lauantai 31. joulukuuta 2016

Arvostelu: Passengers (2016)

PASSENGERS (2016)



Ohjaus: Morten Tyldum
Pääosissa: Chris Pratt, Jennifer Lawrence, Michael Sheen ja Laurence Fishburne
Genre: scifi, romantiikka
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Passengers vaikutti mielenkiintoiselta välittömästi, kun näin sen julisteen, joka on esillä tuossa yläpuolella. Chris Pratt ja Jennifer Lawrence scifiseikkailussa kuulostaa toimivalta pätkältä ja tiesin heti meneväni katsomaan sen. En halunnut etukäteen tietää kovin paljoa tarinasta, vaikka joistain lyhyistä mainoksista saikin jonkinlaisen käsityksen, mistä oli kyse. Huomasin, että elokuva sai hieman ristiriitaisia arvioita, joten minua pienesti jännitti, olisiko kyseessä sittenkään kovin kummoinen elokuva. Kävin kuitenkin jouluaatonaattona katsomassa Passengersin sen ensi-illassa ja voin huojentuneena sanoa, että kyseessä on hyvä pätkä.

Tähtialus Avalon on matkalla kohti siirtokuntaplaneetta Kotipaikka 2:ta. Kaksi ja puolisataa miehistön jäsentä, sekä viisituhatta matkustajaa ovat unessa, jolloin he voivat matkata yli vuosisadan matkan vanhentumatta. Jostain syystä kaksi matkustajaa, mekaanikko Jim Preston ja kirjailija Aurora Lane heräävät 90 vuotta liian aikaisin, jolloin heidän täytyy yrittää keksiä, miten he pääsevät takaisin uneen, sillä muuten heitä odottaa elämä ilman ketään muuta.

Vuonna 2014 isoksi tähdeksi noussut Chris Pratt on jälleen tuttu muka-charmikas hemmo, jollaisena hänet ollaan aiemminkin nähty pariin otteeseen. Pratt esittää Jimia, joka meinaa seota elokuvan alkupuolella, sillä hän ei kestä sitä, että joutuisi elämään loppuelämänsä avaruusaluksen kyydissä. Perinteisen tyylinsä lisäksi Pratt tuo suoritukseensa mukaan muitakin tunteita ja etenkin alkupuolella pysyy vakavampana. Pratt on mielestäni erinomainen näyttelijä ja on tässäkin elokuvassa oikein mainio.
     The Hunger Games -sarjasta (2012-) kunnolla esille noussut Jennifer "Katniss Everdeen" Lawrence näyttelee Auroraa, joka ei myöskään ole erityisemmin innostunut siitä, että joutuisi viettämään vuosikymmeniä liikkuvassa teräskopissa. Lawrence osaa näyttää paljon tunteita ilmeillään ja eleillään, ja onkin parhaimmillaan voimakkaiden tunteiden esittämisessä. Kirjailijan urasta kiinnostuneena Aurorana hän on hyvä ja uskottava.
     Kaksikolle seuraa pitää robottibaarimikko Arthur, jota näyttelee Michael Sheen. Arthur on elokuvan hauskin hahmo ja hänen epäinhimmillisyydestään on tehty koominen lisä tarinaan. Hahmo ei ole hulvaton, mutta hänessä on silti jotain, mikä saa katsojan ainakin hymähtelemään ja hymyilemään. Sheen on erittäin hyvä roolissaan.

Ensimmäisen puolen tunnin ajan seurataan pääasiassa Jimia, sillä hän herää ensin. Alun kaksi varttia kulkevat nopeasti eteenpäin ja Passengers vaikuttaa mielenkiintoiselta. Katsojana seuraa kiinnostuneena, kuinka Jim alkaa menettämään järkeään, joutuessaan elämään yksin jopa yli vuoden ajan. Kun Aurora tulee mukaan, elokuva hidastuu hieman ja alkaa muuttua romanttiseksi draamaksi. Kuitenkin aluksessa on jotain pielessä ja ongelmia syntyy yhä useammin. Jännittävyys löytyy, kun ensimmäinen tunti on kulunut, mutta valitettavasti loppu ei ole kovin ihmeellinen ja lähes kaiken kykenee arvaamaan ennalta. Yllätyksiä ei lopussa oikein ole, mutta silti kokonaisuus on toimiva.

Vaikka elokuvassa onkin vain muutama näyttelijä, heitä jaksaa katsoa kohtauksesta toiseen. Jännitystä ja romantiikkaa tosiaan löytyy, ja mukana on myös hieman hauskuuttakin, sekä selkeitä scifikliseitä. Jos on katsonut paljon scifi- tai romanttisia tai jännityselokuvia, niin useat jutut arvaa jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Yhdessä kohtaa mukaan tulee hieman turha tyyppi, jonka ainoa tarkoitus on tarjota päähenkilöille asia, jolla he voivat ratkoa juttuja helpommin. Se oli aika laiskasti kirjoitettu lisä, mutta sen voi katsoa sormien läpi. Epäloogisuuksia löytyy muitakin, mutta suosittelen silti vilkaisemaan Passengersin, jos elokuvan sisältämät lajityypit kiinnostavat. Treffielokuvana se toimii varsinkin, jos toinen osapuoli pitää scifijännityksestä, kun taas toinen on enemmän innostunut romantiikasta.

Elokuvan on ohjannut Morten Tyldum, joka on aiemmin ohjannut mm. The Imitation Gamen (2014), joka oli ehdolla esimerkiksi parhaan elokuvan palkinnosta vuoden 2015 Oscar-gaalassa. Passengers ei varmasti tule olemaan ehdolla parhaana elokuvana, mutta tehosteistaan se voisi ollakin. Elokuva on visuaalisesti tyylikkään näköinen, vaikka itse Avalon-alus näyttääkin epäkäytännölliseltä. Jotkut jutut ovat oikeasti näyttäviä, eikä huonoja efektejä ole oikeastaan nähtävissä. Äänimaailmalla on päästy myös leikkimään. Kuvaus ja leikkaus ovat taidokkaasti toteutettuja, ja lavasteet hienoja. Musiikista vastaa Thomas Newman, joka on tehnyt hyvää työtä sävellystensä kanssa. Etenkin elokuvan tunnusmusiikki on toimiva. Elokuvassa kuullaan myös Imagine Dragons -yhtyeen kappale "Levitate".

Yhteenveto: Passengers on mainio treffielokuva, etenkin jos toinen innostuu romantiikasta ja toinen scifijännäreistä. Parastahan on, jos molemmat lajityypit kiinnostavat kumpaakin. Passengers on muutenkin toimiva elokuva, virheistään huolimatta. Chris Pratt ja Jennifer Lawrence ovat todella hyviä päärooleissa ja hyvä on myös Michael Sheen robottibaarimikkona. Jännitystä, romantiikkaa ja komediaa löytyy, ja ne ovat hyvin tuotu mukaan scifiympäristöön. Efektit ovat hienon näköisiä ja musiikki toimii. Alkupuoli kulkee todella nopeasti. Epäloogisuuksia löytyy ja loppu on ennalta-arvattava, mutta elokuva jaksaa silti viihdyttää alusta loppuun. Joillekin tämä voi olla liian nössö scifijännäriksi ja joillekin liian kummallinen romanttiseksi elokuvaksi, mutta omasta mielestäni Passengers toimii.




Kirjoittanut: Joonatan, 26.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Passengers, 2016, Columbia Pictures, LStar Capital, Village Roadshow Pictures, Original Film, Company Films, Start Motion Pictures, Wanda Pictures

torstai 29. joulukuuta 2016

Arvostelu: The Green Mile / Vihreä maili (1999)

THE GREEN MILE (1999)

VIHREÄ MAILI



Ohjaus: Frank Darabont
Pääosissa: Tom Hanks, David Morse, Michael Clarke Duncan, James Cromwell, Doug Hutchison, Michael Jeter, Sam Rockwell, Bonnie Hunt, Harry Dean Stanton ja Dabbs Greer
Genre: draama, trilleri
Kesto: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Olen ollut tietoinen The Green Mile -elokuvasta, eli suomalaisittain Vihreästä mailista jo pitkään, mutten ollut katsonut itse elokuvaa koskaan. Minulle oli suositeltu sitä useasti, mutten ollut saanut sitä käsiini, eikä vankila-aihe erityisemmin innostanut. Eräänä sunnuntai-iltana oli kuitenkin vihdoin aika ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa The Green Mile, kun siihen oli mahdollisuus. Toivoin koko elokuvan ajan, että olisin tajunnut katsoa sen jo aiemmin, sillä vau!

Vanginvartija Paul Edgecomb tapaa vangin, joka omaa erikoisia kykyjä.

Pääosassa Paul Edgecombina nähdään Tom Hanks, joka tuttuun tyyliinsä vetää roolinsa erinomaisesti. Hanks on todella mainio näyttelijä ja tuntuu suoriutuvan roolista kuin roolista täydellisesti. Hän pystyy näyttämään paljon tunteita kasvoillaan, jolloin katsoja pysyy helposti kaiken aikaa perässä siitä, mitä Paul tuntee. Paul on selvästi hyväsydäminen tapaus, jolta löytyy myös huumoria. Silti Paulista näkee, ettei hän ole täysin innoissaan työpaikastaan, sillä hän toimii teloitettavien vankien osastolla ja onkin aina teloituksissa mukana. Paulin vaimoa näyttelee Bonnie Hunt.
     Michael Clarke Duncan esittää John Coffey nimistä vankia, joka on vangittu kahden tytön murhasta. John Coffey vaikuttaa hieman älyllisesti vajaalta tapaukselta, mutta totuus on täysin toinen. Jostain selittämättömästä syystä John osaa erityisiä voimia, joilla hän pystyy ihmeellisiin tekoihin. Se myös tuntuu vaikuttavan hänen mieleensä voimakkaasti. Katsojana alkaa todella nopeasti välittämään Johnista ja välittäminen kasvaa koko elokuvan ajan. Michael Clarke Duncan vetää mielettömän hyvän ja vaikuttavan roolisuorituksen ja olikin roolistaan ehdolla Oscar-kilpailussa vuonna 2000.
     Vankilassa työskentelee Paulin lisäksi muitakin. David Morse näyttelee Brutal-nimistä miestä, joka vaikuttaa läheiseltä Paulille. James Cromwell esittää vartija Hal Mooresia, joka tuntuu paikoitellen aika tyhjältä tapaukselta. Doug Hutchison näyttelee Percya, joka on inhottavin hahmo koko elokuvassa ja jota katsojana alkaa saman tien vihaamaan. Percy ei välitä pätkääkään vangeista ja pitää itseään selvästi heidän yläpuolellaan, sekä kohtelee vankeja miten sattuu. Hutchison vetää roolinsa kusipäänä hienosti.
     Vangeista John Coffeyn lisäksi keskiössä ovat Michael Jeterin näyttelemä Del ja Sam Rockwellin esittämä "Wild Bill". Del on sympaattinen tapaus ja hänellä on suloinen lemmikkihiiri nimeltä herra Kulkunen. "Wild Bill" taas on täysin toisenlainen tapaus ja hänestä huokuu psykoottisuus. Jeter ja Rockwell vetävät roolinsa todella mainiosti. Elokuvassa nähdään myös Harry Dean Stanton Toot-Tootina.

The Green Mile yllättää katsojan läpi kestonsa. Ensinnäkin koska tiesin entuudestaan vain, että elokuva tapahtuu vankilassa, tarinan yliluonnolliset jutut tulivat minulle täysin yllätyksenä. Sen lisäksi elokuvassa tapahtuu useita asioita, joita ei oikeastaan voi odottaa. Yleensä pystyn ennustamaan, mitä elokuvissa tulee tapahtumaan, mutta en tässä. Tarina saa huijattua katsojaa ja siinä tapahtuu äkillisiä muutoksia, joita ei voi ennustaa tapahtuvan. Siinä on myös asioita, joista katsojana miettii, onko tekijöillä pokkaa tehdä siten, miten katsojana uskoo tapahtuvan ja sitten ne asiat tapahtuvat, eikä voi muuta kuin ihmetellä.

Elokuva kestää hieman yli kolme tuntia ja vaikka aluksi pelkäsin, ettei juttu toimisi niin pitkään, lopputulos osoittaa, että elokuva tarvitsee juurikin sen ajan, jotta tarina kulkee sujuvasti loppuun. The Green Mile ei tunnu todellakaan niin pitkältä ja vaikka siinä on hitaat osuutensa, leffa ei itsessään ole hidastempoinen. Kun siinä tulee jatkuvasti yllättäviä asioita, ei katsoja voi pitkästyä. Siihen vielä lisäksi yhä vain hienommat ja paremmat kohtaukset, joiden aikana ei voi muuta kuin jähmettyä seuraamaan. Näyttelijätyö on erinomaista ja tarina sekä käsikirjoitus toimivat huikeasti, jolloin katsojana haluaa nähdä elokuvan loppuun asti. Joidenkin mielestä kyseessä luultavasti on tylsä elokuva, eikä siinä sinänsä tapahdukaan kovin paljoa. The Green Milen yksinkertaiset asiat ovat se juttu, minkä takia en itse kyennyt kääntämään katsettani pois ruudulta. Elokuvassa saa hieman naurahdella, mutta suurin tunne, mitä katsojana kokee elokuvan aikana, on suru. Vaikka tietää, että vangit ovat pahoja ja he ovat tehneet rikollisia asioita - mitä luultavimmin murhia - heidän kohtaloistaan välittää, eikä heitä halua nähdä sähkötuolissa. Etenkin kun vangeille ja vartijoille syntyy jonkinlainen suhde, jota kukaan ulkopuolinen ei voi tarinassa ymmärtää, mutta jonka katsojat näkevät ja tuntevat, ei katsoja halua nähdä, kun vartija kääntää katkaisijasta. Elokuva koskettaa useaan otteeseen voimakkaasti kestonsa aikana. Vaikka aluksi yliluonnollisuus tuli aika puskista, se toimiikin hienosti muun tarinan ohella ja tuokin elokuvaan juuri oikean lisäyksen. Kun The Green Mile lopulta päättyy, on vaikea oikeastaan sanoa mitään, sillä ei voi muuta kuin tuntea voimakkaat tunteet virtaamassa kehon läpi edestakaisin.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut The Shawshank Redemptionin (1994) tehnyt Frank Darabont ja tarina perustuu Stephen Kingin kirjaan "Kuoleman käytävä" (1996). Toisin kuin monet, itse pidän enemmän tästä elokuvasta kuin The Shawshank Redemptionista, vaikka sekin on todella hyvä. The Green Mile on kuvattu erittäin hyvin, kuten myös leikattu. Erikoistehosteita on vähän ja ne ovat ihan kivasti toteutettuja. Musiikista vastaa Thomas Newman ja hänen sävellyksensä tuovat hienosti lisätunnelmaa elokuvaan.

Yhteenveto: The Green Mile on todella erinomainen elokuva. Se yllättää läpi kestonsa ja koskettaa katsojaa erittäin voimakkaasti. Näyttelijät vetävät hyvät suoritukset, etenkin pääosassa esiintyvä Tom Hanks ja Oscar-ehdokkuuden saanut Michael Clarke Duncan. Hahmoista alkaa välittämään jo elokuvan alkupuolella ja kiintymys hahmoja kohtaan kasvaa tarinan kulkiessa eteenpäin. Elokuvassa saa naurahtaa muutamaan otteeseen, mutta pääasiassa voimakkain tunne katsojalla on suru. Elokuva kestää yli kolme tuntia, muttei tunnu todellakaan niin pitkältä. Suosittelen katsomaan elokuvan, mutta kovin nuorille sitä ei kannata näyttää ja lastenleffa tämä ei ole. Itse olin erittäin vaikuttunut ja uskon, että niin ovat muutkin elokuvan nähneet. Niin ja miksi elokuvan nimi on "Vihreä maili"? Koska vankilaosaston käytävän lattian väri on vihreä.




Kirjoittanut: Joonatan, 16.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.total-movies.wikia.com
The Green Mile, 1999, Warner Bros. Pictures, Castle Rock Entertainment, Darkwoods Productions

tiistai 27. joulukuuta 2016

Arvostelu: Collateral Beauty / Kaikenkattava kauneus (2016)

COLLATERAL BEAUTY (2016)

KAIKENKATTAVA KAUNEUS



Ohjaus: David Frankel
Pääosissa: Will Smith, Edward Norton, Kate Winslet, Michael Peña, Helen Mirren, Naomie Harris, Keira Knightley ja Jacob Latimore
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: S

En tiennyt mitään Collateral Beautysta, eli suomalaisittain Kaikenkattavasta kauneudesta, kun menin katsomaan sen. Ja luultavasti paras niin, sillä minulla ei ollut oikeastaan mitään odotuksia elokuvaa kohtaan, jolloin se kykeni ainoastaan yllättämään. Katsoin julisteesta näyttelijälistan, joka vaikutti mielenkiintoiselta ja siitä tulikin pääsyy, miksi kiinnostuin elokuvasta. Pelkän julisteen perusteella ajattelin meneväni katsomaan jonkinlaista draamaa. Minua hieman mietitytti, että riittäisikö vähän yli puolentoista tunnin kesto kertomaan tarinan täydellisesti.

Howard Inletin tytär on kuollut kaksi vuotta aiemmin, mikä on johtanut siihen, ettei Howard kykene elämään enää normaalisti. Hänen työkaverinsa päättävät pistää hänen elämänsä kulkemaan jälleen normaalimmin ja palkkaavat sitä varten kolme näyttelijää esittämään kuolemaa, aikaa ja rakkautta, joille Howard on kirjoittanut kirjeitä.

Pääosassa Howard Inletina nähdään Will Smith. Monia Smith ärsyttää, mutta omasta mielestäni hän on oikein mainio näyttelijä. Vaikka pidänkin hänen tutusta hauskuuttajatyylistään, niin oli hienoa nähdä hänet hieman erilaisessa roolissa, jossa hän ei oikeastaan hymyile lainkaan. Jo The Pursuit of Happyness (2006) osoitti, että Smithilla on lahjoja erilaisiinkin rooleihin ja tässä hän jatkaa sen osoittamista. Smithin tapa esittää kaiken menettänyttä miestä on erittäin hyvä ja häntä katsoo mielenkiinnolla, odottaen, mihin suuntaan Howardin elämänsä kulkee.
     Howardin kolmea työkaveria esittävät Edward Norton, Kate Winslet ja Michael Peña. Edward Norton näyttelee Whitia, joka on eronnut vaimostaan pettämisen takia, mikä on rikkonut myös Whitin suhteen tyttäreensä. Norton on hyvä näyttelijä, mutta tuntuu, että tässä hän vetää roolinsa useaan otteeseen vähän sinne suuntaan. Hänellä on hyviäkin kohtia, mutta selkeästi heikommatkin hetket löytyvät. Titanic (1997) -tähti Kate Winslet esittää Clairea, joka kokee olevansa liian vanha saadakseen lapsen ja etsii siihen muita keinoja. Winslet on ihan hyvä roolissaan, muttei kovin ihmeellinen. Häneltä löytyy yksi oikein mainio kohta. Komediarooleistaan tuttu Michael Peña nähdään yllättävän vakavassa roolissa Simonina, joka kärsii kuolettavasta sairaudesta. Peña on roolissaan hyvä ja uskottava.
     Kolmea näyttelijää, jotka työkaverit palkkaavat, esittävät Helen Mirren, Keira Knightley ja Jacob Latimore. Helen Mirren nähdään vanhana konkarinäyttelijänä nimeltä Brigitte, joka innostuu saamastaan roolimahdollisuudesta. Brigitte esittää kuolemaa ja Mirren on roolissaan tietysti hyvä. Ottaen huomioon, kuinka korkealla Keira Knightleyn nimi on julisteessa, hänen osuutensa elokuvassa on yllättävän pieni. Knightley näyttelee Amya, jonka rooli on rakkaus. En yleisesti pidä Knightleyta kovin kummoisena näyttelijänä, mutta tässä hän on lyhyessä roolissaan yllättävän mainio. Aika tuntematon naama Jacob Latimore esittää Raffia, joka toimii ajan roolissa. Latimoren suoritus ei ole kovin erikoinen, eikä hän ole kovin uskottava muka-kovis-nuorena. Kun muilla näyttelijöillä on selvästi paljon enemmän kokemusta, Latimoren kokemattomuus todella huokuu.
     Elokuvassa nähdään myös Naomie "Moneypenny" Harris Pienimmät siivet -tukiryhmän pitäjänä, Madeleinena ja Ann Dowd pienessä roolissa yksityisetsivä Sally Pricena. Pienimmät siivet auttaa lapsensa menettäneita vanhempia ja Madeleine on itsekin menettänyt lapsensa. Harris on roolissaan oivallinen.

Pakko heti sanoa, että olen yllättynyt, kuinka hyvä Collateral Beauty on. Aluksi mietin, että koko juoni olisi aika hölmö; työkaverit pistävät näyttelijät esittämään kuolemaa, aikaa ja rakkautta Howardille ja yrittävät siten saada Howardin palaamaan normaalimpaan elämään. Itselleni ideasta tulivat mieleen Charles Dickensin "Saiturin joulun" (1843) kolme erilaista joulun henkeä ja vaikka mielikuva kävi useaan otteeseen päässäni elokuvan aikana, juttu toimi paljon paremmin kuin pelkäsin. Katsojana jää mielenkiinnolla seuraamaan, miten näyttelijät yrittävät todella pikaisilla käynneillään saada muutosta Howardin elämään ja kuinka Howard kuvittelee tulevansa hulluksi. Aluksi hieman jännitin, miten kävisi, kun työkavereillekin on jokaiselle keksitty jonkinlainen sivutarina. Ajattelin, että puolentoista tunnin kesto kävisi jossain kohtaa esteeksi, eikä elokuva ehtisi mitenkään kertoa kaikkea.

Näin ei kuitenkaan ole, vaan elokuva onnistuu kertomaan juurikin kaiken, eikä siinä oikeastaan jää aikaa mihinkään ylimääräiseen. Hölmöjä osioita elokuvasta löytyy ja parissa kohtaa draamailu menee hieman yli, mutta sellainen ei onneksi tapa lopputulosta, vaan Collateral Beauty on todella hyvä elokuva. Aluksi aika tyhmiltä kuulostavat rakkaus, aika ja kuolema ovatkin tarkkaan mietittyjä teemoja ja ne ympäröivät jollain tapaa jokaista elokuvan hahmoa. Pidin siitä, miten nämä kolme asiaa yhdistävät hahmot toisiinsa, vaikka jokaisella olisikin erilaisia ongelmia. Elokuva on syvällinen ja sitä jää pohtimaan, kun poistuu teatterista. Tarinassa on koskettavuutta, etenkin kun kuolema on suuressa roolissa tarinassa. Nauraa siinä ei oikeastaan saa, mutta herkimmillä voi valua kyynel poskella muutamaankin otteeseen. Kun itse lähdin teatterista, niin olin tyytyväinen, etten tiennyt elokuvasta etukäteen mitään, sillä siten elokuva todella yllätti minut.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Frankel, joka on ohjannut mm. elokuvan The Devil Wears Prada (2006). Frankel on yhdessä käsikirjoittaja Allan Loebin kanssa toteuttanut hienon vision. Collateral Beauty on hyvin kuvattu elokuva. Leikkauspöydällä on tehty hyvää työtä ja kaikki turha on karsittu pois, mutta oleellinen on jätetty mukaan. Yhdessä kohtaa tehdään kummallinen aikahyppy, enkä tiedä oliko hyppy jo käsikirjoituksessa, vai onko jokin kohtaus poistettu. Theodore Shapiron säveltämät musiikit eivät oikeastaan jää mieleen.

Yhteenveto: Collateral Beauty on yllättävän hyvä - jopa todella hyvä elokuva. Elokuvan kolme teemaa pitävät kokonaisuutta hienosti kasassa ja näyttelijät vetävät pääasiassa hyvät roolisuoritukset - Will Smith erittäin hyvän. Kyseessä on koskettava ja syvällinen teos menettämisestä. Muutamia hölmöjä hetkiä löytyy, muttei onneksi liikaa, jotta lopputulos kärsisi. Yhdessä kohtaa on outo aikahyppy, mutta muuten elokuva kertoo hienosti koko tarinansa vähän yli puolessatoista tunnissa. Suosittelen käymään vilkaisemassa Collateral Beautyn, jos herkät draamat ovat juttunne. Itse olin erittäin yllättynyt lopputuloksesta ja toivon, että niin ovat muutkin.




Kirjoittanut: Joonatan, 14.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Collateral Beauty, 2016, PalmStar Media, Likely Story, Anonymous Content, Overbrook Entertainment, Village Roadshow Pictures

maanantai 26. joulukuuta 2016

Arvostelu: Assassin's Creed (2016)

ASSASSIN'S CREED (2016)



Ohjaus: Justin Kurzel
Pääosissa: Michael Fassbender, Marion Cotillard, Jeremy Irons, Brendan Gleeson, Ariane Labed, Michael Kenneth Williams ja Charlotte Rampling
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 12

Tunnustan heti alkuun, etten ole kertaakaan elämäni aikana pelannut Assassin's Creed -pelejä (2007-). Silti minulla oli jonkinlainen käsitys, mistä pelisarjassa suunnilleen on kyse. Kun kuulin, että pelisarjasta tehtäisiin elokuva, kiinnostukseni heräsi, mutta olin aika skeptinen koko jutun suhteen, sillä yleensä pelielokuvat eivät ole laadukkaimmasta päästä (köh, Warcraft, 2016, köh!). Kiinnostustani piti lähinnä yllä se, että pääosassa nähtäisiin mainio Michael Fassbender. Assassin's Creed -elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2015, mutta sen julkaisua siirrettiin ja siirrettin, ja jossain kohtaa unohdin jo koko leffan. Oli myös ajanjakso, jolloin epäilin, ilmestyisikö elokuva koskaan. Lopulta trailerit ja julisteet saapuivat, ja elokuvan julkaisuksi Suomessa ilmoitettiin joulukuun loppu. Elokuva sai hyviä arvioita ja jotkut kehuivat, että kyseessä olisi paras pelileffa koskaan. Siinä kohtaa kiinnostukseni heräsi jälleen ja kävin mielenkiinnolla katsomassa elokuvan. Sanon jo nyt, etten suosittele tekemään sitä.

Yhtiö haluaa lopettaa väkivallan maailmasta kytkemällä ihmisiä Animus-ohjelmaan, jolla ihmiset voivat nähdä assassiiniesi-isiensä muistoja. Muistojen avulla yhtiö yrittää paikantaa Eedenin Omenan, joka sisältää tiedon, miksi ihmiset ovat niin väkivaltaisia?

Yleensä juonikuvauksen jälkeen kirjoitan näyttelijöistä, mutta tällä kertaa minun on pakko aloittaa itse tarinasta. Se että ihmisiä kytketään koneeseen, jolla he voivat elää esi-isiensä muistoja, on kiehtova aihe. Näin voisi helposti tutkia tarkkaan historiallisia tapahtumia. Siihen se sitten jääkin. Kaikki muu elokuvan ideassa on typerää. Juttu voi toimia pelinä, mutta elokuvamuotoon siirrettynä siitä tulee todella tyhmä. Jos Assassin's Creed olisi komedia, typeryyden voisi perustella sillä, mutta kun ei se ole. Elokuva ottaa itsensä todella vakavasti, eikä siinä saa kertaakaan nauraa. Kaikki on todella totista koko ajan. Tarina keskittyy mieheen nimeltä Callum Lynch, jonka esi-isä on assassiini nimeltä Aguilar. Assassiinit ja temppeliherrat ovat sodassa keskenään, ja kumpikin yrittää saada itselleen Eedenin Omenan. Nykypäivänä Abstergo-yhtiö yrittää saada Omenan itselleen lopettaakseen väkivallan. Sitä varten yhtiö jäljittää assassiinien väkivaltaiset lapsenlapsenlapsenlapset (tai jotain) ja kaappaa heidät mukaan Animus-projektiinsa, jolla he voivat elää esi-isiensä muistoja. Yhtiö ajattelee, että kun he paikantavat Omenan 1400-luvulla, he pystyvät paikantamaan sen myös nykypäivänä. Sillä eihän Omenaa varmaan siirretä kuudensadan vuoden aikana minnekään...

Vaikka tarinan hölmöyden voisi perustella jollain tapaa, niin silloin voi takertua siihen, mikä käsikirjoituksessa on pielessä. Pelkästään tarina ei ole huono, vaan niin on myös sen kertomistapakin. Koko homma poukkoilee sinne ja tänne, ja jossain kohtaa siitä on vaikea enää ottaa kiinni. Yhdessä kohtaa päähenkilö ei halua olla Animuksessa mukana ja yhtäkkiä hän haluaakin. Ja jossain kohtaa käännytään yhtiötä vastaan. Ja jossain kohtaa nykypäivän hahmot saavat esi-isiensä ninjavoimat. Elokuva ei oikeastaan selittele mitään ja kulkee eteenpäin heitellen outoja juonenkäänteitä välillä mukaan. Kokonaisuus on erittäin eloton ja tunteeton sekasotku. Nykyajassa tapahtuvat osuudet eivät ole kovin mielenkiintoisia ja menneisyydessä olevia tapahtumia ei oikeastaan selitetä, vaan ne vain näytetään. Loppupuolella ajattelin, että ehkä lopputaistelu olisi viihdyttävä, mutta ei. Elokuva yrittää loppua eeppiseen kuvaan, jolloin katsoja janoaisi lisää, mutta lähinnä sitä vain miettii, että mitäköhän vittua juuri tapahtui ja että tähänkö tämä nyt päättyi? Assassin's Creedista haaveillaan elokuvasarjaa ja todella toivon, ettei niin tapahdu. Tämä on nimittäin omasta mielestäni vuoden huonoin elokuva. Assassin's Creedin ansiosta The Legend of Tarzan (2016) pääsee pois vuoden huonoimman elokuvan paikalta pois. Siinä oli sentään käsikirjoitus - huono sellainen, mutta siinä oli ainakin jonkinlaista järkeä. Noh, lohdutuksena on, että pari toimintapätkää Assassin's Creedissa olivat ihan viihdyttäviä. Siihen se jääkin. Jättäkää tämä elokuva väliin.

Sitten vihdoin näyttelijöistä. Kai se Michael Fassbender yrittää pääroolissa Callumina ja Aguilarina (koska varmasti hahmon esi-isä näyttää täsmälleen samalta kuin päähahmo), mutta elokuva ei anna hänelle mahdollisuutta osoittaa taitojaan. Callumin äiti murhattiin, kun Callum oli vasta lapsi, mikä on ajanut hänet rikollisuuden polulle. Hahmon pitäisi kai olla jollain lailla vihainen, mutta Callum vaikuttaa vain ontolta tapaukselta. Hän tuntuu myös vaihtavan tahtoaan vähän väliä, vaikkei hänellä ole motiiveja mihinkään.
     Itseni yllätti, että mukana on myös mainio Marion Cotillard. Pakko vain kysyä, että miksi hän lähti tähän mukaan? Cotillard esittää tohtori Sofia Rikkinia, joka johtaa Animus-projektia. Sofiakin on aika ontto hahmo, mutta Cotillard yrittää parhaansa. Cotillard on hyvä näyttelijä, mutta Fassbenderin tavoin hänen lahjansa eivät pääse näkyviin.
     Vielä enemmän ihmettelin, miten konkarinäyttelijä Jeremy Irons on saatu mukaan? Vetikö hän roolin rahan takia? Saivatko näyttelijät edes lukea käsikirjoitusta (jos sellainen oli) ennen kuin he allekirjoittivat sopimukset? Irons haukkui aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä Batman v Superman: Dawn of Justice -elokuvaa (2016), jossa hän esittää hovimestari Alfredia, mutta tähän verrattuna kyseinen supersankarisekoilu on taideteos. Irons esittää Sofian isää, Alan Rikkinia, joka on Abstergo-yhtiön johdossa.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ariane Labed yhtenä assassiinina, Michael Kenneth Williams assassiinin lapsenlapsenlapsen jne. lapsi Moussana, Brendan Gleeson Callumin isänä ja Charlotte Rampling Ellen Kayena, jonka rooli jää aika epäselväksi.

Elokuvan on ohjannut Justin Kurzel, joka on tätä ennen ohjannut Fassbenderia elokuvassa Macbeth (2015). Käsikirjoitus tehtiin eri henkilöiden kautta useasti uudestaan, mikä voi olla paras selitys sille, miksi tarina menee minne sattuu. Kuvaus ei ole mistään parhaasta päästä ja kamera heiluu välillä ihan liikaa. Leikkaus on useasti sujuvaa, mutta joissain toimintakohtauksissa kuva vaihtuu liian nopeasti. Voi myös olla, että leikkauspöydällä kokonaisuudesta on saksittu useat tärkeät osiot pois. Äänitehosteet ovat hyviä, mutta visuaaliset tehosteet eivät niinkään. Kun efektejä on käytetty, kuvaan on tungettu mukaan pöllyävää hiekkaa ja sumennusta, jolloin heikot tehosteet peittyvät. Assassiinien puvustus on kyllä hyvin toteutettu ja asut näyttivät siltä, millaiset ne ovat pelikuvissa, jotka olen nähnyt. Musiikista vastaa ohjaajan pikkuveli Jed Kurzel, mutta hänen sävellyksensä eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Assassin's Creed on kauhea sekasotku ja tähän mennessä vuoden 2016 huonoin elokuva. Voi olla, että jokin niistä, mitkä minulta on jäänyt väliin, vie tittelin - esimerkiksi Gods of Egypt (2016), mutta tällä hetkellä tämä elokuva vie paikan. Näyttelijät yrittävät kyllä, mutta huonon juonen ja olemattoman käsikirjoituksen kanssa lopputulos ei toimi ollenkaan. Elokuvalla on ollut useita käsikirjoittajia, mutta kokonaisuutta ei silti olla saatu toimimaan. Ehkä siinä kohtaa olisi kannattanut vain jättää koko projekti tekemättä. Muuten antaisin elokuvalle kaksi pistettä, mutta parin viihdyttävän toimintakohtauksen takia pisteet pääsevät juuri ja juuri kolmeen. Päähenkilöllä ei ole ollenkaan motiiveja, eikä elokuva selitä, miksi asioita tapahtuu. Tarina on tyhmä, mutta kertaakaan ei saa nauraa. Kaikki on todella vakavaa ja paikoitellen jopa masentavaa. Pelisarjan fanien on tietty pakko käydä katsomassa tämä ja luultavasti elokuva aukeaakin paremmin, jos pelien maailma on tuttu. Muille en suosittele tätä ollenkaan. Älkää katsoko Assassin's Creedia. Se olisi pelkkää aikanne ja rahojenne tuhlausta. Toivottavasti tämä ei menesty, eikä jatkoa tulisi.




Kirjoittanut: Joonatan, 21.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Assassin's Creed, 2016, Regency Enterprises, Ubisoft Entertainment, New Regency Pictures, Ubisoft Motion Pictures, DMC Film, The Kennedy/Marshall Company, RatPac Entertainment, Alpha Pictures, CatchPlay, Monarcy Enterprises S.a.r.l., Latina Pictures

lauantai 24. joulukuuta 2016

Arvostelu: The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000)

THE GRINCH

DR. SEUSS' HOW THE GRINCH STOLE CHRISTMAS



Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Jim Carrey, Taylor Momsen, Jeffrey Tambor, Christine Baranski, Bill Irwin, Molly Shannon, Mindy Sterling ja Anthony Hopkins
Genre: jouluelokuva, komedia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun olin pieni lapsi, pelkäsin Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmasia (eli suomalaisittain yksinkertaisesti vain The Grinch) lähinnä elokuvan nimikkohahmon takia, enkä kyennyt katsomaan sitä kertaakaan kokonaan. Jossain kohtaa ala-asteen aikana päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja katsoa elokuvan vihdoin alusta loppuun. Se kannattikin, sillä The Grinchistä on tullut yksi suosikkijouluelokuvistani. Kun mietin, minkä elokuvan arvostelisin juurikin jouluaatoksi, tämä elokuva tuli ensimmäisenä mieleen, enkä edes miettinyt muita vaihtoehtoja sen jälkeen.

Kukakylän lähistöllä sijaitsevalla Crumpit-vuorella asustaa vihreä Grinch, joka inhoaa aika pitkälti kaikkea - etenkin joulua ja hän aikookin pilata joulun Kukakylän asukkailta.

Pääosassa vihreänä Grinchina nähdään Jim Carrey, eikä kukaan voisi vetää roolia paremmin kuin hän! Carrey on täydellinen valinta rooliin ja tekee kaiken mielettömän loistavasti Grinchina. Hahmo on todella hyvin suunniteltu ja Carrey heittäytyy täysillä mukaan kaikkeen. Grinch tosiaan vihaa aika lailla kaikkea ja kaikkia, ja hän on asunut kauan vuorella omassa laadukkaassa seurassaan. On hänellä myös koira nimeltä Max. Grinch syö jätteitä ja käy välillä Kukakylässä aiheuttamassa pientä paniikkia. Omalla tavallaan kykenen samaistumaan Grinchin pessimistisyyteen, joka on kuvattu elokuvassa hulvattomalla tavalla. Välillä Grinch kääntyy puhumaan katsojille. Jo pelkästään Jim Carreyn huikean roolisuorituksen takia suosittelen katsomaan elokuvan.




Kun muut Kukakylän asukkaat pelkäävät Grinchia, yksi tyttö nimeltään Cindy Lou Kuka (Taylor Momsen) on kiinnostunut, millainen Grinch on oikeasti ja mikä on johtanut Grinchin eristäytymiseen? Momsenin suoritus ei ole kovin ihmeellinen, mutta hän suoriutuu osastaan tarpeeksi toimivasti. Hänen lauluosuutensa ovat hieman myötähäpeällistä kuultavaa, mutta Momsen onkin edistynyt laulajana ja on nykyään The Pretty Reckless -yhtyeen solisti. Tätä ennen Momsen oli esiintynyt vain elokuvassa The Prophet's Game (2000) ja pienissä rooleissa televisiosarjoissa Cosby (1996-2000) ja Early Edition (1996-2000).
     Kaikkein eniten Grinchia pelkää ja inhoaa Kukakylän pormestari, jota näyttelee Jeffrey Tambor. Pormestari on jokseenkin ilkeä, mutta lähinnä vain hölmö tapaus. Tambor on roolissaan ihan hyvä. Elokuvassa nähdään myös Christine Baranski Grinchin ex-ihastus Marthana, sekä Bill Irwin ja Molly Shannon Cindy Lou Kukan vanhempina. Kertojan roolissa toimii Anthony Hopkins.

Kukakylä sijaitsee lumihiutaleen sisällä, joten kaikki elokuvan hahmot ovat niin minimaalisen pieniä, ettei niitä voi ihmissilmä nähdä. Kuka-otukset näyttävät muuten ihmisiltä, mutta niillä on hieman kummalliset nenät, aivan kuin niillä olisi pienet kuonot. Kukat ovat innokkaita joulun odottajia ja valmistautuvat siihen koristelemalla kylänsä joka paikan. Grinch ei ole kaikesta intoilusta erityisemmin innoissaan ja päättää pistää lopun koko joululle. Hän keksii ovelan juonen, jonka avulla hän pilaisi joulun Kukakylän asukkailta, jolloin kaikista saattaisi tulla kylmäsydämisiä kuten Grinch. Grinch ei kuitenkaan oikein tajua, mikä joulussa on niin ihmeellistä oikeasti.




The Grinch on erittäin värikäs elokuva kaikkien joulujuttujen takia. Värikkyys saattaa joidenkin mielestä olla ärsyttävä tekijä, mutta mielestäni se toimii elokuvassa täydellisesti. Tai no lähes. Värikkyyttä nimittäin vie valitettavasti hieman pois oudohko "sumu", joka on ruudulla kaiken aikaa. Joku taisi unohtaa savukoneen päälle tai sitten sillä on haettu unenomaista tunnelmaa. Joka tapauksessa elokuvassa on kaiken aikaa joulutunnelma vahvasti läsnä (paitsi tietysti Grinchin kotona). Elokuva vaikuttaa lähinnä lastenleffalta väriensä ja tunnelmansa takia, mutta siitä löytyy myös asioita, joista vanhemmat riemastuvat varmasti enemmän. Kokonaisuudessaan Grinchin hahmo aukeaa paremmin vanhemmille katsojille ja elokuvasta löytyy aikuisille suunnattuja piilovitsejä kaiken kohelluksen keskellä. Lapsillekin löytyy hassuttelua, joka toimii itsellenikin osittain. Monet jutut ovat todella kummallisia ja katsojana nauraa tekijöiden kekseliäisyydelle. Paikoitellen elokuva on jopa aivan loistava! 

Harmi vain, että mukana on myös heikkoja osuuksia, jolloin elokuva ei kokonaisuudessaan ole loistava. Silti kyseessä on todella mainio jouluelokuva, jota suosittelen perheen jouluiseen leffailtaan. The Grinch on yksi suosikkijoululeffoistani lähinnä siitä syystä, että jouluteema on niin överisti mukana ja kaikki joulujutut ovat mukana niin vahvasti, että elokuvan katsomisen jälkeen koko juhla voi tulla korvista ulos. Itselläni se kuitenkin vahvistaa joulutunnelmaa entisestään. Siihen vielä päälle leffan loistava päähahmo, niin ei ihme, että elokuvan jaksaa katsoa uudestaan joka joulu. Elokuvan jälkeen olen miettinyt, että kun koko juttu tapahtuu lumihiutaleen sisällä, niin kulkeeko hahmojen aika nopeammin kuin ihmisten? Ja mitä tapahtuu, kun lumihiutale sulaa? Kuolevatko kaikki hahmot?




Elokuvan on ohjannut Ron Howard, joka oli tätä ennen ohjannut mm. elokuvat Willow - suuri seikkailu (Willow - 1988) ja Apollo 13 (1995). Nykyään hänet tunnetaan parhaiten Dan Brownin kirjoihin perustuvien elokuvien Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code - 2006), Enkelit ja demonit (Angels & Demons - 2009) ja Inferno (2016) ohjaajana. Elokuva perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" (1956), josta on jo tätä ennen tehty mm. animaatiospesiaali vuonna 1966 ja musikaali vuonna 1988. Seuraavaksi kirjasta on tiedossa Illumination Entertainmentin tekemä animaatioelokuva The Grinch (2018), jossa pääosaa ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Tämä näytelty versio on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Äänitehosteilla on tuotu erittäin toimivia ja paikoitellen hauskoja lisäyksiä mukaan. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitkään parhaimmat, mutta ihan tarpeeksi hyvät. Puvustus ja maskeeraus ovat tyylikkäästi toteutetut ja elokuvan lavasteet ovat hienot ja niissä on sarjakuvamaista tunnelmaa. Musiikista vastaa James Horner ja hänen sävellyksensä tuovat mukaan lisätunnelmaa. Elokuvassa kuullaan myös pari lauluosiota, jotka olisi voinut pudottaa pois.

Yhteenveto: The Grinch on kaikessa hölmöydessään loistava - mutta heikkojen juttujen takia taso putoaa pelkkään "todella hyvään". Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Jim Carreyn näyttelemä Grinch, jossa kaikki on mietitty aivan loppuun asti. Grinchin puuhailua jaksaisi katsoa vielä paljon kauemminkin. Läpi elokuvan kulkee voimakas joulutunnelma, jolloin elokuvan teema ei mitenkään jää epäselväksi. Kyseessä on todella värikäs leffa, mutta valitettavasti värikkyyttä vie pois sumuinen kuva. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hyvin toteutettuja ja elokuva saikin maskeerauksestaan Oscar-palkinnon. Mukana on huumoria sekä lapsille että aikuisille ja suosittelenkin elokuvaa koko perheen joululeffahetkeen. Toivottavasti tuleva Illumination Entertainmentin versio tarinasta olisi hyvä. Saa nähdä, miten herra Cumberbatch toimii roolissa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.more-sky.com
Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas, 2000, Universal Pictures, Imagine Entertainment, LUNI Productions GmbH and Company KG


perjantai 23. joulukuuta 2016

Arvostelu: Painajainen ennen joulua (The Nightmare Before Christmas - 1993)

PAINAJAINEN ENNEN JOULUA

THE NIGHTMARE BEFORE CHRISTMAS



Ohjaus: Henry Selick
Pääosissa: Chris Sarandon, Danny Elfman, Catherine O'Hara, William Hickey, Glenn Shadix, Edward Ivory ja Ken Page
Genre: jouluelokuva, animaatio, musikaali, kauhu
Kesto: 1 tunti 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Joulu lähestyy ja näin aatonaatoksi keksin tehdä arvostelun elokuvalle, jonka nimi yksinään voisi viitata aikaan juuri ennen jouluaattoa: The Nightmare Before Christmas, eli suomalaisittain Painajainen ennen joulua. Näin elokuvan ensimmäisen kerran jo mitä luultavimmin ennen kuin edes aloitin koulun, eli yli kymmenen vuotta sitten. Painajainen ennen joulua on yksi ainoista jouluelokuvista, jotka olen katsonut lähes joka jouluna ja silti se jaksaa yhä vain riemastuttaa.

Jack-luuranko on Halloween-kaupungin isoin tähti, mutta hän on kyllästynyt jatkuvaan säikyttelyyn. Eräänä päivänä Jack eksyy Joulukaupunkiin, minkä erilaisuus kiehtoo häntä suuresti, jolloin hän päättää toteuttaa oman joulunsa karmiville kyläläisilleen.

Chris Sarandon ääninäyttelee Jack Skellingtonia, joka on elävä luuranko ja Halloweenkaupungin kuningas. Jack on kaupunkilaisten idoli ja he tekisivät vaikka mitä hänen eteensä. Joka vuosi Jack esiintyy halloweenjuhlassa kurpitsakuninkaana ja vaikka hän on suosittu, Jack kokee, että hänen elämästään puuttuu paljon. Hän ei varmasti olisi arvannut, että joulu on se, mikä tekisi hänestä kokonaisemman. Hahmo on hyvin mietitty ja onkin hienoa, että joulusta tulee niin paha pakkomielle hänelle, ettei hän yhtään mieti jonkin voivan mennä pieleen. Välillä hahmo on hauska, välillä jopa suloinen ja välillä karmiva. Jackin hihitysnauru on aivan loistava! Sarandonin ääni sopii hyvin Jackille. Kun Jack laulaa, hahmon äänenä kuullaan säveltäjä Danny Elfman. Jackilla on koira - tai no koiran haamu - nimeltä Zero.




Catherine O'Hara esittää Sallya, Frankensteinin hirviön kaltaista naista, joka on kasattu kuolleiden ruumiinosista. Sally on ihastunut Jackiin ja seuraileekin tätä usein. Hänen ongelmanaan on hänet kasannut, pyörätuolissa kulkeva, ilkeä tohtori Finkelstein (William Hickey), joka ei aio antaa Sallylle vapautta, jonka Sally haluaisi. Sally yrittää jatkuvasti myrkyttää tohtori Finkelsteinin, jotta voisi karata, mutta yritykset tuntuvat joka kerran epäonnistuvan jollain lailla. Onkin outoa, miksi tohtori Finkelstein edelleen luottaa Sallyyn. Sekä O'Hara että Hickey suoriutuvat rooleistaan mainiosti.
     Halloweenkaupungin pormestari (Glenn Shadix) on jokseenkin säälittävä tapaus, joka yrittää esittää tärkeää herraa, mutta joka ei mitenkään pärjäisi ilman Jackia. Hahmo on hyvä viittaus siihen, miten johtajahahmot yleensä tarvitsevat tuen taustalleen, sekä johtajien kaksinaamaisuuteen ja pormestarilla onkin kirjaimellisesti kaksi naamaa, joista toinen on aina vuoronperään takaraivona. Shadixin roolisuoritus on parhaimmillaan pormestarin valitellessa. Elokuvassa kuullaan myös Edward Ivory joulupukkina ja Ken Page pahana Oogie Boogiena. Halloweenkaupungissa esiintyy edellä mainittujen lisäksi vampyyreita, ihmissusia, noitia, kummituksia, luurankoja, mörköjä, sekä kaikenlaisia muitakin hirviöitä.




Yksi ensimmäisistä kysymyksistä, mikä elokuvasta tulee varmasti mieleen, on: "onko tämä halloween- vai jouluelokuva?" Painajainen ennen joulua tapahtuu pääasiassa synkässä Halloween-kaupungissa, mutta koska jouluteema on vahvasti läsnä, katsojalle voi olla vaikea yhdistää elokuvaa vain toiseen juhlista. Aiemmin mielsin tämän jouluelokuvaksi, sillä se on näytetty televisiosta useana jouluna, mutta nykyään minusta tuntuu, että se kuuluu katsoa halloweenin ja joulun välissä, kun kaiverretut kurpitsat ja hämähäkin seitit vaihdetaan joulukuuseen ja ovikranssiin. On toki myös mahdollista katsoa elokuva sekä halloweenina että jouluna! Halloween- ja jouluteema kulkevat täydellisesti käsi kädessä, eivätkä häiritse toisiaan kertaakaan elokuvan aikana. Teemojen yhdistelmä on tehty todella hienosti ja ne luovat erittäin omaperäisen ja äärimmäisen kiehtovan kertomuksen. On äärimmäisen kiinnostavaa seurata, kuinka Halloween-kaupungin monsterit, kummitukset ja noidat yrittävät luoda omaa jouluaan ja on hauska nähdä, miten he näkevät joulun. Aika vahvaa kulttuurin varastamista, sanoisin...

Painajainen ennen joulua on toteutettu nukkeanimaationa ja täytyy sanoa, että vielä kolmentoista vuodenkin jälkeen animointi näyttää upealta. Välillä pitää jopa hämmästellä, miten jotkut asiat on tehty. Vaikka kyseessä on animaatio, perheen pienimmille en tätä suosittelisi. Painajainen ennen joulua voi nimittäin olla lapsien mielestä todella karmiva, sillä jotkut kohdat näyttävät omastakin mielestäni hieman epämiellyttäviltä ja ahdistavilta, vaikka olen nähnyt paljon pahempaakin. Leffan voi tavallaan mieltää lasten kauhuelokuvaksi, joka voi olla hurja, mutta josta löytyy asioita, joista lapset voivat helposti innostua. Suosittelenkin näyttämään tämän, kun tiedätte lapsen olevan valmis hieman rankempiin elokuviin. Karmivuutta on pehmentämässä oivallisen nokkelaa huumoria, sekä kauniita hetkiä ja kuvia, ja haikeaa surullisuutta. Ihanaa joulun lämpöä löytyy joistain kohtauksista. Elokuvassa on myös hienoa pohdiskelua siitä, miten liiallinen innostus voi koitua tuhoksi ja kuinka itse voi rikkoa sen, mitä arvostaa ja rakastaa.




Painajainen ennen joulua on musikaali, joten siinä lauletaan paljon. Musikaalit eivät yleisesti kuulu suosikkeihini, mutta tässä leffassa kaikki laulut toimivat, joten valituksen aihetta ei löydy. Pari kappaletta ovat hieman heikompia, mutta ne voi katsoa sormien läpi, sillä avauskappale This is Halloween ja Joulukaupungin löytämiskipale What's This? ovat todella mainioita ja voin vannoa, että toinen niistä jää loppupäiväksi soimaan päässä. Itselläni kummatkin soivat vuorotellen vielä seuraavana päivänä. Myös Oogie Boogie's Song ja Town Meeting Song ovat todella hyviä, ja soundtrack on yleisesti erinomainen. Sävellyksistä vastaa Danny Elfman, joka on tehnyt huikeaa työtä musiikkien kanssa.

Vaikka useimmat niin luulevat ja julisteissa lukee "Tim Burtonin Painajainen ennen joulua", elokuvaa ei ole ohjannut Tim Burton vaan Henry Selick. Burton kirjoitti vuonna 1982 runon, johon elokuva perustuu, joten sen takia julisteissa lukee hänen nimensä. Burton on myös toiminut tuottajana elokuvassa. Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että monet luulevat kyseessä olevan hänen elokuvansa, sillä Painajainen ennen joulua on niin Tim Burtonia kuin vain voi olla. Ensinnäkin elokuva on juurikin nukkeanimaatio, eikä piirretty tai tietokoneella toteutettu. Sen lisäksi Halloweenkaupungissa on samaa synkkyyttä kuin Burtonin elokuvissa yleensä, joka on tietysti taidokkaassa kontrastissa värikkään Joulukaupungin kanssa. Hahmojen ja paikkojen ulkoasut ovat kuin suoraan Burtonin käden jälkeä. Vielä kun yhdistää juttuun mukaan Danny Elfmanin musiikit, niin elokuva on kuin ehtaa Burtonia. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Äänitehosteilla on tuotu toimivasti lisäystä mukaan.




Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on kuusiosainen The Making of Tim Burton's The Nightmare Before Christmas, lyhytelokuvat Vincent ja Frankenweenie, poistettuja kohtauksia, esittelyjä elokuvan maailmoista, mainoksia, sekä Jackin Haunted Mansion Holiday Tour, jossa esitellään Disneylandissa sijaitsevaa, elokuvaan perustuvaa kauhutaloa. Mukana on myös Tim Burtonin alkuperäinen The Nightmare Before Christmas -runo legendaarisen Christopher Leen lukemana.

Yhteenveto: Painajainen ennen joulua on erinomainen elokuva halloweenin ja joulun väliselle ajalle. Sen kaksi erilaista teemaa toimivat täydellisesti yhdessä. Kaiken synkkyyden keskellä kyseessä on jopa hyvinkin kaunis elokuva. Jack Skellington on mahtavasti mietitty päähenkilö. Nukkeanimaatio on huikean upeasti toteutettu. Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat erittäin hyviä ja musikaaliosuudet toimivat loistavasti. Luultavasti joko This is Halloween tai What's This? tulee soimaan elokuvan jälkeen päässä. Aion ehdottomasti katsoa tämän vielä monen monta kertaa uudestaan, ehkä jopa joka vuonna ennen joulua tästä lähtien. Suosittelen kaikkia katsomaan tämän leffan. Perheen pienimmille se on luultavasti liian pelottava, joten kannattaa odottaa, että he ovat valmiita hieman karmivampaan materiaaliin. Se on samalla sekä joulu- että halloweenelokuva, jolloin se poikkeaa hyvin muista halloween- ja jouluelokuvista ja luo uniikin kokemuksen, mistä kaikki voivat nauttia. Painajainen ennen joulua kuuluu ehdottomasti joulusuosikkeihini.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2016 - Muokattu 12.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.vaultcraft.net
The Nightmare Before Christmas, 1993, Touchstone Pictures, Skellington Productions Inc., Tim Burton Productions, Walt Disney Pictures


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Arvostelu: Sing (2016)

SING (2016)



Ohjaus: Garth Jennings ja Christophe Lourdelet
Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Seth MacFarlane, Nick Kroll, John C. Reilly, Garth Jennings, Peter Serafinowicz ja Jennifer Saunders
Genre: animaatio, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Vielä viime vuonna en olisi mitenkään voinut pistää Illumination Entertainmentia animaatioelokuvien tekijänä samalle tasolle kuin DreamWorksin, puhumattakaan korkeasta tasosta, jolla Walt Disney ja Pixar ovat. Ensimmäinen Despicable Me (2010) oli mielestäni ihan kiva, mutta sen jatko-osa, Despicable Me 2 (2013) oli lähinnä säälittävä tapaus. Hopia (2011) en ole nähnyt, eikä Dr. Seuss' The Lorax (2012) erityisemmin vakuuttanut. Vasta Minions -elokuva (2015) näytti, että yhtiöllä olisi toivoa tehdä toimiviakin animaatioseikkailuja, vaikka aiemmin olinkin inhonnut elokuvan keltaisia nimikkohahmoja. Minions ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna The Secret Life of Petsiin (2016), joka oli mielestäni todella hyvä elokuva, vaikka Kevin Hartin näyttelemä pupupahis ärsyttikin. Sen jälkeen ajattelin, että Illuminationilla oikeasti olisi toivoa ja kiinnostuinkin, kun kuulin, että jo tänä vuonna tulisi yhtiön seuraava elokuva nimeltään Sing. Trailer ei erityisemmin vakuuttanut, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi animaatioleffa, joka olisi tasoltaan lähempänä The Secret Life of Petsia kuin Despicable Me -elokuvia...

Huonosti tuottavan Moon-teatterin johtaja, Buster Moon päättää järjestää laulukilpailun, saadakseen teatterinsa suosion takaisin. Kilpailusta tulee saman tien todella suosittu, mutta siksi, että palkinnoksi ilmoitettiin vahingossa satatuhatta dollaria pelkän tonnin sijaan. Busterille iskee paniikki, sillä teatterilla ei todellakaan ole antaa sellaista summaa. Kilpailu järjestetään silti.

Pääosassa Buster Moonin äänenä kuullaan Matthew McConaughey, joka on vasta tänä vuonna siirtynyt ääninäyttelemisen puolelle. Aiemmin hänet on kuultu elokuvassa Kubo and the Two Strings (2016). McConaugheyn ääni on tunnistettava ja sitä jaksaa kuunnella, joten hän toimiikin pääroolissa mainiosti. Buster Moon on koala, joka ihastui pienenä teatteriin ja onkin saavuttanut unelmansa johtamalla sellaista. Teatterilla ei kuitenkaan mene hyvin ja velkoja riittää. Silti Buster puskee eteenpäin, jotta hänen haluamansa menee läpi, eikä hän usein ehdi jäädä miettimään muiden tunteita.
     Reese Witherspoon ääninäyttelee Rosita-porsasta, kahdenkymmenenviiden lapsen äitiä. Rosita joutuu tekemään kaiken kotona, sillä hänen miehensä Norman (Nick Offerman) on kaiken aikaa töissä. Rosita on nuorempana haaveillut artistin urasta, mutta se haave on kadonnut, kun lapset ilmestyivät hänen elämäänsä. Kilpailu on tapa Rositalle toteuttaa vihdoin unelmansa. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka aluksi stereotypinen asetelma hieman ihmetyttikin ja Witherspoonin ääni toimii hyvin.
     Scarlett Johansson esittää Ashia, punk/rock-musiikista innostuvaa piikkisikaa. Ashille tarjoutuu mahdollisuus olla mukana kilpailussa, toisin kuin hänen poikaystävälleen Lancelle (Beck Bennett), jonka kanssa Ash on soittanut jo kauan. Lance on mustasukkainen, mutta Ash haluaa silti toteuttaa unelmansa. Ashin hahmo alkoi kiinnostamaan vasta, kun elokuvaa oli jo mennyt hetken aikaa. Hämmästelen yhä, miten en tunnistanut Johanssonia hahmon ääneksi.
     Kingsman: The Secret Service (2015) -tähti Taron Egerton kuullaan Johnny-gorillan äänenä. Johnnyn isä Marcus (Peter Serafinowicz) on rikollinen ja Johnny joutuukin auttamaan isäänsä ja tämän jengiä ryöstökeikoilla. Johnny ei ole innostunut elämäntavasta ja hänestä löytyykin herkkä laulajasielu, jonka hän haluaisi tuoda kansan kuultavaksi. Johnny oli hahmoista mielestäni ehkä jopa mielenkiintoisin. Egerton vakuutti minut saman tien Kingsmanissa lahjoistaan ja osoittaa tässä, että jo hänen äänensä yksinään toimii. Jos Egerton siten haluaa, niin hänellä on hieno ura edessään. Hauskana yksityiskohtana on, että Marcus-isä ja hänen jenginsä käyttävät valkoisia pupunaamareita, jotka muistuttavat selvästi tuttua hahmoa aiemmasta Illuminationin elokuvasta...
     Laulaja Tori Kelly esittää Meenaa, ujoa teinityttöelefanttia, joka unelmoi olevansa laulaja, mutta häneltä ei vain löydy uskallusta, eikä uskoa itseensä. Meena on kiinnostava, sillä hänen tapansa olla mukana kilpailussa poikkeaa selvästi muista. Kellyn ääni sopii hyvin hahmolle ja kyllähän Kelly osaa laulaa. Meenan hieman höperönä isoisänä kuullaan Jay Pharoah ja innokkaana äitinä Leslie Jones.
     Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane ääninäyttelee Mikea, rahanahnetta katusoittajahiirtä, joka osallistuu kilpailuun rahanhimonsa takia. Mike vaikuttaa usein ärsyttävältä, mutta hahmossa on silti jotain, jonka takia hänestäkin pitää. Miken ylimielisyys aiheuttaa hahmolle tietty ongelmia. Vaikka MacFarlane osaakin tuottaa paljon erilaisia ääniä, niin Miken tunnistaa silti häneksi, jos on katsonut Family Guyta tarpeeksi. Hänellä on selkeästi paljon kokemusta ääninäyttelemisestä ja suoriutuukin roolistaan mallikkaasti.
     Vähiten esillä oleva kilpailija on Gunter-porsas, jonka äänenä kuullaan Nick Kroll. Hahmolla on saksalaiskorostus ja hän on täynnä energiaa, joka purkautuu lavalla intohimoisena tanssina. Hahmo on toimiva, joten hieman ihmettelin, miksei hän esiinny elokuvassa enempää. Krollin luoma aksentti hahmolle on hauska.
     Moon-teatterilla työskentelee neiti Crawly -niminen ikääntynyt lisko, jonka toinen silmä on tehty lasista. Neiti Crawly on erittäin hauska hahmo ja hänen kohtiaan on viihdyttävää seurata. Hahmon äänenä kuullaan elokuvan ohjaaja Garth Jennings. Elokuvassa kuullaan myös John C. Reilly Busterin lammasystävä Eddiena, Jennifer Saunders laulajalegenda Nanana, sekä Rhea Perlman pankkivirkailija Judithina. Mukana on myös kettuja, jotka tuntuivat olevan todella stereotypisiä versioita japanilaisista naisista. Mielestäni oli hyvä ratkaisu, että kun The Secret Life of Petsissa eläinhahmot olivat lemmikkejä kuten koiria, kissoja ja hamstereita, niin tästä elokuvasta löytyy hieman eksoottisempia elukoita.

Sanon suoraan, että taso ei vain pysynyt samalla tasolla kuin The Secret Life of Petsissa, vaan Sing jopa ylittää sen tason! Elokuva sisältää paljon tunteita ja siinä on alusta asti sydäntä mukana, jolloin katsojana ei edes jää haittaamaan, että pääjuonen voi helposti arvata etukäteen. Ja kun kyseessä on lastenelokuva, niin ennalta-arvattava juoni kuuluu yleensä asiaan. Lapsille tämä menee kuitenkin varmasti ihan täysillä. Silti tämä ei kuitenkaan täysin ole lastenelokuva. Singissa on selvästi otettu huomioon myös aikuiskatsojat ja siitä on pyritty tekemään elokuva, jonka aikana koko perhe voi oikeasti viihtyä. Huumoria riittää ja se kyllä naurattaa. Hahmojen kohellusta on hauska katsoa ja vitsit toimivat. Ainoastaan yhden kohtauksen piereskely tuntui olevan mukana vain, jotta perheen pienimmät voisivat kikattaa kovaan ääneen.

Draamaa on paljon mukana, sillä lähes jokaisella hahmolla on oma tarinansa, jotka kulkevat elokuvan läpi jonkinlaisiin lopputuloksiin. Singin alkupuolella hieman pelotti, miten elokuva osaisi keskittyä niin moneen tarinaan samanaikaisesti, mutta jännitin turhaan, sillä useat tarinat toimivat erinomaisesti yhdessä ja tekevät kokonaisuudesta todella rikkaan. Lapsikatsojille voi tuottaa vaikeuksia seurata erittäin monen hahmon tarinoita, mutta varttuneemmille katsojille tarinat rakentavat yhdessä hienon elokuvan. Busterilla on rahaongelmia, eikä hän halua totuuden palkinnosta paljastuvan, Rositalla on ongelmia lastensa ja miehensä kanssa, Ash kärsii mustasukkaisesta poikaystävästä, joka on hänen unelmansa tiellä, Mike on rahanahneudessaan joutunut ongelmiin väärien henkilöiden kanssa, Johnnylla on vaikeuksia isänsä kanssa ja Meenan pitäisi päästä esiintymiskammostaan eroon. Tarinat naurattavat, mutta pääasiassa koskettavat ja kulkevat mainiosti yhdessä kohti loppuhuipennusta.

Kun päätarina kertoo laulukilpailusta, niin kappaleita kuullaan tietysti paljon. Elokuvaan ei varsinaisesti olla tehty uusia biisejä, vaan kaikki tuntuvat olevan jo olemassa olevia kipaleita eri henkilöiden esittäminä. Singissa kuullaan mm. Lady Gagan "Bad Romance", Katy Perryn "Firework", Nicki Minajin "Anaconda", Leonard Cohenin "Hallelujah", John Legendin "All of Me", sekä Van Halenin "Jump". Ja jos olette miettineet, miltä Carly Rae Jepsenin "Call Me Maybe" kuulostaa Matthew McConaugheyn laulamana, niin tässä elokuvassa on mahdollista kuulla sellainen ihme. Mielestäni kappaleiden käyttö oli toimivaa, mutta lajityyppejä olisi voinut olla monipuolisemmin.

Visuaalisesti elokuva on pelkkää silmäkarkkia. Animointi on aivan huikean loistavaa ja jo pelkästään sen takia suosittelen katsomaan elokuvan. Elokuva on jatkuvasti täynnä pieniä yksityiskohtia ja laajoja kuvia katsoo hämmästellen, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Etenkin lavashow't ovat täydellisen näköisiä. 3D-tehoste toimi yllättävän mainiosti. Singin käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Garth Jennings ja hänen ohjausapunaan on toiminut Christophe Lourdelet. Garthin edellisestä elokuvaohjauksesta on kulunut lähes kymmenen vuotta, mutta taito on selvästi tallella. Äänitehosteilla on tuotu maailmaan lisäystä hienosti. Vaikka Joby Talbot on säveltänyt elokuvaan erikseen musiikkia, sävellykset jäävät täysin valmiiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: Sing on aivan loistava animaatioelokuva, joka hämmästyttää läpi kestonsa. Elokuvan läpi kulkee useiden hahmojen tarinat, jotka sopivat hienosti yhteen. Kyseessä on yllättävän koskettava elokuva, mutta tietty myös hauska. Ääninäytteleminen toimii ja hahmot ovat mielenkiintoisia. Itseäni häiritsivät lähinnä stereotypiset japanilaiset ketut. Animointi on todella upeaa ja yksityiskohtia on huikea määrä. Tuttuja kappaleita kuullaan paljon ja uskoisin, että jokin niistä jää loppupäiväksi soimaan päässä. Suosittelen viemään lapsenne katsomaan Singin, sillä voitte itsekin nauttia siitä. Sing on mielestäni erinomainen elokuva täynnä sydäntä ja aion todellakin ostaa sen jonain päivänä ja katsoa sen vielä useaan otteeseen elämäni aikana. Tämän ja The Secret Life of Petsin perusteella Illumination Entertainment lähtee kovaan nousuun, kunhan yhtiö vain jättäisi Despicable Me -elokuvat kokonaan pois. Tämäkin toimi paljon paremmin ilman joitain keltaisia miniukkoja hölöttämässä kaiken aikaa.




Kirjoittanut: Joonatan, 1.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Sing, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Hammer & Tongs

tiistai 20. joulukuuta 2016

Arvostelu: Why Him? / Miksi hän? (2016)

WHY HIM? (2016)

MIKSI HÄN?



Ohjaus: John Hamburg
Pääosissa: James Franco, Bryan Cranston, Zoey Deutch, Megan Mullally, Griffin Gluck, Keegan-Michael Key, Adam Devine, Zack Pearlman, Cedric the Entertainer ja Kaley Cuoco
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 12

Why Him? kiinnitti huomioni heti, kun näin elokuvan julisteen. Mielestäni onnellinen James Franco halaamassa kärttyisää Breaking Bad (2008-2013) -tähti Bryan Cranstonia oli erittäin oiva juliste ja siitä sai saman tien käsityksen, mistä elokuvassa on kyse. Pelkästään julisteen perusteella päätin mennä katsomaan leffan. Näin trailerin alusta lyhyen pätkän, mutten katsonut sitä kokonaan, sillä komedioiden trailerit yleensä sisältävät parhaat vitsit. En odottanut elokuvalta kovin paljoa, mutta menin silti mielenkiinnolla katsomaan sen.

Ned Fleming saa kuulla, että hänen Stephanie-tyttärensä seurustelee. Stephanie kutsuukin perheensä jouluna tapaamaan poikaystäväänsä, mistä Ned ei ole lainkaan innoissaan.

Stephanie Flemingia esittää Zoey Deutch. Vaikka tarina tavallaan pyöriikin Stephanien ympärillä, niin kyseessä ei kuitenkaan ole elokuvan päähenkilö. Hahmo on kaiken aikaa mukana, muttei ole erityisemmin valokeilassa koskaan. Stephanie on selvästi rakastunut poikaystäväänsä ja hän ei pidä siitä, miten hänen isänsä kohtelee poikaystävää. Deutch on roolissaan toimiva, vaikkei hahmo tunnukaan kovin ihmeelliseltä, kun tarkkaan miettii.
     Stephanien poikaystävää, Laird Mayhewia näyttelee James Franco. Mielestäni Franco on pääasiassa ihan hyvä näyttelijä, mutta tässä hän vetää useaan otteeseen pahasti yli. Franco ylinäyttelee lähes kaiken aikaa, mitä ei vain jossain kohtaa enää jaksa katsoa. Vaikka hahmolla on sydän paikallaan, niin hänen toimintansa on aika erikoista. Hän esimerkiksi tatuoi Stephanien perheen selkäänsä yllätyksenä perheelle ja monimiljonääri kun sattuu olemaan, hän myös rakennuttaa Nedille keilaradan taloonsa. Laird on ärsyttävä ja hän kiroilee kaiken aikaa, mikä jossain kohtaa nostaa hänen ärsytystasoaan.
     Stephanien Ned-isää esittää Bryan Cranston, joka on erittäin oivallinen valinta rooliin. Etenkin Cranstonin karhea ääni sopii kärttyiselle isälle täydellisesti. Cranston on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmon ollessa niin negatiivinen, mutta pääasiassa juttu toimii hienosti. Ned ei tunnu pitävän oikein mistään Lairdissa tai tämän tavassa elää. Hän ei kuitenkaan tajua, ettei voi vieraana toimia tavallaan Lairdin talossa.
     Stephanien Barbara-äitiä esittää Megan Mullally. Barbara on aluksi ihmeissään Lairdin kummallisesta tyylistä, mutta hyväksyy hänet aika nopeasti. Barbara joutuu välillä pyörittelemään silmiään, katsellessaan miehensä käytöstä. Mullally on hyvä roolissaan, kuten on myös Griffin Gluck, joka esittää Stephanien pikkuveli Scottya. Scotty innostuu Lairdista ja tämän kodista välittömästi ja Lairdista tuleekin hänen roolimallinsa.
     Lairdin kotona pyörii Gustav-niminen mies, jota näyttelee Keegan-Michael Key. Elokuvassa ei oikein selitellä, miksi Gustav pyörii Lairdin luona, mutta siellä hän nyt sattuu olemaan. Gustav on aika kummallinen tapaus ja ihan kiva lisäys elokuvaan, mutta paikoitellen hän vain ärsyttää. Elokuvassa nähdään myös Zack Pearlman ja Cedric the Entertainer Nedin ystävinä, sekä Adam Devine, Elon Musk ja Kiss-yhtyeen jäsenet Paul Stanley ja Gene Simmons, jotka näyttivät aika poloisilta maskeissaan ja vaikuttivat siltä, etteivät haluaisi olla mukana elokuvassa. Leffassa myös kuullaan The Big Bang Theory (2007-) -tähti Kaley "Penny" Cuocon ääni Justine-tekoälynä.

Jos elokuvan tarina kuulostaa tutulta (epäileväinen isä ei luota tyttärensä poikaystävään), niin olet varmaan joko kokenut tilanteen itse tai nähnyt elokuvan Meet the Parents (2000). Aihe ei tietenkään ole uusi juttu edes siinä elokuvassa, mutta se on erittäin tunnettu aihetta käsittelevä leffa, joten Why Him? voi helposti tuntua olevan siitä kopioitu. Tiettyjä juttuja on tietysti muutettu, mutta pohja on sama ja Nedista tulee helposti mieleen Robert De Niron näyttelemä Jack Byrnes. Hääaihekin on mukana, muttei onneksi liian perinteisellä tavalla.

Why Him? on ihan kiva elokuva, mutta siitä tuntuu puuttuvan "se jokin". Tai sitten Lairdin olemus vie siitä pois sen jonkin, jolloin lopputulos ei erityisemmin vakuuta tai innosta. Kyseessä ei ole erityisen hauska elokuva, vaikka hyviäkin vitsejä löytyy. Leffa tuntuu luulevan samaa kuin Sausage Party (2016), eli että pelkkä jatkuva "fuck"-sanan käyttö naurattaisi yleisöä. Näin ei kuitenkaan ole, vaan päinvastoin se alkaa rasittaa. Hyvissä vitseissä ongelmana on, että niitä venytetään todella pitkiksi, jolloin niistä katoaa kaikki hauskuus. Esimerkiksi kohtaus, jossa Ned yrittää käyttää Lairdin talon japanilaisvessaa, on aivan liian pitkä, eikä se naurata enää ensimmäisen minuutin jälkeen. Elokuva on aika ennalta-arvattava, vaikka muutamia yllätyksiä löytyykin. Loppupuoli tuntuu menevän oudon nopeasti verrattuna muuhun elokuvaan ja loppuratkaisu löytyy vähän liian helposti.

Elokuvan on ohjannut John Hamburg, joka toimi käsikirjoittajana Meet the Parentsissa. Ehkä Why Him? on Hamburgin ikioma visio tarinasta, jonka kertomiselle hän koki suurta tarvetta. Elokuva on kuvattu mainiosti. Leikkauspöydällä olisi voitu tiivistää, sillä lähes kahden tunnin kestollaan elokuva on liian pitkä. Vitsejä olisi voinut lyhentää, jolloin paketti olisi kompaktimpi. Visuaalisia tehosteita ei erityisemmin ole käytetty. Musiikista vastaa Theodore Shapiro, mutta elokuvan musiikit eivät jää mitenkään mieleen - jos ei lasketa leffassa käytettyjä joululauluja, kuten Felix Bernardin ja Richard B. Smithin "Winter Wonderland". Elokuvassa kuullaan myös Kissin kappaleet "I Was Made for Lovin' You" ja "Rock and Roll All Nite".

Yhteenveto: Why Him? on ihan viihdyttävä pätkä, josta tulee helposti mieleen elokuva Meet the Parents. Vitsit toimisivat paremmin, jos niitä ei olisi venytetty aivan liian pitkiksi. Elokuva itsessään on ainakin kaksikymmentä minuuttia liian pitkä. James Franco on roolissaan aika ärsyttävä, mutta Bryan Cranston vetää mainiosti äksyn isän roolin. Minua hieman säälitti Kissin jäsenten mukana olo, sillä Paul ja Gene näyttivät kummatkin siltä, etteivät haluaisi olla mukana leffassa. Jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen katsomaan mieluummin Meet the Parentsin, mutta eipä siinä mitään häviä, jos tämänkin vilkaisee. Jos et kestä törkyistä puhetta, niin tämän elokuvan kielenkäyttö on varmasti liikaa. Why Him? toimii varmaan parhaiten niille, joille kaikki jenkkikomediat toimivat. Älkää lähtekö teatterista vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään lyhyt pätkä.




Kirjoittanut: Joonatan, 12.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Why Him? 2016, Twentieth Century Fox Film Corporation, Red Hour Films, 21 Laps Entertainment, TSG Entertainment

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Arvostelu: Yksin kotona (Home Alone - 1990)

YKSIN KOTONA

HOME ALONE



Ohjaus: Chris Columbus
Pääosissa: Macaulay Culkin, Jos Pesci, Daniel Stern, Catherine O'Hara, John Heard, Roberts Blossom, Devin Ratray, Gerry Bamman ja John Candy
Genre: jouluelokuva, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: S

Home Alone, eli suomalaisittain Yksin kotona on yksi suosituimmista jouluelokuvista ja sitä pidetään modernina klassikkona. Näin ei kuitenkaan ollut vielä 1990, kun leffa ilmestyi, sillä vaikka elokuva oli iso hitti lippuluukuilla, kriitikot eivät lämmenneet sille. Vuosien varrella elokuvan arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään tosiaan korkeassa asemassa. Itse olen nähnyt Yksin kotona useasti elämäni aikana. Kyseessä on yksi harvoista jouluelokuvista, jotka katson lähes jokaisena jouluna ja kun mietin, mitä jouluelokuvia arvostelisin nyt joulun alla, Yksin kotona oli yksi ensimmäisistä, jotka tulivat mieleeni. Joulun lähestyessä katsoinkin sen Netflixistä.

Kahdeksanvuotiaan Kevin McCallisterin täytyy puolustaa kotiaan kahdelta rikolliselta, hänen perheensä unohtaessa hänet lomamatkaltaan.

Keviniä näyttelee Macaulay Culkin. Suurimmaksi osaksi Culkin toimii roolissaan, mutta vetää välillä selkeästi yli ja häneltä löytyy heikot hetkensä. Silti Culkin on juuri osuva valinta hahmoksi, enkä tiedä, kenen muun edes pitäisi esittää roolia. Kevin on tosiaan vasta kahdeksanvuotias ja elokuvan alkupuolella hahmo tuntuukin siltä. Kevin ei osaa paljoa ja hän tarvitsee jatkuvasti vanhempiensa tai sisarustensa apua. Kun hän jää yksin, hänen täytyy keksiä itse, miten toimia. Hahmon kehityskaari on toteutettu mainiosti.




Kevinin perheeseen kuuluu Kate-äiti (Catherine O'Hara), Peter-isä (John Heard) ja lapset Buzz (Devin Ratray), Jeff (Mike Marona), Megan (Hillary Wolf) ja Linnie (Angela Goethals). Kate vaikuttaa hieman tiukalta, mutta hänestä löytyy äidillistä lämpöä. O'Hara on hyvä roolissaan, kuten Heard on hyvä hieman huolettomampana Peterina. Lapsista Buzz on isoimmassa osassa ja hän käyttää isoveljen roolia väärin Kevinia kohtaan ja on monin tavoin ärsyttävä ja inhottava.
     Joe Pesci ja Daniel Stern esittävät kahta rikollista, Harrya ja Marvia, jotka yrittävät murtautua McCallisterien taloon. Pelottavuuden tilalla Harry ja Marv ovat lähinnä huvittavia, etenkin elokuvan loppupuolella. Harry on selvästi kaksikon aivot ja Marv taas hieman hönömpi tapaus. Kaksikkoa on mielenkiintoista seurata, ja Pesci ja Stern vetävät hyvät roolisuoritukset. Harryn "kiroilu" elokuvassa on loistavasti keksitty.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Gerry Bamman epämiellyttävänä Frank-setänä, Roberts Blossom naapurin vanhana Marleyna, josta lapset levittävät huhuja, että kyseessä olisi pahamaineinen lapiomurhaaja, sekä John Candy polkkayhtyeen jäsenenä, Gus Polinskina.

McCallisterin perhe on muiden sukulaistensa kanssa lähdössä lomamatkalle Ranskaan jouluksi. Kevinilla tulee riitaa perheensä kanssa, jolloin hänen äitinsä käskee hänet yöpymään ullakolla. Aamulla kun perhe lähtee kiireessä lentokentälle, Kevin unohtuu vahingossa ullakolle. Kun lentokone nousee, Kevin herää kotonaan ja huomaa olevansa yksin. Aluksi yksin kotona olo tuntuu parhaalta tavalta viettää joulua, mutta se muuttuukin painajaiseksi, kun Kevin tajuaa, että Harry ja Marv aikovat murtautua hänen taloonsa. Kevinin täytyy kehittää strategia, jolla hän pystyy pitämään murtovarkaat ulkona.




Olen aina pitänyt Yksin kotona -elokuvasta ja itseäni (kuten monia muita) kiehtoo paljon se, kuinka uusavuton pikkupoika muuttuu sotasuunnitelmia laativaksi ramboksi. Ylipäätään on todella koominen lähtökohta, ettei kukaan McCallisterin perheessä huomaa yhden lapsen puuttuvan joukosta matkalle lähtiessään. Oman perheen katsoessa elokuvaa, on varmasti hauskaa, kuinka perheenjäsenet näkevät tarinan eri tavoin. Vanhemmat kauhistelevat, mitä jos tämä kävisi omalle kohdalle ja lapset joko riemastuvat tai säikähtävät ajatuksesta, että he jäisivät joskus yksin kotiin päiviksi. Miten ikinä asian näkeekään, on Kevinin puuhailuja todella viihdyttävää seurata. Alkupuolella on hauska nähdä, miten hahmo selviää arkipäivän jutuista yksin (esimerkiksi kaupassa hän yrittää puhua kuin aikuinen) ja lopussa jännitetään, kun Kevin ansoittaa taloaan varkaita vastaan. Katsojana odottaa sitä hetkeä, kun Kevin vihdoin kohtaa Harryn ja Marvin silmästä silmään ja loppuhuipennushan on aivan mahtava. Sitä ennenkin nähdään jännittäviä kohtauksia - perheen pienimmille kenties jopa liiankin hurjia - mutta myös paljon hauskoja, sekä todella koskettavia hetkiä. Elokuvasta löytyy sydäntä ja vaikka joulu ei olekaan täysin tarinan keskiössä, lämmin jouluteema on vahvasti läsnä koko leffan ajan. Kaiken kaikkiaan Yksin kotona on siis ansainnut paikkansa jouluklassikoiden joukossa, sillä kyseessä on oikein erinomainen paketti.

Elokuvan on ohjannut Chris Columbus, joka oli tätä ennen ohjannut elokuvat Ilta kaupungilla (Adventures in Babysitting - 1987) ja Heartbreak Hotel (1988). Columbuksella on selvästi taitoa tehdä elokuvia lapsinäyttelijöiden kanssa ja onkin hoitanut hommansa mallikkaasti. Elokuva on kuvattu mainiosti ja leikkaus on sujuvaa. Äänitehosteilla on tuotu toimivia lisäyksiä mukaan. Musiikista vastaa legendaarinen John Williams, joka on luonut hienon soundtrackin elokuvalle. Etenkin Yksin kotona tunnusmusiikki on hyvä, mutta läpi elokuvan kuullaan myös muitakin upeita sävellyksiä. Koska kyseessä on jouluelokuva, niin joulukappaleita kuullaan myös, kuten Hugh Martinin ja Ralph Blanen Have Yourself a Merry Little Christmas ja Adolphe Adamin O Holy Night.




Yhteenveto: Yksin kotona on loistava jouluelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Macaulay Culkin on heikkojenkin osuuksiensa kanssa loistava valinta pääosaan Keviniksi. Harryn ja Marvin toilailuja on viihdyttävää seurata. Elokuvassa saa nauraa sekä jännittää ja siitä löytyy koskettavia kohtia, sydäntä ja lämmintä joulumieltä. Ohjaaja Chris Columbus on tiennyt, mitä tekee ja osaakin toimia lapsinäyttelijöiden kanssa taidokkaasti. John Williams on jälleen säveltänyt erittäin mainioita musiikkeja. Suosittelen elokuvaa jokaisen perheen jouluelokuvailtaan. Vanhemmat ovat mitä luultavimmin jo nähneet sen ja lasten kuuluu katsoa se. Jos sellainen jaksaa naurattaa, että pahiksia sattuu eri tavoin, on tässä erinomainen leffa sen näkemiseen. Pakko vielä sanoa, että nykypäivänä jos lentokentällä juoksee samalla lailla kuin McCallisterin perhe, ei välttämättä pääse koneeseen asti...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2016 - Muokattu 7.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.helloscarlettblog.com
Home Alone, 1990, Twentieth Century Fox Film Corporation, Hughes Entertainment


lauantai 17. joulukuuta 2016

Arvostelu: Krampus (2015)

KRAMPUS (2015)



Ohjaus: Michael Dougherty
Pääosissa: Emjay Anthony, Adam Scott, David Koechner, Toni Collette, Allison Toiman, Conchata Ferrell, Krista Sadler, Stefania LaVie Owen ja Maverick Flack
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Kiinnostuin Krampuksesta välittömästi, kun näin ensimmäisen kerran sen julisteen. Pidän jouluelokuvista ja jostain syystä minua kiehtoo kauhuteema muuten niin iloisen jouluhengen ympärillä. Katsoin elokuvan trailerin ja kiinnostukseni kasvoi. En kuitenkaan mennyt katsomaan Krampusta elokuvateatteriin, kun se ilmestyi viime vuoden lopussa. En uskonut, että kyseessä olisi loppujen lopuksi kovin hyvä elokuva, joten päätin säästää elokuvalippurahat johonkin toiseen pätkään. Kävinkin katsomassa Star Wars: The Force Awakensin (2015) kolme kertaa leffateatterissa viime vuonna. Odotin, että Krampus ilmestyisi vuokrattavaksi ja vaikka vuokrausmahdollisuus koittikin jo kesällä, halusin odottaa jouluun. Nyt kun joulu on melkein jo koittanut, oli aika tehdä visiitti Makuuniin ja vuokrata Krampus. Toivoin vain, että kyseessä olisi viihdyttävä ja jokseenkin karmiva elokuva.

Perheen riitelyn takia jouluna visiitille tulee tutun pukin tilalla paha henki Krampus rankaisemaan tuhmasta käytöksestä.

Emjay Anthony esittää Max-poikaa, joka toivoo, että hänen perheensä voisi pitkästä aikaa viettää joulun sovussa. Max on alussa selkeästi keskiössä, mutta hän jää taka-alalle puolessa välissä elokuvaa. Kuitenkin kyseessä on elokuvan päähenkilö ja ihan toimiva sellainen. Anthony osoitti minulle taitonsa elokuvassa Chef (2014) ja tästäkin elokuvasta näkee, että lahjoja voisi löytyä.
     Maxin perheeseen kuuluu Tom-isä, Sarah-äiti, Beth-sisko ja Omi-isoäiti. Tomina nähdään Adam Scott ja välillä tuntuu, että Tom olisi elokuvan päähahmo. Scott on ihan hyvä roolissaan, kuten on myös Toni Collette, joka näyttelee Sarahia. Bethin (Stefanie LaVie Owen) rooli jää yllättävän pieneksi. Omia esittää Krista Sadler ja hänelle Krampuksen legenda on jo tuttu.
     Joulunviettoon saapuu perheen sukulaisia, eli Howardin ja Lindan perhe. Howardia näyttelee David Koechner, joka suoriutuu toimivasti osastaan hieman ylimielisenä perheen päänä. Howardin vaimo Linda (Allison Toiman) on aika mitäänsanomaton, mutta onneksi häneltä löytyy myös rohkeakin hetki. Parin lapset ovat enemmän tai vähemmän ärsyttäviä. Maverick Flackin näyttelemä Howard Jr. on aika kummallinen tapaus, eikä tunnu kykenevän täysin normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tytöt Jordan (Queenie Samuel) ja Stevie (Lolo Owen) ovat vaikea erottaa toisistaan ja he ovat rasittavia. Perheellä on myös vauva nimeltä Chrissy. Elokuvassa nähdään myös Dorothy-täti, jota esittää Two and a Half Men -sarjasta (2003-2015) tuttu Conchata Ferrell.

Elokuva alkaa jouluisissa merkeissä. Ostoskeskuksessa on hirveä tungos, kun ihmiset ryntäävät viime hetken ostoksille, samalla kun Meredith Willsonin "It's Beginning to Look a Lot Like Christmas" soi hilpeästi. Se joulutunnelma ei ole kuitenkaan tarttunut Maxin perheeseen, joka on kykenemätön elämään kunnon sovussa. Riidat pahenevat, kun Howardin ja Lindan perhe saapuu. Max raivostuu niin paljon, että repii joulupukille kirjoittamansa kirjeen ja viskaisee sen ikkunasta ulos. Sitä ei olisi kannattanut tehdä, sillä silloin naapurustoon saapuu Krampus-niminen demoni, joka alkaa piinaamaan perhettä erilaisilla tavoilla.

Kuten jo sanoin, kauhuteema jouluteeman yhteydessä kiehtoi minua ja koko juttu lupailisi viihdyttävää elokuvahetkeä. Lupausta ei kuitenkaan pidetä, eikä Krampus tunnukaan tarjoavan sitä, mitä toivoisi. Elokuva yrittää olla kauhukomedia, mutta se ei erityisemmin osaa pelotella tai naurattaa. Viihdyttäviä kohtia kyllä löytyy ja alkupuolella hieman jännittää, mutta elokuva ei kykene piinaamaan katsojaa toivotulla tavalla. Yhtenä ongelmana on, että Krampus tapahtuu todella usein niin pimeässä, että on vaikea erottaa, mitä ruudulla tapahtuu - vaikka katsoisi elokuvan myöhään illalla pimeässä huoneessa. Pihalle ilmestyvät lumiukot ovat kyllä aika karmivia, mutta niitä ei harmi vain hyödynnetä mitenkään. Itse Krampus vaikuttaa uhkaavalta hahmolta, kunnes demonin pärstä näkyy ja katsojana hämmästelee, että tuollainenko lärvi hupun alla onkin. Plussaa pitää antaa siitä, että tietokonetehosteita on käytetty erittäin vähän hirviöiden luomiseen. Se on hyvä myös, koska en usko, että budjetti olisi riittänyt toimiviin digimörköihin. Monsterit kuten hyökkäilevät pipariukot ovat hauskoja keksintöjä ja sellaiset asiat tuovatkin huumoria mukaan, mutta vitsit eivät naurata. Ensimmäinen puolituntinen on toimivaa lämmittelyä ja toinen puolituntinen ihan viihdyttävää juttua, mutta viimeiset puoli tuntia jättävät pahasti kylmäksi. Tarina ei oikein jaksa pitää katsojaa mukana, jolloin lopputuloksena on aika heikko yritys olla erilainen joulukauhuleffa. Harmi, sillä olisin halunnut pitää elokuvasta.

Elokuvan on ohjannut Michael Dougherty, joka oli myös osana käsikirjoitustiimiä. Aiemmin hän on ohjannut kauhuelokuvan Trick 'r Treat (2007). Doughertylla on ollut visioita, mutta tuntuu kuin niitä ei olisi viety loppuun asti. Kuvaus on ihan sujuvaa, kuten myös leikkaus. Kuten jo sanoin, hirviöitä ei ole toteutettu tietokoneella, vaan puvuilla ja maskeerauksilla. Tietokonetehosteita on käytetty lähinnä naapuruston taustojen luomiseen. Äänitehosteilla on tuotu karmivia lisäyksiä mukaan. Musiikista vastaa Douglas Pipes, mutta elokuvaan sävelletyt musisoinnit eivät oikeastaan jää mieleen.

Yhteenveto: Krampus on aika heikko yritys olla karmiva kauhuelokuva, kuten myös huono yritys naurattaa. Alkupuoli jännittää, mutta oikeasti pelottavia kohtia ei oikeastaan löydy. Koko jutun hölmöys huvittaa, mutta vitsit jättävät katsojan yhtä kylmäksi kuin ulkoilma elokuvan hahmot - noh, ei ehkä ihan. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan. Itse Krampus on aluksi aika uhkaava, mutta kun demonin naama paljastuu, niin uhkaavuus katoaa. Oli hienoa, että hirviöt olivat vaihteeksi maskeilla ja puvuilla toteutettuja, eivätkä digimörköjä. Joitain luovia ideoita on mukana, mutta monet ideoista eivät kanna loppuun asti. Lopputulos ei erityisemmin vakuuta, eikä tämä ole sellainen joulukauhuleffa, jonka toivoisi näkevänsä. Jos säikkyy herkästi ja haluaa nähdä kauhuelokuvan jouluna, niin voihan tämän vilkaista. Kertaviihteenä Krampus menee sujuvasti lyhyen kestonsa takia.




Kirjoittanut: Joonatan, 12.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Krampus, 2015, Universal Pictures, Legendary Entertainment