Arvostelu: King Kong (2005)

KING KONG (2005)

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Naomi Watts, Adrien Brody, Jack Black, Andy Serkis, Thomas Kretschmann, Colin Hanks, Jamie Bell, Evan Parke ja Kyle Chandler
Genre: seikkailu
Kesto: 3 tuntia 7 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Vuonna 1933 ilmestyi hirviöelokuva nimeltään King Kong. Elokuva sai pääasiassa hyvän vastaanoton ja on vuosien varrella muodostunut klassikoksi. King Kong sai samana vuonna jatko-osan Son of Kong, mutta se sai lähinnä vain huonoja arvioita. Vuonna 1976 ilmestyi uusi versio, joka oli myös nimeltään King Kong, minkä lisäksi vuonna 2005 sai ensi-iltansa Peter Jacksonin ohjaama, vieläkin saman nimen alla kulkeva elokuva. Nyt kun hirviögorillasta on taas ilmestymässä uusi leffa, Kong: Skull Island (2017), halusin palata aiempaan filmatisointiin ja katsoa vuoden 2005 King Kongin uudestaan. Näin elokuvan ensimmäisen kerran joko vuonna 2006 tai 2007. Olin erittäin vaikuttunut näkemästäni ja sainkin elokuvan omakseni. Olen katsonut sen lähes joka vuosi ainakin kerran ja olen myös nähnyt alkuperäisen, vuoden 1933 King Kongin. Tämä Peter Jacksonin versio elokuvasta sai ilmestyessään kehuja, etenkin tehosteistaan, joista se voitti mm. Oscar-palkinnon. On kuitenkin erikoista, että vuosien varrella on alkanut tuntua, että ihmiset eivät enää erityisemmin pitäisi tästä elokuvasta. Itselläni se kuuluu suosikkielokuvieni joukkoon ja olen aina täynnä intoa katsoessani sitä. Katsoin elokuvan puoli kuukautta ennen uutta Kong: Skull Islandia ja olen sataprosenttisen varma, ettei tuo uusi pätkä voi mitenkään olla tämän King Kongin tasoinen teos.

Kuvausryhmä lähtee tekemään elokuvaa mystiselle Pääkallosaarelle. Siellä he törmäävät alkuasukasheimoon, joka sieppaa toisen päätähden, Ann Darrow'n ja uhraa hänet jättimäiselle gorillalle nimeltä Kong. Ryhmä ottaa tehtäväkseen pelastaa Annin, kun taas Ann ja Kong muodostavat erikoisen ystävyyden.

Pääosassa Ann Darrow'na nähdään Naomi Watts, joka suoriutuu roolistaan erinomaisesti. Watts tuo hahmoon oikeanlaista herkkyyttä ja hentoutta, eikä mikään ihme, että Kong kokee tarvetta suojella häntä kaikelta. Ann on pienissä teatteriesityksissä esiintyvä näyttelijä, joka haaveilee jostain isommasta. Elokuvaan pääseminen kuulostaa unelmalta, joka käy toteen - jos unelma siis sisältää villejä alkuasukkaita ja hirviömäisen apinan. Alkupuolella hahmo on täynnä elämää, kun taas saarella hän joutuu kaiken aikaa vaaratilanteisiin, jolloin pelko nousee. Hahmo muuttuu hienosti leffan aikana ja hänen kehittymistään on mielenkiintoista seurata.
     Yleensä komediarooleista tuttu Jack Black näyttelee elokuvan ohjaajaa, Carl Denhamia. Välillä Black ei tunnu täysin istuvan vakavasti otettavan hahmon rooliin, mutta vetää yleisesti ottaen osansa mainiosti. Carl on suuruudenhullu, joka kuvittelee olevansa paljon enemmän kuin oikeasti onkaan, eikä hän osaa arvostaa muuta kuin elokuvabisnestä. Carlilla tuntuu olevan taito pilata kaikki, mihin hän ryhtyy ja vähitellen hän alkaa itsekin huomata asian laidan. Saarella hahmo alkaa muuttua psykoottisemmaksi, jolloin Blackin tyhjä tuijotus pääsee parhaiten oikeuksiinsa.
     Adrien Brody esittää elokuvan käsikirjoittaja Jack Driscollia, jonka kanssa Annilla tulee jonkinlaista juttua. Brodysta löytyy tietynlaista "rähjäisyyttä" mitä Jackistakin, jolloin hän on sopiva rooliin. Hahmo vaikuttaa aluksi tavalliselta lukutoukalta, mutta kun Ann siepataan, Jackista alkaa kehkeytyä sankari.
     Kuvausryhmä kulkee Pääkallosaarelle tietty laivalla ja paatin miehistöön kuuluu erinomaisen laaja hahmogalleria. Thomas Kretschmann on Venture-laivan kapteeni Englehorn, joka ei erityisemmin pidä Carl Denhamista. Evan Parke on laivan perämies Hayes, joka johtaa pelastusretkeä ja jolta tuntuukin löytyvän oikeaa johtajahenkeä. Jamie Bell on Jimmy, joka löydettiin laivalta joskus salamatkustajana, mutta pääsi jäämään töihin miehistöön. Jimmy on hieman rauhaton tapaus, mutta hänestä löytyy myös kunnon nuori mies, joka haluaa todistaa etenkin Hayesille olevansa enemmän kuin pelkkä pahainen varas. Andy Serkis on laivan kokki Lumpy, joka tuntuu kaiken aikaa todella tylyltä tapaukselta. Lobo Chan on Choy, joka toimii laivalla talonmiehenä. Kuvausryhmään kuuluvat Carlin ja Jackin lisäksi myös Carlin avustaja Preston (Colin Hanks), joka yrittää hienovaraisesti takoa järkeä Carlin päähän, kuvaaja Herb (John Sumner), jonka rooli ei ole kovin iso ja äänimies Mike (Craig Hall), jota Ann erehtyy luulemaan Jackiksi. Ja mitä olisikaan elokuva ilman sen päätähteä? Kyle Chandler esittää toimintastara Bruce Baxteria, jota ihmiset ihannoivat, mutta joka on tositilanteessa täysi pelkuri. Chandler on loistava valinta ärsyttäväksi näyttelijäksi, jolla on noussut pissa päähän ja joka kuvittelee olevansa erityisenkin hyvännäköinen.
     Lumpy-kokin lisäksi Andy Serkis esittää myös nimikkohahmo Kongia, joka on lähes kymmenmetrinen gorilla. Serkis esitti Peter Jacksonin ohjaamassa The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003) Klonkkua, joka toteutettiin motion capture -tekniikalla. Siinä näyttelijä esittää kaikki liikkeet ja puhuu repliikit, joiden perusteella animaattorit luovat tietokoneella digiversion hahmosta. Kong on tehty samalla tyylillä. Jos tämän tietää, niin on vain pakko hämmästellä, kuinka täydellisesti Serkis vetää gorillan roolia. Kong on Pääkallosaaren alkuasukkaille kuin jumala ja onkin paikan kuningas. Vaikka Kong onkin mahtipontinen, vahva ja voittamaton, häntä käy välillä sääliksi, sillä leffan aikana tajuaa, että ilman Annia Kong olisi aivan yksin.

Elokuva tapahtuu 1930-luvulla, kunnianosoituksena alkuperäiselle King Kongille. Alkuosuus esittelee hahmojen lisäksi hienosti aikakauden meininkiä ja New Yorkia. New Yorkissa esitellään tärkeimmät hahmot ja laivamatkalla esitellään hienovaraisesti myös miehistö. Esittelyt tehdään niinkin mainiosti, että ennen kuin huomaakaan, niin osaa helposti erottaa hahmot toisistaan. New Yorkista löytyy kaksi puolta: Annin köyhä maailma, jossa täytyy tehdä mitä tahansa, jotta saa syömistä ja Carlin ylellinen elokuvabisnesmaailma, jossa täytyy tehdä mitä tahansa, jotta saa työnsä esille. Kun päästään laivalle, kummankin maailmat katoavat ja ollaan täysin merenkäynnin armoilla. Laivaosiosta löytyy riemua ja tanssahtelua, mutta myös pahaenteisyyttä, kun aletaan lähestyä Pääkallosaarta. Alkuasukaskohtaukset ovat karmivasti toteutettuja ja jotkut alkuasukkaista ovat oikeasti maskeerattu pelottavan näköisiksi. Riemu on kaukana viimeistään siinä vaiheessa, kun Kong vie Annin syvälle metsään ja pelastusryhmä lähtee aseet kannossa perään. Samalla kun ryhmä yrittää selviytyä erilaisista vaaroista, Annin ja Kongin välit muuttuvat lämpimiksi. Ann tajuaa, ettei Kong olekaan hirviö, vaan väärinymmärretty olento ja Kong ymmärtää, että maailmassa on muutakin kuin väkivaltaa. Kong saattaa olla maailmansa herra, mutta häneltäkin pettävät jalat alta, kun Ann saapuu kuvioihin mukaan

Monet kritisoivat sitä, että elokuva olisi liian pitkä. Kyllähän se kestää yli kolme tuntia ja onhan se sinänsä pitkä verrattuna alkuperäiseen alle kaksituntiseen King Kongiin. Se ei kuitenkaan tunnu erityisen pitkältä, eikä se missään nimessä ole puuduttava tai pitkäveteinen. Alun esittelyt menevät nopeasti ja ennen kuin huomaakaan, on kulunut jo puoli tuntia. Laivamatka kestää toiset puoli tuntia, jotka menevät myös nopeasti. Saariosuus sisältää paljon seikkailua ja toimintaa, jolloin aika kiitää eteenpäin. Tarina on rytmitetty kolmeen osaan, jotka ovat selkeästi erilaisia ja suunnilleen yhtä pitkiä, jolloin elokuva tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta. Rytmitys toimii hienosti. On hauskaa, että jotkut yli kolmetuntiset leffat voivat tuntua niin lyhyiltä, kun taas jotkut puolitoistatuntiset pätkät eivät tunnu koskaan päättyvän. King Kong onkin niin hienosti rakennettu, että sen jaksaa katsoa useasti uudelleenkin.

Tunnelma on vaikuttavasti luotu. Elokuvan aikana saa hymyillä, nauraa, kauhistua, jännittää ja ehkä jopa itkeä. King Kong on yllättävänkin kaunis teos, mikä on poikkeavaa hirviögenrelle. Eikä Kong edes ole mikään pahis tai hirviö, vaikka lähes kaikki ihmiset hänet sellaisena näkevätkin. Kong on liikuttava tapaus ja elokuva onnistuu useasti koskettamaan katsojaa. Huumoria löytyy tietenkin, vaikka erityisesti ei vitsejä olekaan mukana. Kauhuelementtejä tuovat alkuasukkaat, sekä piinaavan karmiva kohtaus täynnä jättihyönteisiä. Etenkin kohtauksessa esiintyvät suuret mato-otukset ovat kuvottavia. Upea jännite kulkee läpi koko elokuvan, eikä se päästä otteestaan koskaan. Toimintaa on tietenkin mukana ja yksi parhaista kohtauksista on, kun Kong suojelee Annia kolmelta T-Rexia muistuttavalta dinosaurukselta. Siinä kohtauksessa näytetään täydellisesti, kuinka huikea ja kova hahmo Kong onkaan, eikä voi muuta kuin ihailla kohtauksen tyylikkyyttä. Koskaan ei selitetä, miksi Pääkallosaari on täynnä eläviä dinoja tai miksi sitä hallitsee ylisuuri apina, mutta niin nyt vain on. Lyhyesti viitataan siihen, että Kongin kaltaisia gorilloita on ollut useampiakin, mutta jostain syystä hän on jäänyt yksikseen. Nokkelia viittauksia tehdään myös alkuperäiseen King Kongiin. Kokonaisuus on aivan huikea ja kun lopputekstit alkavat, voi katsojana jäädä helposti sanattomaksi, kun on niin vaikuttunut näkemästään.

Ohjaaja Peter Jackson on tehnyt aivan huikeaa työtä luodessaan uutta versiota hirviöklassikosta. Jacksonilta löytyy todella vahva visio ja hän on tuonut sen näyttävästi mukaan leffaan. Muistan lukeneeni, että Jacksonilla oli kaksi juttua, mitkä hän halusi tehdä elokuvina: "King Kong" ja "The Lord of the Rings". Molemmat hän teki ja erittäin taidokkaasti. Hän aloitti suunnittelun jo 1990-luvulla, mutta megalomaanisen The Lord of the Ringsin takia King Kongin teko viivästyi. Odotus palkittiin mahtavalla teoksella. Jackson toimi myös käsikirjoittajana yhdessä Fran Walshin ja Philippa Boyensin kanssa, sekä tuottajana. Hänet voi myös nähdä lentokoneen ampujana, mutta hänet on erittäin vaikea tunnistaa ilman tuttua partaa. Visuaalisesti elokuva on pääasiassa tyylikkään näköinen. Itse Kong on tehty huikeasti, kuten myös dinosaurukset. Valitettavasti välillä huomaa, milloin näyttelijät esiintyvät vihreän tai sinisen kankaan edessä, jolloin tausta on lisätty mukaan jälkikäteen. Elokuva on kuvattu muuten todella hyvin, mutta hidastukset näyttävät oudon suttuisilta. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Lavasteet ovat huikeita, kuten myös pienoismallit - sekä Pääkallosaarella että 1930-luvun New Yorkissa. Puvustuksella on tuotu hienosti ajankuvaa mukaan. Äänitehosteet ovat huikeita, etenkin Kongin karjahdukset. Musiikin säveltänyt James Newton Howard on tehnyt loistavaa työtä ja hänen musiikkinsa säestää tarinaa upeasti. Mukana on hempeää musisointia, eeppistä pauhua ja piinaavaa tunnelmointia. Siinä missä Kongin ja dinosaurusten välisessä taistossa soi kunnon toimintamusiikki, on hienoa, että kontrastina jättitorakkakohtauksessa on käytetty minimalistisesti musiikkia, jolloin karmivat äänitehosteet muokkaavat tunnelman pelottavaksi.

Elokuvasta on olemassa Extended Edition, joka on kolmetoista minuuttia pidempi kuin alkuperäinen teatteriversio. Extended Edition sisältää pidennettyjä ja uusia kohtauksia, joissa on mukana uusia hirviöitä. Näissä kohtauksissa tehosteet eivät ole ihan yhtä hienoja ja ensimmäinen uusi kohtaus, jossa ryhmä törmää Triceratops-dinosaurukseen, tuntuu turhalta ja sen takia ei ole enää yhtä suuri ihmetys myöhemmin, että saarella on eläviä dinosauruksia.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on "U-Control" -toiminto, jonka avulla elokuvan voi katsoa samalla, kun lisämateriaalit pyörivät aina välillä kuvan nurkassa. Tällä tavalla olisi kai tarkoitus nähdä kätevästi, kuinka tietyt kohtaukset on tehty, samalla kun kohtaukset pyörivät ruudulla, mutten usko, että kovin moni jaksaisi tai yrittäisi keskittyä samaan aikaan sekä leffaan että extroihin. Mitään kunnon "making of" -pätkää ei ole mukana.

Yhteenveto: King Kong on todella hieno uudelleenfilmatisointi klassisesta seikkailuelokuvasta. Ohjaaja Peter Jackson on tehnyt upeaa työtä elokuvan parissa. Vaikka välillä tehosteista näkee heikompia osuuksia, on elokuva silti vaikuttava ja näyttävä. Itse Kong on erittäin hienosti tehty. Näyttelijäkaarti on mainio, kuten myös laaja hahmogalleria. King Kong on yllättävän kaunis elokuva ja se sisältää jännitystä, romantiikkaa, kauhua, toimintaa, huumoria, riemua ja koskettavuutta. Myös ällöttäviä kohtia on mukana, joten herkimmille varoitus. Kuvaus toimii muuten upeasti, mutta hidastukset ovat kummallisen suttuisia. James Newton Howardin säveltämä musiikki säestää elokuvaa täydellisesti. Suosittelen katsomaan elokuvan, jos pidätte seikkailuelokuvista tai hirviöistä. Joku King Kong -filmatisointi kannattaa katsoa ennen uutta Kong: Skull Islandia, jotta on edes hieman perillä tarinan alkuperistä. En usko, että tuleva leffa voisi olla kovin kummoinen, mutta toivon, että se olisi viihdyttävä. Jossain kohtaa pitää katsoa alkuperäinen King Kong uudestaan ja nähdä vihdoin vuoden 1976 versio.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
King Kong, 2005, Universal Pictures, WingNut Films, Big Primate Pictures, MFPV Film

Arvostelu: The Fast and the Furious / Hurjapäät (2001)

THE FAST AND THE FURIOUS (2001)

HURJAPÄÄT

Ohjaus: Rob Cohen
Pääosissa: Paul Walker, Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Jordana Brewster, Chad Lindberg, Matt Schulze, Johnny Strong, Rick Yune ja Ted Levine
Genre: toiminta, trilleri
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäistä The Fast and the Furious -elokuvaa tehtiin, ei voinut kukaan arvata, millainen menestyssarja siitä lähtisi liikkeelle. Tällä hetkellä Fast & Furious (2001-) on yhdeksänneksi menestynein leffasarja, tienattujen lähes neljän miljardin dollarin voimin. Useimmat eivät ymmärrä sarjan suosiota ja pitävät koko juttua ala-arvoisena roskana. En itsekään ymmärrä suosiota, mutta omasta mielestäni kyseessä on kuitenkin oikein viihdyttävä sarja. Näin sarjan avausosan, eli The Fast and the Furiousin, kun olin ala-asteella ja innostuin vauhdikkaasta meiningistä. Olen nähnyt leffan muutamaan otteeseen uudestaan, kuten myös sen jatko-osat ja omistankin koko sarjan Blu-raylla. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla The Fate of the Furious (2017), täytyi minun tietysti katsoa koko sarja alusta asti ja arvostella kaikki leffat.

Tekniikkalaitteita kuljettavien rekkojen kimppuun hyökätään öisin ja niiden lastit varastetaan. Brian-niminen poliisi lähetetään peitetehtävässä tutkimaan, miten laittomien katuajojen kuningas Dominic Toretto ja hänen jenginsä liittyvät tapauksiin.

Briania näyttelee vuonna 2013 menehtynyt Paul Walker, joka on mainio roolissaan. Peitetehtävissä olevana poliisina hän on uskottava, sillä häneltä sujuu sekä valehahmon esittäminen että vakavasti otettavan kytän rooli. On hienoa, että alkupuolella ei heti näytetä hahmon olevan poliisi, jolloin Brian tuntuu vain innokkaalta kilpailijalta. Hahmo on myös onnistuneen moniulotteinen, mikä tekee aina päähenkilöstä vielä toimivamman.
     Dominic Torettona nähdään Vin Diesel, joka on tuttuun tyyliinsä pullisteleva kova äijä. Dieselilta löytyy katu-uskottavuutta ja hän vaikuttaa selkeästi johtajatyypiltä, joten hän sopii Domiksi todella hyvin. Aluksi Dom vaikuttaa lähinnä ylimieliseltä idiootilta, mutta hänestä löytyy myös syvällisempiäkin puolia. Brianin ja Domin hitaasti syntyvä ystävyys on hienosti tuotu esille.
     Domin tyttöystävä Lettya esittää Michelle Rodriguez. Letty on myös loistava katuajoissa ja häneltä löytyy samanlaista vahvaa itseluottamusta kuin Domiltakin. Rodriguez on sopiva valinta mimmiksi, jolle ei kannata ryttyillä.
     Domilla on sisko nimeltä Mia (Jordana Brewster), johon Brian iskee silmänsä. Dom ei tietenkään täysin hyväksy, että hänen rakkaan siskonsa lähellä pyörii tuntematon heppu. Mia ei ole villi tapaus, kuten veljensä ja työskenteleekin pienessä perheyritysravintolassa. Kun Domin ryhmä ei tunnu hyväksyvän Briania, Mia on puolustamassa häntä. Brewster toimii roolissaan.
     Domin ryhmään kuuluvat keskittymishäiriöstä kärsivä Jesse (Chad Lindberg), joka tietää paljon autoista; kaiken aikaa suuttuneen oloinen Vince (Matt Schulze), joka ei pidä Brianista yhtään ja Leon (Johnny Strong), joka jää selkeästi taka-alalle, eikä ole millään lailla muistettava. Muita hahmoja elokuvassa ovat Rick Yunen esittämä Johnny Tran, jonka kanssa Domilla on riitaa ja Ted Levinen näyttelemä poliisipäällikkö Tanner, joka ohjeistaa Briania.

The Fast and the Furious on tasaisesti ihan kiva elokuva. Se ei ole ihmeellinen, vaikka siinä onkin toimivia henkilöitä. Syy sille, miksi Brian soluttautuu Domin ryhmään, ei ole kovin mielenkiintoinen, mutta muuten soluttautumisaihe toimii. Katsojana jännittää aina välillä, miten kävisi, jos Brian jää kiinni. Dominic inhoaa pettureita ja saa ihmisiä helposti sairaalakuntoon, minkä lisäksi myös Vince auttaisi varmasti Brianin hakkaamisessa, jos totuus paljastuisi. Vaikka hieman toivoisi, että Brian löytäisi Domin jengistä jotain hämärää ja saisi heidät telkien taakse, niin silti haluaisi mieluummin nähdä, kun Brian jättää poliisihommat ja jää mukaan ryhmään. Useaan otteeseen näkyy, että Brian ei ole täysin varma, kuinka hän haluaisi toimia.

Jos nopeat autot ja autokilpailuiden katsominen ovat juttunne, niin katsokaa The Fast and the Furious, sillä se sisältää niitä paljon! Autoja löytyy niin monen merkkisiä kuin monen värisiäkin. Konepeltien alta paljastuu huippuvarusteltuja moottoreita ja kaaroja on muutenkin tuunailtu paljon, jotta niissä olisi enemmän tehoja. Rateista löytyy napit, joilla saa vielä lisää vauhtia. Autoja kuvataan paljon ja monesta suunnasta. Kun ilta koittaa, ihmiset saapuvat tyhjälle kadulle - osa ajamaan ja osa katselemaan. Jotkut ovat vahdissa kuuntelemassa poliisiradiota. Sopivan hetken tullessa kisa starttaa ja hurjapäät painavat kaasua. Itse en ole erityisemmin autoihminen, mutta tämä elokuva (ja koko loppusarjakin) saa minut innostumaan nopeasta meiningistä. Toimintaa on muutenkin mukana, kuten myös vähäpukeisia naisia kannustamassa machomiehiä kisoissa. Vaikka hyviä asioita löytyy, leffasta tuntuu silti puuttuvan jotain, jonka ansiosta se olisi oikeasti hyvä pätkä. Tällaisenaan sen kyllä katsoo mielellään, vaikka hieman ärsyttääkin, että värimäärittelyssä on tehty kuvaan oranssinen vivahde ja että kuvissa on myös pölyinen ja tunkkainen sävy. Kovin ihmeellistä taidepläjäystä ei ole tiedossa.

The Fast and the Furiousin on ohjannut Rob Cohen, joka oli tätä ennen ohjannut mm. leffan Daylight (1996), jota tähdittää Sylvester Stallone. Cohen tuntuu taitavan toimintakohtauksien ohjaamisen, vaikka hänen seuraava elokuvansa xXx (2002) onkin ristiriidassa tämän lauseen kanssa. Idean isä on Gary Scott Thompson ja koko juttu lähti liikkeelle Ken Lin lehtiartikkelista "Racer X", joka kertoo laittomista katuajoista New Yorkissa. Thompsonin lisäksi käsikirjoituksesta vastaa mm. Suicide Squadin (2016) ohjaaja David Ayer. Rauhallisissa kohtauksissa kuvaus on tasaista, mutta kaahailuosuuksissa kamera tuntuu heiluvan välillä liikaa. Joitain ajokuvia on nopeutettu hieman, jotta meininki olisi vielä hurjempaa. Valitettavasti nopeutuksen käytön huomaa. Leikkaus on paikoitellen rauhatonta, mutta se tuntuu sopivan tyyliin. Tehosteet ovat ihan toimivia ja stuntit näyttäviä. Äänitehosteilla on korostettu upeasti toimintakohtauksia. Musiikkina on käytetty lähinnä useita jo olemassa olevia kappaleita, jotka toimivat kyllä vauhdikkaissa kilpailukohtauksissa, mutta muuten vain lähinnä ärsyttävät.

Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Valitettavasti Blu-ray korostaa kuvan pientä rakeisuutta. Lisämateriaalina Blu-raylla on kahdeksantoistaminuuttisen "The Making of The Fast and the Furiousin" lisäksi poistettuja kohtauksia, musiikkivideoita ja trailereita, sekä pätkiä kuten "Quarter Mile at a Time", joka kertoo kilpa-ajojen historiasta, "Tricking Out of Hot Import Car", jossa näytetään autojen tuunausta, "Featurette on Editing for the Motion Picture Association of America", jossa ohjaaja ja leikkaaja Peter Honess käyvät läpi loppukohtausta, "Visual Effects Montage", joka esittelee leffan efektejä ja "Sneak Peek at 2 Fast 2 Furious", jossa annetaan hieman esimakua elokuvan jatko-osasta 2 Fast 2 Furious (2003). Mukana on myös "Multiple Camera Angle - Stunt Sequence", jossa näytetään loppukohtauksen stuntkuva monesta eri kuvakulmasta, "Paul Walker Public Service Announcement", jossa Walker selittää, ettei stunteja saa kokeilla kotona, sekä "Storyboards-to-Final Feature Comparison", jossa verrataan kuvakäsikirjoitusta lopulliseen elokuvaan. Lisämateriaalia riittää noin kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: The Fast and the Furious on ihan hyvä leffa, mutta jos autot ovat suuri rakkauden kohde, niin elokuvan laatutaso saattaa nousta paremmaksi. Vauhdikasta menoa ja nopeaa kaahailua löytyy paljon. Syy peitetehtävään ei ole kovin erikoinen, mutta muuten peitetehtäväosio toimii. Paul Walker ja Vin Diesel ovat päärooleissa hyviä. Toimintaa on mukana sopivasti ja ne ovat hyvin toteutettuja. Kuvaus on paikoitellen heiluvaa, mikä ärsyttää, mutta nopeatempoinen leikkaus ei yllättävää kyllä häiritse erityisemmin. Kaikkein eniten leffassa ärsyttää hieman oranssiksi värimääritelty kuva, joka on myös pölyinen. Jos haet elokuvista vain laatua, niin jätä tämä väliin, mutta jos hölmöt rymistelyt kelpaavat, niin tämä voi mitä luultavimmin viihdyttää. Minulla ei ole vieläkään mitään käsitystä, miten tästä nousi sellainen megaleffasarja, mutta niin vain tapahtui. Elokuvassa nähdään lyhyt kohtaus lopputekstien jälkeen, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun lopputekstit alkavat.

Kirjoittanut: Joonatan, 31.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.images2.fanpop.com
The Fast and the Furious, 2001, Universal Pictures, Original Film, Mediastream Film GmbH & Co. Productions KG, Ardustry Entertainment

Arvostelu: Paranormal Activity: The Ghost Dimension (2015)

PARANORMAL ACTIVITY: THE GHOST DIMENSION (2015)

Ohjaus: Gregory Plotkin
Pääosissa: Chris J. Murray, Brit Shaw, Ivy George, Dan Gill, Olivia Taylor Dudley, Michael Krawic, Chloe Csengery ja Jessica Tyler Brown
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia / Unrated: 1 tunti 37 minuuttia / Alternate Cut: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäistä Paranormal Activitya (2007) tehtiin, ei idean isä Oren Peli varmasti voinut kuvitella, kuinka suosittu jutusta tulisi. Sen lisäksi, että ensimmäistä elokuvaa kehuttiin pelottavimmaksi elokuvaksi koskaan, se tienasi pienehkön budjettinsa takaisin moninkertaisesti ja se sai viisi jatko-osaa. Itse katsoin noin vuosi sitten sarjan neljä ensimmäistä osaa, jotka olivat kaikki toimivia pätkiä. Aloimme ennen uutta vuotta tyttöystäväni kanssa katsomaan Paranormal Activity -sarjaa (2007-2015) alusta asti - kolme ensimmäistä katsoimme Netflixista ja kolme viimeistä vuokrasimme. En ollut ennen nähnyt sarjan kahta viimeistä osaa, eli The Marked Onesia (2014) ja sarjan päätösosaa The Ghost Dimension. The Marked Ones oli mielestäni aika heikko lisäosa ja toivoin, että The Ghost Dimension olisi jälleen ihan hyvä, etenkin kun kyseessä olisi sarjan lopetuselokuva. Hieman minua epäilytti elokuvan mainoslause, jossa lupaillaan, että katsojat näkisivät vihdoin kunnolla kummalliset asiat. Toivoin, ettei kyseessä olisi digimörköjä tai muuta vastaavaa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Paranormal Activity, Paranormal Activity 2 (2010), Paranormal Activity 3 (2011), Paranormal Activity 4 (2012) ja Paranormal Activity: The Marked Ones!

Perhe muuttaa uuteen taloon, jossa alkaa tapahtua kummia ja heidän tyttärensä alkaa käyttäytymään oudosti ja puhumaan jollekin olemattomalle nimeltä Toby. Perheen isä Ryan löytää vanhan videokameran, jolla hän huomaa pystyvänsä näkemään paranormaalit asiat, joita tavallisesti ei voisi nähdä. Hän myös löytää kasan vanhoja videonauhoja, joissa esiintyy kaksi tyttöä nimeltä Katie ja Kristi.

Jälleen mies- ja naispääroolit ovat tietynlaiset. Ryan-isä (Chris J. Murray) haluaa tutkia, mistä on kysymys ja asentaa kameroita ympäri asuntoa, jotta hän saisi taltioitua outoudet, joita elokuvassa tapahtuu. Sen sijaan Emily-äiti (Brit Shaw) ei usko mihinkään haamuihin ja kokee, että Ryan hukkaa aikaansa kameroiden kanssa. Onneksi kummallisuuksien lisääntyessä Emilyynkin tulee järkeä. Kyllähän asetelma toimii jälleen omalla tavallaan, mutta olisihan sitä vaihtelua voinut olla. Murray ja Shaw suoriutuvat toimivasti rooleistaan.
     Pariskunnan tytär Leila (Ivy George) todistaa jälleen, että lapset voivat olla hyvinkin karmivia. Jos sarjan aiemmat osat on katsonut, saattaa helposti nielaista, kun Leila mainitsee ensimmäisen kerran Tobyn nimen. Tobyhan on siis Paranormal Activity 3:ssa esiintyneiden Katien ja Kristin nimitys demonille. Leila juttelee tyhjyydelle ja alkaa käyttäytyä aggressiivisemmin, mitä pidemmälle elokuva kulkee. George on hyvä karmivana pikkutyttönä.
     Asuntoon muuttaa myös Ryanin veli Mike, jota esittää Dan Gill. Mikella on hölmön näköiset viikset, joiden takia hän näyttää 1980-luvun aikuisviihdetähdeltä tai wannabe-Freddie Mercurylta. Mike ottaa oudot asiat aluksi hassutteluna, mutta kyllä se hymy hyytyy elokuvan aikana. Talossa pyörii myös Skyler (Olivia Taylor Dudley), josta ei oikein ota selvää, onko kyseessä jonkun sukulainen vai pelkkä kaveri. Joka tapauksessa hahmo on mukana ja hän huomaa, että Leila käyttäytyy erikoisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Michael Krawicin näyttelemä Isä Todd, joka saapuu auttamaan perhettä. Olisi ollut hienoa, jos hahmon tilalle avuksi saapuisi sama demonikarkottaja, joka esiintyi ensimmäisessä Paranormal Activityssa. Katie (Chloe Csengery) ja Kristi (Jessica Tyler Brown) esiintyvät elokuvassa vanhoilla videonauhoilla. Myös Hunter Reylla (Aiden Lovekamp) ja karmivalla isoäiti Loisilla (Hallie Foote) on pienet roolit elokuvassa. Tämä on ensimmäinen ja ainoa Paranormal Activity -elokuva, jossa aikuis-Katie (Katie Featherston) ei esiinny ollenkaan.

Elokuva alkaa Paranormal Activity 3:n lopusta ja näyttää siitä tapahtumia vielä eteenpäin, joita ei olla ennen nähty. Siitä päästään joulukuuhun 2013, jolloin perhe on muuttanut uuteen asuntoonsa. Ryan löytää mystisen kameran ja kuvatessaan sillä hän huomaa outoja vääristymiä ilmassa, sekä kummallisia muotoja. Elokuva tosiaan näyttää vihdoin, mikä perheitä on riivannut läpi elokuvasarjan. Ja kuten pelkäsinkin, kyseessä on digimörkö. On eri asia, kerrotaanko katsojille tarinan lähtökohdista, vai näytetäänkö heille kaikki mahdollinen, jolloin ei voi vihjeistä päätellä mitään itse. Vaikea enää katsoa sarjan muita elokuvia, kun tietää, että Toby-demoni onkin musta mössö, joka leijuu ympäri asuntoa. Ilmassa leijuvat vääristymät ovat vielä toimivia, mutta kun elokuvaan tuodaan liikaa efektejä, sarjan "hienous" katoaa. Elokuva ilmestyi teattereihin 3D:nä ja vaikuttaisi siltä, että tekijät ovat miettineet lähinnä sitä, miten tehostetta voidaan hyödyntää, eikä itse tarinaa, jolloin monet asiat on tehty vain vähän siihen suuntaan.

Edellisten osien tapaan myös The Ghost Dimension on "found footage" -tyylillä tehty elokuva, eli hahmot itse kuvaavat kaiken. Enää ei vaivauduta selittämään, miksi päähahmo haluaa kuvata asioita koko ajan ja vain kummallisuuskamera antaa selityksen "found footagen" käyttöön. Muille kameroille ei anneta syytä. Ainoa selitys on luultavasti, että aiemmat olivat "found footage" -elokuvia, joten tämänkin täytyy olla, jotta se tuntuu Paranormal Activitylta. Siitä pitää antaa plussaa, että yöt alkavat jälleen lyhyellä tekstillä, jossa lukee kuinka mones yö ja mikä päivämäärä on kyseessä, mikä puuttui kokonaan The Marked Onesista. Tämä ei onneksi tunnu lisäosalta, vaan jatkolta Paranormal Activity 4:lle. Elokuva yrittää selittää kaikki kysymykset, joita aiemmat osat ovat herättäneet, muttei tietenkään vastaa niihin kysymyksiin, jotka tämä herättää. Sarjan mystiikka on kokonaan poissa ja välillä tuntuu, etteivät tekijät edes katsoneet aiempia osia. The Marked Onesin loppu on varmaan vilkaistu, sillä menneisyyteen johtavaa ovea on hyödynnetty tässäkin. Jonkinlainen selitys, mikä annettiin demonin hääräämiselle aiemmissa osissa on unohdettu ja tähän on luotu uutta selitystä, jossa ei oikeastaan ole järkeä ja joka kuulostaa pienoiselta kopiolta The Omenista (1976). Lopputuloksen voi arvata etukäteen, kun tajuaa, mihin tarina on menossa ja lopetus on sellainen antikliimaksi, että helposti voi mennä maku koko sarjasta.

Vaikka elokuvassa on viihdyttäviä osuuksia ja ihan toimiva lähtökohta, ei NELJÄN henkilön kirjoittama käsikirjoitus tunnu tietävän ollenkaan, mihin suuntaan sen pitäisi mennä. Jonkun työtiimissä olisi pitänyt mennä läimäisemään käsikirjoituksella kirjoittajia naamaan ja kysymään, että mitä he ovat miettineet? Kun sarjasta selvinneet asiat kirjoittaa ylös yhdelle paperille siihen järjestykseen, missä ne aikajanalla tapahtuisivat, ei koko tarinassa ole enää järkeä. Jännitystä löytyy hieman loppupuolelta, mutta vain hieman, eikä oikeaa tunnelmaa tunnu löytyvän koskaan. Kyseessä on huono elokuva, eikä se todellakaan ole toimiva lopetus, jonka ihan hyvä kauhuelokuvasarja ansaitsisi. Siinä näytetään liikaa, rikotaan aikajanaa, ei huomioida edellisiä elokuvia, yritetään tuoda turhaa lisäystä mukaan ja siitä on unohdettu, mistä ensimmäisten osien jännitys sai voimansa - siitä ettei asioita selitetty ja näytetty. Sarjan lopetus jättää jutun kesken, jolloin on oikeastaan ihan sama, mihin osaan päättää katsomisen, sillä tarina ei tunnu johtavan mihinkään. Harmittaa Oren Pelin puolesta, sillä hänen rakkauslapsensa Paranormal Activity on pilattu tällä tavalla. Juttu olisi pitänyt jättää neljänteen osaan, sillä se on viimeinen toimiva elokuva sarjasta. Sarja on muuttunut massakauhuksi joka elokuvan myötä, mutta The Ghost Dimension on jo ihan liian massakauhuleffa ja sitä on nimestään huolimatta vaikea yhdistää yksinkertaiseen ensimmäiseen osaan.

Elokuvan on ohjannut Gregory Plotkin, joka ei varmaan ole kyseenalaistanut käsikirjoitusta ollenkaan, vaan tehnyt vain kaiken, mikä on paperille kirjoitettu. Leikkaus on ihan sujuvaa. "Found footage" -kuvaustyyli ei toimi, sillä sille ei ole mitään selitystä. Visuaaliset tehosteet ovat kehnoja ja siinä kohtaa, kun tajuaa, miksi tämä piti tehdä 3D:nä, katsoja saattaa sanoa ääneen: "Voihan nyt vittu!" Äänitehosteilla on leikitty, mutta ne eivät pääse erityisemmin esille. Musiikkia ei ole tähänkään osaan sävelletty.

Paranormal Activity: The Ghost Dimensionista on olemassa kolme eri versiota: alkuperäinen teatteriversio, lähes kymmenen minuuttia pidempi Unrated-versio, sekä Alternate Cut, joka on muuten samanlainen kuin Unrated, mutta sen lopetus on erilainen. Unrated-versio sisältää uusia kohtauksia, joita ei esiinny teatteriversiossa. Itse näin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.

Tämä on selkeästi sarjan huonoin osa, The Marked Onesin ollessa toisella sijalla heikkoudessa. Kolmanneksi heikoin on Paranormal Activity 2. Se on kuitenkin ihan hyvä elokuva, mutta sen tylsät osuudet tekevät siitä hieman heikomman kuin muut neljästä ensimmäisestä osasta. Kolmanneksi paras on sarjan avausosa Paranormal Activity, jossa jännitys ja kauhu on luotu yksinkertaisesti ja hienovaraisesti. Vaikka kyseessä on omalaatuinen kauhuelokuva, jota muut ovat lähinnä kopioineet ja laajentaneet, mielestäni parhaimmat osat ovat Paranormal Activity 3 ja Paranormal Activity 4, sillä niissä intensiivisyys ja jännitys ovat muita osia enemmän esillä. Etenkin kummankin osan loput ovat piinaavia. Suosittelen katsomaan sarjan neljä ensimmäistä osaa, mutta jättämään The Marked Onesin ja The Ghost Dimensionin väliin, sillä ne pilaavat tarinan.

Yhteenveto: Paranormal Activity: The Ghost Dimension on huono lopetusosa ihan toimivalle kauhuelokuvasarjalle. Siinä on viihdyttäviä osuuksia, mutta lähinnä se tuntuu pilaavan sarjan tarinaa. Se yrittää vastata kysymyksiin, joita sarjan aikana on herännyt, mutta samalla muuttaa tarinaa oudosti, eikä vastaa kysymyksiin, jotka tämä elokuva herättää. Näyttelijätyö on sentään ihan sujuvaa. "Found footage" -kuvaustyyliä ei perustella ollenkaan, mikä oli laiska ratkaisu käsikirjoittajilta. Outouksia kuvaava kamera on ihan toimiva lisä, mutta outouksien näyttäminen olisi voinut jättää siihen, että ilma väreilee oudosti. Leijuvaa mustaa mömmö-Tobya ei olisi tarvinnut näyttää ollenkaan. Tehosteet ovat heikot ja 3D:n käyttö ilman, että elokuvan katsoo oikeasti 3D:nä, ei toimi yhtään. Elokuvalla oli neljä käsikirjoittajaa, mutta he eivät yhdessä kyenneet luomaan toimivaa päätöstä sarjalle. Muutoksilla elokuvasta voisi saada ihan hyvän. Harmi vain, että muutoksia elokuva tarvitsee useita. En suosittele katsomaan Paranormal Activity: The Ghost Dimensionia. Itse ajattelin tästä lähtien katsoa vain sarjan neljä ensimmäistä osaa, sillä ne ovat ihan hyviä, vaikka eivät olekaan kovin erityisiä.

Kirjoittanut: Joonatan, 7.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Paranormal Activity: The Ghost Dimension, 2015, Paramount Pictures, Blumhouse Productions, White Noise Factory

Arvostelu: Manchester by the Sea (2016)

MANCHESTER BY THE SEA (2016)

Ohjaus: Kenneth Lonergan
Pääosissa: Casey Affleck, Lucas Hedges, Kyle Chandler, Kara Hayward, Anna Baryshnikov, Gretchen Mol, Michelle Williams, C.J. Wilson ja Matthew Broderick
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

Ennen Oscar-ehdokkaiden julkistamista, olin nähnyt Manchester by the Sean julisteen pariin otteeseen, mutten tiennyt itse leffasta oikeastaan mitään. Kun elokuva voitti Golden Globeseissa parhaan miespääosan draamaleffasta, se sai vihdoin huomioni. Viimeistään siinä kohtaa, kun leffa sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mukaan lukien paras elokuva), tiesin, että minun täytyy käydä katsomassa se. Lehdistönäytös ilmoitettiin olevan pari viikkoa ennen ensi-iltaa, mutta jotta leffa ehtisi Suomiyleisön nähtäväksi ennen Oscar-gaalaa, ensi-iltaa aikaistettiin ja pressiesitys olikin vain päivää ennen ensi-iltaa. Kävinkin katsomassa elokuvan, odotukset jokseenkin korkealla ja leffan päätyttyä kiiruhdin kirjoittamaan arviota.

Elämäänsä kyllästynyt talonmies Lee Chandler saa kuulla, että hänen veljensä on kuollut. Lee matkustaa Manchesteriin, jossa hän saa vastuulleen veljenpoikansa Patrickin.

Casey Affleck on erinomainen Lee Chandlerina, joka asustelee yksin ja hoitaa talon asukkaiden ongelmissa. Lee on kyllästynyt elämänsä lisäksi työhönsä ja tekee hommansa turhautuneena, eikä ole mitä ystävällisin asukkaille. Elokuvan aikana alkaa pikkuhiljaa paljastua, että Leeta vaivaa traaginen menneisyys, mikä on imenyt hänestä elämän ilon. Patrickin kanssa oleminen kuitenkin alkaa muuttaa häntä. Jollain tapaa pystyin samaistumaan Leen kyynisyyteen ja siihen, ettei hän erityisemmin viihdy ihmisten seurassa.
     Leen Joe-veljeä esittää Kyle Chandler. Joe menehtyy heti elokuvan alussa ja hänet nähdäänkin vain takaumissa, joita Lee kokee. Joen ja Leen veljeys tulee hienosti esille, kuten myös se, että vaikeina aikoina Joe toimi Leen tukena. Tämä tarjoaa katsojalle lisäystä siihen, miksi Joen kuolema tuntuu Leesta niin pahalta. Chandler on tuttuun tyyliinsä mainio.
     Patrick-poikana nähdään Lucas Hedges, joka on yllättävän hyvä osassaan. Patrick selvästi piilottaa kipunsa, minkä hänen isänsä kuolema aiheuttaa, mutta se on vaarassa purkautua. Patrickilla on useita harrastuksia, kavereita ja jopa tyttöystäviä löytyy kaksi kappaletta. Toinen on hieman päättäväisempi Silvie (Kara Hayward) ja toinen hellempi Sandy (Anna Baryshnikov). Leffan aikana jännittää, että milloin tytöille paljastuu Patrickin valehtelu. Patrickin ja Leen kohtauksia on mainiota seurata, kun setä ja veljenpoika yrittävät rakentaa uudenlaista tuttavuutta välilleen. Patrick on paljon energisempi kuin Lee, mikä taas käy Leen hermoille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Leen ex-vaimo Randi (Michelle Williams), Patrickin alkoholistiäiti Elise (Gretchen Mol), joka on häipynyt, sekä Chandlerien perheystävä George (C.J. Wilson) ja Elisen uusi mies Jeffrey (Matthew Broderick).

Manchester by the Sea kulkee kahdella tasolla eteenpäin. On Leen nykyinen elämä ja ovat takaumat, joissa näytetään Leen menneisyyttä, suhdetta veljeensä ja mistä Joen kuolema johtui. Kummatkin ovat kiinnostavia tarinoita ja takaumat tuovat hienoa lisäystä nykyelämän tunnelmaan. Elokuvan alku on hieman huvittava, mutta Joen kuolema vakavoittaa tunnelman. Huumoria kyllä löytyy aina välillä. Kyseessä ei ole vitsejä, vaan hauskuus syntyy hahmojen olemuksesta. Hahmojen väliset suhteet luodaan mainiosti ja tunnetilat välittyvät pääasiassa hienosti katsojille. Kuten arvata saattaa, kuolemaa käsittelevänä elokuvana Manchester by the Sea on surullinen ja koskettava. Etenkin yhdessä kohtauksessa surullisuus on saatu erittäin voimakkaaksi. Useissa kohtauksissa tunnelmaa korostetaan hienolla musiikilla, jonka Lesley Barber on säveltänyt. Musiikin korostamiseksi taustaäänet on otettu pois, mikä on mielestäni todella hyvä ratkaisu.

Manchester by the Sea on todella hyvä elokuva. Sen tunnelma kulkee hienosti ja tarina on mielenkiintoinen. Erikoista on, että olisin mieluusti katsonut lisääkin hahmojen elämää, mutta samalla leffa tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä. Loppu on hieman laahaava ja vaikka surullisuus on hienosti tuotu esille, elokuva tuppaa vellomaan dramaattisuudessaan muutamaan otteeseen. Nämä eivät kuitenkaan pilaa kokonaisuutta ja uskoisin, että Manchester by the Sea toimisi varmasti hyvin myös televisiosarjana, jolloin takaumia voisi olla vielä lisää. Huumori tuo elokuvaan loistavan lisäyksen, sillä muuten elokuva olisi aika masentava ja voisi jättää pahan jälkimaun. Tällaisena siihen on löydetty toimiva tasapaino tunteisiin, minkä (plus hyvien päätähtien) takia se on todella hyvä, eikä vain mainio.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Kenneth Lonergan, joka tietää, mitä tekee. Näyttelijäohjauksen hän selvästi taitaa, minkä lisäksi hän on saanut useammassa ajassa kulkevan tarinan pysymään kasassa. Käsikirjoitus on myös täynnä erinomaisia repliikkejä. Lonergan tekee elokuvassa myös cameoroolin. Elokuvan kuvaus on pääasiassa tasaista, mutta mukana on myös hieman heiluvampia kuvia, jotka tuntuvat kiireessä otetuilta. Leikkaus toimii erittäin hyvin eri ajoissa kulkevien kohtausten välillä, mutta joidenkin kohtausten sisällä olisi voitu tehdä tiivistämistä. Äänitehosteet toimivat ja on erittäin hienoa, kun useissa musiikkikohtauksissa äänet katoavat täysin. Lesley Barberin säveltämä klassinen musiikki säestää tarinaa upeasti.

Yhteenveto: Manchester by the Sea on todella mainio draamaleffa, vaikka onkin paikoitellen hieman pitkäveteinen. Surullisuus on pääasiassa tuotu hienosti esille ja hyvää tasapainoa tuo pienoinen koomisuus. Casey Affleck on todella hyvä pääosassa ja uskoisin, että miespääosa-Oscar menee hänelle. Lucas Hedges on yllättävän hyvä ja hänen esittämän Patrickin ja Affleckin näyttelemän Leen sukulaissuhde toimii hienosti. Useammassa ajassa kulkeva tarina on rytmitetty hyvin ja takaumat tuovat mielenkiintoista lisäystä henkilöihin. Suosittelen vilkaisemaan Manchester by the Sean, jos koskettavat henkilödraamat kiinnostavat. Joillekin se voi olla taidetta, kun taas jotkut voivat kokea sen tylsänä nyyhkyilynä.

Kirjoittanut: Joonatan, 23.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Manchester by the Sea, 2016, Amazon Studios, K Period Media, Pearl Street Films, The Media Farm, The Affleck/Middleton Project, B Story, Big Indie Pictures, CMP, OddLot Entertainment

Arvostelu: Patriots Day / Ajojahti (2016)

PATRIOTS DAY (2016)

AJOJAHTI

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Mark Wahlberg, John Goodman, Themo Melikidze, Alex Wolff, Jimmy O. Yang, Kevin Bacon, J.K. Simmons ja Michelle Monaghan
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Minun on pakko tunnustaa, etten erityisemmin seuraa uutisia. Silti isot tapahtumat ja esimerkiksi terrori-iskut Euroopassa uutisoidaan sosiaalisessa mediassa niin laajasti, että on outoa, jos niistä ei edes jotenkin kuule. Uusi kauhistuttava "villitys" ajaa isolla ajoneuvolla väkijoukkoon on näkynyt esimerkiksi Facebookissa useasti, kun sellaista on muutamissa maissa tapahtunut. Pariisi koki erittäin raskaan iskun loppuvuodesta 2015, kun kuudessa eri paikassa toteutettiin iskuja. Tunnetuin terroristi-isku 2000-luvulta on kuitenkin mitä luultavimmin vuoden 2001 lentokoneiskut World Trade Centerin kaksoistorneihin New Yorkissa. Nämä tapahtumat ovat kauheita ja saavat eri maiden kansat pelon valtaan. Aluksi tapahtumista kohistaan paljon, jonka jälkeen tulee lisäuutisia syistä ja tekijöistä. Jossain kohtaa ilmestyy dokumentteja ja kun tarpeeksi kauan on kulunut aikaa, niin jutusta tehdään tietty elokuva. Uusimpana on Suomeen myöhässä ilmestyvä Patriots Day, joka käsittelee vuonna 2013 tapahtunutta Bostonin maratonin pommi-iskua. En tiedä miksi, mutta minulla ei ollut muistikuvaa tapahtuneesta, vaikka aivan varmasti näin siitäkin paljon uutisia. Ehkä juuri sen takia minua kiinnostikin nähdä elokuva, sillä halusin tietää tapahtuneesta enemmän. Näyttelijälista vaikutti lupaavalta ja ajattelin, että ihan mainio elokuva voisi olla kyseessä. Kävin katsomassa Patriots Dayn ja olin erittäin yllättynyt, kuinka hieno se todella olikaan.

Elokuva vuoden 2013 Bostonin maratonin pommi-iskusta, joka kertoo tapahtuman selvittäjistä, aiheuttajista ja uhreista.

Patriots Dayn pääosassa nähdään Mark Wahlberg, joka on yleisesti hyvä näyttelijä, vaikka onkin tehnyt useita huonoja roolivalintoja. Esimerkiksi Max Paynessa (2008) hän (ja kaikki muukin) on aivan hirveä. Tässä leffassa Wahlberg vetää kuitenkin erittäin mainion suorituksen. Hän esittää poliisi Tommy Saundersia, joka on paikalla iskun sattuessa ja yrittää kaikkensa selvittääkseen tekijät. Wahlberg tuo tunnetta mukaan todella hienosti ja yhdessä kohtauksessa hän on jopa jokseenkin sydäntäsärkevä. Tommy on kunnollinen poliisi, mutta hänestä löytyy myös ripaus sooloilijaa. Toimivana yksityiskohtana hahmolla on hänen rikkinäinen polvensa, jonka takia hän joutuu kaiken aikaa ontumaan hieman.
     John Goodman näyttelee poliisikomisario Ed Davisia, joka yrittää pysyä tilanteen pomona, vaikka FBI saapuu paikalle antamaan ohjeita. Komisario Davis selkeästi arvostaa ja rakastaa Bostonia, ja yrittääkin näyttää, että kyseessä on "hänen kaupunkinsa", eikä minkään FBI:n. Goodman on tuttuun tapaansa hyvä osassaan.
     Olin positiivisesti yllättynyt, kuinka paljon itse iskun tekijöitä näytettiin elokuvassa. Tekijäthän ovat veljekset Tamerlan (Themo Melikidze) ja Dzhokhar (Alex Wolff) Tsarnaev. Koko elokuvan mietin, että kylläpäs Dzhokhar näyttää paljon Nat Wolffilta ja loppujen lopuksi näyttelijä olikin Natin isoveli. Hienoa elokuvassa on, että vaikka veljekset tekivätkin hirveän teon, heitä ei esitetä suoraan tarinan ilkeinä pahiksina, vaan heistä on tehty ihmisiä, mikä tuntui epätavalliselta, kun ottaa huomioon, että kyseessä on Hollywood-leffa. Tamerlan on selkeästi pomottelevampi ja päättäväisempi, kun taas Dzhokhar joutuu enemmän tai vähemmän pakosta roikkumaan hänen mukanaan. Välillä Dzhokharia kävi jopa hieman sääliksi. Kummatkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin ja on tavallaan ollut rohkeaa ottaa tällainen rooli vastaan, etenkin kun todellisesta tapahtumasta on kulunut vasta muutama vuosi.
     FBI-agentti Richard DesLauriersia esittävä Kevin Bacon on näyttelijöistä heikoin lenkki. Bacon toimii joskus joissain rooleissa, mutta FBI:n isona kihona hän ei ollut vakuuttava. Onneksi häntä ei kovin paljoa nähdä, mutta senkin pienen roolin olisi voinut suorittaa joku pätevämpi näyttelijä.
     Elokuvassa nähdään myös J.K. Simmons pienen Watertown-kaupungin poliisi Jeffrey Pugliesena, joka innostuu, kun terroristit saapuvat hänen kaupunkiinsa, jossa ei yleensä tapahdu mitään. Michelle Monaghan näyttelee Tommyn vaimoa, Carol Saundersia, Jimmy O. Yang esittää nuorta Dun Mengia, jonka roolin merkityksen avautuminen vie aikaa, Jane Picking näyttelee poliisi Sean Collieria ja Melissa Benoist nähdään Tamerlanin Katherine-vaimona. Leffassa seurataan myös välillä eri henkilöitä, jotka olivat paikalla iskun sattuessa. Esimerkiksi Patrick Downes (Christopher O'Shea) ja Jessica Kensky (Rachel Brosnahan) ovat pariskunta, jotka kadottavat toisensa sairaalaan joutuessaan ja Steve Woolfendenin (Dustin Tucker) poika Leo (Lucas Thor Kelley) viedään eri paikkaan kuin isänsä. Nämä lisätarinat tuovat enemmän sisältöä elokuvaan ja tarjoavat parempaa tunnetta siitä, että koko hirveys oikeasti tapahtui.

Leffasta löytyvä tunne on erinomaisesti toteutettu. Alkupuolella kun hahmoja esitellään, saattaa miettiä, onkohan tässä nyt liikaa henkilöitä seurattavaksi? Kuitenkin kun maratonkohtaus alkaa, huomaa jo jännittävänsä, mitä tuleman pitää. Pommien räjähdykset ovat vaikuttavasti toteutettuja, kuten myös sekasorto, minkä räjähdykset aiheuttavat. Ihmisten paniikki on tuotu huikeasti esille ja uhrit sekä vahingoittuneet näytetään yllättävän rajussa kunnossa olevina. Yhtäkkiä ruudulla jopa näkyy kadulla lojuva verinen irtojalka. Kohtauksen aikana on vaikea olla hämmästelemättä tunnelatausta, minkä elokuva on aiheuttanut. Samalla alkaa myös heräillä pieni pelko, että mitä jos loppuleffa ei olisikaan yhtä toimiva? Iskut nimittäin tapahtuvat jo puolen tunnin kohdalla, jolloin elokuvaa on vielä puolitoista tuntia jäljellä. Monella elokuvalla, joissa kohokohdat ovat heti alkupuolella, on taipumusta muuttua heikommaksi loppua kohti. Esimerkiksi elokuvan Flight (2012) tähtihetki tapahtuu heti alussa, eikä elokuva enää löydä uusia asioita tarinastaan, joista katsoja voisi olla innoissaan.

Onneksi Patriots Day ei kärsi samasta ongelmasta. Kun paniikki on hälvennyt, alkaa tutkinta siitä, ketkä olivat koko jutun takana. Samalla näytetään, kuinka tekijäveljekset valmistautuvat toiseen iskuunsa. Tarinaan syntyy jännite ja on oikeasti upeaa, että leffan tekijät ovat päättäneet näyttää hyvinkin paljon asioita iskun aiheuttajien näkökulmasta. Nopeasti esitellyille sivuhahmoille syntyy jonkinlainen tarkoitus ja oli kiva nähdä edes hieman heidänkin taustojaan. Se toi realistisuuden tunnetta, kun kaikki tapahtumat eivät pyörineet vain tiettyjen henkilöiden ympärillä. Tunnetta tuovat myös valvontakamerakuvat, joita leffassa on käytetty. Vaikea sanoa, olivatko kuvat oikeasti vuodelta 2013, vai tehtiinkö ne varta vasten elokuvan takia? Myös uutiskuvaa on käytetty ja sen uskoisin olevan aitoa.

Pommi-isku ei loppujen lopuksi olekaan elokuvan isoin juttu, vaan lopun jännite ja hieman piinaava tunnelma, kun tekijöitä yritetään ottaa kiinni. Itselleni kohokohta oli Watertownin lähiössä tapahtuva ammuskelukohtaus, jossa jännitys kasvoi kaiken aikaa, eikä katsojana voinut liikkua mihinkään, sillä oli aivan pakko nähdä kaikki, mitä tapahtuu. Pienten pommien aiheuttamat räjähdykset naapurustossa, sekä autojen takaa käytävä ampuminen olivat hienosti tehtyjä. Kohtaus tuntui myös paljon henkilökohtaisemmalta ja uhkaavammalta, sillä se käytiin pienessä lokaatiossa verrattuna katuun, jossa pommi-isku tapahtui. Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista tulitaistelukohtauksista vuoden 2016 elokuvissa. Vaikka yleinen tunnelma on muuten erinomaisesti luotu ja leffa itsessään on loistava, siitä kuitenkin löytyy hieman hölmöä Yhdysvaltojen tuttua patrioottihenkeä. Onneksi "USA on paras maa" -henki huokuu vain parista kohtaa.

Elokuvan on ohjannut Peter Berg, joka ohjasi viime vuonna myös Deepwater Horizonin (2016). Senkin pääosassa nähtiin Mark Wahlberg. Patriots Day on Bergin ja Wahlbergin kolmas yhteistyö, ensimmäisen ollessa The Lone Survivor (2013). Berg toimi myös käsikirjoittajana ja hänen työnsä laatu on parantunut huomattavasti viime vuosina, jos vertaa hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Hancock (2008) on vitseistään huolimatta vain ihan kiva supersankaripätkä ja Battleship (2012) tuntuu kehnolta Transformers -leffasarjan (2007-) kopiolta. Toivottavasti Bergilta nähdään tulevaisuudessakin tällaisia elokuvia. Vaikka Mark Wahlberg on hyvä näyttelijä, voisi Berg kuitenkin ottaa seuraavaan leffaan jonkun toisen päätähdeksi. Patriots Dayn alkupuolella kuvaus on epätasaista ja heikkoa, mutta se onneksi paranee huomattavasti loppua kohti. Leikkaus on sujuvasti toteutettu. Visuaalisesti elokuva on näyttävä. Etenkin räjähdykset ovat upeasti toteutettuja. Äänitehosteet tuovat lisätunnetta. Valitettavasti Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit hukkuvat kokonaan unholaan.

Yhteenveto: Patriots Day on erinomainen elokuva oikeasti tapahtuneesta terroristiteosta, joka sisältää paljon tunnetta ja jännittävän latauksen alusta loppuun. Itse pommi-iskukohtauksen aiheuttama paniikki ja sekasorto ovat huikeasti toteutettu, minkä lisäksi jännite loppuleffan ajan toimii hienosti. Tulitaistelu lähiössä on erittäin upea ja näyttävä. Mark Wahlberg on todella mainio pääosassa ja muut näyttelijät toimivat myös (Kevin Baconia lukuunottamatta). Peter Berg on tehnyt ohjaajana osaavaa työtä muuttaessaan tositragediaa elokuvaksi. Alkupuolella kuvaus on ärsyttävän heiluvaa, mutta se onneksi paranee elokuvan mennessä eteenpäin. Suosittelen katsomaan Patriots Dayn, jos aihe kiinnostaa. Jos leffalipun hintaa ei halua maksaa, niin kannattaa se katsoa joskus vaikka Netflixista tai televisiosta. Aluksi elokuva oli hyvä, sitten se muuttui todella hyväksi ja lopputulos oli mahtava, minkä takia Patriots Day pääsee parhaimpien elokuvien listalle vuodelta 2016! Todellakin ostan sen joku päivä ja katson uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.static1.squarespace.com
Patriots Day, 2016, CBS Films, Closest to the Hole Productions

Arvostelu: Moana / Vaiana (2016)

MOANA (2016)

VAIANA

Ohjaus: Ron Clements, Don Hall, John Musker ja Chris Williams
Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Temuera Morrison, Rachel House, Nicole Scherzinger, Alan Tudyk ja Jemaine Clement
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 7

Walt Disneyn edellinen animaatio Zootopia (2016) - eli suomalaisittain Zootropolis: Eläinten kaupunki - oli mielestäni täydellisyyttä hipova ja nokkela teos sekä lapsille että aikuisille. Olin siis tietty innoissani, että samana vuonna ilmestyisi toinenkin Disney-elokuva. Zootopiaa edeltäneet Frozen (2013) ja Big Hero 6 (2014) olivat todella hyviä, joten odotukseni olivat korkealla. Kuten arvata saattoi, Moana ilmoitettiin saapuvaksi vasta pari kuukautta myöhässä Suomeen, kuten useimmille Disneyn animaatioille käy. Ihmetys nousi, kun elokuvan nimi vaihdettiin Euroopan levitykseen Vaianaksi, jottei hahmoa sekoitettaisi italialaiseen aikuisviihdetähti Moana Pozziin. Mielestäni syy on lähinnä huvittava, mutta mikäs siinä. Itse puhun yleensä Moanasta, mutta kirjoitan loppuarvostelun ajan kuitenkin Vaiana, jottei tule sekaannusta. Odotukseni nousivat, kun kuulin, että kyseessä olisi todella hyvä elokuva ja innokkaana menin katsomaan elokuvan yhdessä tyttöystäväni kanssa. Valitettavasti suurten odotusten takia Vaiana tuotti pettymyksen...

Vaiana -nimisen nuoren naisen täytyy lähteä huimalle seikkailulle maailman pelastamiseksi. Hänen täytyy löytää tuulen ja veden puolijumala Maui ja saada hänet palauttamaan Te Fitin sydämen, jota ilman maailma joutuu pimeyden valtaan.

Auli'i Cravalho ääninäyttelee nimikkohahmo Vaianaa, joka on koko elämänsä haaveillut lähtevänsä kotisaareltaan Motunuilta tutkimaan maailmaa. Hänen isänsä, kylän päällikkö Tui (Temuera Morrison) kuitenkin kieltää riutalta kauemmaksi lähtemisen, joten Vaianan kohtalona olisi asua koko elämänsä saarella. Kuitenkin itse valtameri valitsee Vaianan pelastustehtävään, joten hänen on uhmattava isäänsä ja lähdettävä vaaralliselle matkalle. Vaiana on mainio ja päättäväinen hahmo. Hänestä tekee mielenkiintoisen esimerkiksi se, että hän ei osaa merenkäyntiä kunnolla, mutta hän yrittää silti kaikkensa onnistuakseen, vaikka mikään ei tuntuisi sujuvan täysin. Vaianaa voisi tavallaan pitää Disneyn prinsessahahmona, vaikka hän ei sitä kuitenkaan ole.
     Toisin kuin Vaianan isä, hänen mummunsa (Rachel House) rohkaisee Vaianaa etsimään Mauia sekä todellista itseään. Mummu on tavallaan huvittava tapaus. Hänen ja Vaianan sukulaissuhdetta olisi voinut syventää vielä hieman lisää. Vaianan äiti (Nicole Scherzinger) jää täysin taka-alalle, eikä oikeastaan tee mitään elokuvan aikana.
     Puolijumala Mauin äänenä kuullaan Dwayne "The Rock" Johnson, joka on tunnettu lähinnä toimintarooleistaan. Olikin hauska kuulla hänet ääniroolissa - sekä laulamassa. Maui kykenee isolla ongenkoukullaan muuttamaan muotoaan eri eläimiksi. Hahmo on aikamoinen egopullistelija, joka rehentelee urotöillään, muttei tee vaikutusta Vaianaan. Aluksi Maui ei halua lähteä Vaianan mukaan, mutta loppujen lopuksi hänen on kuitenkin pakko ja elokuvan aikana hänestä alkaa kehkeytyä oikea sankari. Mauilla on useita tatuointeja kehossaan ja hän saa niitä joka kerrasta, kun hän suorittaa uroteon. Yhtenä tatuointina on liikkuva kuva Mauista itsestään, jolle Maui välillä juttelee. Hahmo perustuu polynesialaiseen mytologiseen jumalhahmoon Māuiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Heihei-kukko, joka on aika tyhmä tapaus. Heihei tuntuu olevan usein täysin pihalla siitä, missä hän on, eikä hän esimerkiksi edes noki ruokiaan oikeasta paikasta, vaan nokkii maata tai puuta ruoan vierestä. Heihei voi helposti muodostua suosikkihahmoksi ja hän tuokin paljon huumoria mukaan. Heihein äänenä kuullaan Alan Tudyk, mutta ottaen huomioon, ettei Heihei puhu, niin on vaikea sanoa, mitkä äänet Tudyk tekee itse. Heihei päätyy vahingossa Vaianan mukaan ja aiheuttaakin välillä ongelmia päähenkilöille. Jemaine Clement esiintyy jättimäisenä Tamatoa-rapuna, joka on tarinan välivastus ennen pääpahista, eli maan ja tulen demonia Te Kā'ta. Tamatoa tuntuu aluksi uhkaavalta, mutta hän onkin oikeasti aika hömelö tapaus. Te Kā näyttää hieman karmivalta, muttei hänkään ole kovin ihmeellinen paha.

Elokuvan alussa kerrotaan tarina siitä, kuinka aikojen alussa äitisaari Te Fiti nousi meren keskelle ja loi elämää maailmaan. Useat yrittivät varastaa Te Fitin sydämen (hehkuvan vihreän kiven, jonka keskellä on spiraali), uskoen, että voisivat itsekin luoda elämää. Ainoa joka varastamisessa onnistuu, on Maui, minkä takia Te Kā kuitenkin nousee merestä ja alkaa levittämään pimeyttä ympäri maailmaa. Te Kā päihittää Mauin, joka menettää ongenkoukkunsa ja sydämen. Tästä päästään Vaianan elämään, joka saa käsiinsä sydämen ja lähtee matkalleen. Matkalla vastaan tulee hurjia myrskyjä, hirviöiden valtakunta Lalotai, sekä pieniä kakamora-olentoja, jotka pukeutuvat kookospähkinöihin ja haluavat sydämen itselleen. Lapsille elokuvassa riittää paljon seikkailua ja jännitystä, sekä hauskoja hetkiä, kun pääsee katsomaan Heihein toilailuja. Aikuiset taas näkevät teemoja itsensä löytämisestä ja huomaavat hieman varttuneempaan makuun suunnatut vitsit. Yhdessä kohtauksessa on tosin todella lapsellinen vitsi, jolle aikuiset kuitenkin nauravat varmasti enemmän kuin lapset. Mukana on myös hieman uskonnollista viittausta, sillä veden väistyessä Vaianan tieltä, voi tulla helposti mieleen Mooses, kun meri siirtyy hänen ja israelilaisten tieltä.

Alku tuntuu kestävän hieman liian kauan, kunnes päästään matkaan. Alussa ehditään useaan kertaan miettiä, että pitäisikö sitä lähteä merelle vai ei? Ja kun katsojat tietävät, miten käy, niin ylimääräinen pohdiskelu tuntuu hieman pitkäveteiseltä. Onneksi matkan alkaessa elokuvaan tulee toimivaa tunnetta ja se tuntuu menevän hyvällä temmolla eteenpäin. Valitettavasti oman itsensä löytämistä painotetaan hieman liikaakin, eivätkä toimintakohtaukset täysin toimi. Kakamora-kohtaus on vielä mainio, mutta Lalotain osuus muuttuu hieman tylsäksi ja hölmöksi. Välillä Vaiana tuntuu kestävän hieman liian kauan ja siitä saisi helposti poistettua pieniä hetkiä sieltä täältä, jolloin kokonaiskesto olisi tunnin ja 40 minuuttia. Loppupuoli ratkeaa turhan helposti, ottaen huomioon, millainen matka on tehty. Elokuva myös selittää joitain kohtia katsojille sen sijaan, että se uskaltaisi luottaa siihen, että katsojat ymmärtävät asiat helposti. Paikoitellen elokuva tuntuu kokevan olevansa fiksumpi kuin onkaan, eikä se itsensä löytäminen ole enää kovin uusi juttu Disney-tarinalle. Onneksi leffassa saa nauraa paljon, eikä siinä ole erityisemmin heikkoja vitsejä. Vaianan ja Mauin tutustuminen rakennetaan mainiosti ja lopputuloksena on hyvä Disney-seikkailu, josta kuitenkin puuttuu ihmeellisyys, jota oli esimerkiksi Frozenissa ja nokkeluus mitä Zootopiasta löytyi. Voi myös olla, että odotukseni olivat liian korkeat (mikä on varmasti totta) ja toisella katsomiskerralla Vaiana voisi toimia paremmin.

Vaiana on monen Disney-elokuvan tapaan musikaali. Ensimmäinen kunnon musikaalikohtaus, jossa näytetään, kuinka Vaiana kasvaa kylässään on muuten toimiva, mutta sen aikana soiva kappale "Where You Are" ei jää erityisemmin mieleen. Vaianan haaveilukappale "How Far I'll Go" on todella mainio ja se onneksi kuullaan uudestaankin, eikä mikään ihme, että se on Oscar-ehdokkaana parhaana alkuperäiskappaleena. Suosikikseni nousi kuitenkin Mauin laulama "You're Welcome", jossa tunnelma oli erinomainen, minkä lisäksi kappaleen kertosäe jää varmasti soimaan päähän. Tamatoan laulama "Shiny" on ihan kiva, muttei kovin ihmeellinen kipale. "I Am Vaiana" on jälleen mainio ja siihen on otettu melodiaa "How Far I'll Go" -kappaleesta.

Asia, mistä ei voi valittaa ollenkaan Vaianassa, on sen animointi. Elokuva näyttää nimittäin aivan mielettömän upealta. Metsäympäristöt ovat hienosti toteutettuja, kuten myös vesikohtaukset. Hahmot näyttävät tutuilta Disney-tyypeiltä, kuten kuuluukin. Visuaalisesti Vaiana on kaunis teos ja pelkästään sen visuaalisuuden takia se kannattaa katsoa. Yllättävää kyllä, sen 3D-tehoste toimi aina välillä. Elokuvalla on neljä ohjaajaa. Ron Clements ja John Musker ovat ohjanneet yhdessä mm. Disney-leffat The Little Mermaid (1989), Aladdin (1992) ja Hercules (1997), joten heillä on selkeästi kokemusta animaatioiden teosta. Don Hall ja Chris Williams taas työskentelivät yhdessä Big Hero 6:n parissa, joten heiltä löytyy kokemusta tietokoneanimaatioista. Onkin hienoa, että vanhat konkarit ja uudet tekijät ovat yhdistäneet voimansa. Totuus on tosin se, että tarinasta löytyi aukkoja, eivätkä Clements ja Musker kiireiltään ehtineet paikata niitä, jolloin Hall ja Williams tulivat mukaan projektiin. Käsikirjoituksesta vastaa Zootopian toinen kirjoittaja Jared Bush. Äänitehosteet ovat mainioita ja Mark Mancinan säveltämä musiikki on todella hyvää.

Elokuva sisältää tietenkin "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Tarkkasilmäisimmät voivat bongata Vaianasta viittauksia Disneyn aiempiin elokuviin, kuten The Little Mermaid, Aladdin, Wreck-It Ralph (2012), Frozen ja Big Hero 6. Tämän lisäksi hirviöiden valtakunta Lalotaissa taustalla nähdään erään hirviön selkä, joka muistuttaa vahvasti Godzillaa.

Ennen Vaianaa elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Inner Workings". Kyseessä on todella hauska, mutta samalla myös hieman surullinen pätkä. Siinä näytetään miehen matka töihinsä ja miten hänen aivonsa ja sydämensä ohjailevat paikasta toiseen. Katsojaa naurattaa, esimerkiksi kun sydän haluaisi surffaamaan, mutta aivot näkevät vain, kuinka aalloista ilmestyvä hai kuitenkin söisi miehen ja yhtäkkiä oltaisiinkin jo haudassa.

Yhteenveto: Vaiana on hyvä elokuva, mutta olin silti pettynyt, sillä odotin paljon enemmän Zootopian jälkeen. Vaiana itsessään on mainio päähenkilö, minkä lisäksi Maui on hyvä itserakkaana puolijumalana. Voiton hahmoista vie kuitenkin hömelö Heihei-kukko, jonka toilailuja jaksaisi katsoa lisääkin. Pääpahis Te Kā näyttää uhkaavalta, muttei sitä täysin valitettavasti olekaan. Alku tuntuu hieman liian pitkältä ja jotkut kohdat kestävät pienesti liian kauan. Joitain asioita selitellään turhaan katsojille. Seikkailun tuntu on kuitenkin pääasiassa toimiva ja huumoria on paljon. Musikaalikohtaukset eivät ole muuten kovin erityisiä, mutta Oscar-ehdokaskappale "How Far I'll Go" on todella hyvä ja Mauin laulama "You're Welcome" on loistava. Lopputuloksena on hyvä elokuva, joka ei kuitenkaan ole erityisen nokkela tai erityinen. Animointi on huikean upeaa, mutta tarinasta löytyy heikkoja hetkiä. Kannattaa viedä lapset katsomaan Vaianaa ja saatatte itsekin nauttia siitä. Perheen pienimmille jotkut kohdat voivat olla hieman liian jänniä, mutta jo ala-asteikäisille Vaiana kannattaa näyttää. Elokuvaa ennen näytettävä "Inner Workings" on todella hyvä. Jännityksellä jään odottamaan, millä nimellä seuraava Disney-animaatio saapuu Eurooppaan... Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata lähteä salista ennen kuin elokuva on päättynyt kokonaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 19.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Moana, 2016, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Paranormal Activity: The Marked Ones / Paranormal Activity: Merkityt (2014)

PARANORMAL ACTIVITY: THE MARKED ONES (2014)

PARANORMAL ACTIVITY: MERKITYT

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Andrew Jacobs, Jorge Diaz, Gabrielle Walsh, Renee Victor, Carlos Pratts, Molly Ephraim, Katie Featherston ja Micah Sloat
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia / Unrated: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Paranormal Activity (2007-2015) on yksi suosituimmista kauhuelokuvasarjoista 2000-luvulta. Katsoin sarjan neljä ensimmäistä osaa noin vuosi sitten ja pidin niitä ihan toimivina kauhupätkinä. Ensimmäinen muuttui kaameaksi vasta, kun kuljin yöllä pimeässä asunnossa, mutta toinen osa ei tuntunut lainkaan karmivalta päivällä katsottuna. Kolmas ja neljäs osa olivat jälleen jännittäviä. Aloimme tyttöystäväni kanssa katsomaan sarjaa alusta alkaen ennen uutta vuotta. Kolme ensimmäistä katsoimme Netflixista ja neljännen vuokrasimme. Hän oli nähnyt joskus aiemmin sarjan viidennen osan, Paranormal Activity: The Marked Onesin (eli suomalaisittain Paranormal Activity: Merkityt), mutta minä taas en ollut nähnyt sitä, enkä sen jälkeen ilmestynyttä sarjan päätösosaa, Paranormal Activity: The Ghost Dimensionia (2015). Kävimmekin yhdessä Makuunista vuokraamassa kummatkin elokuvat ja katsoimme The Marked Onesin heti samana iltana. Hieman minua epäilytti, että olisiko kyseessä vain turha lisäosa, vai toisiko se tarinaan jotain oikeata lisäystä. Olin kuullut, ettei elokuva vie pääjuonta eteenpäin, joten toivoin vain, että tunnelma olisi samanlainen kuin aiemmissa osissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Paranormal Activity (2007), Paranormal Activity 2 (2010), Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012)!

Kun Jessen alakerran naapuri menehtyy, Jesse ja hänen ystävänsä Hector menevät tutkimaan naapurin tyhjää asuntoa, josta kuuluu outoja ääniä. Käynnin seurauksena Jesse kokee oudon muutoksen ja hän pystyy yhtäkkiä yli-inhimmillisiin asioihin. Tämä ei kuitenkaan johdu supervoimista, vaan piilevästä demonista, joka häneen asunnosta tarttui.

Päähenkilö Jesseä näyttelee Andrew Jacobs, joka ei ole kovin ihmeellinen roolissaan. Jesse on aluksi innoissaan kyvyistään, mutta kun hänelle alkaa selviämään, mistä on kyse, innostus muuttuu peloksi. Hänen ystäväänsä Hectoria esittää Jorge Diaz, joka hämmästelee Jessen kykyjä, mutta kun totuus paljastuu, hänen täytyy yrittää pelastaa Jesse. Diazkaan ei ole kovin erikoinen ja läpi elokuvan on ongelmana, että Jesseä ja Hectoria on vaikea erottaa toisistaan.
     Kaksikolla on myös ystävä nimeltä Marisol, jona nähdään Gabrielle Walsh. Hahmo ei paljoa tee elokuvassa, kuten ei myöskään Jessen isoäiti Irma, jota esittää Renee Victor. Irma tuntuu hieman tietävän demonien karkoittamisesta. Mukana on myös kummallinen Oscar (Carlos Pratt), jota epäillään naapurin murhasta. Heidän lisäkseen elokuvassa esiintyy muutamia tuttuja hahmoja, kuten Paranormal Activity 2:n teinityttö Ali Rey (Molly Ephraim). Ja kuten voi päätellä, hahmot eivät erityisemmin jää mieleen, eivätkä heidän näyttelijänsä oikeastaan vakuuta.

Paranormal Activity: The Marked Ones ei tosiaan jatka sarjan päätarinaa, vaan tuo erilaista lisäystä mukaan. Ensimmäisen tunnin ajan sitä voisi miettiä lähinnä lisäosana, mutta loppupuoli yhdistää elokuvan toimivasti aiempiin osiin. Elokuvassa on pieniä viittauksia edellisiin elokuviin, kuten Paranormal Activity 3:n videonauhat, sekä samaisessa elokuvassa nähdyt lapsiversiot Katiesta (Chloe Csengery) ja Kristista (Jessica Tyler Brown). The Marked Onesilla yritetään jälleen hieman avata sitä, miten demonit alkavat riivaamaan perheitä ja elokuvassa nähdään mm. noitarituaaleja. Tämäkin elokuva on toteutettu "found footage" -tyylillä, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Aluksi se selitetään sillä, että Jesse on ostanut kameran, mutta koskaan ei oikein kerrota, miksi hänen täytyy kuvata kaikki. Viimeistään elokuvan lopussa ei kameran kantamiselle ole mitään syytä. Paitsi siis koska kyseessä on Paranormal Activity -leffa. Harmi vain, että loppua lukuunottamatta The Marked Ones ei tunnu lainkaan Paranormal Activitylta.

Elokuvassa ei erityisemmin tapahdu paranormaaleja asioita. Tutut yönaloitukset ovat poissa ja niin ovat myös itsekseen liikkuvat esineet ja asiat. Äkkisäikäytyksiä on muutamia ja loppu on karmiva, etenkin kun tajuaa, mistä paikasta on kyse, mutta muuten elokuva ei ole jännittävä. Yhdessä kohtaa mietin oikeasti, että onko tämä nyt varmasti osa elokuvasarjaa? Alkupuoli on heikko. Hahmot ja heidän näyttelijänsä eivät toimi, jolloin tarina ei erityisemmin kiinnosta. Lähinnä koko juttu tuntuu oudolta versiolta Chronicle -elokuvasta (2012), sillä siinä kolme nuorta saavat supervoimat ja käyttävät niitä kaikkeen muuhun kuin sankarijuttuihin, ja sekin on tehty "found footage" -tyylillä. Onneksi loppupuolella tunnelma alkaa vihdoin löytyä ja elokuva muuttuu paremmaksi. Loppupuoli on hieman piinaava ja viimeiset minuutit pistävät katsojan miettimään että: "Mitäääh?" The Marked Ones on osittain toimiva lisäys, mutta pääasiassa se tuntuu täysin turhalta. Se on selvästi sarjan heikoin osa tähän mennessä. Yksi hauskimmista keksinnöistä elokuvaa varten on jonkinlainen lasten musiikkilaite, joka toimii jostain syystä Ouija-laudan tavoin (laudalla voi kommunikoida demonien ja kuolleiden henkien kanssa).

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Christopher Landon, eikä oikein voi tietää, onko ollut hänen vai yhtiön päätös tehdä lisäosa, eikä kunnon jatko-osaa tarinalle. Lopun olisi voinut pitää samanlaisena, mutta alkupuolen olisi voinut kirjoittaa toisin, jolloin kyseessä voisi olla kunnolla "Paranormal Activity 5". Kuvaus on aika perinteistä "found footage" -tyylille, eli kun hahmot kuvaavat itse, niin kamera myös heiluu. Leikkaus on ihan sujuvaa. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivat, kuten myös äänitehosteet. Jostain syystä elokuvassa kuullaan juhlintakohtauksessa kuuluisa Wilhelm-huuto ilman mitään selitystä. Kukaan ei putoa mistään tai kuole tai mitään. Huuto vain kuuluu. Katsoin kohdan kaksi kertaa ja kyllä se siellä vain on. Elokuvaa varten sävellettyä musiikkia ei esiinny tässäkään Paranormal Activityssa.

Elokuvasta on olemassa kaksi eri versiota: alkuperäinen teatteriversio ja noin viisitoista minuuttia pidempi Unrated-versio, joka sisältää pidennettyjä sekä kokonaan uusia kohtauksia. Itse näin lyhyen teatteriversion.

Yhteenveto: Paranormal Activity: The Marked Ones alkaa heikosti, mutta paranee onneksi viimeisen puolen tunnin aikana. Se ei kuitenkaan saa arvosanaa nousemaan heikosta ihan kivaksi. Elokuvan suurin ongelma on, ettei se oikeastaan tunnu Paranormal Activity -elokuvalta. Onneksi mukana on yhdistäviä tekijöitä aiempiin osiin, vaikka tarina ei olekaan jatkoa aiemmille elokuville. Loppu saa katsojat hämmentymään. Näyttelijät eivät ole kummoisia, eivätkä hahmot muistettavia. Jessen ja Hectorin sekoittaa välillä toisiinsa. On siis hyvä, että mukana on pikaisesti myös tuttuja naamoja. Kauhua ei erityisemmin ole mukana, jos ihan loppua ei lasketa, mikä on sääli. Jos aiemmat Paranormal Activityt ovat toimineet sinulle, niin kannattaa The Marked Oneskin vilkaista. Tuohan se hieman lisää tarinaan, mutta on se aika tarpeeton pätkä, joka ei vie tarinaa eteenpäin. En tiedä, kumpi minua hämmensi enemmän: elokuvan viimeiset minuutit, vai tarpeeton Wilhelm-huudon käyttö juhlakohtauksessa.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.scifinow.co.uk
Paranormal Activity: The Marked Ones, 2014, Paramount Pictures, Blumhouse Productions, Solana Films, Room 101

Arvostelu: A Cure for Wellness (2016)

A CURE FOR WELLNESS (2016)

Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Dane DeHaan, Jason Isaacs, Mia Goth, Ivo Nandi, Harry Groener ja Celia Imrie
Genre: kauhu, trilleri
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

A Cure for Wellness herätti kiinnostukseni heti, kun näin sen trailerin. Sen idea vaikutti toimivalta, minkä lisäksi elokuvan päätähti ja ohjaaja kuulostivat lupaavilta. Gore Verbinskin ohjaamat kolme ensimmäistä Pirates of the Caribbean -leffaa (2003-2007) ovat enemmän tai vähemmän hyviä - The Curse of the Black Pearlin (2003) ollessa loistava - joten minulla oli vahva usko, että hänellä olisi hieno visio. Ajattelin, että Dane DeHaan voisi toimia hyvin psykologisen trillerin pääosassa. En halunnut katsoa lisää trailereita, sillä pelkäsin, että ne paljastaisivat liikaa tarinasta, enkä halunnut tietää kovin paljoa etukäteen. Odottavaisin mielin kävin katsomassa A Cure for Wellnessin, vaikka hieman jännittikin, sillä kuulin juuri ennen leffan näkemistä, ettei se olisi kovin hyvä.

Pörssimeklari Lockhart lähtee Sveitsiin hakemaan toimitusjohtaja Pembrokea mystisestä hoitolasta, jotta voi pitää työnsä. Pembroke ei kuitenkaan halua lähteä ja hokee vain, että haluaa parantua hoitolassa. Onnettomuuden takia Lockhart joutuu jäämään hoitolaan ja hänelle alkaa vähitellen selvitä, että paikan toiminta on todella hämärää, eivätkä hoidettavat ole parannettavina, vaan jonkinlaisina koekaniineina.

Dane DeHaan esittää herra Lockhartia, jonka etunimeä ei jostain syystä kerrota. Kuten suurin osa pörssihahmoista elokuvissa, myös Lockhart on hieman ylimielinen ja inhottava hahmo. Silti hänestä oppii pitämään leffan aikana, kun tarina kulkee eteenpäin. Hoitolassa oleminen muuttaa hahmoa vainoharhaiseksi ja psykoottiseksi, eikä hän tunnu enää tietävän, mikä on totta ja mikä sepitettä. Chronicle (2012) näytti, että DeHaan on loistovalinta hahmoksi, jolla ei ole kaikki kunnossa pään sisällä. Lockhartiksi hän sopii muuten erinomaisesti, mutta aluksi häntä on vaikea ottaa tosissaan pörssimeklarina, sillä hän näyttää niin nuorelta. Lockhartin muuttuminen on toteutettu mainiosti. Sekä hahmon henkinen että fyysinen romahtaminen välittyvät hienosti katsojalle. Hahmoa piinaavat hänen menneisyytensä traumat, jotka ovat tehneet hänestä sellaisen kuin hän on. Toimivana lisäyksenä on, että Lockhart joutuu viettämään suurimman osan ruutuajastaan kainalosauvojen tukemana, jolloin karkuun juokseminen on lähes mahdotonta..
     Hoitolaa johtaa mies nimeltä Volmer, jota näyttelee Jason Isaacs. Harry Potter and the Chamber of Secrets (2002) osoitti Isaacsin olevan hyvä herrasmiestä esittävänä luihuna ja sellainen johtaja Volmerkin tavallaan on. Katsojana tajuaa saman tien, että Volmerissa on jotain hämärää ja tämä vahvistuu kaiken aikaa lisää. Hahmossa on jotain pelottavaa ja tuntuu siltä, että häntä on mahdotonta päästä pakoon. Yleisesti ottaen tuntuu olevan mahdotonta lähteä hoitolasta. Isaacs on roolissaan muuten hyvä, mutta loppupuolella hän ei enää vakuuta samalla lailla.
     Suurimmassa roolissa hoidettavista on erikoistapaus Hannah (Mia Goth), joka oleilee yksin, muiden hoidettavien viettäessä aikaa yhdessä. Hannah ei tiedä millainen hoitolan ulkopuolinen maailma on, eikä muista syytä, miksi on edes tullut hoidettavaksi. Hahmo ei paljoa puhu ja tuntuu jokseenkin elottomalta. Hänestä näkyy selkeästi jonkinlainen sairaus ja mielenkiinnolla haluaa tietää, mistä hänen kohdallaan on kyse? Goth sopii hyvin rooliinsa ja hän tuo hahmon poissaolevuuden toimivasti esille.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Enrico (Ivo Nandi), joka kyyditsee ihmisiä hoitolaan, Roland E. Pembroke (Harry Groener), jota Lockhart saapuu hakemaan ja hoidettavana oleva rouva Watkins (Celia Imrie), joka epäilee, että jotain hämärää on meneillään.

Elokuvan alku ei vielä täysin vakuuta. Jos on nähnyt trailereita, niin tietää, mitä on tulossa, mutta jos alkaa katsomaan elokuvaa tietämättä, mitä siinä tapahtuu, alun pahaenteisyys viestii liikaa loppuleffan tunnelmasta. Itse olisin pitänyt enemmän siitä, että alku ei ole vielä kovin painostava ja tunnelma lähtisi liikkeelle vasta hoitolassa. Ensimmäisessä kohtauksessa joku bisnesmies kuolee, mutta tätä ei tuoda esille loppuelokuvan aikana, joten on vain pakko ihmetellä, miksi kohtaus oli edes mukana? Onneksi kun vihdoin päästään itse hoitolaan, taso paranee ja jännityksen rakentaminen toimii. Jännitettä luodaan hitaasti ja varman tuntuisesti. Katsojana tajuaa heti ensimmäisten minuuttien aikana, ettei hoitola ole hyvä paikka, joten tunnelmaa pitää luoda useilla eri tavoilla. Jossain kohtaa mukaan tulee kuvottaviakin kohtia, jolloin A Cure for Wellness muuttuu psykologisesta trilleristä kauhuelokuvaksi. Leffa poikkeaa selvästi nykypäivän kauhutarjonnasta, sillä sen jännitys luodaan pikkuhiljaa, eikä elokuva sisällä äkkisäikäytyksiä, joita nykykauhuleffat ovat täynnä. Tunnelma on oikeasti piinaava ja katsojana on vaikea kääntää katsettaan pois ruudulta, sillä on aivan pakko nähdä, mitä tulee tapahtumaan.

Tarinaan on luotu salaperäinen mysteeri, jota avataan vähän kerrallaan. Jos elokuvia katsoo paljon, voi helposti arvailla jo alkupuolella, että mitä tuleman pitää, mutta monille ratkaisut voivat tulla yllätyksinä. Itse tein muutamia päätelmiä ja arvailuja siitä, mihin tarina johtaa, enkä ollut kaukana lopputuloksesta. Silti elokuva säilyttää kiinnostavuutensa, eikä tunnu yhtä pitkältä kuin oikeasti on. Tarina ei kiirehdi, vaan kulkee rauhallisesti eteenpäin, jolloin pääsee kunnolla syventymään leffan maailmaan. Loppupuolella mietin, että onpas tämä oikeasti hyvä ja ahdistava elokuva. Niinkin ahdistava, että herkimpien kannattaa jättää tämä väliin. Hoitolan ilmapiiri ja sen asukkaat tuntuvat epämiellyttäviltä, ja katsojana voi olla onnellinen, ettei joudu sellaiseen paikkaan. Valitettavasti loppuratkaisu ei ole mitä parhaimmasta päästä ja tuntuu aika hölmöltä, mutta pystyin antamaan sen anteeksi, kun muuten leffan tunnelma oli niin hienosti rakennettu.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Gore Verbinski ja hän on saanut luotua upean tunnelman, joka kulkee läpi tarinan. Lainauksia on tehty paljon, mutta niin nykyleffoissa tehdäänkin. Kun A Cure for Wellnessia vertaa muihin nykykauhupätkiin, niin jo sen erilaisuus yksinään antaa lisäarvoa. Elokuva on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Useat kuvat ovat erittäin upeita. Hoitolan lavasteet ovat näyttäviä. Etenkin maanalaiset käytävät ovat yksinkertaisuudessaan karmivia. Kaukaa katsottuna hoitola näyttää hieman Harry Potter -sarjan (2001-2011) Tylypahkalta, mikä toimii yllättävän hyvin. Maskeerauksella on saatu hahmot näyttämään oikeasti sairailta. Äänitehosteilla on onnistuttu luomaan lisäystä piinaavuuteen. Visuaaliset efektit eivät ole kaikkein hienoimmat, mutta toimivat pääasiassa tarpeeksi hyvin. Elokuvan tunnushyräily on karmiva ja se olisi voinut soida vielä enemmänkin leffan aikana. En malta odottaa, että leffan soundtrack ilmestyy ja hyräilyä voi kuunnella Spotifysta. Muutenkin Benjamin Wallfischin musiikit säestävät tarinaa hyvin.

Yhteenveto: A Cure for Wellness luo psykoottisen jännityksensä todella mainiosti lähes koko elokuvan läpi. Lopetus ei ole mitä parhain ja tuntuu jokseenkin hölmöltä, mutta sen voi antaa anteeksi, kun muuten tunnelma on niin piinaava. Ihan ensimmäinen kohtaus tuntuu turhalta, mutta onneksi sen jälkeen elokuva lähtee hienosti liikkeelle. Dane DeHaan on hyvä pääosassa ja sivurooleissa esiintyvät Jason Isaacs ja Mia Goth ovat myös hyviä. Hoidettavien psykoottisuus on hyvin luotu ja koko hoitola tuntuu ahdistavalta. Herkimmille tämä voi olla liikaa, mutta omasta mielestäni kyseessä on paras kauhuleffa pitkään aikaan! Jos kaipaatte erilaista kauhua nykyisten äkkisäikäyttelypätkien tilalle, niin A Cure for Wellness on erittäin mainio valinta! Se ei ole kaikille, mutta itseeni se kyllä kolahti.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
A Cure for Wellness, 2016, Regency Enterprises, New Regency Productions, Blind Wink Productions, Studio Babelsberg, TSG Entertainment

Arvostelu: T2 Trainspotting (2017)

T2 TRAINSPOTTING (2017)

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Ewan McGregor, Ewen Bremner, Jonny Lee Miller, Robert Carlyle, Anjela Nedyalkova, Pauline Turner, Scot Greenan ja Shirley Henderson
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Irvine Welshin samannimiseen kirjaan (1993) perustuva elokuva Trainspotting oli hitti ilmestyessään vuonna 1996. Se voitti sekä kriitikot että tavalliset katsojat puolelleen. Parisenkymmentä vuotta myöhemmin tekijät palasivat yhteen ja tekivät leffalle jatko-osan nimeltä T2 Trainspotting. Itse näin alkuperäisen Trainspottingin vasta pari viikkoa sitten, valmistautumisena jatko-osaa varten. Elokuva ei tehnyt kovin suurta vaikutusta minuun, eikä mikään ihme, sillä se on selkeästi tehty juurikin ihmisille, jotka olivat 1990-luvulla nuoria. Kovin suuria odotuksia ei siis löytynyt jatkoa kohtaan. Eniten mietin, että miksi leffa päätettiin tehdä? Mielessäni kävi pieni pelko, että mitä jos tässä kävisi samalla lailla kuin Dumb and Dumber Tossa (2014) ja Independence Day: Resurgencessa (2016), eli että kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen jatko-osan vääntäminen tuottaisi pettymyksen kaikille. Varautuneena menin katsomaan elokuvan ja toivoin, että kyseessä olisi edes ihan kiva pätkä.

Mark Renton palaa Edinburghiin, jossa hänen vanhat ystävänsä Spud, Sick Boy ja Begbie yhä asuvat. Kovin lämmintä vastaanottoa ei ole luvassa.

Ewan McGregorin näyttelemä Mark Renton on päässyt kuiville huumeista ja hänellä tuntuu menevän paremmin. Hän toimii kirjanpitäjänä ja vapaa-ajallaan mm. lenkkeilee. Oli mielenkiintoista nähdä päähahmo täysin eri lähtökohdissa kuin ensimmäisessä osassa ja on kiinnostavaa katsoa, kuinka vanhojen tuttujen ympäröimänä Mark tuntuu palaavan takaisin vanhaan elämäänsä pieni askel kerrallaan. McGregor on tuttuun tapaansa hyvä roolissaan.
     Ewen Bremnerin esittämä Spud ei ole päässyt eroon heroiinista, jonka takia hän on menettänyt tyttöystävänsä Gailin (Shirley Henderson) ja poikansa Fergusin (Kyle Fitzpatrick). Spud tuntuu säälittävältä tapaukselta ja elokuvan aikana haluaisi useaan otteeseen nähdä Spudin tekevän parannuksen ja onkin ilo nähdä, kuinka Markin seurassa hän alkaa muuttua. Spudin päättäväisyys ei ole valitettavasti kovin vahva, joten lipsahduksia entiseen sattuu usein. Hän päättääkin keksiä jotain muuta tekemistä, johon voisi purkaa addiktionsa ja alkaa kirjailemaan ylös ystävysten vanhoja seikkailuita. Bremnerin suoritus on mainio.
     Jonny Lee Millerin Sick Boy ei ole enää Sick Boy, vaan Simon, joka yrittää olla hieman kunnollisempi, mutta käyttää silti kokaiinia ja tuntuu äkkipikaiselta. Yhdessä tyttöystävänsä Veronikan (Anjela Nedyalkova) kanssa hän kiristää rikkaita, jotta tienaisi itse paremmin. Simon omistaa pubin, jolla ei tosin mene kovin kummoisesti. Aluksi hän ei pidä yhtään siitä, että Mark on palannut, mutta vanha ystävyys vie kuitenkin voiton. Edellisessä osassa hieman kylmäksi jättänyt Miller on tässä parempi. Veronika on hyvä lisäys tarinaan ja hän yrittääkin pitää miehiä kasassa ja järkevinä.
     Robert Carlylen Begbie on päätynyt vankilaan, mutta karkaa sieltä elokuvan alussa. Begbie kokee suurta katkeruutta Markia kohtaan ja olisi aivan valmis tappamaan Markin, jos hän kävelisi vastaan. Begbien äkkipikaisuutta on nostettu ja hahmo on arvaamaton. Hahmosta on vaikea pitää, vaikka hänelle on yritetty vääntää herkkää puolta June-vaimon (Pauline Turner) ja Franco Junior -pojan (Scot Greenan) kautta.

Elokuva tapahtuu tosiaan kaksikymmentä vuotta alkuperäisen Trainspottingin tapahtumien jälkeen. Heti alussa tehdään hyvin selväksi, miten päähenkilöiden elämät ovat menneet vuosien varrella. Kun Mark ja Simon saavat sovittua riitansa, Simon esittää bisnesideansa Markille. Hän aikoo nimittäin perustaa bordellin, jonka avulla hän voisi tienata kunnolla. Mark alkaa auttamaan häntä projektissa, samalla kun yrittää pitää Spudin erossa heroiinista. Suurimman osan elokuvan ajasta Begbie tuntuu todella irtonaiselta, mutta onneksi hänellekin löytyy osa tarinasta, sillä muuten tuntuisi siltä, että hahmo on pidetty mukana vain, koska hän oli edellisessäkin leffassa. Vaikka tarinassa onkin mukana bordellihanke, tuntuu T2 Trainspotting lähinnä vain vanhojen muistelulta. Välillä leffan päätarina tuntuukin olevan vain se, että ensimmäisen osan loppuratkaisua selvitellään ja bordelliosuus jää täysin taka-alalle.

"Valitse elämä" ja Skotlannin huonoin vessa. Esimerkiksi tällaisiin asioihin viitataan T2 Trainspottingissa, minkä lisäksi mukana on paljon muitakin tuttuja juttuja alkuperäisestä osasta. Jos näki alkuperäisen leffan, kun se ilmestyi, tuo tämä pätkä varmasti paljon nostalgian tunnetta, mutta jos on käynyt kuten minun tapauksessani, eli näki leffan vasta viikkoja ennen jatko-osaa, ei leffa pysty luomaan kunnollista tunnesidettä katsojaan. T2 Trainspotting on vakavampi kuin edeltäjänsä ja vaikka siinä onkin pari huvittavaa kohtaa, ei katsojana pääse kovin paljoa nauramaan. Edellisen elokuvan indie-leffamaisuus ja taiteellisuus ovat poissa ja tämä tuntuukin aika normaalilta 2010-luvun teokselta. Välillä draamailu menee nappiin ja tuntuu hyvin rakennetulta, mutta useaan otteeseen elokuva ei kykene koskettamaan. Hyviä kohtauksia on mukana, mutta kokonaisuus jää vain lähinnä tasolle "ihan hyvä".

Danny Boyle jatkaa ohjaajana ja vaikka tuntuu, että hän taitaa näyttelijäohjauksen, niin samalla tuntuisi siltä, ettei hänen visionsa ole riittänyt toiseen osaan asti. Käsikirjoitus on jonkinlainen yhdistelmä "Trainspottingia" ja Welshin toista kirjaa "Pornoa" (2002), mutta tarina on pääasiassa elokuvaa varten kirjoitettu. Itse en ole kirjoja lukenut, enkä usko, että tulen lukemaankaan. Hienoja kuvia on mukana, mutta useat kuvista ovat epätasaisia tai vinoja, mikä itseäni ärsytti. Kuvauksen takia tuntui välillä siltä, että katsoin Thoria (2011), enkä Trainspottingia. Yhdessä yökohtauksessa kuva on oudon huonolaatuista. Leikkaus on ihan sujuvaa. Alkupuolella leikkaus on todella mainiota, kun se on rytmitetty musiikkiin. Itseäni häiritsi, että useasti kuvat pysähtyivät hetkeksi, ennen kuin siirtyivät seuraavaan kuvaan. Visuaalisia efektejä ei ole kovin paljoa, mutta muutamissa kohtauksissa ruudulle ilmestyvät tekstit toimivat.

Yhteenveto: T2 Trainspotting on ihan hyvä elokuva, joka toimii varmasti paremmin, jos näki nuorena alkuperäisen Trainspottingin, kun se ilmestyi. Jos ensimmäistä osaa ei ole nähnyt, niin eipä tästä saa mitään irti. Päänäyttelijät vetävät hyvät suoritukset, vaikka Begbiestä onkin vaikea tykätä. Ensimmäisen osan taiteellisuus on kadonnut ja leffa tuntuu olevan enemmän 2010-lukua. Vaikka mukana onkin oma tarina, T2 Trainspotting tuntuu lähinnä vanhan muistelulta. Viittauksia alkuperäiseen elokuvaan on paljon. Kuvaus on välillä hienoa, välillä epätasaista, välillä huonolaatuista ja välillä vinoa. Alkupään leikkaus toimii hienosti ja siinä on hyvin yhdistetty musiikin käyttöä. Pysähtyvät kuvat tuntuvat oudoilta. Lopputuloksena on ihan kiva pätkä, jota ei luultavasti tarvitse katsoa toistamiseen. Jos alkuperäinen Trainspotting oli sinulle nuorena tärkeä pätkä, niin kannattaa käydä vilkaisemassa myös T2 Trainspotting. Muuten sen voi ihan hyvin jättää väliin.

Kirjoittanut: Joonatan, 14.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
T2 Trainspotting, 2017, DNA Films, Decibel Films, Cloud Eight Films, TriStar Pictures, Film4, Creative Scotland