Arvostelu: Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995)

RAKKAUTTA ENNEN AAMUA

BEFORE SUNRISE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 3

Before Sunrise, eli suomalaisittain Rakkautta ennen aamua on Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen elokuva. Richard Linklater keksi elokuvan idean oman kokemuksensa pohjalta. Vuonna 1989 hän oli tavannut philadelphialaisessa lelukaupassa naisen nimeltä Amy, jonka kanssa hän oli viettänyt yön kävellen ympäri kaupunkia ja keskustellen. Linklater ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta, mutta koki, että se tarvitsi enemmän naisellista näkökulmaa ja pyysi edellisissä elokuvissaan Slackerissa (1990) ja Surutta? Sekaisin (Dazed and Confused - 1993) näytellyttä Kim Krizania auttamaan tekstissä. Linklater etsi päänäyttelijöitä lähes vuoden ajan, kunnes lopulta päätyi Hawkeen ja Delpyyn. Kuvaukset käynnistyivät ja niiden aikana Delpyn mukaan näyttelijäduo kirjoitti elokuvan dialogin uusiksi, minkä väitteen Krizan taas on kieltänyt. Lopulta Rakkautta ennen aamua sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli menestys, jota kriitikot ylistivät. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta ja yleisesti Rakkautta ennen -trilogiasta jo vuosia, mutten ole aiemmin katsonut niitä. Kuitenkin nyt kun huomasin Rakkautta ennen aamua täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Amerikkalaismies Jesse tapaa ranskalaisnaisen Célinen junassa ja he päättävät viettää yhteisen yön Itävallan pääkaupungissa Wienissä.

Jopa yhdeksän kuukauden etsinnän jälkeen tuohon aikaan vielä aika tuntematon Ethan Hawke ja Kolme väriä -trilogiasta (Trois couleurs - 1993-1994) tuttu Julie Delpy valittiin esittämään elokuvan päärooleja. Hawke nähdään Jessenä, amerikkalaismiehenä, joka on saapunut Eurooppaan Interrail-matkailulle, viimeisenä kohteenaan Itävallan pääkaupunki Wien, ennen paluumatkaa Yhdysvaltoihin. Delpyn näyttelemä Céline taas sattuu olemaan samassa junassa, mutta hänen aikomuksenaan on jatkaa matkaa kotimaahansa Ranskaan asti. Kuitenkin kun Céline tapaa Jessen ja he päätyvät käymään elämänsä keskustelua, Céline päättää hylätä vanhat suunnitelmansa ja viettää yön Jessen kanssa Wienissä. Pitkä roolitusprosessi kyllä palkittiin, sillä Hawke ja Delpy ovat täydelliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy vahvaa, suorastaan käsinkosketeltavan aitoa kemiaa. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja niin hyvin kirjoitettuja ja esitettyjä, että välillä jopa meinaa unohtaa katsovansa roolihenkilöitä. Jessen ja Célinen yölliseen kävelyyn ja keskusteluun uppoutuu niin vahvasti, että jossain kohtaa saattaa huomata luulevansa katsovansa kahta todellista, hiljalleen rakastuvaa ihmistä.

Tämä satuun uppoutuminen ja todellisuuteen herääminen onkin yksi Rakkautta ennen aamua -elokuvan pääpiirteistä. Kaksikon kävely ympäri öistä Wieniä tuntuu tavallaan satumaiselta, kuin irtoamiselta todellisuudesta, niin katsojalle kuin hahmoillekin. Koin hyvin samaistuttavaksi tietyn tunteen siitä, aivan kuin irtautuisi yhdeksi yöksi omasta perinteisestä elämästään. Kun yhden yön aikana maailmaa pyörii jonkun toisen ympärillä niin vahvasti, että oma todellinen elämä tuntuu tylsältä, ehkä jopa vieraalta. Aamun sarastaessa on kuitenkin aika palata todellisuuteen, mutta muisto tästä yöstä elää ikuisesti.

Vaikka puhunkin tietynlaisesta satumaisuudesta, samalla haluan kuitenkin kehua, kuinka aidolta Rakkautta ennen aamua tuntui. Elokuvasta puuttuu kaikki geneeristen romanttisten leffojen kliseet ja höttöys, jota etenkin amerikkalaisissa rakkauselokuvissa on totuttu näkemään. Siirappi ja melodraama, sekä loppupään pakollinen riita, jonka aikana nyyhkytellään hetki, ennen kuin palataan takaisin yhteen mahdollisimman suurieleisesti - kaikki tämä puuttuu Rakkautta ennen aamua -elokuvasta ja hyvä niin. Kyseessä on huomattavasti pienimuotoisempi ja realistisemmalta tuntuva teos, jonka satumainen rakkaus muodostuu täysin eri asioista. Lopputuloksena onkin kertakaikkisen ihana ja kaunis filmi, joka nousi välittömästi yhdeksi ehdottomista suosikeistani romanttisten elokuvien saralla. Kaikki tuntuu niin aidolta, että minun piti ihan muistutella itseäni, että pääparin kohtaamat ihmiset ovat myös näyttelijöitä, eivätkä satunnaisia tyyppejä, jotka sattuivat kameran eteen.

Elokuva rakentuu täysin Hawken ja Delpyn kemian, sekä heidän kiinnostavien hahmojensa erinomaisesti laadittujen keskustelujen välille. Oli teksteistä vastuussa sitten ohjaaja Linklater, kirjoittaja Krizan tai päänäyttelijät itse, dialogi on aivan fantastista ja sitä lumoutuu kuuntelemaan täysillä. Näiden keskustelujen aikana katsojalle selviää valtavasti Jessestä ja Célinestä, heidän menneisyyksistään, sekä millaisia ihmisiä he ovat. Kumpikin tuo esille näkemyksiään maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Repliikit eivät koskaan tunnu kirjoitetuilta, vaan pikemminkin mitä parhaalta improvisaatiolta, mikä on myös omiaan sekoittamaan katsojan päätä siitä, että seuraako tässä nyt elokuvaa, vai todellisia tapahtumia. Keskustelu keskustelulta ja kohtaus kohtaukselta katsoja kiintyy näihin hahmoihin niin täysillä, että kun aamu vihdoin koittaa, on luvassa voimakas tunteiden purkaus. Rakkautta ennen aamua onnistui osumaan todella syvälle. Elokuvan päätteeksi olin pöyristynyt siitä, ettei sitä noteerattu Oscareissa ollenkaan. Itse olisin suonut sille vähintään ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja mies- ja naispääosista.

Richard Linklaterin ohjaus on aivan huikeaa läpi elokuvan. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja saa luotua niin erittäin aidon kuin omalla tavallaan satumaisen ilmapiirin. Myös teknisiltä ansioiltaan Rakkautta ennen aamua on pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja osa kohtauksista pitääkin vain kameraa minuuttikaupalla paikoillaan, antaen näyttelijöille kaiken rauhan toteuttaa itseään. Leikkaus on sujuvaa ja vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi oikeasti päässyt viettämään kokonaisen yön näiden hahmojen seurassa. Äänimaailma on myös hyvin työstetty, joskin Fred Frithin säveltämät musiikit eivät juuri lainkaan nouse esille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunrise, 1995, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction, Sunrise Production, Filmhaus Films, Filmhaus Wien Universa Filmproduktions

Arvostelu: Wolf Man (2025)

WOLF MAN

Ohjaus: Leigh Whannell

Pääosissa: Christopher Abbott, Julia Garner, Matilda Firth, Sam Jaeger ja Ben Prendergast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Wolf Man perustuu vuoden 1941 kauhuklassikkoon Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2014 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä elokuvauniversumin omistamistaan kauhuhahmoista (Dracula, Frankensteinin hirviö, näkymätön mies jne.) ja alkoi uuden ihmissusileffan suunnittelu. Aaron Guzikowski ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mutta vuonna 2016 hänet korvattiin David Callahamilla. Samana vuonna Dwayne Johnsonia huhuiltiin päärooliin ihmissudeksi. Universalin suunnittelema kauhu-universumi käynnistyi vuonna 2017 The Mummy -elokuvalla, mutta kun leffa oli niin kriitikoiden kuin katsojien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, yhtiö perui suunnitelmansa. Kun itsenäinen uudelleenfilmatisointi The Invisible Man (2020) olikin yllättäen kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, Universal päätti ryhtyä tekemään lisää itsenäisiä leffoja kauhuhahmoistaan. The Invisible Manin ohjaaja Leigh Whannell palkattiin tähänkin ohjaajaksi ja hän myös käsikirjoitti elokuvan yhdessä vaimonsa Corbett Tuckin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Wolf Man saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin paljon The Invisible Manista ja olin kiinnostunut, mitä Whannell saisi aikaiseksi ihmissuden kanssa. Traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua ja julkaistut kuvat leffan ihmissudesta Universalin promotapahtumassa olivat mielestäni naurettavat. Kävinkin epäileväisin mielin katsomassa Wolf Manin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Perhe matkaa Oregoniin maatilalle, kun jokin ihmisen ja eläimen välimuotoa muistuttava otus alkaa jahdata heitä keskellä yötä.

Vastikään Kraven the Hunterissa (2024) pahista näytellyt Christopher Abbott ja Ozark-sarjasta (2017-2022) tuttu ja palkintoja kahminut Julia Garner näyttelevät Lovellin pariskuntaa, Blakea ja Charlottea. Kun Blake saa kuulla, että hänen isänsä on kuollut, he ottavat tyttärensä Gingerin (Matilda Firth) mukaansa ja matkaavat Blaken isän maatilalle Oregoniin pakkaamaan tavaroita. Reissu muuttuu kuitenkin todelliseksi painajaiseksi, kun metsässä heidän kimppuunsa hyökkää jokin otus, joka kulkee kahdella jalalla kuin ihminen, mutta joka käyttäytyy muuten kuin petoeläin... Abbott ja Garner suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka heille kirjoitettu dialogi onkin ajoittain todella tönkköä. Heidän väliltä ei löydy pahemmin kemiaa, mutta toisaalta tämä tukee sitä, että pariskunnalla on pidemmän aikaa ollut ryppyjä rakkaudessa. Abbott tulkitsee hahmonsa kehityskaarta onnistuneesti, kun taas Garner kasvattaa sujuvasti pelkotilojaan leffan edetessä. Nuori Firth ajaa passelisti asiansa, vaikka hänen tehtäväkseen jää lähinnä kiljua.

Jos odotat uuden Wolf Manin kertovan klassista ihmissusitarinaa, missä hahmoja vastassa on täydenkuun aikaan suden ja ihmisen yhdistelmäksi muuttuva hirviö, jonka voi pysäyttää vain hopealuodeilla, vastassa voi olla pettymys. Kuten The Invisible Manin kohdalla, myös tällä kertaa Leigh Whannell on pyöritellyt tutusta jutusta uudenlaisen kokemuksen, joka omalla kohdallani toimi pääasiassa yllättävän hyvin. The Invisible Manin tasolle ei päästä, mutta oli Wolf Man parempi kuin etukäteen pelkäsin ja onneksi, ONNEKSI aiemmin mainostettu ihmissusimaskeeraus ei ollut itse elokuvan visio hirviöstä ja leffassa tämä rujon näköinen susimies toimii oivallisesti.

Wolf Man on passelin yksinkertainen ja siksi varsin tehokas kauhupaketti. Hahmoesittelyjen jälkeen leffa viskaa aika nopeasti niin pääperheen kuin katsojan ihmissuden jahtaamaksi. Mörökölliä pidetään oivallisesti piilossa pitkään ja leffa onkin pelottavimmillaan silloin, kun katsoja on perheen kanssa jumissa Blaken isän talossa ja voit vain kuulla, kun susimies liikkuu ulkona, etsien pääsyä sisälle. Whannell kasvattelee kierroksia sujuvasti, joskin kun loppupäässä monsteria näytetään enemmän, muuttuu kauhun tunne lähinnä jännitteeksi, miten ihmeessä hahmot voisivat selvitä elävinä. Kekseliäs idea on esitellä toisinaan itse ihmissuden tapaa nähdä ja kuulla maailma. Kun ihmiset piileskelevät pilkkopimeässä, on kaameaa vaihtaa ihmissuden perspektiiviin, jonka silmät toimivat kuin yönäkökiikarit ja jonka korvat rekisteröivät oravan kipittävän puunrunkoa pitkin sadan metrin päästä. Muuntuminen ihmissudeksi taas tarjoaa oivaa ja paikoin aika ällöä body horroria.

Whannellin ohjaus toimii pääasiassa passelisti, mutta hänen ja hänen vaimonsa käsikirjoitus on ajoittain töksähtelevä. Dialogi tuntuu tosiaan raakilevedokselta, minkä lisäksi leffan tapa käsitellä sukupolvelta toiselle etenevää traumaa on hieman kömpelö, puhumattakaan hölmöstä tavasta, jolla elokuvan isoin käänne paljastetaan. Siksi onkin tärkeää, että Whannellin luoma ilmapiiri on karmiva, näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja että itse ihmissuden maskeeraus toimii. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja kameratyöskentelyllä korostetaan muuntautumisen tuomaa vinksahtaneisuutta. Lavasteet ovat oivat ja valaisu suurimmaksi osaksi riittävää, jolloin katsoja näkee tarvittavan, vaikka lähes koko leffa tapahtuu keskellä yötä pimeällä maatilalla. Äänimaailma on passelisti rakennettu, eikä se luota liikaa kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla, lisäten tarinan tiettyjä traagisia ja haikeita piirteitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wolf Man, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Ground Control, Motel Movies, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Babygirl (2024)

BABYGIRL

Ohjaus: Halina Reijn

Pääosissa: Nicole Kidman, Harris Dickinson, Antonio Banderas, Sophie Wilde, Esther McGregor, Vaughan Reilly, Gaite Jansen, Izabel Mar, Victor Slezak ja Anoop Desai

Genre: draama, erotiikka

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Babygirl on Nicole Kidmanin tähdittämä eroottinen draamaelokuva. Halina Reijn kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai 2AM-yhtiön johtajan ja tuottajan David Hinosojan kiinnostumaan projektista. Alun perin elokuvan oli tarkoitus olla kesäleffa, mutta kun vuoden 2023 Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko viivästytti kuvausten alkamisen joulukuuhun, elokuva muovattiin sijoittumaan joulunaikaan. Babygirl sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse en erityisemmin kiinnostunut elokuvasta, kun kuulin siitä, mutta päätin silti käydä katsomassa Babygirlin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Varastorobotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtaja Romy Mathis aloittaa salaisen seksisuhteen uuden harjoittelijansa, Samuelin kanssa.

Elokuvan päärooleissa nähdään näyttelijäkonkari Nicole Kidman ja kovaa nousua Hollywoodissa tekevä Harris Dickinson. Kidman näyttelee Romy Mathisia, varastojen automatisointiin ja robotiikkaan keskittyneen yhtiön toimitusjohtajaa, Dickinsonin esittäessä Samuelia, joulun alla firmaan saapunutta harjoittelijaa. Jo ensikohtaamisella Romyn ja Samuelin välillä syttyy kipinä ja vaikka Romy kuinka yrittää peitellä tunteitaan, tämä kipinä leimahtaa roihuun. Kyse ei kuitenkaan ole mistään romanssista, vaan dominointiin perustuvasta seksisuhteesta, jossa Romy saa kiksejä siitä, kun hän joutuu (tai pääsee) alistumaan nuoren miehen tahtoon. Kuten voikin jo varmaan päätellä, kyseessä on yksi Kidmanin uran rohkeimmista rooleista. Kyseessä on myös yksi hänen parhaista roolitöistään vuosiin. Kun Kidman on jo vuosia joutunut tyytymään aika tylsän yksitoikkoisiin rooleihin, hän näyttää selvästi ottavan kaiken irti huomattavasti revittelevämmästä hahmostaan. Dickinson ei yllä Kidmanin tasolle, eikä hän lopulta oikein edes vakuuttanut minua olevansa oikea mies hommaan. Hän ei ole erityisemmin mikään hurmuri, muttei myöskään kunnon paha poika. Dickinson on lähinnä jähmeä ja kiusallinen puupökkelö, jonka on vaikea kuvitella saavan juuri kenenkään naisen pikkupöksyt pyörimään jaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Antonio Banderas Romyn aviomiehenä, teatteriohjaaja Jacobina, sekä Esther McGregor ja Vaughan Reilly pariskunnan lapsina Isabelina ja Norana. Banderas on mainio osassaan hieman vässykkänä miehenä, joka ei ole koskaan onnistunut tyydyttämään fantasioitaan salailevaa Romyä sängyssä ja jota käy kieltämättä sääliksi. Myös nuoret McGregor ja Reilly hoitavat tonttinsa passelisti.

Vaikkei minua Babygirl pahemmin kiinnostanut aiheensa puolesta, minua kiinnosti nähdä, kuinka Kidman pärjää tällaisessa roolissa, minkä lisäksi kiinnostustani herätti hieman se, että elokuva on jopa kerännyt kehuja, toisin kuin vaikkapa kaameat Fifty Shades -rainat (2015-2018). Ja juu, Kidman on tosiaan hyvässä vireessä ja onhan Babygirl valtavan paljon parempi kuin Fifty Shades, mutta silti leffa jäi mielestäni varsin keskinkertaiseksi tapaukseksi. Positiivisena juttuna on pakko sanoa, että elokuva käsittelee hyvin naisten seksuaalisuutta, jota yleensä hyssytellään. Romykin on tottunut koko elämänsä olemaan hiljaa todellisista haluistaan, kunnes Samuel avaa hänelle ovet toteuttaa pitkäaikaisia haaveitaan.

Vaikka elokuva onkin tällä saralla rohkea, mielsin sen silti kokonaisuutena turhan pliisuksi. Kuuman sijaan seksikohtaukset olivat lähinnä vaivaannuttavaa ja paikoin jopa epämukavaa seurattavaa. Leffa menee myös usein suorastaan komedian puolelle, enkä edes tiedä, oliko kyse tahallisuudesta vai tahattomuudesta. Draama erityisesti jäi todella tyngäksi, vaikka ainekset ovat selvästi esillä. Jännitettä ei juuri pääse rakentumaan ja leffa käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi. Kertomus vieläpä etenee hieman köykäisesti, eikä tapahtumaketjun eskaloituminenkaan johda juuri mihinkään herkulliseen. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Halina Reijn, jonka edellisestä leffasta, kauhukomediasta Bodies Bodies Bodies (2022) pidin paljon. Babygirlin kanssa Reijn onnistuu osittain, käsitellessään leffan teemaa sujuvasti, mutta jättäen monen muun puolen hieman kädenlämpöiseksi. Teknisiltäkin ansioiltaan elokuva jättää toivomisen varaa. Kameratyöskentely on hapuilevaa ja näyttelijät jäävät vähän väliä sumeiksi. Leikkaus on kohtausten välillä paikoin todella töksähtelevää. Lavasteet ja puvustus ovat kuitenkin oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin yleensä mainio säveltäjä Cristobal Tapia de Veer ei tällä kertaa saa aikaiseksi juuri mitään kiinnostavaa tai mieleenpainuvaa musiikkien saralla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Babygirl, 2024, A24, 2AM, Man Up Film

Arvostelu: Emilia Pérez (2024)

EMILIA PÉREZ

Ohjaus: Jacques Audiard

Pääosissa: Zoe Saldaña, Karla Sofía Gascón, Selena Gomez, Adriana Paz, Édgar Ramírez ja Mark Ivanir

Genre: musikaali, draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

Emilia Pérez on Jacquas Audiardin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, joka pohjautuu löyhästi Boris Razonin kirjaan Écoute vuodelta 2018. Audiard suunnitteli työn alun perin oopperaksi ja kirjoittikin aluksi libretton, kunnes päätti muovata projektin elokuvaksi. Alun perin elokuva oli tarkoitus kuvata paikan päällä Meksikossa, mutta Audiard päätti lopulta, että leffa kuvattaisiin Ranskassa studioissa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja Emilia Pérez sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2024 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon ja parhaan naispääosan palkinnon. Festivaalien jälkeen elokuva on hissuksiin saanut kunnon teatterikierroksia maailmalla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin Emilia Pérezistä heti, kun kuulin sen erikoisesta premissistä. Kuitenkin kun elokuva voitti parhaan musikaali- tai komediaelokuvan palkinnon, sen kontroversiaalisuuskin nousi tietoisuuteeni ja kävin katsomassa Emilia Pérezin uteliaana.

Meksikolainen asianajaja Rita Mora Castro saa yllättäen tehtäväkseen auttaa yhtä maan pahimmista kartellipomoista toteuttamaan unelmansa: hän haluaa korjata sukupuolensa naiseksi ja paeta rikollista elämää.

Sinisten ja vihreiden avaruusolentojen rooleista parhaiten tunnettu Zoe Saldaña voitti parhaan naissivuosan Golden Globe -palkinnon Emilia Pérezistä. Palkinto kummaksuttaa siinä mielessä, että Saldaña oli merkitty sivunäyttelijäksi, vaikka elokuvan nimestä huolimatta hän on eniten esillä ja lähes koko leffa esitetään hänen hahmonsa vinkkelistä. Hän olisikin ansainnut vähintään ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Saldaña näyttelee Rita Mora Castroa, asianajajaa, joka saa erikoisen työkeikan, josta maksettaisiin paremmin kuin mistään hänen varsinaisesta oikeusjutustaan. Saldaña heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla antaumuksella.

     Karla Sofía Gascón on historian ensimmäinen transnainen, joka on saanut parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden elokuvasta. Gascón näyttelee huumekartellin pomoa Manitasia, joka haluaa jättää rikollisen elämän taakseen ja toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa korjauttaa sukupuolensa naiseksi. Gascón on myös mainio roolissaan, tulkiten hyvin niin häikäilemätöntä kartellijohtajaa kuin toimenpiteiden jälkeen itse Emilia Péreziä. Hahmo on kuitenkin hieman köykäisesti kirjoitettu, aivan kuin elokuva tuumisi, että transnaisena tämä saisi aiemmat hirmutekonsa anteeksi, niin muiden meksikolaisten kuin katsojan silmissä.

     Elokuvassa nähdään myös laulaja Selena Gomez Manitasin vaimona Jessinä, Mark Ivanir professori Wassermanina, joka auttaa Manitasia/Emiliaa toimenpiteidensä kanssa, Adriana Paz kadonnutta miestään etsivänä Epifaníana ja Édgar Ramírez Jessin salarakkaana Gustavona. Gomez on pääkolmikon heikoin lenkki, mutta ajaa silti menevästi asiansa.

Enpä ole hetkeen nähnyt näin kontroversiaalia elokuvaa, joka jakaisi mielipiteitä näin rajusti. Festivaaleilla ja erilaisissa gaaloissa Emilia Pérez on ollut voitokas ja kriitikotkin ovat ympäri maailman lähes yksimielisesti kehuneet elokuvaa, monien valitessa leffan yhdeksi ilmestymisvuotensa parhaista. Sitten taas Meksikossa elokuva on haukuttu lyttyyn niin kriitikoiden kuin erityisesti kansan toimesta, jotka mieltävät leffan kuvauksen maastaan ja kansalaisistaan stereotyyppisenä ja jotka kokevat elokuvan tekevän maan ongelmista mautonta ja löysää viihdettä. Ohjaaja Audiardin kommentit siitä, ettei hän pahemmin vaivautunut tutustua Meksikon kulttuuriin ja että hän palkkasi muunmaalaisia näyttelijöitä, koska Meksikosta ei löydy hänen mukaansa tarpeeksi lahjakkaita esiintyjiä, olivat omiaan ruokkimaan suuttumusta. Myös iso osa transyhteisöstä on torjunut elokuvan, kokien sen olevan kömpelö ja haitallinen kuvaus siirtymisestä. Emilia Pérez onkin monien meksikolaisten ja HLBTQ+ -yhteisön jäsenten toimesta tuomittu valkoisten cis-ihmisten kuvaukseksi vähemmistöjen elämistä representaatiopisteiden saamiseksi. 

Inhoan yleensä nimitystä "Oscar-baitti", mutta kun Emilia Pérezistä huokuu, että se tehtiin eri akatemioille, jotka näkevät sen representaation pinnallisesti ja vain lähinnä keinona taputella itseään selkään, kun jakavat elokuvalle palkintoja, eikä nimenomaan niille ihmisille - meksikolaisille ja transyhteisölle - joita elokuva käsittelee, on vaikea keksiä parempaa nimitystä kuin "Oscar-baitti".

Ei Emilia Pérez mielestäni huono elokuva ole, se on vain yksi turhauttavimmista ja kyseenalaisimmista pitkään aikaan. Toisaalta elokuva sisältää todella väkeviä näyttelijäsuorituksia, minkä lisäksi paperilla sen premissi on kieltämättä omalaatuinen ja kiehtova. Elokuva kertoo huumekartellin pomosta, joka haluaa korjauttaa sukupuolensa naiseksi ja tämä kerrotaan vieläpä musikaalin kautta. Mukaan mahtuu pari erittäin mainiota biisiä. Meksikon korruptiota käsittelevä El Mal on sanoituksiltaan väkevä ja yleisesti todella tarttuva rallatus, joka vielä esitetään tyylikkään koreografian ja teknisen toteutuksen kera. Manitasin/Emilian pojan laulama Papa ikävästä isäänsä kohtaan on onnistuneen herkkä.

Mutta sitten taas toisaalta ohjaaja-käsikirjoittaja Jacques Audiard on selvästi haukannut aivan liian ison palan kakkua ja osa Emilia Pérezistä on todella tyylitajuton, oli kyse sitten ihan audiovisuaalisesta toteutuksesta tai siitä, kuinka elokuva käsittelee vaikeita aiheitaan. En yhtään ihmettele, että meksikolaiset ovat raivostuneet, kun leffa käsittelee näin huolimattomasti valtavaa ongelmaa, missä huumekartellien toimesta ihmisiä katoilee satapäisin joukoin. Entisenä huumekartellipomona Emilia on ollut vastuussa osasta näistä katoamisista ja kuolemista, ja leffan puolivälin paikkeilla hän päättää omantunnontuskissaan perustaa hyväntekeväisyysjärjestön, jonka tarkoitus on löytää näitä ihmisiä. Tämä juonikuvio jää totaalisesti puolitiehen ja koin itsekin mauttomaksi, kun kadonneiden omaiset pistetään lopussa hoilaamaan ylistyslaulua Emilialle, tietämättä tämän olleen alun perin merkittävä osa heidän tuskaansa.

Ja tästä päästäänkin elokuvan toiseen vaikeaan aiheeseen, jota Audiardilla ei ole kykyä käsitellä, eli tarinan transpuoleen. Sen lisäksi, että elokuva tuntuu toivovan, että katsoja antaisi Emilian entisen elämän syntejä anteeksi pelkän sukupuolenkorjauksen takia, on itse korjausprosessi esitetty tavalla, joka väkisinkin saa kohottelemaan kulmiaan. Laulusta La Vaginoplastia on ihan syystä muodostunut meemi, kun se typistää sukupuolenkorjauksen kiusallisesti sanoitettuun ja laulettuun kappaleeseen. Laulussa Rita matkustaa Bangkokiin kysymään lääkäriltä korjauksen proseduurista ja laulu menee jotakuinkin näin:

Lääkäri: "Miehestä naiseksi, vai naisesta mieheksi?"

Rita: "Miehestä naiseksi."

Lääkäri: "Eli peniksestä vaginaksi."

Tämän perään lääkäri ja potilaat vain toistelevat erilaisia leikkaustoimenpiteitä, samalla kun Rita toistelee "kyllä!" yhä vain innokkaammin.

Emilia Pérezin musikaalinumerotkin vaihtelevat tasoltaan todella rajusti, oli kyse laulamisesta, sanoituksesta tai teknisestä toteutuksesta. Jotkut biisit ovat vain tylsiä, toiset taas täysin tyylitajuttomia. Joidenkin aikana tuntuu siltä kuin Audiard yrittäisi parhaansa mukaan matkia räikeistä kohtauksistaan tunnettua Baz Luhrmannia. Esimerkiksi Gomezin osittain itse selfienä kuvaama ja sitten tönköllä tanssilla höystetty Bienvenida on kaikin puolin kökkö. Muukin tekninen toteutus ailahtelee läpi leffan. Tyylikkäiden kuvien vastapainona on heikkoa kameratyöskentelyä ja valaisunkin räikeydet ovat ajoittain häiritsevät. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta Manitasin maskeeraukset tekopartoineen kaikkineen eivät vakuuta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Emilia Pérez, 2024, Pathé, Canal+, Why Not Productions, Page 114, France 2 Cinéma, Saint Laurent, Logical Content Ventures, Les Films du Fleuve, Ciné+, OCS, France Télévisions, Casa Kafka Pictures, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Centre national du cinéma et de l'image animée (CNC)

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 2 - FREDDYN KOSTO

A NIGHTMARE ON ELM STREET 2: FREDDY'S REVENGE

Ohjaus: Jack Sholder

Pääosissa: Mark Patton, Kim Myers, Clu Gulager, Hope Lange, Robert Englund, Robert Rusler, Christie Clark, Marshall Beli, Melinda O. Fee, Tom McFadden ja Sydney Walsh

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Leslie Bohem esitteli idean, jossa unimurhaaja Freddy Krueger riivaisi raskaana olevan äidin, mutta New Line Cineman tuottaja Sara Risher oli parhaillaan itse raskaana ja torjui idean, pitäen sitä liian kaameana. Sen sijaan yhtiö tarttui David Chaskinin esittelemään jatkotarinaan. Cravenille tarjottiin ohjausmahdollisuutta, mutta hän piti käsikirjoitusta niin kehnona, ettei suostunut palaamaan hommaan, joten hänet korvattiin Jack Sholderilla. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin kesäkuussa 1985 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto saapui elokuvateattereihin jo neljä kuukautta myöhemmin, marraskuussa 1985. Elokuva ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se saanut erityisen lämmintä vastaanottoa kriitikoilta, joskin vuosien saatossa leffasta on muodostunut kulttiklassikko, erityisesti sen homoeroottisten teemojen takia. Itse olen katsonut Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston pariinkin otteeseen ja kun huomasin alkuperäisen elokuvan täyttäneen viime syksynä 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko leffasarjan läpi. Vajaa kuukausi ensimmäisen osan jälkeen katsoin Freddyn koston.

Walshin perhe muuttaa uuteen kotiin Elm Streetillä ja pian perheen teinipoika Jesse alkaa kärsiä kammottavista painajaisista, joissa häntä piinaa palanut, punavihreää raitapaitaa ja veitsihanskaa käyttävä Freddy Krueger.

Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto ei kerro enää samoista nuorista, jotka joutuivat tappavien painajaisten uhreiksi ensimmäisessä leffassa, vaan se nostaa keskiöön Mark Pattonin näyttelemän Jesse Walshin, joka muuttaa perheineen asumaan Elm Streetillä - ja vieläpä juuri samaan taloon, missä ykkösleffan Nancy (Heather Langenkamp) asui. Ei kestäkään kauaa, kun Jesse alkaa jo nähdä samanlaisia painajaisia kaameasta Freddy Kruegerista, jota esittää toistamiseen mahtava Robert Englund. Freddy kuitenkin haluaa käyttää Jesseä eri tavalla, mikä on johtanut useiden kriitikoiden ja katsojien tulkintaan, että Freddyn kostossa on kyse Jessen tukahdutetusta homoseksuaalisuudesta, joka pyrkii paljastamaan itsensä. Tämä tekee hahmosta toimivan erilaisen ykkösleffan hahmoihin, mutta samalla myös pistää kummastelemaan Freddyn uusia voimia, jotka eivät tunnu pelaavan viimeksi nähdyn säännöillä. Elokuvan teon aikaan itse kaapissa ollut homoseksuaali Patton suoriutuu osastaan pääasiassa hyvin ja hänet onkin vuosien varrella tituleerattu ensimmäiseksi "scream kingiksi". Englund taas vetää jälleen täysillä vekkulin Freddyn roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Clu Gulager ja Hope Lange Jessen vanhempina ja Christie Clark Jessen pikkusiskona Angelana, Kim Myers ja Robert Rusler Jessen luokkatovereina Lisana ja Ronina, sekä Marshall Bell äksynä valmentaja Schneiderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa ailahtelevasti ja erityisesti Myers joko ali- tai ylinäyttelee kiusallisesti läpi ruutuaikansa Lisana.

Vähemmän yllättäen Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto ei ole edeltäjänsä veroinen kauhugenren merkkiteos ja klassikko, mutta on kyseessä ihan katsottava kauhuraina. Sen ensimmäiseltä puoliskolta löytyy pätevästi rakennettua tunnelmointia ja muutama onnistuneen karmiva kohtaus, kun Jesse kohtaa Freddyn ensimmäisiä kertoja. Karmivuus kuitenkin hiipuu hiljalleen leffan edetessä, lähinnä kun käsikirjoittaja David Chaskin luo uusia kykyjä Freddylle, jotka tuntuvat sotivan ykkösosassa nähtyä vastaan. En siis ihmettele, että Wes Craven torjui tarjouksen ohjata elokuvan, luettuaan Chaskinin tekstin. On toisaalta kiinnostavaa seurata, kuinka Freddy hiljalleen riivaa Jesseä toimimaan tahtonsa mukaan, mutta se ei saavuta samaa epämiellyttävyyttä kuin ajatus siitä, että jos nukahdat, joku odottaa sinua unissasi ja jahtaa sinut kuoliaaksi. Elokuvassa on myös yritetty herättää samanlaista epätietoisuutta ja vainoharhaisuutta siitä, ovatko hahmot hereillä vai unessa, mutta ajoittain kömpelöin tuloksin. Loppuhuipennus on harmillisen lattea kaiken kasvattelun jälkeen, vaikka siitä löytyy joitain tehokkaan ällöttäviä erikoistehosteita.

Elokuvan mielenkiintoisin puoli on sen homoeroottinen puoli, josta on kovasti kohistu viimeisten neljän vuosikymmenen ajan. Ilman tätä puolta Freddyn kosto olisi kokonaisuutena varsin lattea tapaus, mutta nämä vivahteet tuovat siihen kiinnostavaa lisäsisältöä. Vuosien varrella tämä puoli on joidenkin katsojien toimesta tulkittu homofoobiseksi, kun homous esitetään kieron Freddyn kautta, joka houkuttelee Jesseä syntiselle tielle. Toiset katsojat taas katsovat tätä positiivisimpien linssien kautta ja nimenomaan intoilevat juuri tästä vivahteesta, kannustaen homouden metaforana toimivaa Freddyä nousemaan pintaan.

Cravenin torjuttua ohjausmahdollisuuden, tilalle valittiin Jack Sholder, joka oli tehnyt aiemmin vain yhden leffan, Armottoman yön (Alone in the Dark - 1982). Sholderin työ ei ole läheskään yhtä vakuuttavaa kuin Cravenin, vaikka hän saakin luotua muutaman kelpo kauhukohtauksen. David Chaskinin työstämä käsikirjoitus sisältää kiintoisia metaforia, mutta kompastelee, kun mies ei tunnu lainkaan ymmärtävän, mikä Freddyssä niin toimi ykkösleffassa. Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kosto on pääasiassa hyvin kuvattu. Valaisu on suurimmaksi osaksi oivallista ja leikkaus tarpeeksi sujuvaa. Lavasteet ja asut toimivat ja maskeeraukset ovat parhaimmillaan erittäin mainiot. Seasta löytyy edelleen vakuuttavia käytännöntehosteita, erityisesti kun Freddy purkautuu loppusuoralla vihdoin esiin. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Christopher Youngin musiikit eivät aiheuta samanlaisia kylmiä väreitä kuin ensimmäisen elokuvan musiikeista vastanneen Charles Bernsteinin työt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge, 1985, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, Second Elm Street Venture, Media Home Entertainment

Arvostelu: Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014)

NUIJA JA TOSINUIJA KAKS

DUMB AND DUMBER TO

Ohjaus: Peter Farrelly ja Bobby Farrelly

Pääosissa: Jim Carrey, Jeff Daniels, Kathleen Turner, Rachel Melvin, Laurie Holden, Rob Riggle, Steve Tom, Don Lake, Tembi Locke, Brady Bluhm, Paul Blackthorne, Bill Murray ja Cam Neely

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä komediaelokuva Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 2014) oli taloudellinen jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Esiosaelokuvassa Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin (Dumb and Dumberer: When Harry Met Lloyd - 2003) ei kuitenkaan nähty Carreytä tai Danielsia, eikä siitä pitänyt juuri kukaan. Pyyhkiäkseen pois esiosaleffan luoman tahran, ohjaaja Peter Farrelly ja päänäyttelijät päättivät yhdistää voimansa taas ja tehdä vihdoin kunnon jatko-osan alkuperäiselle komedialle. Aluksi Warner Bros. Pictures näytti vihreää valoa leffalle, mutta päättikin vuonna 2013 jättäytyvänsä pois projektista, jolloin elokuva siirtyi Red Granite Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Dumb and Dumber To, eli suomalaisittain Nuija ja tosinuija kaks sai ensi-iltansa marraskuussa 2014. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, eikä se menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin kuin ensimmäinen osa, mutta se oli silti hitti lippuluukuilla. Itse katsoin Nuija ja tosinuija kaksin vasta seuraavana vuonna vuokralta, enkä pahemmin piitannut leffasta. Kun viime vuonna huomasin alkuperäisen Nuijan ja tosinuijan täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi arvostella alkuperäisen elokuvan. Hyppäsin suosiolla kaamean Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin yli, mutta halusin antaa Nuija ja tosinuija kaksille uuden mahdollisuuden.

Kun Harry saa tietää, että hänellä on aikuinen tytär, hän ja Lloyd lähtevät uudelle autoreissulle halki Yhdysvaltojen etsimään tätä.

Kahden vuosikymmenen jälkeen Jim Carrey ja Jeff Daniels palasivat kenties ikonisimpiin rooleihinsa Lloyd Christmasina ja Harry Dunnena, eli nuijana ja tosinuijana. Lloydin jäätyä ykkösleffassa nuolemaan näppejään rakkausrintamalla, on hän viettänyt viimeiset parikymmentä vuotta mielisairaalassa katatonisessa tilassa. Mutta kun Harry saa yllättäen tietää, että hänellä on aikuinen tytär, täytyy Lloyd napata mukaan ja lähteä etsimään lasta. Carrey ja Daniels tekivät paluunsa aidolta vaikuttavalla riemulla ja jatkavat koheltamista siitä, mihin hahmot jäivät viimeksi. Älykkyyttä ei ole vuosien varrella tullut lisää, mutta ilkikurisuutta senkin edestä. Nimittäin siinä, missä ykkösleffassa Lloyd ja Harry olivat tyhmiä, mutta sympaattisia, jatko-osassa he ovat jostain syystä ilkeitä idiootteja, jotka huutelevat tuntemattomille ikävyyksiä ja tönivät näitä puskaan omaksi huvikseen.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Brady Bluhm ykkösleffasta tuttuna sokeana naapurina Billynä, joka on kasvanut aikuiseksi, mutta tykkää yhä linnuista, sekä uusina tuttavuuksina Kathleen Turner Harryn ex-tyttöystävänä Fraidana, Rachel Melvin tämän tyttärenä Pennynä, Steve Tom arvostettuna professori Pinchelow'na, Laurie Holden tämän vaimona Adelena, sekä Rob Riggle tuplaroolissa identtisinä kaksosina Travisina ja kapteeni Lippincottina. Muuan Bill Murray tekee myös cameon leffassa, joskin tätä tuskin tajuaa, jos ei tiedä jo entuudestaan, ketä hän esittää. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan menevästi rooleistaan, mutta vähemmän yllättäen Nuija ja tosinuija kaks on puhtaasti Carreyn ja Danielsin show.

Nuija ja tosinuija kaks oli mielestäni uusintakatselulla kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen parempi kuin muistin, mutta se jää silti todella pahasti alkuperäisen komediaklassikon jalkoihin. Elokuva naurattaa ajoittain makeasti, mutta siitä löytyy myös vikansa, lähtien päähenkilöiden muutoksesta häijympään suuntaan. Lähes kahden tunnin kestossaan elokuva on aavistuksen ylipitkä ja etenkin loppuhuipennus on turhan pitkäksi venytetty. Jotkut vitseistä lentävät myös ohi maalitaulun, eivätkä ykkösosasta väsyneesti kierrätetyt läpät, kuten "haluatko kuulla maailman TOISEKSI ärsyttävimmän äänen?" juuri naurata. Vitsit eivät jää ainoaksi kierrätykseksi, vaan Nuija ja tosinuija kaks kulkee muutenkin aika tuttuja polkuja. Pääkaksikko etsii jotakuta naista toiselta puolelta Yhdysvaltoja, tähän liittyy rikollisia sivuhahmoja, joista yksi jopa matkustaa jonkin aikaa päähahmojen kanssa, yrittäen pistää nämä hengiltä ja nähdäänpä seassa Lloydin yliampuva haaveilujakso ninjoineen kaikkineen.

Toisaalta, niinhän sitä sanotaan, että ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Tuttu kaava ajaa asiansa, vaikkei meno nappaakaan samalla lailla mukaansa tai naurata yhtä hyvin kuin ykkösleffassa. Joitain hauskojakin hetkiä löytyy seasta, pääasiassa suuren myötähäpeän kautta. Jotkut pääkaksikon tyhmät jutut ovat suorastaan nerokkaita kekseliäisyytensä kanssa, jotkut jutut taas naurattavat ihan puhtaasti typeryytensä takia. Sopivassa mielentilassa Nuija ja tosinuija kaks viihdyttää ihan passelisti ja jos jotain, niin onhan se sentään paljon parempi kuin Carreytön ja Danielsiton Tosinuija ja vielä nuijempi - kun Harry tapasi Lloydin.

Peter Farrelly palasi ohjaamaan jatko-osankin, yhdessä veljensä Bobbyn kanssa, joka toimi alkuperäisessä Nuijassa ja tosinuijassa vain käsikirjoittajana. Farrellyt pitävät hupsun pöljää ilmapiiriä kelvollisesti yllä, mutta taisivat vuosien saatossa hieman unohtaa, mikä tässä dorkaduossa alun perin niin viehätti. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat ja puvustus- ja maskeeraustiimi on saanut Carreyn ja Danielsin näyttämään yhtä urpoilta kuin kaksi vuosikymmentä aiemmin. Carrey meni jopa niin pitkälle, että poistatti uudelleen paikkauksen lohjenneesta hampaastaan roolin uusimiseksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Empire of the Sunin johdolla eri yhtyeiden kappaleet säestävät matkaa ihan kivasti, joskin reissun biisivalinnat eivät ole yhtä mainioita kuin viimeksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb and Dumber To, 2014, Universal Pictures, New Line Cinema, Wessler Entertainment, Red Granite Pictures, Conundrum Entertainment, Motion Picture Corporation of America, Polyphony Digital

Arvostelu: Elektra (2005)

ELEKTRA

Ohjaus: Rob Bowman

Pääosissa: Jennifer Garner, Kirsten Prout, Goran Višnjić, Terence Stamp, Will Yun Lee, Colin Cunningham, Cary-Hiroyuki Tagawa, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Edison T. Ribeiro, Bob Sapp, Laura Ward ja Jason Isaacs

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 16

Elektra perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1981. Hahmo nousi nopeasti suosituksi ja hänestä ryhdyttiinkin tietty tekemään elokuvaa. Hahmon luonut Frank Miller pestattiin kirjoittamaan elokuvan käsikirjoitus, Oliver Stone palkattiin ohjaajaksi ja Gabrielle Reeceä kaavailtiin nimikkorooliin, mutta nämä suunnitelmat kariutuivat 1990-luvulla. Kun Elektra-hahmon sisältänyt Daredevil-elokuva (2003) osoittautui taloudelliseksi hitiksi, Elektran oma leffa palautettiin tuotantoon, mutta uusin tekijöin ja kauhealla kiireellä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Elektra sai maailmanensi-iltansa 8. tammikuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka ei saanut tienattua edes budjettiaan takaisin ja jota haukkuivat lopulta niin kriitikot, hahmon fanit kuin myös elokuvan päätähti Jennifer Garner. Itse katsoin Daredevilin lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä tuolloin todella paljon, joten katsoin toki Elektran oman leffan heti, kun sain tietää sellaisen olevan olemassa. En kuitenkaan edes tuolloin pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa kuin ehkä kerran uudestaan. Daredevil-elokuva oli yksi ensimmäisistä leffoista, minkä arvostelin Elokuvan taikaa -sivulla, mutta tuolloin päätin jättää Elektran katsomatta. Nyt kun Elektra täyttää 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Henkiin herätetty Elektra päätyy suojelemaan isää ja tytärtä salamurhaajista koostuvalta Käsi-järjestöltä.

Jennifer Garner palaa rooliinsa Elektra Natchiosiksi, siitäkin huolimatta, että hahmo tapettiin Daredevil-elokuvassa ja ettei Garner olisi halunnut näytellä hahmoa uusiksi. Hän oli kuitenkin mennyt tekemään kahden elokuvan sopimuksen ja niinpä hänen oli pakko jatkaa Elektrana. Eikä hahmon kuolemakaan juuri haittaa, sillä kuten sarjakuvien fanit tietävät, harva Marvel-hahmo pysyy haudassaan. Garnerista voi huomata, ettei häntä juuri kiinnostanut roolissa jatkaminen, vaan hän hoitaa osansa tylsän yksi-ilmeisesti. Elokuva syventyy hieman enemmän Elektran menneisyyteen ja kuinka hän oppi taistelutaitonsa. Nyt nainen toimii salamurhaajana, kun hän saa tehtävän, joka muuttaa kaiken.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Cunningham Elektran keikat antavana McGabena, Terence Stamp Elektran kouluttaneena mestari Keppinä, Goran Višnjić ja Kirsten Prout jahdattuina Mark-isänä ja Abby-tyttärenä, sekä Cary-Hiroyuki Tagawa pahan Käsi-järjestön johtajana Roshina ja Will Yun Lee, Chris Ackerman, Natassia Malthe, Bob Sapp ja Edison T. Ribeiro järjestöön kuuluvina Kiriginä, Tattoona, Typhoidina, Stonena ja Kinkouna. Näyttelijöistä parhaiten vakuuttaa Stamp viisaana ja arvokkaana mentorina, mutta muuten sivunäyttelijöiden suorituksen jäävät aika vaisuiksi. Prout ei onnistu tekemään näsäviisaasta Abby-hahmostaan pidettävää, mikä koituukin osittain elokuvan kohtaloksi, sillä nimenomaan Abbyn suojelu on juonen pääpointti.

Elektra ei ollut niin surkea mätäpaise kuin muistin - toisin kuin vuotta aiemmin ilmestynyt naisvetoinen sarjakuvaraina Catwoman (2004) - mutta eipä se erityisen hyväkään ollut. Jo Daredevil-leffa oli heikko, melodramaattinen mutta silti varsin höpsö, mutta siitä sentään löytyi hyvät ja viihdyttävät hetkensä kaiken korniuden alta. Elektra on vain... tylsä. Elokuvalla on kestoa vain muutamaa minuuttia päälle puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti kestoaan pidemmältä. Laahaava tarina ei missään kohtaa nappaa mukaansa, eikä asiaa tosiaan auta se, kun päänäyttelijää ei näytä kiinnostavan olla kameran edessä, eikä Elektran suojeltava kohde ole järin tykättävä hahmo.

Elokuvasta löytyy pari ihan menevää toimintapätkää, mutta eipä juuri muuta. Toisin kuin hieman kieli poskessa tehty Daredevil, Elektraa on tehty haudanvakavana, tappaen pienimmänkin huvin lopputuloksesta. Elokuva uskoo olevansa jokin tiivistunnelmainen jännäri, mutta se haahuilee niin paljon, että pieninkin jännitteen vire haihtuu vähän väliä. Parit naurut voi päästä ilmoille, mutta lähinnä leffan muutamien tahattoman koomisten tilanteiden takia. Päälle on vielä tietty liimattu pakollinen romanssikuvio, johon ei jakseta panostaa yhtään ja jonka näyttelijöiltä ei löydy tippaakaan kemiaa. Näinä hetkinä toivoisi, että Daredevil tekisi myös paluun. Ben Affleck kyllä kuvasi lyhyen kohtauksen elokuvaa varten, mutta se harmillisesti leikattiin pois.

Elokuvan käsikirjoittivat Zak Penn, Stuart Zicherman ja M. Raven Metzner ja ohjaajaksi valikoitui Rob Bowman, ja tämän nelikon laiskaa räpellystä seuratessa ei voi kuin haaveilla, mitä Frank Miller ja Oliver Stone olisivat voineet saada leffalla aikaiseksi. Bowman tunnettiin tuolloin lähinnä Salaisten kansioiden (The X-Files - 1993-2018) ohjaajana, mutta oli hän myös leffojen puolella tehnyt ihan kivan lohikäärmerainan, Tulen valtakunnan (Reign of Fire - 2002). Elektra jäi miehen viimeiseksi elokuvaksi, mikä ei toisaalta paljoa yllätä. Leffa ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkaus on töksähtelevää ja värimäärittely on ajoittain suorastaan häiritsevää ylivalotuksensa ja liiallisuuksiin menevien kontrastien ja saturaatioiden kera. Lavasteet ja puvut ovat oivat, mutta erikoistehosteet eivät näytä kaksisilta. Äänimaailma toimii ihan hyvin ja Christophe Beckin säveltämät musiikit tunnelmoivat menettelevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elektra, 2005, Twentieth Century Fox, Marvel Enterprises, Regency Enterprises, New Regency Productions, Horseshoe Bay Productions, Epsilon Motion Pictures, Elektra Productions, SAI Productions