Arvostelu: The Green Inferno (2013)

THE GREEN INFERNO (2013)

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Lorenza Izzo, Ariel Levy, Daryl Sabara, Aaron Burns, Kirby Bliss Blanton, Magda Apanowicz, Nicolás Martínez ja Sky Ferreira
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 18

Kiinnostuin The Green Infernosta saman tien, kun kuulin siitä. Olin alkanut kiinnostua kauhuelokuvista ja jostain kumman syystä kannibaaleista kertova elokuva houkutteli. Vaikka elokuva onkin vuodelta 2013, kuulin siitä vasta vuoden 2015 lopussa, kun näin uutisia, että elokuva saapuisi vihdoin Suomeen. Vielä vuosi sitten minulla ei ollut ikää mennä katsomaan elokuvaa ja sitä näytettiin vain myöhään iltaisin, eikä siinä olisi ollut tekstitystä. Ajattelin siis odottaa, että elokuva tulisi vuokralle. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja ainoa tapa katsoa elokuva laillisesti, olisi tilata tuontiversio internetistä ja ne olivat liian kalliita katsottavaksi vain kerran. Olin puhunut elokuvan katsomisesta jo muutaman kuukauden ajan tyttöystäväni kanssa, joten meille tuli positiivisena yllätyksenä, kun huomasimme, että The Green Inferno oli lisätty Netflixin tarjontaan. Katsoimmekin elokuvan samaisena iltana ja toivoimme, että se olisi hyvä... ja että siinä syötäisiin ihmisiä... koska jos katsoo kannibaalileffaa, niin yleensä sitä toivoo, että ihmisiä popsitaan välipalaksi... Tuota on vaikea saada kuulostamaan joltain muulta kuin väärältä.

Aktivistiryhmä lähtee Peruun suojelemaan alkuasukasheimoa sademetsien tuhoajilta. Heimo ei erityisemmin osaa osoittaa kiitollisuutta ja yhtäkkiä ryhmän jäsenet huomaavat olevansa vankeina ja että heimo koostuu kannibaaleista.

Päähahmona elokuvassa on Lorenza Izzon näyttelemä Justine, joka innostuu aktivistien toiminnasta ja päättää lähteä ryhmän mukaan suojelemaan heimoa. Izzo suoriutuu mainiosti roolistaan, vaikka aluksi ei olekaan erityisemmin vakuuttava. Pääasiassa hän (kuten muutkin) joutuu näyttelemään kauhistunutta suurimman osan ajastaan ruudulla.
     Ariel Levy esittää ryhmän johtaja Alejandroa, joka vaikuttaa aluksi rennolta, mutta hyvältä johtohahmolta, kunnes heimon luona hahmo muuttuu väliinpitämättömäksi kusipääksi, jolle on ihan sama, pääseekö kukaan pois elävänä. Muutos tulee täysin yllättäen ja tuntuu todella oudolta. Levy on aluksi toimiva roolissaan, mutta muutoksen myötä hänen roolisuorituksensakin heikkenee.
     Spy Kids (2001-2011) -tähti Daryl "Juni Cortez" Sabara nähdään hieman hömelönä Larsina, jolle heimon kylään joutuminen tuntuu iskevän yliraskaasti. Sabara on hyvä, mutten tunnistanut häntä, vaikka olenkin katsonut kolme ensimmäistä Spy Kidsia useasti lapsena. Ne kuitenkin ilmestyivät kymmenen vuotta ennen tätä, joten Sabara on muuttunut vuosien varrella paljon, eli ei mikään ihme, että tunnistaminen oli vaikeaa.
     Aaron Burnsin näyttelemä Jonah saa Justinen liittymään ryhmään. Jonah vaikuttaa mukavalta ja pidettävältä kaverilta. Elokuvassa nähdään myös Kirby Bliss Blanton ja Magda Apanowicz Amyna ja Samanthana, jotka menevät paniikkiin heimolaisten ympärillä, Nicolás Martínez Danielina, joka yrittää keksiä tapaa paeta ja Sky Ferreira Justinen Kaycee-ystävänä. Heimon viisaana vanhana naisena nähdään Antonieta Pari ja yllä näkyvässä julisteessa esiintyvää kannibaalijohtajaa esittää Ramón Llao.

Jostain syystä oletin, että elokuva olisi täynnä kannibalismia, eikä siinä olisi välttämättä muuten oikein tarinaa ollenkaan, joten tuli aikamoisena pettymyksenä, että heimo tuli mukaan vasta elokuvan puolessa välissä. Onhan se tietysti hienoa, että tarinaa löytyy ja että hahmoilla on jonkinlaista sisältöä, mutta kun sitä ei välttämättä kaipaa tällaisissa elokuvissa. Yksittäiset kauhuleffat vaipuvat helposti unholaan, mutta nopeammin unholaan pääsevät niiden hahmot. Kovin monessa kauhuelokuvassa ei ole henkilöitä, jotka jäisivät nimeltä mieleen (Jason Voorheesin, Freddy Kruegerin ja Michael Myersin kaltaisia murhaajia ei lasketa) ja tämänkin elokuvan hahmot muistaa juuri ja juuri tyyliin: "Siinä oli se brunette nainen ja sitten... se joku kusipää ja... Spy Kids -muksu aikuisena... niin ja ne kannibaalit!" Elokuva siis tavallaan käyttää turhaan aikaa esitelläkseen hahmot (eli periaatteessa uhrit), joilla ei ole katsojalle oikeastaan mitään väliä. Hahmoja olisi voinut syventää vasta kohtauksissa, joissa he istuskelevat häkissä, odottaen, kuka on seuraava Happy Meal. Esittelyjen lisäksi alkupuolella näytetään täysin turhaan useita kulkuvälineiden vaihtoja.

Vaikka kyseessä on kauhuelokuva, The Green Inferno ei ole pelottava. Joitain äkkisäikäytyksiä on mukana, mutta pääasiassa kauhu tulee ällöttävistä kohtauksista, joissa hahmoille käy huonosti. Jännitystä on ilmassa loppupuolella, mutta muuten elokuvaa katsoo ilman, että sydän takoo rinnassa. Kun ensimmäinen ihmissyöntikohtaus vihdoin tapahtuu, veren ja irtoraajojen määrä ei petä, mutta samanlaisia ei ole kovin montaa. Muitakin heimorituaaleja on mukana ja onkin hienoa, että kun kannibaalit eivät puhu, ei katsoja koskaan täysin tiedä, mitä he haluavat. Heimon kylässä olevat kohtaukset ovat selkeästi parasta elokuvassa - niiden takiahan elokuvan haluaa katsoa - mutta muuten leffa on aika heikko yritys tuoda kannibalismiteema takaisin kauhuelokuviin. Alkupuoli on aika tylsää katsottavaa, eikä ihan loppu erityisemmin vakuuta. Onneksi aina voi kelata ja katsoa uudestaan hyvät osiot elokuvasta. Raakuuksia on sen verran, että kovin nuorille tätä ei kannata näyttää ja perheen pienimmille tämä ei sovi ollenkaan.

The Green Infernon on ohjannut Eli Roth, joka toimi myös käsikirjoittajana ja tuottajana. Tätä ennen hän on ohjannut mm. elokuvat Hostel (2005) ja Hostel: Part II (2007), joten kauhugenre on hänelle tuttu. Rothilla on ollut hyvä idea, mutta se on heikentynyt tuotantovaiheessa. Kuvaus ei ole parhaimmasta päästä ja kuva heiluu välillä ihan liikaa, jolloin elokuvassa on paikoitellen "found footage" -tunnelmaa ("found footage" -tyylissä hahmot itse kuvaavat elokuvan). Leikkaus on paikoitellen liian kiirehtivää, mutta alun olisi voinut pilkkoa tiiviimmäksi. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä, mutta äänitehosteet toimivat. Musiikista vastaa Manuel Riveiro, joka on luonut toimivaa musisointia elokuvaan. Sävellyksissä on hieman vaikutteita heimomusiikeista.

Elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota: alkuperäinen teatteriversio ja verisempi Director's Cut, joka sisältää pidennettyjä kohtauksia heimon luona, joissa näkyy enemmän verta sun muita ihmissisälmyksiä. Esimerkiksi Netflixista, josta itse katsoin elokuvan, löytyy juurikin Director's Cut.

Yhteenveto: The Green Inferno on ihan viihdyttävä pätkä, mutta siitä löytyy vain harvoin sitä, miksi se luultavasti alkaa pyörimään katselijoiden televisioissa: kannibalismia. Sillä jos tietää alkavansa katsomaan elokuvaa, joka kertoo kannibalismista, niin se on mitä luultavimmin syy siihen, miksi elokuvaa katsotaan. Kun ensimmäinen ihminen pilkotaan palasiksi ja valmistetaan illalliseksi, tuntuu leffa vihdoin lähtevän liikkeelle. Valitettavasti siinä kohtaa elokuva on mennyt jo yli puolen välin kestostaan, eikä loppuosiokaan ole kovin erikoinen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan ja hahmot tarpeeksi toimivia, vaikka Ariel Levyn esittämä Alejandro muuttui inhottavaksi ja väliinpitämättömäksi täysin yllättäen ilman selityksiä. Kovin pelottava leffa ei ole kyseessä, vaan enemmänkin ällöttävä ihmissyöntikohtauksien takia. Vaikea sanoa, miten aiheesta olisi kovin paljon ihmeellisemmän pätkän voinut saada aikaiseksi. Jos The Green Inferno kiinnostaa, niin Netflixista löytyy. Niille, jotka kestävät enemmän, elokuva sisältää liian vähän kannibalismia ja niille, jotka kestävät vain vähän, elokuva on tällaisenaan jo liian kuvottava. Lopputekstien jälkeen on tiedossa jotain jatko-osaa lupailevaa, mutta toivon, ettei sellaista tulisi. Toisaalta jos The Green Inferno saisi jatkoa, siinä voisi oikeasti olla niitä kannibaaleja kaiken aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Green Inferno, 2013, Worldview Entertainment, Dragonfly Entertainment, Sobras International Pictures

Arvostelu: Paranormal Activity 2 (2010)

PARANORMAL ACTIVITY 2 (2010)

Ohjaus: Tod Williams
Pääosissa: Sprague Grayden, Brian Boland, Molly Ephraim, Katie Featherston, Micah Sloat, Seth Ginsberg ja Vivis Colombetti
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Unrated Director's Cut: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Paranormal Activityn (2007) budjetti oli 15 000 dollaria ja se tienasi yli 107 miljoonaa. Ei tarvitse kovin kummoista matikkapäätä tajutakseen, että elokuva pääsi todella reilusti voiton puolelle. Ei siis mikään ihme, että elokuvalle tehtiin jatkoa. Syksyllä 2010 ensi-iltansa sai Paranormal Activity 2, jonka tekoon käytettiin jopa kolme miljoonaa dollaria. Tämäkin elokuva oli menestys, mutta tienasi silti kolmekymmentä miljoonaa dollaria vähemmän kuin edeltäjänsä. Itse en siihen aikoihin kauhuleffoja oikein katsellut, joten tämäkin pätkä jäi minulta väliin. Kuitenkin joskus vuosi sitten katsoin sarjan ensimmäisen osan, josta pidin ja joka tuotti pientä jännitystä vielä senkin jälkeen, kun elokuva oli päättynyt. Jatko-osan katsoinkin Netflixista keskellä päivää. Juuri ennen uutta vuotta aloimme katsomaan elokuvasarjaa alusta alkaen tyttöystäväni kanssa ja muutama päivä ensimmäisen osan katsomisen jälkeen vilkaisimme Paranormal Activity 2:n. Jälleen katsoimme leffan illalla ja tietysti myös valot olivat pois päältä, jotta tunnelma iskisi juuri oikein.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paranormal Activity!

Perheen talossa alkaa tapahtumaan öisin kummia ja he päättävät selvittää asian asentamalla valvontakameroita ympäri asuntoaan. Aluksi he luulevat, että kyseessä ovat murtovarkaat, mutta totuus onkin jotain pahempaa...

Elokuva keskittyy ensimmäisessä osassa nähdyn Katien siskon perheeseen. Perheen äitiä, eli Katien Kristi-siskoa näyttelee Sprague Grayden. Kristi on lapsena joutunut kohtaamaan kummallisuuksia, muttei muista niitä kunnolla. Siskonsa tavoin hänelläkin alkaa hermot pettämään outojen tilanteiden takia. Grayden on ihan hyvä roolissaan, mutta hahmo jää hieman ontoksi.
     Kristin Daniel-miestä esittää Brian Boland, joka nähdään alkupuolella kameran takana. Daniel on ihan järkevä tapaus, vaikka aluksi hieman vitsaileekin oudoista tapahtumista. Kuten Grayden, Boland on ihan hyvä, mutta hahmo on aika ontto.
     Perheeseen kuuluvat myös teini-ikäinen tyttö Ali (Molly Ephraim) ja pikku Hunter-poika, joka viettää suurimman osan ruutuajastaan pinnasängyssä. Ali on aluksi aika perinteinen murjottava teinilikka, joka pitää vanhempiaan noloina ja haluaisi vain tehdä mitä huvittaa, mutta muuttuu onneksi tapahtumien myötä. Ephraim on ihan toimiva roolissaan ja hänen hahmollaan on eniten syvyyttä. Alin Brad-poikaystävää esittää Seth Ginsberg, mutta hän ei paljoa elokuvassa tee.
     Perheellä on lastenhoitaja Martine, jota esittää Vivis Colombetti. Hahmo tuntuu jotenkin huvittavalta, sillä hän aistii pahuuden talossa ja yrittääkin manata sitä pois pariin otteeseen. Elokuvassa nähdään myös ensimmäisestä elokuvasta tutut Katie (Katie Featherston) ja Micah (Micah Sloat). Mutta miten ihmeessä he voivat olla mukana, sillä ensimmäisessä osassahan Katie sekosi ja Micah kuoli?

Paranormal Activity 2 tapahtuu nimestään huolimatta ennen Paranormal Activitya. Elokuvan tapahtumat alkavat seitsemäs elokuuta 2006, eli yli kuukausi ennen kuin Katien ja Micahin talossa alkaa tapahtua outouksia. Tässäkin elokuvassa on tuttuja juttuja nähtävissä. Ovet liikkuvat itsekseen, kuten myös jotkut muutkin esineet. Alkupuolella ei vielä kovin paljoa tapahdu, eikä kaikkina öinä nähdä mitään outoa. Kun perhe löytää kotinsa myllättynä, he luulevat, että asialla ovat murtovarkaat ja asentavat asuntoonsa turvakamerajärjestelmän, jolla he voivat saada tekijät kiinni, jos ne saapuvat takaisin. Varkaista ei kuitenkaan ole kyse, vaan jonkinlaisesta demonista, joka alkaa piinaamaan perhettä. Kyseessä on tietenkin sama demoni kuin ensimmäisessä osassa ja tämä elokuva alkaa paljastelemaan, miksi demoni piinaa perhettä ja mistä kaikki alkoi?

Ensimmäisen osan tapaan tämäkin elokuva on tehty "found footage" -tyylillä, eli hahmot itse kuvaavat kaiken. Turvakamerajärjestelmä tuo toimivan lisäyksen ja muuttaa tyyliä sen verran, että useat kuvat ovat staattisia ja ne ovat otettu katonrajasta. Välillä on hieman hämmentävää, kun turvakamerakuvista siirrytään käsivarakuvaan, mutta silti tyyli toimii, toisin kuin useimmissa "found footage" -elokuvissa. Samanlainen dokumenttitunnelma on mukana kuin ensimmäisessä osassa ja elokuva alkaa tekstillä, jossa Paramount Pictures kiittää Carlsbadin poliisia videonauhasta, eli siis koko elokuvasta. Jännitys on samalla lailla läsnä ja jännitystä luodaan vieläkin hienovaraisemmin kuin ensimmäisessä osassa. Turvakamerakuvat ovat erittäin karmivia, sillä niissä näkee kokonaiset huoneet, toisin kuin lähikuvissa. Kuvat myös kestävät pitkään, jolloin katsojana jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Joskus kuvat myös jäävät paikoilleen, vaikka hahmot olisivat poistuneet ruudulta. Mitään ei välttämättä tapahdu enää, mutta ainakin katsoja pysyy paikoillaan, tuijottaen ruutua räpyttämättä, jotta varmasti näkisi, jos jotain outoa kuitenkin tapahtuisi. Äkkisäikäytyksiä ei oikeastaan ole mukana, minkä takia kyseessä ei ole kovin perinteinen nykykauhuelokuva. Erityisen pelottava ei tämäkään osa ole, mutta jännittävä kuitenkin. Herkimmille Paranormal Activity 2 voi tietenkin aiheuttaa painajaisia. Ensimmäisen elokuvan tapaan tämäkin on ihan hyvä kauhujännäri, muttei mikään ihmeellinen. Elokuva kestää myös sujuvasti toisen katselukerran, vaikka hitaitakin osuuksia kokonaisuudesta löytyy.

Ohjaus on vaihtunut Oren Pelilta Tod Williamsille, joka tuntuu olevansa innoissaan sarjasta ja on tuonut oman toimivan lisäyksensä mukaan juttuun. Leikkaus on sujuvaa ja mielestäni on hienoa, että elokuvan rytmitykseen on uskallettu tuoda rauhallisuutta. Äänitehosteilla on jälleen leikitty ja tuttua huminaa esiintyy taas. Musiikkia ei ole käytetty tässäkään osassa.

Elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota: alkuperäinen teatteriversio ja Unrated Director's Cut, joka kestää seitsemän minuuttia kauemmin kuin teatteriversio. Pidempi versio sisältää uusia kohtauksia, joissa tapahtuu hieman lisäoutouksia. Netflixista löytyy yllättäen juurikin pidempi Unrated Director's Cut, joten olen nähnyt sen pariin otteeseen.

Yhteenveto: Paranormal Activity 2 on ihan hyvä leffa ja toimiva lisäys sarjaan. Se yhdistyy hienosti ensimmäiseen osaan ja tarinat kulkevat yhdessä kohtaa taitavasti päällekäin. Elokuvassa avataan tarinaa hieman. Yksi parhaista jutuista mielestäni on, että tämä on kuvattu useilla kameroilla, jolloin näkee koko talon. Isot, pimeät ja elottomat yökuvat ovat kaamivia. Näyttelijät ovat ihan toimivia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa eivät jää samalla lailla mieleen kuin ensimmäisen osan Katie ja Micah. Jännittävä tunnelma on läsnä lähes kaiken aikaa ja on hienoa, että elokuva luo tunnelmaansa maltillisesti. Jos pidit ensimmäisestä elokuvasta, niin luultavasti myös tämä toimii. Paranormal Activity 2 on hieman isommalla budjetilla tehty ja sen myös huomaa, mutta se tuntuu silti olevan samaa maailmaa kuin alkuperäinen elokuva.

Kirjoittanut: Joonatan, 31.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Paranormal Activity 2, 2010, Paramount Pictures, Blumhouse Productions, Solana Films, Room 101

Arvostelu: xXx: Return of Xander Cage (2017)

XXX: RETURN OF XANDER CAGE (2017)

Ohjaus: D.J. Caruso
Pääosissa: Vin Diesel, Toni Collette, Ruby Rose, Donnie Yen, Deepika Padukone, Kris Wu, Nina Dobrew, Rory McCann, Tony Jaa, Michael Bisping, Samuel L. Jackson ja Ice Cube
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 2002 ilmestynyt toimintaelokuva xXx oli hitti, joten siitä aiottiin tietysti tehdä leffasarja, jossa päähenkilö Xander Cage suorittaisi eri tehtäviä ympäri maailman. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, sillä päätähti Vin Diesel ei halunnutkaan olla mukana jatko-osassa, jolloin xXx: State of the Unionia (2005) tähditti Ice Cube uutena agenttina. Jatko-osa ei ollut erityisen suosittu, joten sarjaa ei jatkettu. Silti jostain kumman syystä - jonkin ihmeen takia kaksitoista vuotta sarjan toisen osan ilmestymisen jälkeen ensi-iltansa saa sarjan kolmas osa, xXx: Return of Xander Cage. Ei kai voi muuta kuin arvella ja kummastella, miksi sarja yritetään herättää uudestaan henkiin, kun se tuntui kuolleelta jo ensimmäisen leffan aikana. Kuka oikeasti enää edes haluaisi nähdä sarjalle jatkoa? Kuka edes muistaa koko sarjaa enää? Joka tapauksessa xXx: Return of Xander Cage on tehty ja pitihän se käydä vilkaisemassa. Odotukseni olivat erittäin alhaiset, sillä kaksi edellistä elokuvaa olivat kehnoja. Toivoin näkeväni edes jokseenkin viihdyttävää hömppää, jonka kestäisi katsoa loppuun asti. Parasta koko jutussa oli, että elokuvan lehdistönäytös oli Finnkinon "uudessa" Scape-salissa, johon liput maksaisivat normaalisti liikaa. Toiseksi parasta oli, että meille annettiin xXx-leikkitatuoinnit, joiden avulla voi saada niskaansa samanlaisen tatuoinnin kuin Xander Cagella. Itse aion lätkäistä sen alaselkään "tramp stampiksi", koska miksipä ei? Kolmanneksi parasta oli, että kyseessä on sarjan paras leffa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia xXx ja xXx: State of the Union!

Taistelukykyjä osaavat neljä rikollista varastavat Pandoran lipas -laitteen, jolla voi pistää Maata kiertävät satelliitit tekemään mitä vain. Xander Cage ja hänen tiiminsä lähetetään etsimään rikolliset ja palauttamaan Pandoran lipas alkuperäisille omistajille.

Vin Dieselin esittämä Xander Cage -hahmo kuoli xXx: State of the Unionin alussa, mutta eihän sellainen estä Dieselia palaamaan rooliinsa. Kaikki nämä vuodet Xander on piilotellut eri puolilla maailmaa ja auttanut ihmisiä, kunhan itse hyötyy siitä jotenkin. Koskaan ei selitetä, miten hän huijasi kuolemansa, mutta eipä selitystä varmaan tarvitakaan. Kuka oikeasti uskoi edellisen elokuvan nähdessään, että sarjan oikea päätähti olisi kuollut? Diesel on jälleen kova äijä pääosassa, muttei tunnu täysin samalta näsäviisastelijalta, joka hän oli sarjan ensimmäisessä osassa, vaan hänestä huokuu useaan otteeseen hänen tunnetuin roolihahmonsa Dominic Toretto The Fast and the Furious -sarjasta (2001-). Se ei kuitenkaan häiritse liikaa, eikä sillä tunnu erityisesti olevan väliä, millä nimellä karheaääninen muskelikasa-Diesel kulkee, kunhan hän mätkii turpaan ja on mukana tyylikkäissä stunteissa. Ja niitähän elokuvassa piisaa.
     Toni Colletten näyttelemä Jane Marke houkuttelee Xanderin takaisin valtion agenttihommiin. Hahmo ei ole erityisemmin mukava ja hänen tarkoitusperänsä ovat erittäin ennalta-arvattavat. Collette suoriutuu ämmämäisen Marken roolista toimivasti, vaikka hahmo ei yleisesti vakuutakaan.
     Rogue One: A Star Wars Storylla (2016) itsensä yhdysvaltalaisten tietoisuuteen ponkaissut Ip Man (2008) -tähti Donnie Yen nähdään rikollisten johtohahmo Xiangina. Näyttelijänä Yen on ihan hyvä, mutta parhaimmillaan hän on taistelukohtauksissa, jotka ovat syy hänen mukanaoloonsa. Xiang taistelee erittäin nopeatempoisesti, eivätkä vastukset mahda hänelle mitään. Yen ei ole samalla lailla "kova äijä" kuin Vin Diesel, mutta näyttää silti "siistiltä", suorittaessaan näyttäviä stunttejaan.
     Rikollisryhmään kuuluu myös Serena (Deepika Padukone), joka ei täysin hyväksy Pandoran lippaan käyttömahdollisuuksia. Padukone on ihan mainio roolissaan, mikä ei tosin paljoa vaadi. Toimintaan hänkin pääsee. Xiangin ja Serenan apuna nähdään Tony Jaan esittämä parkourheppu Talon ja Michael Bispingin näyttelemä kovanaama Hawk, joka ei jää elokuvan jälkeen mieleen lainkaan.
     Xanderin tiimiin kuuluu tarkka-ampuja Adele Wolff (Ruby Rose), joka on selvästi naishahmoista mieleenpainuvin ja toimivin, DJ-temppuilija Nicks (Kris Wu), jonka mukanaolo on useasti hieman kyseenalainen, sekä Tennyson Torch (Rory McCann), joka tuntuu erittäin turhalta, eikä jää mieleen mitenkään. Tiimiä auttaa tekniikkaosaaja Becky (Nina Dobrew), joka on innostunut Xanderin tempuista ja ehdotteleekin päähahmolle useasti. Välillä ei oikein tiedä, onko kyseessä vitsihahmo, vai pitäisikö Becky ottaa tosissaan? Elokuvassa nähdään myös Samuel L. Jackson xXx-ryhmän perustaja Augustus Gibbonsina, rap-artisti Ice Cube agentti Darius Stonena ja jalkapalloilija Neymar Jr itsenään.

Tekijät ovat vihdoin tajunneet, mitä katsojat haluaisivat nähdä xXx-sarjan elokuvassa: älyvapaita stuntteja ja toimintaa. Niitä xXx: Return of Xander Cage tarjoaa lähes kaiken aikaa. Ensimmäisen vartin aikana nähdään jo tyylikäs turpaanvetokohtaus, sekä vauhdikas matka kylän läpi, eikä meno todellakaan lopu siihen. Toimintakohtauksia on luvassa useita - niinkin paljon, että jos ne ottaisi pois, ei tämä voisi mitenkään olla edes tuntia kestävä "koko illan elokuva". Onneksi toimintakohdat tarjoavat jatkuvasti hieman jotain uutta, jolloin katsoja ei ehdi kyllästyä näkemäänsä. Leffa kulkeekin nopealla temmolla eteenpäin, jolloin se tuntuu paljon lyhyemmältä. Return of Xander Cage ei näytä peliltä samalla lailla kuin ensimmäinen osa, eikä se ole täynnä kökköjä efektejä kuten toinen osa, jolloin se tuntuu enemmän kunnon toimintaviihteeltä. Ja viihdyttävä se onkin. Ei se kuitenkaan hyvä ole. Tai tarpeellinen.

Tarina on tässäkin jotain sinne suuntaan ja kaikkein eniten on panostettu siihen, että elokuva näyttää tyylikkäältä. Hidastuksia on useita ja jotkut stuntit näytetään useasta kuvakulmasta, jotta katsoja voisi hämmästellä. Siihen vielä päälle 3D-tehoste, niin kyseessä on heti alkuvuoden isoin popcornhömpötys, jonka naureskelee kerran läpi, mutta jota ei tarvitse nähdä enää uudestaan. Naureskelemisella en tarkoita, että leffa itsessään olisi kovin hauska, vaan älyvapaat osiot toimintakohtauksissa tuovat helposti hymyn huulille ja voivat saada katsojan naurahtamaan, että "Mitä ne seuraavaksi keksivät?" Miltä esimerkiksi kuulostaa se, että moottoripyörät muuttuvat vesiskoottereiksi? Tai että eräs hahmo heittää aseensa kohti vastustajia ja osuessaan maahan ase laukeaa, tappaen vastukset? Paikoitellen tuntuu siltä, että katsoo jotain, mikä on niin kökkö, että se on jopa mainio. Yksi heikoimmista asioista on hahmojen esittelyt, joissa kuva pysähtyy ja hahmon viereen ilmestyy hänen nimensä ja muutama turha fakta hänestä. Esittelytavasta tuli mieleen Suicide Squad (2016) ja jos elokuvasta tulee helposti mieleen se leffa, niin jotain on mennyt pieleen. Vaikka toimivia asioita löytyykin, en silti ikinä suostuisi maksamaan tämän näkemisestä, enkä usko, että kokisin koskaan tarvetta nähdä tämän uudestaan, mutta jos xXx: Return of Xander Cage tulee joskus televisiosta, eikä parempaa tekemistä löydy, niin saattaa se siinä sivusilmällä katsomalla mennä läpi. Muuten en enää koske tähän sarjaan. Paitsi jos neljäs osa tulee, niin täytyyhän se nähdä... Toivon silti, että tämä olisi koko jutun päätös.

Elokuvan on ohjannut D.J. Caruso, joka on tätä ennen ohjannut mm. sellaisia taidepläjäyksiä kuin Eagle Eye (2008) ja I Am Number Four (2011). Tämä on hieman laadukkaampi kuin nuo kaksi elokuvaa, mutta ei silti näytä, että Caruso olisi erityisemmin onnistunut ohjaaja. xXx: Return of Xander Cage on kuvattu hyvin, vaikka kamera hieman heiluukin välillä. Toimintakohtauksissa leikkaus on paikoitellen rauhatonta, mutta lopussa kun leikataan kolmen eri taistelutilanteen välillä ristiin, siirtymät kulkevat sujuvasti. Visuaaliset tehosteet ovat tyylikkäitä ja äänitehosteet tuovat toimintaan mainiota lisäystä. Musiikista vastaavat Robert Lydecker ja Brian Tyler, mutta heidän työnsä jää täysin useiden jo valmiiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: xXx: Return of Xander Cage on yllättävää kyllä viihdyttävä pätkä, muttei oikeastaan mitään enempää. Lähinnä se on vain turha. Toimintakohtauksia riittää ja ne näyttävät tyylikkäiltä, sekä sisältävät paljon älyvapaita stuntteja, jotka tuovat komiikkaa mukaan. Vin Diesel on ihan hyvä pääosassa, vaikka tuntuukin enemmän Dominic Torettolta kuin Xander Cagelta. Donnie Yen on tyylikäs vetäessään porukkaa turpaan, mutta hän voisi seuraavaksi esittää jotain muuta kuin itämaisten taistelulajien taitajaa. Erityistä laatuarvoa elokuvalta ei kannata odottaa. Uskoisin, että tämä tulee jäämään itselleni vuoden 2017 "niin huonoksi, että se oli jopa ihan hyvä" -elokuvaksi. Jos edelliset osat ovat iskeneet, niin vilkaiskaa xXx: Return of Xander Cage myös. Kertakäyttöisenä popcornviihteenä se menee helposti, muttei sen näkemisestä kannata maksaa. Vaikka kyseessä on sarjan paras elokuva, toivon, ettei xXx-leffoja tule enempää.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
xXx: Return of Xander Cage, 2017, Maple Cage Productions, One Race Films, Revolution Studios, Rox Productions

Arvostelu: xXx: State of the Union / xXx 2: The Next Level (2005)

XXX: STATE OF THE UNION (2005)

XXX 2: THE NEXT LEVEL

Ohjaus: Lee Tamahori
Pääosissa: Ice Cube, Samuel L. Jackson, Willem Dafoe, Scott Speedman, Michael Roof, Sunny Mabreu, Nona Gaye, Peter Strauss ja Xzibit
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Vin Dieselin tähdittämä toimintaelokuva xXx (2002) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten sille tehtiin tietysti jatkoa. Kuitenkin Dieselin elokuvasarjaksi suunniteltu xXx ei mennytkään niin kuin piti, sillä Diesel käveli pois jatko-osasta, jolloin täytyi löytää uusi näyttelijä tilalle. Päätähdeksi valittiin jostain syystä rap-artisti Ice Cube, eli O'Shea Jackson. Itse näin ensimmäisen xXx:n vuosia sitten, enkä pitänyt siitä, joten jätin jatko-osan xXx: State of the Union (tai kuten se kulkee useissa maissa nimellä xXx 2: The Next Level) kokonaan väliin. Kuitenkin nyt kun sarjan yllättäen ilmestyvä kolmas osa, xXx: Return of Xander Cage (2017) on tulossa elokuvateattereihin, päätin antaa edellisille osille uudet mahdollisuudet. Ensimmäinen osa ei ollut mielestäni vieläkään hyvä, joten odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat nollassa. xXx: State of the Unionia on haukuttu useassa paikassa ensimmäistäkin osaa huonommaksi elokuvaksi, joten odotin lähinnä läpimätää leffaa. Minua lohdutti ajatus, että tarvitsisi kärsiä vain alle kaksi tuntia ja sitten se olisi ohi. Ensimmäisen osan katsoin tyttöystäväni kanssa, mutta hänen mielestään se oli niin hirveä, ettei hän suostunut katsomaan toista osaa kanssani. Ymmärrän hyvin ja säästyipä hänen elämästään tunti ja neljäkymmentä minuuttia.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa xXx!

NSA:n maanalaiseen tukikohtaan hyökätään, jolloin Augustus Gibbons värvää vanhan tuttunsa, Darius Stonen uudeksi xXx-agentiksi tutkimaan, mistä on kyse.

Vin Diesel tosiaan pudottautui pois hittielokuvansa jatko-osasta ja Xander Cage on kirjoitettu ulos tappamalla koko hahmo. Niinpä elokuvassa nähdään kokonaan uusi agentti, Ice Cuben näyttelemä Darius Stone. On harmi, että Diesel käveli pois, sillä vaikkei ensimmäinen osa ollut hyvä, Diesel on parempi näyttelijä kuin Ice Cube. Darius päätyy uudeksi agentiksi vastentahtoisesti, mutta päättää kuitenkin suorittaa tehtävänsä loppuun. Hahmo ei erityisemmin jää mieleen, eikä häneltä löydy Cagen toimivaa persoonallisuutta. Ice Cube tuntuu esittävän samaa hahmoa kuin aina, eli tuiman näköistä "kovaa jätkää", jolle ei kannata ryttyillä. Joskus hänen tyylinsä toimii, kuten 21 Jump Streetissa (2012), mutta tässä häntä on paikoitellen hieman vaikea katsoa tosissaan. Ice Cube hymyilee ehkä kaksi kertaa leffan aikana ja muuten hänellä on yksi ja sama vihainen ilme kasvoillaan.
     Samuel L. Jackson palaa rooliinsa NSA:n johtoagentti Augustus Gibbonsiksi. Tässä elokuvassa hahmo jopa tekee jotain ja on isommassa roolissa, eikä vain yllättäen ilmesty paikkoihin antamaan ohjeita sankarille. Hahmo ei kuitenkaan tee erityistä vaikutusta vieläkään, vaikka häntä näytteleekin Jackson.
     Elokuvan pahiksena nähdään Willem Dafoen esittämä puolustusministeri George Dackert, jolla on omat ilkeät suunnitelmansa. Tiedän, että Dafoe voisi olla hyvä pahis - minkä hän osoittikin esimerkiksi Spider-Manissa (2002) - mutta kun hahmo ei oikein toimi, niin Dafoen lahjat eivät pääse näkyviin.
     Scott Speedman esittää agentti Kyle Steelea, joka jostain syystä kääntyy alkupuolella Gibbonsia vastaan, vaikka pysyykin hyvishahmona. Agentti Steelen tarkoitus on useaan otteeseen epäselvä elokuvan aikana, mutta kyllä hänestä hieman hyötyäkin löytyy. Speedman on roolissaan toimiva.
     Elokuvassa nähdään myös Michael Roof Gibbonsin assistentti Toby Shaversina, Sunny Mabreu kontakti Mayweatherina, Nona Gaye Dariuksen entisenä tyttöystävä Lolana, Peter Strauss Yhdysvaltain presidenttinä ja Xzibit (Alvin Joiner) Dariuksen entisenä rikoskumppani Zekena.

Positiivisena yllätyksenä on, että xXx: State of the Union on edeltäjäänsä viihdyttävämpi ja parempi elokuva. Negatiivista on, ettei kyseessä kuitenkaan ole hyvä tai edes ihan kiva elokuva. xXx: State of the Union on heikko elokuva, jonka katsoo kerran, mutta jota ei tarvitse nähdä enää uudestaan. Kovin hyväksi tämä ei varmaan muuttuisi millään ja yksi ainoista parannuksista olisi, jos päähenkilönä olisi Xander Cage, sillä Ice Cube ei kuulu päärooleihin. NSA on yhtäkkiä ottanut Cagen niskassa olevan tatuoinnin agenttiryhmänsä nimeksi ja vaikka Dariuksella ei olekaan samaa tatuointia, on hänen arvonimensä silti xXx. Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen, eikä siihen ole tungettu ylimääräisiä hömpötyksiä mukaan. Plussaa tulee myös siitä, että tässä elokuvassa ei ole samalla lailla tietokonepelin tai Music Televisionin ohjelman tunnelma vahvasti läsnä, vaan tämä tuntuu enemmän elokuvalta, vaikka näyttääkin paikoitellen halvalta, suoraan DVD:lle tehdyltä pätkältä.

xXx: State of the Union ei plussistaan huolimatta ole hyvä elokuva. Hieno juttu on, että sen kykenee katsomaan loppuun asti ja tällä kertaa toimintakohtaukset ovat jopa ihan viihdyttäviä. Juttu on myös ymmärretty pitää reilusti alle kaksituntisena, jolloin tarina kulkee nopealla sykkeellä, eikä jää jumittelemaan paikoillaan. Joitain älyvapaita juttuja on jälleen mukana, mutta ne kuuluvat asiaan. Silti on pakko sanoa, että loppuhuipennus on jo niin älyvapaa - puhumattakaan huonoista tehosteista - että viimeisetkin uskottavuuden rippeet katoavat kokonaan. Bond-tunnelmaa ei ole yhtä paljon mukana ja tällä kertaa vaikutteita on otettu lähinnä Mission: Impossible -elokuvista (1996-). Välillä leffa tuntuu huonolta, mutta onneksi mukana on ihan toimiviakin hetkiä, jolloin kokonaisuus kelpaa kerran katsottavaksi viihteeksi. En silti lähtisi suosittelemaan tätä. Elokuva menestyi heikosti teattereissa, vaikka lopulta tienasikin budjettinsa takaisin ja vähän päälle. Ei siis mikään ihme, että kolmatta osaa ei kuulunut vuosiin. Vielä ihmeellisempää on, että jatkoa edes on tulossa, sillä kovin suosittu sarja ei ole kyseessä.

Päätähden lisäksi myös ohjaaja on vaihtunut. xXx: State of the Unionin ohjauksesta vastaa Bond-leffa Die Another Dayn (2002) ohjaaja Lee Tamahori, joka tuntuu pitävän hölmöjen toimintapätkien teosta. Omasta mielestäni Die Another Day ei ole niin kammottavan huono kuin useat sanovat, eikä ole tämäkään pätkä. Kuvaus on ihan sujuvaa, kuten myös leikkaus. Simon Kinbergin kirjoittama dialogi tuntuu paikoitellen kehnolta. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaasta päästä. Loppuhuipennuksessa huonot digiefektit näkyvät selvästi ja useat räjähdykset ovat kökköjä. Äänitehosteet ovat sentään ihan toimivia. Musiikista vastaa Marco Beltrami, mutta hänen työnsä jää täysin useiden olemassa olevien kappaleiden varjoon, joita elokuvassa on käytetty.

Yhteenveto: xXx: State of the Union on parempi kuin edeltäjänsä, mutta jää silti vain tasolle heikko. Mukana ei ole onneksi samaa pelileffan tai MTV:n ohjelman tunnelmaa ja paikoitellen leffa on viihdyttävä. Tarina kulkee nopealla sykkeellä eteenpäin, eikä tunnu liian pitkältä, kuten edeltäjänsä. Voisi se Vin Diesel silti olla mukana, sillä Ice Cube ei vain yksinkertaisesti toimi pääosassa. Muuten näyttelijätyö on ihan menevää. Visuaaliset efektit eivät ole kovin hyvin toteutettuja. Loppuhuipennus on naurettavan epärealistinen. Jos jostain syystä pidit ensimmäisestä osasta, niin vilkaise toki tämäkin. Muuten kannattaa jättää väliin. Kyllä xXx: State of the Unionin kerran katsoi, mutten usko, että minun tarvitsisi koskaan nähdä sitä uudestaan. Hieman jännittää, tuleeko xXx: Return of Xander Cage olemaan yhtä heikko, vai ovatko tekijät oppineet jotain vuosien varrella. Kovin hyviä arvioita se ei ole tähän mennessä saanut, joten mitään ihmeellistä en odota.

Kirjoittanut: Joonatan, 20.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.imdb.com
xXx: State of the Union, 2005, Columbia Pictures Corporation, Revolution Studios, Original Film

Arvostelu: xXx (2002)

XXX (2002)

Ohjaus: Rob Cohen
Pääosissa: Vin Diesel, Samuel L. Jackson, Marton Csokas, Asia Argento, Werner Daehn, Petr Jákl, Ricky Müller ja Danny Trejo
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia / Unrated Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

Heti ensimmäisenä täytyy sanoa, että ei, tuossa ei ole kirjoitusvirhettä. Vaikka se rikkoo kieliopin sääntöjä lähes kaikkialla, tämän elokuvan nimi tosiaan on "xXx", eikä "Xxx" tai "XXX" (se olisikin jo täysin toisenlainen leffa). Jopa silloin, kun elokuvan nimi aloittaa lauseen, se kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella, eli "XXx" on myös väärin. Se on hölmöä, mutta hölmö on tämä elokuvakin, joten sen kanssa voi oppia elämään.

Näin xXx:n ensimmäistä kertaa lähes kymmenen vuotta sitten, kun se tuli televisiosta. Pidin toimintarymistelyistä ja The Fast and the Furiousista (2001), joten Vin Dieselin tähdittämä agenttileffa kuulosti hyvältä. Valitettavasti xXx ei kuitenkaan ollut hyvä elokuva, enkä siis katsonut sitä uudestaan tai sen jatko-osaa xXx: State of the Unionia (2005) ollenkaan. Kuitenkin nyt kun sarja on yllättäen saamassa lisäystä yli kymmenen vuoden jälkeen, eli elokuvan xXx: Return of Xander Cage (2017), päätin antaa uudet mahdollisuudet kahdelle ensimmäiselle osalle. Meidän oli tarkoitus tyttöystäväni kanssa katsoa kummatkin elokuvat Netflixista, mutta ensimmäinen osa poistettiin samaisena päivänä, kun olimme katsomassa sen. Päädyinkin siis käyttämään vanhaa kunnon Makuunia ja vuokrasinkin huonossa kunnossa olevan DVD:n elokuvasta ja katsoimme sen yhdessä. Eipä tarvitse katsoa enää ikinä uudestaan...

NSA-turvallisuusvirasto valitsee uudeksi agentikseen rämäpää Xander Cagen ja lähettää hänet Prahaan pysäyttämään Anarkia 99 -järjestön, ennen kuin tämä käyttää vaarallista "Hiljainen yö" -biokemikaaliasetta tappaakseen ihmisiä.

Xander Cagea näyttelee Vin Diesel, joka on parasta elokuvassa. Xander ei pidä tottelemisesta ja säännöistä, minkä takia häntä ei olisi kannattanut lähettää tehtävää suorittamaan. Hän tekee nimittäin asiat niin kuin parhaaksi näkee. Häneltä kuitenkin löytyy päättelykykyä, kuten myös taitoja taistelijana ja temppujen suorittajana. Hahmon sarkastisuus ja lievä kusipäisyys ovat hauska lisä, ja Vin Diesel toimii roolissa mainiosti, vaikkei kovin ihmeellinen olekaan. Elokuvan nimi tulee Cagen niskassa olevasta tatuoinnista, jossa on kolme x-kirjainta.
     Xanderin pomoa, Augustus Gibbonsia esittää Samuel L. Jackson, joka on yleensä toimiva valinta johtajarooliin. Tämä ei ole poikkeus, mutta kovin muistettavaa roolityötä hän ei tee, eikä Gibbonsilta löydy erityisemmin persoonallisuutta. Lähinnä hahmo vain yllättäen ilmestyy paikalle eri tilanteisiin ja antaa Xanderille käskyjä.
     Elokuvan pahiksena, eli Anarkia 99:n johtajana nähdään Marton Csokaksen esittämä Jorgi, joka on aika mitäänsanomaton tapaus. Csokas ei ole uhkaava pahiksena, eikä Jorgi ole mielenkiintoinen. Hahmon tyttöystävä Jelenaa esittää Asia Argento. Jelena ei ole täysin sitä, miltä vaikuttaa ja hahmon todellisen tarkoituksen voi arvata helposti. Argento ei myöskään tee vaikutusta roolissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat tappaja Kiril (Werner Daehn), Jorgin veli Kolya (Petr Jákl), joka on innostunut Xander Cagen temppuiluista ja Tšekin salaisen poliisin edustaja Milan Sova (Ricky Müller). Danny Trejo nähdään lyhyesti kolumbialaisena huumekartellin jäsenenä.

Ensimmäistä kohtausta lukuunottamatta xXx lähtee viihdyttävästi liikkeelle. Xander Cagen hahmo esitellään hauskasti ja on mielenkiintoista katsoa hänen tekojaan. Kolumbiassa tapahtuva osio on ihan hyvä toimintapätkä, mutta siitä lähtee alamäki. Elokuvalla on todella yksinkertainen juoni, mutta jotta siinä tuntuisi olevan enemmän sisältöä, mukaan on tungettu asioita, jotka vain häiritsevät katsojaa sen sijaan, että ne lisäisivät jotain tärkeää. Jopa mielenkiinto Xander Cagea kohtaan laskee, sillä ei kiinnosta se, mitä hahmon täytyy tehdä. Välillä on mukana toimintakohtauksia, mutta niihin lisätty jumputtava musiikki saa elokuvan tuntumaan lähinnä MTV:n (Music Television, ei MTV3) ohjelmalta, eikä niinkään kunnon elokuvalta. Muuten leffassa on erittäin usein videopelileffan tunnelma, vaikka elokuva ei edes perustuu peliin.

Idea koko juttuun on varmasti lähtenyt James Bondista. Lisäyksenä on vain, että salainen agentti on myös jonkinlainen extremeurheilija, mitä ei kuitenkaan syvennetä erityisemmin, jotta hahmo olisi sellaisena uskottavana. Kyllä Xander Cage tekee useita temppuja elokuvan aikana, esimerkiksi elokuvan kuuluisimmassa kohdassa, kun hän liitää moottoripyörällä piikkilanka-aidan yli, mikä on kuvattu kymmenestä eri kulmasta. Muuten hahmo tuntuu aluksi vain ääliöltä, joka haluaa kehuskella kyvyillään, vaikka hänen pitäisi olla vakavasti otettava televisiotähti. Myös koko biokemikaaliase tuntuu joltain, mikä Bondin tehtävänä olisi pysäyttää. Mieluummin katsoisikin, kun 007 lähtee Prahaan etsimään vaarallista tappoasetta kuin tällaista kuraa. Jossain kohtaa ajellaan jopa autolla, johon on asennettu muutamia keksintöjä.

Aiemmin mainitsemallani alamäellä tarkoitan pudotusta jyrkänteeltä. Prahaosion alkaessa xXx muuttuu tylsäksi ja sitä kautta heikoksi elokuvaksi. Lopulta kun tajuaa katsovansa loppuhuipennusta, eikä elokuvasta ole irronnut muuta kuin paha mieli, arvosana putoaa huonoon. Leffa on myös kahden tunnin kestossaan aivan liian pitkä. Se voisi toimia paremmin hieman yli puolitoista tuntia kestävänä toimintajännärinä, mutta tällaisenaan se suurimmaksi osaksi puuduttaa. Jopa toimintaosiot ovat puuduttavaa katseltavaa, mikä ei ole eduksi toimintaleffalle. Edes jutun älyvapaus ei anna elokuvalle jonkinlaista arvoa. Jännitystä ei löydy ja ainoa huumori syntyy Xander Cagen näsäviisastelusta. Toki pahisten sukellusveneeseen piirretty "Ahab"-nimi näyttää aika koomiselta. Lähinnä sitä tekisi mieli itkeä. Ei sen takia, että elokuva olisi surullinen, vaan koska se ei tunnu päättyvän koskaan. Plussat jutusta löytyvät juuri ja juuri, kun tarpeeksi pinnistelee. Alkuosio on toimiva. Sen jälkeen nähtävä puolitoistatuntinen ei. Ainakin päähenkilö toimii jotenkin.

Sen lisäksi, että elokuvan pääosassa nähdään Vin Diesel, xXx:n ohjaaja Rob Cohenkin oli mukana The Fast and the Furiouksessa. Vaikea sanoa, kumpi on mennyt pahemmin vikaan, Cohenin ohjaus vai Rich Wilkesin käsikirjoitus. Kumpikaan ei oikeastaan toimi. xXx on kuvattu heikosti, eikä sitä paranna miljoonat leikkaukset. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä ja esimerkiksi lumivyöry näyttää liian digitaalisesti tehdyltä, jotta katsojana kokisi hahmojen olevan vaarassa. Randy Edelmanin musiikki katoaa kokonaan elokuvaan valittujen, jo olemassa olevien kappaleiden alle.

Jostain syystä elokuvasta on olemassa kaksi versiota: alkuperäinen teatteriversio ja lähes kymmenen minuuttia pidempi Unrated Director's Cut, joka sisältää pidennettyjä ja muutettuja kohtauksia, kuten myös täysin uusia kohtia. Vaikea sanoa, kuka haluaisi nähdä pidemmän version tästä pätkästä. Itse näin teatteriversion, enkä aio katsoa sitäkään enää uudestaan.

Yhteenveto: xXx on todella huono elokuva, jonka ainoat plussat ovat alun toimivuus ja Vin Dieselin esittämän Xander Cagen hauska ylimielisyys. Muuten tarina ei kiinnosta, eikä siitä saa kunnolla kiinni. Elokuva on myös noin puoli tuntia liian pitkä. Toimintakohtauksetkaan eivät ole yleisesti ottaen edes viihdyttäviä. Ja siinä kohtaa, kun toimintaelokuvan toimintakohtaukset lähinnä puuduttavat, jotain on pahasti pielessä. xXx tuntuu pelileffalta, kun siinä tapahtuu jotain ja MTV:n ohjelmalta, kun siinä soi musiikki. Kokonaisuus ei toimi, eivätkä hahmojen kohtalot kiinnosta. Paras hetki on, kun Xander Cage liitää moottoripyörällään piikkilanka-aidan päältä kymmenestä eri kuvakulmasta kuvattuna. Se kertoo jo paljon tasosta. En suosittele katsomaan tätä. Maailma on täynnä paljon parempiakin toimintaleffoja. Jos Vin Diesel kiinnostaa, niin pysykää The Fast and the Furious -sarjassa (2001-) ja jos agenttielokuvat ovat juttunne, niin pistäkää joku James Bond -pätkä (1962-) tai Mission: Impossible -leffa (1996-) pyörimään. Hieman hirvittää katsoa xXx: State of the Union, sillä siitä en ole kuullut mitään positiivista.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.files.graphiq.com
xXx, 2002, Revolution Studios, Original Film

Arvostelu: Avaruusboltsit (Spaceballs - 1987)

AVARUUSBOLTSIT

SPACEBALLS

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Bill Pullman, John Candy, Daphne Zuniga, Joan Rivers, Rick Moranis, George Wyner, Mel Brooks ja Dick Van Patten
Genre: komedia, parodia, scifi
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen nähnyt Spaceballsin, eli suomalaisittain Avaruusboltsit-elokuvan useaan otteeseen elämäni aikana. Katsoin sen ensimmäisen kerran ala-asteen alkupuolella ja olen siitä lähtien katsonut sen kerran tai pari vuodessa. Joko katson sen itsekseni tai jonkun kanssa - yleensä serkkupuolieni. Muutamille henkilöille olen elokuvan myös näyttänyt, koska olen ollut niin innoissani siitä. Ennen joulua kävi jälleen niin, että näytin elokuvan ja päätin kirjoittaa siitä samalla.

Pahat Avaruusboltsit ovat käyttäneet planeettansa ilman ja päättävät varastaa Druidia-planeetan ilmat. Sitä varten heidän täytyy kidnapata druidialainen prinsessa Vespa, mutta häntä ovatkin suojelemassa Lone Starr ja tämän mieraystävä Yrjö, sekä Soiman mahtava voima.

Lone Starria näyttelee Bill Pullman, joka oli tätä ennen esiintynyt vain lyhyesti televisiosarjassa Cagney & Lacey (1981-1988) ja elokuvassa Ruthless People (1986). Nykyään hän on tunnettu mm. presidentti Whitmoren roolista elokuvassa Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996). Hahmo ei ole puhdas sankari, vaan ajaa enemmän omaa etuaan ylimielisesti. Starr ei tiedä paljoa menneisyydestään ja toimii Pizza the Hutt -gangsterin (Dom DeLuise) leivissä. Starrilla on tyylikäs avaruusalus, nimittäin asuntoauto, johon on kiinnitetty siivet. Pullman on erinomainen valinta rooliin.
     Lone Starrin mukana pyörii Yrjö (John Candy), joka on miera, eli puoliksi mies ja puoliksi koira. Yrjö on tiukan paikan tullen aika pelkuri, mutta hänestä löytyy myös urheita puolia. Candyn suoritus on mainio ja hänet on maskeerattu hauskasti.
     Prinsessa Vespaa näyttelee Daphne Zuniga. Prinsessa Vespa on hieman ylimielinen ja uskoo kuninkaallisen arvonsa tekevän hänestä ylempiarvoisen muihin verrattuna. Zuniga on hyvä roolissaan ja vaikka hahmo vaikuttaa avuttomalta neidolta, hänestä kehkeytyy kunnon Rambo, jos hän niin haluaa.
     Prinsessa Vespan kanssa liikkuu robotti Dot Matrix, jota näyttelee Lorene Yarnell Jansson ja jonka äänenä kuullaan Joan Rivers. Dotilla on hauskoja juttuja, vaikka hän onkin porukan järkevin. Dot yrittää saada prinsessa Vespan pysymään hienona leidinä, vaikka Vespa ei itse ole siitä erityisemmin innostunut.

Elokuvan pääpahis on Rick Moraniksen näyttelemä Tumma Kypärä. Aluksi hahmo vaikuttaa uhkaavalta, mutta kun Tumma Kypärä ottaa naamionsa pois, alta paljastuukin mies, joka muistuttaa yhä äitinsä luona asuvaa, yli kolmekymppistä nörttiä. Tumma Kypärä on toimivasti mietitty ja Moraniksen suoritus tekee hahmosta vielä paremman. Välillä Moranis vetää selkeästi yli, mutta hän osaa tehdä sen tyylillä.
     Tumman Kypärän kanssa Avaruusboltsien aluksella johtoasemassa toimii eversti Sandurz, jota näyttelee George Wyner. Eversti Sandurz on usein eri mieltä kuin Tumma Kypärä ja selkeästi fiksumpi, muttei uskalla tuoda erimielisyyksiään esille, sillä hän pelkää Tummaa Kypärää. Wyner on roolissaan hauska.
     Mel Brooks vetää tuplaroolin elokuvassa. Hän näyttelee sekä Avaruusboltsien takapirua, presidentti Skroobia että myös hyvää ja viisasta Yogurtia, joka taitaa mystisen Soiman voiman. Brooks on kummassakin roolissa hyvä ja pakko nostaa hattua sille, että hän joutui kävelemään kaiken aikaa polvillaan Yogurtin roolissa. Prinsessa Vespan isää, eli Druidian kuningas Rolandia näyttelee Dick Van Patten, joka on ihan hauska. Elokuvassa esiintyy myös John Hurt lyhyessä roolissa ja Poliisiopisto -leffasarjasta (The Police Academy - 1984-1994) tuttu ääntelijä Michael Winslow esittää Avaruusboltsien tutkan tarkkailijaa.

Avaruusboltsit on tosiaan komedia - tarkkaan ottaen parodia ja kuten on varmaan voinut jo hieman päätellä, se on parodia Tähtien sodasta (Star Wars - 1977-). Lone Starr on Han Solon ja Luke Skywalkerin yhdistelmä, Yrjö on Chewbacca, prinsessa Vespa on Leia, Tumma Kypärä on Darth Vader, Pizza the Hutt on Jabba the Hutt, Soima on Voima ja niin edelleen. Hienoa on, että elokuva ei täysin kulje alkuperäisen Tähtien sota: Episodi IV - Uuden toivon (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) tarinakaaren tavoin ja siihen on otettu mukaan myös hieman Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluusta (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983). Avaruusboltseissa nähdään tietysti Tähtien sodan kaltaiset, rullaavat alkutekstit, joissa selitetään tarinan lähtökohdista. Sen lisäksi, että Tähtien sodan hahmoista ja tarinasta tehdään pilaa, myös kaiken maailman oheiskrääsälle nauretaan julmasti ja läpi elokuvan nähdään Avaruusboltsit-tuotteita, kuten lakanoita, vessapaperia, lounaslaatikoita, liekinheittimiä ja itse Avaruusboltsit-elokuva VHS:nä. Tähtien sodan lisäksi pilailun kohteeksi joutuvat myös mm. Star Trek (1966-), Apinoiden planeetta (Planet of the Apes - 1968) ja Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1978).

Elokuvan tunnelma on läpikotaisin aivan mahtava. Useaan otteeseen saa nauraa. Jotkut jutut ovat nokkelia ja jotkut yksinkertaisesti vain tyhmiä. Parodioiden tapaan Avaruusboltsitkin sisältää paljon vitsejä, jotka ovat mukana vain vitsin vuoksi, eivätkä ne vie tarinaa mitenkään eteenpäin. Jotkut jutut tulevat ihan puskista ja joitakin saattaa odottaa tapahtuvaksi jo etukäteen. Toimintaakin on hieman, vaikkei sitäkään voi ottaa tosissaan. Tylsiä osuuksia elokuvasta ei löydy, vaan elokuva menee hyvällä tempolla eteenpäin. En oikein tiedä miksi, mutta mielestäni yksi parhaista jutuista tulee heti alussa, kun Avaruusboltsien pitkä alus liukuu erittäin hitaasti kameran edessä. Se jaksaa naurattaa minua joka kerralla, enkä edes tiedä, mikä siinä on enää niin hauskaa. Jos on innostunut scifistä ja tykkää Tähtien sodasta, niin kannattaa tämä vilkaista jo pelkästään kaikkien viittauksien takia. Joillekin tämä voi olla liian tyhmä, mutta itselleni se toimii jo nostalgian takia.

Elokuvan on ohjannut Yogurtia ja presidentti Skroobia näyttelevä Mel Brooks, joka toimi myös käsikirjoittajana yhdessä Ronny Grahamin ja Thomas Meehamin kanssa, sekä tuottajana yhdessä Ezra Swerdlow'n kanssa. Brooks selvästi hallitsee komedian taidot ja tämä on mielestäni hänen paras elokuvansa niistä, jotka olen nähnyt. Joskus harmittelen, miksei nykypäivänä enää tehdä komedioita niin kuin Brooksin pätkät. Kuvaus on sujuvaa, kuten myös leikkaus. Elokuvassa on käytetty Tähtien sodasta tuttuja liukumisleikkauksia, joissa kohtauksen alkaessa kuva liukuu edellisen kohtauksen viimeisen kuvan päälle. Äänitehosteita on käytetty mainiosti ja etenkin laseraseiden äänet ovat hyvin luotuja, kuten myös avaruusalusten lentelyt. Visuaalisesti elokuva ei ole kaikista huikein, mutta tarpeeksi toimiva kuitenkin. Lavasteet ovat hienoja ja puvustukset hauskoja. Musiikista vastaa John Morris, joka on luonut mainion soundtrackin elokuvalle. Leffassa kuullaan myös mm. tätä elokuvaa varten tehty The Spinnersin kappale Spaceballs.

Yhteenveto: Avaruusboltsit on mahtava Tähtien sota -parodia, jonka jaksaa katsoa yhä vain uudestaan ja joka naurattaa joka katselukerralla. Elokuvan aikana ei ehdi tylsistymään, sillä siinä tapahtuu kaiken aikaa jotain. Tällaisia parodioiden kuuluisi olla ja mukaan on yhdistetty toimivasti useampiakin scifileffoja. Oheistuotteille nauraminen on loistava lisä. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin tasokas ja parhaimmat näyttelijöistä ovat Bill Pullman ja Rick Moranis. Visuaalisesti elokuva ei ole erityisen näyttävä, mutta tyyli toimii. Musiikki on hyvää ja The Spinnersin Spaceballs saattaa jäädä junnaamaan päässä. Suosittelen elokuvaa erityisesti Tähtien sota -faneille, sillä he ymmärtävät parhaiten elokuvan vitsit ja viittaukset. Itse olen nähnyt Avaruusboltsit yli kymmenen kertaa ja tulen katsomaan sen vielä useasti elämäni aikana. Toivon kuitenkin, ettei huhuttua Spaceballs 2: The Search for More Money -elokuvaa koskaan tehdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wp.com
Spaceballs, 1987, Brooksfilms, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: Paranormal Activity (2007)

PARANORMAL ACTIVITY (2007)

Ohjaus: Oren Peli
Pääosissa: Micah Sloat ja Katie Featherston
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia / Festival Version: 1 tunti 37 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Paranormal Activityn ensiesitykset olivat loppuvuonna 2007, mutta viralliselle teatterikierrokselle se pääsi vasta 2009. Elokuvaa markinnoitiin kaikkien aikojen pelottavimpana elokuvana. Muistan, kun monet puhuivat elokuvasta ja se nousikin isoksi hitiksi. Paranormal Activityn budjetti oli noin 15 000 dollaria ja se tienasi yli sataseitsemän miljoonaa, joten voittoa tuli roimasti. Kuitenkaan silloin minua eivät kauhuelokuvat erityisemmin kiinnostaneet ja jätinkin Paranormal Activityn ja sen jatko-osat (joita tuntui tulevan joka vuosi) väliin. Jossain kohtaa aloin kuitenkin katselemaan kauhupätkiä, joten tiesin, että pitäisihän minun tämäkin sarja katsoa. Eräänä yönä yli vuosi sitten sarjan ensimmäinen osa tuli televisiosta ja tallensin sen. Katsoin elokuvan ja myöhemmin sen kolme jatko-osaa. Jostain syystä joulun jälkeen koin halua katsoa elokuvat uudestaan ja katsoinkin ensimmäisen osan Netflixista yhdessä tyttöystäväni kanssa, joka ei ollut elokuvia aiemmin nähnyt. Pimeässä huoneessa, kunnon äänentoistolla ja oikealla tunnelmalla elokuva toimi yllättävän hyvin vielä toisenkin katselukerran verran.

Micah ja Katie alkavat dokumentoimaan outoja asioita, joita tapahtuu heidän talossaan öisin.

Micah Sloat näyttelee Micahia, joka toimii pääasiassa kameran takana, sillä hän haluaa kuvata paranormaalit ilmiöt. Sloatin näyttelijätaidoista on sen takia hieman vaikea ottaa selvää, sillä häntä ei paljoa näe ruudulla. Tarpeeksi toimiva hän on kuitenkin. Paikoitellen Micah tuntuu pariskunnan fiksummalta osapuolelta, mutta välillä taas hölmömmältä, kun hän haluaa ostaa Ouija-laudan kommunikoidakseen demonin kanssa tai kun hänen on pakko kantaa kamera mukaan kaikkialle. Tilannetajua Micahilta ei oikein löydy.
     Sloatin tavoin myös Katie Featherston esiintyy elokuvassa omalla nimellään. Katie on kahdeksanvuotiaasta asti joutunut kestämään outoja tilanteita; joskus usein, joskus harvoin ja joskus ei ollenkaan. Featherston on roolissaan ihan hyvä, vaikka välillä hän hieman ärsyttääkin. Katie ei kestä yöllisiä outouksia ja hänellä alkaa hajoamaan pää elokuvan aikana. Elokuvassa nähdään myös pari muuta näyttelijää, mutta pääasiassa elokuva keskittyy vain Micahiin ja Katieen.

Paranormal Activity on yritetty saada näyttämään oikeiden amatööri-ihmisten kuvaamalta dokumentilta. Elokuvan alussa lukee teksti, jossa Paramount Pictures kiittää San Diegon poliisia ja tarinan pääparia videonauhasta. Tämän jälkeen elokuva lähtee suoraan liikkeelle. Koko juttu on toteutettu "found footage" -tyylillä, eli hahmot itse kuvaavat kaiken. Tästä syystä kuvaus ei usein ole mitä parhainta ja siinä on kotivideomeininki läpi elokuvan. Useissa "found footage" -elokuvissa tyyli ei toimi ollenkaan, mutta tähän se sopii erinomaisesti. Pakko se on kuitenkin myöntää, että välillä on epäuskottavaa, että kukaan nappaisi ensin kameraa, ennen kuin lähtee tekemään joitain elokuvan asioita, mutta pakkohan yleisölle on näyttää tapahtumat. Jotta dokumenttitunnelma säilyy vielä elokuvan loputtua, lopputekstejä ei tule ollenkaan, vaan katsoja joutuu tuijottamaan mustaa ruutua usean sekunnin ajan.

Mielestäni on hienoa, kuinka Paranormal Activity poikkeaa tavallaan hyvin paljon tavallisista nykykauhuelokuvista. Äkkisäikäytyksiä ei tule kovin montaa, eikä usein edes tapahdu mitään. Elokuva rakentaa jännitettä toimivasti pikkuhiljaa ja yksinkertaisin tavoin, jotta loppu tuntuisi pahemmalta. Paranormaalit asiat tapahtuvat pääasiassa öisin, joten kun aamu taas koittaa, katsoja voi huokaista helpotuksesta, sillä jälleen ollaan selvitty yhdestä yöstä. Joinain öinä saattaa näkyä vain jonkin varjo ja joskus ovi liikkuu itsekseen, alakerrasta kuuluu kolinaa tai valot menevät jossain huoneessa päälle. Jokaisen yön alussa lukee kuinka mones yö on kyseessä, sekä päivämäärä - elokuva alkaa kahdeksastoista syyskuuta 2006. Joillekin jännitys saattaa olla piinaava ja joillekin liian heppoista, sillä he kaipaavat paljon enemmän. Vaikka olinkin nähnyt elokuvan jo kertaalleen, jännitys tarttui minuun ja etenkin pimeässä huoneessa tunnelma välittyi juuri oikein. Erityisen pelottavasta elokuvasta ei ole kyse, mutta kun Paranormal Activity on päättynyt ja lähtee käymään vessassa pimeässä asunnossa, niin voi olla, että suuntaa ensin mahdollisimman nopeasti valokatkaisijalle. Lopputuloksena on ihan hyvä kauhupätkä, jonka jaksaa katsoa uudestaankin.

Elokuvan on ohjannut Oren Peli ja tämä on hänen ensiohjauksensa. Peli tuntuu tietävän, mitä haluaa kauhuelokuvalta ja hän on saanut hyvin toteutettua visionsa. Peli toimi myös käsikirjoittajana, tuottajana, kuvaajana, leikkaajana, roolittajana ja parissa muussakin roolissa, ja koko elokuva on kuvattu hänen talossaan. Vaikka elokuvalla on jonkinlainen käsikirjoitus, näyttelijät improvisoivat useat kohdat ja tekevät sen sujuvasti. Leikkaus on paikoitellen hieman hyppivää, etenkin kun kukaan ei edes paina mitään nappia kamerassa ja silti tapahtuu leikkaus. Musiikkia elokuvassa ei esiinny, mutta äänitehosteilla on päästy leikkimään. Öisin kuuluu voimakasta huminaa ja useassa kohtaa äänisuunnittelijat ovat keksineet oivia tapoja tuoda lisätunnelmaa mukaan. Näin tällä kertaa elokuvan kotiteatterijärjestelmän kanssa, jolloin äänitehosteet pääsivät kunnolla oikeuksiinsa. Efektejä on käytetty minimaalisesti ja niitä on hyödynnetty mainiosti.

Paranormal Activitysta on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen festivaaliversio, virallinen teatteriversio, sekä "unrated edition". Festivaaliversio on kymmenisen minuuttia pidempi kuin kaksi muuta ja jokaisessa on erilainen loppu. Itse olen nähnyt elokuvasta vain teatteriversion ja sitä suosittelenkin, sillä kun jatko-osat otetaan mukaan, ei kahden muun version loppuratkaisuissa ole oikein järkeä. Muut loppuratkaisut ovat nähtävissä esimerkiksi YouTuben kautta.

Yhteenveto: Onko kyseessä kaikkien aikojen pelottavin elokuva, niin kuin sitä markkinoitiin? No ei. Paranormal Activity ei ole sinänsä pelottava, mutta se kyllä saa katsojansa jännittämään todella yksinkertaisin tavoin. Yökohdat saavat katsojan jäämään paikoilleen odottamaan, mitä tapahtuu seuraavaksi. On hienoa, ettei joskus edes oikeastaan tapahdu mitään. Vaikka Katie Featherston ja Micah Sloat eivät ole mitä parhaimmat näyttelijät, he suoriutuvat osistaan toimivasti ja heitä jaksaa katsoa koko elokuvan ajan. Oren Pelin visio kauhuelokuvasta on hyvä ja hän on tehnyt hyvää työtä esikoisohjauksensa kanssa. Yllättävää kyllä, "found footage" -tyyli toimii. Loppu saattaa tulla hieman yllätyksenä, mutta sen voi myös arvata, jos seuraa tarkasti. Elokuvan katsomisen jälkeen ei erityisemmin houkuta asua omakotitalossa, enkä oikein ymmärrä, miten päähenkilöillä on sellaiseen varaa tai mihin he edes tarvitsevat sen kokoisen kämpän? Joka tapauksessa suosittelen Paranormal Activitya kauhun ystäville ja sellaisille, jotka kaipaavat jonkinlaista säikyttelyelokuvaa iltaansa. Suosittelen tosiaan katsomaan elokuvan pimeässä. Jos elokuvaa katsoo tarkkaan, niin voi huomata, että joitain tuotemerkkejä on digitaalisesti sotkettu.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.chasness.files.wordpress.com
Paranormal Activity, 2007, Solana Films, Blumhouse Productions

Arvostelu: Split (2016)

SPLIT

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: James McAvoy, Anya Taylor-Joy, Haley Lu Richardson, Jessica Sula, Betty Buckley, Sebastian Arcelus ja Brad William Henke
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Kiinnostuin Splitista heti, kun kuulin, mikä siinä on ideana ja kuka esiintyy sen pääosassa. James McAvoy näyttelemässä sivupersoonahäiriöistä miestä, jolloin hänellä olisi useita rooleja. Ja kun kyseessä olisi trilleri, idea voisi toimia mainiosti. Sitten kuulin, että elokuvan on ohjannut M. Night Shyamalan ja kiinnostukseni laski. Shyamalan on nimittäin mielestäni yksi huonoimmista elokuvaohjaajista, jonka tiedän. Olen nähnyt seitsemän hänen elokuvistaan ja vain Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ovat olleet hyviä, ja nekin ilmestyivät yli 15 vuotta sitten. The Visitin (2015) jätin kokonaan väliin, sillä koin, ettei minun kannata tuhlata aikaa jälleen yhteen hänen "huimista visioistaan". Shyamalan osaa keksiä toimivia ideoita, mutta kun hänen kuuluisi vain keksiä ideoita, ei kirjoittaa kokonaisia tarinoita. Hän onnistuu pilaamaan elokuvansa tyhmääkin tyhmemmillä juonenkäänteillä ja pelkäsin, että Splitissa käy täsmälleen näin. Silti aihe kiinnosti minua niin paljon, että pakkohan se oli nähdä. Jos Shyamalan olisikin oppinut jotain vuosien varrella. Tai jos McAvoy yksinään kannattelisi koko elokuvaa tarpeeksi, jotta tarinakin toimisi siinä sivussa...

Mies sieppaa kolme teinityttöä ja pitää heitä lukittuina huoneessa. Tytöt yrittävät keksiä suunnitelman paetakseen ja päättävät hyödyntää sitä, että heidät siepannut mies Kevin kärsii useista persoonista.

James McAvoy näyttelee Kevinia, kahdestakymmenestäkolmesta sivupersoonasta kärsivää miestä. Persoonia on mm. muodista kiinnostunut Barry, yhdeksänvuotias Hedwig, elegantti Patricia ja tytöt kidnapannut silmälasipäinen Dennis, jonka on pakko pitää asiat kaiken aikaa siisteinä ja järjestyksessä. Tylsä asia elokuvassa on, että muita persoonia ei erityisemmin nähdä. Katsojana on hieman vaikea ymmärtää syytä sille, miksi persoonia pitää olla yli kaksikymmentä, jos edes puolta niistä ei edes esitellä. Hahmo on silti kiehtova ja useat persoonat tekevät hänestä arvaamattoman. James McAvoy on huikea rooleissaan ja olisi ollut hienoa nähdä lisää persoonia esitettäväksi. Denniksena McAvoy on uhkaava, Barryna hieman huvittava, Hedwigina kummallinen lässyttäjä mutta silti karmiva ja Patriciana elegantti nainen. McAvoy vetää kaikki roolinsa upeasti ja näyttää jälleen olevansa erinomainen näyttelijä.
     Kolme kidnapattua teinityttöä ovat Casey (Anya Taylor-Joy), Claire (Haley Lu Richardon) ja Marcia (Jessica Sula). Casey on tytöistä isoimmassa roolissa ja välillä näytetään hänen lapsuusmuistojaan. Hän ottaa tilanteen rauhallisemmin kuin muut, mutta samalla miettii keinoja päästä vapaaksi. Claire sen sijaan haluaa käydä heti sieppaajan päälle ja paeta väkivallan avulla. Marciassa on vähän kumpaakin: hän haluaa paeta ja tehdä asialle heti jotain, mutta hän ei ole yhtä rauhaton kuin Claire. Kaikki kolme tyttöä ovat hyviä rooleissaan - etenkin Taylor-Joy, joka osoittaa hienosti pelkoa ja jonka hahmoa syvennetään taidokkaasti.
     Kevinia tutkii ja auttaa Betty Buckleyn näyttelemä tohtori Fletcher. Hän on päässyt jotenkin perille Kevinin eri persoonista ja pystyy sen takia olemaan tukena Kevinille. Yleensä tohtori Fletcherin vastaanotolla tuntuu käyvän muotiheppu Barry, sillä hän on nähdyistä hahmoista kaikkein järkevin. Buckley on mainio rauhoittavan tohtorin roolissa.
     Elokuvassa nähdään myös Sebastian Arcelus Caseyn isänä ja Brad William Henke Caseyn setänä. M. Night Shyamalan tekee tietysti lyhyen cameon, kuten muissakin hänen elokuvissaan.

Splitissä tosiaan on mielenkiintoinen lähtökohta. Kevin sieppaa kolme tyttöä syntymäpäiväjuhlista ja lukitsee heidät huoneeseen. Kevinin eri persoonien esittely hoituu todella toimivasti ja on kiinnostavaa seurata, miten tytöt reagoivat outoon sieppaajaan. Pilaileeko hän heidän kustannuksellaan, vai onko hänen mielessään oikeasti vikaa? Jos jotain, niin ainakin Kevin on äärimmäisen arvaamaton ja siten aidosti pelottava. Jännitystä nostatetaan taidokkaasti ja mukaan luodaan todella ahdistavaa ilmapiiriä. Hahmojen epätoivo välittyy hienosti katsojaan ja itsekin alkaa pohtimaan erilaisia keinoja päästä pakoon, vaikka haluaisi myös jäädä näkemään, mitä kaikkia eri puolia Kevinistä paljastuu. Samalla mukana on kiehtovaa mystisyyttä, kun tohtori Fletcher alkaa avaamaan Kevinin menneisyyttä ja kertomaan samanlaisista monipersoonallisista ihmisistä.

Harmillisesti mukaan mahtuu myös tiettyjä heikkouksia, kuten turhankin selittelevää dialogia, mikä on hieman ristiriidassa hyvin luodun mysteerisen kerronnan kanssa. Lisäksi elokuvan loppuhuipennus muuttuu kummalliseksi, eikä aluksi voi olla täysin varma, lähtikö leffa juuri parempaan vai huonompaan suuntaan? Huipennus on paikoitellen hieman pöhkö, mutta samalla myös karmiva. Lopussa tuleva twisti muuttaa kuitenkin koko elokuvan merkityksen ja saa katsojan suun loksahtamaan auki. Tietyt heikkoudetkin antaa pienesti anteeksi, kun alkaa pyörittelemään päässä erilaisia tapoja jatkaa tarinaa. Kaikkein isoin twisti elokuvassa on kuitenkin se, että Shyamalan osaa yhä, jos niin vain haluaa. Hänen ohjauksensa on todella taidokasta ja vaikka hänen käsikirjoituksestaan löytyy kehnommatkin puolensa, osoittaa hän suurta lahjakkuutta ja saa epätoivoon vajonneet faninsa näkemään toivon kipinän. Split on ehdottomasti yksi Shyamalanin parhaista elokuvista.

Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti. Leffa on täynnä tyylikkäitä kuvia ja kuvauksella luodaan lisää jännittävää ilmapiiriä. Myös leikkaus on erittäin oivallista. Visuaalisia tehosteita ei ole erityisemmin käytetty, mutta leffan lavasteet ja maskeeraukset ovat hienot. Äänitehosteilla on tuotu toimivia lisäyksiä mukaan. Musiikista vastaa West Dylan Thordson, joka myös tuo oman panoksensa tunnelman kasvattamiseen.

Yhteenveto: Split on yksi M. Night Shyamalanin parhaista elokuvista... mikä ei kerro vielä paljoa, koska lähes kaikki niistä ovat huonoja. Tämä on kuitenkin aidosti todella hyvä ja Shyamalan osoittaa taitonsa rakentaessaan jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä. Tätä vain vahvistaa monta eri persoonaa sisällään pitävää Keviniä näyttelevä James McAvoy, joka on aivan loistava roolissaan. Harmi vain, ettei hahmon jokaista persoonaa esitelty edes parin minuutin ajan siellä täällä elokuvan aikana. Muutenkin näyttelijänsuoritukset ovat mainiot. Loppupäässä leffa vaikuttaa menevän hieman heikompaan ja hölmömpään suuntaan, mutta filmin päätös nostaa tason takaisin ylös ja jättää katsojan vaatimaan lisää. Shyamalan osoittaa, että hänessä onkin vielä toivoa ja jonkinlaisella mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä hänellä on tulevaisuudessa tarjottavanaan. Etenkin ohjaajan faneille Split on pakkokatsottavaa ja tervetullut yllätys jatkuvien pettymysten jälkeen. Muutenkin synkistä ja ahdistavista trillereistä pitäville elokuva tulee toimimaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.1.2017 - Muokattu 8.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Split, 2016, Blinding Edge Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Live by Night (2016)

LIVE BY NIGHT (2016)

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Chris Messina, Robert Glenister, Remo Girone, Sienna Miller, Chris Cooper, Elle Fanning, Zoe Saldana, Matthew Maher ja Brendan Gleeson
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangsteri- ja mafiaelokuvat eivät ole sinänsä minun juttuni. Ensimmäinen The Godfather (1972) on ihan hyvä ja Johnny Deppin tähdittämä Public Enemies (2009) on ihan kiva, mutta muuten aihe ei erityisemmin nappaa. En siis ollut kovin innoissani, kun kuulin, että Ben Affleckin uusi ohjaustyö Live by Night olisi juurikin gangsteripätkä. Affleck ei muutenkaan ole kovin kummoinen näyttelijä, vaikka näyttikin viime vuonna olevansa loistava valinta uudeksi Batmaniksi. Hänen kolmesta aiemmasta ohjaustyöstään olen nähnyt kaksi uusinta, eli mainion The Townin (2010) ja yliarvostetun Argon (2012). Ajattelin, että ehkä Affleck saisi kuitenkin gangsteriaiheen toimimaan minulle ja päätin ennakkoluuloistani huolimatta mennä katsomaan elokuvan. Lehdistönäytökseen en päässyt, sillä junaliikenne oli jäänyt jumittamaan samaisena aamuna niin pahasti, että olisin missannut elokuvan ensimmäiset kaksikymmentä minuuttia. Sovimmekin siis isäni kanssa, että käymme pitkästä aikaa yhdessä elokuvissa. Ennakkoluulojani eivät yhtään helpottaneet, ettei Live by Night saanut kovin lämmintä vastaanottoa. Toivoin kuitenkin, että kyseessä olisi edes ihan hyvä elokuva.

Joe Coughlin janoaa kostoa gangsteri Albert Whitelle ja ryhtyy mafiapomo Maso Pescatoren hommiin, löytääkseen Whiten. Samalla Coughlinin täytyy suojella Pescatoren rommibisnestä Floridan Ybor Cityssa, jonka White yrittää tuhota.

Pääosassa Joe Coughlinina nähdään Ben Affleck, joka vetää roolin aika perinteiseen tyyliinsä ilmeellä, josta ei oikein osaa sanoa, onko Affleck surullinen, vihainen vai unelias. Silti Affleck toimii roolissaan ja tyylikäs puku istuu hänelle (hattu ei niinkään). Välillä Affleck puhuu hieman mumisten, mutta onneksi on olemassa tekstitykset. Joe oli joskus kunnollinen mies, kuten yllä oleva julistekin sanoo, mutta hän on kuitenkin kääntynyt rikollisen tielle ja ryösteleekin jenginsä kanssa paikkoja. Hän ei haluaisi mukaan Whiten ja Pescatoren väliseen sotaan, mutta kun pitää kostaa, niin siihen täytyy löytää keinot. Joen oikeaa kättä, hyvää ystävää ja rikolliskumppani Dionia esittää Chris Messina. Hahmo hoitaa tappamisia kylmästi Joen puolesta, mikä toi oman lisäyksen muuten unohdettavaan hahmoon.

     Gangsteri Albert Whitea näyttelee Robert Glenister, joka ei täysin toimi uhkaavana rikollispomona, vaikka vähän sellaiselta näyttääkin. Whitella ei ole erityisemmin muuta persoonallisuutta kuin että hän on "paha". Enemmän uskottavuutta löytyy Maso Pescatorea esittävältä Remo Gironelta, joka sopii toimivasti mafiapomon rooliin. Kummatkin arvostavat uskollisuutta ja hyviä alaisia.

     Sienna Miller esittää Albert Whiten naisystävä Emma Gouldia, johon Joe iskee silmänsä. Pari rakastuukin heti elokuvan alussa ja yrittää piilotella suhdettaan Whitelta. Gould on hyvä roolissaan, mutta hahmosta olisi voinut paremmin tulla esille kiinnijäämisen pelko.
     Ybor Cityn poliisipäällikkö Figgisia näyttelee Chris Cooper, joka on korruptoitunut tapaus ja antaakin Joen tehdä rikollisia toimiaan vapaasti. Epärehdit poliisit ovat usein toimivia hahmoja, eikä Figgis ole poikkeus. Cooper vetää roolinsa mainiosti, kuten myös hänen tytärtään, Loretta Figgisia esittävä Elle Fanning, joka on saanut minut jo pariin otteeseen vakuutettua lahjoistaan. Loretta ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Fanning saa tuotua tunnetta hieman ristiriitaiseen hahmoon.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Maher riehuvana rikollisena RD Pruittina, joka tekee mitä huvittaa, Zoe Saldana Joen toisena ihastuksena Gracielana, sekä Brendan Gleeson Joen isänä, poliisipäällikkö Tom Coughlinina.

Live by Night tapahtuu 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Ajankuva onkin tuotu mainiosti elokuvaan mukaan. Rakennukset, puvut ja autot lisäävät oikeaa henkeä. Myös ihmisten tapa puhua ja toimia ovat erilaisia nykypäivään verrattuna. Rasismia on ilmassa, eivätkä monet hahmot hyväksy esimerkiksi Dionia ja Gracielaa heidän taustojensa vuoksi. Tekijät ovat olleet rohkeita tuodessaan aikakautta elokuvaan. Maailman toteutuksessa ei olekaan mitään vikaa. Ongelmat löytyvät Live by Nightin juonesta. Pohjana on kostotarina, joka yleensä toimii, mutta mukaan on tungettu paljon muutakin. Tietenkin kostotarinalle täytyy luoda hieman lisäsisältöä ja siksi Joen tehtävänä on pitää Ybor Cityn rikollisuutta yllä. Valitettavasti hieman ennen puolta väliä tarina alkaa poukkoilemaan vähän sinne sun tänne ja mukaan tulee paljon asioita, joilla ei loppujen lopuksi ole oikeastaan mitään väliä.

Sen lisäksi, että Joen täytyy kostaa Whitelle ja tehdä rikollisuuksia, hänen täytyy selvitä rasistijärjestö Ku Klux Klanista, syntejä vastustavista kristityistä ja yksittäisestä huligaanista. Elokuva kulkee sekavasti eteenpäin ja välillä on vaikea pysyä mukana. Jossain kohtaa yritetään rakentaa kasinokin kaupunkiin. Yksittäisiä asioita olisi voinut ottaa pois, jolloin Live by Night olisi toimivampi ja selkeämpi paketti. Yllättävää kyllä, vaikka tarinaan on tungettu mukaan ylimääräisiä juttuja, elokuva muuttuu toisella puoliskollaan pitkäveteiseksi. Onneksi mukana on tyylikkäitä toimintakohtauksia, jotka eivät mene kertaakaan ylitseampuvasti. Aseilla räiskitään ja nyrkeillä mätkitään. Verta roiskuu ja osumat näyttävät sattuvan, jolloin toimintakohtaukset ovat selkeästi vaikuttavinta Live by Nightissa. Mukana on myös hienosti tehty autotakaa-ajo. Huumoria ei oikeastaan ole, vaikka pari kertaa voikin katsojana hymähtää. Jos tarinasta olisi pudottanut pari asiaa pois ja lyhentänyt elokuvaa vaikka vartilla, kyseessä olisi mainio gangsterileffa. Tällaisenaan se jää vain ihan kivaksi, eikä sitä luultavasti muista enää loppuvuodesta.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Joen näyttelijä Ben Affleck, joka on myös käsikirjoittanut tarinan. Leffa perustuu Dennis Lehanen kirjaan "Live by Night" (2012), jolla ei ole vielä suomikäännöstä. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Kohtauksien sisällä leikkaukset ovat ihan toimivia, mutta muuten elokuva tuntuu välillä hidastelevan liikaa ja välillä menevän liian nopeasti eteenpäin. Kaikkein kamalinta leikkauksen osalta olivat yhden kohtauksen oudot pysäytyskuvat, jotka näyttivät lähinnä leikkausvirheiltä. Lavastusta ja puvustusta täytyy kehua ajankuvan luomisesta. Ääniefektit ovat hyvin toteutettuja ja vanhojen aseiden laukeamiset kuulostavat selkeästi erilaisilta kuin nykypäivänä. Harry Gregson-Williams on säveltänyt mukaan musiikkia, mutta ne hukkuvat täysin unholaan jo elokuvan aikana.

Yhteenveto: Live by Night voisi olla mainio gangsterileffa, mutta se sisältää liian paljon kaikkea ja silti tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Pudottamalla muutamia asioita pois tarinasta, elokuva kulkisi paremmin eteenpäin. Ben Affleck on ihan hyvä pääosassa ja muutkin näyttelijät vetävät enemmän tai vähemmän hyvät suoritukset. Elle Fanningista tullaan kuulemaan vielä useasti. Ajankuva on upeasti luotu ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Veren määrä yllätti minut positiivisesti ja pidänkin siitä, kun nykypäivänä pääsee edes joskus kokemaan toimintakohtauksia, joissa on oikeasti munaa näyttää raakuuksia. Jos gangsterielokuvat ovat juttunne, niin vilkaiskaa toki Live by Night. Muuten tämä ei välttämättä erityisemmin toimi. Lapsille tätä ei todellakaan ole suunnattu. Seuraavana Affleckin ohjaustyönä on luvassa The Batman, jossa hän myös esittää pääosaa. Toivon, että Warner Bros. antaa Affleckille vapaat kädet elokuvan kanssa, sillä se voisi tuoda toivoa muuten epäonnistuneelta vaikuttavaan DC:n elokuvauniversumiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 17.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.cosmicbooknews.com
Live by Night, 2016, Warner Bros. Pictures, Pearl Street Films, Appian Way

Arvostelu: The Lord of the Rings / Taru sormusten herrasta (1978)

THE LORD OF THE RINGS (1978)

TARU SORMUSTEN HERRASTA

Ohjaus: Ralph Bakshi
Pääosissa: Christopher Guard, William Squire, Michael Scholes, John Hurt, Simon Chandler, Dominic Guard, Anthony Daniels, Michael Graham Cox, David Buck, Norman Bird, Peter Woodthorpe, Fraser Kerr ja Philip Stone
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

J.R.R. Tolkienin kirjoittama "The Lord of the Rings" -kirjatrilogia (1954-1955), eli suomalaisittain "Taru sormusten herrasta" -trilogia on yksi maailman suosituimmista tarinoista. Minulle on lapsena luettu trilogia ainakin kerran läpi ja olen itse lukenut trilogian kertaalleen. Rakastan trilogian tarinaa, mutta en niinkään itse kirjoja. Eniten pidän Peter Jacksonin ohjaamista, täydellisyyttä hipovista elokuvista The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring (2001), The Lord of the Rings: The Two Towers (2002) ja The Lord of the Rings: The Return of the King (2003), jotka perustuvat kirjoihin. Ne olen katsonut useaan otteeseen; yleensä kerran vuodessa. Kuitenkin ennen kuin nämä huikeat Jacksonin elokuvat ilmestyivät, ohjaaja Ralph Bakshi teki kirjatrilogiasta animaatioelokuvan vuonna 1978 nimeltä The Lord of the Rings. Olen ollut jo kauan tietoinen tästä animaatioversiosta, mutten ollut koskaan aiemmin katsonut sitä. Olin kuullut, että siinä tarina jätetään kesken, eikä elokuvalle koskaan tehty jatkoa ja että kyseessä ei olisi kovin hyvä elokuva. Muutenkin hirvitti, että miten puolet trilogiasta olisi saatu tungettua vähän yli kaksituntiseen elokuvaan, kun yksikään Jacksonin elokuvista ei kestä alle kolmea tuntia. Muutamaan otteseen minulla on ollut tilaisuus katsoa The Lord of the Rings, mutta olen silti jättänyt tilaisuudet väliin. Kuitenkin eilisiltana, kun tyttöystäväni kanssa mietin, mitä katsoisimme, päädyimme lopulta katsomaan The Lord of the Ringsin, sillä se löytyi hänen hyllystään, eikä hänkään ollut nähnyt sitä kokonaan. Se luultavasti jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kerraksi, kun katson kyseisen version "The Lord of the Ringsista"...

Hobitti Frodo Reppuli lähtee matkalle Keski-Maan halki tuhotakseen pahan Sauronin Valtasormuksen, jonka hän on Bilbo-sedältään saanut. Mukanaan hänellä on kahdeksan eri lajien edustajaa.

Christopher Guard ääninäyttelee Frodo Reppulia, joka on hobitti. Hobitit ovat lyhytkasvuisia heppuja, jotka kävelevät paljain jaloin ja tykkäävät syödä ja juoda. Vaikka tarinan mukaan Frodo on aikuinen, tässä hän vaikuttaa vain karvajalkaiselta lapselta. Hahmoa ei erityisemmin syvennetä elokuvassa, vaikka loppupuolella hän yrittääkin repliikkien avulla selittää Sormuksen aiheuttamasta tuskasta.
     William Squire esittää viisasta Gandalf-velhoa, joka lähettää Frodon matkalleen. Gandalf on parhaiten kirjasta elokuvaan siirretty hahmo ja tuntuukin sellaiselta kuin pitääkin. Gandalf heiluttelee käsiään paljon selittäessään asioita.
     Jostain syystä Frodon uskollisesta Sam-ystävästä on tehty jollain lailla älyllisesti vajaa. Hahmo tuijottelee useasti tyhjin silmin ja suu auki asioita, vaikuttaen todella tyhmältä. Sam on myös hobitti ja häntä ääninäyttelee Michael Scholes. Hahmo vain ilmestyy mukaan yhtäkkiä, eikä häntä pohjusteta ollenkaan.
     Legendaarinen John Hurt esittää Aragorn-nimistä miestä, joka Gandalfin ystävänä auttaa Frodoa tämän matkassa. Aragorn on oikeasti kruununperijä, muttei ole valmis ottamaan kuninkaan roolia vastaan. Tämä asia lähinnä vain mainitaan elokuvassa, eikä siihen erityisemmin syvennytä. Aragorn tuntuu kuitenkin muuten muistuttavan kirjojen soturihahmoa. Jostain syystä Aragornille on päätetty pistää vaatetukseksi minihametta muistuttava vaate, jolloin hänen jalkansa ovat lähes paljaat, korkeavartisista kengistä huolimatta. Kasvonpiirteiltään Aragorn muistuttaa paikoitellen näyttelijä Jackie Chania.
     Samin tavoin myös hobitit Merri ja Pippin yksinkertaisesti vain ilmestyvät mukaan tarinaan ilman selitystä. Hahmoja ei oikein voi erottaa toisistaan, eivätkä he oikeastaan tee mitään elokuvassa. Merrin äänenä kuullaan Simon Chandler ja Pippinia ääninäyttelee Frodon esittäjän pikkuveli Dominic Guard. Sormuksen saattueeseen, johon aiemmin mainitut kuuluvat, kuuluu myös mies nimeltä Boromir (Michael Graham Cox), haltia Legolas (Anthony "C-3PO" Daniels) ja kääpiö Gimli (David Buck). Merrin ja Pippinin tavoin nämä kolme hahmoa tuntuvat enemmän tai vähemmän olevan mukana vain, koska ovat mukana kirjoissa. Boromirilla on hieman tekemistä, mutta Legolas ja Gimli eivät oikeastaan pääse millään lailla esille. Myös Boromirilla on Aragornin tyyliin hieno lanneasuste. Ja hienolla tarkoitan ihan kauheaa. Kauhea on myös Boromirin viikinkikypärä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Fraser Kerrin ääninäyttelemä paha velho Saruman, Philip Stonen esittämä ihmiskuningas Théoden, André Morellin esittämä haltia Elrond, Norman Birdin ääninäyttelemä hobitti Bilbo Reppuli ja Peter Woodthorpen esittämä Klonkku, joka omisti Sormuksen parin vuosisadan ajan. Klonkku on lempihahmoni "Taru sormusten herrasta" -tarinasta ja siksi minulle tuotti suurta tuskaa katsoa, millainen versio tässä elokuvassa hahmosta esiintyy. Jostain kumman syystä tämä Klonkku puhuu lähes täydellistä, eleganttia englantia, vaikka suhiseva s-kirjain välillä löytyykin mukana. Klonkku on ihan hyvin suunniteltu ulkonäöltään, mutta muuten toteutus ei toimi.

En nyt oikein tiedä, pitäisikö sitä itkeä vai nauraa... tämä elokuva on aivan hirveä pyhäinhäväistys upeasta tarinasta! Aluksi lyhyessä introssa selitetään tarinan lähtökohdat. Paha Sauron rakentaa itselleen Sormuksen, jonka voiman avulla hän alistaa koko Keski-Maan tahtoonsa. Ihmiset ja haltiat lähtevät taistoon ja voittavat Sauronin, saaden Sormuksen itselleen. Kuitenkin vuosien varrella Sormuksen omistaja on vaihtunut pariin otteeseen ja lopulta se on päätynyt Frodolle. Velho Gandalf tajuaa, että kyseessä on juurikin Sauronin Sormus ja lähettää Frodon vaaralliselle matkalle, jonka tarkoituksena on tuhota Sormus. Jos ei ole koskaan lukenut kirjatrilogiaa tai ei ole nähnyt Peter Jacksonin elokuvia, nopea intro ei luultavasti avaa tarinaa tarpeeksi hyvin. Vaikka itse tiedän tarinan lähes ulkoa, minulle tuotti vaikeuksia pysyä perässä, sillä elokuvaa hyppii kaiken aikaa, eikä selitä oikein mitään. Tekijät ovat tehneet elokuvan sillä olettamuksella, että kaikki katsojat ovat lukeneet Tolkienin kirjat.

Elokuvan tahditus on erittäin huonosti rakennettu. Alku jolla katsojat pitäisi saada mukaan, epäonnistuu totaalisesti, eikä selitä lähtökohtia tarpeeksi rauhallisesti, jotta juonesta saisi käsityksen, mutta elokuvassa on useita kohtauksia, jotka vain kestävät ja kestävät ilman mitään syytä. Useita kohtia ja hahmoja on pudotettu pois tarinasta, mutta jotkut jutut ovat mukana liiankin kauan. Tekijät ovat sentään tajunneet pudottaa pois ärsyttävän Tom Bombadilin, joka pilaa kirjoja. Kun Sormuksen saattueen hahmot esitellään nimeltä, heidät näytetään kävelemässä lumisateessa, jolloin hahmojen ulkonäöstä ei saa mitään selvää. Joidenkin mielestä kertomistavalla ei ole väliä, jos tarinan tietää hyväksi. Tämä elokuva on osoitus siitä, että kertomistavalla todella on väliä. "Taru sormusten herrasta" on hieno tarina ja tekijät ovat onnistuneet pilaamaan sen täysin tekemällä aivan hirveän version. Ja tosiaan tarina jää tässä pahasti kesken ja elokuva päättyy noin puoleen väliin trilogian toisesta osasta. Jatkoa ei koskaan tehty, koska tästä elokuvasta ei erityisemmin pidetty. Enkä ihmettele miksei. Ihan oikeasti, vältelkää tätä teosta ja katsokaa Jacksonin elokuvat. Ne kestävät yhteensä alle tai yli kymmenen tuntia, riippuen siitä katsotteko teatteri- vai pidennetyt versiot, mutta ne ovat sen arvoiset.

Ensimmäinen tunti elokuvasta menee yllättävän nopeasti, sillä tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin. Toinen puolisko kuitenkin lähinnä vain puuduttaa ja viiden vartin jälkeen, kun siirrytään trilogian toiseen osaan, katsojana toivoisi jo elokuvan päättyvän. Elokuvassa on kyllä muutama ihan viihdyttävä osio ja paikoitellen elokuvan huonoudelle voi jopa nauraa. Valitettavasti kokonaisuus ei ole kuitenkaan sellainen, että The Lord of the Rings olisi niin huono, että se olisi jo hyvä elokuva. Taistelukohtaukset ovat aika myötähäpeällistä katsottavaa, eivätkä muutamasta örkistä koostuvat armeijat erityisemmin pelota. Tunteet eivät välity katsojalle oikeastaan lainkaan ja jotkut tärkeät kohdat ovat tehty niin päin helvettiä, että tekisi mieli repiä levy soittimesta ja viskata se parvekkeelta mahdollisimman kauas. Jos ei muuta, niin ainakin elokuvan levyä voi käyttää frisbeenä. Kun lopputekstit vihdoin alkavat, niin voi huokaista helpotuksesta ja pistää elokuvan jonnekin ullakon perälle, minne se voi rauhassa mädäntyä.

Jostain syystä hobitit eivät ole kirjojen tapaan samanpituisia kuin lapset, vaan heidän päänsä yltävät suunnilleen aikuisten olkapäiden kohdalle. Yleisestikin lyhyemmiksi mietityt kääpiöt ovat samanpituisia kuin ihmiset ja haltiat. Animointi ei ole kovin kummoista ja vaikka piirrosjälki onkin ihan kivasti tehty, hahmot ovat huonosti suunniteltuja. Taustat ovat paikoitellen onnistuneita. Esimerkiksi haltioiden asuttama Rivendell on visuaalisesti tyylikkään näköinen. Mukana on myös jostain syystä oikeita kuvia ja animaation lisäksi elokuvassa on käytetty oikeita näyttelijöitä, joiden päälle on animoitu. Varsinkin taistelukohtauksista tulee vielä kehnompia, kun joutuu katsomaan piirroshahmojen ja oikeiden näyttelijöiden välistä mätkimistä. Siitä tulee lähinnä mieleen Space Jam (1996), eikä "Taru sormusten herrasta". Oikeiden näyttelijöiden ja kuvien käyttäminen pilaa elokuvaa entisestään. Aluksi se ei ole niin häiritsevää, mutta tekniikan käyttö lisääntyy läpi elokuvan, jolloin se ärsyttää. Elokuvan päävastusörkit ovat kummallisen näköisiä ja niiden päät muistuttavat hieman susia. Pahat mustat ratsastajat, eli sormusaaveet, eli nazgûlit ovat erittäin naurettavia kävellessään oudosti. The Lord of the Ringsissa on käytetty muitakin kikkoja, jotka eivät toimi lainkaan.

Uskoisin, että ohjaaja Ralph Bakshi on yrittänyt kaikkensa ja että hän rakastaa Tolkienin kirjoja, mutta studio on pistänyt hänet tekemään erilaisen elokuvan kuin hän haluaisi. Bakshi nimittäin aikoi tehdä tästä ensimmäisen osan ja ohjata myöhemmin toisen osan, joka olisi käsitellyt loppupuolikkaan tarinasta. Studio kuitenkin uskoi, että jos nimessä lukisi "Osa 1", ihmiset eivät kävisi katsomassa elokuvaa. Sen takia kaikki luulivat näkevänsä koko tarinan elokuvamuodossa. Voin vain kuvitella katsojien pettymyksen, kun tarina katkeaa kuin seinään. Puhumattakaan siitä, että he näkivät juuri aika kohtuuttoman paskan elokuvan rakastamastaan kirjasarjasta. Visuaalinen ilme ei tosiaan ole parhaasta päästä, mutta myös äänimaailma tuottaa pettymyksen. Välillä äänitehosteet ovat ihan hyviä, mutta paikoitellen naurettavan huonoja. Yhdessä kohtaa äänet katoavat kokonaan, jolloin luulin hetken, että televisiosta rikkoutuivat kaiuttimet. Musiikista vastaa Leonard Rosenman ja vaikka osa hänen sävellyksistään ovatkin mahtipontisia, ne eivät huonon elokuvan takia jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: The Lord of the Rings on tyylikäs osoitus siitä, miten jonkin todella hienon voi pilata totaalisesti. Tarina hyppii ja loikkii eteenpäin, eikä elokuvaa tehdessä ole yhtään mietitty, että katsojat eivät ehkä olekaan lukeneet Tolkienin kirjoja. Lyhyt intro ei saa selitettyä lähtökohtia tarpeeksi onnistuneesti ja alku lähtee muutenkin käyntiin liian äkkinäisesti. Välillä elokuva kiirehtii ja välillä taas junnaa paikoillaan. Ensimmäinen puolikas menee jokseenkin kivuttomasti, mutta toisen puolikkaan kohdalla toivoisi jo elokuvan päättyvän. Ääninäyttely ei ole kovin kummoista, kuten ei ole animointikaan. Oikeiden näyttelijöiden ja kuvien hyödyntäminen saa elokuvan näyttämään erittäin halvalta tekeleeltä. Mikään elokuvassa ei oikeastaan vakuuta ja tarina katkeaa kuin seinään. Jatkoa ei koskaan tullut, vaikkakin eri yhtiö teki vuonna 1980 animaatioleffan The Return of the King, jossa tarina saa päätöksen. Jos et ole lukenut Tolkienin kirjoja tai katsonut Peter Jacksonin elokuvatrilogiaa, jätä tämä hirveys väliin, sillä tämä ei luultavasti aukea mitenkään. Lue kirjat ja katso Jacksonin elokuvat, mutta välttele The Lord of the Rings -animaatiota niin hyvin kuin vain on mahdollista. Vain parin viihdyttävän jutun ja loistavaksi tietämäni tarinan takia elokuva saa yhden lisäpisteen.

Kirjoittanut: Joonatan, 22.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.lotr.wikia.com
The Lord of the Rings, 1978, Fantasy Films, Bakshi Productions, Saul Zaentz Film Productions