Arvostelu: Angels & Demons / Enkelit ja demonit (2009)

ANGELS & DEMONS (2009)

ENKELIT JA DEMONIT

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Ayelet Zurer, Ewan McGregor, Stellan Skarsgård, Pierfrancesco Favino, Armin Mueller-Stahl ja Nikolaj Lie Kaas
Genre: jännitys
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

"Angels & Demons" (2000), eli suomalaisittain "Enkelit ja demonit", on toinen Dan Brownin jonkinlaisen Langdon-kirjasarjan teoksista, joka käännettiin elokuvaksi, "The Da Vinci Coden" (2003) ollessa ensimmäinen. Hassusti kirjat muutettiin elokuviksi eri järjestyksessä kuin miten kirjat olivat ilmestyneet, mutta ratkaisu toimii ihan hyvin, sillä tarinat eivät ole kytköksissä toisiinsa. Jos siis olet miettinyt katsovasi Angels & Demonsin, muttet ole nähnyt The Da Vinci Codea (2006) ja mietit, onko tämä jatko-osa, niin vastaus on, että ei ole. Päähenkilö on kyllä sama molemmissa, mutta muuten ne ovat itsenäisiä tarinoita. Kuitenkin näin elokuvat siinä järjestyksessä, missä ne oli tehty, kun katsoin ne ensimmäistä kertaa; The Da Vinci Coden kesällä 2014 ja Angels & Demonsin alkuvuodesta 2015, kun se tuli televisiosta. Nyt kun kolmas Langdom-kirja on tulossa elokuvana Inferno (2016), täytyi tietysti katsoa sarjan kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella ne.

Paavi menehtyy ja maailman kardinaalit kokoontuvat valitsemaan uuden paavin. Neljä kardinaaleista katoaa, Vatikaania kohtaan tehdään pommiuhkaus ja syylliseksi epäillään Illuminati-salaseuraa. Professori Robert Langdon haetaan Vatikaaniin selvittämään tapausta.

Tom Hanks on jälleen aivan huippu pääroolissa Robert Langdonina. Symbologistin rooli sopii Hanksille oivallisesti ja tuntuu kuin hänen olisi helpompaa esittää Langdonia nyt, kun on jo esittänyt häntä yhdessä elokuvassa. Hanks osaa olla erittäin vakuuttava, mikä on yksi tärkeimmistä asioista hahmossa. Vaikka Langdonin puhetta ei välillä ymmärtäisi, niin tapa jolla hän sanoo asiansa, täytyy olla luonteva ja uskottava, jotta katsojana uskoisi, että tämä hahmo todella tietää nämä jutut. Hanksin vahvuutena on juurikin se uskottavuus ja mielestäni hän on yhä täydellinen valinta pääosaan. Langdonilla on muuten hieno Mikki Hiiri -kello.
     Langdonia Vatikaanissa auttaa tohtori Vittoria Vetra, jota näyttelee Ayelet Zurer. Vetra ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen, eikä katsojana saa oikein kiinni siitä, että miten Vetra tietää joitain asioita, kun ottaa huomioon, mitä hahmo tekee työkseen. Zurer kuitenkin suoriutuu osastaan mainiosti.
     Ewan McGregor esittää isä McKenneyta, joka toimii Vatikaanissa camerlengona, eli henkilönä jolle siirtyy suurin valta paavin kuoltua. Aluksi minun oli hieman vaikea ottaa McGregoria tosissaan, kun minulle tuli kaiken aikaa mieleen hänen roolinsa Obi-Wan Kenobina elokuvissa Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), Star Wars: Episode II - Attack of the Clones (2002) ja Star Wars: Episode III - Revenge of the Sith (2005). Onneksi totuin hänen rooliinsa tässä jossain kohtaa ja McGregor sai minut vakuuttuneeksi siitä, että on uskon mies, joka yrittää toimia Vatikaanin ja kirkon parhaaksi.
     Stellan Skarsgård näyttelee Vatikaania turvaavan sveitsiläiskaartin komentaja Richteriä. Skarsgård on tuttuun tapaansa hyvä, vaikkei kovin paljoa pääse esille ja välillä hänen hahmonsa ärsyttääkin, sillä hän ei tunnu luottavan Langdonin teorioihin. Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino poliisi Olivettina ja Armin Mueller-Stahl kardinaali Straussina, joka on kardinaaleista isoimmassa roolissa.

Elokuva alkaa paavin kuolemalla, sekä kertojaäänellä joka selittää katsojille, miten Vatikaanissa toimitaan, kun näin käy. Samoihin aikoihin Sveitsissä tehdään antimateriaalikoetta hiukkaskiihdyttimellä. Tohtori Vetra, joka työskentelee Sveitsin tutkimuskeskuksella, huomaa, että yksi antimateriasäiliöistä on varastettu. Jos säiliöstä loppuu akku, tapahtuu räjähdys, eli varas voisi käyttää sitä pommina. Professori Langdon pyydetään Vatikaaniin, kun Illuminatin symboli yhdistetään kardinaalien katoamiseen. Yhdessä hahmot saavat selville, että jonkun on tarkoitus tappaa kardinaalit ja räjäyttää antimateriasäiliön avulla Vatikaani. Langdon ja Vetra huomaavat, että säiliön sijainti liittyy Illuminatin salaisuuteen ja alkavat seurata vihjeitä ympäri Vatikaania ja Roomaa löytääkseen kardinaalit ja säiliön, ennen kuin Vatikaani tuhoutuu.

Tämäkin Langdon-seikkailu koostuu vihjeiden metsästyksestä, sekä ikivanhojen salaisuuksien paljastumisista - joista suuri osa on tosin jälleen luotu tätä tarinaa varten. Vaikka Angels & Demons sisältää samanlaisia asioita kuin The Da Vinci Code, niin se ei kuitenkaan ole samanlainen "aarteenetsintäelokuva". Pidän silti paljon siitä, että kahteen erilaiseen juoneen on saatu niin paljon samankaltaisuuksia. Vaikka antimateriapommi kuulostaa paikoitellen hieman hölmöltä ja tavallaan futuristiselta verrattuna muuhun tarinaan, niin homma toimii silti erittäin hyvin. Elokuva on todella jännittävä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Tylsiä kohtia ei oikeastaan ole ja katsojan mielenkiinto saadaan säilymään läpi elokuvan keston. Kun hahmot tajuavat, että kardinaaleja kuolisi tunnin välein, täytyy heidän toimia mahdollisimman nopeasti ja päättelytyö pitää tehdä kiireellä, jolloin on suurempi vaara siihen, että jotain menee pieleen. Paniikin näkee hahmojen kasvoilta ja itsekin huomaa olevansa kuin naulittuna paikoilleen ja haluaa jo päästä näkemään - ei vaan kokemaan - loppuratkaisun. Kuten The Da Vinci Code, myös Angels & Demons pääsee yllättämään monta kertaa kestonsa aikana.

Kirkko ja uskonto ovat tietysti vahvoja teemoja koko elokuvan ajan, minkä voi helposti päätellä elokuvan tapahtumapaikasta. Paikoitellen kirkon toiminta on esitetty erittäin kyseenalaisesti elokuvassa ja välillä heidän toimintansa moraalius tuntuu vaihtelevan siitä, minkä porsaanreiän he löytävät laistaan. Angels & Demons myös esittelee yleisesti pahana pidetyn Illuminatin todellisia puolia ja tarkoitusperiä, sekä kertoo, miksi salaseura toimii niin kuin toimii. Mielestäni on hienoa, että elokuvassa kyseenalaistetaan, kumpi onkin oikeasti se suurempi paha: kirkko vai Illuminati? Kuten The Da Vinci Code, niin myös tämän elokuvan loppupuolelta löytyy hieman hölmöjä asioita, kuten todellinen juoni kaiken taustalla, jossa ei ole paljoa järkeä, kun tarkkaan miettii. Onneksi muuten elokuva toimii niin hienosti, että katsojana voi antaa tuollaisen asian anteeksi.

The Da Vinci Coden tapaan myös Angels & Demonsin on ohjannut Ron Howard. Howard ja Hanks ovat selkeästi hyvä yhdistelmä ja paketti pysyy loistavasti kasassa. Kuvaus ja leikkaus ovat taidokkaasti toteutettuja. Kuvat liikkuvat sujuvasti, eikä heiluvaa käsivarakuvaa oltu erityisemmin käytetty. Lavasteet ovat erittäin upeat ja visuaalisesti elokuva on näyttävä. Katsojana ei joskus edes hahmota, milloin taustana on todellinen Rooma, milloin lavaste ja milloin taas tietokoneella luotu tausta. Äänimaailma on myös hiottu loppuun saakka ja Hans Zimmerin musiikki säestää kokonaisuutta mainiosti. Harmi vain, ettei musiikki jää jälkikäteen erityisemmin mieleen. Elokuvasta on olemassa kahdeksan minuuttia pidempi versio, joka sisältää lisättyjä, sekä pidennettyjä kohtauksia ja joissain kohtaa kuvaa on vaihdettu esimerkiksi laajempaan. Pidennetyssä versiossa on näkyvissä enemmän verta kuin teatteriversiossa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on pätkät "Writing Angels & Demons", jossa kerrotaan, kuinka kirjaa alettiin siirtämään elokuvaksi ja "Angels & Demons: The Full Story", jossa kerrotaan elokuvan teosta. Mukana on myös mainoksia, sekä "Cinechat"-ominaisuus, jos laitteesta löytyy internetyhteys.

Yhteenveto: Hassusti ajateltuna omasta mielestäni The Da Vinci Coden tarina on mielenkiintoisempi, mutta elokuvana Angels & Demons on parempi kokonaisuus. En muistanut kovin paljoa elokuvasta, kun katsoin sen uudestaan, sillä olin nähnyt sen vain kerran aiemmin lähes puolitoista vuotta sitten. Hanks on yhä todella hyvä pääosassa ja muidenkin suoritukset ovat mainiot. Visuaalisesti kyseessä on hieno elokuva, sillä katsojana ei voi välillä tietää, miten taustat ovat toteutettu. Loppupuolen suuri paljastus on hieman hölmö ja se muuttuu hölmömmäksi, kun sitä miettii tarkemmin, mutta onneksi muu elokuva on niin hieno ja jännittävä, että lopun voi antaa anteeksi. Jos pidit The Da Vinci Codesta, niin suosittelen katsomaan tämänkin. Se ei ole samalla lailla "aarteenetsintäelokuva", mutta siinä on paljon samanlaisia asioita. Jos haluat nähdä erittäin hyvän jännityspätkän, niin kannattaa tämä vilkaista. Angels & Demons nappaa katsojan mukaansa lähes heti alussa ja pitää otteessaan loppuun saakka. Odotan erittäin paljon näkeväni Infernon ja toivon, että taso pysyy samana, vaikka elokuvien ilmestymisien välissä on jopa seitsemän vuotta.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Angels & Demons, 2009, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, Skylark Productions, Panorama Films

Arvostelu: The Da Vinci Code / Da Vinci -koodi (2006)

THE DA VINCI CODE (2006)

DA VINCI -KOODI

Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Tom Hanks, Audrey Tautou, Ian McKellen, Paul Bettany, Jean Reno ja Alfred Molina
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

The Da Vinci Code, eli suomalaisittain Da Vinci -koodi, perustuu Dan Brownin samannimiseen kirjaan vuodelta 2003. Kun en kovin kummoinen lukutoukka ole, niin kirja on minulta jäänyt lukematta, mutta elokuvan olen tietysti nähnyt - tosin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa. Muistan, kun The Da Vinci Coden mainokset ilmestyivät jo yli kymmenen vuotta sitten ja minua kiehtoi paljon, mistä se kertoi. Vuosien aikana elokuva pääsi hieman unohtumaan, kunnes lopulta katsoin sen kesällä 2014. Silloin se oli mielestäni erittäin hieno leffa ja katsoinkin sen viime vuonna uudestaan. Nyt kun Dan Brownin jonkinlaisen Langdon-kirjasarjan uusin osa on tulossa elokuvaksi Inferno (2016), niin täytyihän sitä tietysti vilkaista elokuvasarjan kaksi aiempaa osaa uudestaan ja arvostella ne.

Kun Jacques Saunière löydetään kuolleena Louvre-museosta, professori Robert Langdon kutsutaan tutkimaan hänen murhapaikaltaan löytyneitä symboleja. Symbolit johdattavat Langdonin ja Sophie Neveun aarrejahtiin, samalla kun he itse ovat takaa-ajettuja.

Tom Hanks näyttelee elokuvan päähenkilöä, Robert Langdonia. Tuttuun tyyliinsä Hanks on erittäin hyvä ja sopii päärooliin täydellisesti. Paikoitellen hahmo ei tunnu täysin olevan tarinan keskiössä, mutta se johtuu lähinnä siitä, miten hahmo on kirjoitettu. Eikä näin käy kuin vain hetkittäin. Hanks on uskottava tutkijahahmona ja Langdon on monin puolin mielenkiintoinen tyyppi. Elokuva ei täysin kerro, mitä kaikkea hahmo tietääkään.
     Audrey Tautou esittää kryptologi Sophie Neveuta, joka on kuolleen Jacques Saunièren (Jean-Pierre Marielle) lapsenlapsi. Audrey Tautou tuli minulle tutuksi elokuvasta Le fabuleux destin d'Amélie Poulain (2001) - tai kuten se kulkee Suomessa nimellä Amélie - jonka julistetta pelkäsin, kun olin ihan pieni. Myöhemmin tuli huomattua, ettei Améliessa tai Tautoussa ollut mitään pelottavaa. Tässä elokuvassa Tautou on oikein mainio. Ainoa ongelmani on, että monissa kohdissa tuntuu siltä, että Sophie on mukana lähinnä sen takia, jotta katsojat saavat hänen kysymystensä kautta selville "faktoja" professori Langdonilta.
     Veteraaninäyttelijä sir Ian McKellen nähdään elokuvassa Leigh Teabinginä, keppien avustuksella kulkevalla miehellä, joka on erittäin kiinnostunut tarinan keskiössä olevasta myytistä ja auttaakin Langdonia ja Sophieta, näiden selvittäessä aarteen sijaintia. McKellen on tietysti aivan huikea, etenkin ensimmäisessä kohtauksessaan elokuvan aikana.
     Koska elokuva tapahtuu pääosin Pariisissa, niin tarvittiin joku tunnettu ranskalainen näyttelijä ranskalaiseksi poliisiksi ja kukapa muukaan elokuvassa nähtäisiin kuin Jean Reno. Tuntuu siltä, että olisin nähnyt Renolta enemmänkin tällaisia rooleja, mikä on sääli, sillä tiedän hänen pystyvän parempaankin. Tässä Reno jättää hieman kylmäksi. Hän esittää ylikomisariota nimeltä Fache.
     Elokuvassa nähdään myös Alfred Molina piispa Aringarosana, joka on tavallaan elokuvan "pahishahmo". Hän toimii oppi-isänä Paul Bettanyn näyttelemälle albiinotappajalle, joka on hurahtanut uskoon hieman liikaakin. En erityisemmin perusta Bettanysta, mutta tässä roolissa hän on hyvä. Hahmo kiduttaa itseään jokaisen murhan jälkeen, esimerkiksi ruoskimalla selkäänsä. Kun hahmon taustat alkavat paljastua, katsojalle selviää, miksi hän toimii sillä lailla. Molina ei paljoa elokuvassa tee; lähinnä hahmo höpisee yhdessä talossa muille kirkon henkilöille ja välillä katsoja jopa unohtaa hänen mukanaolonsa. Kirjailija Dan Brownin voi nähdä elokuvan alkupuolella nopeasti.

Elokuvan alussa albiinotappaja Silas murhaa Jacques Saunièren museo Louvressa. Robert Langdon kutsutaan paikalle, sillä Saunière oli jättänyt häntä varten viestin, eikä poliisi kykene tulkitsemaan sitä. Ylikomisario Fache on varma siitä, että Langdon on murhaaja ja ennen kuin tämä saa professorin pidätettyä, Sophie paljastaa poliisin juonen Langdonille. Heidän täytyy paeta ja kaksikko alkaakin tutkia murhaa ja he löytävät lisää vihjeitä museosta, mikä vie heidät Pyhän Graalin etsintämatkalle. Kun sekä Ranskan poliisi että mystinen murhaaja ovat heidän perässään, joutuvat he piileskelemään ja etenemään mahdollisimman salaisesti.

The Da Vinci Codessa on paikoitellen Indiana Jones -elokuvasarjan (1981-) tunnelmaa. Vaikkei ihan yhtä huimasta seikkailusta ole kyse, eikä Robert Langdon ole yhtä ikoninen hahmo kuin Indy, niin kyseessä on silti jännittävä "aarteenetsintäseikkailu", joka harvoin päästää otteestaan. Muutamassa kohtauksessa jaaritellaan liian kauan, jolloin elokuva hieman laahaa paikoillaan, muttei onneksi liian pahasti. Vaikka elokuva esittää kaiken faktoina, niin suuren osan myyteistä ja salatuista totuuksista kirjailija Dan Brown on joko keksinyt itse tai muokannut olemassa olevaa tietoa tarinansa eduksi. Elokuvassa on hyvin uskonnollinen teema - ei pelkästään muutaman uskovaisen takia, vaan tarina pyörii esimerkiksi sen ympärillä, että oliko Jeesus vain ihminen vai jumalallinen hahmo? Mielestäni tähän on saatu hyvin yhdistettyä erilaisia teemoja ja paketti pysyy toimivasti kasassa. Monia jännittäviä kohtia elokuvasta löytyy ja yksi asia mikä toimii loistavasti, on että elokuva huijaa loppuvansa pariinkin otteeseen, mutta jatkaa silti tarinaa ja avaa uusia salaisuuksia. Lopussa on hieman hölmömpi osuus, mutta se ei kuitenkaan pilaa tarinaa. Läpi elokuvan nähdään myös lyhyitä pätkiä monen vuosisadan takaa, jotka ovat tyylikkäästi tehtyjä, mutta joissa todella korostettu värimäärittely hieman häiritsee. Kohtaukset, joissa Silas kiduttaa itseään, voivat olla hieman ahdistavia ja verta esiintyy paikoitellen, joten kai elokuvalla on ihan syystä niinkin korkea ikäraja kuin K16.

Elokuvan on ohjannut Ron Howard, joka on toiminut Tom Hanksin ohjaajana ainakin elokuvassa Apollo 13 (1995). Howardilla on ollut hyvä visio siitä, miten Brownin kirja siirretään elokuvaksi ja onkin hienoa, että hän on pysynyt sarjan ohjaajana. Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa. Leikkaus on sujuvaa. Visuaalisia tehosteita ei ole hirveästi käytetty, mutta menneisyysosuudet ovat toteutettu tyylikkään näköisiksi. Musiikin sävellyksestä vastaa Hans Zimmer, jonka kädenjälki on aika selvä, mutta silti muutaman pääteeman lisäksi elokuvan musiikit eivät jää millään lailla mieleen. Elokuvasta on myös olemassa lähes puoli tuntia pidempi Extended Edition. Se sisältää pidennettyjä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Itse olen nähnyt vain tämän pidennetyn version.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on lähes kolme tuntia lisämateriaalia. Elokuvan voi katsoa lisätietojen kanssa ja siinä on CineChat -ominaisuus, jos laitteessa on internetyhteys. Toisella levyllä on mainosten lisäksi pätkiä, jotka kertovat kirjan idean synnystä, sen siirtämisestä elokuvaksi, kuvauksista, hahmoista, näyttelijöistä, paikoista, lavasteista, tehosteista, rekvisiitoista, sekä musiikista. Omasta mielestäni kiinnostavin pätkä oli "The Codes of The Da Vinci Code", joka paljastaa pienet, piilotetut viittaukset ja vertauskuvat, joita elokuvassa esiintyy. Mukana on myös sekä mainos Angels & Demonsille (2009), että kokonainen kohtaus elokuvasta. Kaksilevyinen Blu-ray -julkaisu sisältää vain pidennetyn version The Da Vinci Codesta.

Yhteenveto: The Da Vinci Code on erittäin hyvä seikkailuelokuva, vaikka tuntuukin paikoitellen hieman pitkäveteiseltä. Näytteleminen on tasokasta läpi elokuvan. Hanks sopii täydellisesti päärooliin ja Ian McKellen on erittäin hyvä, kuten myös Tautou. Jean Reno esittää liian samanlaista roolia kuin missä olen nähnyt hänet aiemminkin, joten hän ei erityisemmin pääse esille. Elokuva yhdistää toimivasti faktaa ja fiktiota, luoden toimivan "aarteenetsintäleffan". En tiedä, mitkä kaikki asiat on keksitty tarinaa varten, mutta tiedän kyllä, että Brown on ottanut vapauksia kirjoittaessaan kirjaa. Jos pidät seikkailuelokuvista kuten Indiana Joneseista, mutta toivot, että niissä olisi hieman enemmän todellisuuden tuntua, niin tämä voi toimia sinulle. Muutenkin jos jännityselokuvat toimivat ja aarteenetsinnät kiehtovat, niin kannattaa tämä vilkaista. Perheen pienimmille en tätä suosittele, sillä siinä voi olla muutamia liian karuja kohtia. Kolmannella katselukerralla The Da Vinci Code ei ollut enää niin huikea kuin ensimmäisellä, mutta on se silti todella hyvä. Elokuvan katsomisen jälkeen alkoi tehdä mieli päästä joskus takaisin Pariisiin.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.danbrown.wikia.com
The Da Vinci Code, 2006, Columbia Pictures, Imagine Entertainment, Skylark Productions, Government of Malta

Arvostelu: Guardians of the Galaxy (2014)

GUARDIANS OF THE GALAXY

Ohjaus: James Gunn
Pääosissa: Chris Pratt, Zoë Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Vin Diesel, Lee Pace, Michael Rooker, Glenn Close, John C. Reilly, Djimon Hounsou, Benicio Del Toro ja Josh Brolin
Genre: supersankarielokuva, scifi, komedia, toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Kun Marvel Studios ilmoitti julkaisevansa elokuvan nimeltä Guardians of the Galaxy, massayleisö mietti, että "mitä"? Kyllä ihmiset tiesivät Captain American, Iron Manin, Hulkin, Thorin jne, mutta kovin moni ei ollut kuullut mistään galaksin vartijoista. En erityisemmin odottanut kyseistä elokuvaa, kun se ilmestyi kesän lopulla 2014. Itselleni tuntematon pärstä pääosassa ja mukana olisi puhuva pesukarhu ja yhtä lausetta toistava puu... Elokuva tuntui siltä, että se voisi mennä pahasti mönkään. Toisin kuitenkin kävi. Kävin katsomassa elokuvan viikko sen jälkeen, kun se oli saanut ensi-iltansa ja se yllätti katsojat läpi kestonsa sillä, miten hieno se oli. Nyt kun Marvel Cinematic Universen (2008-) uusin tuotos, Doctor Strange (2016) on saamassa ensi-iltansa, täytyi käydä läpi sarjan aiemmat osat ja arvostella ne. Guardians of the Galaxy on jo kymmenes MCU-elokuva.

HUOM! Tämä arvostelu saattaa sisältää SPOILEREITA sarjan aiemmista elokuvista Thor (2011), Captain America: The First Avenger (2011), The Avengers (2012), Thor: The Dark World (2013) ja Captain America: The Winter Soldier (2014)!

Joukko erilaisia rikollishylkiöitä päätyy muodostamaan ryhmän, huomatessaan, että haluavat kaikki enemmän tai vähemmän samaa ...ja että tarvitsevat toisiaan päästäkseen pois vankilasta.

Elokuvan pääosassa nähdään Chris Prattin esittämä Peter Quill/Star-Lord. Quill on yksi ainoista ihmisistä koko elokuvassa, mikä tekee hahmosta tietysti lähestyttävämmän. Katsojat pitävät hahmosta myös näyttelijän takia. Chris Pratt on nimittäin aivan mielettömän hyvä. Hän oli esiintynyt aiemmin lähinnä pienissä rooleissa elokuvissa, mutta tässä ja Jurassic Worldissa (2015) hän todistaa, että häneltä löytyy tolkuton määrä karismaa. Hän on hauska ja hänestä huokuu se, että kameran edessä oleminen on hänelle luonnollista. Haluan nähdä Prattin monissa tulevissa elokuvissa heti-heti-heti!
     Zoë Saldanan näyttelemä Gamora on aluksi pahisten puolella, mutta löytää tietysti paremman ryhmän Guardians of the Galaxyn kanssa. Saldana ei ole kovin erikoinen näyttelijä muuten, mutta tällaisiin rooleihin hän sopii, kun hänen ihonsa värjätään - tässä tapauksessa vihreäksi - ja hän esittää avaruusolentoa. Hänet on aiemmin nähty sinisenä elokuvassa Avatar (2009).
     Showpainija Dave Bautista nähdään Drax Tuhoajana ja hän sopii rooliin erinomaisesti. Drax vaikuttaa todella vaaralliselta, mutta paikoitellen hän tuntuu myös hieman tyhmältä. Draxilla on paljon hauskoja kohtia ja kyllä hän pääsee myös mätkimään porukkaa turpaan niin, että hampaat kalisevat.

Ryhmään kuuluu myös kaksikko Rocket ja Groot, joista ensimmäinen on jonkinlainen avaruuspesukarhu ja toinen elävä, kävelevä ja puhuva puu. Grootin sanavarasto tosin jää lauseeseen "Minä olen Groot", jota hän toistaa läpi elokuvan. Eri äänenpainot viestivät hänen tunnetilastaan ja lauseen merkityksestä. Groot on erittäin hauska hahmo, mutta voi olla myös todella vaarallinen, jos niin haluaa. Grootin äänenä kuullaan Vin Diesel ja Rocketin äänenä Bradley Cooper. Rocket on hieman ylimielinen heppu, joka selkeästi yrittää salailla synkempää menneisyyttään. Hahmo on myös tosi hauska. Kumpaankin on saatu paljon eloa, vaikka he ovatkin pääosin tietokoneella toteutettuja.
     Elokuvan pahis on Ronan Syyttäjä (Lee Pace), joka ei erityisemmin tunnu uhkaavalta hölmössä, sinisessä maskeerauksessaan ja voimakkaassa kajaalin käytössään. Ihan kivasti hahmo sopii elokuvan muutenkin värikkäämpään tunnelmaan, mutta kova sankariporukka olisi mielestäni ansainnut kovemman pahiksen. Lee Pacen ääni sentään sopii hyvin pahikselle. Ronanin apuna nähdään sininen kyborgi Nebula, jota esittää Karen Gillan. Myös The Avengersin lopputekstien aikana vilahtanut Thanos käväisee elokuvassa ja häntä näyttelee Josh Brolin. Thanos pääasiassa vain istuskelee leijuvassa tuolissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa on The Walking Deadista (2010-) tutun Michael Rookerin esittämä Yondu-niminen ravager, Glenn Closen näyttelemä Nova Prime, John C. Reillyn näyttelemä päällikkö Dey, Djimon Hounsoun esittämä sotilas Korath, sekä Thor: The Dark Worldissa vilahtanut, Benicio Del Toron näyttelemä Keräilijä, joka on tällä kertaa jopa oleellinen osa tarinaa.

Elokuva alkaa aika surullisesti. Peter Quill on lapsena sairaalassa, jossa hänen äitinsä tekee kuolemaa. Jo heti alussa katsojille näytetään koskettava ja pysäyttävä hetki, jossa Peterin äiti pyytää Peteriä pitämään hänen kädestään, mutta Peter ei tähän jostain syystä suostu, vaan kääntyy poispäin. Sillä hetkellä hänen äitinsä menehtyy ja Peter romahtaa henkisesti, juosten ulos sairaalasta, jossa avaruusalus kaappaa hänet. Siirrytään ajassa eteenpäin kaksikymmentäkuusi vuotta ja katsojille ilmenee, ettei tätä elokuvaa kannatakaan ottaa kovin tosissaan. Salaperäinen hahmo saapuu planeetalle ja alkaa tutkia tätä. Hahmo paljastuu Peteriksi, joka on alkanut kutsua itseänsä Star-Lordiksi. Totisen näköinen Peter asettaa kuulokkeet korvilleen ja paina nauhuristaan playta... ja alkaa tanssia Redbonen "Come and Get Your Loven" tahtiin, samalla kun jättimäinen, kellertävä "Guardians of the Galaxy" -logo täyttää ruudun. Peter löytää mystisen pallon planeetalta, jonka aikoo myydä eteenpäin. Hänen myyntiyrityksensä menee pieleen, ja hän joutuu Rocketin ja Grootin, sekä Gamoran hyökkäyksen kohteeksi. Heidät viedään vankilaan, jossa he tapaavat Drax Tuhoajan ja saadessaan tietoonsa, että joku ostaisi pallon korkeaan hintaan, he päättävät paeta ja myydä sen. Jokainen heistä tuntuu olevan joissain ongelmissa Ronan Syyttäjän kanssa, joka yrittää saada pallon, joka sisältää mahtavia voimia.

Thor ja Thor: The Dark World yhdistivät supersankarit ja mytologian, Captain America: The First Avenger yhdisti supersankarit ja sodan, kun taas Captain America: The Winter Soldier yhdisti supersankarit ja vakoojajännärit. Guardians of the Galaxy tekee ärsyttävistä rikollisista toimivia sankareita ja heittää heidät jonkinlaiseen yhdistelmään scifiä, outoutta ja komediaa. Ja se toimii aivan törkeän hyvin! Tämä elokuva tuli täysin puskista ja yllätti kaikki sillä, miten nerokas se on - ollessaan todella hölmö. Se ei ota monia asioita vakavasti, mutta silti siitä löytyy sankarillisia kohtia, dramaattisia hetkiä, sekä koskettavia osuuksia. Se on erittäin moniulotteinen elokuva ja ottaen huomioon, ettei valtaosa yleisöstä ollut koskaan kuullutkaan hahmoista, se saa katsojat välittämään todella nopeasti jokaisesta ryhmän jäsenestä. Hahmojen ryhmäytyminen tuntuu luonnolliselta ja kestää kuitenkin kauan, ennen kuin rikollishahmot pystyvät luottamaan toisiinsa, eivätkä aja vain omaa etuaan läpi. Siinä on kekseliäitä paikkoja, tyylikkäitä avaruuslentelyitä, sekä erittäin hyvin kirjoitettua dialogia. Tällä kertaa on ihan sama, onko pahis kovin kummoinen, sillä kaikki muu toimii niin hienosti. Guardians of the Galaxy on ensimmäinen todiste siitä, että Marvel Studios saa minkä tahansa toimimaan, jos haluaa ja tekee mistä tahansa kassamagneetin.

Guardians of the Galaxyn ohjauksesta vastaa James Gunn, joka on myös toiminut yhtenä käsikirjoittajana. Gunn on selkeästi tiennyt, mitä on ollut tekemässä. Tuotantotiimi on yhteistyöllä luonut tyylikkään, yllättävän, jännittävän ja hauskan scifiseikkailun, joka pärjäisi loistavasti omillaankin, vaikkei kuuluisikaan Marvel Cinematic Universeen (mikä tuo tietty kuitenkin hieman lisämaustetta mukaan). Siitä tietenkin löytyy viittauksia muihin sarjan elokuviin ja tarinan keskiössä oleva pallo on yksi ikuisuuskivistä, joita aiemmin ollaan nähty kaksi; Tesserakti ja Aether. Elokuva on kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Visuaalisesti se on aivan huikean näköinen. Elokuva on myös kivan värikäs ja äänimaailmakin on tarkkaan mietitty. Musiikista vastaa Tyler Bates, mutta elokuvaan sävelletty musiikki ei erityisemmin jää mieleen. Sen sijaan Guardians of the Galaxyn katsomisen jälkeen päässä soivat siinä käytetyt kappaleet, kuten Blue Sweden "Hooked on a Feeling", The Runawaysin "Cherry Bomb" ja Marvin Gaye & Tammi Terrellin "Ain't No Mountain High Enough".

Elokuvassa on mukana niin kutsuttuja "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjakuviin, hahmoihin jne. Stan Lee tekee tottakai cameonsa, mutta hänen lisäksi nähdään cameot myös esimerkiksi ohjaajan veljeltä, sekä hänen koiraltaan. Elokuvassa viitataan aiemmin nähtyihin ikuisuuskiviin. Keräilijän luona voivat monet bongailla sarjakuvista tuttuja asioita, sekä Howard the Duckin, jääjättiläisen Thorista ja chitaurin The Avengersista.

Blu-rayn kuvanlaatu on aivan huikea. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailuvideo, pätkät "Guide to the Galaxy with James Gunn" ja "The Intergalactic Visual Effects for Guardians of the Galaxy", sekä lyhyt vilkaisu Avengers: Age of Ultroniin (2015).

Yhteenveto: Guardians of the Galaxy on aivan mahtava yhdistelmä scifiseikkailua, supersankaritarinaa ja komediaa. Se yllätti minut, sekä suurimman osan ihmisistä, jotka sen näkivät ja se nousee helposti MCU-elokuvien kärkeen kilpailemaan parhaan Marvel Studiosin elokuvan tittelistä. Chris Pratt on aivan loistava pääosassa ja hyviä ovat myös muut tiimin jäsenistä. Ronan Syyttäjä ei vakuuta pahiksena. Musiikkina on käytetty kekseliäästi klassikkokappaleita. Scifimaailma on huikeasti luotu ja pidän siitä, kuinka värikäs elokuva on. James Gunn on luonut mestariteoksen omassa genressään... mikä ikinä elokuvan genre sitten onkaan. Suosittelen tätä Marvel-fanien ja sarjakuvien ystävien lisäksi myös niille, jotka pitävät seikkailu- tai scifi- tai komediaelokuvista. Odotan todella paljon Guardians of the Galaxy, Vol. 2:ta (2017) ja toivon, että se on edes lähes yhtä nerokas kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Guardians of the Galaxy, 2014, Marvel Studios, Marvel Enterprises, Moving Picture Company, Bulletproof Cupid

Arvostelu: Harry Potter ja puoliverinen prinssi (Harry Potter and the Half-Blood Prince - 2009)

HARRY POTTER JA PUOLIVERINEN PRINSSI

HARRY POTTER AND THE HALF-BLOOD PRINCE

Ohjaus: David Yates
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Rupert Grint, Emma Watson, Michael Gambon, Maggie Smith, Alan Rickman, Jim Broadbent, Bonnie Wright, Tom Felton, Helen McCrory, Helena Bonham Carter, Mark Williams, Julie Walters ja David Thewlis
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 12

J.K. Rowlingin kirjoittamat Harry Potter -kirjat (1997-2007) ja niistä tehdyt elokuvat (2001-2011) ovat olleet iso osa lapsuuttani ja siten erittäin tärkeitä minulle. Valmistautumisena taikamaailmasta kertovaan uuteen elokuvaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016), minun täytyi tietysti katsoa uudestaan ja arvostella koko Harry Potter -elokuvasarja. Pettymyksen aiheuttaneen Harry Potter ja Feeniksin killan (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) jälkeen olin hieman varautunut, kun menin katsomaan Harry Potter ja puoliveristä prinssiä elokuvateatteriin sen ensi-iltapäivänä heinäkuussa 2009. Muistan yhä kuinka innoissani olin, kun kävelin ulos teatterista ja pääsinkin katsomaan sen vielä uudestaan, ennen kuin sain sen DVD:nä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Harry Potter ja viisasten kivi (2001), Harry Potter ja salaisuuksien kammio (2002), Harry Potter ja Azkabanin vanki (2004), Harry Potter ja liekehtivä pikari (2005) ja Harry Potter ja Feeniksin kilta!

Kuudentena kouluvuotenaan Harry Potter alkaa yhdessä rehtori Dumbledoren kanssa selvittämään lordi Voldemortin voimien salaisuutta.

Tällä kertaa Harry Potteria näyttelevän Daniel Radcliffen suoritus pysyy tasokkaana läpi elokuvan. Etenkin, kun ottaa huomioon, että Radcliffe kärsi alkoholiongelmasta elokuvaa tehdessään ja oli usein humalassa kuvauksissa. Syyt tälle ovat kuitenkin ymmärrettävät, sillä Radcliffe ei kestänyt kuuluisuuttaan ja pakeni asioita alkoholin avustuksella. Potterilla on yhä hieman liian lyhyet hiukset, mutta ne alkavat sopia hänelle, kun sekä hahmo että näyttelijä kasvavat aikuisiksi. Harrylla ovat myös tyylikkäät Converset elokuvassa.
     Rupert Grint antaa tässä elokuvassa parhaan suorituksensa Ron Weasleyna. Hän on selkeästi nauttinut olostaan kuvauksissa ja hänessä on erittäin paljon energiaa. Hahmo on todella hauska ja Grintin ilmeet ovat mahtavia. Tässä elokuvassa hormonit jylläävät myös Ronilla ja hän päätyykin yhteen hieman omistushaluisen Lavender Brownin (Jessie Cave) kanssa. Emma Watsonin roolisuoritus on jälleen mainio Hermione Grangerina. Hermione joutuu kestämään ällön muka-hurmuri Cormac McLaggenin (Freddie Stroma) vilkuilua.
     Michael Gambonin näyttelemä Albus Dumbledore alkaa käydä vanhaksi. Hänestä löytyy hauskoja kohtia, mutta näkee, ettei kaikki ole hyvin. Dumbledoren ja Harryn ystävyys alkoi jo Harry Potter ja viisasten kivessä, mutta nyt se on erittäin selkeää ja näyttelijöiltä luontevaa. Gambonin suoritus on tapansa mukaan erinomainen.
     Maggie Smithin suoritus on jälleen mainio professori McGarmiwana ja Smith saa lisäkunnioitusta, sillä hän pystyi suoriutumaan roolista kunnialla, vaikka taistelikin samoihin aikoihin rintasyövän kanssa, kun tätä kuvattiin. Kärsimystä ei ole nähtävissä Smithistä. Alan Rickmanin näyttelemä professori Kalkaros ei kovin paljoa esiinny elokuvassa, mutta hänellä on silti merkittävä rooli. Robbie Coltranen näyttelemää Hagridia hädin tuskin näkee tässä.

Uutena opettajana nähdään Horatius Kuhnusarvio, jota esittää Jim Broadbent. Broadbent on erittäin hyvä näyttelijä ja sopii rooliin. Hänen ilmeensä ovat aina aivan loistavia.
     Bonnie Wrightin näyttelemän Ginny Weasleyn rooli kasvaa ja hänellä alkaa olla juttua Harryn kanssa. Wrightin suoritus on parantunut joka elokuvassa ja tässä kohtaa hän on jo oikein hyvä. Haluaisin nähdä Wrightia lisää elokuvissa ja mielenkiintoista hänessä onkin, että näyttelemisen lisäksi häntä kiinnostaa elokuvien teko ja ohjaaminen. Saa nähdä, onko koskaan luvassa Ginnyn ohjaamia leffoja. Tutut hahmot, kuten Neville Longbottom (Matthew Lewis) ja Luna Lovekiva (Evanna Lynch) ovat tietysti mukana, mutteivät kovin suurissa rooleissa, kuten edellisessä osassa. Lynch on yhä huikea Lunana.
     Tom Feltonin esittämä Draco Malfoy karistaa pois ilkeän kiusaajaroolinsa ja hänestä tulee paljon syvällisempi hahmo kuin aiemmin. Lordi Voldemort on antanut Dracolle tehtävän rangaistukseksi siitä, että tämän isä Lucius petti Voldemortin luottamuksen edellisen elokuvan lopussa. Dracolla on todella hyvä motiivi ja hänestä on saatu erittäin traaginen hahmo, jolloin aiemmin hahmoa vihanneet voivat kokea jopa sääliä häntä kohtaan. Tässä elokuvassa nähdään ensimmäistä kertaa Dracon äiti, Narcissa Malfoy, jota näyttelee Helen McCrory. Narcissa esiintyy vain alussa, mutta hänestä huomaa jo siinä, että kyseessä on huolehtiva äitihahmo, vaikka Kuolonsyöjä onkin. Feeniksin killassa esitelty Bellatrix Lestrange (Helena Bonham Carter) nähdään myös ja hän on ihan yhtä mielenvikainen kuin aiemmin. Itse lordi Voldemortia ei näy elokuvassa, mutta nuorempia versioita Tom Valedrosta näyttelevät Hero Fiennes-Tiffin ja Frank Dillane.
     Muitakin tuttuja hahmoja nähdään myös, kuten Arthur ja Molly Weasley (Mark Williams ja Julie Walters), heidän poikansa Fred ja George (James ja Oliver Phelps), sekä Remus Lupin (David Thewlis) ja tämän vaimo Nymfadora Tonks (Natalie Tena).

Elokuva alkaa hyvin vauhdikkaasti, kun kuolonsyöjät iskevät Viistokujalle, vievät sauvakauppias Ollivanderin ja tuhoavat Millenium Bridgen. Dumbledore käy hakemassa yksinään viihtyvän Harryn mukaansa, suostutellakseen Horatius Kuhnusarvion palaamaan Tylypahkaan. Tylypahkassa Harrylle selviää, että Kuhnusarvion paluu on erittäin tärkeää, jotta hän ja Dumbledore saisivat selville totuuden siitä, miten Voldemort selvisi hengissä, kun yritti tappaa Harryn vuosia sitten. Samalla alkaa tapahtua outoja asioita, joista Harry alkaa epäillä Dracoa. Kaiken tämän lisäksi hän jää koukkuun lukemaan mysteerisen Puoliverisen prinssin merkintöjä vanhassa oppikirjassa.

Toisin kuin edellinen osa Harry Potter ja Feeniksin kilta, tämä elokuva jatkaa sitä tunnelmaa, mikä alkoi pari elokuvaa sitten, Harry Potter ja liekehtivässä pikarissa. Puoliverinen prinssi on synkkä läpi elokuvan, sekä tunnelmaltaan että värimaailmaltaan. Mutta kuten Liekehtivään pikariin, myös tähän on löydetty oikea tasapaino synkkyyden ja huumorin välillä. Hahmojen rakentaminen sujuu samalla, sekä tarinan kuljettaminen eteenpäin ja uusien asioiden esittely. Teinihahmot esitetään jälleen normaaleina teineinä, vaikka kaikki tapahtuukin taikamaailmassa. Romanssintynkää syntyy siellä sun täällä ja ystävyyden merkitys kasvaa. Elokuvassa myös vastataan aiempiin kysymyksiin, mutta se herättää myös uusia. Se on moniulotteinen kokonaisuus, josta löytyy jännitystä, hempeilyä, surullisuutta, toimintaa ja huumoria. Myötähäpeää on myös saatu mukaan.

Tällä elokuvalla on aivan loistava aloitus. Warner Brosin logon leijuessa pilvien läpi kohti katsojaa, kuullaan Bellatrixin huuto "Minä tapoin Sirius Mustan!" josta siirrytään kameroiden salamavaloihin, toimittajien ottaessa kuvia edellisen elokuvan lopputaistelun jälkeen henkisesti rikkinäisestä Harrysta, jota Dumbledore kuljettaa suojelevasti pois. Aloitus aiheuttaa minussa joka kerta kylmiä väreitä, joita eivät auta elokuvan nimen leijuminen katsojaa kohti, eikä tyylikäs ja vauhdikas lento läpi Lontoon. Kun elokuva taas rauhoittuu, katsoja on pysähtynyt paikoilleen, ihmetellessään erittäin vaikuttavaa alkua. Läpi elokuvan nähdään pysäyttäviä kohtia ja lopussa kannattaa herkimmillä olla liinat mukana, joihin voi pyyhkiä kyyneleitä. Uhkaava ja painostava tunnelma vallitsee läpi elokuvan, jopa jollain tapaa niissäkin kohdissa, joissa saa nauraa. Piinaava tunnelma kurkottaa elokuvan alussa kohti katsojaa, nappaa kiinni ja pitää otteessaan lopputeksteihin asti, jolloin ensimmäinen ajatus katsojalla on: "Seuraava osa heti pyörimään!"

Käsikirjoittaja Steve Kloves on palannut yhden elokuvan tauon jälkeen ja ensitöikseen hän on selkeästi joutunut istumaan alas ja miettimään, miten saisi korjattua edellisen elokuvan virheet, jotka Feeniksin killan käsikirjoittaja Michael Goldenberg loi. Elokuva nappaa kuitenkin välittömästi tunteet Liekehtivän pikarin lopusta. Vaikka jälleen on jäänyt pois asioita, joita kirjassa esiintyy, on tähän löydetty tarpeellisimmat asiat, kuten myös juuri oikeat tunteet. Muutamia juttuja jää kaipaamaan ja olisi ollut hienoa nähdä lisää muistoja nuoresta Tom Valedrosta, mutta jopa tässä nähdyillä pärjää hyvin ymmärtääkseen, mistä on kyse, vaikka ei olisi kirjaa lukenut. Monia häiritsee, että elokuvaan ei oltu otettu mukaan isohkoa lopputaistelua Tylypahkassa, mutta minusta on vain hyvä, että Tylypahkassa käytävä sota on säästetty Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011). Elokuvaan on myös lisätty toimintapätkä, mitä ei kirjassa ole, jotta puolessa välissä tarinaa Harry joutuisi jälleen vaaraan.

Kuten aiemmissakin osissa, myös tässä elokuvassa on tuotu uusia asioita mukaan velhomaailmaan. Uusia asioita ovat esimerkiksi häivytyskaapit, joilla voi siirtyä paikasta toiseen; manaliukset, jotka muistuttavat zombeja; onnenjuoma Felix Felicis; sekä hirnyrkit, joiden merkitys selviää elokuvan aikana. Tuttujakin asioita on mukana, kuten edellisessä osassa esitelty tarvehuone, jonka käyttötarkoitusta on muutettu. Tarvehuonekohtauksissa voi tarkimmat katsojat huomata esineitä aiemmista sarjan elokuvista. Elokuvassa nähdään myös pitkästä aikaa huispausta, vaikkei valitettavasti ihan kokonaista peliä.

David Yates tietää vihdoin, mitä tehdä Harry Potterin kaltaisen megatuotoksen kanssa. Puoliverinen prinssi pysyy loistavasti kasassa ja siitä voi kiittää Yatesin taitojen paranemista, kuten myös Klovesin paluuta kirjoittajaksi. Elokuva on myös kuvattu hyvin ja olikin siitä jopa Oscar-ehdokkaana, mutta hävisi valitettavasti Avatarille (2009). Leikkaus on sujuvaa myös ja äänitehosteet toimivat kaikin puolin. Lavastuksen osalta suosikkini on tarvehuone, sillä siihen on saatu niin paljon yksityiskohtia, että joka kerralla sieltä löytää jotain uutta. Myös lopussa nähtävä luola on mielestäni erittäin mielenkiintoinen, sekä Weasleyn veljesten pilailupuoti. Maskeeraus ja puvustus ovat tyylikkäät, kuten tavallista. Visuaalisesti elokuva on todella näyttävän näköinen, vaikkakin paikoitellen kuva on niin synkkä, ettei siitä meinaa mitään erottaa. Värimaailmaltaan Puoliverinen prinssi on pääosin erittäin harmaa. Erikoistehosteita ei ole hirveästi viljelty ympäriinsä, mutta elokuva on silti upea.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin hyvä. Lisämateriaalina yhden levyn Blu-ray -julkaisussa on vain Focus Pointeja, jotka antavat lyhyitä taustatietoja eri kohtauksista, asioista ja hahmoista, joita elokuvassa esiintyy. - Uudella kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on mukana uusia extroja, kuten esittelyvideoita elokuvalle, elokuvan teosta kertova Behind the Magic, näyttelijöiden haastatteluja, Orlandossa sijaitsevan The Wizarding World of Harry Potter -teemapuiston esittely, lyhyt katsaus Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:een (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010), sekä sekä sarjan teosta kertovan dokumentin Creating the World of Harry Potter kuudes, tunnin kestävä osa Magical Effects, joka kertoo elokuvasarjan tehosteista.

Yhteenveto: Harry Potter ja puoliverinen prinssi on aivan törkeän hyvä lisäys sarjaan. David Yates on saanut selville, miten tällaisia elokuvia tehdään ja kykenee pitää homman hienosti kasassa. Radcliffe ja Grint antavat parhaat suorituksensa sarjassa ja Jim Broadbent on todella hyvä lisä. Vaikka itse lordi Voldemortia ei nähdä, on hänen synnyttämä uhka vahvasti läsnä elokuvassa. Synkkyys ja huumori ovat täydellisessä tasapainossa ja elokuva muuttuu loppupuolella surulliseksi. Vaikka monia asioita on jäänyt puuttumaan, kirjan ydin on löydetty ja siirretty taidolla elokuvaksi. Alkuosio on aivan huikea ja jo se ansaitsee aplodit. Kun kävin katsomassa elokuvan sen ensi-illassa, katsomo oikeasti alkoi taputtaa, kun elokuva oli ohi. Puoliverinen prinssi on ollut yksi parhaimpia kokemuksiani elokuvateattereissa ja se osoittaa hyvin, miksi Harry Potter on minulle niin tärkeä. Suosittelen elokuvaa kaikille Potter-faneille ja aiemmat osat nähneille. Ja kuten aina, lukekaa myös kirjat!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.harrypotterfanzone.com
Harry Potter and the Half-Blood Prince, 2009, Warner Bros, Heyday Films

Arvostelu: The Girl on the Train / Nainen junassa (2016)

THE GIRL ON THE TRAIN (2016)

NAINEN JUNASSA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Emily Blunt, Haley Bennett, Rebecca Ferguson, Justin Theroux, Luke Evans, Allison Janney ja Edgar Ramírez
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

En tiennyt The Girl on the Trainista paljoa, kun menin katsomaan sen. Lyhyen juonikuvauksen olin lukenut ja tiesin, että pääosassa nähtäisiin Emily Blunt. Tiesin myös, että elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Hyvä, etten tiennyt enempää, sillä monet asiat tulivat yllätyksinä minulle, kuten se mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Tämä on jälleen niitä "pitäisi vain käydä katsomassa kaikki, mitä ilmestyy" -elokuvia.

Rachel Watson näkee joka aamu ja ilta pariskunnan, kulkiessaan junalla heidän talonsa ohitse ja kuvittelee, millainen heidän elämänsä on. Eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä saa Rachelin suunniltaan.

Emily Blunt vetää pääosassa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen. Blunt esittää Rachelia, eli elokuvan nimen mukaisesti "naista junassa", joka kulkee saman matkan joka päivä edestakaisin ja joka kerta jää katselemaan tiettyä asuntoa ja siinä asuvaa pariskuntaa. Ihan aluksi Rachel Watson vaikuttaa aika tavalliselta, ehkä hieman haaveilevalta persoonalta, mutta kun hän paljastuu alkoholistiksi ja hänen menneisyyttään avataan, tulee hahmosta yhä vain moniulotteisempi. Ja Blunt on todella loistava! Katsoja ymmärtää, miksi Rachel on sellainen kuin on, vaikka välillä kokee, että hän on ihan itse itsensä saanut siihen jamaan. Useasti katsojana kokee myös paljon sääliä hahmoa kohtaan.
     Megan ja Scott Hipwell ovat pariskunta, jota Rachel seurailee junasta. Megan Hipwelliä näyttelee Haley Bennett, joka muistuttaa useaan otteeseen häiritsevänkin paljon Jennifer Lawrencea. Eikä pelkästään nopeasti nähtynä, vaan hän myös tavallaan näytteleekin samalla tyylillä. Voisiko olla, että Lawrence on jonkinlainen idoli Bennettille? Aluksi Megan tuntuu todella ontolta, eikä osaa oikein sanoa, johtuuko se näyttelijästä vai mistä, mutta kun elokuva kulkee eteenpäin, alkaa hänenkin kohdallaan ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Scott Hipwellinä nähdään The Hobbit -trilogiasta (2012-2014) tuttu Luke Evans, joka ei ole ihan sellainen kuin aluksi vaikuttaa (mikä tuntuu olevan lähes kaikkien hahmojen juttu tässä). Evansin suoritus on myös hyvä, vaikkei jääkään samalla lailla mieleen kuin Bennettin tai Bluntin.
     Rachelin ex-mies Tom Watson (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) asuvat Hipwellien naapurissa. Nämäkään hahmot eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat. Tom tuntuu olevan hyvin rauhallinen mies, joka käy paljon töissä ja Anna on hieman turhautunut kotiäiti. Ferguson ärsyttää alkupuolella paljon, mutta hahmoa alkaa ymmärtää, mitä pidemmälle tarina kulkee ja Fergusonin roolisuoritus tuntuu paranevan kaiken aikaa. Theroux vetää lähes koko elokuvan aika lailla yhdellä ilmeellä, mutta osaa myös yllättää.
     Elokuvassa nähdään myös Allison Janney poliisikomisario Rileyna ja minusta alkoi tuntua, etten ole nähnyt häntä erilaisissa rooleissa kuin juuri tämäntyyppisessä. Edgar Ramìrez esittää terapeutti Abdic Kamalia ja Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään parissa kohtauksessa Tomin pomon vaimona.

Elokuvan alussa Rachelin kertojaääni kertoo hieman itsestään ja siitä, miksi katselee kyseistä pariskuntaa. Esitellään Hipwellin pariskunta, sekä Tom ja Anna. Käy ilmi, että nämä viisi henkilöä tietävät toisensa tavalla tai toisella ja he ovat sotkeneet toistensa elämiä. Kerrotaan, miksi Rachel on ajautunut juomaan niin paljon ja miten hän muuttui niin luhistuneeksi henkisesti. Koska hän on menettänyt oman rakkautensa, hän on päätynyt kuvittelemaan, kuinka täydellistä hänen katselemansa pariskunnan elämä olisi. Eräänä päivänä kulkiessaan junalla Hipwellin talon ohi, hän näkee Meganin suutelemassa toisen miehen kanssa. Tämä järkyttää Rachelin, sillä hän ei voi hyväksyä, että hänen täydelliseksi kuvittelemansa parisuhde olisikin pettämistä ja valhetta. Hieman myöhemmin Megan katoaa, jolloin Rachel päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja auttaa Scottia etsimään tämän, yrittäessään samalla saada omaa elämäänsä takaisin kuntoon.

Minun olisi kai pitänyt arvata elokuvan olevan trilleri, kun näin sen ankean julisteen, mutta jotenkin kuvittelin elokuvan olevan erilainen. The Girl on the Train on myös erittäin ahdistava pätkä. Jo pelkästään Rachelin alkoholismi saa katsojan tuntemaan pahoin, mutta kun siihen lisää muut asiat elokuvassa, kuten piinaavan "murhamysteerin", niin samaan aikaan katsoja haluaisi päästä pois salista, jottei tarvitsisi tuntea sellaista synkkyyttä, mutta samaan aikaan kokee massiivista tarvetta tietää, miten juttu päättyy. Pettäminen on vahva teema elokuvassa, etenkin henkiset arvet siitä, mitä sellainen toiminta aiheuttaa ihmisille. Myös fyysisiä arpia syntyy hahmoille, sillä elokuvassa nähdään väkivaltaa, etenkin perheen sisäistä. Lyönnit tuntuvat pahalta katsomoon saakka. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä kohtauksia menneisyydestä, jotka avaavat hahmojen taustoja ja kertovat katsojille, että heidän synkimmilleenkin teoille voi olla edes jokseenkin ymmärrettävät syyt. Se että ovatko syyt hyväksyttäviä, onkin sitten toinen asia. Siitä pidin paljon elokuvassa, että kukaan viidestä isoimmasta hahmosta ei ole "puhdas", vaan kaikilla on jotain pimeää, jota he yrittävät salata. Vaikka Rachel tuntuu välillä olevan epämiellyttävä, niin silti tajuaa, että hän on sellainen, koska muut henkilöt ovat tehneet hänestä sellaisen. Rachel ei ole oikeasti paha ihminen... vai onko sittenkin?

Elokuvan on ohjannut Tate Taylor, joka on ohjannut ennen tätä esimerkiksi The Helpin (2011), joka on mielestäni todella hyvä elokuva. The Girl on the Train on toinen osoitus siitä, että Taylor on selkeästi oikealla alalla. Hän on myös toiminut näyttelijänä, mutta tässä hän ei tee edes cameota. Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kuva on hieman epätarkka ja välillä heiluvaa käsivarakuvaa on käytetty ihan turhaan. Yllättävää kyllä, suttuiset hidastuskuvat eivät erityisemmin häirinneet minua. Useasti kamera menee erittäin lähelle hahmon kasvoja, jolloin tunteet näkyvät todella selkeästi. Leikkaus on sujuvaa ja ajassa hyppiminen toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Danny Elfman ja musiikki tuokin hyvin piinaavuutta mukaan, jolloin ahdistava tunnelma korostuu upeasti katsojalle. Maskeerauksesta pakko antaa pisteet sille, joka teki Emily Bluntista niin luhistuneen näköisen.

Yhteenveto: The Girl on the Train on yllättävän mainio ja ahdistava pätkä. Herkille en sitä suosittele, sillä itsekin koin oloni useasti todella epämukavaksi sen aikana. Mutta se on siinä mielestäni hienoa. Pidän paljon siitä, ettei suurissa rooleissa olevista hahmoista yksikään ole puhtaasti hyvä, vaan jokaisella on jotain pimeämpää piilossa. Emily Blunt on aivan törkeän hyvä ja toivon, että hänet huomioidaan loppuvuoden ja ensi vuoden alun palkintojen jaoissa. Muut näyttelijät vetävät myös tasokkaat suoritukset. Se on pakko myöntää, että paikoitellen elokuva kulki hieman liian hitaalla temmolla eteenpäin, mutta muuten kokonaisuus toimii. Toivottavasti ohjaaja Tate Taylorilta tulisi lisää tämän tai The Helpin kaltaisia elokuvia. Jos et kestä ahdistavia trillereitä, jotka voivat piinata vielä elokuvan päättymisenkin jälkeen, niin en tätä suosittele, mutta jos uskot, että kestät ja jos pidät tällaisista pätkistä, niin The Girl on the Train voi olla juuri oikea elokuva sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Girl on the Train, 2016, Amblin Entertainment, DreamWorks SKG, Marc Platt Productions, Reliance Entertainment, Storyteller Distributor

Arvostelu: Café Society (2016)

CAFÉ SOCIETY

Ohjaus: Woody Allen
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Steve Carell, Jeannie Berlin, Ken Stott, Corey Stoll, Sari Lennick, Stephen Kunken ja Blake Lively
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiennyt paljoa Café Societysta, kun menin katsomaan sen. Tiesin vain, että sen pääosissa nähtäisiin kolmatta kertaa yhdessä olevat Jesse Eisenberg ja Kristen Stewart, ja että ohjauksesta vastaa Woody Allen, mutten tiennyt yhtään, mistä itse elokuva kertoisi. Silti jostain syystä halusin nähdä elokuvan, ehkä jopa puhtaasta mielenkiinnosta, että mistä koko jutussa olisi kyse. Hirveästi minua ei houkuttanut nähdä Stewartia ruudulla, mutta Steve Carellin mukanaolo sai minut lopulta katsomaan elokuvan.

1930-luvun Hollywoodiin saapuu Bobby Dorfman paremman elämän perässä. Agenttienonsa avustuksella hän pääsee nauttimaan seurapiirielämästä ja tapaa uskomattomalta vaikuttavan tytön, Vonnien.

Bobby Dorfmania esittää Jesse Eisenberg, joka joissain leffoissa ärsyttää, mutta usein hän on oikein mainio. Tässä Eisenberg on onneksi hyvä ja häntä katsoo mielellään koko elokuvan läpi. Hänen tuttu, nopea puherytminsä ja takeltelunsa sopivat hahmolle täydellisesti. Bobby on etenkin alussa erittäin epävarma henkilö, mutta osaa silti tehdä jämäkästi päätöksiä, kun tarve vaatii. Elokuvan aikana hahmo muuttuu yhä vain itsevarmemmaksi, mikä ei välttämättä olekaan enää niin hyvä juttu.
     Bobbyn rakkauden kohteena Veronicana, eli Vonniena nähdään The Twilight Sagasta (2008-2012) tuttu Kristen Stewart, josta en näyttelijänä pidä lähes yhtään. Hän vaikuttaa ruudulla aina todella apaattiselta, minkä takia ihmettelen, miksi hän edes saa rooleja. Stewartin näytteleminen on yleensä todella tönkköä, epäluontevaa ja vaikeaa katsottavaa, eikä hän tunnu saavan katseeseensa eloa tai suutaan kiinni, kun ei puhu. Tässä hän onneksi tekee poikkeuksen. Olin jopa yllättynyt, ettei Stewart ärsyttänyt minua lähes ollenkaan. Ehkä oikeassa ohjauksessa hänestä onkin johonkin. Loppua kohden itse hahmo muuttuu hieman ärsyttäväksi, jolloin Stewart voi olla enemmän oma itsensä.
     Bobbyn agenttienoa Phil Sterniä näyttelee Steve Carell, joka on mielestäni hyvä näyttelijä. Hän toimii sekä komediassa että draamassa, mikä on hieno merkki näyttelijälle. Monilla komedianäyttelijöillä, kuten Jim Carreylla, on ongelmana, ettei heitä voi ottaa tosissaan vakavissa rooleissa. Carellin suoritus ei ole tässä mitenkään ihmeellinen, mutta hyvä silti.
     Bobbyn vanhempia esittävät Jeannie Berlin ja Ken Stott. Sekä Rose-äiti että Marty-isä ovat omilla tavoillaan hieman erikoisia - Rose hössöttää paljon, kun taas Marty jumittaa sängynpohjalla. Berlin ja Stott ovat hyvät valinnat rooleihinsa ja suoriutuvat osistaan tyylillä. Aluksi Rose ei erityisemmin vakuuta, mutta hahmosta tulee hauskempi, kun tarina menee eteenpäin.
     Bobbyn veli Ben (Corey Stoll) on gangsteri, minkä muut perheestä tietävät, mutta minkä vakavuutta eivät täysin ymmärrä. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä pätkiä, joissa näytetään, kun Ben käy teloittamassa jonkun tai jotain muuta hieman jopa koomista tapahtuu hänelle. Stoll tuli minulle tutuksi Ant-Manin (2015) pahiksena, missä hän ei erityisemmin vakuuttanut, mutta tässä hän on hyvä. Bobbyn sisko Evelyn (Sari Lennick) on aika tavallinen, eikä kovin ihmeellinen hahmo, mutta hänen filosofimiehensä Leonard (Stephen Kunken) on paikoitellen pienesti myötähäpeää aiheuttava heppu. Elokuvassa nähdään myös Blake Lively ja Woody Allen kuullaan kertojaäänenä.

Kiireinen Hollywood-agentti Stern saa puhelun siskoltaan, joka kertoo, että hänen poikansa on tulossa Los Angelesiin ja tarvitsisi töitä. Bobby saapuu Hollywoodiin ja lopulta pääseekin tekemään töitä enolleen. Hän tapaa isoja leffatähtiä, sekä rikkaita alan henkilöitä. Bobby ihastuu Sternin sihteeriin, Vonnieen ja heidän välilleen alkaakin kehkeytyä jotain juttua. Harmi vain, että Vonniella on jo poikaystävä. Eipä siinä tosin hirveästi ongelmaa ole, sillä näköjään pettäminen on suosittu asia Hollywoodissa. Tai oli aikoinaan, eikä toivottavasti ole enää samalla lailla kuin tämän mukaan 1930-luvulla. Se, että ukkomiehet pettävät vaimojaan nuorempien tyttöjen kanssa, tuntuu olevan tuttu juttu monille hahmoille. Ympäri Yhdysvaltoja nuoret naiset matkaavat Hollywoodiin, unelmanaan nousta seuraavaksi tähtöseksi, jotta pääsisi hienoihin seurapiireihin ja upeisiin ensi-iltoihin kävelemään punaisella matolla. Elokuvatuotantojen pomoja tuntuu kiinnostavan lähestulkoon vain mammona ja Bobby saa kokea, että kyseinen bisnes voi olla julmaa. Läpi elokuvan kertojaääni kertoo hahmojen taustoista ja miten aika kuluu, sekä millainen meininki oli Hollywoodissa kahdeksankymmentä vuotta sitten.

1930-luvun henki on tuotu erinomaisesti esille. Eikä pelkästään hienojen lavasteiden ja taidokkaasti toteutetun puvustuksen kautta tai että hahmot ajelevat vanhoilla autoilla. Alkutekstit on toteutettu muistuttamaan sen ajan elokuvia, kuten myös kuvaus, leikkaus, valaisu, värimäärittely ja äänimaailma. Kuvakulmat on aseteltu useasti hyvin eri lailla kuin nykyään ja ah kuinka tasaisia kuvat ovatkaan! Jopa pidemmät kuvat, jotka liikkuvat ympäri asuntoa, on kuvattu todella tasaisella liikkeellä. Heiluvaa käsivarakuvaa en huomannut yhtään ja voi olla, että tässä on tämän vuoden parhaiten kuvattu elokuva omasta mielestäni. Leikkauksessa on käytetty erilaisia siirtymiä, joissa uusi kuva liukuu edellisen päälle tai kuva kääntyy ympäri ja vaihtuu toiseksi. Tässä siirtymät toimivat erinomaisesti, sillä sopivat täydellisesti elokuvan tyyliin. Valaisu on monessa kohtaa todella selkeästi toteutettu ja värimäärittelyllä on tuotu joitain värejä voimakkaammin esille ja muutamat kohtaukset tehty lämpimämmän näköisiksi. Ei toimisi kaikissa elokuvissa, mutta tässä toteutus on aivan nappisuoritus... tai ainakin melkein. Kun tyyliksi on niin vaivalla haettu 1930-lukua, niin miksei elokuvaa voitu kuvata vanhemmalle filmille, jolloin kuva ei olisi yhtä terävä ja siinä olisi enemmän vilahtavia pikkuhäiriöitä, joita vanhoista elokuvista löytyy? Tämä on ehkä ensimmäinen kerta, kun valitan siitä, että kuva olisi liian tarkka, mutta tähän ei kuulu mielestäni pienintäkään tunnetta visuaalisesti siitä, että tämä olisi tehty 2000-luvulla. Mielestäni myös kuvasuhteen olisi pitänyt olla tiiviimpi ja äänityksenkin tason olisi pitänyt olla ihan hieman heikompi. Näillä muutoksilla tyyli olisi saatu täydelliseksi. En tosin elänyt siihen aikaan, joten mitä minä siitä oikeastaan tiedän? Musiikki on kyllä valittu todella hyvin.

Elokuvan on ohjannut Woody Allen, joka jakaa mielipiteitä töillään. Joidenkin mielestä hän on nero ja joidenkin mielestä hänen tuotoksensa ovat täyttä kuraa. Minä (aika epäsivistyneenä) olen nähnyt häneltä vain Radio Daysin (1987) ennen tätä, joten erityisen voimakasta mielipidettä minulla ei Allenista ole. Café Society on mielestäni oikein mainio elokuva ja olinkin yllättynyt, että se oli minun mielestäni oikeasti hyvä pätkä. Jälleen huomaa sen, että pitäisi vain mennä katsomaan kaikki, mitä elokuviin tulee. Allen on myös kirjoittanut elokuvan ja tehnyt käsikirjoituksen kanssa hyvää työtä. Etenkin dialogi on useassa kohtaa erittäin loistavasti kirjoitettua. Komediaksi tätä ei mielestäni voi kutsua, mutta hauskoja tilanteita ja repliikkejä löytyy silti. Puolitoista tuntia on juuri sopiva pituus elokuvalle ja se saa kerrottua toimivasti tarinansa kiirehtimättä, eikä se myöskään tunnu liian hitaalta.

Yhteenveto: Café Society on yllättävän hyvä elokuva. Se on juuri niitä elokuvia, joiden jälkeen ihmettelen, että mitä ihmettä minulle on tapahtumassa, kun olen alkanut pitää tällaisista pätkistä. Jesse Eisenberg on hyvä, kuten on myös - yllättävää kyllä - Kristen Stewart. Kun pari näyttelee jo kolmatta kertaa yhdessä, niin kemia toimii sujuvasti kameran edessä. Elokuva on kuvattu aivan täydellisesti ja siihen on löydetty lähes täydellinen tunnelma tyylillisesti. Ajankuvaan ja tyyliin nähden kuva on kuitenkin liian terävä, äänityksen taso liian hyvä ja kuvasuhde väärä, mutta muuten homma toimii. Woody Allenin käsikirjoitus on mainio ja hän tuntuu tietävän, mitä tekee. Isoin miinukseni elokuvalle on, etten tiedä jaksaisinko katsoa sitä kovin montaa kertaa uudestaan. Aion kyllä ehdottomasti katsoa sen joskus toisen kerran. Tämä elokuva ei varmasti toimi kaikille, mutta jos elokuva kiinnostaa, niin kannattaa se katsoa. Voisin jossain kohtaa sivistää itseäni ja katsoa lisää Woody Allenin elokuvia...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Café Society, 2016, FilmNation Entertainment, Gravier Productions, Perdido Productions

Arvostelu: Captain America: The Winter Soldier (2014)

CAPTAIN AMERICA: THE WINTER SOLDIER

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo
Pääosissa: Chris Evans, Scarlett Johansson, Anthony Mackie, Samuel L. Jackson, Robert Redford, Sebastian Stan, Cobie Smulders, Frank Grillo, Emily VanCamp, Hayley Atwell ja Toby Jones
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Captain America: The First Avenger (2011) oli mainio elokuva, vaikka tuntuikin loppupuolella kiirehtivän hieman, jotta päästäisiin vihdoin ja viimein The Avengersiin (2012). The Avengersissa Captain America oli erittäin alikäytetty ja paikoitellen aika turha hahmo, joten toivoin, että hänet saataisiin vihdoin toimimaan kunnolla. Olin myös kiinnostunut näkemään, miten hahmon elämä on lähtenyt käyntiin 2000-luvulla ja näytettäisiinkö aikahypyn vaikutuksia paremmin. Keväällä 2014 Kapun toinen oma seikkailu sai vihdoin ensi-iltansa - jostain kumman syystä Suomessa hölmöllä nimellä "Captain America: The Return of the First Avenger" - ja kävinkin katsomassa sen heti ensi-illassa. Nyt kun Doctor Strangen (2016) ensi-ilta on ihan lähellä, oli aika käydä läpi koko Marvel Cinematic Universe (2008-), johon nämä supersankarielokuvat kuuluvat ja tietty arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä elokuvia Iron Man 2 (2010), Captain America: The First Avenger, The Avengers ja Iron Man 3 (2013)!

Captain Americalle ja Black Widow'lle selviää, ettei S.H.I.E.L.D. olekaan sellainen järjestö kuin ovat luulleet, ja joutuvat taistelemaan sitä ja mysteeristä palkkasoturi Winter Soldieria vastaan.

The Avengersissa aika mitättömään rooliin jäänyt Steve Rogers/Captain America on vihdoin saatu kohdilleen. Ei pelkästään ole Chris Evansin suoritus parantunut, vaan myös hahmon käyttöä on parannettu. Sillä tarkoitan sitä, että hahmo tuntuu oikeasti siltä, että pystyy asioihin ja että on sellainen johtajahahmo kuin Captain American kuuluukin olla. Hänestä on tehty kunnon toimintasankari ja vihdoin hänestä huokuu se, että hän on parempi kuin tavallinen ihminen. Captain American kilpikään ei ole enää vain ikoninen koriste, vaan hahmo heittelee sitä päin pahiksia, kimmottaa sen seinän kautta ja suojautuu sen taakse tulitukselta. Jos löytäisin joskus jostain halvalla Captain American kilven näköisen frisbeen, niin olisihan se pakko ostaa. Harmi vain, että hahmon uudesta puvusta on tehty liian synkkä, eikä se muistuta millään lailla Yhdysvaltain lippua, niin kuin sen kuuluisi.
     Myös Scarlett Johansson parantaa suoritustaan Natasha Romanoffina/Black Widow'na. Silti heikkoja osuuksia löytyy hänen roolisuorituksestaan. The Avengersissa taistelussa avaruusolio-chitaureja vastaan Black Widow ei tuntunut kuuluvan joukkoon, mutta kun tässä ei ole samalla lailla yliluonnollisuuksia, hahmo sopii mukaan oikein hyvin.

Samuel L. Jacksonin esittämä Nick Fury pääsee jälleen paremmin esille ja hän esiintyy esimerkiksi yhdessä tyylikkäässä autotakaa-ajossa. Jackson pääsee olemaan hyvin samanlainen kuin monissa muissakin elokuvissaan, mutta toisaalta se sopii rooliin. Johtajahahmona Samuel L. Jackson on toimiva. Steven ja Furyn välillä on yksi mielenkiintoinen keskustelu, joka hieman kertoo heidän väleistään.
     Elokuvassa esitellään uusi sankari, eli Anthony Mackien näyttelemä Sam Wilson/Falcon. Falcon on erittäin hyvä lisäys MCU-sarjaan ja onneksi hahmon asu ei ole yhtä koominen kuin sarjakuvissa. Vaikka Falconilla on selässään "reppu", josta ilmestyvät siivet, joiden avulla hahmo voi lentää, koko juttu toimii tavallaan maanläheisenä, eikä se tunnu kovin yliluonnolliselta.
     S.H.I.E.L.D:n yhtenä johtohahmona esiintyy Alexander Pierce, jota näyttelee Robert Redford. En ole kovin montaa roolia nähnyt Redfordilta - tämän lisäksi olen nähnyt hänet ainakin The Stingissä (1973) - ja valitettavasti veteraaninäyttelijä ei tässä oikeastaan vakuuta, mutta uskonkin sen johtuvan lähinnä yksiulotteisesta ja aika tylsästi kirjoitetusta hahmosta. Tämä on siis hahmon eikä näyttelijän vika.
     Elokuvan pahiksena, Winter Soldierina, nähdään Sebastian Stan. Fanit tietävät varmasti, kuka Winter Soldier on, enkä usko paljastuksen tulevan yllätyksenä muille kuin hahmoille, mutta silti se on toimiva lisäys ja mielenkiintoinen juonenkäänne sarjaan. Winter Soldier on esitetty todella tyylikkäänä hahmona, eikä ole onneksi MCU:n perinteinen, yksiulotteinen pahishahmo. Winter Soldier saattaa jopa olla yksi parhaista MCU-pahiksista.
     Elokuvassa nähdään myös The Avengersista tuttu agentti Hill (Cobie Smulders), Iron Man 2:ssa esiintynyt senaattori Stern (Garry Shandling), sekä uudet agenttihahmot Brock Rumlow (Frank Grillo) ja Agent 13 (Emily VanCamp).

The Avengersin tapahtumien jälkeen Steve Rogers on aloittanut työt S.H.I.E.L.D:n sotilaana. Hän yrittää samalla ottaa selvää, mitä on tapahtunut niiden vuosien aikana, jotka hän vietti jäätyneenä ja totuttelee elämään nykymaailmassa. Hän pitää listaa asioista, jotka hänen kuuluisi selvittää. Hän ei kuitenkaan tunne kuuluvansa 2000-luvulle ja haikailee menneisyytensä perään. Erään tehtävänsä aikana hänelle selviää, että S.H.I.E.L.D. on jälleen pitänyt häneltä isoja asioita salassa ja alkaa epäillä sen toimintatapoja. Kun salaperäinen Winter Soldier yrittää salamurhata Nick Furyn, Fury paljastaa Stevelle, ettei hän voi luottaa kehenkään, ei edes S.H.I.E.L.D:ssä. Black Widow'n avustuksella Steve alkaa Captain Americana selvittää salattuja asioita, sekä Winter Soldierin henkilöllisyyttä.

Captain America: The First Avenger yhdisti supersankarit sotaelokuvaan, joka toimi. Captain America: The Winter Soldier yhdistää supersankarit vakoojajännäriin, joka toimii vielä paremmin. Siinä on jännitystä, salaliittoja ja soluttautumista, joita löytyy esimerkiksi James Bond -elokuvista (1962-). Tässä 007:n tilalla on Captain America. Teema tekee katselukokemuksesta mielenkiintoisen, sillä sellaista ei olla ennen erityisemmin nähty. Aiemmin maailmaa pelastamassa olleet supersankarit joutuvat piiloutumaan ja takaa-ajetuiksi läpi elokuvan. Elokuvasta löytyy myös monet yllättänyt, hyvin koskettava kohtaus, jossa Steve tapaa vanhan, dementoituneen Peggy Carterin (Hayley Atwell). Tietysti mukana on Marvelin elokuville tuttuja elementtejä, yliluonnollisuutta ja mahtipontinen lopputaistelu, mutta pidän siitä, kuinka realistisen tuntuiseksi elokuva on silti saatu.

Kuitenkin asia, mistä pidän ehkä eniten, on lähitaistelu. Ei pelkästään Captain American kilven heittely ole tyylikkäämpää, vaan myös etenkin nyrkkitappelut. Aiemmin MCU:n elokuvissa on nähty viihdyttäviä toimintakohtauksia ja vaikka New Yorkin taistelu The Avengersissa on erittäin upea, niin tässä on otettu uusi suunta. Yksittäiset tappelut kestävät hieman kauemmin, ne eivät tunnu yhtä koreografioiduilta, vaikka sitä varmasti ovatkin ja nyrkkien osumat näyttävät katsomoon, niin kuin ne oikeasti tuntuisivat pahalta. Captain American ja Winter Soldierin välinen tappelu elokuvan puolessa välissä on aivan mahtava. Kumpikin tuntuu tasavertaiselta, mutta kummankin tuntuu täytyvän pistää kaikkensa peliin, päästäkseen voitolle. Kilpikin vaihtaa nopeasti käyttäjää ja mukana käväisee myös veitsi. Etenkin loistavat äänitehosteet tuovat voimaa iskuihin. Tavallisten tuliaseiden käyttö tuo realismia ja vakavuutta mukaan elokuvaan. Meikä tykkää ja paljon!

Elokuvan ovat ohjanneet Russo-veljekset Anthony ja Joe, ja he ovat selkeästi tienneet, mitä ovat tekemässä. Etenkin toimintakohtauksissa heidän panostuksensa näkyy täydellisesti ja he ovat saaneet onnistuneesti tehtyä supersankaripätkästä realistisemman tuntuisen. Elokuva on kuvattu mainiosti, vaikka välillä käsivarakuva hieman häiritseekin. Leikkaus on sujuvaa ja tehosteet erittäin näyttäviä. Musiikin sävellyksestä vastaa Henry Jackman, mutta valitettavasti pitää sanoa, että musiikki ei erityisemmin jää mieleen. Usein kun Winter Soldier on läsnä, kuullaan mystistä, aika korkeaa ääntä, joka toimii täydellisesti ja tuo uhkaavuutta hahmoon.

Kuten muissakin Marvelin elokuvissa, myös tässä nähdään "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, sarjakuviin jne. Elokuvassa nähdään mm. tietysti Stan Leen cameo, jonka lisäksi elokuvassa esiintyy ohjaaja Joe Russo, sekä henkilö, joka näyttää epäilyttävästi The Avengersin ohjaajalta, Joss Whedonilta. Siinä myös viitataan Tony Starkiin, eli Iron Maniin, Bruce Banneriin, eli Hulkiin, sekä Stephen Strangeen, eli Doctor Strangeen. Avengersin torni on näkyvissä lyhyenä vilauksena ja Black Widow käyttää kaulakorua, jossa on nuoli, mikä on selvä viittaus Jeremy Rennerin esittämään Hawkeye-hahmoon.

Blu-rayn kuvanlaatu on huippulaatua. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja ja pidennettyjä kohtauksia, mokailupätkä, sekä klipit "On the Front Line: An Inside Look at Captain America's Battlegrounds", "On Set With Anthony Mackie: Cut the Check!" ja "Steve Rogers's Notebook". Mukana ei valitettavasti ole lyhytelokuvaa, eikä lyhyttä vilkaisua Guardians of the Galaxyn (2014) tekoon.

Yhteenveto: Captain America: The Winter Soldier on erittäin hieno elokuva, joka yhdistää supersankarit ja agenttiseikkailut. Vaikka siinä tapahtuukin yliluonnollisia asioita, niin se tuntuu kummallisen realistiselta ja maanläheiseltä. Chris Evans parantaa roolisuoritustaan ja Captain American hahmo toimii vihdoin kunnolla. Itse Winter Soldier on loistava pahis elokuvalle. Elokuvan pari juonenkäännettä voi helposti arvata, mutta kummatkin ovat toimivia. Steve Rogersin lista asioista, jotka hänen kuuluisi tietää, on hauska keksintö. Jännä juttu on, että eri maissa listan sisältö vaihtelee huomattavasti. En ole varma, onko meillä Suomessa sama versio kuin Yhdysvalloissa. Lähitaistelut ovat aivan mielettömän tyylikästä katseltavaa ja ohjaajaveljekset ovat selkeästi tienneet, mitä ovat tekemässä. Onneksi he jäivät Marvelin pariin ohjaamaan myös Captain America: Civil Warin (2016). Olen aivan varma, että heidän käsissään Avengers: Infinity Warista (2018) tulee hieno. Suosittelen elokuvaa kaikille supersankarielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät toimintaelokuvista. Nuorisolle tämä kelpaa vallan mainiosti hyvänä viihteenä. Muistakaa, ettei levyä saa ottaa pois, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään vielä pari kohtausta, jotka pohjustavat tämän jälkeen ilmestyneitä MCU-elokuvia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.latino-review.com
Captain America: The Winter Soldier, 2014, Marvel Studios, Marvel Entertainment