Arvostelu: Hobitti - Odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey - 2012)

HOBITTI - ODOTTAMATON MATKA

THE HOBBIT: AN UNEXPECTED JOURNEY

Ohjaus: Peter Jackson
Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Ken Stott, Graham McTavish, William Kircher, James Nesbitt, Stephen Hunter, Dean O'Gorman, Aidan Turner, John Callen, Peter Hableton, Jed Brophy, Mark Hadlow, Adam Brown, Manu Bennett, Hugo Weaving, Cate Blanchett, Christopher Lee, Sylvester McCoy, Barry Humphries, Andy Serkis, Ian Holm ja Elijah Wood
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia / Extended Edition: 3 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12

J.R.R. Tolkienin kirjoittamat teokset "Hobitti" ("The Hobbit" - 1937) ja "Taru sormusten herrasta" -trilogia ("The Lord of the Rings" - 1954-1955) ovat koskettaneet monia ympäri maailman ja muuttuneet fantasiaklassikoiksi. 1900-luvulla kirjoista tehtiin elokuvia animaatiomuodossa The Hobbit (1977), Taru sormusten herrasta (The Lord of the Rings - 1978) ja The Return of the King (1980), mutta kaikkein tunnetuin elokuvaversio on kuitenkin Peter Jacksonin ohjaama Taru sormusten herrasta -trilogia (2001-2003), joka on yksi ylistetyimmistä elokuvasarjoista koskaan. Leffat olivat suuria kassamagneetteja ja voittivat yhteensä seitsemäntoista Oscaria, sekä monia muita palkintoja. Itse näin Taru sormusten herrasta -elokuvat jo ennen koulun aloittamista ja ne ovat todella tärkeä osa elämääni. Minulle luettiin lapsena myös kirjat, mutta itselleni elokuvat tekivät paljon suuremman vaikutuksen. Kun kuulin, että myös "Hobitti" -kirjasta tulisi filmatisointi, olin todella innoissani. Aluksi ohjaajan paikan otti Guillermo del Toro, mutta kun tuotanto viivästyi, hän luopui lopulta paikastaan, jolloin Peter Jackson palasi sarjan pariin ohjaajana. Aluksi oli tarkoituksena, että elokuvia tehtäisiin kaksi, mutta puoli vuotta ennen ensimmäisen osan ensi-iltaa ilmoitettiin, että leffoja tulisikin kolme kappaletta, jolloin kyseessä olisi Hobitti -trilogia. Monia tämä ärsytti, sillä kirja ei ole kovin pitkä ja monia pelotti, että tarinaa venytettäisiin liikaa. Itse olin innoissani, sillä sehän tarkoitti, että pääsisin käymään yhden kerran lisää sarjan maailmassa. Trilogian ensimmäinen osa The Hobbit: An Unexpected Journey, eli suomalaisittain Hobitti: Odottamaton matka ilmestyi joulukuussa 2012. Ensi-iltaan en mennyt, mutta menin kuitenkin katsomaan elokuvan viikko ilmestymisen jälkeen. Valmistautumisena luin kirjan pitkästä aikaa uudestaan. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan Blu-raylta. Alkuvuodesta 2017 päätimme tyttöystäväni kanssa katsoa Hobitti-trilogian maratoonina ja kun olin viime vuonna kirjoittanut arviot Taru sormusten herrasta -trilogian elokuville, päätin tehdä saman myös Hobitille.

60 vuotta ennen Taru sormusten herrasta -trilogian tapahtumia hobitti Bilbo Reppuli lähtee kolmentoista kääpiön ja velho Gandalfin kanssa vaaralliselle retkelle Keski-maan halki Yksinäiselle vuorelle. Se oli aikoinaan kääpiöiden valtakunta Erebor, mutta nykyään siellä asustaa paha lohikäärme Smaug. Kääpiöiden aikomuksena on vallata Erebor takaisin itselleen ja surmata lohikäärme.

Bilbo Reppulia näyttelee Martin Freeman, joka on nappivalinta rooliin. On vaikea kuvitella ketään, joka suoriutuisi nuoren Bilbon osasta yhtä hienosti. Freemanin ilmeet ovat täynnä tunteita ja hänen esiintymisensä näyttää todella tarkkaan mietityltä, mutta silti niin luonnolliselta ja sujuvalta. Hobittina Bilbo on kiinnostunut vain kotonaan oleilusta, kirjojen lukemisesta nojatuolissaan ja hyvästä ruoasta. Hän ei ole yhtään innoissaan lähtemään minnekään seikkailemaan. Kuitenkin hän tajuaa lopulta, että maailmalla on hänelle enemmän tarjottavaa, joten hän päättää jättää turvallisen kotinsa Repunpään taakseen ja matkata yhdessä kääpiöiden kanssa. Elokuvan aikana Bilbo alkaa kasata rohkeuttaan ja pääsee todistamaan kääpiöille, ettei ole vain turha taakka, vaan että hänestä on oikeasti hyötyäkin. Kääpiöt tarvitsevat Bilbon tiedustelijamaiseksi voroksi, sillä hobitit voivat liikkua huomaamattomasti pienen kokonsa takia.
     Ian McKellen tekee paluun vanhan viisaan Gandalf Harmaa -velhon rooliin. McKellen on jälleen erinomainen roolissaan ja on pakko ihailla hänen roolityötään, hänen joutuessa pääasiassa näyttelemään yksin, sillä hahmo piti saada erikokoiseksi kuin lyhyet kääpiöt ja hobitti. Gandalf on rento, mutta samalla myös tiukka hahmo. Vaikka hän vaikuttaa harmittomalta, hän osaa olla myös vaarallinen, jos niin haluaa. Omasta mielestäni Gandalf on täydellinen esimerkki velhohahmosta harmaassa kaavussaan, suipossa hatussaan ja pitkässä parrassaan.
     Kääpiöitä johtaa Richard Armitagen näyttelemä Thorin Tammikilpi, jonka kohtalona on nousta Yksinäisen vuoren kuninkaaksi, sillä hän on edellisen kuninkaan pojanpoika. Thorin on viisas johtaja, joka on joutunut elämään kauan matkalaisena. Hänen luja tahtonsa voittaa lohikäärme välittyy hienosti katsojalle. Thorinin on vaikea luottaa keneenkään, eikä hän erityisemmin välitä Bilbosta ja kokee hänet lähinnä ylimääräisenä tyyppinä, jonka ei kuuluisi kulkea heidän mukanaan. Armitagesta löytyy oikeaa johtajaluonnetta ja arvokkuutta hahmoon.

Kuten arvata saattaa, kun elokuva sisältää kolmen päähenkilön lisäksi kaksitoista muuta isoissa rooleissa olevia hahmoja, ei muille kahdelletoista kääpiölle riitä tarpeeksi ruutuaikaa, jotta jokainen jäisi katsojan mieleen ja erottuisi tarpeeksi isosta joukosta. Lähes jokaiselle on kuitenkin annettu joitain yksityiskohtia, jotta heidät voi erottaa toisistaan. Balin (Ken Stott) on selvästi porukan vanhin ja viisain. Dwalin (Graham McTavish) on voimakas soturi. Vaaleahiuksinen Fili (Dean O'Gorman) ja tummahiuksinen Kili (Aidan Turner) ovat nuoret veljekset täynnä tarmoa. Dori (Mark Hadlow) ei vaikuta taistelijalta tarjotessaan lempeästi Gandalfille teetä. Norilla (Jed Brophy) on jännä tähdenmuotoinen kampaus. Nuori Ori (Adam Brown) käyttää aseenaan ritsaa. Oinilla (John Callen) on kuulo-ongelma ja hän käyttääkin koko ajan kuulotorvea. Gloin (Peter Hambleton) ei paljoa tee, mutta fanit tietävät hänen olevan Taru sormusten herrasta -trilogian Gimli-hahmon isä. Bifurilla (William Kircher) on pieni kirves päässään ja hän puhuu vain kääpiökieltä. Bofur (James Nesbitt) taas puhuu paljon ja käyttää erikoista hattua. Bombur (Stephen Hunter) on pullukka, joka syö paljon. Nimet jäävät mieleen, kun leffan on katsonut tarpeeksi usein, mutta muuten hahmot muistaa lähinnä vain pienten eroavaisuuksien kautta. Gloin ja Nori jäävät todella selkeästi taka-alalle, eivätkä oikeastaan tee mitään. Toisaalta taas kääpiöt voi nähdä yhtenä tiiminä, eikä yksittäisinä hahmoina. Tiiminä hahmot muodostuvat katsojalle tärkeiksi, kun taas yksittäisinä he jäävät enemmän tai vähemmän etäisiksi.
     Yhtenä pahiksena elokuvassa nähdään Thorinin vanha vihollinen, kalpea örkki Azog Turmelija (Manu Bennett), jonka toisen käden tilalla on eri aseita. Azog vihaa kääpiöitä ja jahtaakin Thorinin joukkoa koko leffan ajan. Azog on ihan toimiva vastus elokuvaan, muttei kovin erityinen. Hahmo ei ole kovin karmiva, vaan näyttää välillä koomiselta, vaikka hän näyttääkin häijyjä ilmeitä.
     Taru sormusten herrasta -trilogiasta tutut haltiat Elrond (Hugo Weaving) ja Galadriel (Cate Blanchett), sekä velho Saruman Valkoinen (Christopher Lee) tekevät myös paluun, mutta eivät ole kovin isossa osassa. Kirjan mukaisesti Elrond auttaa kääpiöitä, mutta Galadriel ja Saruman ovat lisätty mukaan vain, jotta Hobitti -trilogia saataisiin yhdistettyä Taruun sormusten herrasta vielä selkeämmin. Tämä on kuitenkin toimiva ratkaisu ja on hienoa nähdä lisää tuttuja naamoja edes hetken aikaa.
     Uutena hahmona esitellään velho Radagast Ruskea, jota esittää Sylvester McCoy. Radagast elää metsän keskellä pienessä mökissä ja huolehtii metsän eläimistä. Hän kulkee paikasta toiseen reellä, jota vetävät suuret Rhosgobelin jänikset. Aluksi Radagast tuntuu tahattoman koomiselta, mutta onneksi hän on muuten ihan toimiva lisäys. Muistan, kun näin elokuvan ensimmäistä kertaa ja jänikset ilmestyivät ruudulle, mikä sai minut kohottamaan kulmiani ja miettimään, että mitäs ihmettä? McCoy on mainio kummallisena velhona.
     Azogin lisäksi yksi pahis on vuoristossa elävä hiisikuningas (Barry Humphries), joka on paljon suurempi kuin muut hiidet, jotka ovat hänen alamaisiaan. Hiisikuningas ei ole vain tahattoman koominen, vaan häntä ei vain voi ottaa tosissaan. Hahmo näyttää hölmöltä, eikä ole koskaan uhkaava, vaikka aikookin kiduttaa kääpiöitä, heidän päätyessään hänen valtakuntaansa.
     Elokuvassa nähdään vanhana tuttuna myös Andy Serkisin esittämä Klonkku-olento, joka on suosikkini kaikista J.R.R. Tolkienin luomista hahmoista. Klonkku asustelee samassa vuoristossa kuin hiidet ja hänellä on oma lampi, joka toimii hänen kotinaan. Klonkku on riutunut olento, joka omistaa mystisen, näkymättömäksi tekevän kultasormuksen, joka tulee olemaan myöhemmin erittäin tärkeässä osassa. Klonkku on edelleen aivan mahtava tapaus ja kohtaus, jossa Bilbo kohtaa hänet, on ehdottomasti elokuvan paras! Kukaan ei voisi olla parempi Klonkku kuin Serkis, joka antaa kaikkensa roolia varten.

Hobitti - Odottamaton matka alkaa prologilla, jossa kerrotaan, kuinka kääpiöiden elämä Yksinäisellä vuorella kukoisti, millaisia rikkauksia heillä oli ja miten lohikäärme Smaug saapui valtaamaan Ereborin itselleen ja tappamaan kääpiöt, sekä lähellä olevan Laakson kaupungin asukkaat. Smaugia ei näytetä kuin varjona ja siluettina, minkä lisäksi hän vilahtaa pari kertaa nopeasti ruudulla. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä on parempi, että hänen selkeä näyttämisensä jää seuraaviin osiin, jolloin katsojilla on varmasti jotain odotettavaa. Prologin kertojaäänenä toimii vanha Bilbo (Ian Holm), minkä lisäksi myös Taru sormusten herrasta päähenkilö Frodo Reppuli (Elijah Wood) nähdään lyhyesti. Tällä tavoin saadaan hienosti yhdistettyä kahden trilogian tarinat. Elokuvassa viitataan tuleviin tapahtumiin ja käydään keskustelua pahan Sauronin paluusta. Muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että leffa keskittyy liikaa seuraavan tarinan lämmittelemiseen, eikä tämän tarinan eteenpäin viemiseen, mutta onneksi suurimmaksi osaksi elokuva keskittyy olennaiseen. On kuitenkin hienoa, että lämmittelyä tehdään. Jos on nähnyt Taru sormusten herrasta -trilogian, viittauksia on kiva huomata, mutta jos ne ovat jääneet väliin, useat viittaukset menevät varmasti ohi.

Prologin jälkeen alkuosuus käytetään lähinnä hahmojen esittelyyn. Gandalf on vanha tuttu, joten häntä ei erityisemmin esitellä. Sen sijaan nuoren Bilbon näkemys maailmasta tuodaan hienosti esille. Jokaista kääpiötä ei alussa voi esitellä täysin kunnolla, sillä silloin alku venyisi itsessään moneen tuntiin. Jokaisesta annetaan pieni maistiainen ja kerrotaan, mikä heidän suunnitelmanaan on. Alku imaisee katsojan välittömästi mukaansa mielenkiintoisuutensa takia, minkä vuoksi alku tuntuu kulkevan todella nopeasti. Joitain hieman jumittavia kohtia löytyy, mutta pääasiassa elokuva on rytmitetty mainiosti ja kolmen tunnin teokseksi se tuntuu kulkevan sujuvalla temmolla. Esittelyjen jälkeen päästäänkin itse matkaan, eikä aikaakaan kun kohdataan jo ensimmäisiä vaaroja. Azogin johtamat örkit vaanivat hahmoja vähän väliä, mutta heidän lisäkseen vastaan osuu esimerkiksi kolme tyhmää peikkoa (Mark Hadlow, Peter Hambleton ja William Kircher), jotka aikovat syödä kääpiöt. Tässä kohtaa Bilbo pääsee ensimmäisen kerran näyttämään hyödyllisyytensä. Jännittäviä kohtia on elokuvassa useita ja toimintaa on aika sopiva määrä. Vain yliampuva kivijättiläisten taistelu vuorilla tuntuu turhalta ja sen voisi helposti poistaa elokuvasta. Välillä taisteluista rauhoitutaan ja Elrondin luona käyminen onkin hyvä rentoutumishetki, jolloin kerätään voimia matkan jatkamista varten. Kivijättiläisten lisäksi myös hiisien valtakunnassa nähtävä takaa-ajo muuttuu paikoitellen yliampuvaksi sekä koomiseksi, mutta sen viihdyttävyys antaa hölmöyden anteeksi. Perheen pienimmille elokuva ei sovi, sillä vaikka taistelukohtaukset eivät erityisemmin sisällä verta, niissä on silti mukana irtoraajoja ja rajuja tilanteita. Hiisien valtakuntakohtauksesta saisi todella karun juomapelin, eli aina kun joku kuolee, niin pitää ottaa huikka. Itse laskin, että yli kaksisataa hiittä heittää veivinsä, joten aikamoisen huppelin saa kyllä aikaiseksi.

Elokuva on selkeästi vain aloitus sarjalle, jossa hahmot ja lähtökohta esitellään, mutta tarina jätetään selkeästi kesken. Tällaisenaan Odottamaton matka on kuitenkin todella hyvä aloitus ja erinomaisen viihdyttävä seikkailuelokuva. Se ei ole yhtä upea ja täydellinen kuin Taru sormusten herrasta -trilogian osat, mutta eipä alkuperäinen tarina muutenkaan ole yhtä hieno. Vaikka mukana on mahtipontisia hetkiä, ei elokuva tavoittele liiallista eeppisyyttä, vaan pysyy pääasiassa puhtaana seikkailutarinana, mistä pidän erittäin paljon. Tunnelma on todella hyvä ja on äärimmäisen hienoa päästä takaisin Keski-maahan. Tämä onkin hienointa koko elokuvassa, sillä sen lisäksi, että on fanina hienoa päästä takaisin tuttuun maailmaan, elokuvasta huokuu, että tekijätkin ovat onnessaan, kun ovat päässeet jatkamaan aloittamaansa saagaa. Kuten jo sanoin, Bilbon ja Klonkun kohtaaminen on ehdottomasti leffan paras kohtaus, mikä johtuu siihen annetusta upeasta tunnelatauksesta. Tämähän on tietenkin se kohtaus, missä näytetään, kuinka Bilbo sai käsiinsä Valtasormuksen (elokuvassa kerrotaan myös, kuinka Bilbo sai Piikki-miekan, joka siirtyy myöhemmin Frodolle). Kohtaus on todella jännittävä, vaikka Taru sormusten herrasta nähneenä tietää, miten siinä käy. Elokuvassa on myös huumoria mukana paljon, mikä syntyy lähinnä kääpiöiden hölmöilystä. Jotkut vitsit ovat mahtavia, mutta toiset taas myötähäpeällisen huonoja. Takaumilla luodaan traagisuutta kääpiöiden menneisyyteen ja katsojana saa paremman käsityksen, miksi he todella haluavat kotinsa takaisin. Mukana on myös kauniita kohtia, joko tunnelmansa tai maisemiensa takia. Pariin otteeseen tilanteet ratkeavat turhan helposti ja eräässäkin vaikeassa tilanteessa paikalle saapuvat Keski-maan parhaimmat deus ex machina -hahmot, eli jättimäiset kotkat. Hölmöyksistään huolimatta lopputuloksena on todella hyvä seikkailuelokuva, joka aloittaa sarjan hienosti ja saa katsojan haluamaan lisää.

Odottamattomassa matkassa käydään Taru sormusten herrasta - trilogiasta tutuissa paikoissa, kuten hobittien asuttamassa Konnussa, vartiotornin raunioissa Viimapäällä ja haltioiden kaupunki Rivendellissa. Vihreä Hobittila on sama kodikas paikka, jollaisena se on totuttu näkemään ja Rivendell on erittäin kaunis lokaatio. Myös kääpiöiden asuttama vuorikaivos Moria näytetään nopeasti takaumassa. Uusia paikkoja ovat hiisien valtakunta ja Erebor, joka tosin esitellään vain lyhyesti prologissa. Erebor on massiivinen ja hieno valtakunta. Hiisien valtakuntakin sijaitsee vuoren sisällä, mutta se ei ole samalla lailla arvokas paikka. Vuoren tunneleihin on rakennettu puusta käytäviä ja rakennelmia, joissa hiidet asustavat. Radagastin mökki on hassun näköinen kyhäelmä, joka sopii täydellisesti metsän keskelle. Elokuvassa käydään myös kääntymässä karmivassa vanhassa Dol Guldurin linnakkeessa, jossa asustaa pahuutta huokuva Noita...

Ohjauksesta tosiaan vastaa Peter Jackson, mikä on mielestäni paras päätös, sillä hän aloitti Tolkienin teosten filmatisoinnit ja hän on se, jonka kuuluu jatkaa niitä. Jacksonin visio on todella vahva ja elokuvasta huokuu se, että Keski-Maan tarinat ja maailma ovat hänelle tärkeitä, ja hän todella elää projektissaan. Jacksonin voi myös bongata esittävän pakenevaa kääpiötä prologissa. Guillermo del Toro on mielestäni hyvä ohjaaja ja etenkin hänen fantasiateoksensa Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006) on aivan mielettömän hieno. Silti hänen tyylinsä ei mielestäni kuitenkaan sopisi täysin sarjaan. Del Toro pysyi kuitenkin käsikirjoittajana yhdessä Peter Jacksonin, Philippa Boyensin ja Fran Walshin kanssa. Boyens ja Walsh kirjoittivat Jacksonin kanssa myös Taru sormusten herrasta, ja mielestäni on äärettömän hienoa, että tekijät ovat pysyneet samoina. Monet kritisoivat sitä, että Odottamattomaan matkaan on lisätty paljon asioita, jotka eivät olleet kirjoissa. Itse taas koen lisäykset (sekä muutokset) tarpeellisina, sillä niillä kaksi trilogiaa yhdistetään toisiinsa ja samalla selitetään esimerkiksi, minne Gandalf aina välillä katoilee, mitä ei "Hobitti" -kirjassa selitellä. Radagast on hyvä lisäys tarinaan, kun taas kirjassa nopeasti mainitut kivijättiläiset olisi voinut jättää pois pitkittämästä elokuvaa. Monien mielestä leffa on tosiaan liian pitkä verrattuna kirjaan, mutta he eivät ota huomioon, että kirja kulkee todella nopealla temmolla eteenpäin ja tuntuu kiirehtivän kaiken aikaa. Monet voivat vihata minua tämän jälkeen, mutta omasta mielestäni Tolkienin kirjassa on huono rytmitys, eikä se ole kokonaisuutena kovin kummoinen. Tarina ei ikinä mahtuisi yhteen elokuvaan tai muuten leffakin kiirehtisi. Jos kirja olisi muutettu täysin suoraan elokuvaksi, ei se olisi koskaan onnistunut.

Odottamaton matka on kuvattu erinomaisesti. Etenkin laajat maisemakuvat ovat todella näyttäviä. Kuva ei heilu, vaan liikkuu tasaisesti, mistä minä pidän paljon. Leikkaus on taidokkaasti toteutettu. Lavasteet ovat upeita, minkä lisäksi puvustukset ja maskeeraukset ovat huikeasti tehtyjä. Maailman visuaalinen suunnittelu on tehty erittäin tarkasti. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa hienoja. Motion capture -tekniikalla toteutettu Klonkku näyttää upealta, mutta hiisikuningas näyttää hieman liian digitaaliselta, kuten myös Azog. Olisi ollut parempi, jos Azog olisi toteutettu täysin maskeerausten ja puvustuksen kautta. Kokoerot normaalipituisten ihmisten, haltioiden ja örkkien sekä lyhyempien kääpiöiden ja hobittien välillä ovat upeasti toteutettuja. Elokuva saa todella uskomaan, että näitä eripituisia hahmoja on oikeasti olemassa. Kuvanmuokkauksessa on päädytty erikoiseen ratkaisuun, eli joissain kohdissa kaikki tuntuu ihan pienesti hohtavan - etenkin prologissa, millä tosin on tarkoitettu painottaa, että kyseessä on tarinan intro. Äänitehosteet ovat huikeita. Musiikin sävellyksestä vastaa Tarun sormusten herrasta tapaan Howard Shore, joka on tehnyt todella mainiota työtä sävellysten kanssa. Elokuvassa myös lauletaan muutamaan otteeseen ja lopputeksteissä kuullaan Neil Finnin laulama "Song of the Lonely Mountain".

Elokuvasta on olemassa pidennetty Extended Edition -versio, joka sisältää ihan pienesti muutettuja, pidennettyjä, sekä kokonaan uusia kohtauksia vähän yli kymmenen minuutin edestä. Valitettavasti toisin kuin Taru sormusten herrasta -trilogian kanssa, tämän lisätyissä pätkissä ei ole paljoa, mikä parantaisi kokonaisuutta, vaan mukaan on jopa pistetty typeryyksiä, jotka tekevät pidennetystä versiosta hieman teatteriversiota heikomman.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Kuva on todella terävä, mikä tekee katselukokemuksesta entistäkin hienomman. Lisämateriaalina Extended Edition Blu-ray -julkaisussa ovat elokuvan teosta ja Keski-Maa -saagan jatkamisesta kertovat "The Appendices Part 7: A Long Expected Journey (The Chronicles of The Hobbit - Part 1)" ja "The Appendices Part 8: Return to Middle-earth", jotka sisältävät katsottavaa lähes kymmeneksi tunniksi. Samalla levyllä kuin itse elokuva on, tulee myös mukana lyhyt pätkä "New Zealand: Home of Middle-earth", jossa esitellään sarjan kuvauspaikkoja Uudessa-Seelannissa.

Yhteenveto: Hobitti - Odottamaton matka on todella hyvä paluu Keski-Maahan, vaikkei pääse lähellekään Taru sormusten herrasta -trilogian täydellisyyttä. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja leffa imaisee mukaansa heti alussa, jolloin kolmetuntinen teos tuntuu paljon lyhyemmältä. Elokuva on selkeä aloitus tarinalle ja toimiikin pääasiassa hahmojen esittelynä. Kaikki kääpiöt eivät saa kovin paljoa ruutuaikaa ja leffa keskittyykin kääpiöistä pääasiassa Thoriniin. Martin Freeman on loistovalinta pääosaan Bilboksi ja hänen kehityksensä on loistavasti kirjoitettu. On hienoa nähdä tuttujen hahmojen palaavan, etenkin Klonkun, joka pysyy suosikkinani. Joitain todella hölmöjä kohtia löytyy, mutta muuten Odottamaton matka toimii mielestäni erittäin hyvin. Toimintaa ja rauhallisia kohtauksia löytyy sopivasti tasoitettuna, minkä lisäksi mukana on myös huumoria. Jännitystä löytyy, vaikkakin jotkut kohdat ratkeavat tosin hieman liian helposti. Visuaalinen ilme on hieno, vaikka jotkut jutut näyttävätkin liian digitaalisilta. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat täydellisesti toteutettuja. Hienointa koko elokuvassa on tunnelataus, kun sekä fanit että tekijät pääsevät takaisin rakkaaseen maailmaan. Viittauksia tehdään tulevia tapahtumia varten, jotka tuntuvat paikoitellen olevan hieman liian keskiössä, mutta onneksi pääasiassa leffa keskittyy omaan seikkailuunsa. Elokuva jätetään kesken ja se saa katsojan haluamaan lisää. Jos pidät Taru sormusten herrasta -trilogiasta, katso myös Hobitti - Odottamaton matka. Se ei ole yhtä hieno, mutta se on kuitenkin erittäin mainio ja viihdyttävä seikkailuelokuva. Jos olet fanaattinen "Hobitti"-kirjan fani, jätä tämä väliin, sillä muutokset ovat varmasti liikaa sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.2.2017 - Päivitetty 19.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
The Hobbit: An Unexpected Journey, 2012, New Line Cinema, Metro-Goldwyn-Mayer, WingNut Films

Arvostelu: The Emoji Movie / Emoji-elokuva (2017)

THE EMOJI MOVIE (2017)

EMOJI-ELOKUVA

Ohjaus: Tony Leondis
Pääosissa: T. J. Miller, James Corden, Anna Faris, Maya Rudolph, Steven Wright, Jennifer Coolidge, Patrick Stewart, Jake T. Austin ja Sofia Vergara
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

Emojit ovat hymiöitä sun muita pieniä piirroskuvia, joita ihmiset lähettelevät puhelimillaan toisilleen ilmaistakseen tunteitaan. Ja nyt niistä on tehty elokuva. The Emoji Movie tai siis Emoji-elokuva. Vaikea sanoa, pitäisikö 😢 vai 😃... Noh, onhan sitä aiemmin tehty elokuva mm. leluista, jotka ovat elossa, kun niiden omistaja ei ole paikalla ja filmi autoista, joilla on silmät ja suut. Jopa tunteista on tehty yhdessä animaatiossa eläviä olentoja ja lopputuloksena oli mestariteos, niin miksei hymiöistäkin voisi tehdä leffoja? Joku voisi väittää, että nuo kolme edellistä toimivat, sillä leluja ja autoja on ollut jo vuosikausia, minkä lisäksi tunteita on koettu niinku, öh, aina, mutta emojit ovat vasta muutamia vuosia vanha juttu, joten ei niistä voi elokuvaa tehdä. Au contraire hyvä ystäväni! Emojithan juontavat juurensa joitakin vuosia taaksepäin aina muinaiseen Egyptiin, jossa jengi kirjoitti toisilleen tarinoita käyttämällä juurikin näitä hassun hauskoja kuvia ihmisistä, linnuista jne. Silloinhan ei mistään autosta oltu kuultukaan - hyvä että pyörä oli edes keksitty, joten emojeita on ollut olemassa lähestulkoon aina! Onkin suuri hämmästys, ettei kukaan ole koskaan ennen keksinyt tällaista neronleimausta ennen kuin ohjaaja Tony Leondikselle lähetettiin viesti. Tämä viesti sisälsi emojin, mikä muutti koko Leondiksen maailman. Hän koki nimittäin ilmestyksen. Tässä olisi se elokuva, jonka tekemisen takia hänet lähetettiin maan päälle. Hänellä kävi onni, sillä vuonna 2015 Sony Pictures Animation halusi työstää hänen projektinsa, jolloin hän pääsisi viimein tuomaan nämä keltaiset henkilöt (ei Simpsonit) valkokankaille. Nyt The Emoji Movie on vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa Suomessa (minkä se teki jo Yhdysvalloissa), jolloin meidänkin on mahdollista kokea tämä vuoden - ei vaan vuosisadan mestariteos! On suuri harmi, että kriitikot ympäri maailman ovat haukkuneet tätä elokuvaa. Sanoisin muuten, että mitä he mistään tietävät, kun haukkuivat Transformers: The Last Knightinkin (2017) lyttyyn, mutta kun huomasin, että myös tavalliset katsojat vihasivat teosta, ajattelin, että jossain on ehkä mentykin vikaan. Toiveeni olivat silti korkealla, sillä IMDb:n käyttäjäkeskiarvo 1,7 ja Rotten Tomatoesin 6% kuitenkin tarkoittivat, että edes joku on ymmärtänyt The Emoji Movien taiteellisuuden ja uskoin kuuluvani samaan porukkaan. Pelästyin huomatessani lehdistönäytöksen olevan suomeksi dubattu, sillä en halunnut mennä katsomaan teosta, jos en kuulisi erään hahmon äänenä legendaarista sir Patrick Stewartia. Olin kuitenkin suuresti huojentunut, kun Finnkino ilmoitti pitävänsä teoksesta ennakkonäytöksen englanniksi, jolloin pääsin katsomaan The Emoji Movien yhdessä tyttöystäväni kanssa ennakkoon.

Digitaalisessa maailmassa elävä päähenkilö on luotu vain yhteen asiaan koko elämänsä ajaksi, mutta kun hän ei kykenekään tekemään sitä asiaa, hän lähtee seikkailulle eri digimaailmoihin, löytääkseen oman tarkoituksensa. Valitettavasti hänen matkansa saattaa koitua näiden maailmojen tuhoksi. En sitten tiedä, selitinkö juuri The Emoji Movien vai Wreck-It Ralphin (2012) juonen...

Elokuvan päähenkilö on Gene (T. J. Miller). Hän on 😕-emoji. Valitettavasti hän ei pysty olemaan 😕, vaan häneltä löytyy paljon muitakin tunteita, mikä on täysin hyväksymätöntä hänen kotikaupungissaan, Tekstopoliksessa, jossa jokaisen tunne-emojin pitää pysyä yhdessä tunteessa. Siitä syystä Genen täytyy lähteä pois puhelinsovelluksestaan ja etsiä paikka, jossa hänet voisi korjata tavalliseksi 😕:ksi. Harmillisesti koko juttu tuntuu niin hölmöltä, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa Genen tarina, mutta häntä kuitenkin seuraa leffan läpi, vaikka hahmo paikoitellen ärsyttääkin.
     Genen mukaan lähtee ✋ (James Corden), jolla on myös ongelmia, joihin hän voisi ehkä löytää ratkaisun jostain toisesta sovelluksesta. Vaikkei Genen matka kiinnostakaan, on hän huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ✋, joka lähinnä vain ärsyttää. Läpi leffan hahmolle on kirjoitettu tyhmiä repliikkejä, jotka saavat katsojan ärsyyntymään, eikä asiaa helpota yhtään, miten rasittavasti Corden ääninäyttelee hahmoa. Ja minä vielä pidän James Cordenista! Mielestäni hänen "The Late Late Show with James Corden" -talkshow'nsa (2015-) on hauska, joten minua oikeasti harmittaa, miten kehnosti hän suoriutuu tässä.
     Gene ja ✋ tarvitsevat apua hakkerilta nimeltä Jailbreak (Anna Faris). Häneltäkin löytyy jotain, minkä hän haluaisi tavoittaa, mutta eipä hänenkään haaveensa saa katsojaa kovin suuresti kiinnostumaan. Jailbreak on kekseliäs hahmo, mutta silti aika mitäänsanomaton. Häneen on saatu luotua "yllätys", mutta siihen se jää. Ainakaan hän ei ole ärsyttävä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Genen vanhemmat Mel 😕 (Steven Wright) ja Mary 😕 (Jennifer Coolidge), alkuperäinen hittiemoji 😃 (Maya Rudolph), 💩 (sir Patrick Stewart, voi parkaa) ja puhelimen omistaja Alex (Jake T. Austin). Mukana on myös Sofia Vergaran ääninäyttelemä Flamenca. Hittiemoji 😃 on todella rasittava ollessaan kaiken aikaa todella iloinen ja hymyilevä, mutta 💩-emojille on saatu pari ihan hassua pas... eiku kakka-vitsiä. Genen vanhemmille on taas jostain syystä luotu jonkinlainen aviokriisi, joka ei voisi vähempää kiinnostaa. Se laitettiin mukaan varmaan siksi, kun huomattiin, ettei leffa ylittäisi muuten tuntia ja varttia. Aluksi on ihan huvittavaa, kun vanhemmat puhuvat vain todella 😕:sti, mutta jossain kohtaa se muuttuu tylsäksi ja sitten ärsyttäväksi. Ja jos vanhempien rakkaushuolet eivät jaksa innostaa, niin eipä jaksa myöskään sivujuoni, jossa Alex yrittää keksiä, miten pystyisi herättämään ihastuksensa huomion. No miten muutenkaan kuin lähettämällä hänelle emojeita, koska sanat ei oo enää cool.

Yllätys yllätys, The Emoji Movie ei ole hyvä elokuva. Juonessa minua ei erityisemmin haittaa se, että pohjatarina on varastettu Wreck-It Ralphista, vaan se miten laiskasti tämä varastaminen on tehty. Leffan toteutus on lähes kokonaan laiska, minkä ansiosta elokuva muuttuu jopa puuduttavaksi. Kun melkein mihinkään ei ole panostettu, ei katsojana jaksa kiinnostua teoksesta. Kun Gene ja ✋ lähtevät matkalleen, kulkee leffa nopealla temmolla paikasta toiseen ja mukaan on tungettu tarpeettomia kohtauksia, jotta pituutta saataisiin lisää. Onhan se ihan huvittavaa nähdä, kun hahmot seikkailevat eri puhelinsovelluksissa, kuten Facebookissa, Instagramissa ja Youtubessa, mutta jo Candy Crush Saga -pelissä tapahtuva kohtaus alkaa tuntua liialliselta mainostamiselta. Vielä pahempaa on Just Dance -pelissä tapahtuva tanssihetki, jonka on tarkoitus herättää Genessä ja Jailbreakissa tunteita toisiaan kohtaan, mutta joka on vain ylipitkä ja tylsä pätkä muiden joukossa. Olen varmaan tulossa vanhaksi, sillä en ollut koskaan ennen kuullutkaan mistään Just Dancesta ja minun täytyi leffan jälkeen katsoa internetistä, onko sellainen oikeasti olemassa... Siinä kohtaa, kun veneillään musiikkisovellus Spotifyn ääniaalloilla, alkaa tuotesijoittelu tuntua jo tukalalta katsojasta. Viimeistään Twitter-logon linnulla lentäminen saa katsojan harkitsemaan poistumista salista.

Leffaa tehdessä on selvästi katsottu muitakin animaatioita kuin Wreck-It Ralph. Mukaan on esimerkiksi yritetty ottaa viisauksia Inside Outista (2015), jossa esitettiin hienosti, etteivät tunteet ole yksinkertaisia asioita ja iloitessa voi joutua pyyhkimään kyyneleitä, kun taas surusta saattaa löytyä hymy. Tekijät eivät ole kuitenkaan osanneet varastaa siitäkään teokseensa kunnolla, jolloin The Emoji Movien tunneviisaudet jäävät todella laimeiksi ja hölmöiksi. Leffan käsikirjoituspuoli ei muutenkaan ole kunnossa. Kolme henkilöä kirjoittivat tämän filmin, mutta he eivät yhdessä saaneet sitä toimimaan. Luulisi, että edes joku heistä huomaisi tarinasta löytyvät outoudet, mutta ehkä yhtäkään heistä ei edes kiinnostanut. Esimerkiksi yhdessä kohtaa hahmojen pitää päästä paikasta A paikkaan B, mutta koska sovellusten (jotka ovat emojeihin verrattuna kerrostalon kokoisia kuutioita) välistä juokseminen veisi heidän sanojensa mukaan ikuisuuden, on heidän pakko löytää oikopolkuja. Mutta kun pitää päästä takaisin paikasta B paikkaan A, ei sovellusten välistä juokseminen viekään yhtään sen enempää aikaa kuin oikopolut. Oikopolkujen tarkoituksena on vain esitellä sovelluksia, jotta kaikki yhtiöt olisivat tyytyväisiä tuotesijoitteluun. Käsikirjoitus on erittäin laiska ja on huvittavaa, miten mukaan on pitänyt tunkea turhia asioita, kun taas juonen kannalta tärkeät kohdat ratkaistaan typerryttävän helposti. Ja loppupään aikana on outoa, jos ei mieti, tietävätkö käsikirjoittajat yhtään mitään puhelimen toiminnasta? Romanssikin oli tietty pakko vääntää mukaan, mutta se on hoidettu niin kehnosti, että vaikka sitä odottaa tapahtuvaksi, pääsee se silti yllättämään outoudellaan. Yksi hirveimmistä asioista on kuitenkin se, että leffan täytyy päättyä tanssinumeroon.

Ei The Emoji Movie kuitenkaan täysin surkea tekele ole ja siitä löytyy hyvät puolensa. Tai no, tuntuu pahalta sanoa "hyvät", joten korjataan että "muuhun leffaan verrattuna toimivat". Vaikka emojeiden elämä näytetäänkin todella tylsästi, on Tekstopoliksessa näkyvillä ihan kekseliäitäkin juttuja. Mielestäni parasta elokuvassa oli, että siinä huomioitiin tavallisetkin hymiöt (eli :), :D jne), jotka olivat emojeille ikivanhoja konkareita. On myös ihan hauskaa, että emojeilla on oma "Walk of Famensa", jossa kaikkein tärkeimpien emojeiden naamat on laitettu lattialla oleviin tähtiin. Hieman häpeän myöntää, mutta pari kakkavitsiä saivat minut hekottelemaan pienesti... Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska. Jotkut vitsit ovat todella väkisin väännettyjä ja ne aiheuttavat vain myötähäpeää yleisössä ja saavat katsojan silmät harhailemaan valkokankaalta etsimään "exit"-kylttiä. Ehkä kaikkein hirvein vitsi kuullaan Dropboxissa, kun yksi hahmoista kysyy, miksi sen nimi on Dropbox ja seuraavaksi he putoavat laatikkoon ja hahmo huutaa: "Aa nyt ymmärsin!" Katsojana voi samaistua tilanteeseen, kun oma älykkyysosamäärä tuntuu putoavan emojien perään. Loppujen lopuksi parasta koko leffassa on kuitenkin se, etten inhonnut sitä. The Emoji Movie on huono, turha ja ties mitä, mutta se ei koskaan saanut minua vihaamaan sitä. Leffa on vain todella tyhjentävä, eikä sitä välttämättä edes muista enää parin kuukauden päästä. Jostain syystä minua jäi eniten harmittamaan, että kun mukana olivat kolme apinaemojia, joista yksi ei näe 🙈, yksi ei kuule 🙉 ja yksi ei puhu 🙊, niin miksei heidän ominaisuuksiaan hyödynnetty koskaan? He vain heiluivat ja ääntelivät kuin tyhmät apinat, jonka jälkeen he laittoivat kätensä tiettyihin asentoihin. Onhan se outoa, että kaikista vaihtoehdoista juuri tämän muuttaminen minulle tuli mieleen, mutta olisihan se voinut ehkä pienesti muuttaa katselukokemusta kivemmaksi. Hyvää kun tästä ei saa millään.

On hyvin vaikeaa sanoa, onko ohjaajakäsikirjoittaja Tony Leondis ylpeä työstään. Hän on aiemmin ohjannut vain mitäänsanomattoman Lilo & Stitch 2: Stitch Has a Glitchin (2005) ja Igorin (2008), josta moni ei ole varmaan koskaan kuullutkaan. Näillä taidoilla hän ei tule tekemään läpimurtoa vielä piiitkään aikaan. Leondis ei osaa pitää leffaa kasassa, eikä selvästi ymmärrä nuoria kunnolla, minkä huomaa useasti leffan aikana. On kuitenkin pakko myöntää, että animointi on pääasiassa toimivaa. Paikoitellen taustat ovat liian yksinkertaiset, mutta yksi Pariisissa tapahtuva kohtaus on visuaalisesti todella hienosti tehty. Hahmot ovat tietty todella simppelisti toteutetut, mutta se ei erityisemmin haittaa. Ääniefektit ovat myös hyvät, mutta Patrick Doylen säveltämää musiikkia ei edes huomaa leffan aikana. Elokuvasta jäävät lähinnä mieleen Wham! -duon klassikkokipale "Wake Me Up Before You Go-Go" ja VIIME vuonna suuresta suosiosta nauttinut Pikotaron "PPAP", eli ✏🍍🍎✏.

Yhteenveto: The Emoji Movie on meh, kuten sen päähenkilökin. Positiivisinta koko hommassa oli se, etten inhonnut sitä. Ei se silti ollut hyvä. Käsikirjoitus on todella laiska, eikä melkein mihinkään ole panostettu. Hahmot eivät ole kiinnostavia, heidän seikkailunsa eivät nappaa mukaansa, vitsit eivät ole hauskoja, eivätkä eri sovelluksissa nähtävät kohtaukset tunnu muulta kuin tuotesijoittelulta. Joitain ihan kekseliäitä juttuja on mukana, mutta niitäkään ei hyödynnetä lähes yhtään. Voi James Corden ja Patrick Stewart -parkoja, kun lähtivät tähän mukaan. Toivottavasti he ottavat tästä opikseen ja miettivät ensi kerralla kunnolla, mihin ryhtyvät. Animointijälki on kuitenkin pääasiassa hyvää, eli ei tässä kaikki ole huonoa! The Emoji Moviea on vaikea suositella kenellekään, sillä vaikka lapset varmasti innostuvat värikkäistä kuvista ja hassun näköisistä hahmoista, on mukana paljon asioita, mitä he eivät ymmärrä, eivätkä perheen pienimmät käytä monia sovelluksia, joita leffassa nähdään. Aikuisten taas on vaikea löytää tarpeeksi iloa ymmärtämistään asioista, jotta he voisivat mennä katsomaan tätä ilman muksuja. Ei kuitenkaan hätää, minulla on tähän ongelmaan ratkaisu: älkää menkö katsomaan The Emoji Movieta. Ei vain sen takia, että se on huono, vaan jotta se ei ikinä saisi jatkoa, eikä tällaisia leffoja tulisi enää. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä, jos kiinnostaa, minkä lisäksi ennen elokuvaa nähdään kehno Hotel Transylvania -lyhytleffa "Hauva". Kaikkea ne kyllä keksivätkin. Mitäköhän seuraavaksi... "The Fidget Spinner Movie"?

💩

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emoji Movie, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, LStar Capital

Arvostelu: Hampstead (2017)

HAMPSTEAD (2017)

Ohjaus: Joel Hopkins
Pääosissa: Diane Keaton, Brendan Gleeson, Lesley Manville, Jason Watkins, James Norton ja Peter Singh
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: S

Törmäsin Hampsteadiin ensimmäisen kerran, kun selasin, mitä elokuvia olisi tulossa arvosteltavaksi. Ajattelin, että kyseessä voisi olla ihan kiva romanttinen leffa ja vaikka kiinnostuinkin siitä, että miespääosassa esiintyy Brendan Gleeson, en ajatellut meneväni katsomaan sitä. Kuitenkin kun huomasin, että samana päivänä ilmestyvän The Emoji Movien (2017) lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, en halunnut mennä katsomaan sitä ja minun täytyi keksiä jonkin toisen filmin arvostelu kyseiselle ajankohdalle. Kun tajusin Hampsteadin ilmestyvän samana päivänä, päätin antaa sille mahdollisuuden ja menin katsomaan sen pienesti toiveikkaana.

Hieman hienommissa piireissä liikkuva Emily Walters katselee eräänä päivänä kiikareilla Hampsteadin Heath-puistoa, kun hän sattuu huomaamaan puiden keskellä pienessä mökissään asustavan Donald Hornerin.

Diane Keaton näyttelee Emily Waltersia, joka on menettänyt miehensä, eikä hän enää osaa keskittyä asioihin kunnolla. Raha-asiat eivät mene hyvin, asunnon katto vuotaa ja kavereiden seurassa ajatukset harhailevat kaikkialle muualle. Emily nähdään hienommissa piireissä, mutta hän ei koskaan tunnu kuuluvan sinne. Tämän ja tietyn höpsähtäneisyyden Keaton tuo oivallisesti esille, mutta välillä hän ei täysin vakuuta. Jotkut tunteikkaammat hetket eivät häneltä tule luonnostaan, jolloin kaikki hänen esiintymisessään tuntuu hieman liian... noh, esiintymiseltä, eikä luonnolliselta. Pääasiassa Keaton on kuitenkin hyvä roolissaan ja häntä jaksaa seurata läpi leffan.
     Donald Hornerina taas nähdään Brendan Gleeson, joka on juuri oikea valinta murahtelevaksi erakoksi. Vaikka Donald vaikuttaa aluksi äksyltä vanhalta herralta, löytyy hänestä kuitenkin enemmän hyvää sydäntä kuin niistä hienostoakoista, joiden kanssa Emily viettää välillä aikaansa. Donald on heti alusta lähtien kiinnostava hahmo, kun hänet nähdään peseytymässä puiston lammessa, jolloin alkaa tietty välittömästi pohtimaan, mikä on ajanut hänet elämään sillä lailla. Gleeson on erittäin mainio roolissaan ja välillä toivoisi, että leffa keskittyisi enemmän häneen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Emilyn poika Philip (James Norton), jonka kanssa Emily ei muista viettää aikaa, hieno rouva Fiona (Lesley Manville), joka uskoo kaikkien pitävän hänestä, vaikka hän yrittääkin inhottavasti tehdä muista itsensä kaltaisia, kirjanpitäjä James (Jason Watkins), joka on iskenut silmänsä Emilyyn ja yrittää viehätellä tämän itselleen todella koomisen ällöttävästi, sekä vastaanottovirkailija Xavier (Peter Singh), joka vaikuttaa hupaisalta, mutta joka jää paria kohtausta lukuunottamatta täysin taka-alalle.

Hampstead on alusta loppuun mainio hyvän mielen elokuva, joka saa herätettyä katsojan huomion heti alussa. Vaikkei leffa saa koskaan kunnolla napattua mukaansa, on sitä silti miellyttävää seurata. Emilyn ja Donaldin romanssin syntyminen on mielenkiintoisesti toteutettu, ja leffa on selvästi parhaimmillaan kun vain he kaksi ovat ruudulla, jolloin kaikki pyörii heidän kemiansa ympärillä, joka toimii oivallisesti. Homma ei ole kuitenkaan imelää teiniromantiikkaa, vaan enemmänkin aikuisille tehty rakkausteos. Draamailu ei mene koskaan yli, vaan pysyy kaiken aikaa hyvän maun rajoissa ja pitää katsojalla pienoisen hymyn huulilla. Huumoriakin on mukana ja välillä teos onnistuu jopa naurattamaan ääneen, etenkin Jamesin ollessa hieman inhottava pervo, joka yrittää iskeä Emilyn. Hänen ja Emilyn välisiin kohtauksiin on saatu erittäin hyvää epämiellyttävyyttä, joka on kuitenkin onnistuttu luomaan koomisuuden kautta.

Romanssin lisäksi tarinassa on myös kiinnostavaa seurata juonikuviota, jossa Hampsteadin hienommat henkilöt huomaavat Donaldin hökötyksen puistossa ja haluavat saada häädettyä hänet pilaamasta maisemaa, kun taas Emily yrittää auttaa Donaldia, jotta tämä saisi pitää kotinsa siellä. Valitettavasti muut juonikuviot tarinassa eivät ole erityisen kiinnostavia. Vaikka unohtelevainen Emily toimii, eivät hänen ongelmansa herätä katsojassa oikein mitään tunteita ja toivoisi, että filmi keskittyisi lähinnä vain Donaldin ongelmiin. Leffa ei onneksi koskaan käy tylsäksi, mutta joissain kohdissa se menettää tietyn mukavuutensa. Niiden lisäksi on myös harmi, että elokuvan lopetus ratkeaa liian helposti ja viimeiset minuutit tuntuvat todella laiskasti väännetyiltä. Hyvien asioidensa takia kyseessä on kuitenkin oikein kelpo filmi, muttei se jää kovin muistettavaksi, eikä siinä ole koskaan mitään ihmeellistä.

Elokuvan on ohjannut Joel Hopkins, joka on aiemmin tehnyt mm. komedian The Love Punch (2013). Tässä Hopkins onnistuu hyvin romantiikan luomisessa, mutta hän ei täysin hallitse kokonaisuutta edes näin pienessä mittakaavassa. Robert Festingerin käsikirjoituskaan ei tosin ole kokonaisuutena eheä teos. Hampstead on kuitenkin kuvattu hyvin. Kuvat ovat tasaisia ja teräviä. Leikkaus on myös sujuvaa, mutta Stephen Warbeckin säveltämät musiikit eivät jää mitenkään mieleen.

Yhteenveto: Hampstead on oikein mainio romanttinen elokuva, vaikka siitä löytyy selkeitä puutteita. Rakkausosuudet ovat hyvin toteutetut ja niihin on saatu luotua oivallinen tunnelma. Huumoria on myös onnistuneesti, varsinkin kirjanpitäjä Jamesin ansiosta. Donaldin mökin ympärillä kulkeva juonikuvio on kiinnostava, mutta Emilyn vaikeudet eivät niinkään. Diane Keaton on kuitenkin toimiva Emilyn roolissa, vaikka jääkin erinomaisen Brendan Gleesonin varjoon, joka on juuri täydellinen valinta Donald-yrmyksi, jolla on kuitenkin hyvä sydän. Jos pidät romanttisista elokuvista, niin kannattaa tämä vilkaista. Mitään siirappista teinirakkautta ei kuitenkaan ole luvassa, vaan tämä on suunnattu enemmänkin noin 40-vuotiaille ja siitä ylös päin. Mitään erityistä ei ole tiedossa, mutta uusien suurten tehoste-elokuvien ilmestyessä vähän väliä, Hampstead on juuri oikeanlainen välifilmi ennen seuraavaa megapätkää.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.splendid-film.nl
Hampstead, 2017, Ecosse Films, Motion Picture Capital, Scope Pictures

Arvostelu: Batman Begins (2005)

BATMAN BEGINS (2005)

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Christian Bale, Michael Caine, Katie Holmes, Gary Oldman, Morgan Freeman, Liam Neeson, Cillian Murphy, Tom Wilkinson, Rutger Hauer, Ken Watanabe ja Mark Boone Junior
Genre: toiminta, jännitys, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma Batman, eli Lepakkomies teki ensiesiintymisensä sarjakuvalehdessä "Detective Comics #27" vuonna 1939 ja on siitä asti kasvattanut suosiotaan. Hahmo on nykypäivänä jopa yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankarihahmoista. Sarjakuvien lisäksi Batman on nähty myös kirjoissa, peleissä, leluissa ja tietty myös elokuvissa. Ensimmäinen koko illan elokuva hahmosta, Batman: The Movie ilmestyi vuonna 1966 ja siinä nimikkohahmoa esitti Adam West. Kesti vuosia, kunnes vuonna 1989 ilmestyi Tim Burtonin ohjaama Batman (1989), jossa päähenkilönä nähtiin Michael Keaton. Burtonin ja Keatonin yhteistyö jatkui Batman Returnsiin (1992), mutta vuoden 1995 Batman Foreverissa naamiosankarina nähtiin Val Kilmer ja ohjaajaksi valittiin Joel Schumacher. Kilmer ei kuitenkaan jatkanut roolissa, jolloin Batman & Robinissa (1997) hahmoa näytteli George Clooney. Kyseinen elokuva sai kuitenkin niin surkean vastaanoton, ettei sarjaa enää jatkettu. Hahmoa yritettiin silti palauttaa valkokankaille, mutta yksikään suunniteltu projekti ei lähtenyt käyntiin. Vasta vuonna 2003 Warner Bros. Pictures valitsi uuden filmin ohjaajaksi silloin aika tuntemattoman Christopher Nolanin, joka halusi tehdä elokuvan Batmanin syntytarinasta. Leffan suunnittelu lähti liikkeelle ja uudeksi Batmaniksi valittiin Christian Bale. Kuvaukset alkoivat keväällä 2004 ja lopulta Batman Begins sai ensi-iltansa kesällä 2005. Elokuva oli Burtonin ensimmäisen teoksen jälkeen menestynein Batman-leffa ja myös kriitikot kehuivat sitä. Filmi nousi yhdeksi vuoden suosituimmista elokuvista ja monet pitivät sitä kaikkien aikojen parhaimpana Batman-filmatisointina. Itse näin elokuvan vasta vuonna 2006 tai 2007, ollessani visiitillä sukulaisteni luona. Teos oli mielestäni niin mielettömän hieno, että katsoin sen seuraavana päivänä kahdesti! Olen nähnyt Batman Beginsin useita kertoja uudestaan, viimeksi kesällä 2016. Katsoin leffan (sekä sen jatko-osat) uudestaan tyttöystäväni kanssa, joka oli nähnyt sen vain kerran aiemmin, eikä muistanut siitä oikein mitään ja samalla kirjoitin siitä arvostelun.

Bruce Wayne palaa monen vuoden matkansa jälkeen kotikaupunkiinsa Gotham Cityyn, missä hän päättää hyödyntää taistelutaitojaan ja poistaa kaupungin rikollisuuden, jolloin hän muuttuu viittasankari Batmaniksi.

Batmanina, eli Bruce Waynena nähdään tosiaan Christian Bale, joka hoitaa homman paremmin kuin aiemmat Lepakkomies-näyttelijät. Vaikka Michael Keaton oli hyvä Batman, ei hän ollut kovin ihmeellinen Wayne. Bale sen sijaan suoriutuu molemmista, sekä miljonäärin että supersankarin osasta hienosti ja saa hahmot tuntumaan kaiken aikaa samalta henkilöltä. Bale myös tuo mainiosti esille Brucen kokeman tuskan, joka riivaa hahmoa kaiken aikaa. Bruce nimittäin menetti vanhempansa lapsena ja on siitä asti ollut eksyksissä siitä, mikä ja kuka hänen pitäisi olla. Hahmon motiivit ryhtyä sankariksi tuodaan erinomaisesti esille, jolloin katsojana ei jää kummastelemaan, miten ihmeessä joku rahakas herra pukeutuisi joka yö lepakkoasuun ja mätkisi roistoja turpaan. Elokuva saa katsojan nopeasti välittämään Brucesta ja on todella kiehtovaa seurata, miten hänestä lopulta syntyy Batman. Parhaan Bruce Waynen lisäksi leffa sisältää myös parhaan Batmanin. Ei enää mitään batnännejä, -luottokortteja tai -luistimia, tämä Lepakkomies on se kunnon synkkä rankaisija, millainen hahmon kuuluukin olla. Ja ihan sama, mitä jotkut ovatkin mieltä tämän Batmanin möreästä äänestä, minun mielestäni se tuo juuri oikean ja tarvittavan lisäyksen, joka täydellistää sankarin.
     Brucen lapsuudenystävää, Rachel Dawesia näyttelee Katie Holmes. Rachel toimii syyttäjänä ja yrittää tehdä parhaansa poistaakseen rikollisia Gothamin kaduilta lain avulla. Hän on yksi harvoista henkilöistä kaupungissa, joita ei voi lahjoa, mikä pistää hänet tietty vaaroihin, kun häntä ei niin vaan saakaan pois pahojen suunnitelmien tieltä. Rachel ei hahmona ole mitä mielenkiintoisin ja hänet on selvästi tarkoitettu vain tuomaan jonkinlaista romanssintynkää elokuvaan. Onneksi hän ei ole kuitenkaan pelkkä avuton neitokainen, vaikka jossain kohtaa Batmanin täytyy tietty kiiruhtaa auttamaan häntä. Holmes on hyvä roolissaan, muttei kovin ihmeellinen.
     Brucen uskollista hovimestari Alfredia esittää tässä leffassa legendaarinen Michael Caine, joka on äärimmäisen sympaattinen isän korvikehahmo Brucelle. Alfred jakaa nuorelle Waynelle tärkeitä ohjeita ja auttaa häntä Batman-hommissa niin hyvin kuin vain osaa. Alfred on paikoitellen myös hieman huvittava tapaus. Vaikka mielestäni edesmennyt Michael Gough olikin loistava Alfred, on Caine hieman parempi, sillä hänen hahmossaan on useampia puolia, minkä lisäksi tässä leffassa syvennetään Brucen ja Alfredin isä-poika -suhdetta paremmin kuin aiemmin.
     Muita tärkeitä hahmoja leffassa ovat Gary Oldmanin esittämä poliisi James Gordon, jonka rooli on paljon isompi kuin yhdessäkään aiemmassa Batman-leffassa, Morgan Freemanin näyttelemä Wayne-yhtiössä työskentelevä Lucius Fox, joka suunnittelee erilaisia ajoneuvoja ja vempaimia, joita Batman hyödyntää, sekä Liam Neesonin esittämä Ducard, joka opettaa Brucea ninjaksi Varjojen liigassa. Gordonia on hyödynnetty hienosti elokuvassa, minkä lisäksi Fox on erinomainen uutuus Lepakkomies-leffoihin. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, etenkin hilpeä Freeman ja loistava Oldman, jotka ovat täydelliset valinnat osiinsa.
     Elokuvan pahiksena nähdään Cillian Murphyn esittämä tohtori Crane, eli Scarecrow, joka käyttää pelkokaasua saadakseen vastustajien pahimmat painajaiset piinaamaan heitä. Tohtori Crane on mainio hahmo ja Murphy onnistuu hienovaraisesti tuomaan esille oikeanlaista pahuutta, vaikka erityisen pahalta Crane ei ulkoisesti vaikutakaan. Pitäessään naamiotaan päässään Scarecrow muuttuu jopa hieman karmivaksi vastukseksi.
     Filmissä nähdään myös Ken Watanabe Varjojen liigan johtajana Ra's Al Ghulina, Tom Wilkinson Gotham Cityn suurimpana rikollispomona Falconena, ohjaaja Nolanin Memento-leffasta (2000) tuttu Mark Boone Junior korruptoituneena poliisina Flassina ja Rutger Hauer Wayne-yhtiötä pyörittävänä herra Earlena. Nelikosta parhaiten nousee esille Falcone, Wilkinsonin ollessa juuri oikea valinta julmaksi mafiapomoksi. Mukana on myös todella pienessä roolissa Game of Thrones -sarjan (2011-) yhden vihatuimman hahmon, kuningas Joffreyn näyttelijä Jack Gleeson, joka esittää Batmania ihailevaa poikaa.

Vaikka aiemmissa hahmon elokuvissa on hieman käsitelty Bruce Waynen vanhempien kuolemaa, tässä se esitetään tarkemmin ja tunteikkaammin. Elokuvan nimi kun on Batman Begins, kertoo se tosiaan tarinan siitä, miten Bruce Waynesta tuli Batman. Leffan alkupää hypitään kahdessa eri ajassa, kun välillä näytetään Brucen lapsuutta - mikä aiheutti hänen lepakkokammonsa ja missä tilanteessa hänen vanhempansa murhattiin - ja välillä näytetään, kun Varjojen liiga kouluttaa Brucea vuoristossa ninjaksi. Leffan koulutusosuus on valitettavasti pienesti liian pitkäveteinen, eivätkä parit miekkataistelut tunnu täysin yhdistyvän muuhun kokonaisuuteen. Ninjakohdista löytyy kuitenkin oivallisia viittauksia siihen, mitä loppupäässä leffaa tullaan näkemään, Brucen oppiessa, kuinka toimia näkymättömästi ja miten luoda pelkoa vastustajiinsa. Näitä oppeja hänen täytyy hyödyntää palatessaan Gothamiin, joka ei todellakaan vaikuta hilpeältä paikalta. Elokuvassa on otettu todella paljon vakavampi suunta kuin Batman & Robinissa, mikä toimii törkeän upeasti. Muutamia vitsejä on mukana, mutta nauraa ei oikeastaan saa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä kyseessä on äärimmäisen mielenkiintoinen ja hienosti toteutettu teos. Jo pari kohtausta riittää siihen, että katsojana ymmärtää, miksi Bruce haluaa pelastaa kaupungin rikollisuudelta.

Leffassa on vakavuuden lisäksi otettu myös realistisempi suunta. Mukana on tietty erikoisuuksia ja "höpöhöpö"-juttuja, joita voi löytää vain supersankarifilmeistä, mutta toteutustavalla on saatu kaikki tuntumaan niin aidolta, että suurimmaksi osaksi jopa unohtaa katsovansa supersankaripätkää. Elokuvan Gotham City on synkkä ja vaarallinen paikka, jossa poliisit on lahjottu katsomaan rikollisten toiminta sormien välistä, eikä tavallinen kansa uskalla tehdä mitään, sillä näitä rikollisia on kaikkialla. Batmanille riittää siis paljon tekemistä. Leffan toimintakohtaukset ovat aivan mahtavia. Niihin on saatu täydellisesti jännitettä mukaan, etenkin pitkään takaa-ajokohtaukseen Gothamin kaduilla, sekä loppuhuipennukseen, jossa kaupunkilaiset meinaavat jäädä pelkojensa sisään ikuisesti. Katsojana jännittää Batmanin puolesta ja toivoo hänen onnistuvan. On myös hienoa, kun voi nähdä täysin selvästi, että viittasankarin täytyy todella tehdä kaikkensa onnistuakseen ja että vaaratilanteet ovat oikeasti uhkaavia hänelle, eikä hän voi selvitä kaikesta noin vain. Toiminta- ja jännityskohtien lisäksi on myös kiehtovaa nähdä, miten Bruce valmistautuu Gothamissa ja kuinka hän aloittaa valmistelun Batmanina olemiseen. Leffassa on myös taidokkaasti tuotu esille rikollisten pelko, kun he tajuavat Lepakkomiehen olevan samassa tilassa heidän kanssaan.

Loistavaakin loistavammat toimintakohtaukset ja pysäyttävät jännityshetket eivät kuitenkaan yksinään riitä luomaan mestarillista kokonaisuutta, joten mukana on tärkeitä sanomia läpi elokuvan. Se ei ole tarpeeksi, että Bruce vain oppii mätkimään turpaan, vaan hänen täytyy myös oppia asioita sankarina olemisesta ja mitkä hänen rajansa täytyvät olla, ettei hän vajoa sellaiseksi, joita hän yrittää poistaa maailmasta. Batman pääsee myös tekemään pienesti salapoliisitutkimusta, millaiseksi hahmo luotiinkin alunperin. Tunnelmat on luotu täydellisesti läpi elokuvan, jolloin teos saa pidettyä katsojaa rautaisessa otteessaan, eikä suostu päästämään irti, kunnes leffan nimi pamahtaa ruutuun ja lopputekstit alkavat. Kyseessä ei ole vain helppo supersankarihömppä, vaan Batman Begins on ihan oikeasti vakavasti otettava filmi, joka on mullistanut tapaa tehdä elokuvia. Leffa näyttää, että lepakkoasuun pukeutuvasta miljonääristä saa aikaan hienon tarinan, jossa yhdistellään upeasti rikoselokuvaa, draamaa, toimintaa, romantiikkaa, fantasiaa ja jopa kauhuelementtejä. Vain alun Varjojen liigan osio saa elokuvan laahaamaan. Muuta pahaa sanottavaa minulla ei ole tästä elokuvasta. Heti Brucen palatessa Gotham Cityyn, taso kasvaa huimasti niin korkealle, ettei sitä voi edes käsittää. Batman Begins nappaa katsojan heti mukaansa ja kuin villi vuoristorata se pistää kokijan eri tunteiden valtaan ja kyydin pysähtyessä on aivan pakko kokea homma uudestaan.

Christopher Nolan on onnistunut mielettömän huikeasti tehdessään elokuvaa. Ensinnäkin hän on saanut kirjoitettua äärimmäisen hyvän käsikirjoituksen David S. Goyerin kanssa, joka sisältää tietty Nolanille tutun juonenkäänteen. Toiseksi hän on työstänyt siitä vaikuttavan kokonaisuuden, joka on niin tunteiltaan kuin maailmaltaan mukaansatempaavan rankka. Batman Begins on myös kuvattu erinomaisesti (kuvaus jopa sai Oscar-ehdokkuuden), kuten myös leikattu. Alkupäässä eri hetket Brucen elämästä on saatu täydellisesti leikattua yhteen. Elokuvan lavasteet ovat tyylikkäät, minkä lisäksi sen puvustus on toteutettu taidokkaasti. Batmanin asu on upeasti valmistettu ja on pakko hehkuttaa myös Batmanin autoa leffassa, joka muistuttaa enemmän panssarivaunua kuin tavallista kaaraa. Tämän "Tumbler"-ajoneuvon toteutus on täydellinen ja on puhdasta silmäkarkkia katsella sen kulkevan mahtipontisesti Gothamin kaduilla. Visuaaliset tehosteet ovat myös hienot ja ääniefektit tuovat oman tärkeän lisäyksensä. Varsinkin Scarecrown käyttämän pelkokaasun levitessä äänimaailmaa on päästy hyödyntämään huikeasti. Elokuvan musiikit ovat säveltäneet Hans Zimmer ja James Newton Howard, jotka ovat onnistuneet täydellisesti. Teos on täynnä hienoa musiikkia - varsinkin uusi Batman-teema on upea ja saa kuuntelijan tuntemaan itsensä sankariksi.

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Hölmöä on, että valikkoa ei erikseen tule, vaan asetukset joutuu määrittämään elokuvan aikana. Lisämateriaalina Blu-raylla on "In-Movie Experience", jossa elokuvan voi katsoa samalla, kun ruutuun ilmestyy välillä kuvaa leffan suunnittelusta tai teosta, tekijöiden kertoessa, mitä eri kohtauksissa on haettu. Mukana on myös "Behind the Story", joka sisältää yhdeksän videota, joissa kerrotaan elokuvan teosta, sekä kuvagallerioita ja tietoiskuja, minkä lisäksi mukana on lyhyet pätkät leffan kirjoittamisesta, efekteistä ja stunteista, sekä sarjan seuraavan osan, The Dark Knightin (2008) aloituskohtaus. Katsottavaa on yhteensä kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman Begins on hieman pitkäveteistä ninjakoulutusosuutta lukuunottamatta aivan mielettömän hieno elokuva ja osoittaa, että supersankarileffat voivat olla muutakin kuin helppoa hömppää. Elokuvan tunnelmat ja maailma on luotu taiturimaisesti, mistä voi kiittää ohjaajakäsikirjoittaja Christopher Nolania, joka on tehnyt yhden kaikkien aikojen parhaimmista sankaritarinoista. Sankarillisuus tuodaankin hienosti esille ja se on filosofisempaa kuin pelkkä Spider-Manin (2002) "suuri voima tuo suuren vastuun". Leffassa on todella vakava ja realistinen lähtökohta, joka saa katsojan uskomaan näkemäänsä. Onneksi mukana on myös hieman huumoria ja romantiikkaa, jotka keventävät filmiä. Christian Bale on täydellinen valinta Batmaniksi ja myös hänen Bruce Waynensa on onnistunut. Myös Caine, Oldman, Freeman, Wilkinson ja Murphy onnistuvat erinomaisesti, minkä lisäksi Holmes ja Neeson ovat hyviä. Teknisesti leffa on upeasti toteutettu, ja Zimmerin ja Newton Howardin musiikit ovat mahtavat. Batman Begins on niin huikean mukaansatempaava ja mestarillisesti kasattu kokonaisuus, että suosittelen sitä lähestulkoon kaikille. Jotkut eivät siitä pidä, mutta tämä on paljon enemmän kuin pelkkä supersankariteos, joten se voi helposti saada laajan yleisön. Batman-faneille tämä on tietty pakkohankinta. Lapsille elokuva ei sovi rankkuutensa takia, mutta ne jotka sen näkevät tulevat aika varmasti haluamaan lisää ja voi pojat, millaisen jatko-osan Nolan meille tarjosikaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.christophernolan.forumfree.it
Batman Begins, 2005, Warner Bros. Pictures, Syncopy, DC Comics, Legendary Entertainment, Patalex III Productions Limited

Arvostelu: Terminator Genisys (2015)

TERMINATOR GENISYS

Ohjaus: Alan Taylor
Pääosissa: Jai Courtney, Emilia Clarke, Arnold Schwarzenegger, Jason Clarke, J. K. Simmons, Dayo Okeniyi, Matt Smith, Byung-hun Lee ja Courtney B. Vance
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

James Cameronin tekemä Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli iso hitti, joten sarjaa jatkettiin. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi menestys, joten jatkoa seurasi jälleen. Cameron kuitenkin poistui projektista ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Kolmas osa Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta se tuotti niin paljon rahaa, että sarjaa päätettiin jatkaa vielä lisää. Ohjaaja vaihtui jälleen ja uudeksi ohjaajaksi valittiin McG, jolla oli suunnitelmia kokonaisen uuden Terminator-trilogian varalle. Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009) oli taas yksi kassamagneetti, mutta koska se ei saanut kovin positiivista palautetta, eivät jatkosuunnitelmat käyneet toteen. Viidennen osan teko osoittautui myös hankalaksi sen takia, että sarjan oikeudet lähtivät jälleen kiertelemään yhtiöltä toiselle, kunnes lopulta ne päätyivät Annapurna Picturesille vuonna 2012. Uuden leffan suunnittelu alkoi hyvin nopeasti ja kuvaukset lähtivät käyntiin kaksi vuotta myöhemmin. Lopulta Terminator Genisys sai ensi-iltansa kesällä 2015. Elokuva menestyi hyvin, muttei tarpeeksi jotta sitä olisi voinut pitää suurhittinä. Kriitikot eivät elokuvasta pitäneet ja monet fanit olivat myös pettyneitä. Itse taas pidin leffaa viihdyttävänä, kun kävin katsomassa sen elokuvateatterissa. Vaikka ostin sen Blu-rayna, en ollut kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, kunnes vuoden alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden elokuvasarjan arvostelut kesälle 2017. Terminator-sarja voitti, jolloin oli jälleen aika katsoa filmit läpi ja arvostella ne.

Tulevaisuudessa pahaa Skynetiä ja sen tuhoajakoneita vastaan taistelevan ihmisvastarinnan johtaja John Connor lähettää uskollisen sotilaansa Kyle Reesen ajassa taaksepäin vuoteen 1984, suojelemaan Johnin äitiä, Sarahia, tuhoajalta joka on lähetetty tappamaan Sarah. Asiat ovat kuitenkin muuttuneet paljon, eikä menneisyys ole samanlainen, millaisena John sen kuvaili Kylelle.

Kyle Reeseä näyttelee Jai Courtney, joka ei täysin toimi roolissa. Kyle on nuori sotilas, joka ei tiedä muuta elämää kuin taistelun Skynetiä vastaan. Hän on uskollinen John Connorille ja on heti valmis taistelemaan tämän äidin puolesta, kun John niin pyytää. Läpi elokuvan Kylen taistelutaidot pääsevät esille, mutta valitettavasti näyttelijätaidot eivät, sillä Courtney ei ole kovin kummoinen näyttelijä. Tämän huomaa varsinkin kohtauksissa, joissa hänellä ei ole muuta tehtävää kuin puhuminen. Silloin hän ei kykene tuomaan tarvittavaa uskottavuutta esille.
     Sarah Connorina nähdään Game of Thrones -sarjan (2011-) tähti Emilia Clarke, jonka tiedän osaavan näytellä. Tässä Clarke ei kuitenkaan onnistu, sillä hän ei sovi rooliin lähes yhtään. Hän näyttää aivan liian nuorelta, eikä hän ole kaikkein uskottavin toimintakohtauksissa pistoolien ja kiväärien kanssa. Vaikka leffassa Sarah onkin samanikäinen kuin alkuperäisessä The Terminatorissa, on hahmo täysin erilainen. Sarah tietää tulevaisuudesta ja hän onkin valmistautunut sitä varten kouluttamalla itseään taistelemaan ja selviytymään.

Arnold Schwarzenegger tekee paluun sarjaan kahdentoista vuoden tauon jälkeen. Herra nähdään tietty tutussa roolissaan tuhoajana, eli Terminaattorina. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan saavu tulevaisuudesta leffan alussa ja heilu tunteettomana siihen asti, että häntä opetetaan ihmisten tavoille, vaan hän on kulkenut jo vuosia Sarahin mukana, joka on nimennyt hänet Papaksi. Papasta onkin muodostunut isähahmo Sarahille, jonka tehtävänä on suojella Sarahia siihen asti, että itse tuhoutuu. Papa on kiehtova ja erilainen Terminaattorihahmo, sillä hän on paljon vanhempi kuin tuhoajat yleensä ja hänessä on enemmän inhimmillisiä piirteitä. On upeaa nähdä Schwarzenegger jälleen ikonisessa roolissaan, mutta harmillisen usein elokuvan aikana hän näyttää siltä, ettei häntä oikein kiinnosta enää.
     John Connorina nähdään tällä kertaa Apinoiden planeetan vallankumouksesta (Dawn of the Planet of the Apes - 2014) tuttu Jason Clarke, joka on kahden päänäyttelijän tavoin väärä valinta rooliin. Clarke ei ole uskottava suurena johtajana ja hän vetää osansa muutenkin aika laiskasti. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa ongelma, sillä Johnin hahmo on kirjoitettu todella typerästi. Hänet on suoraan sanottuna pilattu ihan totaalisesti.
     Elokuvassa nähdään myös loistava (mutta tässä leffassa pahasti alikäytetty) J. K. Simmons etsivä O'Brienina, joka tietää tuhoajista menneisyydessä ja yrittää selvittää, mistä ne tulevat; Byung-hun Lee tuhoajamalli T-1000:na, joka kykenee muotoutumaan erilaisin tavoin, sillä se on tehty nestemäisestä metallista; Dayo Okeniyi Danny Dysonina, joka on luonut Genisys-ohjelman, jota ihmiset odottavat innolla; Courtney B. Vance Dannyn isänä, Miles Dysonina, joka on tuttu hahmo Terminator 2:sta; sekä uudessa Doctor Who -sarjassa (2005-) pääosaa kolmen kauden ajan esittänyt Matt Smith, joka nähdään pienessä, mutta tarinan kannalta tärkeässä roolissa.

Vaikka Terminator Genisystä pidetään sarjan viidentenä osana, ei se sitä kuitenkaan ole - ainakaan täysin. Teos on kyllä viidentenä ilmestynyt elokuva sarjassa, mutta heti alussa huomaa, ettei siinä huomioida edellisiä osia. Ensimmäisten viiden minuutin aikana Terminator 2: Tuomion päivä, Terminator 3: Koneiden kapina ja Terminator - Pelastus kirjoitetaan ulos jatkumosta, kertomalla tuomion päivän ajankohdaksi täysin eri vuosi kuin milloin se sarjassa oikeasti tapahtui ja näyttämällä Johnin ja Kylen ensikohtaaminen täysin erilaisella tavalla kuin edellisessä elokuvassa. Filmillä on selvästi yritetty aloittaa sarjaa alusta, siinä toivossa, että se nousisi yhtä suosituksi kuin esimerkiksi supersankarielokuvat, mutta siinä ei ole onnistuttu yhtään. Niissä supersankaripätkissä on nimittäin yksi asia, mitä tämä todella kaipaa: selkeä tarina.

Tuntuu siltä kuin käsikirjoittajat eivät olisi edes yrittäneet. Jos edellisissä osissa oli outouksia aikamatkustushommissa, tässä ne muuttuvat ihan käsittämättömiksi. Heti alussa tulee ensimmäinen virhe siinä, että jos kerran 1980-lukua on menty muokkaamaan, niin sen olisi pitänyt vaikuttaa tulevaisuuteenkin, eikä Kylelle pitäisi olla mikään yllätys, että Sarah olikin toimintasankari jo vuonna 1984. Juonikin poukkoilee sinne sun tänne. Yhdessä kohtaa pääkolmikko päättää matkustaa ajassa eteenpäin vuoteen 2017, ihan vain koska Kyle näki pari kertaa unta, että silloin tapahtuisi jotain jännää. Ja sitten mukaan tulee elokuvan pahis, joka on todella typerryttävän laiska ratkaisu. Elokuva on täynnä huonoja päätöksiä aina juonikuvioista roolituksiin, jolloin siitä on aika vaikea nauttia. Jo pelkästään se, että sarjaa ei keksitä jatkaa mitenkään muuten kuin kierrättämällä ensimmäisen osan juttuja uudestaan, on äärimmäisen laiska ratkaisu.

Se on kuitenkin pakko sanoa, että leffan alkupäässä nähdään erinomainen kohtaus. Siinä on nimittäin kopioitu alkuperäistä Terminator - tuhoajaa lähes kuva kuvalta, kun digitaalisesti nuorennettu Arskanaattori saapuu menneisyyteen ja käy kolmen punkkarin kimppuun. Tämä kuitenkin keskeytyy, kun paikalle ilmestyy vanha Papa, joka käy taistoon nuorempaa kyborgia vastaan. Se on selvästi koko teoksen paras kohtaus, mikä on sinänsä surullista, että mikään leffan ikioma hetki ei yllä lähellekään sen tasoa. Joitain viihdyttäviä toimintakohtauksia on kyllä mukana; esimerkiksi taistelu Golden Gate -sillalla koulubussissa on oikein mainiota hömppää. Valitettavasti mukana ei ole ainuttakaan kovin ihmeellistä toimintapätkää. Lopputaistelu on myös liian pitkä, jolloin jopa sen pieni viihdyttävyysarvokin laskee. Jännitystäkään ei ole saatu luotua mihinkään kohtaan, varsinkaan kun kenenkään kohtalo ei kiinnosta. Siinä missä kahdessa ensimmäisessä osassa jännitti, milloin ja mistä pahis seuraavaksi hyökkää, tässä vain odottaa, että vastus vaivautuisi ilmestymään paikalle, jotta jotain vähänkin mielenkiintoista tapahtuisi.

Huumoria on sentään mukana ja jotkut jutut jopa hieman naurattavat - pääasiassa Papan hymyilyhetket. Romantiikkaa löytyy tietty Sarahin ja Kylen väliltä samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa, mutta sitä ei pohjusteta tarpeeksi hyvin, jotta ensisuudelma liikuttaisi katsojaa mitenkään. Loppuhuipennus on hieman antiklimaattinen ja kun filmi on ohi, ei katsojaa jaksaisi enää kiinnostaa koko sarja. Voi mikseivät tekijät vain tehneet kunnon jatko-osaa Terminator Salvationille? Alussa nähdään tyylikästä tulevaisuussotaa koneita vastaan laserpyssyjen kanssa ja sitä olisi voinut koko leffa olla täynnä. Filmin olisi pitänyt seurata Johnin ja Kylen ystävyyttä, kun he yrittävät päihittää Skynetin, ei mitään tällaista sekamelskaa.

Elokuvan epäonnistumisesta ei voi syyttää ohjaaja Alan Tayloria, joka on aiemmin tehnyt mm. Thor: The Dark Worldin (2013). On nimittäin aika vaikeaa työskennellä surkean käsikirjoituksen kanssa ja yrittää saada siitä hyvä kokonaisuus. Kirjoittajakaksikko Laeta Kalogridis ja Patrick Lussier ovat epäonnistuneet sekä tarinassa että dialogissa, joka kuulostaa välillä tosi kehnolta. Visuaalisesti Terminator Genisys näyttää kuitenkin pääasiassa hyvältä. Muutamat kohdat näyttävät liian digitaalisilta, kuten lopun helikopteriosio, mutta alun tulevaisuussotimiset ovat tyylikkäitä, minkä lisäksi tietokoneella nuorennettu Schwarzenegger näyttää oivalliselta - jopa paremmalta kuin vuosi myöhemmin ilmestyneen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) digi-Tarkin ja digi-Leia. Kuvaus on myös hyvää ja tasaista. Leikkauksessa on tehty suunnilleen parasta jälkeä, mitä kuvatusta materiaalista edes saisi aikaan. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Lorne Balfe on onnistunut musiikeissa. Tuttu teemamusiikki on mukana ja sen rummut paukkuvat mahtipontisemmin kuin koskaan ennen!

Blu-rayn kuvanlaatu on upea. Lisämateriaalina Blu-raylla on näyttelijöistä ja hahmoista kertova "Family Dynamics", kuvauksista kertova "Infiltration and Termination", sekä efekteistä kertova "Upgrades: VFX of Terminator Genisys". Katsottavaa on yhteensä lähes tunniksi.

Yhteenveto: Terminator Genisys on heikko yritys jatkaa todella hyvin alkanutta sarjaa ja vielä heikompi yritys aloittaa se jollain tapaa alusta. Leffan tarinassa kuljetaan erittäin laiskoja ja tylsiä reittejä, minkä lisäksi filmi on paikoitellen jopa yllättävänkin sekava, etenkin kun käsikirjoittajat eivät ole miettineet aikamatkustusta ollenkaan loppuun asti. Teoksen pahis on äärimmäisen kehno ratkaisu. Mukana ei ole minkäänlaista jännitystä, ei edes toimintakohtauksissa, vaikka ne suurimmaksi osaksi viihdyttävätkin - varsinkin alun tulevaisuustaistot, joita toivoisi elokuvan olevan täynnä. On upeaa nähdä Arnold Schwarzenegger taas tuhoajana, mutta hän näyttää usein olevansa kyllästynyt rooliinsa. Jai Courtney, Emilia Clarke ja Jason Clarke eivät taas sovi osiinsa, minkä lisäksi harmittaa, että mahtava J. K. Simmons on todella alikäytetty. Visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa toimivat, mutta mukana on myös heikkoja efektejä. Säveltäjä Lorne Balfe on saanut tehtyä tutusta Terminator-tunnusmusiikista entistäkin rautaisemman. Jos pidit edellisistä sarjan osista, niin voihan Terminator Genisyksenkin vilkaista. Jos taas olet kahden ensimmäisen osan suuri fani, muttet ole pitänyt niiden jälkeisistä osista, tämä luultavasti aiheuttaa pettymyksen. Kun filmi ei ota huomioon kahta edellistä osaa (eikä Terminator 2:n loppua), niin edellisten osien näkeminen ei ole välttämättömyys. Tämä ei kuitenkaan toimi tarpeeksi hyvin yksinään, jotta tästä voisi aloittaa sarjan katselun, vaikka tarkoitus olikin tehdä tästä sarjan uudelleenkäynnistys. Ainakin alkuperäinen Terminator - tuhoaja pitää katsoa ennen tätä. Toivon, että sarja saisi vielä jatkoa, mutta toivon, että se mietitään kunnolla loppuun, ennen kuin kameraa pistetään kertaakaan päälle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.theterminatorfans.com
Terminator Genisys, 2015, Paramount Pictures, Skydance Media

Arvostelu: The Dark Tower / Musta torni (2017)

THE DARK TOWER (2017)

MUSTA TORNI

Ohjaus: Nikolaj Arcel
Pääosissa: Tom Taylor, Idris Elba, Matthew McConaughey, Katheryn Winnick, Nicholas Pauling, Claudia Kim ja Jackie Earle Haley
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12

The Dark Tower, eli suomalaisittain Musta torni perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjasarjaan (1982-2012). "The Dark Tower" -kirjat ovat hyvinkin suosittuja, joten niistä on jo kauan mietitty tehdä leffa. Jo helmikuussa 2007 IGN-yhtiö ilmoitti, että olisivat tekemässä niistä filmiä, jonka ohjaisi mm. uudesta Star Trekistä (2009) ja sen jatko-osasta Star Trek Into Darkness (2013) tuttu J. J. Abrams. Elokuvan suunnittelu kuitenkin junnasi paikoillaan, kunnes lopulta vuonna 2009 Abrams ilmoitti, ettei aio jatkaa projektin parissa. Alle puoli vuotta myöhemmin uudeksi ohjaajaksi valittiin Ron Howard, joka on tehnyt esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin Apollo 13 (1995) ja The Da Vinci Code (2006). Kirjoista aiottiin tehdä hänen työstämänään kolme filmiä ja kaksi kautta televisiosarjaa. Niiden suunnittelut jatkuivat kesään 2011 asti, kunnes uutena tuotantoyhtiönä toimiva Universal Pictures päätti lopettaa projektin. The Dark Toweria yritettiin myydä muille yhtiöille, mutta ne eivät kiinnostuneet ideasta, mikä johti siihen, että Howard lähti pois ohjaajan hommista vuonna 2015. Samana vuonna Sony alkoi kuitenkin työstämään projektia ja uudeksi ohjaajaksi valittiin tanskalainen Nikolaj Arcel, joka oli aiemmin tehnyt leffoja vain Tanskassa, kuten Mads Mikkelsenin tähdittämän En kongelig affære (A Royal Affair - 2012). Leffan teko lähti kunnolla liikkeelle ja vaikka kehnojen testinäytösten jälkeen Sony ajatteli vaihtaa Arcelin johonkin tunnetumpaan ohjaajaan, hän sai kuitenkin pysyä pestissä, kunhan hän teki useita uusintakuvauksia. The Dark Towerin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tämän vuoden tammikuussa, mutta se vain viivästyi ja viivästyi, kunnes se on nyt ilmestymässä elokuussa. Kun elokuva käy tällaisen tuotantohelvetin läpi, ei lopputulos voi olla hyvä. Monet kirjasarjan fanit ovat olleet todella ärsyyntyneitä siihen, miltä leffan mainokset näyttävät, minkä lisäksi leffan lyhyt pituus on hämmästyttänyt monia ja herättänyt lisää negatiivista palautetta. Kun on lukenut ihmisten kommentteja internetistä, ei kukaan tunnu odottavan The Dark Toweria positiivisin mielin. Itse en ole lukenut "Musta torni" -kirjoja, joten minulla ei oikeastaan ole edes mitään käsitystä koko hommasta. Trailerit ja julisteet eivät saaneet mielenkiintoani heräämään ja kaikki negatiivinen puhe leffaa kohtaan on saanut minun pienetkin toiveet viihdyttävästä toimintapätkästä katoamaan. Menin katsomaan The Dark Towerin siis todella pienin odotuksin ja toivoin lähinnä, ettei se olisi totaalinen katastrofi.

Paha mustiin pukeutunut mies yrittää tuhota universumia kasassa pitävän mustan tornin, kun taas yksinäinen revolverimies Roland yrittää suojella sitä. Tämä taisto on jatkunut jo ikuisuuden, mutta erikoisia voimia osaava nuori poika Jake Chambers voi tuoda päätöksen sodalle.

Pääosassa nuorena Jake Chambersina nähdään Tom Taylor, joka ei ole kovin hyvä näyttelijä. Taylor toimii muutamassa kohtaa, mutta pääasiassa hän ei ole vakuuttava roolissaan. Hahmona Jake on kuitenkin mielenkiintoinen. Hän näkee outoja unia eri maailmoista ja sen kaiken tuhosta, minkä takia hän päättää selvittää, mistä koko jutussa on kyse. Katsojana seuraa mielenkiinnolla Jaken matkaa - tosin lähinnä vain sen takia, kun pääsee näkemään erilaisia paikkoja (joita ei kuitenkaan nähdä kovin monta).
     Revolverimies Rolandia näyttelee erinomainen Idris Elba, joka on tuttuun tapaansa erittäin mainio. Elbasta löytyy oikeanlaista karskeutta ja sankaruutta, jota rooli vaikuttaa tarvitsevan. Valitettavasti Rolandin hahmo jää paikoitellen hieman auki, eikä hänen taustojaan esitellä lähes yhtään. Kahden pyssynsä ja nahkatakkinsa kanssa hän on kuitenkin niin tyylikäs tyyppi, että katsojana kannustaa häntä alusta alkaen. Elban suoritus tuo vielä lisäsiisteyttä, jolloin toivoisi, että hän olisi filmin päähenkilö eikä Jake.
     Matthew McConaughey esittää leffan pahista, eli mustiin pukeutunutta miestä, joka osaa erilaisia taikavoimia, joilla hän voi esimerkiksi laittaa ihmiset tekemään mitä ikinä häntä huvittaa. Mustiin pukeutunut mies voisi helposti olla uhkaava vastus, mutta harmillisesti hänenkään taustoja ei sen ihmeellisemmin esitellä, eikä McConaughey täysin sovi rooliinsa. Hänellä on oivallisen karhea ääni, mutta muuten hänen tapansa näytellä hahmoa ei välillä vakuuta lainkaan. Tarpeeksi toimivan antagonistin hän on kuitenkin saanut aikaan ja on hyvä, että hahmoa pääsee näkemään paljon leffan aikana.
     Elokuvassa nähdään myös Katheryn Winnick Jaken äitinä, Nicholas Pauling Jaken isäpuolena, Claudia Kim näkijänä, Michael Barbieri Jaken kaveri Timmynä ja Watchmenista (2009) tuttu Jackie Earle Haley roolissa, jonka tarkoitus jää todella epäselväksi katsojalle.

Vaikka pelkäsinkin niin ennakkoon, ei The Dark Tower ole hirveä elokuva. Ei se sinänsä ole edes huono, muttei se hyväkään ole. Leffa yhdistelee hauskasti länkkäreiden yksinäisiä ratsastajia fantasialeffojen demoneihin ja toimintafilmien taisteluihin, jolloin sitä on itse asiassa aika viihdyttävää seurata. Elokuva saa alussa herätettyä katsojan mielenkiinnon ja saa pidettyä sen jokseenkin koko leffan alusta loppuun (mikä ei tosin ole ihme, sillä puolentoista tunnin kestollaan kyseessä on yllättävän lyhyt elokuva). Vaikkei Rolandin ja mustiin pukeutuvan miehen taustoja selitetä tarpeeksi, ei leffa onneksi luota täysillä siihen, että katsoja olisi lukenut myös kirjat, jolloin tarinassa pysyy kaiken aikaa mukana. Vain pari kertaa mainittua Purppurakuningasta ei selitetä ollenkaan. Leffan juoni on todella simppeli, mutta silti ihan tarpeeksi toimiva, jotta se kiinnostaa - ja tosiaan ennen kaikkea viihdyttää - katsojaa. Viihdyttävintä ovat tietty toimintakohtaukset, Rolandin päästessä esittelemään revolveritaitojaan. Koko elokuvan parasta antia on nähdä, kuinka hahmo lataa aseensa erilaisilla, todella kekseliäillä tavoilla. Hieman koomisia ne tavat tietysti ovat, mutta se niistä tekeekin niin mahtavaa seurattavaa. Huumoria on muutenkin lisätty pienesti mukaan ja pari kertaa leffa onnistuu jopa tarjoamaan pienet naurut.

The Dark Towerin yksinkertaisuus on valitettavasti pahasta, vaikka se tarjoaakin myös hyvät puolensa. Elokuva on täynnä kliseitä ja monet jutut on nähty monissa muissakin filmeissä, jolloin mitään uutta tai ihmeellistä ei ole tarjolla. Pohjaidea on kyllä huvittavan kiehtova, mutta koska teos kestää vain puolitoista tuntia, ei siinä hirveästi ehdi tapahtua ja tarina kulkee todella nopeasti eteenpäin. Outoa tosin on, että parissa kohtaa leffalla on aikaa todella tarpeettomiin toimintakohtauksiin, joissa ei ole mitään jännitystä mukana, sillä heti arvaa, ettei hahmoille käy mitään. Jännitettä ei tosin muutenkaan tunnu löytyvän - varsinkaan lopputaistelusta, joka vie viihdyttävyysarvoa kehnoudellaan. Loppuhuipennus on todella hätäisesti tehty ja vaikka siitä löytyykin suuri sankarihetki, ei se kertaakaan liikuta katsojaa. Elokuvassa oli kuulemma alunperin erilainen loppu, mutta kun testiyleisö ei pitänyt siitä, kuvattiin se kokonaan uudestaan, minkä myös huomaa. Leffan laimea lopetuskohtaus on selvästi kirjoitettu minuutissa tai kahdessa ja se on varmaankin hyväksytty yhtiöllä ilman sen kummempia mietintöjä. Kun lopputekstit alkavat, katsojana toteaa "jaahas" ja kävelee ulos salista jo uudet asiat mielessä. Hyvä jos illalla nukkumaan mennessä enää edes muistaa mitään koko pätkästä. Kyllähän The Dark Towerin kerran katsoi, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä. Eniten leffan jälkeen jäi harmittamaan, että itse mustaa tornia ei nähdä kuin muutaman kuvan verran, eikä siellä koskaan käydä.

Leffan ohjaaja Nikolaj Arcel ei selvästi tiedä, miten suuria kokonaisuuksia käsitellään. Useasti elokuvan aikana toivoin, että joko J. J. Abrams tai Ron Howard olisi sittenkin tehnyt tämän. Arcel on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana, joita on hänen lisäkseen kolme muutakin, mm. Akiva Goldsman, joka on aiemmin kirjoittanut sellaisia... öh "mestariteoksia" kuin Batman & Robin (1997) ja hieman yli kuukausi sitten ilmestynyt Transformers: The Last Knight (2017). Käsikirjoitus ei tietenkään ole kovin hyvä ja mukana on useita kehnoja repliikkejä. On The Dark Tower sentään kuvattu ja valaistu hyvin. Myös puvustus ja maskeeraus ovat toimivasti toteutetut. Leikkaus on kuitenkin paikoitellen huonoa, minkä lisäksi visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat. Äänitehosteet ovat sen sijaan mainiot ja Junkie XL:n säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, vaikkeivät jääkään mieleen.

Yhteenveto: The Dark Tower on parempi leffa kuin pelkäsin, muttei se silti hyvä ole. Se menee ihan viihdyttävänä toimintafantasiana, mutta vaikea kuvitella, että se todella aloittaisi jonkinlaisen elokuvauniversumin. Tarina on todella simppeli, mutta se ei välillä haittaa, sillä westernin, fantasian ja toiminnan yhdisteleminen on niin toimiva idea, että kiinnostaa tietää, mitä kaikkea pääsee näkemään (valitettavasti ei kuitenkaan kovin paljoa). Usein yksinkertaisuus aiheuttaa kuitenkin ongelmia, kun elokuva ei kykene tarjoamaan mitään erityistä, uutta tai ihmeellistä, vaikka Rolandin revolvereiden latailut ovatkin hauskan kekseliäitä. Roland on muutenkin mainio hahmo ja Idris Elba sopii osaan todella hyvin. Matthew McConaughey ei kuitenkaan täysin vakuuta filmin pahiksena ja pääpoika Tom Taylor ei ole kovin hyvä näyttelijä. Lopputaistelu on valitettavan hätäisesti tehty ja viimeinen kohtaus on todella laimea. Eniten leffan jälkeen jää harmittamaan kuitenkin se, ettei itse mustaa tornia nähdä kuin yhteensä noin kymmenen sekunnin ajan. Tietysti jos on kirjojen iso fani, niin tätä harmittelee suuresti, kuten eräs ystäväni Episodila taitaa tehdä. Elokuvan tarina ei kuulemma perustu kirjoihin kunnolla, joten monet fanit luultavasti pettyvät, mutta jos kirjat eivät ole tuttuja, niin The Dark Tower menee kevyenä hömppänä kerran. Jatkoa pohjustavaa lopputekstikohtausta ei mukana ole, mutta noin puolessa välissä elokuvaa on hauska viittaus Stephen Kingin kauhukirjaan "It" (1986), josta on tulossa filmatisointi ensi kuussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.superherohype.com
The Dark Tower, 2017, Sony Pictures Entertainment, Media Rights Capital, Imagine Entertainment, Weed Road Pictures

Arvostelu: Atomic Blonde (2017)

ATOMIC BLONDE (2017)

Ohjaus: David Leitch
Pääosissa: Charlize Theron, James McAvoy, Eddie Marsan, Sofia Boutella, Toby Jones, John Goodman ja Bill Skarsgård
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

Atomic Blonde perustuu Anthony Johnstonin ja Sam Hartin sarjakuvaan "The Coldest City" vuodelta 2012. Elokuvan teko alkoi kolme vuotta myöhemmin, Focus Features -yhtiön ostaessa oikeudet sarjakuvaan. Ohjaajiksi valittiin John Wickin (2014) ohjanneet David Leitch ja Chad Stahelski, mutta vuoden lopussa Leitch päätti ohjata leffan yksin, sillä Stahelski teki John Wick: Chapter 2:ta (2017). Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2015 ja Atomic Blonde sai ensiesityksensä keväällä 2017. Itse sain tietää elokuvasta vasta, kun selailin yhtä Episodi-lehteä. Filmi vaikutti mielenkiintoiselta ja ajattelin, että kyseessä voisi olla menevä toimintapätkä. Meninkin katsomaan leffan sen lehdistönäytökseen - joka oli samana päivänä  Valerian and the City of a Thousand Planetsin (2017) kanssa - ja toivoin näkeväni mainion vakoojaelokuvan.

Vuonna 1989 MI6-vakooja Lorraine Broughton lähtee Berliiniin selvittämään, mitä on käynyt yhdelle siellä toimineista agenteista. Tapaukseen liittyy lista agenteista, jonka sekä brittiläinen MI6 että neuvostoliittolainen KGB haluavat, millä hinnalla hyvänsä.

En tiedä, mikä siinä on, mutta mielestäni Charlize Theron ei ole erityisen hyvä näyttelijä. Lähes kaikissa rooleissa, jotka olen häneltä nähnyt, hän vaikuttaa todella kylmältä ja paikoitellen jopa siltä, ettei häntä kiinnosta se, mitä hän tekee. Esimerkkeinä hänen hirveä suorituksensa Snow White and the Huntsmanissa (2012), akkamaisuutensa Prometheuksessa (2012) ja tylsä monotonisuutensa The Fate of the Furiousissa (2017). Pakko myöntää, että Mad Max: Fury Roadissa (2016) hän onnistui, mutta se on vain yksi rooli noista neljästä. Tässä Theron on... ihan okei. Tässäkin hän tuntuu kylmältä läpi elokuvan, mutta tällä kertaa se oikeasti sopii hänen rooliinsa. Theron tietty esittää Lorrainea, joka ei MI6-agenttina paljoa löydä iloa maailmasta kylmän sodan aikaan. Vaikka hahmo osaakin kaikenlaisia kamppailutaitoja, hänen taustansa eivät pääse kunnolla esille, jolloin välillä Lorraine tuntuu hieman tyhjältä tapaukselta. Theron on selvästi parhaimmillaan toimintakohtauksissa.
     Erittäin mainio James McAvoy näyttelee David Percivalia, Berliinissä toimivaa MI6-agenttia, jonka apua Lorraine tarvitsee. David on jokseenkin mysteerinen tapaus ja hyvin nopeasti voi huomata, ettei hän ole täysin rehti kaveri. McAvoy on tuttuun tapaansa hyvä, mutta hänen hahmonsa ei ole kuitenkaan mitä kiehtovin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lorrainea seuraava Delphine (The Mummysta, 2017, tuttu Sofia Boutella), agenttilistan muistava Spyglass (Eddie Marsan), sekä Lorrainen pomo Gray (Toby Jones) ja John Goodmanin esittämä CIA-agentti. Jälkimmäiset nähdään lähinnä vain kuulustelemassa Lorrainea, kun hän selittää koko leffan läpi tehtävästään. Delphine sen sijaan on tärkeässä roolissa ja Boutella osoittaa jälleen olevansa lupaava uusi tähti.

Elokuva alkaa oivallisesti ja siinä vaikuttaa olevan hieman jopa humoristista sävyä. Tämä huvittavuus loppuu kuitenkin kuin seinään heti, kun Lorraine esitellään. Silti leffa jatkuu vielä ihan menevästi, kunnes kerrotaan, mistä tarinassa on kyse. Eikö vakoojaseikkailuun saa mitään muuta juonta kuin todella käytetty "lista agenteista"? James Bond -leffat osoittavat hyvin, miten erilaisiin tehtäviin voidaan salainen agentti pistää asialle, mutta kaikista mahdollisuuksista on valittu puhkikulutettu juonikuvio, jonka onneksi jopa Bond-seikkailu Skyfall (2012) osasi pistää vähemmän tärkeäksi loppujen lopulta. Ei siinä mitään, jos Atomic Blonden olisi tarkoitus jollain lailla parodioida agenttileffoja, mutta kun filmi kulkee eteenpäin haudanvakavana, niin ei sitä voisi mitenkään parodiaksi kutsua. Valitettavasti elokuva ei osaa edes tehdä juonikuviosta mielenkiintoista, vaikka sitä on yritetty monimutkistaa lisäämällä hahmoihin mukaan salaisuuksia. Nekin tosin ovat aika ennalta-arvattavia, eikä elokuva ole niin fiksu kuin se varmaan luulee olevansa. Filmi ei myöskään saa katsojaa kunnolla mukaansa, jolloin sitä vain seuraa haukotellen välillä, odottaen, että jotain merkittävää (tai kiinnostavaa) tapahtuisi. Mukaan ei ole saatu luotua toimivia tunteita, vaan se kulkee suurimmaksi osaksi eteenpäin yhtä kylmästi kuin sen päänäyttelijä. Loppupäässä muka-mahtavat paljastukset eivät enää edes kiinnosta, sillä viimeisen tunnin ajan on lähinnä puutunut penkkiinsä ja vilkuillut kelloa, milloin filmi päättyisi.

Mukana on kuitenkin yksi pitkä osio, josta ei löydä mitään pahaa sanottavaa. Loppupuoliskolla elokuvaa nähdään pitkä toimintakohtaus, jossa aluksi mätkitään turpaan portaikossa, sitten ammuskellaan asunnossa ja lopuksi vielä kaahaillaan autolla - ja lähes koko juttu on saatu näyttämään siltä, että se olisi kuvattu yhdellä otolla, ilman ainuttakaan leikkausta välissä. Tämä osuus on selvästi se, mitä ohjaaja David Leitch on halunnutkin tehdä. Hän on nimittäin aiemmin toiminut lähinnä stunttipuolella, minkä kyllä huomaa. Taistelukoreografiat ovat upeaa katseltavaa ja on hienoa, ettei päähenkilö selviä tilanteesta ilman naarmun naarmua. Ammuskelun aikana verta roiskahtelee seinille ja auto-osion aikana voi hämmästellä näyttävää toteutusta, kameran kierrellessä henkilöauton sisällä niin, ettei sitä ole mitenkään voitu oikeasti kuvata yhdellä otolla, vaikka siltä se kuitenkin näyttää. Tästä osuudesta paistaa niin voimakkaasti Leitchin lahjakkuus, jolloin leffan jälkeen toivoo, että koko filmi olisi ollut enemmän tai vähemmän samaa meininkiä. Tämä osuus on kuitenkin vain noin kymmenen minuuttia melkein kahden tunnin leffasta, jolloin se ei saa pelastettua todella kehnoa kokonaisuutta.

Toimintakohtia lukuunottamatta Leitchiltä ei ohjaus tunnu luonnistuvan, eikä mikään ihme, sillä tätä ennen hän oli ohjannut vain John Wickin ja siinäkin hänen roolinsa taisi olla todella pieni, sillä hänen nimeään ei näy ohjaajatittelin alla elokuvan aikana, vaan Chad Stahelski sai kaiken kunnian itselleen. Kurt Johnstadin käsikirjoituskaan ei ole erityisen hyvä. Kuvaus on kuitenkin todella hyvää ja äsken mainitsemassani toimintaosiossa leikkaukset on saatu taidokkaasti piilotettua, jotta homma tuntuisi yhdeltä ainoalta kuvalta. Visuaalinen ilme on muuten kuitenkin aika tylsä. Vaikka siihen aikaan Berliini varmasti näyttikin siltä etenkin talvella, on Atomic Blonde alusta loppuun ankean harmaa filmi. Ainoat värit syntyvät lähinnä, kun ruudulle ilmestyy välillä värikkäitä tekstejä siitä, missä mennään. Äänityöskentely on hyvää, mutta Tyler Batesin musiikit eivät millään jää mieleen. Elokuvassa käytetyt kappaleet kuten Queenin ja David Bowien "Under Pressure" kuitenkin toimivat hyvin.

Yhteenveto: Atomic Blonde on yhtä ihan törkeän kovaa toimintajaksoa lukuunottamatta äärimmäisen keskinkertainen ja paikoitellen erittäin tylsä elokuva. Jo leffan pohjatarina agenttilistasta tuntuu todella nähdyltä, eikä se jaksa kiinnostaa katsojaa. Tunteita ei filmi osaa herättää, jos ikävystymistä ei lasketa mukaan. Elokuva kulkee yhtä kylmän tympeästi eteenpäin kuin pääosaa esittävä Charlize Theron, jolla on kyllä hetkensä, mutta joka ei vieläkään saa vakuutettua taidoistaan. James McAvoy on sen sijaan mainio ja Sofia Boutella on tuttuun tapaansa hyvä. Ohjaaja Leitchin ensikertalaisuuden huomaa läpi elokuvan. Hänellä on selvästi silmää toimintakohtauksille, joten ehkä hänen olisi kannattanut jäädä suunnittelemaan stuntteja, eikä yrittää käsitellä kokonaista tarinaa ja sen kanssa kulkevia tunnelmia. Tämän jälkeen alkoi hieman pelottaa, millainen Deadpool 2:sta (2018) tulee hänen käsissään... Jos pidät muutama kymmentä vuotta sitten ilmestyneistä vakoojafilmeistä, joissa on mukana hieman toimintaa ja salaisuuksia, niin Atomic Blonde voi olla juttunne. Ei se silti ole leffalipun väärti ja sen voi hyvin katsoa vasta vuokralta tai striimipalvelusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Atomic Blonde, 2017, 87Eleven, Closed on Mondays Entertainment, Denver and Delilah Productions, Film i Väst, Focus Features, Sierra / Affinity, T.G.I.M Films