä, mikä voisi olla oikein mainio elokuva sellaisenaan. Joissain Susanin osuuksissa meinasin nukahtaa, mutta Tonyn osuudet pitivät hienosti otteessaan. Ymmärrän kyllä, että näin kyseessä olisi moniulotteisempi elokuva, jossa on useita kerroksia, mutta mielestäni kerroksia ei olisi välttämättä tarvittu. Voihan se tietenkin olla, että Tonyn tarina ei toimisikaan yksinään ja onhan se pakko tunnustaa, että "Yön eläimet" -kirjan tarina on hyvin yksinkertainen. Jos elokuvassa olisi muuten parempi rakenne ja nyky-Susan tekisi muutakin, eikä tunnelma olisi erittäin ankea, niin ehkä Nocturnal Animals olisi parempi kokonaisuus.
Elokuvan on ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut Tom Ford, joka on tätä ennen tehnyt vain elokuvan A Single Man (2009). Ford tuntuu pääosin osaavan hommansa. Kuvaus on elokuvassa ihan sujuvaa liikkeiltään, mutta kuva itsessään on välillä hieman epätarkka. Leikkauksessa on muutamissa kohdissa tehty aika kummallisia ratkaisuja. Todellinen maailma on värimääritelty kylmäksi, kun taas kirjan tapahtumat ovat hieman lämpimän sävyisiä. Musiikista vastaa Abel Korzeniowski, joka on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa. Musiikki tuo hyvin tunnelmaa mukaan elokuvaan.
Yhteenveto:Nocturnal Animals on ihan kiva elokuva, joka olisi parempi, jos se olisi ainoastaan "Yön eläimet" -kirjan sisältö. Tonyn tarina on jännittävä, mutta Susanin osuus on aika tylsää katsottavaa. Jake Gyllenhaal on erinomainen kahdessa roolissa ja Aaron Taylor-Johnson toimii todella hyvin uhkaavana kusipäänä. Michael Shannon on hyvä ja jopa hieman hauska komisario Andesina, mutta päätähti Amy Adams jättää hieman kylmäksi elottomana Susanina. Kuvat ovat välillä epätarkkoja ja leikkauksessa on tehty muutamia eriskummallisia päätöksiä. Jos Nocturnal Animals kiinnostaa, niin kannattaa se vilkaista Tonyn tarinan takia, sillä se on oikeasti hyvin toteutettu.
Kirjoittanut: Joonatan, 10.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reddit.com
Nocturnal Animals, 2016, Fade to Black Productions, Focus Features, Universal Pictures
Ohjaus: Dan Trachtenberg Pääosissa: Mary Elizabeth Winstead, John Goodman ja John Gallagher Jr Genre: trilleri, jännitys, scifi Kesto: 1 tunti 44 minuuttia Ikäraja: 12
Muistan, kun näin Facebookissa, että Cloverfieldille (2008) on mystisesti tulossa jatko-osa, jonka teosta kukaan ei tiennyt ja olin itsekin hämilläni. Cloverfield on mielestäni ihan toimiva pätkä, joten olin kiinnostunut, millainen sen jatko-osa olisi. Katsoin 10 Cloverfield Lanen trailerin ja olin hieman hämmästynyt, sillä se ei tuntunut olevan millään lailla jatkoa Cloverfieldin hirviötarinalle. Luin huhuja, ettei elokuva edes sisältäisi mitään monstereita, eikä olisi edes kunnon jatko-osa. Se on nimittäin hieman muuteltu versio käsikirjoituksesta nimeltä "The Cellar", josta ei koskaan tullut sellaisenaan mitään, joten siitä tuli lopulta "sukulaiselokuva" Cloverfieldille muutamien muutoksien kautta. 10 Cloverfield Lane ei saanut Suomessa teatterilevitystä, joten jouduin odottamaan, että sen saisi vuokrattua. Kun siihen tuli vihdoin mahdollisuus, kävin vuokraamassa 10 Cloverfield Lanen ja katsoin sen hieman varautuneena, sillä halusin nähdä toisen hirviöleffan, mutta niitä ei kuulemma kannattaisi odottaa. Mistä elokuvassa siis olisi oikein kyse?
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvaa Cloverfield!
Auto-onnettomuuteen joutunut Michelle herää kahlittuna Howard-nimisen miehen bunkkerista, joka kertoo Michellelle, että ilma ulkona on saastunut elinkelvottomaksi.
Michelleä näyttelee Mary Elizabeth Winstead, joka tuli minulle tutuksi erikoisesta, mutta mainiosta komediasta Scott Pilgrim vs. the World (2010). Michelle on aluksi hyvin epäileväinen hahmo, eikä onneksi ole mikään avuton neitokainen, vaan taistelee elämästään niin monta kertaa kuin on mahdollista. Winstead vetää oivan roolisuorituksen tässä ja olisi kiinnostavaa nähdä häneltä lisää elokuvia, sillä häneltä löytyy selkeästi lahjoja. Kertaakaan ei Winsteadin suoritus tunnu heikolta. John Goodman esittää Howardia, joka on jonkinlainen maailmanloppuun valmistautuja ja onkin rakentanut itselleen kotoisan bunkkerin, jossa kykenee elämään todella kauan, jos tarve vaatii. Howard on arvaamaton tyyppi, mikä tekee hänestä uhkaavan. Välillä Howard vaikuttaa täysin harmittomalta, mutta katsojana arvaa, että jotain hämärää on tekeillä. Goodman on erittäin mainio roolissaan. Bunkkerissa asustaa myös John Gallagher Jr:n näyttelemä Emmett, joka on välillä hieman ylienerginen. Gallagher Jr on roolissaan ihan hyvä, mutta osittain myös ärsyttäväkin, mikä tosin johtuu lähinnä hahmosta.
Michelle joutuu auto-onnettomuuteen ja herää selliltä vaikuttavasta huoneesta. Hän yrittää paeta, mutta Howard pysäyttää hänet ja selittää, mikä tilanne ulkomaailmassa on. Jossain on tapahtunut hyökkäys, minkä takia ilmaan on jäänyt säteilyä, eikä ulkona liikkuminen ole turvallista. Howard yrittää pitää Michellen bunkkerissa, mutta Michelle epäilee hänen puheita ja yrittää ottaa selvää, mistä on kyse. Hän yrittää saada Emmettin mukaansa, mutta Emmett tuntuu täysin uskovan kaikkeen, mitä Howard heille selittää.
Jos odottaa näkevänsä selkeän jatko-osan Cloverfieldille, jossa näytetään eri paikkaa, jonne jättihirviö hyökkää, joutuu luultavasti pettymään pahasti. Tätä on todella vaikeaa saada yhdistettyä tarinan kautta Cloverfieldiin. 10 Cloverfield Lane oli tosiaan alunperin käsikirjoitus nimeltään "The Cellar", jonka perustarina on sama, mutta kun elokuvaa tehtiin, käsikirjoitukseen tuli muutoksia, jolloin sitä saatiin jollain tapaa yhdistettyä Cloverfieldin maailmaan. Alkupuolella mietin, että johtuisiko säteily ydiniskusta, jolla jättihirviö yritettiin tappaa Cloverfieldin lopussa, mutta tekijöiden puheista päätellen näin ei ole. Tällä tavoin 10 Cloverfield Lanen voi katsoa näkemättä Cloverfieldia. Katsoja voi tietenkin yrittää miettiä, että elokuvat ovat itsenäisiä teoksia, joilla vain sattuu olemaan samanlainen nimi. Itse en siihen oikein pysty, sillä tiedän tekijöiden miettivän, että elokuvat ovat jotenkin liitännäisiä toisiinsa. Noh, toisaalta pystyn välillä kuvittelemaan, ettei paska A Good Day to Die Hard (2013) ole osa muuta Die Hard -sarjaa (1988-).
Yksinään elokuva toimii hyvin trillerinä, jossa on mukana jonkinlaista maailmanlopun henkeä. Jos ei tiedä, mistä elokuvassa on kyse, voi jäädä miettimään, mitä ulkomaailmasta todella löytyy. Ei oikein ota selvää, valehteleeko Howard, vai onko ilma oikeasti myrkyllistä. Tunnelma on erittäin jännittynyt koko elokuvan ajan, kolmikon viettäessä aikaa hieman vastentahtoisesti yhdessä bunkkerissa päiviä putkeen. Elokuvassa on montaasiosuus, jonka takia ei oikein tiedä, kuinka pitkälle aikavälille tapahtumat sijoittuvat. Katsojana haluaa saada selville, mitä ulkona on, mutta samalla pelkää, että Michellen ei kannattaisi edes yrittää mennä sinne, jos ilman hengittäminen onkin tappavaa. Samaan aikaan toivoisi sitä, että Howard olisikin harmiton heppu, mutta samalla haluaisi hänen olevan joku todella psykoottinen tapaus. 10 Cloverfield Lane onnistuu yllättämään loppuun asti ja pitämään katsojan mukana, vaikka onkin aika hidastempoinen leffa. Tässä hidastempoisuutta on kuitenkin käytetty oikein ja siinä luodaan jatkuvasti ahdistavaa tunnelmaa. Joidenkin mielestä tämä voi tietty olla tylsä, mutta itse pidin toteutuksesta. Loppuratkaisua voi tavallaan odottaa, mutta se tuntuu silti oudolta ja hieman irralliselta, mutta sen tarkoituskin on luultavasti saada katsojat hämmentymään.
Elokuvan on ohjannut Dan Trachtenberg, jolle tämä on ensimmäinen ohjaustyö pitkässä elokuvassa. Homma tuntuu kuitenkin sujuvan häneltä ja Trachtenberg näyttäisi osaavan näyttelijäohjauksen. Elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat Matthew Stuecken, Josh Campbell ja Damien Chazelle, joista kaksi ensimmäistä kirjoittivat "The Cellarin". Kolmikosta vain Chazellella on kunnon kokemusta käsikirjoitustyöstä pitkässä elokuvassa ja hän on mm. kirjoittanut ohjaamansa Whiplashin (2014), jonka tekstistä oli jopa Oscar-ehdokkaana. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Tätä ei ole tehty Cloverfieldin tapaan "foundfootage"-tyylillä, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Äänimaailmalla on tuotu mukaan tunnelmaa ja musiikkia on käytetty vähän. Tehosteet ovat ihan hyviä, mutta eivät päätähuimaavia.
Yhteenveto:10 Cloverfield Lane on yllättävän jännittävä elokuva, mutta se ei oikeastaan liity Cloverfieldiin muuten kuin nimensä takia. Tunnelma bunkkerissa on painostava, joka välittyy katsojalle onnistuneesti. Vaikka kyseessä on jokseenkin hidastempoinen elokuva, se onnistuu säilyttämään kiinnostavuutensa. Näyttelijätyö on hyvää ja leffa kulkee sujuvasti, vaikka siinä nähdäänkin lähinnä vain kolme henkilöä. Tarina jaksaa yllättää loppuun saakka, vaikka lopetus onkin hieman kummallinen. On sinänsä ihan sama, piditkö alkuperäisestä Cloverfieldista vai et, voit silti pitää tästä, sillä kyseessä on hyvin erilainen elokuva. Suosittelen katsomaan 10 Cloverfield Lanen, jos trillerit iskevät. Cloverfield-sarja, eli "Cloververse" on tuottaja J.J. Abramsin mukaan saamassa kolmannen osan, joka kulkee nimellä "God Particle" (2017) ja juonikuvauksen perusteella se tulee olemaan hyvin erilainen kuin nämä kaksi aiempaa Cloverfield-elokuvaa. Hieman varautuneena jään odottamaan, mitä siitä seuraa...
Kirjoittanut: Joonatan, 8.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
10 Cloverfield Lane, 2016, Paramount Pictures, Bad Robot, Spectrum Effects
Ohjaus: Matt Reeves Pääosissa: Michael Stahl-David, T.J. Miller, Lizzy Caplan, Jessica Lucas, Mike Vogel ja Odette Annable Genre: scifi, kauhu, jännitys Kesto: 1 tunti 25 minuuttia Ikäraja: 12
Näin Cloverfieldin ensimmäisen kerran joko vuonna 2011 tai 2012, kun se tuli televisiosta. Olin nähnyt siitä aiemmin monien tunteman julisteen, jossa näkyy Vapaudenpatsas päättömänä, mutta juonesta en tiennyt mitään. Pidin elokuvasta ja olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun sen "jatko-osa" 10 Cloverfield Lane (2016) on vihdoin ilmestynyt Suomessa vuokrattavaksi, oli aika katsoa Cloverfield uudestaan ja arvostella se, jotta olisin valmis sarjan toiseen osaan. Läksiäisjuhlat New Yorkissa keskeytyvät ikävästi, kun jättimäinen hirviö saapuu tekemään tuhoa.
Elokuva keskittyy pääasiassa kuuteen henkilöön. Robert Hawkins (Michael Stahl-David) on elokuvan keskiössä ja alussa juhlitaan hänen läksiäisiä. Hän on saanut työpaikan Japanista ja olisi kauan pois tuttujensa luota. Stahl-David on ihan hyvä roolissa ja näyttää kauhun tunteet hyvin. Robertin parasta kaveria Hudia näyttelee T.J. Miller, joka on mielestäni aika ärsyttävä näyttelijä. Tässä häntä ei tosin nähdä lähes ollenkaan, sillä Hud on kaiken aikaa kameran takana, minkä takia en edes muistanut Millerin olevan tässä mukana. Jos näyttelijä siis ärsyttää jotain muutakin, niin tässä ei onneksi tarvitse muuta kuin kuunnella hänen ääntään. Robertin veli Jason (Mike Vogel) ei ole kovin isossa roolissa, mutta hänen tyttöystävänsä Lily (Jessica Lucas) on muiden mukana kaiken aikaa. Lily tuntuu olevan välillä porukan järkevin, mutta hän romahtaa henkisesti, kun tuhoaminen alkaa. Läksiäisissä ovat myös Marlena (Lizzy Caplan), josta Hud on kiinnostunut, sekä Beth (Odette Annable), jonka kanssa Robertilla on ollut juttua aiemmin. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin ihan kivat.
Alkuosuus Cloverfieldista on selkeästi hidastempoisempi. Siinä esitellään hahmot ja kerrotaan, kuinka he liittyvät toistensa elämiin. Läksiäisjuhlissa yritetään juttuun tunkea mukaan hieman draamailun tynkää, jotta katsoja pääsisi paremmin perille, miten hahmot suhtautuvat toisiinsa. Jos tietää, mitä on luvassa, niin alun haluaa lähinnä vain hypätä yli. Keskellä yötä alkaa järistä, jossain räjähtelee, Vapaudenpatsaan pää lentää kadulle ja armeija saapuu tulittamaan jotain jättimäistä, joka liikkuu pilvenpiirtäjien välissä. Ihmiset juoksevat henkensä edestä, selvitäkseen tilanteesta elävinä. Ja jostain kumman syystä Hud päättää kuvata kaiken sen sijaan, että vain juoksisi ihan törkeän kovaa pois vaaratilanteista.
Elokuva on tehty "foundfootage"-tyylillä, eli hahmot itse kuvaavat kaiken, jolla yritetään yleensä hakea sitä, että elokuva tuntuisi todelliselta tapahtumalta. Alussa ymmärrän, että juhlan järjestäjät haluavat, että läksiäisistä saadaan muisto, mutta sitä miksi hahmot kantavat kameraa mukanaan koko loppuelokuvan ajan, ei hirveästi perustella. Toisaalta mikäs siinä, kun kyseessä on mielestäni yksi parhaista "foundfootage"-elokuvista. Alussa näytöllä lukee teksti, jossa kerrotaan, että tämä materiaali on USA:n puolustusministerin omaisuutta ja että se on löydetty New York Cityn Keskuspuistosta. Videolla yksinkertaisesti näytetään, kuinka päähahmot yrittävät selvitä kauheasta tilanteesta, eikä heillä ole käsitystäkään, miksi asiat tapahtuvat. Ja koska heillä ei ole käsitystä, niin katsojilla ei myöskään ole. Elokuvassa ei kertaakaan selitetä, mistä hirviö ilmestyy New Yorkiin tai että minkä takia tai että mikä se oikeastaan edes on? Cloverfield saa katsojan haluamaan vastauksia ja tietämään lisää tapahtuneesta.
Itse en yleisesti erityisemmin perusta "foundfootage"-elokuvista, sillä niissä yleensä lähinnä kyseenalaistaa, miksi hahmot kuvaavat vaaratilanteissa jotain. Niissä myös kuvaus on huonosti toteutettua ja heiluvaa, sillä useasti hahmo juoksee kameransa kanssa. Tekniikalla yritetään pistää katsoja siihen asemaan, että hän voisi olla kameran takana, mutta itselläni tulee yleensä mieleen, että katselen hieman erilaisia kotivideoita televisiosta. Leikkaukset tulevat tietysti aina, kun kuvaaja painaa "rec"-nappulaa ja useassa kohtaa on käytetty hyppyleikkauksia. "Foundfootage"-tyyliä käytetään yleensä kauhuelokuvissa, mihin tämäkin elokuva tavallaan kuuluu. Cloverfield ei ole erityisemmin pelottava elokuva, mutta on siinä karmivatkin hetkensä, kuten kohtaus metrotunnelissa. Jättihirviötä ei kunnolla näytetä kertaakaan, vaan katsojat joutuvat näkemään vain vilahduksia siitä. Mukana on myös pienempiä, vikkeliä mörököllejä, joihin ei varmasti haluaisi kadulla törmätä. Läpi elokuvan nähdään myös todella nopeita väläyksiä hirviöelokuvista King Kong (1933), The Beast from 20,000 Fathoms (1953) ja Them! (1954), joita ei varmasti huomaa katsoessa elokuvaa, sillä ne käyvät niin äkkinnäisesti ruudulla. Scifimeininkiä on myös hieman mukana. Monet luulevat, että elokuvan olisi ohjannut J.J. Abrams, mutta hän on toiminut vain tuottajana ja ohjaajana toimiikin Matt Reeves. Tekijöillä on ollut hyvä visio siitä, miten elokuva kuuluu toteuttaa ja he ovat tehneet oikean ratkaisun siinä, ettei katsojille selitetä tapahtumien merkitystä. Mitä luultavimmin todellisessakaan tilanteessa kaupungin väki ei saisi selville, mistä on todella kyse. Vaikka elokuvan mukaan Hud kuvaa lähes koko jutun, T.J. Miller ei kuitenkaan oikeasti ole kuvannut kuin muutamia juttuja. Kuvaus on tosiaan useasti sekavaa ja hyppyleikkauksia on käytetty useasti. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävän tyylikkäitä. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisää eloa ja tunnelmaa tapahtumiin. Musiikkia ei tietenkään ole käytetty, sillä missä musiikki soisi tuhoutuneessa kaupungissa? Läksiäisissä kuuluu tietysti taustalta musiikkia. Lopputeksteissä kuullaan kuitenkin oikein toimiva "Roar!", jonka on säveltänyt Michael Giacchino. Se kannattaa kuunnella loppuun asti, sillä lopputekstien jälkeen kuullaan jonkun sanoma lause "Help us!", jonka voi myös kuunnella väärinpäin, jolloin viestin merkitys muuttuu.
Yhteenveto: Cloverfield on hyvä elokuva, vaikka sen alku laahaa liikaa ja se toimisi paremmin, jos se olisi nopeatempoisempi. Ymmärrän kyllä, että hahmot pitää esitellä, mutta senkin voi tehdä nopeammin ja hahmoja voi syventää läpi elokuvan. Näyttelijätyö on ihan sujuvaa läpi elokuvan. Välillä ei oikeastaan ymmärrä, miksi Hud haluaa kuvata kaiken, mutta sen voi antaa anteeksi, sillä kyseessä on yksi parhaista "foundfootage"-elokuvista. Ehdottomasti parasta elokuvassa on, ettei se selitä tapahtumiaan katsojille, vaan jättää heidät vaille vastauksia kysymyksiin, joita varmasti herää elokuvan aikana. Elokuva ei kerro hirviön alkuperästä mitään, vaan näyttää tapahtumat, kuten yksi newyorkilaisjoukko ne kokevat. Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, niin se ei ole erityisen pelottava. Herkimpien voi olla vaikeaa katsoa tätä, mutta kauhun suurkuluttajat eivät luultavasti koe jännitystä tämän aikana. Suosittelen silti katsomaan Cloverfieldin, jos pitää hirviöelokuvista tai jos "foundfootage"-tyyli kolahtaa. Toivon, että jatko-osa 10 Cloverfield Lane toimisi samalla lailla ja että siinä hieman vastattaisiin kysymyksiin, muttei liikaa. Jostain olen kuullut juttua, ettei siinä olisi hirviöitä, eikä se kovin paljoa liittyisi tähän elokuvaan, mutta toivon, että asia olisi toisin ja siinä kerrotaan, miten tämän elokuvan tapahtumat vaikuttavat eri porukkaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 7.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Cloverfield, 2008, Paramount Pictures, Bad Robot
Ohjaus: Mark Waters Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Kathy Bates, Brett Kelly, Christina Hendricks, Ryan Hansen, Jenny Zigrino, Jeff Skowron ja Octavia Spencer Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 12
Näin Bad Santan (2003) ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2014 ja se oli mielestäni ihan hauska elokuva. Nyt kun elokuvan jatko-osa, Bad Santa 2, oli saamassa ensi-iltansa, ensimmäinen osa täytyi tietysti katsoa uudestaan. Tein sen ja pidin elokuvasta enemmän kuin ensimmäisella katselukerralla. Aloin jokseenkin jopa odottamaan jatko-osaa ja toivoin tunnelman pysyvän yhä samana. Hieman kyllä pelotti, että miten jatko-osa toimisi, kun elokuvien ilmestymisien välissä on kolmetoista vuotta. Kuulin, että kyseessä olisi aika keskinkertainen teos, joten menin varautuneena katsomaan elokuvan.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa Bad Santa!
Willie lyöttäytyy yhteen lyhytkasvuisen Marcus-petturin ja inhottavan Sunny-äitinsä kanssa, ryöstääkseen rahat hyväntekeväisyysjärjestöstä. Hienostihan se taas sujuu...
Billy Bob Thorntonin esittämä Willie on yhtä elämäänsä kyllästynyt juoppo perverssi kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tässä Willie on niinkin kyllästynyt elämäänsä, että yrittää itsemurhaa heti elokuvan alussa parillakin eri tavalla. Häntä ei kiinnosta pätkääkään, mitä muut ihmiset hänestä miettivät ja törttöileekin mahdollisimman paljon kaiken aikaa. Thornton suoriutuu roolistaan edelleen yhtä toimivasti ja Willien taustoja avataan katsojille. Elokuvassa kuullaan useasti Willien kertojaääntä. Jostain syystä edellisessä elokuvassa Willien pettänyt Marcus (Tony Cox) on edelleen kuvioissa ja Marcus saa Willien suostuteltua uudelle ryöstökeikalle. Marcusin lyhytkasvuisuudesta tehdään jälleen pilaa, muttei kovin onnistuneesti. Coxin suoritus on ihan hyvä, mutta hahmo on muuttunut todella ärsyttäväksi. Katsojana odottaa kaiken aikaa, milloin Marcus pettäisi Willien uudestaan. Elokuvassa esitellään Willien äiti Sunny, jota näyttelee Kathy Bates. Kovin kauaa ei Sunnyn tarvitse olla ruudulla, jotta katsoja ymmärtää, miksi Williesta on tullut sellainen kuin hän on. Sunny on nimittäin todellinen ämmä noin niin kuin korrektisti sanottuna. Hän kohtelee kaikkia todella ärsyttävästi, eivätkä hänen ja Willien välit ole millään lailla lämpimät. Willie suorastaan vihaa häntä. Bates suoriutuu roolistaan hyvin ja on useassa kohtaa hauska. Ensimmäisessä elokuvassa ollut Thurman-poika (Brett Kelly) on kasvanut todella paljon vuosien varrella ja hän on jo mies... tai ainakin melkein. Thurman on henkisesti yhä samanlainen kuin aiemmin ja aiheuttaa päänvaivaa jatkuvasti Willielle. Hän työskentelee rakastamiensa voileipien parissa, eikä välillä puhu muusta. Thurman ei esiinny ihan yhtä paljon elokuvassa ja tuntuu paikoitellen olevan mukana vain, koska esiintyi edellisessä osassa. Kellyn suoritus ei ole yhtä hyvä, eikä hahmossa ole samanlaista tunnelmaa enää. Christina Hendricks näyttelee Diane Hastingsia, joka työskentelee hyväntekeväisyysjärjestössä. Diane vaikuttaa erittäin viralliselta naiselta, mutta hänestä löytyy myös muitakin puolia, jotka voivat tulla hieman yllätyksenä. Hendricks on roolissaan hyvä. Elokuvassa nähdään myös Jenny Zigrino vartija Ginana, Jeff Skowron yli-innokkaana vartijana, Ryan Hansen hyväntekeväisyysjärjestön rikkaana pomona, Regent Hastingsina, sekä ensimmäisessä elokuvassa lyhyesti esiintynyt, Octavia Spencerin näyttelemä Opal-huora.
Kolmetoista vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen Willie viettää turhauttavaa, viinan ja seksin täytteistä elämäänsä ja yrittää itsemurhaa. Häntä häiritsee Thurman, joka tuntuu olevan yhä siinä uskossa, että Willie olisi joulupukki. Marcus suostuttelee Willien suorittamaan ryöstökeikan hyväntekeväisyysjärjestössä. Tilannetta vaikeuttaa Willien äidin mukana olo, mutta Willie suostuu kuitenkin. Jälleen on aika pukeutua joulupukiksi ja tontuksi, ja soluttautua kohteeseen, josta voisi olla tiedossa mukavat kahden miljoonan dollarin taskurahat.
Kuten pelkäsinkin, Bad Santa 2:n ja alkuperäisen elokuvan ilmestymisien välissä on kulunut liian monta vuotta, eikä juttu enää oikein toimi. Kyllähän elokuvan katsoo, mutta se on loppujen lopuksi aika turha ja sen jälkeen toivoisi, että ensimmäinen elokuva olisi jäänyt ainoaksi. Kyllä Bad Santa 2:ssa saa nauraa ja todella mainioita kohtia löytyy, mutta ne eivät saa luotua yhtä toimivaa kokonaisuutta. Jos elokuva olisi tehty muutama vuosi ensimmäisen osan jälkeen, sillä olisi voinut olla jokin merkityskin. Tällaisena se tuntuu lähinnä ylimääräiseltä rahastukselta, kun uutta ei olla keksitty. Onhan se kiva nähdä Willien hölmöilyjä lisää, mutta elokuvan sijaan aiheesta olisi voitu tehdä vaikka jouluspesiaalivideo tai jotain vastaavaa. Häröilyä ja kiroilua löytyy, vaikka suurin osa "fuck"-sanoista onkin jätetty suomentamatta, jotta ikäraja on saatu kahteentoista vuoteen. Lastenelokuvasta ei kuitenkaan ole kyse. Synkistelyä löytyy paljon, mutta siihen ei olla saatu tarpeeksi huumoria mukaan, jotta synkkyys olisi muutakin kuin katsojien ahdisteluyritys. Lopputulos on aika ennalta-arvattava. Kyllähän elokuvan katsoo ainakin kerran, mutta ei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa.
Ohjaus on vaihtunut Terry Zwigoffilta Mark Watersille, joka on aiemmin ohjannut esimerkiksi Mean Girlsin (2004). Myös käsikirjoitustiimi on vaihtunut Glenn Ficarrasta ja John Requasta Shauna Crossiin ja Johnny Rosenthaliin. Jos alkuperäiset tekijät olisivat työstäneet myös jatko-osan, niin ehkä tämä toimisi paremmin. Kuvaus ja leikkaus hoituvat sujuvasti. Musiikista vastaa Lyle Workman, mutta hänen sävellyksensä jäävät täysin elokuvassa käytettyjen joulukappaleiden varjoon. Elokuvassa kuullaan mm. Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland", Walter Rollinsin ja Steve Nelsonin "Frosty the Snowman", sekä Edward Polan ja George Wylen "It's the Most Wonderful Time of the Year". Ensimmäisessä elokuvassa kuultu Frédéric Chopinin "Nocturne in E-Flat Major, Op.9 No.2" soi pariin otteeseen tässäkin.
Yhteenveto:Bad Santa 2 on aika tarpeeton jatko-osa mainiolle joulukomedialle. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta valitettavasti leffa jää tasolle "ihan kiva". Billy Bob Thornton on kyllä edelleen mainio kyynisen juoppopervon roolissa ja hänen äitinsä Sunny on toimiva lisäys. Thurman tuntuu olevan aika väkisin mukana, enkä oikein ymmärrä, miksi Marcuskin piti mukaan tunkea. Muutamia todella hauskoja kohtia esiintyy ja muutenkin elokuvan aikana saa nauraa, mutta lopputulos ei ole yhtä onnistunut. Vanhalla työtiimillä tästä olisi voinut tulla parempi. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin kannattaahan tämä vilkaista. Hieman härömpien komedioiden ystävät voivat pitää tästä. Bad Santa 2 ei ole kovin kummoinen jatko-osa ja toivon, ettei kolmososaa väännetä turhaan.
Kirjoittanut: Joonatan, 24.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmwonk.net
Bad Santa 2, 2016, Broad Green Pictures, Ingenious Media, Miramax
Ohjaus: Terry Zwigoff Pääosissa: Billy Bob Thornton, Tony Cox, Brett Kelly, Lauren Graham, Bernie Mac, Lauren Tom, Cloris Leachman ja John Ritter Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 28 minuuttia / Badder Santa: Unrated Edition: 1 tunti 38 minuuttia Ikäraja: 16
Katsoin Bad Santan, eli suomalaisittain Paha pukki -elokuvan ensimmäisen kerran kaksi vuotta sitten hieman ennen joulua. Mietin, että kyseessä on hauska, mutta silti vain ihan kiva elokuva, enkä ollut katsonut sitä sen jälkeen uudestaan. Nyt kun elokuvalle on tulossa jatko-osa, Paha pukki 2 (Bad Santa 2 - 2016), niin täytyi tietysti vilkaista ensimmäinen osa uudestaan ja arvostella se. Onneksi elokuva löytyi yhä Netflixistä.
Juoppo Willie ja lyhytkasvuinen Marcus varastelevat kauppakeskuksista joulupukiksi ja tontuksi pukeutuneina.
Pääroolissa Williena nähdään Billy Bob Thornton, joka on kuin luotu rooliin. Willie on itseään vihaava alkoholisti, joka inhoaa myös muitakin. Pääasiassa hän vain ryyppää ja harrastaa seksiä naisten kanssa. Hän ei oikeastaan välitä muiden tunteista ja on aika itsekeskeinen tapaus. Thornton sopii osaan jo pelkästään ulkonäkönsä puolesta ja heittäytyy täysillä mukaan. Vaikka hahmo onkin aika kusipää, niin kyllä Willieta käy silti hieman sääliksikin. Jollain tapaa pystyn samaistumaan hahmon tympäytyneisyyteen maailmaa kohtaan.
Willien apuna on Marcus, jota esittää Tony Cox. Marcus joutuu kaiken aikaa turhautuneena katsomaan Willien perään, jotta ryöstökeikat saataisiin hoidettua. Läpi elokuvan heitetään vitsiä Marcusin lyhytkasvuisuudesta. Cox on hyvä roolissaan. Marcusin tyttöystävänä nähdään Lauren Tom.
Willie joutuu elokuvassa tekemisiin Thurman-nimisen pojan kanssa, jota näyttelee Brett Kelly. Kelly on jollain tapaa hieman häiriintynyt tapaus ja muuten erittäin hiljainen, mutta Willien läheisyydessä hän vain kyselee kaikkea. Thurman ei tunnu yhtään osaavan lukea ihmisten elekieltä, jotta osaisi olla hiljaa. Hahmolla on myös hieman kummallinen mieltymys voileipiä kohtaan. Kelly on erittäin mainio roolissaan, ja hänen ja Thorntonin kohtaukset ovat erinomaisia. Katsojana nauraa Thurmanille, mutta samalla kokee sääliä häntä kohtaan. Thurman asuu mummonsa luona, jota esittää Cloris Leachman. Yksi Willien naisista on nimeltään Sue (Lauren Graham) ja hänellä on jonkinlainen joulupukkifetissi. Sua yrittää parantaa Willien elämää. Grahamin roolisuoritus on toimiva. Elokuvassa nähdään myös Bernie Mac kauppakeskuksen turvallisuuspäällikkö Gininä, John Ritter toimitusjohtaja Bob Chipeskana ja Octavia Spencer pienessä roolissa Opal-nimisenä prostituoituna.
Willie ja Marcus viettävät joulukuut kauppakeskuksissa, esittäen joulupukkia ja tämän tonttua, jotta vaikuttavat luotettavilta työntekijöiltä. Tämä ei kuitenkaan täysin onnistu Willien käytöksen takia, sillä hän on humalassa töissä, kiroilee lasten lähettyvillä, tekee vahingossa tarpeensa pukuunsa ja harrastaa seksiä kaupan asiakkaiden kanssa pukukopeissa. Silti he onnistuvat joka joulu ryöstämään paljon, jotta voivat elää koko vuoden ilman rahaongelmia. Eräänä jouluna kaksikko ottaa kohteekseen kauppakeskuksen Phoenixissa. Siellä Willie tutustuu Thurmaniin ja muuttaa tämän luo asumaan, sillä joku on päässyt kaksikon jäljille.
Kuten tästä on varmaan jo pystynyt päättelemään, Paha pukki ei todellakaan ole joululeffa lapsille. Sen huumori on erittäin synkkää, häiriintynyttä, häikäilemätöntä ja häröä, joten se ei todellakaan ole kaikille tehty. Itseäni elokuvan vitsit riemastuttavat suuresti ja nauroin jatkuvasti elokuvan aikana. Kielenkäyttö on todella karkeaa, muttei mene yli, kuten esimerkiksi Sausage Partyssa (2016), jolloin se alkaisi ärsyttämään. Kovin erityisemmin ei elokuvassa ole visuaalisesti joulutunnelmaa, sillä Phoenixissa ei tunnu satavan lunta. Silti se kuuluu oivasti jouluelokuvien joukkoon ja uskoisin, että tulen katsomaan Bad Santan uudestaan vielä useanakin jouluna. Mukana on synkkyyttä muutenkin ja elokuvasta löytyy myös draamaa, joka sopii hyvin mukaan huumorin joukkoon. Juttu ei koskaan mene millään lailla yli, vaikka elokuva käykin hyvän maun rajoilla useasti, mutta hoitaa sen mallikkaasti. Toivon todella, että jatko-osa olisi huumoriltaan samanlainen kuin tämä elokuva.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Terry Zwigoff, joka oli ennen tätä ohjannut elokuvan Ghost World (2001). Elokuvaa ovat olleet tuottamassa sekä Coenin veljekset Joel ja Ethan, että Weinsteinin veljekset Harvey ja Bob. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus, vaikka hieman häiritsikin, että leffassa useasti kohtaukset päättyivät siihen, että kuva himmeni mustaksi ja seuraava alkoi samalla toisinpäin. Sävellyksestä vastaa David Kitay, mutta hänen musiikkinsa hukkuvat täysin joulukappaleiden alle, joita elokuvassa on käytetty. Bad Santassa kuullaan mm. Hugh Martinin ja Ralph Blanen Have Yourself a Merry Little Christmas, Felix Bernardin ja Richard B. Smithin Winter Wonderland, Edward Polan ja George Wylen It's the Most Wonderful Time of the Year, sekä Sammy Cahnin ja Jule Stynen Let it Snow! Let it Snow! Let it Snow!.
Pahasta pukista on olemassa kolme eri versiota: teattereissa näytetty versio, ohjaaja Zwigoffin kolme minuuttia lyhyempi Director's Cut ja seitsemän minuuttia pidempi Unrated-versio, joka kulkee nimen "Badder Santa" alla. Suomessa ei valitettavasti ole saatavilla kuin pelkkä teatteriversio, mutta lukemani perusteella "Badder Santa" sisältää pidennettyjä kohtauksia, sekä vielä härskimpiä juttuja, joten haluaisin joskus pystyä katsomaan sen.
Yhteenveto:Paha pukki on hävyttömän hauska elokuva, joka ei todellakaan sovi koko perheen joululeffailtaan. Se on parempi kuin muistin ja kesti erittäin mainiosti toisenkin katselukerran. Saattaa olla, että Paha pukki pääsee mukaan niiden leffojen listalle, jotka katson joka jouluna. Tosin ei minulla vielä ole sellaista listaa, mutta olen yrittänyt pikkuhiljaa luoda sellaista. Elokuvassa saa nauraa kunnolla, eikä siinä oikeastaan ole huonoja vitsejä. Mustan huumorin ystävien on pakko nähdä tämä, mutta "herkimmille" elokuvan hauskuus ei luultavasti selviä. Seksin, juopottelun ja kielenkäytön takia tämä ei sovi lapsille, mutta pitäähän aikuisillekin olla jouluelokuvia. Billy Bob Thornton on loistava pääroolissa Williena ja Brett Kelly on todella hyvä Thurman-poikana. Kaksikon yhteiset kohtaukset ovat elokuvan parasta antia. Toivottavasti jatko-osa toimii yhtä hyvin ja huumorin taso pysyisi samana. Harmi, ettei Pahan pukin pidennettyä versiota ole saatavilla Suomessa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Bad Santa, 2003, Columbia Pictures Corporation, Dimension Films, Triptych Pictures, Blixa Zweite Film Produktion GmbH & Co. KG, Mike Zoss Productions
Ohjaus: Robert Zemeckis Pääosissa: Brad Pitt, Marion Cotillard, Jared Harris, Lizzy Caplan, August Diehl ja Simon McBurney Genre: draama, trilleri Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia Ikäraja: 12
Kun näin ensimmäistä kertaa Alliedin, eli suomalaisittain Liittoutuneet-elokuvan trailerin, mielenkiintoni heräsi. Ensinnäkin elokuvassa ovat pääosissa Brad Pitt ja Marion Cotillard, ja toiseksi elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin Back to the Future -trilogian (1985-1990) ja Forrest Gumpin (1994), eli Robert Zemeckis. Hieman kyllä jännitti, että paljastiko trailer oikeasti koko elokuvan juonen alusta loppuun, mutta menin silti katsomaan sen ja toivoin, että näkisin edes ihan kivan pätkän. Allied yllätti olemalla paljon parempi kuin vain "ihan kiva". Kyseessä on siis elokuva, joka rikkoi Brad Pittin ja Angelina Jolien suhteen.
Vuonna 1942 Max Vatan ja Marianne Beauséjour soluttautuvat Marokossa natsien alueelle suorittaakseen salamurhatehtävän. He rakastuvat ja perustavat perheen. Ongelmat alkavat, kun Mariannen epäillään olevankin vihollisten vakooja.
Max Vatania näyttelee Brad Pitt, jolta olen nähnyt selkeästi huonompia roolisuorituksia, mutta myös todella hyviäkin, kuten Inglourious Basterdsissa (2009). Tässä Pitt on oikein mainio ja uskottava Yhdysvaltain salaisena tappajana. Pittillä on elokuvassa muutamia heikompia osuuksia, mutta pääosin hän suoriutuu osastaan toimivasti. Pitt puhuu elokuvassa aika sujuvan kuuloisesti ranskaa ja käsittelee korttipakkaa yllättävän taidokkaasti. Marianne Beauséjourina nähdään Marion Cotillard, joka on todella hyvä näyttelijä. Cotillardilta ei löydy heikkoja osuuksia ja hän vetääkin suorituksensa erinomaisesti läpi elokuvan. Cotillard on Pittiä uskottavampi salamurhaajana ja vakuuttava aseiden kanssa. Elokuvassa nähdään myös Jared Harris Maxin esimiehenä, eversti Frank Heslopina, Lizzy Caplan Maxin Bridget-siskona, August Diehl Hobar-nimisenä natsina ja Simon McBurney miehenä, joka alkaa epäillä Mariannea.
Elokuvan ensimmäinen puolisko tapahtuu Ranskan Marokossa vuonna 1942, jolloin Max ja Marianne kohtaavat ja aloittavat salamurhaoperaationsa. Alkupuoli ei vielä erityisemmin paljasta, mistä heidän tehtävässään on kyse, mutta katsoja saa heti oikean käsityksen, että heidän on tarkoitus tehdä vahinkoa natseille. Toinen puolisko taas tapahtuu tehtävän jälkeen, jolloin pari on mennyt naimisiin ja perustanut perheen. Maxin esimiehet alkavat epäillä, että Marianne olisikin oikeasti natsien vakooja, joka välittää vihollisille tärkeitä tietoja. Maxin tehtävänä on ottaa selvää Mariannesta ja hän haluaakin saada vaimonsa nimen puhdistettua.
Alliedin salamurhaosio olisi jo sellaisenaan mielenkiintoinen elokuva. Alliedin toinen puolisko, jossa jännitys koostuu siitä, ettei katsoja tiedä, onko Marianne hyvä vai paha, olisi jo sellaisenaan mielenkiintoinen elokuva. Tekijät ovat kuitenkin päättäneet pistää nämä kaksi juttua yhteen, jolloin lopputuloksena on erittäin mielenkiintoinen ja hyvä elokuva. Alussa pääsee rauhassa tutustumaan hahmoihin ja heidän suhdettaan rakennetaan, jolloin loppupuolella katsojana haluaa, että Max saa todistettua, ettei Marianne olekaan vakooja. Tavallaan silti toivoisi, että lopputulos ei olisikaan onnellinen, joten ei voi muuta kuin jännityksellä odottaa, mitä tuleman pitää. Kun elokuvassa on tavallaan kaksi tarinaa peräkkäin, aika tuntuu kuluvan todella nopeasti, eikä Allied edes tunnu kestävän kahta tuntia. Muutamia hitaampia osuuksia on, mutta ne eivät jää mieleen, sillä muuten elokuva on niin toimiva. Kyseessä onkin paljon parempi elokuva kuin odotin ja aion todellakin katsoa sen uudestaan. Koko toinen tunti on enemmän tai vähemmän jännittävä. Paljoa ei saa nauraa, mutta muutama ihan huvittava juttu on saatu mukaan. Yllätyin positiivisesti, että elokuvassa nähdään verta ja siinä kiroillaan. Elokuvan on tosiaan ohjannut Robert Zemeckis, joka on tehnyt hyvää työtä ohjauksen parissa. Zemeckis todella hallitsee näyttelijäohjauksen ja hän kykenee pitämään isojakin kokonaisuuksia kasassa. Vaikka Allied on todella onnistunut työ häneltä, niin silti toivon, että häneltä tulisi välillä jotain Back to the Futuren (1985) kaltaista seikkailuakin. Motion capture -animaatioiden teon hän voisi jo lopettaa, sillä vaikka A Christmas Carol (2009) olikin elokuvana ihan hyvä, niin The Polar Express (2004) ja Beowulf (2007) eivät yksinkertaisesti toimineet. Allied on hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Toisen maailmansodan aika on tuotu hyvin visuaalisuuteen mukaan ja sotakohdat ovat tyylikkään näköisiä, vaikka suurin osa niistä tapahtuukin taustalla. Äänimaailmalla on tuotu mukaan lisäystä eri tunnelmiin. Koska kyseessä on Zemeckisin elokuva, niin musiikeista vastaa tietysti Alan Silvestri.
Yhteenveto:Allied on yllättävän mainio jännitysdraama. Elokuva tuntuu lyhyemmältä kuin se on, mikä voi johtua juurikin siitä, että se tuntuu tavallaan kahdelta erilliseltä jutulta, jotka lopulta yhdessä muodostavat todella hyvän kokonaisuuden. Aluksi katsoja pääsee tutustumaan hahmoihin, jolloin heistä ja heidän suhteestaan välittää loppuleffan ajan. Brad Pitt ja Marion Cotillard ovat hyviä rooleissaan, mutta muut näyttelijät jäävät selkeästi taka-alalle. On hienoa, että ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin tehnyt onnistuneen elokuvan ja toivon, että hän jatkaisi samalla lailla. Ajankuva on onnistuneesti toteutettu. Jos elokuva kiinnostaa, niin suosittelen katsomaan sen. Jos kaipaat jännityselokuvaa tai jollain lailla erilaista kuvausta toisen maailmansodan ajasta, niin katsokaa ihmeessä. Itse aion katsoa sen vielä uudestaan ja voi olla, että ehkä joskus jopa ostan Alliedin.
Kirjoittanut: Joonatan, 20.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Allied, 2016, GK Films, Huahua Media, ImageMovers, Paramount Pictures
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Eddie Redmayne, Dan Fogler, Katherine Waterston, Alison Sudol, Colin Farrell, Ezra Miller, Carmen Ejogo, Samantha Morton, Jon Voight, Ron Perlman ja Johnny Depp Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 12
Päivää ennen elokuvan näkemistä (14.11.2016): Minua oikeasti jännittää todella paljon mennä katsomaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Jos olette lukeneet arvostelujani Harry Potter -elokuville (2001-2011), tiedätte, että sarja on todella tärkeä minulle ja lähellä sydäntäni. Vaikka elokuvat eivät ole täydellisiä, niin ne ovat mielestäni kokonaisuutena jotain todella upeaa ja hienoa. Olen kasvanut Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011) parissa, joten Tylypahka on tavallaan "kotini". Kun kuulin, että Harry Potterin maailmaa laajennettaisiin uudella elokuvalla, joka nimensä perusteella perustuisi J.K. Rowlingin kirjoittamaan samannimiseen opaskirjaan vuodelta 2001, mietin, että olisiko kyseessä vain jotain rahastusta? Kun minulle selvisi, että Rowling itse kirjoittaisi elokuvan käsikirjoituksen ja että neljä viimeistä Potteria ohjannut David Yates palaisi ohjaajaksi, olin huojentunut, mutta samalla minua alkoi pelottaa, millainen lopputuloksesta tulisi. Elokuvalla olisi todella suuret paineet, sillä sen täytyisi miellyttää vanhoja Potter-faneja, mutta se ei saa silti olla liian lähellä Potteria, koska se tapahtuu vuosikymmeniä ennen kuin Harry astuikaan Tylypahkaan ja sen pitäisi esitellä kokonaan erilainen taikamaailma, sekä saada uudet ihmiset innostumaan sarjasta. Aluksi oli puhe, että elokuvalle tulisi kaksi jatko-osaa, mutta vain kuukausia sitten tuli selville, että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on ensimmäinen osa VIIDEN leffan sarjasta. Siinä kohtaa alkoi todella pelottaa, että miten juttu toimisi. Se voisi olla parasta ikinä tai hirveä pyhäinhäväistys. Olen yrittänyt olla katsomatta trailereita, sillä en halua, että odotukseni olisivat liian korkealla, jos lopulta pettyisin. Nyt kuitenkin kun olen menossa huomenna katsomaan elokuvan kaksi kertaa, odotukseni ovat nousseet korkealle ja voin vain toivoa, että elokuva olisi hyvä.
Lisko Scamander saapuu New Yorkiin viimeistelläkseen ihmeotuksista kertovan kirjansa. Matkalaukussaan hän kantaa otuksia, joita hän on kerännyt ympäri maailmaa ja osa niistä pääsee vapaaksi, jolloin Liskon täytyy etsiä ne uusien tuttaviensa kanssa. Samaan aikaan pimeä velho Gellert Grindelwald yrittää saada aiheutettua sodan taikaväen ja ei-taikien välille.
Pääosassa Lisko Scamanderina nähdään Eddie Redmayne, joka on mielestäni aivan mielettömän hyvä näyttelijä. Kun kuulin, että Redmayne esittää pääroolia, tulin iloiseksi, sillä hänen roolisuorituksensa elokuvissa Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014) ja Tanskalainen tyttö (The Danish Girl - 2015) osoittivat, että kyseessä on todella lahjakas näyttelijä. Hieman tietysti jännitti, miten Redmayne suoriutuisi elokuvassa, joka ei ole tositapahtumiin perustuva draama, mutta jännitin ihan turhaan. Eddie Redmayne on täydellinen valinta pääosaan. Mielestäni on hienoa, että tällä kertaa elokuvan tapahtumat eivät tapahdu päähenkilön takia, kuten Harry Pottereissa, vaan Lisko tulee mukaan hieman vahingossa ja onkin aluksi vain sivustakatsoja. On myös kiehtovaa, että päähenkilö osaa jo valmiiksi taikuutta, jolloin hän pystyy hyödyntämään kykyjään läpi elokuvan. Lisko on sympaattinen tyyppi, joka välittää paljon väärinymmärretyistä ihmeotuksistaan ja tulisi varmaan hyvin juttuun Hagrid-jättiläisen kanssa. Oli jostain syystä todella hienoa, kun Lisko huudahtaa yhdessä kohtaa: "Merlinin parta!" New Yorkissa Lisko tapaa ei-taikin (yhdysvaltalaisten nimitys jästeille) nimeltä Jacob Kowalski, jota esittää Dan Fogler. Pidin todella paljon siitä, että elokuvassa on isossa roolissa hahmo, joka ei osaa taikuutta, jonka takia Jacob joutuu selviytymään muilla keinoilla. Jacobille tietysti kaikki on uutta ja ihmeellistä, joten suurimmaksi osaksi hahmo onkin lähinnä suu auki tuijottamassa eri taikuuksia ja otuksia, joita elokuvassa esiintyy. Fogler on mainio roolissaan ja hänen hahmonsa tuo huumoria mukaan sopivasti. Kowalski yrittää perustaa itselleen leipomoa, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun hän tapaa Liskon. Katherine Waterston näyttelee Tina Goldsteinia, joka on aikoinaan ollut aurori, mutta hänet on alennettu taikasauvalupaosastolle. Goldstein on epäileväinen Liskoa ja tämän motiiveja kohtaan, mutta auttaa häntä silti. Waterston ei aluksi täysin vakuuta, mutta hänen suorituksensa paranee elokuvan aikana, samalla kun hahmokin muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Alison Sudol esittää Tinan siskoa, Queenie Goldsteinia, joka on lukilitis, eli hän voi lukea ihmisten mieliä. Harry Potter -elokuvissa tällaiseen tarvittiin erikseen taika, mutta Queenie pystyy lukemaan ajatuksia tuosta vain. Sudol on hyvä roolissaan. Olisin toivonut hieman enemmän osoitusta siitä, että Tina ja Queenie ovat siskokset, mutta sitä nähdään toivottavasti sitten tulevissa osissa. Colin Farrell nähdään aurori Vakana, joka tutkii elokuvan läpi kulkevaa mystistä tapahtumaa. Vaka ei pidä Liskosta ja on muutenkin aika tympeä persoona. Hänestä huomaa heti, että hänessä on jotain hämärää, muttei oikein tiedä, että mitä. Farrell on oiva roolissaan.
Ezra Miller näyttelee Valiota, joka kuuluu toissalemilaisjärjestöön, jotka ovat taikuutta vastustavia ei-taikeja. Valio joutuukin viettämään päivänsä kaduilla, jakamassa taikavastaisia ilmoituksia New Yorkin kansalaisille. Miller ei valitettavasti oikein vakuuttanut minua, mutta toisaalta hahmokaan ei ole kovin ihmeellinen. Taikaministeriön sijaan USA:ssa toimii Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, jonka johtajaa, presidentti Picquerya esittää Carmen Ejogo. Presidentti Picquerylla on aika pieni rooli, joten on hieman vaikea sanoa, millainen hahmo on oikeasti kyseessä. Elokuvassa nähdään myös Samantha Morton toissalemilaisten inhottavana johtohahmona Mary Louna, Jon Voight ei-taikien suuren sanomalehden pomona herra Shaw'na, sekä Ron Perlman maahisgangsteri herra Murjokana. Ennen elokuvan näkemistä ajattelin, ettei herra Murjoka tulisi toimimaan ja hahmo näytti mielestäni huonosti tehdyltä, mutta itse elokuvassa hahmo toimikin ihan sujuvasti. Hahmon kasvoista tunnistaa välillä Ron Perlmanin kasvonpiirteitä ja Perlmanin äänikin oli tunnistettavissa. Monet fanit päättivät alkaa boikotoimaan elokuvaa, kun he kuulivat Johnny Deppin olevan mukana siinä. Jos et tiedä, ketä Depp esittää elokuvassa, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen, välttyäksesi SPOILERILTA! Johnny Depp näyttelee nimittäin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) mainittua entistä pimeyden velhoa, Gellert Grindelwaldia, joka oli suuri pahis ennen lordi Voldemortia. Hahmo ei esiinny elokuvassa kuin todella vähän aikaa, mutta hahmosta puhutaan useaan otteeseen, joten voi olettaa, että kyseessä on tämän elokuvasarjan pääpahis.
Heti, kun Warner Brosin logo ilmestyy pilvien keskeltä ja tuttu Potter-musiikki alkaa soimaan, voi faneilta päästä ilopissa housuihin. Toivoinkin, että elokuva alkaisi juuri näin ja olin todella iloinen, kun toiveeni toteutui. Se ei kuitenkaan vielä tarkoittaisi, että itse elokuva olisi hyvä. Sanon suoraan, että kyllä se on! Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erittäin hyvä uusi osa J.K. Rowlingin luomalle taikamaailmalle. Minua jännitti koko elokuvan ajan, mutten oikein osaa sanoa, johtuiko se siitä, että minua pelotti, olisiko elokuva hyvä, vai siitä, että tunnelma oli jännittävä. Jännittävyyttä lisää se, ettei tapahtumia voi tietää etukäteen. Jos on lukenut Harry Potter -kirjat, tietää, mitä Potter-leffoissa on tulossa tapahtumaan, mutta tämän kohdalla voi vain arvailla. Tosifanit voivat tietenkin Potterissa mainittujen juttujen takia päätellä joitain asioita, mutta lopputulosta ei voi tietää etukäteen. Mukana on muutama juonenkäänne, jotka voi arvata, jos seuraa elokuvaa tarkkaan. Huumoria on erittäin mainiosti mukana ja elokuvan aikana saa nauraa useasti ääneen. Tämän voi jopa katsoa jouluelokuvana, sillä Keskuspuisto näytetään lumisena ja yhdessä kaupassa on joulukoristeita jo esillä.
Minun on pakko tunnustaa, että meinasin alkaa itkemään elokuvan aikana ihan vain sen takia, että olin niin iloinen päästessäni takaisin velhomaailmaan. Ja vielä kun paluu on toteutettu todella mallikkaasti, niin voiko muuta kuin iloita? Uskoisin, että tulee olemaan niitäkin, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että tulee olemaan myös niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet tai lukeneet ainuttakaan Harry Potteria ja innostuvat tästä elokuvasta. Kyllähän se tuo tälle lisäarvoa, jos maailma on jo entuudestaan tuttu, mutta tämän voi kyllä mennä katsomaan, vaikka velhomaailmasta ei tietäisi mitään. Olen varma, että suurinta osaa vanhoista faneista tämä tulee miellyttämään. Tavallaan kyseessä on vasta pintaraapaisu ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat voi mieltää "esittelyelokuvaksi", mutta sellainen sen kuuluukin olla. Se on todella mainio seikkailuelokuva, joka pohjustaa tulevia tapahtumia, muttei onneksi liikaa, jolloin se osaa keskittyä myös omaan tarinaansa. Siinä esitellään erinomaisesti uudet hahmot ja vaikka maailma onkin tuttu entuudestaan, on se myös erilainen kuin mitä aiemmin on nähty.
Elokuva tapahtuu 1920-luvulla, eli noin seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin Harry Potter astui Tylypahkan porteista ensimmäisen kerran sisään. Elokuvassa kyllä mainitaan Tylypahka ja se nähdään myös vilaukselta, mutta pääasiassa keskitytään siihen, millainen taikayhteisö New Yorkissa on ollut. Yhdysvaltalaiset taikojat ovat hieman vanhoillisempia kuin britit, eivätkä perusta ei-taikeista. He eivät hyväksy ei-taikien ja taikovien suhteita, ja yrittävät pitää taikamaailman visusti salassa. Yhdysvalloissa ei tosiaan ole taikaministeriötä, vaan Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, joka esitetään aika samanlaisena, mutta jota ei kuitenkaan vielä kovin paljoa avata. Mielestäni oli hauska yksityiskohta, että kun Harry Potter ja Feeniksin killassa (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) sanotaan, että aikoinaan ministeriö käytti pöllöjä viestien kuljettamiseen, mutta sotkun takia siirryttiin paperilennokkeihin, niin tässä taikakongressi käyttää pöllöjä. On aivan upeaa, että noin pieniä yksityiskohtia on saatu mukaan. Monet pikkujutut menevät varmasti massakatsojilta ohi, mutta isoimmat fanit saavat tuntea innostusta useaan otteeseen todella pienistä asioista. Silti pitää myöntää, ettei kyseessä ole yhtä maaginen maailma kuin aiemmin nähty. Samaan aikaan ei-taikien maailmassa toissalemilaiset yrittävät levittää tietoa taikayhteisöstä muille ei-taikeille. Pidin siitä, kuinka aivopestyiltä toissalemilaiset vaikuttavat, etenkin pikkutyttö joka hyräilee lorua noitien tappamisesta. En malta odottaa, miten sekä maagista että ei-taikien maailmoja laajennetaan tulevissa elokuvissa. Yhdessä kohtauksessa mainitaan Yhdysvaltojen taikakoulu Ilvermorny ja toivon, että se nähtäisiin jo sarjan toisessa osassa.
Kuten elokuvan nimi viittaa, tarina pyörii vahvasti Liskon ihmeotusten ympärillä. Muutamia vanhoja tuttuja olentoja on mukana, kuten kotitonttuja, maahisia ja jopa kirskuristajia, mutta suurin osa otuksista nähdään ensimmäistä kertaa ruudulla. Elokuvassa nähdään mm. terävähampainen myrsyli, arvoesineitä varasteleva haisku (joka luultavasti nousee katsojien suursuosikiksi), suloisia kuutamolleja, sukupuuton partaalla olevia rynnisarvia, mystisiä obskuureja, tilan täyttäviä okkameja, sekä Harry Potter -kirjoissa mainittuja pokkuroijia, jotka ovat pieniä kasviolentoja. Tuttuja loitsuja, kuten "tulejo" ja "alohomora" on tietenkin mukana, mutta myös uusia taikoja nähdään. Aivan paras oli mielestäni taikasauvan päästä ilmestyvä läpinäkyvä sateenvarjo, joka olisi oikeasti todella käytännöllinen. Ilmiintymistä ja kaikkoontumista nähdään paljon. Pidin siitä, että taikamaailma on jo tuttu, eikä kaikkea tarvitse esitellä uudestaan. Vaikka fanina kokee, että taioissa ei ole enää mitään kovin ihmeellistä, niin silti kohtaus Goldsteinien luona, jossa kaikki taustalla tapahtuu taikuuden avulla, on hämmästyttävää ja kiehtovaa katsottavaa. Etenkin ruoanlaitto-osuus on ihan oikeasti maaginen. Maagiselta tuntuu myös kohtaus Liskon matkalaukun sisällä. Elokuvassa on mukana muitakin tuttuja juttuja, joista fanit varmasti innostuvat, sillä ne ovat joko viittauksia Harry Potterien tapahtumiin tai asioita, jotka on mainittu vain kirjoissa, mutta joita ei olla ennen nähty valkokankaalla.
Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi neljä viimeistä Potter-leffaa (Feeniksin kilta, Puoliverinen prinssi 2009, Kuoleman varjelukset, osa 1 ja Kuoleman varjelukset, osa 2 2011). Olin innostunut, että Yates palasi ohjaajaksi sarjaan, vaikka kauhean Tarzanin legendan (The Legend of Tarzan - 2016) jälkeen hieman pelotti, että miten tämän elokuvan kävisi. Taas kerran pelkäsin turhaan, sillä Yates on hoitanut hommansa tyylillä. Kaikista eniten olin innoissani siitä, että koko sarjan luonut ja Potter-kirjat kirjoittanut J.K. Rowling kirjoitti Ihmeotukset ja niiden olinpaikat käsikirjoituksen, joten kyseessä todella on hänen tarinansa. Uskoisin, että kova nimi kun on, Rowling on saanut tehdä kirjoituksen rauhassa ilman, että studiopomot olivat kaiken aikaa hönkimässä niskaan. Rowling osaa yhä asiansa ja on tehnyt huikeaa työtä luodessaan uutta tarinaa taikamaailmaan. David Heyman on tietysti pysynyt tuottajana.
Elokuva on todella hyvin kuvattu. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on todella hienon näköinen, vaikka muutama ihmeotus näyttääkin hieman heikommin tehdyltä. Silti elokuva on pääasiassa silmäkarkkia katsojille. Lavasteet ovat huikeat ja puvustus on tyylikkäästi toteutettua. Äänimaailmalla on tuotu hienosti lisäsisältöä elokuvaan. Useasti äänitehosteet erottuvat selkeästi ja ovat erinomaisesti toteutettuja. Minua hieman jännitti, että millainen elokuvan soundtrack olisi, sillä Potter-elokuvien musiikit ovat todella hienot. Jännitin jälleen turhaan, sillä säveltäjä James Newton Howard on tehnyt todella mainiota työtä elokuvan musiikkien kanssa. Tuttuja teemoja Pottereista on havaittavissa, mutta mukaan on luotu paljon uutta. Vanhan ja uuden musiikin yhdistelmä toimii täydellisesti. Elokuvassa kuullaan myös sävelmää, josta tulee vahvasti mieleen 1900-luvun alun New York. Erityisesti pidän kohdasta, jossa elokuvan logo ilmestyy ruutuun. 3D-tehoste toimi yllättävän hyvin, kun istui tarpeeksi lähellä valkokangasta.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on hahmoista kertova viisiosainen "Characters", ihmeotuksista kertova seitsemänosainen "Creatures", lavasteista ja lokaatioista kertova kuusiosainen "Designs", pätkä "Before Harry Potter: A New Era of Magic Begins!" jossa kerrotaan siitä, miten elokuvan teko lähti liikkeelle, sekä poistettuja kohtauksia. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen paluu J.K. Rowlingin luomaan taikamaailmaan. Siinä on paljon tuttuja juttuja, mutta myös todella paljon uutta, jolloin katsoja pääsee jälleen hämmästelemään. Jos taikamaailma on entuudestaan tuttu, niin tästä nauttii varmasti vielä enemmän, mutta ei haittaa, vaikka ei olisikaan lukenut tai nähnyt Pottereita ennen tämän katsomista. Uskoisin, että tulee olemaan niitä faneja, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että suurin osa tulee rakastamaan tätä elokuvaa. Se ei ole yhtä hieno kuin Harry Potter, mutta jotain todella huikeaa silti. Eddie Redmayne on aivan mahtava pääosassa Lisko Scamanderina. Muut näyttelijät ovat pääosin myös mainioita, mutta Ezra Miller jättää hieman kylmäksi. Tehosteet ovat pääasiassa näyttäviä. Kyseessä on jännittävä ja hauska seikkailuelokuva ja suosittelenkin sitä kaikille Harry Potter -faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista, eikä minua enää pelota, onko kyseessä turha rahastussarja. Tämän näkemisen jälkeen on vain pakko sanoa, että lisää kiitos! Toivon, että tulevissa sarjan elokuvissa tuodaan lisäsisältöä Yhdysvaltain taikamaailmaan, mutta toivon myös, että Liskon seikkailut vievät häntä ympäri maailman, jotta katsojat pääsevät näkemään erilaisia taikakulttuureita. Huhujen mukaan seuraavassa elokuvassa käytäisiin Tylypahkassa ja siinä tullaan näkemään nuori Albus Dumbledore. Ihmeotusten jatko-osa ilmestyy vuonna 2018, enkä malta odottaa sen näkemistä. En myöskään malta odottaa, että näen tämän elokuvan uudestaan. Palatkaa takaisin taikamaailmaan ja käykää katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!
Kirjoittanut: Joonatan, 16.11.2016 - muokattu: 29.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fantastic Beasts and Where to Find Them, 2016, Warner Bros Pictures, Heyday Films
Ohjaus: J Blakeson Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Nick Robinson, Alex Roe, Zackary Arthur, Maika Monroe, Liev Schreiber ja Ron Livingston Genre: scifi, toiminta Kesto: 1 tunti 52 minuuttia Ikäraja: 12 Rick Yanceyn samannimiseen kirjaan (2013) perustuva elokuva The 5th Wave, eli suomalaisittain 5. aalto, jäi minulta välistä, kun se ilmestyi alkuvuodesta elokuvateattereihin. En lue kirjoja nykyään lähes ollenkaan, mutta koska aihe kiinnosti minua paljon, en jaksanut odottaa, että elokuva tulisi vuokralle, vaan ostin "The 5th Waven" kirjana ja luin sen noin viikossa alusta loppuun. Ostin myös kirjan jatko-osat "The Infinite Sea" (2014) ja "The Last Star" (2016), mutta lukuinnostukseni ei kantanut siihen asti, että olisin lukenut myös ne. Pidin kirjasta, joten odotin näkeväni elokuvan ja kun viimein koitui mahdollisuus vuokrata se, kävin visiitillä Makuunissa. Hieman jännitti, mitä olisi tulossa, sillä useissa paikoissa oltiin haukuttu elokuvaa...
Perheensä menettänyt Cassie Sullivan yrittää selviytyä yksin avaruusolioiden hyökkäyksen aikana. Samaan aikaan armeija kouluttaa nuorista sotilaita viimeistä taistelua varten.
Cassie Sullivanina nähdään Chloë Grace Moretz, joka vakuutti minut taidoillaan jo, kun näin Kick-Assin (2010) ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten. Uskon todella siihen, että Moretz voi nousta näyttelijänä vielä korkealle, kunhan vain pääsisi "isompiin" elokuviin. Innostuin siis, kun kuulin vuoden alussa, että hän esittäisi pääosaa avaruusolioelokuvassa. Tässä hän suoriutuu oivasti roolistaan. Moretz osaa olla yllättävän vakuuttava rynnäkkökiväärin tai pistoolin kanssa ruudulla. Cassie muuttuu elokuvan aikana rohkeammaksi ja hahmon kehityksessä nähdään ihan hyvä kaari. Pakko hehkuttaa, että kun laitoin kuvan vuokraamastani The 5th Wave -DVD:stä Instagramiin, niin Chloë Grace Moretz henkilökohtaisesti tykkäsi kuvastani! Cassiella on pikkuveli Sam, jota näyttelee Zackary Arthur. Sam on yllättävän pienessä roolissa, eikä häntä nähdä kovin paljoa elokuvan aikana. Tämä on Arthurin ensimmäinen näyttelytyö teatterilevityksen saaneessa elokuvassa ja suoriutuu osastaan hyvin. Cassien ja Samin vanhempina nähdään Oliver-isä (Ron Livingston) ja Lisa-äiti (Maggie Siff), joista jälkimmäinen ei tee elokuvassa oikeastaan mitään. Jurassic Worldista (2015) tuttu Nick Robinson esittää Ben Parishia, joka on Cassien entinen ihastus. Hahmo on joskus ollut jonkin sortin hurmuri, mutta avaruusolioiden, eli "muiden" hyökätessä, hän on muuttunut synkemmäksi. Robinson on aika keskinkertainen näyttelijä, eikä hänen suorituksensa ole erityisen ihmeellinen. Kovin paljoa ei Benille luoda hahmokaarta elokuvan aikana. Hän toimii armeijan nuorien sotilaiden yhdessä joukossa, kuten toimii myös Maika Monroen esittämä Ringer, joka on paikoitellen hieman ärsyttävä. Ringer on "feminismi kunniaan" -kaltainen sotilastyyppi, joka pistää joukon poikia ojennukseen pelkästään katsomalla heitä pahasti. Cassie tapaa Evan Walker -nimisen miehen, jota esittää Alex Roe, joka oli minulle entuudestaan tuntematon naama. Katsojana ei kovin hyvin saa kiinni Evanin hahmosta, jos ei ole lukenut kirjaa. Hahmon pitäisi olla hieman salaperäinen, mutta se ei tule esille erityisen toimivasti. Roen suorituskaan ei ole kovin hyvä. Liev Schreiber nähdään eversti Voschina, jolla haetaan tarinan pahishahmoa, mutta siinä ei olla onnistuttu. Schreiber tuntuu yrittävän jotain, mutta yritys ei johda oikein mihinkään. Ihan viihdyttävän puheen hän sentään pitää elokuvassa.
Eräänä päivänä maapalloa saapuu kiertämään suuri avaruusalus. Jossain kohtaa "muiksi" kutsutut olennot aloittavat hyökkäyksensä aaltojen kaltaisesti. Ensimmäisenä isketään EMP-pulssilla sähkölaitteet pimeiksi, sitten peitetään tulvilla kaupungit, jonka jälkeen tapetaan suuri osa ihmisistä influenssalla ja neljäntenä "muut" soluttautuvat ihmisiksi. Viides aalto jääköön mysteeriksi. Jostain syystä Cassie, Sam ja Oliver onnistuvat selviytymään aaltojen läpi ja kuuluvat viimeisten elossa olevien ihmisten joukkoon. He asuvat leirintäalueella, jonne armeijan väki saapuu hakemaan lapsia. Lapset viedään Wright-Pattersonin sotilastukikohtaan, jonka jälkeen aikuiset tapetaan. Cassie pääsee pakoon ja aikoo pelastaa pikkuveljensä, vaikka henki menisi.
Tuolla lailla kerrottuna elokuva vaikuttaa oikein mainiolta. Alussa näytetään hieman maailmanlopun meininkejä, jonka jälkeen kerrotaan, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle. Selostusosuus toimii vielä sujuvasti ja mietin, että miksi tätä on haukuttu, sillä hyvinhän tämä etenee. Sitten minulle selvisi miksi. Elokuvan tempo muuttuu erittäin nopeaksi ja siinä on vaikea pysyä mukana. Koska olin lukenut kirjan, huomasin, että useita juttuja puuttui ja etenkin Benin ja Samin koulutus, sekä heidän ystävyys oli typistetty lähes olemattomiin. Tekijät ovat selkeästi halunneet keskittyä vain Cassien tarinaan ja kaikki muu on vain pienenä sivujuttuna mukana. Elokuvassa ei kertaakaan tungeta katsojan naamaan sitä faktaa, että tässä nyt muksut käyttävät aseita ja lapsia koulutetaan tappajiksi, millä olisi hienosti saanut katsojan pysähtymään ja ajattelemaan, miten rankka maailma on kyseessä. Ainoastaan Cassien hahmo on saatu toimimaan ja muut ovat mukana vain, koska ovat kirjassakin. Ensimmäinen osa, eli esittely toimii hyvin, mutta toinen osa on tehty hätiköiden, jotta päästäisiin kolmanteen osaan, eli lopputaisteluun. Taisteluosuudetkaan eivät ole kovin erikoisia ja koska elokuvan pitää olla nuorisoystävällinen, ampumiskohtia on leikattu siten, ettei mitään raakaa varmasti nähdä. Hieman verta käväisee ruudulla, mutta todella minimalistisesti. Jossain kohtaa sitä sitten tajuaakin jo katsovansa lopputekstejä ja ensimmäinen ajatus on: "Tässäkö tämä nyt oli?"
En tiedä, missä on vika; käsikirjoituksessa vai leikkauksessa? Eikö kirjailija Rick Yancey uskaltanut puuttua siihen, millainen pintaraapaisu hänen kirjastaan väännettiin elokuvaksi? Tulivatko studiopomot pakottamaan, että käsikirjoitus pitäisi tiivistää, jotta elokuva mahtuisi alle kahteen tuntiin? Vai karsittiinko leikkauspöydällä julmasti useaita tärkeitä kohtia pois? Joka tapauksessa jossain kohtaa on tehty virheitä ja ne ovat johtaneet epätasaiseen ja sotkuiseen lopputulokseen. Ohjauksesta vastaa J Blakeson, joka on tätä ennen ohjannut vain yhden elokuvan, The Disappearance of Alice Creed (2009). Veikkaisin, ettei Blakesonilla ole kovin paljon ollut varaa sanoa, millainen elokuvasta loppujen lopuksi tulisi ja hän on vain hoitanut näyttelijäohjauksen ja saanut palkkansa. Kuvaus on sentään onnistunutta ja visuaaliset tehosteet ihan hienoja, mutteivät parhaasta päästä. Lavasteet ovat tyylikkäästi toteutettuja. Äänimaailmalla on tuotu hyvin lisäystä tunnelmaan, mutta Henry Jackmanin musiikki ei jää mitenkään mieleen.
Yhteenveto: The 5th Wave alkaa toimivasti, mutta kiirehtii sitten ihan liian nopeasti loppuratkaisuun. Hahmoihin ei pääse kunnolla käsiksi ja tunnelma kaahailee sinne sun tänne. Elokuva ei yhtään käsittele sitä faktaa, että lapset käsittelevät aseita, vaan pitää sitä perusjuttuna. Onnistuneinta on Chloë Grace Moretzin roolityö, mutta se menee täysin hukkaan heikossa elokuvassa. Muiden roolisuoritukset eivät ole kovin hyviä. Visuaaliset tehosteet ovat ihan kivoja, mutta nykypäivänä voisi odottaa isolta elokuvalta enemmän. Tässä on selkeästi yritetty tehdä uutta The Hunger Gamesia (2012), eli tarinaa dystopisesta tulevaisuudesta teinien näkökulmasta, joka alkaa olla hieman vanhentunut tarina tänä päivänä. Tavallaan toivon, että elokuva saisi jatkoa, jotta tarina saataisiin päätökseen, mutta toisaalta taas voisi olla parempi unohtaa koko The 5th Wave ja keskittyä johonkin toiseen vastaavaan sarjaan, kuten The Maze Runneriin (2014-), joka ei tosin sekään ole hirveästi vakuuttanut. Jos leffa kiinnostaa, niin voihan sen vilkaista, mutta mitään ihmeellistä ei kannata odottaa.
Kirjoittanut: Joonatan, 9.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The 5th Wave, 2016, Columbia Pictures, LStar Capital, Material Pictures, GK Films
Ohjaus: Mel Gibson Pääosissa: Andrew Garfield, Teresa Palmer, Vince Vaughn, Sam Worthington, Hugo Weaving, Rachel Griffiths ja Luke Bracey Genre: sota, draama Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 16
En ole suuri sotaelokuvien ystävä. Onhan niitä hyviäkin tietty tullut vastaan, kuten The Hurt Locker (2008) ja American Sniper (2014), mutta sitten taas esimerkiksi ylistetty Saving Private Ryan (1998) ei erityisemmin iskenyt minuun. Full Metal Jacket (1987) tuntui toimivan erittäin mainiosti, kunnes itse sotaan lähdettiin, jolloin elokuvan taso putosi kerralla. Pidän toimintaelokuvista, mutta jostain syystä sotaelokuvissa toimintaosuudet ovat yleensä puuduttavaa katsottavaa. En siis erityisen paljoa odottanut Hacksaw Ridgeltä. Kun kuulin, että Mel Gibson olisi ohjaamassa uutta, tositapahtumiin perustuvaa sotaelokuvaa, en oikeastaan innostunut ja mielenkiintoni heräsi vasta, kun ilmoitettiin, että pääosassa olisi The Amazing Spider-Manilla (2012) isoksi nimeksi noussut Andrew Garfield. Hieman varautuneena menin katsomaan Hacksaw Ridgen, eli suomalaisittain Aseettoman sotilaan ja toivoin lähinnä, ettei se olisi kovin tylsä.
Toisessa maailmansodassa lääkintämieheksi pyrkivä aseistakieltäytyjä Desmond Doss yrittää lähteä Yhdysvaltain armeijan kanssa sotimaan Japanin Okinawaan.
Andrew Garfield näyttelee Desmond Doss -nimistä nuorta miestä, joka ei uskonsa takia suostu tarttumaan aseeseen. Silti hän haluaa palvella maansa puolesta ja lähteä sotatantereelle muiden ikäistensä miesten kanssa. Omien sanojensa mukaan Desmond haluaa pelastaa ihmisiä, ei tappaa heitä, joten hän pyrkii lääkintämieheksi. Garfield on pääroolissa todella hyvä. Alussa on useasti nähtävissä hänen tuttu, hieman hölmö hymynsä, mutta hymy kyllä hyytyy, kun taistelu alkaa ja toverit vierellä kaatuvat omasta verestään koostuviin lammikoihin. Desmondilla on isä Thomas (Hugo Weaving), äiti Bertha (Rachel Griffiths) ja veli Harold (Nathaniel Buzolic), joista isä on isoimmassa roolissa. Thomas-isä oli aiemmin sodassa ja se jätti hänelle omat henkiset arpensa, jolloin Thomasista tuli alkoholisti ja hän on kohdellut perhettään väkivaltaisesti pitkään. Weaving on loistava juoppoisän roolissa ja vaikka hahmo on välillä vastenmielinen, niin hänen syynsä romahtamiselle voi ymmärtää, vaikkei se oikeutakaan lastensa ja vaimonsa hakkaamiseen. Bertha-äiti ei kovin paljoa esiinny elokuvassa ja Harold-veli katoaa alkupuolen jälkeen aika nopeasti tarinasta. Desmond rakastuu hoitajaan nimeltä Dorothy, jona nähdään Teresa Palmer. Dorothy ei aluksi kykene hyväksymään sitä, että hänen rakkaansa lähtee sotimaan, sillä mitä luultavimmin Desmond ei koskaan palaisi takaisin. Palmer suoriutuu osastaan mainiosti ja hän olisi voinut esiintyä vielä lopussa, sillä nyt hän vain katoaa suunnilleen puolen välin kohdalla. En pidä Vince Vaughnista lähes ollenkaan, joten en ollut kovin innostunut, että hän olisi isossa roolissa tässä elokuvassa. Vaughn kuitenkin yllätti minut totaalisesti ja oli todella hyvä. Hän näyttelee kersantti Howellia, josta tulee helposti mieleen Full Metal Jacketin vääpeli Hartmanin, joka tylyttää sotamiehiä todella voimakkaalla kielenkäytöllä. Kersantti Howell ei ole ihan yhtä aggressiivinen tapaus ja esimiestensä läsnäollessa hän käyttäytyy asiallisesti, mutta olisi hän silti inhottava henkilö tavata. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat pääasiassa puhdasta kultaa. Sam Worthington näyttelee kapteeni Gloveria, joka ei pidä yhtään siitä, että hänen kommennuksessaan olisi aseeton sotilas ja yrittääkin saada Desmondin potkittua pihalle armeijasta. Worthington ei ole näyttävän Avatarin (2009) ja kauhean Clash of the Titansin (2010), sekä sen vielä hirveämmän jatko-osan Wrath of the Titansin (2012) lisäksi ollut paljoa esillä, joten oli tavallaan kiva nähdä hänet valkokankaalla. Worthington ei minusta ole kovin kummoinen näyttelijä, enkä kyennyt aluksi ottamaan häntä tosissaan kapteenin roolissa, mutta onneksi hän parantaa suoritustaan, kun sotaosio alkaa. Elokuvassa nähdään myös sotilaita, kuten Smitty (Luke Bracey), Hollywood (Luke Pegler), Ghoul (Goran D. Kleut) ja Lucky Ford (ohjaajan poika Milo Gibson), mutta heidän nimensä mainitaan lähes kaikki kerralla, eikä katsoja kykene muistamaan jokaista, jolloin sotilaiden kuollessa ei välillä edes tiedä, kenestä oli sillä kertaa kyse.
Auttaessaan haavoittuneen miehen sairaalaan, Desmond tapaa Dorothyn ja hän ihastuu tähän ensisilmäyksellä. Desmond ja Dorothy alkavat tapailla ja päättävätkin mennä naimisiin. Kuitenkin Desmondia alkaa painaa syyllisyys siitä, ettei hän ole muiden miesten kanssa rintamalla ja päättää liittyä armeijaan lääkintämieheksi. Siellä ongelmat alkavat, kun käy ilmi, ettei hän suostu käyttämään asetta, eikä edes koskemaan sellaiseen. Kapteeni Glover ja kersantti Howell yrittävät saada Desmondin potkittua pois armeijasta, mutta itsepäinen Desmond pystyy lopulta jäämään ja lähteekin muiden ryhmäläistensä kanssa Japanin Okinawaan taistelemaan Hacksaw Ridgelle.
Tositapahtumiin kun perustuu, niin on elokuvan tietenkin pakko mainita siitä alussa lyhyellä tekstillä "tositarina". Alkupuolella esitellään hienosti, millainen henkilö Desmond on ja näytetään, millainen meininki hänen perheessään on. Desmondin ja Dorothyn suhde rakennetaan nopeasti, mutta toimivasti. Päätös lähteä sotaan tulee hieman puskista, mutta Desmondin perustelut sille ovat hyvät. Koulutusosio on erittäin mielenkiintoinen ja siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain uutta, jolloin aika tuntuu kulkevan nopeasti. Osio, jossa Desmond joutuu oikeuskäsittelyyn aseistakieltäytymisensä takia kestää hieman liian kauan, ottaen huomioon, että katsojat tietävät hänen kuitenkin pääsevän lopulta rintamalle. Sitä aiempi osio, jossa Desmond yritetään saada luovuttamaan, on erittäin onnistunut ja siinä näytetään, mistä löytyy päähenkilön vahvuus. Kun ensimmäinen puolikas toimi todella hyvin, aloin pelätä myös tälle käyvän sen, että itse sodan alkaessa elokuvan taso laskisi roimasti.
Pelkäsin kuitenkin täysin turhaan. Saman tien, kun yhteen sotilaista osuu luoti ja veri roiskahtaa, yllättynyt ilme levisi kasvoilleni. Hacksaw Ridgessä sodan raakuutta ei ole peitelty ollenkaan. Verta lentää, ihmisiä räjähtää, raajoja irtoaa, suolia valuu vatsoista ulos, sotilaat juoksevat palavina ympäriinsä, jotkut esittävät olevansa haavoittuneita, jottei heidän tarvitsisi taistella ja jotkut käyttävät kuolleita tovereitaan ihmiskilpinä. Kumpikaan osapuoli ei anna armoa ja kaikista tulee tappajia. Kaikista paitsi Desmondista, joka juoksee ympäri taistelutannerta auttamassa ryhmäläisiään, eikä ammu laukaustakaan elokuvan aikana. Tässä elokuvassa sotaosio ei todellakaan käy tylsäksi, vaan tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta katsojan hämmästeltäväksi - vaikka hämmästelyn aihe olisikin vain se, miten raaka leffa kyseessä on. Kun taistelu hieman rauhoittuu, rotat saapuvat jyrsimään ruumiita. Suurin ongelmani elokuvassa on, että Yhdysvallat on kuvattu suurena sankarivaltiona, mutta japanilaiset niin onttoina ja epäinhimmillisinä, etteivät he oikeastaan tunnu todellisilta ihmisiltä. Tämä on yleensä ongelmani sotaelokuvien kanssa, sillä niissä ei onnistuta löytämään sitä, että toinen puoli voi toimia samalla tavalla kuin toinen ja kumpikin osapuoli kokee olevansa hyviksiä. Sodassa ei ole samalla lailla hyviksiä ja pahiksia, mutta useissa sotaelokuvissa vastustettava maa ja sen kansalaiset esitetään yleensä pahiksina. Onneksi elokuvassa on kohtaus, jossa näytetään, että Desmond arvostaa myös japanilaisten elämää, eikä jätä haavoittunutta vastapuolen sotilasta kuolemaan, vaikka tämä takuulla tekisi niin Desmondille. Mielestäni on upeaa, ettei elokuva kaunistele erityisemmin asioita ja sillä on munaa näyttää sodan tylyys selkeästi katsojille kuin sanoen: "Tätä tämä oli. Pyritään siihen, ettei tällaista tarvitse enää koskaan tapahtua."
Elokuvan ohjauksesta vastaa Mel Gibson, joka tuntuu pitävän raakuudesta. En ole nähnyt hänen ohjaamaansa The Passion of the Christia (2004), mutta olen kuullut sen olevan yksi verisimmistä ja raaimmista elokuvista, mitä on tehty. Gibson toimii mielestäni paremmin kameran takana ja hän on tehnyt hienoa työtä elokuvan parissa. Näyttelijäohjaus hänellä on hallussa ja visiota selvästi löytyy. En yhtään ihmettelisi, jos tämä elokuva olisi ehdolla useastakin Oscar-palkinnosta ensi vuoden kilpailussa. Hacksaw Ridge on hyvin kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja niihin on saatu ikuistettua todella näyttäviä hetkiä. Leikkaus on todella sujuvaa. Maskeerauksessa on tehty erittäin hyvää työtä sota-arpien ja -haavojen kanssa. Äänimaailmalla on tuotu lisää tuntua sotaan. Elokuvasta ei osaa oikein sanoa, mitkä asiat on toteutettu oikeasti ja mitkä ovat tietokoneella tehtyjä. Dialogi on usein hienoa ja siitä saadaan kiittää käsikirjoittajakaksikkoa Andrew Knightia ja Robert Schenkkania. Musiikista vastaa Rupert Gregson-Williams, mutta elokuvan musiikki ei erityisemmin jää mieleen. Yhteenveto:Hacksaw Ridge on yksi parhaista, ellei jopa paras sotaelokuva, jonka olen nähnyt. Se ei kaunistele sotaa, vaan näyttää sen hirveydet kunnolla katsojille. Olin erittäin yllättynyt, kuinka selkeästi siinä näytettiin verta, irtoraajoja ja suolenpätkiä. Lastenelokuva ei siis todellakaan ole kyseessä. Andrew Garfield on erinomainen pääosassa ja Hugo Weaving on todella hyvä juoppoisänä. Vince Vaughn on yllättävän mainio kersantti Howellina ja Sam Worthington on hakevan alun jälkeen myös hyvä. Teresa Palmer on hyvä ja olisin toivonut hänen esiintyvän vielä lopussa. Tässä elokuvassa toimii täydellisesti se, että ensimmäinen puolisko on hahmojen esittelyä, sekä koulutusta ja toinen puolikas taistelua. Hieman ärsytti, että japanilaisia ei esitetty ihmisinä, vaan he olivat vain tyyppejä, joita yhdysvaltalaiset tappoivat. Onneksi Desmond näyttää empatiaa myös japanilaisia kohtaan. Mel Gibson kuuluu ohjaajan penkille ja toivon, että häneltä tulisi joskus joku toinenkin sotaelokuva. Hacksaw Ridge pääsee kilpailemaan vuoden parhaan tositapahtumiin perustuvan elokuvan tittelistä Florence Foster Jenkinsin (2016) kanssa. Jos olette pitkään halunneet nähdä hyvän sotaelokuvan, niin tässä on aivan loistava vaihtoehto. Sotaelokuvien ystäville suosittelen tätä todella paljon, kuten myös niille, joita sotapätkät eivät nappaa, kuten itseäni. Uskon todella, että tämä tullaan huomioimaan tulevissa palkintojenjaoissa.
Kirjoittanut: Joonatan, 28.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Hacksaw Ridge, 2016, Cross Creek Pictures, IM Global, Icon Productions, AI-Film, Pandemonium Films, Permut Presentations, Windy Hill Productions, Vendian Entertainment, Demarest Media, Kilburn Media, Argent Pictures, Bliss Media, Cosmos Filmed Entertainment, Kylin Pictures
