Arvostelu: Hop (2011)

HOP (2011)

Ohjaus: Tim Hill
Pääosissa: Russell Brand, James Marsden, Hugh Laurie, Kaley Cuoco, Hank Azaria, Cary Cole, Tiffany Espensen ja David Hasselhoff
Genre: lastenelokuva, seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun näin Hopin trailerin vuonna 2011, kiinnostuin elokuvasta, vaikka en ajatellut sen voivan olla kovin kummoinen. Kiinnostus johtui lähinnä siitä, ettei minulle tullut mieleeni muita pääsiäispupuelokuvia. En kuitenkaan käynyt katsomassa sitä leffateatterissa, vaan ajattelin odottaa, että se tulisi jossain kohtaa televisiosta. Pari vuotta sitten huomasinkin, että pääsiäisen aikaan televisiossa näytettäisiin Hop ja aloin katsomaan elokuvaa... aina siihen asti, että ensimmäiset repliikit kuuluivat ja tajusin, että kyseessä oli suomeksi dubattu versio. Siinä kohtaa kanava vaihtui ja päätin odottaa seuraavaa tilaisuutta. Seuraavanakin vuonna elokuva tuli televisiosta ja tällä kertaa tarkistin etukäteen, millä kielellä se näytettäisiin. Suomidubbihan se taas oli ja jälleen Hop jäi minulta väliin. Onnekseni huomasin vuoden 2017 alussa, että elokuva oli tullut Netflixin valikoimaan. Kun pääsiäinen alkoi lähestyä, päätin vihdoin katsoa Hopin ja arvostella sen juhlan kunniaksi... tarkastaen tietty ensin, että kyseessä oli varmasti alkuperäinen englanniksi puhuttu versio.

E.B:sta on tarkoitus tulla seuraava pääsiäispupu, mutta hän unelmoikin rummuttamisesta rockyhtyeessä. E.B. karkaa Pääsiäissaarelta ja lähtee Hollywoodiin toteuttamaan unelmaansa. Siellä hän tapaa Fred Puputin, jonka kanssa hän alkaa ystävystyä.

Lapsena E.B. ihaili suuresti isänsä pääsiäispupun työtä, mutta vuosien varrella hänen kiinnostuksensa on kohdistunut musiikilliseen ilmaisuun. E.B. ei pidä siitä, että hänen elämänsä olisi päätetty etukäteen, mikä johtaakin siihen, että hän päättää karata juuri ennen kruunajaisiaan. E.B. on kiinnostava päähenkilö, vaikka hänestä löytyy ärsyttäväkin puoli. Hän on nimittäin todella itsekeskeinen, eikä tunnu huomioivan muita ympärillään. Elokuvan aikana hän alkaa onneksi oppimaan, että muutkin ovat tärkeitä. E.B:n äänenä kuullaan Russell Brand, joka ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Tässä on onneksi mukana vain hänen äänensä, mutta sekin on välillä hieman rasittava.
     E.B:n isää, eli pääsiäispupua esittää House-sarjasta (2004-2012) tuttu Hugh Laurie. Pääsiäispupu ei kykene ymmärtämään, että hänen pojallaan on muita unelmia kuin hänen roolinsa jatkaminen. E.B:n karatessa hän alkaa pikkuhiljaa tajuamaan, ettei hän voikaan määräillä poikaansa ikuisesti tai ohjailla tämän elämää. Muuten hahmo ei tunnu pääsevän oikein esille, eikä Laurie tuo rooliin mitään ihmeellistä.
     Pääsiäispupun alaisuudessa toimii tietysti tipuja, joista isoimmassa roolissa on Carlos, joka on kyllästynyt elämään pupujen ikeen alla ja haluaisi päästä huipulle. E.B:n karatessa Carlos kokee tilaisuutensa tulleen ja aloittaa ilkikurisen suunnitelmansa, jonka avulla hän nousisi Pääsiäissaaren johtoon. Carlosin äänenä kuullaan The Simpsons -animaatiosarjasta (1989-) tuttu Hank Azaria, joka esittää sarjassa mm. baarimikko Moeta, poliisipäällikkö Wiggumia ja Kwik-E-Mart -kaupan myyjä Apua.
     E.B:n tapaamaa ihmistä, Fred Puputinta näyttelee James Marsden, joka on ihan hyvä roolissaan. Fred on työtön nuori mies, joka asuu yhä vanhempiensa luona, jotka pitävät häntä täysin saamattomana. Hän päättää kuitenkin vihdoin yrittää osoittaa olevansa parempi kuin muut luulevat. Hänen ongelmiaan eivät kuitenkaan auta itsekeskeinen puhuva pupu, joka haluaa itse apua. Fred yrittää auttaa E.B:ta parhaansa mukaan, vaikka itse haluaisikin keskittyä täysillä oman elämänsä parantamiseen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Fredin isä (Cary Cole), jonka mielestä Fred on perheen musta lammas, Fredin sisko Sam (The Big Bang Theory -sarjasta, 2007-, tuttu Kaley "Penny" Cuoco), joka yrittää saada Fredia parantamaan elämäänsä, sekä Fredin perheen adoptiolapsi Alex (Tiffany Espensen), joka tuntuu olevan ylpeydenaihe perheelle. Leffassa nähdään valitettavasti myös David Hasselhoff omana itsenään, joka pääsee tietenkin heittämään "Ritari Ässä" -vitsejä.

Pääsiäinen on noin 1900 vuotta vanha, kristittyjen tärkein juhla. Sitä vietetään Jeesuksen ylösnousemuksen takia. Uskomuksen mukaan nykyään pitkäperjantaina tunnettuna päivänä Jeesus ristiinnaulittiin ja kaksi päivää myöhemmin (ensimmäinen pääsiäispäivä) hän teki ylösnousemuksen. Tästä on tehty useita näytelmiä ja elokuvia, kuten The Last Temptation of Christ (1988). Tähän eivät Hopin pääsiäisjutut liity oikeastaan millään lailla, vaan elokuva kuvastaakin sellaista pääsiäistä, mikä se erittäin monille nykylapsille on: paljon karkkia, suklaata, värejä, pupuja ja tipuja. Pääsiäismunien koristelu, pääsiäisruoat, -puput ja -tiput kuuluvat kyllä pääsiäisperinteisiin, mutta tässä ne ovat muutettu paikoitellen todella yliampuviksi. Etenkin karkkia ja suklaata valmistava Pääsiäistehdas on täynnä värejä ja kirkkautta, mikä aiheuttaisi todellisuudessa päänsäryn, mutta elokuvaan se sopii erinomaisesti. Kontrastina on arkinen ihmisten maailma, josta E.B. on innoissaan, sillä se on jotain, mistä hän ei vielä erityisen paljon tiedä. Fredille taas pääsiäismaailma tuottaa vau-tunteita. Elokuvassa näytetäänkin, kuinka kahdesta eri maailmasta tulevat henkilöt kiinnostuvat siitä paikasta, jossa he eivät ole ennen olleet. Silti he haluaisivat pitää oman kotinsa, eivätkä välttämättä uskalla kokea muutosta.

Hop on selvästi lastenelokuva. Siinä on monia hölmöjä hetkiä ja värikkäät teemat yhdistettyinä söpöihin hahmoihin toimivat varmasti paremmin perheen pienille kuin isoille. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aikuiset eivät voisi nauttia Hopista. Monille elokuvan idea kuulostaa jo liian typerältä, jotta he voisivat koskaan antaa leffalle mahdollisuutta, mutta yllätyksekseni Hopissa on otettu aikuiskatsojatkin huomioon. Siinä missä lapset naureskelevat sille, että puput kakkivat karkkia, aikuiset pääsevät hekottelemaan, kun E.B. yrittää käydä Playboy-talossa, sillä Playboyn logossahan on pupun siluetti. Mukana on muutamia yksittäisiä vitsejä, jotka naurattivat toimivasti - eräs heitto oli jopa yllättävän julma. Vanhemmille voi tuottaa vaikeuksia olla nauramatta, sillä lapset luultavasti haluavat heti tietää, mikä oli niin hassua ja mitä siihen oikein uskaltaisi vastata? Useaan otteeseen leffa tuntuu kököltä, eikä loppuosiosta enää löydy samanlaista tunnelmaa, mutta niinä hetkinä pitää vain muistuttaa itselleen, että Hop on pääasiassa lapsille tehty elokuva. Itsensä löytäminen on tärkeä teema läpi leffan, mikä on tietty lapsille tärkeä pohdiskelun aihe, joten jotain syvällistäkin on mukana. Tällaisenaan kyseessä on viihdyttävä pääsiäispätkä, jonka aikana on mainiota mussuttaa Kinder-munia ja muita juhlan herkkuja.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Tim Hill, joka oli tätä ennen ohjannut muutaman muunkin lastenelokuvan, joissa yhdistetään näyttelijöitä ja animoituja hahmoja - tunnetuimpana Alvin and the Chipmunks (Alvin ja pikkuoravat - 2007). Hill selvästi taitaa tällaisen tyylin ja mielestäni hän voisi tehdä samanlaisia pätkiä lisääkin, vaikka eivät nämä kovin kummoisia olekaan. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Visuaaliset tehosteet eivät ole mitä parhaimmat, mutta tarpeeksi toimivat. Suurimmaksi osaksi katsojana kykenee uskomaan, että James Marsdenin esittämä Fred puhuu digijänikselle. Musiikista vastaa Christopher Lennertz, mutta hänen sävellyksensä eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Hop ei sinänsä ole hyvä, mutta omalla tavallaan se on juuri oikea elokuva nykypäivän pääsiäisenviettoon, missä on unohtunut koko pyhän lähtökohdat. Viihdyttävä leffa on, vaikka loppuosio ei enää toimi kovin kummoisesti. Elokuva kertoo mainiosti siitä, että pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä, mitä oikeasti haluaa, eikä sitä mitä muut haluavat sinun tekevän. E.B. on mielenkiintoinen hahmo, vaikka välillä ärsyttääkin itsekeskeisyydessään. Fred on myös mainio tapaus. Visuaalinen ilme on tarpeeksi toimiva, jotta katsojana uskoo oikean näyttelijän ja digihahmon tekevän asioita. Pääasiassa kyseessä on lastenelokuva, mutta mukana on onneksi myös huumoria vanhemmille. Suosittelenkin Hopia perheen yhteiseen pääsiäisleffahetkeen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten kannattaa odottaa, että leffa on varmasti täysin päättynyt, ennen kuin alkaa puuhaamaan muuta.

Kirjoittanut: Joonatan, 10.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.filmofilia.com
Hop, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, Illumination Entertainment

Arvostelu: Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017)

FAST & FURIOUS 8

THE FATE OF THE FURIOUS

Ohjaus: F. Gary Gray
Pääosissa: Vin Diesel, Dwayne Johnson, Jason Statham, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Charlize Theron, Kurt Russell, Scott Eastwood, Kristofer Hivju ja Elsa Pataky
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 12

Vaikka vuonna 2001 ilmestynyt kaahailuleffa Hurjapäät (The Fast and the Furious) oli hitti, ei kukaan voinut uskoa, että jonain päivänä ilmestyisi sarjan KAHDEKSAS osa. Näin kuitenkin on tapahtunut ja The Fate of the Furious - tai kuten se Eurooppaan saapui tylsällä nimellä Fast & Furious 8 - sai juuri ensi-iltansa. Lehdistönäytökseen en mennyt, sillä kun katsoin aiemmat sarjan osat läpi, tyttöystäväni katsoi ne kanssani ja koska hänen kiinnostuksensa sarjaa kohtaan heräsi, sovimme menevämme katsomaan uuden elokuvan yhdessä. Fast & Furious 8 ei kuulunut minun Vuoden 2017 odotetuimmat elokuvat -listalle, mutta olen kuitenkin jollain lailla odottanut sitä aina siitä hetkestä, kun kävin katsomassa Fast & Furious 7:n (Furious 7 - 2015). Eniten minua tietenkin kiinnosti tietää, miten yhden sarjan tärkeimmän hahmon näyttelijän, Paul Walkerin, kuolema käsiteltäisiin tässä osassa? Olisiko hahmo mukana leffassa ja jos on, niin kuinka isossa roolissa ja kuka häntä esittää? Toiseksi halusin tietää, kuinka edellisen teoksen älyvapaat stuntit ja toimintapätkät ylitettäisiin tässä? Kun ensimmäinen trailer ilmestyi, en ollut erityisen innoissani, vaikka monet kohdat näyttivät ihan hyviltä. En oikein pitänyt siitä, mikä leffan juoni tuntui trailerin perusteella olevan. Positiivisin mielin menin kuitenkin katsomaan Fast & Furious 8:n, toivoen lähinnä näkeväni tyylikkään toimintaelokuvan.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Hurjapäät, 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013) ja Fast & Furious 7!

Dominic Torettoa kiristetään kääntämään selkänsä tiimilleen ja tekemään hommia kyberterroristi Cipherille. Tiimi ei kuitenkaan hyväksy tätä, vaan yrittää kaikkensa estääkseen Cipherin pahat aikomukset ja ennen kaikkea saadakseen Domin takaisin.

Vin Dieselin näyttelemä Dom Toretto nähdään tosiaan lähes koko elokuvan ajan pahisten puolella, vaikkei hän mikään pahis olekaan. Ennen leffan näkemistä en pitänyt ideasta, että Dom kääntyisi tiimiään vastaan, joka on Domille kuin perhe ja perhehän on Domille maailman tärkein asia, joten leffan juoni sotisi kokonaan Domin ajatusmaailmaa vastaan. Kuitenkin elokuvassa on annettu todella hyvä syy siihen, miksi Domin täytyy tehdä, miten hän tekee. Leffan aikana hahmo pääsee näyttämään useaan otteeseen, miksi hän on ollut aikoinaan katuajojen kingi, mitä hän on tietenkin edelleen. Dieselin roolisuoritus on mainio, eikä kukaan voisi vetää roolia paremmin kuin hän.
     Dwayne Johnsonin esittämän agentti Hobbsin roolia on kasvatettu huomattavasti, etenkin jos miettii, että hän vietti lähes koko edellisen leffan sairaalassa. Fast & Furious 5:ssä Hobbs oli toimiva hahmo, sillä hän tuntui ensimmäiseltä kunnon vastukselta Domille, mutta kun hahmo liittoutui Domin tiimin kanssa Fast & Furious 6:ssa, hänestä tuli hieman tylsä. Onkin siis yllättävää, että Hobbs on yksi parhaimmista asioista leffassa. Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että Johnson oikeasti nauttii olostaan sarjassa, eikä Hobbs ole sama yrmyilijä kuin aiemmin, vaan tuntuu kuuluvan tiimiin siinä missä muutkin.

Kaikkein yllättävintä on kuitenkin, että leffan (ehkä) parhaaksi hahmoksi nousee Fast & Furious 7:n pahis, eli Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw. Edellisessä osassa hahmo kulki tylyn pärstänsä kanssa eteenpäin, eikä hahmona oikein jäänyt mieleen. Vaikka hahmon tyly ilme on edelleen mukana, hahmosta on tehty paljon hauskempi, jolloin hän voittaa katsojan useassa kohtauksessa puolelleen. Parhaat naurut leffan aikana saa Hobbsin ja Deckardin yhteisistä kohtauksista, joissa he jatkuvasti uhoavat toisilleen. Deckardilla on aivan loistavia soolokohtia loppupäässä leffaa. Hahmon roolia on muutettu huomattavasti, sillä hän liittoutuu tiimin kanssa etsimään Domia ja minun puolestani hän voi pysyä tiimissä, jos hahmo pysyy samanlaisena.
     Edellisistä osista tuttu Domin tiimi, eli Letty (Michelle Rodriguez), Roman (Tyrese Gibson) ja Tej (Ludacris) ovat tietty mukana ja outoa kyllä, myös Fast & Furious 7:ssä esitelty hakkerihahmo Ramsey (Nathalie Emmanuel) on otettu tiimiin mukaan. Välillä Ramseysta on hyötyä, mutta hahmona hän ei ole kovin kiinnostava ja katsojana toivoisi, että Tej olisi ryhmän ainoa nörtti. Letty pääsee useasti toimintaan ja osoittaa olevansa kova mimmi, jos tarve vaatii - mitä tapahtuu leffassa usein. Roman on sama vanha moottoriturpa. Välillä hän ärsyttää, sillä hän huutaa paljon, mutta onneksi häneltä löytyy paljon hauskoja hetkiä.
     Elokuvan pahiksena, eli Cipherina nähdään Charlize Theron. Kun kuulin, että Theron on valittu Fast & Furious 8:n pahikseksi, mieleeni tuli hänen roolinsa hurjasteluelokuvassa Mad Max: Fury Road (2015) ja ajattelin, että juttu voisi toimia. Valitettavasti näin ei kuitenkaan tapahdu. Theron ei ole erityisen uskottava tai uhkaava pahis, vaan pysyy aika tylsänä tapauksena. Cipherille ei tietenkään luoda oikein mitään taustaa ja hän on tottakai niitä pahiksia, jotka haluavat hallita koko maailmaa jollain monimutkaisella juonella.
     Fast & Furious 7:ssa esiintynyt herra Nobody (Kurt Russell) tekee paluun ja pistää tiimin jahtaamaan Cipheria ja Domia. Uutena hahmona esitellään Little Nobodyksi ristitty hahmo, jota esittää Clint Eastwoodin hieman mitäänsanomaton poika Scott Eastwood. Toivon todella, että Little Nobody ei tule esiintymään tulevissa elokuvissa, sillä hän ei ole kovin kummoinen hahmo. Hän on tylsä ja ainoa, mikä hänessä on hyvää, ovat hauskat vitsit, joita muut heittävät hänestä. Eastwood ei ole vielä osoittanut olevansa kovin kummoinen näyttelijä, eikä hän tee sitä tässäkään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Fast & Furious 5:stä tuttu Elena (Elsa Pataky) ja Cipherin kätyri Rhodes (Kristofer Hivju), minkä lisäksi Oscar-voittaja Helen Mirren nähdään pienessä roolissa.

Heti elokuvan alussa nähdään hieno - ja aika yliampuva - autokisa, jotta katsojat varmasti tietävät tulleensa katsomaan Fast & Furious -leffaa. Ei kestä kauaa, kun Dom lähtee Cipherin matkaan ja muu tiimi jää ihmettelemään, että mitäs nyt? Nopeasti päästään jo ensimmäisiin toimintakohtauksiin, joissa on onnistuneesti pidetty älyvapaa-taso ennallaan. Katsojana pääsee jälleen nauramaan, kuinka hölmöjä, mutta silti todella kekseliäitä juttuja ruudulla näkyy. Milloin kauko-ohjaillaan autoja kaahailemaan toisiaan päin tai syöksymään parkkipaikalta alas kadulle ja milloin ajetaan jäätiköllä karkuun suurta sukellusvenettä - tyylikkyyttä kyllä löytyy. Leffassa on mukana jopa autoja heiluen tuhoava, jättimäinen murskauspallo, josta Miley Cyrus voi vain unelmoida tekevänsä uuden hittibiisin. Älyttömyydet kuuluvat tähän leffasarjaan ja siksi onkin kiehtovaa katsoa, mitä uutta on keksitty ja mielenkiinnolla jää odottamaan, mitä seuraavissa osissa tulee tapahtumaan. Itsessään kaahailu voisi käydä tylsäksi ja putkeen katsottuna nämä leffat varmasti tuntuisivat toistavan itseään, mutta kun mukana on niin paljon erilaisia temppuja ja lokaatioita, elokuva tuntuu kaiken aikaa tarjoavan jotain uutta, jolloin aika ei käy pitkäksi kertaakaan. Tämän lisäksi leffassa saa nauraa ja vieläpä paljon, jonka ansiosta aika tuntuu kuluvan entistäkin nopeammin.

Fast & Furious 8 onkin selvästi sarjan hauskin osa. Etenkin Hobbsin ja Deckardin yhteiset kohtaukset ovat todella hauskoja, minkä lisäksi kummallekin pääsee nauramaan, kun he ovat yksinään ruudulla. Ja Roman tietty heittää läppää jatkuvasti. Elokuvassa saa nauraa usein, oli kyseessä sitten hölmöt stuntit tai vitsit itse. Välillä vakavoidutaan, jotta saadaan mukaan lisäsyvyyttä, mutta sitten taas mennään eikä meinata. Paul Walkerin esittämää Brian O'Conneria muistellaan mainiosti parissa kohtaa, mutta leffa ei erityisemmin tuo esille O'Connerin poissaoloa, eikä häntä yllättäen jää kaipaamaan. Olisihan hän voinut toimivan lisäyksen tehdä tarinaan, mutta homma toimii näinkin. Vaikka elokuva pitääkin hienosti otteessaan koko kestonsa ajan ja se hoitaa hommansa yliampuvana toimintaseikkailuna tyylikkäästi, ei sille silti voi antaa arvosanaksi "todella hyvä". Elokuvassa on nimittäin yksi iso aukko juonessa, jota ei koskaan selitetä. Pienet aukot menevät helposti sormien läpi katsottuna, mutta kun kyseessä on tarinan lopputulokseen vaikuttava asia, niin katsojana jää hämilleen. Tämän lisäksi kehno pahis häiritsee usein. Jos pahis olisi vaikuttavampi ja uhkaavampi, olisi leffassa enemmän tuntua. Mukana on onneksi monta yllätystä, jotka ovat aina hyvä lisä elokuvaan. Fast & Furious 8 on todella lähellä ollakseen todella hyvä (lajityypissään tietty mestariteos) ja pienillä hiomisilla se onnistuisikin. Valitettavasti näitä hiomisia ei ole lopputuloksessa, jolloin yksi piste putoaa pois.

Sarjan ohjaus on taas vaihtunut ja tällä kertaa hommasta vastaa F. Gary Gray, joka on aiemmin tehnyt mm. arvostetun Straight Outta Comptonin (2015). Gray ei erityisemmin tuo uutta tyyliä, jos ei lasketa huumorin lisäämistä ja leffassa nähdäänkin asioita, jotka edellinen ohjaaja, James Wan toi mukaan sarjaan. Parissa toimintakohtauksessa nähdään esimerkiksi kamerakikka, jossa hahmo pakotetaan kääntymään ylösalaisin ja kamera kääntyy hahmon mukana. Alussa esiintyy myös musiikin tahtiin tehtyä leikkausta ja eeppisimmät toimintakuvat lopussa näytetään tietenkin hidastuksina. Pääasiassa elokuva on kuvattu hyvin, mutta mukana on myös heiluvia kuvia, joiden katselukokemusta ei paranna paikoitellen tapahtuva hätäinen leikkaus. Stuntit ovat jälleen tyylikkäitä, mutta tässä on selvästi käytetty enemmän digiefektejä. Visuaaliset tehosteet ovat hienoja ja äänitehosteilla tuodaan lisätunnelmaa hurjasteluun. Musiikista vastaa Brian Tyler, mutta eivätpä tämänkään Fast & Furiousin musiikit jää mieleen.

Yhteenveto: Fast & Furious 8 on lähellä ollakseen todella hyvä leffakesän lämmittelijä. Siitä löytyy tyylikkäitä ja älyvapaita toimintakohtauksia, sekä erittäin paljon huumoria, jolloin leffan parissa viihtyy helposti koko kahden tunnin ajan, eikä se edes tunnu kovin pitkältä. Vin Diesel on sama äijä kuin aiemmissa osissa, mutta show'n varastavat kaiken aikaa Dwayne Johnson ja Jason Statham, joista etenkin jälkimmäiselle on saatu paljon hauskoja kohtia mukaan. Valitettavasti elokuvan pahis ei erityisemmin vakuuta, eikä Charlize Theron ole roolissaan kovin hyvä. Elokuva tarjoaa toimivia yllätyksiä ja tarpeen vaatiessa siinä osataan muuttua vakaviksi. Stuntit ovat jälleen tyylikkäitä, kuten myös visuaaliset efektit. Jos olet pitänyt aiemmista Fast & Furious -sarjan elokuvista - etenkin kolmesta viimeisimmästä - niin kannattaa tämä vilkaista. Jos taas kuulut niihin, jotka eivät voi sietää sarjan leffoja joko ollenkaan tai parin ensimmäisen jälkeen ilmestyneitä teoksia, niin kannattaa jättää tämä väliin. Olen lukenut netissä monia kommentteja siitä, että joidenkin mielestä uudet Fast & Furious -leffat ovat huonoja, koska niissä ei enää ole keskiössä katuajot. Nämä henkilöt eivät varmaan ole ymmärtäneet, että koko sarjan keskiössä on aina ollut perhe. Ja eikö se ole hienoa, että sarjaan tuodaan jatkuvasti uusia puolia, jolloin sarja ei vain toista itseään, vaikka kaahailu pysyy aina mukana? Omasta mielestäni ainakin Fast & Furious 8 kuuluu selkeästi sarjan parhaimmistoon ja jään innolla odottamaan seuraavaa elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The Fate of the Furious, 2017, Universal Pictures, One Race Films, Original Film

Arvostelu: The Boss Baby (2017)

THE BOSS BABY (2017)

Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Miles Christopher Bakshi, Alec Baldwin, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow, Steve Buscemi, Vivi AnnYee, Eric Bell Jr., David Soren, Conrad Vernon ja Tobey Maguire
Genre: animaatio, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun kuulin ensimmäisen kerran The Boss Babysta, niin mietin, että mikä ihmeen "Pomo vauva"? Näin julisteen, joka näkyy tuossa ylempänä ja ajattelin, että voikohan tuo edes olla hyvä leffa? Kuitenkin huomasin, että elokuvan oli tehnyt DreamWorks-animaatioyhtiö, jolta on aiemmin tullut mainioita leffoja, kuten Shrek (2001), Madagascar (2005), Kung Fu Panda (2008) ja How to Train Your Dragon (Näin koulutat lohikäärmeesi - 2010), joten ehkä tämäkin voisi olla ihan kelpo pätkä. Muistelin, kuinka aikoinaan mietin, että Mr. Peabody & Sherman (2014) olisi varmaan kehno, mutta se osoittautuikin viihdyttäväksi seikkailuksi, joten päätin antaa The Boss Babylle mahdollisuuden. Ennen The LEGO Batman Movieta (2017) näin elokuvan trailerin, mikä ei vakuuttanut paria hassua juttua lukuunottamatta, mutta yritin yhä pysyä positiivisena, jos trailerin kohalla kyse olisikin vain huonosta suomidubbauksesta. Toiveitani ei parantanut se, etteivät elokuvan ensimmäiset arviot olleet kovin kummoisia, joten aloin hieman jännittää, mitä tuleman pitää. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan ja toivoin, että se tarjoaisi edes viihdyttäviä kohtia ja toimivia vitsejä koko kestonsa ajan, jos ei muuta. Lähinnä ennen leffan alkua yritin keksiä hyviä vaihtoehtoja suomenkieliselle nimelle, sillä jostain syystä The Boss Babyn nimi on jätetty suomentamatta. Yksikään noin kymmenestä vaihtoehdostani ei ollut hyvä, joten päädyin tulokseen, että siihen on syy, miksi teos kulkee täälläkin englanninkielisellä nimellä.

Seitsemänvuotiaan Tim Templetonin pahin pelko käy toteen, kun hänen vanhempansa saavat perheenlisäyksen. Tämä yksilö ei kuitenkaan ole mikään tavallinen vauveli, vaan kovan luokan bisnesmies, joka alkaa pyörittämään Templetonin perhettä mielensä mukaan. Tim aikoo ottaa selville, mitä uusi vauva suunnittelee...

Timin äänenä kuullaan Miles Christopher Bakshi, joka on aiemmin tehnyt vain muutamia pieniä äänirooleja DreamWorksin animaatioissa, mutta nyt on noussut toiseksi pääosaksi ja hoitaa homman hienosti. Tim on leikkisä poika, joka näkee melkein minkä tahansa tilanteen mahdollisuutena seikkailuun, jossa hän voi kuvitella itsensä suureksi soturiksi, urheaksi astronautiksi tai vaaroja uhmaavaksi piraatiksi. Pomovauvan saapuessa taloon, Timin elämä menee ihan sekaisin ja hän yrittää keksiä eri tapoja, jotta vauvan saisi pois pilaamasta asioita. Timistä alkaa pitämään jo elokuvan alussa ja katsojana kannustaa häntä onnistumaan tehtävässään. Kohdat, joissa Tim kuvittelee olevansa mahtavissa seikkailuissa, ovat mainioita ja kekseliäitä.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, eli ns. pomovauvana (muuta nimeä ei anneta) kuullaan Liam Neesonia muistuttava Alec Baldwin, jonka karhea ääni sopii hahmolle yllättävän hyvin. Vain muutamassa kohtauksessa vauvan puhumistapa ei toimi, mutta pääasiassa on hauskaa, että pieni taapero puhuu kuin aikuinen. Leffan alkupäässä ei pomovauvasta voi kovin paljoa pitää, sillä hänet näkee tarinan pahiksena ja katsojana on Timin puolella, mutta onneksi pomovauvan suunnitelman selvitessä katsoja voi alkaa tykätä myös hänestä. Pomovauva on ihan hupaisa tapaus, näyttäessään liikemieheltä puku päällään ja salkku kädessään. Välillä hän kaivaa tuttipullon esiin, jolloin vauvatunnelma on yhä hahmossa mukana. Pomovauvan "kätyreitä" ovat viisi muuta vauvaa: muka-fiksu Staci (ViviAnn Yee), eläinasuihin puetut kolmoset (Eric Bell Jr.) ja hieman hömelö Jimbo (David Soren). Valitettavasti hahmot eivät ole kovin kummoisia, eivätkä edes hauskoja, mihin on selkeästi pyritty. Onneksi he eivät esiinny kovin paljoa leffassa.
     Timin vanhempien ääninä kuullaan Friends-sarjasta (Frendit - 1994-2004) tuttu Lisa Kudrow (Janice-äiti) ja jostain syystä Jimmy Kimmel (Ted-isä), joka on tunnettu omasta talk show'staan Jimmy Kimmel Live! (2003-) ja viime Oscar-gaalan juontajana. Vaikea sanoa, miksi Kimmel on otettu elokuvaan ääneksi, sillä hän ei ole näyttelijä, mutta eipä häntä tunnistaisi, jos hänen mukanaoloaan ei tietäisi. Yllättävää kyllä, Timin vanhemmat ovat oikeasti sellaisia, jotka leikkivät Timin kanssa, eivätkä vain käske häntä pois jaloista... siis siihen asti, että pomovauva saapuu, joka saa tietty kaiken huomion. Vanhemmat eivät ole kovin suuressa roolissa, mutta toimivat silti tärkeässä osassa tarinaa. He eivät tietenkään huomaa, että pomovauva on jotain muuta kuin tavallinen vauva.
     Muita hahmoja ovat ärsyttävän Steve Buscemin ääninäyttelemä Francis Francis, joka johtaa Pentu Oy -firmaa, jossa Timin vanhemmat työskentelevät, sekä Franciksen apuri Eugene (Conrad Vernon), joka ei ole mikään järjen jättiläinen. Elokuvassa kuullaan myös entinen Spider-Man -tähti (2002-2007) Tobey Maguire kertojaäänenä, eli aikuisena Timinä.

Pidän todella paljon siitä, kuinka nykyajan animaatiot todella ovat koko perheen elokuvia. Niissä on tasaisesti asioita, joita sekä perheen pienimmät että vanhemmat voivat rakastaa, jolloin katselukokemus on kaikille mieluinen. Hyvällä tuurilla nykyajan animaatiot voivat olla upeita teoksia, kuten Inside Out (2015) ja Zootopia (2016), jotka ovat täynnä hienoutta. Valitettavasti The Boss Baby ei kuulu tähän sarjaan. Se on pääasiassa lapsille tehty elokuva, joka lähinnä vain vaivaannuttaa aikuiskatsojaa. Ja siis lapsilla tarkoitan oikeasti lapsia - en usko, että ala-asteenkaan puolen välin ylittäneet tästä suurta riemua kokevat. Tarinassa voisi olla mahdollisuus lopputulokseen, joka miellyttää koko perhettä, sillä idea jutulle on mainio, mutta tekijät ovat päättäneet miellyttää lähinnä vain lapsia. Vitsit syntyvät pääasiassa pelkästä kohelluksesta ja repliikeistä syntyvät läpät eivät erityisemmin naurata. Monet juonen kohdat ovat myös niin lapselliset, että niistä on vaikea pitää aikuisena. Lapsillehan tämä varmasti toimii ja heitä tämä viihdyttää läpi kestonsa, eli siinä mielessä The Boss Babyhan on oikein onnistunut teos. Mielestäni sen kuitenkin kuuluisi myös toimia aikuisille, jotka menevät lapsiensa kanssa katsomaan tämän leffan. Vielä elokuvan alku on ihan lupaava, mutta sen jälkeen homma alkaa mennä vähän minne sattuu.

Mukana on kyllä aikuisille suunnattuja vitsejä, mutta toisin kuin koko perheen elokuvissa, tässä niitä ei ole saatu mukaan kovin hienovaraisesti. Kun elokuva ei muuten tunnu miellyttävän aikuisia, on juttuun lisätty aika tökerösti viittauksia, joita painotetaan katsojille, jotta hekin voisivat löytää tästä jotain riemua. Esimerkiksi Timin herätyskellona on mekaaninen velho, joka huutaa hänelle, kun pitää herätä. Jos velhon vaatetuksesta ja sauvasta ei voi vielä tehdä johtopäätöksiä, niin yhdessä kohtaa velho huudahtaa useamman kerran "you shall not pass", jotta katsoja varmasti yhdistää hänet The Lord of the Rings -trilogian (2001-2003) Gandalfiin. Hahmo sanoo yhdessä kohtaa myös Gandalfin repliikin "fly you fools". Tämän lisäksi yhdessä kohtauksessa nähdään ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Raiders of the Lost Arkin (1981) alkua muistuttava kohtaus. Jotkut voivat näille nauraa, mutta monet voivat kokea ne liian pakotetuilta. Välillä The Boss Baby yrittää olla muka jollain tapaa nerokas, muttei kuitenkaan löydä oikeaa tapaa siihen, jolloin katsojana lähinnä miettii, että mitä tässä on nyt yritetty? Onneksi mukana on aivan loistava kohtaus Elvis-imitaattoreiden kanssa, joka todella nauratti koko lehdistöyleisöä. Aikuiset naurahtavat myös sille, kun pomovauva selittää, mistä vauvat tulevat, mihin Tim reagoi kuiskaamalla, että luuli vauvojen tulevan, kun supisupisupi... mikä saa pomovauvan järkyttymään. Näiden lisäksi nauroin muutamalle muullekin jutulle, kuten sille että perheen isä on ihan selvästi tossun alla, mikä on yleistä perheissä. Isä yrittää tylysti antaa rangaistuksen Timille, mutta hänen kova kuorensa murenee, joka kerta kun hän joutuu varmistamaan vaimoltaan, millainen olisi hyvä rangaistus. Vaikka aikuisille suunnatut vitsit ovat jokseenkin väkinäisiä, niin on pakko myöntää, että kun ne onnistuvat naurattamaan, niin silloin kyllä nauraa.

Onneksi elokuvan viimeinen kolmannes parantaa tasoa ja leffa muuttuu ihan viihdyttäväksi, vaikka edelleen jotkut juonen kohdat tuntuvat liian lapsellisilta. Jotkut jutut myös ratkeavat liian helposti, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun leffa on muutenkin lähinnä lapsille tehty. Ihan viimeiset kohtaukset ovat odotettavissa, mutta on hienoa, että elokuva onnistuu aiemmin yllättämään hieman, eikä viekään tarinaa täysin sinne, mihin on arvellut. Heti The Boss Babyn näkemisen jälkeen tiesin, etten ollut todellakaan nähnyt hyvää elokuvaa, mutten osannut päättää, oliko se mielestäni ihan kiva vai heikko. Loistavien juttujen takia se on parempi kuin huono, minkä lisäksi se oli tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen voisi katsoa joskus uudestaankin! Loppujen lopuksi tulinkin siihen tulokseen, että hyvä voittaa pahan, eli elokuva pääsee tasolle ihan kiva. Yksi suurimmista syistä tähän on, että vaikka monet elokuvan yritykset olla nerokas eivät toimineet, löytyy leffasta silti syvällisempi puoli, joka jättää katsojan pohtimaan: Heti alussa tiedetään, että Timillä on vilkas mielikuvitus ja että hän näkee kaikessa jotain suurempaa kuin mikä onkaan totuus. Tästä voi tehdä oman mielipiteen, ovatko The Boss Babyn tapahtumat totta, vai pelkkää Timin mielikuvitusta? Tällainen hieno ajatus, joka voi mullistaa koko elokuvan tarinan, saa leffan ansaitsemaan korkeamman arvosanan kuin "heikko".

Hienoa on myös elokuvan animointi. Hahmot eivät tietenkään ole kovin realistisia, eivätkä myöskään taustat, mikä on DreamWorksin teoksille tyypillistä. Tyyli on kuitenkin hieno ja rakastan sitä, kuinka väririkas ja kirkas The Boss Baby on. Vaikkei animaatio olekaan mullistavaa, jos sitä vertaa yksityiskohtaisiin Walt Disneyn ja Pixarin tuotoksiin, on se kuitenkin sellaista silmäkarkkia, että ei voi muuta kuin ihailla. Timin leikkikohtiin on tuotu erilaisia animaatiotyylejä, jotka poikkeavat mainiosti elokuvan yleisestä tyylistä ja ovat omalla tavallaan hienosti toteutettuja. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka ohjasi aiemmin DreamWorksin Megamindin (2010), sekä toimi toisena ohjaajana Madagascar-trilogiassa (2005-2012), joten hänellä on kokemusta animaatioiden teosta. Hän on myös toiminut useissa DreamWorks-elokuvissa pienissä äänirooleissa. McGrath tuntuukin hoitavansa homman hyvin, mutta käsikirjoittaja Michael McCullersilla on mennyt jossain kohtaa vikaan, jolloin McGrathin on täynyt työskennellä hieman kehnomman tekeleen parissa. Elokuva perustuu löyhästi Marla Frazeen kirjoittamaan kuvakirjaan "The Boss Baby" (2010), eikä siinä ole selkeästi ollut tarpeeksi tarinaa, jolloin McCullersin on täytynyt keksiä paljon lisäyksiä, jotka eivät oikein toimi. Kuten olen jo sanonut: leffan idea on mainio, lopputulos ei.

Yhteenveto: The Boss Baby on keskinkertainen teos, joka ei tiedä, mistä koko perheen elokuvat löytävät hienoutensa - jos muutamia kohtauksia ei oteta huomioon. Lapset kokevat elokuvasta varmasti riemua ja he nauravat hassuille jutuille ja hahmojen kohellukselle, mutta vanhemmat eivät tästä paljoa saa irti. Mukana on väkisin mukaan tungettuja viittauksia leffoihin, joiden näkemiseen muksuilla ei ole vielä ikää, mutta se ei riitä aikuisille. Onneksi silloin kun elokuva onnistuu naurattamaan, niin se myös naurattaa, mutta valitettavasti sitä tapahtuu aivan liian harvoin, ottaen huomioon, kuinka paljon leffassa on mukana vitsejä. Viimeinen kolmannes toimii, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta, kun aiemmin nähty tunti on ollut enemmän tai vähemmän heikkoa. Hienointa koko elokuvassa on, että siitä voi tehdä jälkikäteen oman päätelmän, oliko kaikki totta, vai keksikö Tim koko jutun, jolloin siitä löytyy jotain syvällistä. Animaatiojälki on upeaa ja leffa on ihanan värikäs. The Boss Baby ei todellakaan ole hyvä, mutta ei se huonokaan ole ja on siinä tarpeeksi hyviä juttuja, jotta sen voisi katsoa toisenkin kerran. DreamWorksin parhaimmistoon en sitä luokittelisi. Lapsille tämä mitä luultavimmin toimii ja kannattaa viedä heidät katsomaan tätä - sillä varoituksella, että ette itse välttämättä viihdy erityisen hyvin. Parhaiten elokuva sopii siihen, että kun muksuja ei jaksa vahtia, laittaa The Boss Babyn televisiosta pyörimään (kun sellainen on muutamien kuukausien päästä mahdollista), jolloin lapset keskittyvät johonkin ja voi parhaimmassa tapauksessa ottaa itse rennosti jopa puolentoista tunnin ajan.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.subscene.com
The Boss Baby, 2017, DreamWorks Animation

Arvostelu: Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015)

FAST & FURIOUS 7

FURIOUS 7

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vin Diesel, Paul Walker, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Jason Statham, Nathalie Emmanuel, Kurt Russell, Djimon Hounsou, Dwayne Johnson, Jordana Brewster ja Lucas Black
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli hitti, joten sille tehtiin tottakai jatkoa. 2 Fast 2 Furious (2003) ei kuitenkaan ollut kunnon jatko-osa, vaan tuntui lähinnä toisen päähenkilön, Paul Walkerin näyttelemän Brian O'Connerin sooloseikkailulta. Vielä irrallisempi oli Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), joka ei tuntunut liittyvän sarjaan enää mitenkään, vaikka Vin Dieselin näyttelemä Dominic Toretto kävikin kääntymässä ennen lopputekstejä. Vasta sarjan neljäs osa, Fast & Furious (2009), oli kunnon jatko-osa ensimmäisessä osassa alkaneelle tarinalle. Tästä sarja lähti uuteen nousuun ja nousua paransi todella mainio Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011). Fast & Furious 6 (2013) oli jälleen vain ihan kiva, mutta sen lopussa saatiin vihdoin yhdistettyä Tokyo Drift muuhun tarinaan mukaan. Elokuvan lopussa tarina jätettiin myös auki, joten jatkoa oli odotettavissa. Sarjan seitsemännen osan teko alkoi jo ennen kuudennen ilmestymistä. Elokuvan tekeminen kuitenkin pysähtyi, kun Paul Walker menehtyi auto-onnettomuudessa, ennen kuvausten päättymistä. Elokuva pistettiin hetkeksi jäihin, mutta lopulta sen työstämistä jatkettiin. Walkerin viimeiset kohtaukset toteutettiin tietokonetehosteiden ja hänen veljiensä, Caleb ja Cody Walkerin avulla. Hänen kuolemansa sai myös kiinnostuksen elokuvaa kohtaan nousemaan. Monet halusivat nähdä, miten hänen kuolemansa olisi ratkaistu elokuvan tarinassa. Furious 7, eli Suomessa yksinkertaisesti Fast & Furious 7, olikin niin tolkuton kassamagneetti, että se on tällä hetkellä kuudenneksi menestynein elokuva yli puolentoista miljardin dollarin tuloillaan! Itse kävin katsomassa elokuvan sen ensi-illassa ja pidin siitä. Nyt kun sarja on saamassa lisäystä elokuvalla Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017), täytyi tietenkin katsoa sarjan aiemmat osat läpi ja arvostella ne. Tämä on viimeinen elokuva ennen tuota tulevaa teosta.

Deckard Shaw kostaa veljensä kohtalon tappamalla Hanin. Dominic Toretto ja hänen tiiminsä päättävät kostaa Deckardille, saaden apua itsensä nimettömänä pitävältä henkilöltä. Domin tiimin täytyy etsiä Jumalan silmä -niminen paikannuslaite, jotta he voivat löytää Shaw'n.

Vin Dieselin näyttelemää johtajahahmo Dominic Torettoa painaa usea asia elokuvan aikana. Hän yrittää saada tyttöystävänsä Lettyn muistamaan asioita heidän yhteisestä menneisyydestään, minkä lisäksi hän on äärimmäisen suuttunut ystävänsä - eli perheenjäsenensä - Hanin (Sung Kang) kuolemasta. Dom on yhä se elokuvan nimen mukainen "raivoisa", joka ei pysähtele turhia, vaan kaahaa vimmaisesti menemään. Elokuvan aikana Dom päätyy tekemään yhä vain hullumpia temppuja autollaan, joista voisi helposti lähteä henki. Vin Diesel on kuitenkin niin äijä, että katsojana uskoo hahmon uhkarohkeimmatkin temppuilut.
     Brian O'Conneria näyttelevä Paul Walker tosiaan menehtyi, kun kuvaukset olivat vielä käynnissä, joten osan ajan leffasta hahmoa näyttelevät eri henkilöt - mukaan lukien hänen veljensä - joiden naamat on korvattu Walkerin kasvoilla. Pääasiassa vaihdosta ei edes huomaa. Joissain kohdissa katsojana voi epäillä, että nyt on kyseessä eri näyttelijä, kun Brian nähdään vain taustoilla, eikä hänen naamaansa näytetä kunnolla, mutta homma toimii kuitenkin koko elokuvan läpi. Brian on alkanut omaksumaan isän roolin ja hänet nähdäänkin leffan alkupuolella esimerkiksi kuljettamassa lastaan kouluun. Kuitenkin hahmo haaveilee toiminnantäytteisen elämän perään ja sitä hän myös tulee saamaan.

Michelle Rodriguez ei edellisen osan tapaan tässäkään erityisemmin vakuuta Lettyna. Vaikka hahmo pääseekin toimintaan mukaan, on Rodriguez niin ilmeetön ja paikoitellen eloton, ettei häntä oikein jaksaisi katsoa. Hahmona Letty on kuitenkin kiinnostava, sillä hän ei vieläkään muista menneisyyttään, mutta silti yrittää kaikkensa ollakseen osa Domin tiimiä.
     Tyrese Gibsonin esittämä moottoriturpa Roman Pearce pääsee jälleen hauskuuttamaan useaan otteeseen elokuvassa. Joko hän yrittää esimerkiksi kiinnittää tehtävän aikana huomion itseensä, jotta muut voivat toimia rauhassa tai hän yrittää päästä antamaan käskyjä. Roman onnistuu kyllä naurattamaan. Gibsonin rento olemus tuo hahmoon juuri oikean tunnelman, etenkin kun tarpeen vaatiessa hän kykenee vakavoitumaan täysin.
     Rap-artisti Ludacriksen näyttelemän Tejin tietokonetaidot pääsevät taas esille ja hän pääsee suunnittelemaan tehtävään tarvittavia välineitä. Vaikka Tej on ihan mielenkiintoinen tapaus, ei hän ole erityisemmin muuttunut elokuvien varrella, minkä tuntuu parhaiten huomaavan tässä elokuvassa, sillä hahmo ei samalla lailla kiinnosta enää. Onneksi yhdessä kohtaa Tej pääsee näyttämään, että osaa myös tapella, jos sille tuulelle sattuu. Ludacris on toimiva roolissaan, kuten aiemminkin.
     Elokuvan pahiksena nähdään Fast & Furious 6:n pahiksen Owen Shaw'n (Luke Evans) häijy veli Deckard Shaw, jota esittää Jason Statham. Deckard on selvästi kouluttautunut kylmäveriseksi ja mainioksi tappajaksi, sillä hän iskee niin nokkelasti ja yllättäen eri paikkoihin. Hahmoon tuodaan lisävaikuttavuutta sillä, että hän pärjää tappelussa järkälemäistä agentti Hobbsia vastaan. Hänet nähdään myös taistelemassa Domia vastaan tyylikkäässä turpaanvedossa. Valitettavasti Statham ei ole mitä parhain näyttelijä, eikä hän tunnu kovin ihmeelliseltä kulkiessaan kaiken aikaa tympääntynyt ilme kasvoillaan paikasta toiseen. Jälleen kerran hahmo on mielenkiintoisempi kuin miten näyttelijä tuo asian esille.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat kahdesta edellisestä osasta tuttu agentti Hobbs (Dwayne Johnson), joka viettää lähes koko pienen ruutuaikansa sairaalassa; Domin sisko/Brianin tyttöystävä Mia Toretto (Jordana Brewster), joka ei paljoa leffassa tee; salaperäinen Mr. Nobody (Kurt Russell), joka auttaa Domin tiimiä; Jumalan silmän luonut hakkeri Ramsey (Nathalie Emmanuel), jota Domin tiimi yrittää suojella; sekä paha Jakande (Djimon Hounsou), joka yrittää saada Jumalan silmän itselleen. Myös Hurjapäät: Tokio Driftin päähenkilö Sean Boswell (Lucas Black) nähdään elokuvassa pikaisesti.

Domin tiimi on jälleen päässyt nauttimaan rauhasta hetkeksi aikaa. Valitettavasti Deckard Shaw ei pidä yhtään siitä, mitä Domin jengi teki hänen veljelleen, joten hän päättää kostoksi listiä heidät kaikki, aloittaen Hanista, jolloin hänen kuolemansa Tokio Driftissa saa uuden selityksen. Dom ja muut eivät tästä tietenkään pidä lainkaan ja kosto elää heidänkin suunnaltaan. Mr. Nobodyn avustuksella he saavat kuulla Jumalan silmä -nimisestä laitteesta, jolla voisi paikantaa kenet tahansa, mistä tahansa. Tiimi päättää saada laitteen luoneen Ramseyn puolelleen, jotta voisivat hyödyntää laitetta löytääkseen Deckardin. Hauskaa onkin se, että minne tahansa tiimi menee jahtaamaan Jumalan silmää, Deckard ilmestyy aina paikalle, jolloin herääkin helposti kysymys, miksei tiimi nappaa Deckardia siinä kohtaa, kun hän on ihan heidän vieressään? Tämä alkaa tuntua täysin hölmöltä siinä kohtaa, kun se tapahtuu jo toista kertaa. Tiedättekö, mikä on "MacGuffin"? Se on Alfred Hitchcockin yleistämä termi esineestä tarinan keskiössä, jolla on todella suuri merkitys hahmoille, mutta joka voi olla täysin yhdentekevä tarinaa seuraaville. Termi yleistyi Hitchcockin elokuvan 39 askelta (The 39 Steps - 1935) myötä. Joskus MacGuffinit ovat ihan toimivia ratkaisuja, mutta joskus ne ovat heikommin toteutettuja juonenkuljetusasioita. Jälkimmäinen on Jumalan silmä. Siitä puhutaan koko elokuvan ajan, mutta loppujen lopuksi sillä ei oikeastaan ole erityisemmin väliä.

Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä elokuva on kokonaisuudessaan erittäin viihdyttävä. Jos edellisen elokuvan suuressa lentokonekohtauksessa tai tankkiosiossa nostettiin panokset korkealle sarjan mahtipontisuudessa, tähän elokuvaan on tietty keksitty vieläkin tyylikkäämpiä juttuja, jotta aiempien osien kohtaukset näyttäisivät lasten leikiltä. Tällä kertaa koko Domin tiimi ajaa autoillaan lentokoneesta ulos ja pudottautuu laskuvarjojen avulla vaaralliselle tielle, minkä lisäksi yksi hahmoista myös kaahaa jyrkänteeltä alas. Jos nämä eivät tunnu vielä tarpeeksi hienoilta, yhdessä kohtauksessa ajetaan pilvenpiirtäjästä toiseen, sinkoutumalla korkealla ikkunasta ulos ja laskeutumalla seuraavan talon ikkunasta sisään. Jos tämäkään ei tunnu vielä erikoiselta, elokuvassa nähdään jopa kaksi kertaa, kun Dom ja Deckard ajavat tietoisesti kovalla vauhdilla toisiaan päin nokkakolarit. Kohdat ovat niin mahtipontisia, että monet voivat kokea ne typerinä ja liian epärealistisina, vaikka jälleen asiat ovat teknisesti mahdollisia. Monet eivät varmaan tiedä, että lentokonekohtaus toteutettiin suurimmaksi osaksi oikeasti. Näyttelijät eivät vain olleet autojen kyydeissä, eivätkä kaikki autot laskeutuneet täysin ehjänä alas. Lopussakin tuntuu huvittavalta, kun Dom ja Deckard ottavat äijämäisesti miehestä mittaa, muiden hahmojen taistellessa eri paikoissa eri tavoin. Myönnän toki useiden kohtien olevan hölmöjä ja aika epäuskottavia, mutta ne ovat mukana niin varmasti ja itseironisesti, että ei voi muuta kuin nauttia.

Toimintakohtaukset ovat tietty tässäkin Fast & Furious -sarjan osassa parasta antia, mutta tällä kertaa myös draamaosuudet toimivat, etenkin kun katsojana jännittää, miten Paul Walkerin kuolema on käsitelty elokuvassa. Yllättävää kyllä, lopun kohtaus, jossa Walkeria muistellaan ja näytetään Brianista pätkiä sarjan edellisistä osista, on toteutettu niin tunteikkaasti ja hienosti, että katsojalle syntyy helposti kylmiä väreitä ja alahuuli saattaa alkaa väpättää. Sarjaa fanittavat machomiehetkin voivat kokea vaikeuksia pitää kyyneleitä sisällään. Elokuvan lopetus on oikeasti kaunis ja vaikkei sarjan kaikki osat olekaan erityisen hyviä elokuvia, on kohtauksen tunteellisuus niin voimakas, että hetken kokee sarjan olevan tärkeämpi osa omaa elämää kuin se todellisuudessa onkaan. Kohtauksesta huomaa, että Walker oli elokuvan tekijöille ja näyttelijöille rakas, etenkin Vin Dieselille, jolle Walker oli oikeasti kuin veli. Surullisuuden lisäksi Fast & Furious 7:ssa on myös paljon huumoria ja hauskoja kohtia. Vaikka leffaa voi pitääkin sarjan hölmöimpänä teoksena, on se kuitenkin sarjan parhaimmistoa ja jopa sarjan toiseksi paras elokuva tunteidensa vuoksi. Asia mitä hieman jää kaipaamaan, on edellisessä osassa kuolleen Hanin tyttöystävän Giselen (Gal Gadot) hautajaiset - hahmoa ei nimittäin muisteta leffassa oikeastaan lainkaan.

Sarjan ohjaus on vaihtunut Justin Linilta kauhuohjaaja James Wanille, joka on aiemmin tehnyt mm. elokuvat Saw (2004), Insidious (2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013). Elokuvasta huomaa ohjaajan vaihtumisen muutamista tyylimuutoksista. Esimerkiksi toimintakohtauksissa käytetään välillä kamerakikkaa, jossa kuva kääntyy ympäri kohteen mukana. Jälkituotannossa, joitain kuvia on hieman nopeutettu parista kohtaa, jotta kuvat rytmittyisivät paremmin musiikin kanssa. Kohdissa, jossa lokaatio vaihtuu, nähdään selkeästi musiikin tahtiin leikattuja kuvia, joissa on hieman musavideohenkeä. Wan on myös selkeästi halunnut tuoda paremmin esille kaikissa sarjan elokuvissa ollutta asiaa, eli vähäpukeisia naisia. Etenkin alun Race Wars -kohtauksessa nähdään todella paljon kuvia juhlivista naisista, joilla ei ole kovin paljoa päällä. Monet feministit voivat aloittaa valittamisen ja pakko sanoa, etten minäkään ole erityisen innoissani ratkaisusta, sillä se todella saa leffan näyttämään seksistisemmältä kuin se todellisuudessa onkaan. Siihenkin kun vielä yhdistää jumputtavan musiikin, niin musavideotunnelma on jälleen läsnä. Pääasiassa elokuva on hyvin kuvattu, eivätkä nopeat leikkaukset erityisemmin häiritse kuin joissain toimintaosioissa. Visuaaliset efektit ovat myös toimivia, vaikka pariin otteeseen huomaa vihreän taustakankaan käytön. Ääniefekteillä tuodaan hienoa lisäystä toimintaan ja kaahailuun. Musiikista vastaa jälleen Brian Tyler, mutta eipä hänen työnsä pääse vieläkään esille kunnolla. Leffassa kuullaan myös kappaleita, kuten DJ Snaken ja Lil Jonin "Turn Down for What", sekä Wiz Khalifan ja Charlie Puthin herkkä mutta voimakas "See You Again".

Elokuvasta on olemassa kolme minuuttia pidempi Extended Edition -versio, joka sisältää hieman pidennettyjä kohtauksia ja joitain vaihdettuja kuvia. Pidennetyt kohdat eivät oikeastaan tuo mitään uutta mukaan, joten on oikeastaan ihan sama, kumman version katsoo.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on mm. poistettuja kohtauksia, eri stunteista kertovat pätkät "Flying Cars", "Snatch and Grab" ja "Tower Jumps", tappeluista kertova neliosainen "Inside the Fight", autoista kertova "The Cars of Furious", sarjaan liittyvästä huvipuistolaitteesta kertova "Making of Fast & Furious Supercharged", sekä musiikkivideo kappaleelle "See You Again". Yhteensä katsottavaa on varttia vaille kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Fast & Furious 7 on kaikessa hölmöydessään mainio toimintarymistely. Monet kohdat ovat älyvapaita, mutta mikäs siinä, kun homma toimii? Epäuskottavien stunttien ohella kaikkein hölmöintä on, että kaikkialla, mistä Domin tiimi etsii Jumalan silmää löytääkseen Deckard Shaw'n, Deckard itse ilmestyy paikalle, mutta silti tiimi jatkaa etsimistä, eikä ota pahista heti kiinni. Elokuva on erittäin viihdyttävä, mutta myös yllättävän koskettava, kun lopussa muistellaan Brian O'Connerin näyttelijää Paul Walkeria. Elokuvan lopetus on kaunis ja siihen koko sarjakin voisi päättyä, mutta lisää on kuitenkin tulossa. Uuden ohjaajan James Wanin tyylimuutokset ovat näkyviä ja suurimmaksi osaksi toimivia, vaikka peppukuvia voisi selkeästi olla vähemmän. Jos olet pitänyt sarjan aiemmista osista, kannattaa myös Furious 7 katsoa, sillä se kuuluu sarjan parhaimmistoon. Jos olet taas sitä mieltä, että sarjan osat ovat muuttuneet huonoiksi ja liian epärealistisiksi, kannattaa tämä jättää väliin. Nyt olen valmis Fast & Furious 8:aan ja toivon, että se olisi joko hölmö toimintapätkä, kuten tämä tai kunnon toimintapätkä, kuten Fast & Furious 5. Mainokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia, mutta toivon itse elokuvan olevan parempi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Furious 7, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, China Film Co., Original Film, One Race Films, Dentsu Inc., Fuji Television Network, Québec Production Services Tax Credit, Colorado Office of Film, Television & Media, Abu Dhabi Film Commission

Arvostelu: Storks / Haikarat (2016)

STORKS (2016)

HAIKARAT

Ohjaus: Nicholas Stoller ja Doug Sweetland
Pääosissa: Andy Samberg, Katie Crown, Kelsey Grammer, Anton Starkman, Ty Burrell, Jennifer Aniston, Stephen Kramer Glickman, Keegan-Michael Key, Jordan Peele ja Danny Trejo
Genre: seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 27 minuuttia
Ikäraja: 7

1800-luvulla sukupuoliasioista ei erityisemmin puhuttu, joten kun lapset kysyivät uteliaina vanhemmiltaan, mistä vauvat tulevat, nämä vastasivat, että haikarat tuovat ne. Täysin tarkkaa lähtökohtaa sepitteelle on vaikea sanoa, mutta tarina on jäänyt elämään ja vauvoja kuljettavista haikaroista on tehty useita satuja. Uusimman sadun kertoo Warner Brosin animaatioyhtiö, jonka elokuva Storks, eli suomeksi Haikarat ilmestyi syksyllä 2016. Aihe kiinnosti minua hieman, mutta vielä enemmän minua kiinnosti nähdä elokuva sen takia, että yhtiö oli pari vuotta aiemmin tehnyt todella hyvän The LEGO Movien (2014). Yhtä mainiota teosta en odottanut, mutta ajattelin leffan olevan kuitenkin viihdyttävä. Valitettavasti elokuvan ainoa lehdistönäytös oli suomeksi dubattu ja kun menen sillä linjalla, että katson elokuvat aina niiden alkuperäiskielellä, en suostunut katsomaan leffaa siten, vaan päätin odottaa vuokrausmahdollisuutta. Nyt se on vihdoin koittanut ja kävin Makuunissa vuokraamassa leffan Blu-ray -formaatissa yhdessä Hell or High Waterin (2016) kanssa.

Haikarat ovat luopuneet vauvojen kuljettamisesta ja tekevät bisnestä toimittamalla tavaroita ympäri maailman. Kuitenkin eräänä päivänä uusi vauva putkahtaa ulos uunista, jolloin Junior-haikaran ja Tulip-orvon täytyy lähteä viemään vauvaa omistajilleen. Tämä täytyy tosin tehdä salassa, sillä haikaroiden kuljetusyhtiön pomo ei hyväksy tällaisia tilanteita tapahtuvaksi.

Päähahmona nähdään hieman itsekäs Junior (Andy Samberg), joka saa kuulla pääsevänsä haikaroiden kuljetusyhtiön, Kulmakauppa.comin uudeksi pomoksi. Tästä tulee hänelle äärimmäisen tärkeää ja hän tekeekin kaiken varmistaakseen, että hänestä todella tulee uusi johtaja. Koko vauva-asia voi pilata hänen mahdollisuutensa ja hän pelkää koko ajan, että hänet tullaan erottamaan. Tämän takia Junior tuntuu paikoitellen hieman ärsyttävältä ja toivoisi, että hän näkisi vihdoin omaa napaansa pidemmälle. Onneksi hahmo on kuitenkin koominen ja pääasiassa pidettävä, jolloin häntä jaksaa seurata. Silti kyseessä on leffan heikoin isossa roolissa oleva hahmo.
     Junioria auttava ja koko vauvaongelman aiheuttava Tulip-orpo (Katie Crown) joutui jäämään Kulmakauppa.comiin, sillä eräs haikaroista yritti pitää hänet, kun hän oli vielä vauva. Tapahtumaketjun seurauksena kukaan ei enää tiennyt, minne Tulip piti viedä, jolloin hän jäi asumaan haikaroiden kanssa. Hänen takiaan vauvojen kuljettaminen myös lopetettiin, minkä taakkaa hän joutuu kantamaan harteillaan. Hahmo on mielenkiintoinen, mutta on harmi, ettei leffassa hyödynnetä sitä seikkaa, ettei Tulip luultavasti tiedä, millaista ulkomaailmassa oikeasti on.
     Juniorista on tulossa Kulmakauppa.comin uusi pomo, sillä sen nykyinen, eli Hunter (Frasier-tähti, 1993-2004, Kelsey Grammer), on siirtymässä ylempiin tehtäviin. Jo ennen Hunterin näkemistä voi puheista päätellä, ettei hahmo ole kovin miellyttävä. Alusta asti katsojana tietää, että Hunterista tulee koitumaan ongelmia päähenkilöille. Onneksi hahmosta on saatu myös kierolla tavalla huvittava, sillä hän käyttää pikkulintuja julmasti eri asioihin, kuten stressileluina, golfpalloina ja Newtonin kehtona, jossa viisi pikkulintua roikkuvat vierekkäin naruista ja kun vasemmassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu muihin lintuihin, oikeassa päädyssä oleva lintu heilahtaa ja osuu takaisin, jolloin vasemmassa päädyssä oleva heilahtaa jälleen jne. Minusta oli hienoa, että leffan pahiksesta oli tehty näin erikoisen koomisella tavalla sadisti... tai sadistisella tavalla koominen - miten sen nyt ottaa.
     Kulmakauppa.comissa toimii myös tärkeilevä pulu Pigeon Toady (Stephen Kramer Glickman), joka tuntuu käyvän vähän hitaalla, mutta on oikeasti ilkeä, jos sille tuulelle sattuu. Pigeon Toady yrittää päästä Hunterin suosioon ja koko vauvadilemma tuo hänelle hyvän tilaisuuden siihen. Hahmo on hauska, mutta muuttuu loppupuolella hieman rasittavaksi.
     Koko vauvaongelma alkaa, kun työinnokkaiden vanhempien (Ty Burrell ja Jennifer Aniston) poika Nate (Anton Starkman) kokee olevansa yksinäinen ja lähettää haikaroille kirjeen, jossa hän toivoo pikkuveljeä. Aluksi näytetään, kuinka ärsyttävän työkeskeisiä Naten vanhemmat ovat, jolloin kokee sääliä poikaa kohtaan. Leffan aikana Nate yrittää saada vanhempansa huomaamaan sekä itsensä että muun ulkomaailman.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. sudet, jotka vaikuttavat verenhimoisilta pedoilta, mutteivät kestä vauvan suloisuutta ja haluavatkin sen itselleen. Susiin on tuotu hauskuutta siten, että ne pystyvät rakentamaan kehoillaan erilaisia asioita, kuten siltoja, veneitä ja autoja. Tämä naurattaa useasti leffan aikana. Susista suurimmissa rooleissa ovat Alfa (Keegan-Michael Key) ja Beeta (Jordan Peele).
     Mukana on myös Danny Trejon ääninäyttelemä Jasper-haikara, joka aikoinaan yritti omia Tulipin itselleen, kun tämä oli vielä pelkkä vauva.

Haikaroiden alussa selitetään vauvankuljetuksesta ja kuinka bisnes muuttui tavallisten tavaroiden kuljetukseen. Kulmakauppa.comista on siis uusi Amazonin kaltainen verkkokauppa, joka myy tavaraa ympäri maailman. Idea on hauska ja mielenkiintoinen, jolloin tarinaan pääsee samantien mukaan. Tulip ei koe olevansa millään lailla hyödyksi bisnekselle, sillä hän ei osaa lentää. Hänet onkin laitettu vastaanottamaan vauvakirjeitä, joilla ei tosin tehdä enää mitään, joten niitä ei kukaan lähetä. Kuitenkin eräänä päivänä Naten kirje lähettämä saapuu, jolloin Tulip kokee tilaisuutensa tulleen ja pistää vauvakoneen käyntiin, mistä putkahtaakin ulos pinkkitukkainen pienokainen. Siipensä vahingoittanut Junior järkyttyy tästä, mutta tajuaa, että ainoa tapa selvittää asia, on viedä vauva omistajilleen. Näin alkaa kolmikon seikkailu, joka pitää mukanaan alusta loppuun. Leffassa on vain muutama kohta, joissa tunnelma notkahtaa, mutta se ei kuitenkaan kestä kauaa, vaan tunnelma tulee tyylikkäästi takaisin. Seikkailun tuntua on vahvasti mukana ja vähän väliä päähenkilöt joutuvat kohtaamaan erilaisia vaaroja, jolloin katsojana jää varmasti seuraamaan tarinaa, eikä se käy oikeastaan koskaan tylsäksi - varsinkaan lapsille, joille tämä toimii varmasti.

Vaikka elokuvan idea kuulostaakin enemmän puhtaasti lastenleffalta ja monet trailerit viittasivat, että tämä on lähinnä perheen pienimmille tehty, ei näin kuitenkaan onneksi ole. Alusta asti aikuisetkin voivat kokea "riemua" Haikaroista, oli kyse sitten Kulmakauppa.comin ideasta tai Hunterin käytöksestä pikkulintuja kohtaan. Natea koskevat ongelmat, jotka ovat monissa perheissä todellisia, koskettavat vanhempia paremmin kuin lapsia. Lapsille tarjotaan hieman kohellusta ja hassuja tilanteita. Linnut eivät näe lasia ja tämä tuodaan hyvin esille, kun Junior yrittää juosta lasitehtaassa, törmäten jokaiseen mahdolliseen ikkunaan. Vanhemmat taas voivat naurahtaa, kun yhdessä kohtaa haikaroiden vauvabisneksen tuottavuuskeskustelussa mainitaan, että onhan niitä muitakin tapoja saada lapsia. Leffassa on tietty myös hieman dramaattisempia kohtia, joissa elokuvaan luodaan lisäsyvyyttä, sillä eihän koko juttu voi olla täynnä vauhtia ja komediaa. Erityisen jännittäviä tilanteita ei ole mukana. Susikohtauksen alku saattaa olla hieman karmiva lapsille, mutta kun susistakin tehdään hassuja, niin eipä siinä enää tarvitse säikkyä. Mukana on joitain heikompia hetkiä ja jotkut vitsit ovat typeriä, mutta niiden kohdalla täytyy muistaa, että Haikarat on kuitenkin lastenelokuva. Kokonaisuudessaan kyseessä on mainio animaatio, jonka katsoo mielellään uudestaankin. Kovin ihmeellinen se ei ole, mutta tarpeeksi hyvä kuitenkin.

Vielä on pakko sanoa, että kohtauksessa, jossa näytetään, kuinka vauvoja viedään vanhemmille, kannattaa katsoa tarkkaan, sillä voi yllättyä positiivisesti. Nopeatempoisessa kohtauksessa nimittäin voi nähdä mahdollisimman tavallisten heteroparien lisäksi yksinhuoltajan, homoparin ja lesboparin, minkä lisäksi hahmot edustavat eri etnisiä ryhmiä. Tällaista ei nähdä erityisen paljon lastenelokuvissa, joten onkin upeaa, miten tässä näin on tehty. Pariskuntia ei erityisesti korosteta, mikä on hienoa, sillä tällä tavalla näytetään, että kaikki rakkaus on normaalia, eikä yksittäisten vaikkapa homoparien takia tarvitse nostaa suurta kohua leffan ympärille, sillä homous on täysin tavallista. Hienointa onkin, että tämä on tehty lastenelokuvassa, jolloin perheen pienimmät näkevät, että on muitakin pariskuntia kuin vain äidit ja isät. Toivottavasti tällaista nähdään jatkossakin!

Haikarat on animoitu erittäin hienosti. Hahmot eivät ole kovin realistisen näköisiä, mutta se kuuluukin asiaan ja heidät on tyylitelty näyttämään hyviltä. Jotkut taustatkaan eivät ole mitä aidoimman näköiset, mutta se ei haittaa, sillä animointi on tehty todella yksityiskohtaisesti. Elokuva on myös upean värikäs. Ohjauksesta vastaavat Nicholas Stoller (joka myös käsikirjoitti Haikarat) ja Doug Sweetland. Ennen tätä Stoller on ohjannut mm. komediat Neighbors (2014) ja Neighbors 2: Sorority Rising (2016), kun taas Sweetlandille tämä on ensimmäinen ohjaustyö kokoillan elokuvassa. Kaksikko on hoitanut hommansa hyvin. Äänitehosteet ovat mainioita ja niillä on tehty leffaa rikkaammaksi. Musiikista vastaavat veljekset Jeff ja Mychael Danna, joiden sävellykset toimivat elokuvan aikana, mutteivät jää jälkikäteen mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Storks: Guide to Your New Baby", jossa Pigeon Toady näyttää, kuinka vauvan vaippa vaihdetaan, lyhytelokuva "The Master: A LEGO Ninjago Short", musiikkivideo "Kiss the Sky", sekä poistettuja kohtauksia ja mokaotoksia.

Yhteenveto: Haikarat on mainio animaatioelokuva, joka on täynnä vauhdikasta seikkailua ja vitsejä koko perheelle. Siinä on hyvä tarina ja toimivat hahmot, joista suosikeiksi voivat helposti nousta sudet. Tavat, joilla Hunter kohtelee pikkulintuja, ovat loistavia. Elokuva on animoitu hienosti ja se on todella värikäs. Jotkut kohdat ovat nerokkaita, mutta jotkut osiot ovat heikompia. Yleinen tunnelma kuitenkin toimii. Haikarat on pääasiassa tehty lapsille, mutta aikuisetkin voivat helposti nauttia siitä. Perheen pienimmille leffa tarjoaa hassuja tilanteita ja hahmoja, sekä hupsua kohellusta, kun taas aikuisia varten on mukana vitsejä, joita lapset eivät tajua. On hienoa, että vauvojenkuljetuskohtauksessa nähdään eri vähemmistöjä vanhempien joukossa, jolloin lapset näkevät, että voi olla muitakin vanhempia kuin vain äidistä ja isästä muodostuvat. Kokonaisuus on hyvä, muttei ihmeellinen. Elokuvan voi kuitenkin helposti katsoa uudestaan. Suosittelen elokuvaa perheen yhteiseen elokuvahetkeen, sekä kaikille lapsenmielisille. Jos mietitte, mitä tehdä perheen kanssa yhdessä, niin käykää vuokraamassa Haikarat, ostakaa karkkia ja viettäkää mukava leffailta!

Kirjoittanut: Joonatan, 24.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.storks.wikia.com
Storks, 2016, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: Power Rangers (2017)

POWER RANGERS (2017)

Ohjaus: Dean Israelite
Pääosissa: Dacre Montgomery, RJ Cyler, Naomi Scott, Ludi Lin, Becky G., Bryan Cranston, Bill Hader ja Elizabeth Banks
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Japanilaiset Super Sentai -sarjat (1975-) innoittivat Haim Sabania aloittamaan Yhdysvalloissa samanlaisen supersankaritarinan, josta syntyi Mighty Morphin Power Rangers tai lyhyesti pelkkä Power Rangers. Sarjassa käytettiin paljon arkistokuvia Super Sentai -sarjoista Kyōryū Sentai Zyuranger (1992-1993), Gosei Sentai Dairanger (1993-1994) ja Ninja Sentai Kakuranger (1994-1995). Sarja oli erittäin suosittu - niinkin suosittu, että vuonna 1995 ilmestyi Mighty Morphin Power Rangers: The Movie ja pari vuotta myöhemmin ensi-iltansa sai Turbo: A Power Rangers Movie (1997). Niiden lisäksi Mighty Morphin Power Rangersia jatkettiin useilla muilla sarjoilla, kuten Mighty Morphin Alien Rangers (1996), Power Rangers Turbo (1997), Power Rangers Lightspeed Rescue (2000), Power Rangers Time Force (2001), Power Rangers S.P.D. (2005), Power Rangers Jungle Fury (2008), Power Rangers Samurai (2011-2012), Power Rangers Dino Charge (2015-2016), jne. Jos teillä on Netflix-käyttäjät, niin sieltä löytyy kaksikymmentäyksi eri Power Rangers -sarjaa, sekä seitsemän spesiaalijaksoa. Itsekin katsoin lapsena joitain niistä sarjoista, mm. Power Rangers Dino Thunderia (2004) - josta minulla oli myös yksi hahmoista leluna - ja Power Rangers Mystic Forcea (2006). Näin myös Mighty Morphin Power Rangers: The Movien, kun se tuli televisiosta joskus. En kovin paljoa siitä muista, paitsi että sen tehosteet eivät olleet mitä laadukkaimmat. Kun kuulin, että Power Rangersista tulisi uusi elokuva, olin jokseenkin innostunut. Ajattelin, että kyseessä voisi olla toimiva uusi tehosteleffasarja, jota katsoo mielellään aina muutaman vuoden välein, kun uusi osa ilmestyy teattereihin. Kuitenkin kun trailereita alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski - vaikka niissä soikin lyhyt, hieman muuteltu pätkä alkuperäisen sarjan tunnuskappaleesta. Kävin silti tietenkin katsomassa leffan, odottaen viihdyttävää aivot-narikkaan teosta, jonka voisi helposti katsoa joskus uudestaan.

Viisi nuorta löytävät avaruusaluksen ja mystiset, eriväriset kivet, jotka antavat heille yli-inhimmillisiä voimia. Niiden voimien avulla heidän kohtalonaan on suojata maapalloa pahalta Rita Repulsalta ja muuttua supertiimi Power Rangersiksi.

Pääroolissa punaisena johtaja-Rangerina, eli Jason Scottina nähdään hämärästi Zac Efronia muistuttava Dacre Montgomery, joka on ihan kelpo valinta rooliin. Montgomeryn näyttelijätyö ei ole kovin ihmeellistä, mutta tarpeeksi toimivaa, jotta hän on ihan uskottava ja jokseenkin pidettävä elokuvan ajan. Jason oli joskus kova urheilemaan, mutta jossain kohtaa hän aloitti hölmöilyn, jonka takia hän on joutunut suuriin ongelmiin. Jasonin isä (David Denham) haluaisi poikansa olevan kaikista paras, mutta Jason on kyllästynyt tähän. Elokuvan aikana Jason kokee mainion kehityksen hölmöilijästä johtajahahmoksi.
     Sinisenä Rangerina, eli Billy Cranstonina nähdään RJ Cyler. Ainakin itselläni Billy nousi suosikiksi elokuvan hahmoista. Billy on autisti, joka tuo oman lisäyksensä hahmoon, sillä hänen käytöksensä poikkeaa normaalista. Hän on porukan "nörtti", joka tietää paljon asioita ja innostuu muita enemmän superhommista, vaikka aluksi pelästyykin voimakkuuttaan. Cyler on hyvä roolissaan.
     Vaaleanpunaisena Rangerina, eli Kimberlynä nähdään Naomi Scott. Kimberly on joskus tehnyt jotain pahaa, josta hän on itselleen erittäin vihainen. Elokuvan aikana hän alkaa tajuamaan, ettei voi elää kaiken aikaa vihaten itseään, vaan hänen täytyy hyväksyä virheensä ja jatkaa elämää. Kimberly on paikoitellen hieman pinnallinen teinityttö, mutta hänestä löytyy onneksi muitakin puolia. Scott on ihan "ookoo" roolissaan, muttei kovin ihmeellinen.
     Mustana Rangerina, eli Zackina nähdään Ludi Lin. Hahmo on todella energinen tapaus, joka innostuu erittäin paljon uusista voimistaan ja haluaa heti päästä testailemaan niitä monin eri tavoin. Kun aiemmin mainitut kolme hahmoa pohjustetaan edes jotenkin, Zack vain ilmestyy yhtäkkiä mukaan tarinaan, jotta Rangereita olisi tarvittava määrä. Onneksi myöhemmin elokuvassa Zackista paljastuu traagisempikin puoli, jolloin hahmoon saadaan mainiota lisäsisältöä, eikä hän ole vain pakollinen komediatapaus. Scottin tavoin myös Lin on ihan "okei" näyttelijä.
     Jos Zack tuntuu tulevan mukaan yhtäkkiä, niin täysin puskista tulee keltainen Ranger, eli Trini, jota näyttelee Becky G. Valitettavasti Keltainen Ranger ei oikein toimi, sillä Trinin hahmoa ei pohjusteta tarpeeksi, eikä Becky G. ole kovin kummoinen näyttelijä. Ainoa mikä hahmosta tekee mielenkiintoisen, on se, että leffassa viitataan hieman Trinin olevan homoseksuaali. Kun muut neljä hahmoa ovat tutkimassa kaivosta, josta mystiset avaruuskivet löytyvät, Trini vain päätyy paikalle, koska miksipä ei. Ja koska hänkin ottaa yhden kivistä, hänenkin täytyy ryhtyä sankarihommiin, vaikka ne eivät aluksi kiinnosta häntä lainkaan.
     Nuoria yrittää valmentaa entinen Power Ranger nimeltä Zordon, jota esittää Bryan Cranston. Pääasiassa Zordon nähdään vain seinässä liikkuvana, isona diginaamana, joka höpisee. Cranstonin lahjat eivät erityisemmin pääse esille missään kohtaa elokuvan aikana. Hänen apunaan toimii Alpha 5 -robotti, jonka äänenä kuullaan Bill Hader. Alpha 5:n olisi kai tarkoitus olla joko hauska tai suloinen, mutta hän ei ole oikeastaan kumpaakaan.
     Elokuvan pahis on Rita Repulsa, jota esittää Elizabeth Banks. Repulsan tarkoitus on olla uhkaava tapaus, mutta valitettavasti lopputuloksena on aika koominen tyyppi. Hahmo on myös aika tylsä, sillä hän tuntuu olevan paha vain, koska pahuus on kivaa. Yhdessä kohtaa kerrotaan, että Repulsa oli aikoinaan vihreä Ranger, mutta hän päätyi pimeälle puolelle. Syytä tähän ei kuitenkaan anneta. Repulsa aikoo tuhota maapallon, koska sekin on varmaan kivaa. Siihen hän tarvitsee jättimäisen Goldar-hirviön. Banks on hyvä näyttelijä, mutta tässä hänen taitonsa menevät ihan hukkaan.

Elokuvan alussa näytetään, kuinka miljoonia vuosia sitten Rita Repulsa päihittää Power Rangerit ja on valmiina tuhoamaan maailman. Viimeisillä voimillaan punainen Ranger, eli Zordon, päihittää Repulsan ja asettaa eriväriset avaruuskivet, eli kolikot, odottamaan uusia vaihtoehtoja Rangereiksi. Nykypäivänä viisi nuorta päätyvät eri syistä samaan aikaan kultakaivokselle, jonka seinämästä he löytävät nämä kivet. Jostain syystä kukaan ei ole näitä löytänyt miljoonien vuosien aikana, ottaen huomioon, että se näyttäisi olevan todella helppoa... Joka tapauksessa nuoret huomaavat saavansa niiden kautta outoja voimia ja päättävät kokeilla niitä hyppimällä suuria loikkia jne. Kaivoksesta he löytävät myös avaruusaluksen, jossa Zordon yrittää saada heidät muuntautumaan Power Ranger -pukuihin, jotta he voisivat taistella henkiinherännyttä Repulsaa vastaan. Nuoret eivät kuitenkaan kykene siihen, kunnes vasta elokuvan lopussa, kun tarve oikeasti vaatii. Ei ole mikään suuri juonipaljastus, että kyllä he ne puvut saavat, ottaen huomioon, että kaikissa mainoksissa heillä on ne päällään. Valitettavasti katsojan pitää odottaa puolitoista tuntia sitä hetkeä, kun puvut vihdoin laitetaan päälle. Vasta siinä kohtaa Power Rangers tuntuu lähtevän käyntiin.

Tätä ennen on tuntunut lähinnä siltä, että katsoo teinileffa The Breakfast Clubia (1985), jossa nuorilla on outoja voimia ja he käyvät välillä visiiteillä avaruusaluksessa. Tämä ei tietenkään ole kovin mieleistä, sillä oli tullut katsomaan, kun Power Rangerit mätkivät pahiksia turpaan, eikä tätä tapahdu kuin vasta ihan lopussa. Lopputaistelu on tietenkin todella jättimäinen - Repulsan Goldar-hirviö on todella iso, joten tietysti myös Rangerien pitää koota itselleen suuri taisteluhaarniska pienemmistä zord-dinoroboteista. Sarjan fanit voivat joko kokea elokuvasta suurta riemua, nähdessään vanhat tutut hahmot ja asiat päivitettyinä 2010-luvulle tai inhoavat kaikkea elokuvassa, sillä ne on tehty "väärin". Muuten elokuva on selvästi suunnattu ala-asteikäisille, jotka vasta aloittavat katsomaan supersankarielokuvia ja ovat lähestymässä esiteini-ikää. Heille lopun pikainen toimintarymistely tarjoaa varmaan kaiken tarvittavan, mutta aikuiskatsojille elokuvaa voi olla vaikea katsoa loppuun saakka.

Power Rangers ei ole hyvä elokuva. Eikä se toisaalta ole huonokaan. Kovin ihmeellistä teosta en tietenkään odottanut näkeväni, mutta toivoin, että leffa olisi kaikin puolin viihdyttävä, jolloin sen katsoisi uudestaankin muutamaan otteeseen aina silloin tällöin, kuten esimerkiksi Transformers-elokuvat (2007-). Valitettavasti lopputaistelua lukuunottamatta Power Rangers ei ole edes erityisen viihdyttävä. Alussa kun hahmoja esitellään, leffa tuntuu vielä toimivan, vaikka esittelyt ovatkin enemmän tai vähemmän hätäisiä. Avaruusalukseen asti elokuva on vielä ihan kiva, mutta siinä kohtaa, kun nuoret eivät vain saa pukuja ylleen (mikä vaatii sitä, että he todella olisivat yhteen hiileen puhaltava supertiimi), tarina alkaa laahaamaan. Vaikea sanoa, onko kyse siitä, ettei budjetti ollut tarpeeksi iso, vai mikseivät he voi saada asujaan ja mennä mätkimään pahiksia turpaan. Sitähän katsojat haluaisivat nähdä! Mukaan on tungettu paljon kehnoja vitsejä, jotka eivät valitettavasti naurata. Muutamaa heittoa lukuunottamatta Power Rangers ei ole hauska, vaikka se usein sitä yrittääkin. Se ei oikeastaan saa herätettyä minkäänlaista tunnetta katsojassa, jos ei lasketa puutumista, kun mitään ei tunnu tapahtuvan.

Onneksi lopputaistelu on pääasiassa viihdyttävä. Kun nuoret vihdoin saavat asunsa, fanit voivat riemastua, sillä tuttu tunnuskappale alkaa soimaan ja Rangerit mätkivät Repulsan kivihirviöarmeijaa maan tasalle. Valitettavasti he eivät paljoa vietä aikaa puvuissaan, vaan ottavat zordit käyttöönsä, jotta fanit riemastuisivat jälleen. Välillä tuntuukin siltä, että elokuva yrittää miellyttää kaikkia vasta ihan lopussa, mutta eihän se niin toimi. Leffaa voisi verrata pari vuotta sitten ilmestyneeseen Fantastic Fouriin (2015), jossa vasta lopussa yritetään saada aikaiseksi jotain, mutta kun ensimmäiset puolitoista tuntia ovat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, ei lopulla ole enää niin väliä katsojan silmissä. Loppujen lopuksi Power Rangers on heikko teos. Sen katsoo kyllä kerran, muttei sitä välttämättä tarvitse uudestaan katsoa. Mukana on toimivia kohtia, jolloin elokuva ei ole huono. Siitä kuitenkin puuttuu viihdyttävyysarvo, mitä se todella tarvitsisi. Elokuvasta puuttuvat myös käsien heilutukset, joita Rangerit tekevät valmistautuessaan taisteluun ja joiden aikana kuuluu jokaisella viuhahduksella hölmö äänitehoste. Tämä on Power Rangersin yksi tavaramerkki ja oli sääli, ettei niitä ollut mukana, vaikka kuinka idioottimaisia ne ovatkin.

Elokuvan on ohjannut Dean Israelite, joka on tätä ennen ohjannut elokuvan Project Almanac (2015). Israelite ei valitettavasti tunnu hallitsevan isoa kokonaisuutta, jolloin elokuva kulkee välillä miten sattuu. Käsikirjoittaja John Gatins ei ole tehnyt kovin kummoista työtä dialogin kanssa. Kuvaus on useasti turhan heiluvaa, mutta onneksi myös hyviäkin otoksia on mukana. Leikkaus on ihan sujuvaa. Avaruusaluslavasteet ovat tyylikkäät ja vielä tyylikkäämmät ovat Rangerien uudet puvut, joita näkisi mielellään paljon enemmänkin! Jotkut visuaaliset tehosteet ovat selkeästi parempia kuin toiset. Repulsan digitaalinen Goldar-hirviö ei erityisemmin vakuuta. Ääniefektit ovat toimivia, vaikka aiemmin mainitut viuhahdukset puuttuvatkin. Musiikista vastaa Brian Tyler, joka on tehnyt hyvää työtä säveltäessään eeppistä tunnelmointia mukaan. Välillä katsojana tuntuu siltä, että haluaisi ottaa Power Rangersin musiikit ja siirtää ne johonkin oikeasti eeppiseen sankarileffaan, johon ne sopisivat paremmin. Elokuvassa kuullaan myös esimerkiksi muunneltu versio Ben E. Kingin kappaleesta "Stand by Me".

Yhteenveto: Power Rangers on heikko yritys herättää monille tutut hahmot takaisin henkiin 2010-luvulle. Elokuvan alku on vielä ihan toimiva, kun hahmoja esitellään, mutta sitten se alkaa junnaamaan paikoillaan, kunnes lopputaistelu alkaa. Rangerien puvut tulevat mukaan liian myöhään, eikä niitä näytetä tarpeeksi lopputaistelussakaan. Valitettavasti sarjoista tutut taisteluun valmistumiseen tarvittavat käsien heilutukset hölmöjen ääniefektien kera ovat poissa. Nuorten näyttelijät eivät ole mitä parhaimmat, mutta pääasiassa ihan tarpeeksi toimivat. Tunnetut näyttelijät eivät pääse loistamaan ja Elizabeth Banksin pahisrooli on vain aika kehno. Jotkut jutut ovat ihan viihdyttäviä, mutta kokonaisuus ei ole. Vitsitkään eivät ole erityisen hauskoja, eivätkä tehosteet parhaasta päästä. Ei elokuva huono ole, mutta ei se saavuta tasoa "ihan kiva", vaikka lähelle välillä pääseekin. Leffa on tehty lähinnä ala-asteikäisille, jotka vasta tutustuvat samanlaisiin elokuviin. Sarjan fanit voivat tästä myös jotain riemua kokea, mutta muuten ei tämän takia kannata elokuvateatteriin asti raahautua. Kannattaa odottaa siihen, että Power Rangers ilmestyy joskus Netflixin valikoimaan. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joka viittaa mahdolliseen jatko-osaan. Tavallaan toivon, että jatkoa tulisi, sillä silloin hahmot voisivat olla koko leffan ajan Rangereita, eivätkä vain viimeisen puolen tunnin ajan. Silti kuitenkin toivoisin, että tämä yritys jäisi vain tähän elokuvaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Power Rangers, 2017, Lionsgate, Saban Brands, Saban Entertainment, Temple Hill Entertainment, Walt Disney Studios Motion Picture

Arvostelu: Hell or High Water (2016)

HELL OR HIGH WATER (2016)

Ohjaus: David Mackenzie
Pääosissa: Chris Pine, Ben Foster, Jeff Bridges ja Gil Birmingham
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullutkaan Hell or High Waterista, ennen kuin Oscar-ehdokkaat julkistettiin. Elokuva oli ehdolla leikkauksesta, alkuperäisestä käsikirjoituksesta, miessivuosasta ja jopa parhaan elokuvan tittelistä. Hell or High Water ei saanut Suomessa teatterilevitystä lainkaan, joten sitä ei myöskään mainostettu ollenkaan. Ei siis mikään ihme, etten ollut siitä tietoinen. Kiinnostuin leffan näyttelijöistä ja toivoin, että se saisi ensi-iltansa juuri ennen Oscar-gaalaa, jotta kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat näkisi ennen voittajan valintaa. Näin ei kuitenkaan käynyt ja luin, että leffa tulisi vain myyntiin ja vuokralle. Päätinkin heti vuokrata elokuvan, kun oli mahdollista. Kävelin vanhaan kunnon Makuuniin - josta vuokrasin myös Storksin (Haikarat - 2016) - ja katsoin elokuvan, toivoen, että se olisi mainio.

Kaksi veljestä ryöstävät pieniä pankkeja Texasissa. Kaksi poliisia yrittävät selvittää, mistä on kyse ja napata rosvot.

Howardin veljeksiä, eli Tobya ja Tanneria näyttelevät Chris Pine ja Ben Foster. Pine on mielestäni mainio näyttelijä (vaikka hänellä onkin heikompia rooleja ollut) ja näyttää tässä todella osaavansa, jos niin haluaa. Toby on veljeksistä järkevämpi ja rauhallisempi. Hän ei ole erityisen innoissaan ryöstelystä ja meneekin parissa kohtauksessa lukkoon, kun ei oikein tiedä, mitä tehdä. Toby kuitenkin osoittaa olevansa vaarallinen, jos niin haluaa. Tanner taas on rauhattomampi ja täpinöissään varastelusta. Hän on aiemmin ollut vankilassa, eikä mikään ihme, sillä hänen käytöksensä on useasti törkeää. Tanneria ei myöskään pelota tappaa joku, jos sellaiseen tulee pakottava tilanne. En aiemmin ole erityisesti pitänyt Ben Fosterista, vaikka hänellä onkin pari hyvää suoritusta ollutkin, mutta tässä hän oli todella hyvä koko leffan läpi ja sopi loistavasti rooliinsa.
     Veljeksiä jahtaavia poliiseja, eli Marcus Hamiltonia ja Alberto Parkeria esittävät Jeff Bridges ja Gil Birmingham. Marcus on jo vanha, joten häntä odottaa eläkkeelle lähtö, mistä hän ei tunnu olevan innoissaan. Marcus haluaisi mieluummin tehdä hommia kuolemaansa asti. Hän toimii rauhallisesti, mutta erittäin tarkasti, jolloin hänen toimintansa on uskottavaa katsojalle. Uskottavuutta lisää myös veteraaninäyttelijä Bridgesin erittäin hyvä roolisuoritus. Hän ottaa roolin haltuunsa aivan täysin ja on vaikea kuvitella ketään muuta osaan, sillä hän myös näyttää siltä, millaiseksi hahmon kuvittelisi kuulemansa perusteella. Marcuksen työpari Alberto ei ole erityisen suuressa roolissa, vaikka pyöriikin mukana kaiken aikaa. Hahmoon ei saa erityisemmin kontaktia katsojana, vaikka onkin hauska seurata, kuinka Alberto ja Marcus naljailevat toisilleen taustoistaan, Marcuksen ollessa kuin mikäkin valkoinen cowboy ja Alberton ollessa osittain meksikolaisena kuin mikäkin intiaani.

Ei ole suuri ihme, että Hell or High Water oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Oscar-ehdokkaat/voittajat valitseva Yhdysvaltain elokuva-akatemia koostuu yleisellä tiedolla vanhemmista henkilöistä, jotka varmasti pitävät enemmän 1900-luvulla ilmestyneistä elokuvista kuin suurimmasta osasta nykyteoksista. Heihin on siis varmasti vedonnut Hell or High Waterin kaltainen filmi, joka muistuttaa vahvasti "vanhoista hyvistä ajoista". Elokuva on rauhallisesti eteenpäin kulkeva, hahmovetoinen draamaelokuva, joka sisältää realistista tunnetta ja toimintaa. Se on nykypäivän westernteos, jossa rosvojen naamat peittävät huivit on korvattu kommandopipoilla, hevosvaunut pakoautoilla, sheriffit poliiseilla, majatalot motelleilla,  ja pubit... no ne pysyvät pubeina, mutta muuten. Vaikka Marcuksen ja Alberton heitot ovatkin lähinnä vitsejä, katsojana voi helposti nähdä, kuinka sheriffi ja intiaani tekevät yhteistyötä napatakseen rosvot. Ryöstelyssä on myös oikea ajatus takana, jolloin varkaiden motiivit ymmärtää. Ryöstelyn syissä viitataan vahvasti siihen tosiasiaan, ettei yhteiskunta oikeasti tarjoa kaikille tarpeeksi varaa elämiseen. Vaikka tavallaan haluaisi nähdä, kuinka poliisit saavat varkaat kiinni, katsojana kiehtoo nähdä varkaat voittajina, jotka onnistuvat hommassaan. Elokuvassa on vaikea päättää puolta, mikä on hienoa. Monet länkkäreiden ystävät löytävät leffasta varmasti suurta riemua, kuten monet muutkin 1900-luvun toisella puolikkaalla varttuneet henkilöt. Vaikka näenkin Hell or High Waterin hienoudet, ei elokuva kuitenkaan pysty koskettamaan minua tarpeeksi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten pitäisi elokuvasta. Hell or High Water on mainio elokuva. Oikeasti. Se on erittäin lähellä ollakseen todella hyvä elokuva. Valitettavasti siitä kuitenkin puuttuu tunnetta, joka saisi sen nostettua korkeammalle tasolle. Vaikka pidinkin veljeksistä hahmoina ja syy ryöstelylle oli selvä, leffan tunteet eivät kyenneet tunkeutumaan ulos television ruudusta, tarttumaan minusta väkevästi kiinni ja imaisemaan minua mukaansa. Elokuvassa kerrotaan, että veljesten äiti on kuollut, mutta tämä ei herätä mitään tunteita. Ei kertaakaan koko leffan aikana. Ja ottaen huomioon, että siitä seurasi tapahtumaketju, joka johti ryöstelyyn, kuuluisi kuoleman saada katsojassa jotain aikaiseksi. Elokuvassa on myös joitain hieman liian hitaita kohtia, joissa tarina ei tunnu etenevän. Onneksi mukana on paljon hyviä asioita. Hell or High Waterista löytyy huumoria - ei sellaista jolle nauraisi niin, että mahaan sattuu, mutta hassuja kohtia kuitenkin - sekä yksinkertaisen näyttävää toimintaa. Kuten jo sanoin, elokuva on niin lähellä ollakseen todella hyvä, että ihan pahaa tekee, kun en voi kutsua sitä todella hyväksi.

Elokuvan on ohjannut minulle tuntematon nimi David Mackenzie, joka tekee mainiota työtä, jolloin herää mielenkiinto tutustua hänen muuhun tuotantoonsa. Mackenzie on selvästi kiinnostunut tekemään elokuvia, kuten niitä tehtiin vuosikymmeniä sitten, mikä on mielestäni hienoa. Sellaisia tekijöitä tarvitaan. Leffan on käsikirjoittanut Taylor Sheridan, joka on tehnyt erittäin hyvää työtä etenkin repliikkien kanssa. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa olisi voitu tehdä pientä tiivistämistä. Elokuvan maailma on saatu onnistuneesti luotua muistuttamaan westerniä, vaikka koko juttu tapahtuukin nykyaikana. Musiikin ovat säveltäneet Nick Cave ja Warren Ellis. Heidän työnsä toimii hyvin leffan aikana.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla ovat pätkät "Enemies Forever: The Characters of Hell or High Water", "Damaged Heroes: The Performances of Hell or High Water" ja "Visualizing the Heart of America", jotka kertovat elokuvan hahmoista ja niiden näyttelijöistä, sekä leffan maailman luomisesta. Mukana on myös puolituntinen "Filmmaker Q&A", jossa haastatellaan elokuvan ohjaajaa ja näyttelijöitä. Yhteensä katsottavaa on viideksi vartiksi.

Yhteenveto: Hell or High Water on lähellä ollakseen todella hyvä elokuva, mutta kun se ei erityisemmin pysty koskettamaan katsojaa, jää se vain tasolle hyvä. Leffa on kuin nykyajan western, jossa monet lännenelokuvista tutut asiat on siirretty nykyaikaan, mikä toimii. Elokuvassa on muutenkin vanhan ajan henkeä, mikä varmasti vetoaa moniin aikuiskatsojiin. Vaikka rauhallinen tunnelma onkin hienoa, mukana on joitain liian hitaita kohtia, joissa juttu ei tunnu liikkuvan eteenpäin. Näyttelijätyö on erittäin mainiota läpi elokuvan ja näyttelijöille kirjoitetut repliikit ovat hyviä. Ohjaaja Mackenzie vaikuttaa ohjaajalta, joka tekee samanlaisia elokuvia kuin mitä vuosikymmeniä sitten tehtiin, minkälaisia ohjaajia nykymaailma tarvitseekin. Jos pidät westerneistä, niin kannattaa vilkaista Hell or High Water. Myös hahmovetoisista, raskaista draamateoksista pitävät voivat nauttia tästä. Nuorisolle tätä ei ole tehty, eivätkä monet nuoret välttämättä ymmärrä, mikä siinä on hienoa. On sääli, että leffa ei kykene oikeastaan herättämään tunteita, sillä Hell or High Waterilla on niin suurta potentiaalia olla todella mainio. Joskus muutamien vuosien päästä täytyy katsoa tämä elokuva uudestaan, jos se vihdoin saavuttaisi mielestäni korkeamman tason.

Kirjoittanut: Joonatan, 26.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Hell or High Water, 2016, Film 44, LBI Productions, OddLot Entertainment, Sidney Kimmel Entertainment