Arvostelu: Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes - 2009)

PILVILINNA JOKA ROMAHTI

LUFTSLOTTET SOM SPRÄNGDES

Ohjaus: Daniel Alfredson
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Annika Hallin, Lena Endre, Anders Ahlbom, Niklas Hjulström, Aksel Morisse, Georgi Staykov, Micke Spreitz, Tomas Köhler, Hans Alfredson ja Lennart Hjulström
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Luftslottet som sprängdes, eli suomalaisittain Pilvilinna joka romahti perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2007. Kirja on kolmas ja viimeinen osa Larssonin Millennium-trilogiasta, jonka Yellow Bird -elokuvayhtiö päätti filmatisoida kerralla kokonaan. Alunperin vain trilogian aloitusosan, Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009) oli tarkoitus ilmestyä teattereissa, mutta sen saaman suuren suosion vuoksi myös jatko-osat päätettiin pistää leffateatterilevitykseen. Toinen osa Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009) sai ensi-iltansa jo seitsemän kuukautta ensimmäisen osan jälkeen ja lopulta trilogian huipennus Pilvilinna joka romahti ilmestyi marraskuussa 2009. Elokuva oli pieni hitti, vaikkakin tuotti alle puolet trilogian avausosan lipputuloista. Kriitikot eivät erityisemmin innostuneet leffasta, vaan kutsuivat sitä päätösosaksi, joka ei tyydytä katsojiaan. Itse tutustuin Millennium-trilogiaan kunnolla vasta tänä vuonna. Tulin tietoiseksi sarjasta jo 2009, kun leffat ilmestyivät nopealla tahdilla (kenties liiankin nopealla, ottaen huomioon roimasti pudonneet lipputulot), mutten kiinnostunut niistä tarpeeksi katsoakseni leffat. Kuitenkin kun kuulin, että Millennium-sarjaa jatkanut David Lagercrantzin kirja "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi samannimiseksi elokuvaksi (The Girl in the Spider's Web - 2018), päätin vihdoin katsoa koko leffasarjan läpi. Ostin kerralla nämä ruotsileffat, sekä yhdysvaltalaisen uudelleenfilmatisoinnin The Girl with the Dragon Tattoon (2011). Pidin Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta todella paljon, mutta Tyttö joka leikki tulella tuotti pettymyksen. Katsoin siis Pilvilinna joka romahti -leffan hieman varautunein mielin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Miehet jotka vihaavat naisia ja Tyttö joka leikki tulella!

Lisbeth Salander toipuu sairaalassa ja odottaa oikeuskäsittelyään. Samaan aikaan Mikael Blomkvist jatkaa yritystä todistaakseen Lisbethin viattomuuden. Tutkimus pistää Mikaelin salaperäisen järjestön jäljille.

Noomi Rapace palaa viimeistä kertaa Lisbeth Salanderin rooliin, muttei vieläkään saa mitään erityistä tehtäväksi. Lisbeth viettää suuren osan ajastaan joko sairaalassa tai oikeudessa, jolloin hahmon potentiaalia ei päästä hyödyntämään. Loppupäässä Lisbeth onneksi pääsee hieman toimintaan ja näyttämään coolilta punkkari-tyylinsä kanssa, mutta muuten hahmosta on kadonnut se tietty hohto, mikä teki hänestä niin kiehtovan sarjan aloitusosassa. Rapace tekee tietysti parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu ja osoittaa jälleen lahjansa näyttelijänä.
     Viime vuonna menehtyneen Michael Nyqvistin hahmoa Mikael Blomkvistia onneksi hyödynnetään paljon paremmin kuin Tyttö joka leikki tulella -leffassa. Mikael tuntuu tekevän paljon intensiivisemmin hommia todistaakseen Lisbethin syyttömyyden ja paljastaakseen järjestön kaiken pahan takana, mikä johtaa paikoitellen hyvinkin vaikeisiin tilanteisiin. Valitettavasti tästäkin leffasta puuttuu se erinomainen ydin Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta, eli Mikaelin ja Lisbethin yhteiset kohtaukset. Kaksikko nähdään yhdessä pari kertaa enemmän kuin viime leffassa, mutta siinä he hädintuskin esiintyivät yhdessä, joten huimaa parannusta ei ole tapahtunut, mikä on suuri sääli.
     Elokuvassa nähdään myös muita edellisistä osista tuttuja hahmoja, kuten asianajaja Annika (Annika Hallin) joka nousee isoon osaan puolustaessaan Lisbethiä oikeudessa, Millenniumilla työskentelevä Erika (Lena Endre), Lisbethiä aikoinaan tutkinut tohtori Teleborian (Anders Ahlbom), Lisbethin inhottava isä Zalatsenko (Georgi Staykov), sekä tämän järkälemäinen poika Niedermann (Micke Spreitz). Annikasta saadaan aikaiseksi kiinnostava hahmo, minkä lisäksi kunnolla esiin nostetusta tohtori Teleborianista tehdään pienillä tavoilla kiero äijä.

Yllättäen pidin Pilvilinna joka romahti -elokuvaa parempana kuin Tyttö joka leikki tulella -leffaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole läheskään yhtä mahtava leffa kuin Miehet jotka vihaavat naisia, mutta elokuva piti kuitenkin mielenkiintoni yllä paremmin kuin trilogian keskimmäinen osa. Leffasta löytyy huomattavasti enemmän jännitystä kuin edeltäjästään. Mikaelin tutkimukset johtavat tosiaan pahoihin paikkoihin, minkä lisäksi on jännittävää nähdä, mitä tapahtuu, kun Lisbeth ja Zalatsenko ovat hoidossa samassa sairaalassa. Terminaattoria muistuttava Niedermann on vapaalla jalalla ja osoittaa uhkaavuutensa jo alkuvaiheissa hyvin. Kaiken takana oleva paha järjestö on selvästi valmis ottamaan järeät keinot käyttöön hiljentääkseen Lisbethin, jolloin kaiken aikaa ilmassa leijailee painostava tunnelma. Loppua kohti jännitys vain kasvaa ja yllättävää kyllä, aluksi kuivalta kuulostava oikeuskäsittely onkin erittäin mielenkiintoista seurattavaa.

Vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin edellisestä osasta, ymmärrän hyvin kriitikoita, jotka ovat sanoneet, ettei leffa tunnu riittävältä finaalilta trilogialle. Onhan se pakko sanoa, että vaikka oikeuskäsittely onkin kiehtova, on se huipennuksena pettymys, etenkin kun muistelee, kuinka intensiivinen ja ahdistava Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan lopetus oli. Trilogian aloitusosassa palaset loksahtelivat upeasti kohdilleen, eivätkä sen jatko-osat valitettavasti nouse lähellekään samaa tasoa. Vaikka Lisbethin menneisyyden selvittäminen on kiinnostavaa, ei se ole lainkaan yhtä mukaansatempaavaa kuin aloitusosan katoamismysteerin selvittäminen. Useaan otteeseen jatko-osien aikana toivookin, että nekin olisivat itsenäisempiä jännäreitä. Pilvilinna joka romahti -leffaa on myös kritisoitu liiasta pituudesta ja sen ymmärrän oikein hyvin. Elokuvalla on kestoa noin kaksi ja puoli tuntia, ja siitä saisi helposti leikattua kymmenisen minuuttia pois. Vaikka filmissä tapahtuu paljon kiinnostavia asioita, on siinä myös pitkäveteisiä kohtauksia, jotka latistavat tunnelmaa juuri, kun sitä on ehditty nostattaa. Kokonaisuutena kyseessä on siis mainio, vaikkakin kompasteleva teos, joka saa lähinnä toivomaan, että katsoisi sarjan aloitusosaa uudestaan kuin että pääsisi näkemään jatkoa.

Ohjaajana toimii Tyttö joka leikki tulella -leffan ohjaaja Daniel Alfredson, mikä on toimiva ratkaisu, sillä elokuvan ollessa suoraa jatkoa edelliselle osalle, on hyvä että puikoissa pyörii sama tekijä. Alfredson tekee leffan kanssa parempaa työtä ja saa luotua oivallista tunnelmaa mukaan. Käsikirjoittajana toimii yhä Jonas Frykberg, joka on saanut toverikseen Ulf Rydbergin. Kaksikko onnistuu edellistä filmiä paremmin käsittelemään monimutkaista tarinaa ja pitämään pakettia kasassa. Valitettavasti tästäkään elokuvasta ei löydy sarjan aloitusosan vahvaa visuaalisuutta, vaan siitä huomaa usein, että Pilvilinna joka romahti oli alunperin tarkoitus julkaista suoraan televisiossa. Kuvaus on hyvää, muttei mitään ihmeellistä. Leikkaamossa leffaa olisi voinut tiivistellä sieltä sun täältä. Puvustajat ovat päässeet vauhtiin Lisbethin punkkarityylin kanssa ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä erilaisten ruhjeiden kanssa. Äänimaailma ei erityisemmin erotu, eivätkä Jacob Grothin kierrättämät musiikit tee enää vaikutusta.

Millennium-leffat kuvattiin mahdollisimman tarkoiksi kopioiksi Larssonin kirjoista, mutta koska leffoille tuli siten liikaa pituutta, tarpeettomammat juonikuviot karsittiin pois ennen kuin elokuvat julkaistiin teattereissa. Vuonna 2010 nämä pidemmät versiot julkaistiin kuusiosaisena minisarjana ja edellisten osien tavoin myös Pilvilinna joka romahti -leffan pidennetty minisarjaversio löytyy Suomessa Blu-raylta ja DVD:ltä. Pidennetty versio kestää hieman yli puoli tuntia kauemmin ja siitä löytyy useita pidennettyjä sekä täysin uusia kohtauksia. Elokuvan alkupää on hieman eri tavalla rakennettu ja pidempi versio keskittyy sivuhahmoihin enemmän. Tyttö joka leikki tulella tavoin tämäkään leffa ei hyödy lisäkestostaan, vaan tuntuu paikoitellen hieman puuduttavalta, mutta toisin kuin Tyttö joka leikki tulella, tätä elokuvaa ei ole tarvinnut venyttämällä venyttää kolmeen tuntiin.

Yhteenveto: Pilvilinna joka romahti on hieman sarjan edellistä osaa parempi elokuva, muttei pääse lähellekään sarjan avausosan tasoa. Filmistä löytyy jännittävää tunnelmaa ja mukavaa mysteerisyyttä, mutta päähenkilö Lisbeth Salanderille ei keksitä lähes lainkaan kiinnostavaa tekemistä. Noomi Rapace joutuu oikein etsimään jotain kiinnostavaa hahmostaan, kun taas Michael Nyqvist pääsee paremmin toimintaan toimittaja Mikael Blomkvistina. Anders Ahlbom vakuuttaa hyvin kierona tohtori Teleborianina. Yllättävää kyllä, puuduttavalta kuulostava oikeuskäsittely onkin erittäin mielenkiintoinen ja pitkäveteiset hetket löytyvät muualta leffasta. Liikapituutta elokuvasta kyllä löytyy ja siitä saisikin helposti pätkittyä lähes vartin pois. Kokonaisuudessaan kyseessä on kelpo huipennus Millennium-trilogialle, vaikka se jättääkin toivomisen varaan useilla osa-alueilla. Hieman harmittaa, että tason pudotus trilogian rautaisen avausosan jälkeen on näin huima, mutta kyllä elokuvasta löytyy todella hyvätkin puolensa. Jos siis pidit sarjan kahdesta edellisestä osasta, kannattaa myös Pilvilinna joka romahti vilkaista. Ensi viikolla siirrymmekin sitten takaisin tarinan alkuun ja katsomme, mitä ohjaaja David Fincher sai aikaan Larssonin tarinasta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.svenskfilmdatabas.se
Luftslottet som sprängdes, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film Sveriges Television, Film i Väst, ZDF Enterprises

Arvostelu: Mowgli (Mowgli: Legend of the Jungle - 2018)

MOWGLI

MOWGLI: LEGEND OF THE JUNGLE

Ohjaus: Andy Serkis
Pääosissa: Rohan Chand, Christian Bale, Andy Serkis, Benedict Cumberbatch, Naomie Harris, Eddie Marsan, Peter Mullan, Cate Blanchett, Matthew Rhys, Tom Hollander ja Louis Ashbourne Serkis
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Mowgli: Legend of the Jungle perustuu Rudyard Kiplingin "Viidakkokirjaan" ("The Jungle Book") vuodelta 1894. Kiplingin kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useampikin filmatisointi, tunnetuimpana tietty Walt Disneyn klassikkopiirretty Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967). Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnittelemaan omaa versiotaan filmistä 2010-luvun alussa ja alunperin Harry Potter -käsikirjoittaja Steve Klovesin oli tarkoitus ohjata se. 2013 ohjaajaksi valittiinkin Alejandro González Iñárritu, joka kuitenkin jätti projektin tehdäkseen Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) -elokuvan (2014), mikä voitti hänelle mm. kolme Oscar-palkintoa. 2014 ohjaajaksi valittiin Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Klonkkuna tunnettu Andy Serkis ja hänen kanssa projekti lähti kunnolla liikkeelle. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2015 ja sen oli tarkoitus ilmestyä loppuvuodesta 2016 nimellä "Jungle Book: Origins", mutta kun Disney julkaisi samana vuonna uuden versionsa Viidakkokirjasta (The Jungle Book - 2016), Serkisin leffa siirrettiin vuodelle 2018. Lopulta Warner Bros. kuitenkin myi filmin suoratoistopalvelu Netflixiin, jossa sen oli tarkoitus ilmestyä alkuvuodesta 2019. Netflix kuitenkin aikaisti julkaisua ja ilmoitti marraskuussa julkaisevansa leffan ennen joulua. Nyt Mowgli: Legend of the Jungleksi tai ihan vain Mowgliksi nimetty filmi on vihdoin nähnyt päivänvalon ja täytyy tunnustaa, ettei minua erityisemmin kiinnostanut sen katsominen. Pidin Disneyn uudesta Viidakkokirjasta todella paljon ja ajattelin uuden version ilmestyvän aivan liian nopeasti. Minua kiinnosti vain Serkisin kommentti siitä, että hän halusi tehdä julmemman ja aikuisemman version tarinasta. Päätin antaa filmille mahdollisuuden ja katsoin sen päivää ensi-illan jälkeen.

Intian viidakossa asuu susien kasvattama ihmispentu Mowgli. Hurja tiikeri Shere Khan vihaa ihmisiä, eikä hyväksy Mowglia viidakkoon ja aikookin tappaa pojan, jos löytää tämän. Susien, Bagheera-pantterin ja Baloo-karhun täytyy siis keksiä suunnitelma Mowglin suojelemiseksi.

Elokuvan nimikkohahmo Mowglina nähdään Rohan Chand, joka on aiemmin tehnyt vain todella pieniä sivurooleja. Chand kantaakin pääosan vastuun yllättävänkin hyvin ja on oikein mainio valinta Mowgliksi. Välillä näyttää siltä, ettei Chand ole kuvauksissa tiennyt, mitä katsoa, kun hänellä ei ole tietenkään oikeita eläimiä vastanäyttelijöinä, mutta tästä huolimatta hän heittäytyy koko ajan täysillä mukaan. Mowgli on koko elämänsä varttunut eläinten keskuudessa, minkä vuoksi hän käyttäytyykin hyvin samalla lailla kuin ne. Chand onkin joutunut harjoittelemaan neljällä raajalla kulkemista ja saa sen lopulta näyttämään oudonkin luonnolliselta liikkumistavalta.
     Mowglin lisäksi leffassa nähdään tietty muutkin tutut hahmot sadusta. Bagheera-pantteri (äänenä Christian Bale) on isämäinen hahmo Mowglille - jopa enemmän kuin Mowglin susi-isä Vihaan (Eddie Marsan). Susiäiti Nisha (Naomie Harris) taas huolehtii Mowglista kuin omasta pennustaan ja hänestä löytyy äidillistä lämpöä. Elokuvan ohjaaja Andy Serkis ääninäyttelee Baloo-karhua, joka ei tällä kertaa ole yhtä hassu kuin hänet on totuttu näkemään vaikkapa Disneyn versioissa. Baloo on hieman synkempi tapaus, mitä korostavat lukuisat arvet hänen kuonollaan ja kehollaan. Akela (Peter Mullan) taas on susilauman johtaja ja nuori albiinosusi Bhoot (äänenä Serkisin poika Louis) on Mowglin paras kaveri. Valitettavasti Bagheeraa ja Bhootia lukuunottamatta elokuva ei tee kummoista työtä saadakseen katsojan pitämään eläinhahmoista, vaan luottaa vain siihen, että katsoja rakastaa hahmoja jo entuudestaan. Itseäni jäi etenkin harmittamaan, kuinka tylsä Baloosta oli tehty - kyseessä on kuitenkin monien suosikkihahmo. Kenties Serkistä pelotti antaa itselleen paljon ruutuaikaa ja jätti siksi karhun sivuosaan.
     Tarinan pahis on tietty tiikeri Shere Khan, jota ääninäyttelee Benedict Cumberbatch. Cumberbatch on ennenkin osoittanut äänensä olevan täydellinen roiston osaan ja tekee sen myös tässä. Cumberbatch luo äänellään hienosti häijyyttä ja uhkaavuutta Shere Khaniin, mikä tekee tiikeristä paikoitellen karmivan. Onkin siis harmi, että Shere Khania ei nähdä tarpeeksi, vaan hän vain käy välillä paikalla virnistelemässä ja pelottelemassa Mowglia.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Shere Khanin nöyrä palvelijahyeena Tabaqui (Tom Hollander), joka on aika kömpelösti lisätty huumorihahmo, jättimäinen pytonkäärme Kaa (Cate Blanchett), josta on yritetty luoda mystistä aika kehnolla menestyksellä, sekä Shere Khanin jäljillä oleva metsästäjä (Matthew Rhys), joka tuntuu viime hetken lisäykseltä, aivan kuin tekijät olisivat halunneet saada mukaan jotain, mitä ei varmasti ole Disneyn Viidakkokirjassa.

Ei ole mikään ihme, että Warner Bros. myi Mowglin Netflixille. Disneyn Viidakkokirja oli juuri ilmestynyt, joten sen jälkeen näin pian ilmestynyt uusi versio olisi aika varmasti ollut taloudellinen floppi. Warner Bros. taisikin saada paremmat rahat Netflix-kaupasta kuin julkaisemalla leffan teattereissa. Ja Netflixille kauppa on varmasti plussaa, sillä kun leffa on kaikkien katsottavissa kotioloissa, nekin joita filmi ei kovin paljoa kiinnosta, saattavat pistää sen pyörimään. Itse elokuvana Mowgli onkin sitten... ihan ok. Sen katsoo sujuvasti kerran, muttei sitä tarvitse nähdä enää uudestaan. Leffan unohtaa pian sen näkemisen jälkeen, eikä se tee erityisemmin minkäänlaista vaikutusta. Mukana on hyvää teemaa siitä, että Mowglin täytyy saada selville, kuuluuko hän viidakkoon vai ihmisten maailmaan, mutta siihen se sitten jääkin. Kuten jo sanoin, elokuva ei panosta sivuhahmoihinsa, jolloin heidän mukanaolonsa unohtaa jo leffan aikana, minkä lisäksi itse tarina ei tarjoa mitään erityistä uutta, mitä ei olisi jo nähty aiemmin. Mukana ei ole menevää seikkailuhenkeä tai jännittävän hurjia kohtauksia, eikä edes koskettavuutta, vaan elokuva vain lähinnä... noh, on. Leffan loppuhuipennus on aika lattea kokemus, eikä filmi ole läheskään niin eeppinen kuin se kuvittelee olevansa.

Mowglia tosiaan markkinoitiin synkempänä ja realistisempana versiona tarinasta, mikä olisi enemmän aikuisten makuun. Itse elokuvassa tämä tarkoittaa sitä, että kyseessä on paikoitellen visuaalisesti pimeä teos ja mukana on muutamia hieman hurjempia kuvia. Samalla leffassa on kuitenkin paljon lapsellisempaakin materiaalia, mikä herättää kysymyksen, kenelle tämä elokuva oikein tehtiin? Kun mukana on ötököiden ympäröimän, raadellun lehmän kuva, ei kyseessä ole mikään lastenleffa, mutta sitten taas aikuiskatsojilla voi mennä maku, kun vakavampaa otetta kevennetään lapsellisilla jutuilla. Tämän lisäksi ihmiskylässä meno tuntuu muuttuvan täysin erilaiseksi. Elokuvasta on huhuttu, että meksikolaisohjaaja Alfonso Cuarón olisi tullut viimeistelemään leffan ja kun ihmiskylään päästessä leffa tuntuu muuttuvan art house -teokseksi, en yhtään epäile, etteikö Cuarón olisi käynyt jättämässä omaa jälkeään. Muutos on niin voimakas. Tunnalmaltaan ja hengeltään Mowgli onkin todella sekava paketti, joka ei tunnu itsekään tietävän, kenelle se on tehty.

Mielestäni Andy Serkis on todella aliarvostettu näyttelijä, mikä johtuu aika varmasti siitä, että hänen tunnetuimmat työnsä ovat tietokonehahmoja, kuten Klonkku, Peter Jacksonin King Kongin (2005) nimikkogorilla, uuden Apinoiden planeetta -trilogian (2011-2017) Caesar-apina ja Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus -leffan (The Adventures of Tintin - 2011) kapteeni Haddock. Ihmiset eivät vaikuta ymmärtävän, että Serkis ei ole vain ääninäytellyt hahmoja, vaan esittänyt kaikki niiden eleet ja ilmeet. Serkis taitaa tämän motion capture -tekniikalla toteutetun näyttelemisen huikeasti ja koska se on hänen tavaramerkkinsä, ovat Mowglin eläimet tietty tehty näin. Näyttelijät ovat esittäneet ilmeet, mitkä on sitten muokattu digitaalisille eläimille sopiviksi. Huono juttu vain on, että tällä kertaa motion capture -efekti on todella tökerö. Ihmisten silmillä varustetut eläimet ovat erittäin häiritsevä näky ja ne vievät aivan liikaa huomiota itse tapahtumilta. Kun leffa muuten tavoittelee realistista ulkoasua, ihmisten ja eläinten risteytykset rikkovat tätä tunnelmaa läpi elokuvan. Eläimet ovat muutenkin yllättävän tönkösti animoituja. Etenkin sudet näyttävät siltä kuin ne kuuluisivat 2000-luvun alun leffoihin. Ottaen huomioon, että Mowgli ilmestyi kaksi vuotta Disneyn Viidakkokirjan jälkeen, on aika erikoista, ettei tekniikka ole kehittynyt, vaan eläimet näyttävät huomattavasti kökömmiltä Mowglissa.

Palatakseni takaisin Serkisiin, hän on erinomainen näyttelijä ja mielestäni hänen pitäisi pysyäkin siinä hommassa, sillä ohjaaminen ei täysin luonnistu häneltä. Serkisin esikoisohjaus Breathe (2017) jäi vahvasti kaipaamaan jotain ja nyt Mowgli on aika keskinkertainen tekele. Tätä ei tietenkään helpota leffan tuotannolliset vaikeudet ja Callie Klovesin käsikirjoitus, jossa tarina liikkuu kummallisesti eteenpäin. Leikkauksessa leffa on rytmitetty kömpelösti, jolloin välillä tarina kulkee vauhdilla ja välillä se ei tunnu etenevän minnekään. Filmi on kuitenkin kuvattu hyvin ja ihmiskylän lavasteiden kanssa on tehty kelpo työtä. Mowglin maskeeraukset ovat oivalliset ja äänimaisema on onnistuneesti luotu. Nitin Sawhneyn säveltämät musiikit ovat lähestulkoon elokuvan parasta antia. Sawhney luo hienosti intialaiseen viidakkoon sopivia sävelmiä.

Yhteenveto: Mowgli on harmillisen keskinkertainen ja jopa keskeneräiseltä tuntuva teos. Elokuva hyppii tunnelmasta toiseen, jolloin se on välillä koko perheen seikkailu (tosin ilman minkäänlaista mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä), välillä rankempaa kuvastoa tarjoava aikuisten satu ja välillä se muuttuu indie-taideleffaksi. Elokuvan tarina ei ole kovin innostuneesti toteutettu tai hyvin kirjoitettu, vaan se poukkoilee välillä ihan minne sattuu. Yllättäen leffan tehosteet ovat paikoitellen jopa todella kehnoja. Eläimiin yhdistetyt ihmiskasvot ovat lähes painajaismainen näky ja tekniikka häiritsee katselukokemusta aivan liikaa. Serkis ei valitettavasti ole tiennyt lähes ollenkaan, mitä on ollut tekemässä ja hänen pitäisikin pysytellä näyttelijäpuolella. Rohan Chand on sentään erittäin hyvä itse Mowglina ja Benedict Cumberbatch on aina nappivalinta pahikseksi. Mukana on yksittäisiä hyviä juttuja ja hetkiä, mutta pääasiassa Mowgli on täysin unohdettavaa kertakäyttötavaraa. Disneyn versioita täysillä fanittavat eivät luultavasti innostu tästä, mutta ne, jotka eivät lämmenneet parin vuoden takaiselle Disneyn Viidakkokirjalle, saattavat pitää tästä paljonkin. Potentiaalia kyllä löytyy, muttei osaamista hyödyntää sitä, enkä usko katsovani Mowglia enää toistamiseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mowgli: Legend of the Jungle, 2018, Warner Bros., Warner Bros. Digital Networks, Netflix, Imaginarium Productions

Arvostelu: Mortal Engines (2018)

MORTAL ENGINES

Ohjaus: Christian Rivers
Pääosissa: Hera Hilmar, Robert Sheehan, Hugo Weaving, Jihae, Leila George, Stephen Lang, Ronan Raftery, Patrick Malahide, Regé-Jean Page, Colin Salmon, Mark Hadlow, Kee Chan, Sarah Peirse ja Caren Pistorius
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Mortal Engines perustuu Philip Reeven "Kävelevät koneet" -kirjaan ("Mortal Engines") vuodelta 2001. Taru sormusten herrasta -fantasiatrilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaaja Peter Jackson hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Jackson valitsi pitkään hänen kanssa yhteistyötä tehneen Christian Riversin ohjaamaan elokuvan ja leffan kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Nyt Mortal Engines on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä. Reeven kirjat eivät ole minulle tuttuja ja innostuin vain nähdessäni Jacksonin nimen julisteessa, kunnes huomasin hänen toimivan vain tuottajana. Ajattelin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden, jos siitä vaikka avautuisikin uusi mainio fantasiasarja. Menin katsomaan Mortal Enginesin sen ensi-iltapäivänä Finnkino Itiksen uuteen upeaan IMAX-saliin.

Kaukana tulevaisuudessa tuntemamme maat ovat tuhoutuneet ja kaupungit ovat muuttuneet jättimäisiksi liikkuviksi koneiksi - isot suurvallat metsästävät pienempiä kaupunkeja kerätäkseen niiden osat omaan käyttöönsä. Nuori Hester Shaw keplottelee itsensä liikkuvan Lontoon sisälle, kostaakseen yhdelle sen johtajista, Thaddeus Valentinelle.

Hester Shaw'ta näyttelee itselleni täysin tuntematon Hera Hilmar, joka suoriutuu pääroolin paineista oivallisesti. Hilmarista löytyy oikeanlaista sinnikkyyttä ja tuimaa ilmettä rooliin, ja hänen heikommat hetkensä tulevat vain, kun hänen täytyy sanoa kehnosti kirjoitettuja repliikkejä. Hahmona Hester on hyvin mielenkiintoinen. Hester esitellään erittäin onnistuneesti ja katsojana on välittömästi valmis lähtemään seikkailuun mystisen, punaista huivia arpensa peittona pitävän nuoren naisen kanssa. Läpi elokuvan hahmosta oppii uusia puolia, jotka syventävät häntä ja avaavat, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on.
     Tarinan roistona, Thaddeus Valentinena taas nähdään Hugo Weaving, joka vetää pahiksen roolin tutulla ja turvallisella tavallaan. Weaving on kelpo valinta osaan ja toimiva pahis, muttei koskaan täysin vakuuta siitä, että häntä erityisemmin kiinnostaisi olla mukana leffassa. Hahmona Thaddeus on hieman kömpelösti kirjoitettu, eikä hänen pahuudelleen ole vaivauduttu avaamaan motiiveja. Silti hän ajaa asiansa tarpeeksi hyvin ja aiheuttaa päänvaivaa sankareille.

Kostoreissullaan Hester kohtaa useita erilaisia hahmoja, tärkeimpänä heistä liikkuvassa tuhokone-Lontoossa asuvan Tom Natsworthyn, jota näyttelee Robert Sheehan. Tom työskentelee museossa ja on kiinnostunut maailman tuhoutumista edeltävistä asioista, kunnes hän päätyy mukaan seikkailuun ja yllättäen hän onkin aina haaveillut lentäjän hommista. Alkupäässä leffaa Tom on paikoitellen aika ärsyttävä, aiheuttaessaan jatkuvasti hankaluuksia, mutta hahmo alkaa muuttua pidettävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Sheehan ei kuitenkaan tee kovin kummoista roolisuoritusta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Thaddeuksen tytär Kate Valentine (Leila George), aika ylimääräiseltä tuntuva Tomin teknikkokaveri Bevis (Ronan Raftery), museon johtaja Pomeroy (Colin Salmon), Lontoon pormestari Crome (Patrick Malahide), liikkuvia kaupunkeja vastustava anarkistitaistelija Anna Fang (laulaja Jihae) ja tämän uskollinen kapteeni Khora (Regé-Jean Page), sekä vapauden puolesta taistelevien johtaja Kwan (Kee Chan). Hahmoja esitellään jatkuvasti lisää ja vaikka monet heistä ovat paljonkin esillä ja saavat omat juonikuvionsa, ei heidän hahmojaan syvennetä tarpeeksi. Joten kun sota vaatii veronsa ihmisuhreissa, ei katsoja pääse mukaan muiden hahmojen suruun.
     Elokuvassa nähdään myös Stephen Langin esittämä salamurhaajaolento Shrike, joka ei tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. Leffa sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja sisältää toki fantasiaelementtejä, mutta kun tarinassa ei muuten esiinny yliluonnollisia hahmoja, tuntuu Shrike metsästävän väärässä elokuvassa. Hahmolle on kyllä kirjoitettu oma juonikuvionsa ja hän aiheuttaa lisää kiperiä tilanteita päähenkilöille, mutta silti hän ei vain tunnu toimivan tässä filmissä.

Mortal Engines ei sisällä kovin mielenkiintoisia hahmoja, eikä edes kovin mukaansatempaavaa tarinaa, mutta sen maailma on niin kiehtova, että elokuvaan on erittäin helppo hypätä mukaan. Fantasia- ja scifielokuvissa harmittelen usein sitä, etteivät tekijät jaksa panostaa luodakseen kunnon maailmoja, joilla tuntuisi olevan oma historiansa ja kaikella olisi selkeä paikka siinä maailmassa, joten ilahduin huomatessani, että Mortal Enginesissä oli pitkästä aikaa kiinnostavasti rakennettu miljöö. Jonkinlaisen tuhoisan sodan jälkeen ihmiset ovat rakentaneet kaupunkinsa uudestaan renkaiden päälle ja alkaneet metsästämään toisiaan villissä erämaassa. Filmin maailma tuntuu vahvasti siltä kuin joku olisi yhdistänyt Mad Max -leffat (1979-) Liikkuva linna -animeen (ハウルの動く城 - 2004). Pienen linnan sijaan kaupungit ovat kuitenkin kookkaimmillaan monikymmenkertaisesti isompia ja liikkuva Lontoo kuvastaa hyvin Mortal Enginesin massiivisuutta. Kyseessä on kaikin puolin jättimäinen elokuva. Sen maailma on luotu suureksi ja sen toimintakohtaukset leijuvat mahdollisimman eeppisissä sfääreissä. Elokuva on megalomaaninen ja pauhaavan äänekäs, ja siten täydellinen isolta IMAX-kankaalta katsottavaksi.

Leffan massiivisuus kuitenkin kostautuu, vaikka se tekee katselukokemuksesta oikein viihdyttävän. Mortal Engines on nimittäin alusta loppuun niin jättimäistä tykitystä, ettei siinä ole läheskään tarpeeksi hengitystilaa. Enkä tarkoita vain sitä, että mukana pitäisi olla enemmän rauhallisia, hahmoja paremmin syventäviä hetkiä, vaan että katsojankin pitäisi saada hengähtää hetki, ennen kuin filmi pistää seuraavan mahtipontisen toimintakohtauksen pyörimään. Ja kun vihdoin päästään lopputaisteluun, on leffassa jo nähty niin isoja mättöjä, ettei huipennus enää tunnu kovin hulppealta. Jotenkin on hassua, että kun leffaa oli työstämässä tiimi Taru sormusten herrasta -trilogian takaa - jonka jokainen elokuva kestää kolme tuntia (puhumattakaan nelituntisista pidennetyistä versioista) - ei elokuvan uskalleta antaa kulkea omalla painollaan. Vartti lisää henkilöhetkiä, niin kyseessä olisi heti parempi teos, sillä siten katsoja alkaisi myös oikeasti välittämään tapahtumista, eikä vain viihtyisi kaiken mäiskeen parissa. Kuten jo sanoin, koskettavammat hetket eivät iske, sillä leffa ei tee tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan välittämään hahmojen kohtalosta.

Elokuvan tarinakaan ei ole kovin ihmeellinen. Hesterin kostoreissu aloittaa koko homman, mutta se tuntuu unohtuvan vähän väliä, leffan keskittyessä sivujuoniinsa saadakseen mukaan tarinallista sisältöä. Päällekkäisistä juonikuvioista huolimatta tarinaa on kuitenkin hyvin helppo seurata, etenkin kun hahmot selittävät paljon katsojille. Mortal Engines ei siis todellakaan ole mikään uusi Taru sormusten herrasta. Tämä ei varmasti tule jäämään elämään elokuvahistorian merkkiteoksena. Elokuva sisältää selkeitä ongelmia, mutta samalla minun täytyy myöntää, että viihdyin oikein hyvin leffan parissa, etenkin kun se näyttää visuaalisesti niin hienolta. Kotioloissa elokuva ei varmasti ole yhtä tyylikästä katseltavaa kuin IMAX-salissa, mutta kyllä minä ihan sujuvasti katsoisin tämän uudestaan ja ennen kaikkea katsoisin täysin sujuvasti myös jatko-osan, sillä elokuvan maailma on niin kiehtova. Leffa tuntui kuitenkin loppujen lopuksi vain pintaraapaisulta maailman mahdollisuuksista ja itse ainakin voisin katsoa tätä vaikkapa joitain vuosia kestävän televisiosarjan verran.

Käsikirjoituksesta vastaa sama kolmikko kuin Taru sormusten herrasta -leffoista, eli Peter Jackson, Philippa Boyens ja Fran Walsh, miksi onkin outoa, että tarina kiirehtii ja jotkut repliikit ovat todella kömpelöitä. Etenkin leffan vitsit ovat aika kehnoja ja koostuvat lähinnä kasarille kuuluvista one liner -lausahduksista. Ainoat naurahdukset syntyvät museon sisällöstä. Ohjaajan hommissa taas toimii ensikertalainen Christian Rivers, joka työskenteli efektipuolella Taru sormusten herrasta -trilogiassa. Mortal Enginesin ohjaus on selvästi ollut liiankin kova pala Riversille, sillä hänellä on paikoitellen vaikeuksia pitää massiivista pakettia kasassa. Rivers on selvästi ihaillen seurannut Jacksonin työskentelyä, muttei ole löytänyt samaa lujaa otetta kuin esikuvansa. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin todella näyttävä teos. Mortal Engines on taidokkaasti kuvattu; mukana on useita upeita maisemaotoksia ja lähikuvia. Lavasteihin on onneksi panostettu ja kaupunkien kulunut ilme luo heti tunnelmaa siitä, että niissä on asuttu vuosikausia. Maskeeraukset ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi puvustustiimi on saanut paljon hommaa luodessaan nuhjuisia ja tyylikkäitä asuja hahmoille. Digiefektit ovat paikoitellen silmiinpistävät, mutta suurimmaksi osaksi massiiviset kaupungit näyttävät todella hienoilta. Ääniefektit ovat erinomaisesti toteutetut, etenkin taisteluiden aikana. Toisaalta Junkie XL:n säveltämä mahtipontinen musiikki sopii täydellisesti muutenkin näin isoon teokseen, mutta samalla se aiheuttaa aikamoista ähkyä pauhullaan.

Yhteenveto: Mortal Engines on jättimäinen elokuva, joka yrittää peitellä tylsiä hahmojaan ja aika ohutta tarinaansa jatkuvilla mahtipontisilla taisteluillaan ja jyrisevällä äänellään. Lopputaisteluun päästessään elokuva on tarjonnut jo sellaisen tykityskyydin, että ähky tulee helposti. Kyseessä on ongelmainen teos, joka kuitenkin saa tuulta purjeisiinsa todella kiehtovan maailmansa ansiosta. Elokuvan kuvaus tulevaisuudesta on mielenkiintoinen ja Mad Max / Liikkuva linna -yhdistelmä toimii hauskasti. Visuaalisesti kyseessä on erittäin näyttävä filmi niin lavasteidensa kuin efektiensä puolesta. Nopeatempoisesti kulkeva tarina viihdyttää läpi kestonsa, vaikkei saa katsojaa välittämään hahmojen kohtaloista. Hester Shaw on kiinnostava päähenkilö ja Hera Hilmar suoriutuu pääroolista mainiosti, mutta muut näyttelijät eivät tee kovin ihmeellistä työtä. Hugo Weavingin pahis tuntuu sieluttomammalta versiolta The Matrixin (1999) agentti Smithistä. Stephen Langin Shrike-hahmo ei oikein tunnu kuuluvan mukaan leffaan, vaikka jollain tavalla ihan kiinnostava tyyppi onkin. Mortal Engines kallistuu siis keskinkertaisuuden suuntaan, eikä tämä todellakaan ole mikään uusi Taru sormusten herrasta, mutta itse viihdyin elokuvan parissa ja katsoisin mielelläni jatkoa - toivoen tietysti sen olevan laadukkaampi tarinaltaan ja hahmoiltaan. Jos fantasia uppoaa ja leffa vaikuttaa kiinnostavalta, menkää katsomaan Mortal Engines. Ei se maailmaa mullista, mutta IMAX-kankaalta katsottuna sen jättimäisyyttä on mukava ihailla. Visuaalisen hohtonsa leffa menettää varmasti kotona pienemmältä ruudulta katsottuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mortal Engines, 2018, Universal Pictures, Media Rights Capital, Scholastic Productions, Silvertongue Films, WingNut Films

Arvostelu: Suspiria (2018)

SUSPIRIA

Ohjaus: Luca Guadagnino
Pääosissa: Dakota Johnson, Tilda Swinton, Mia Goth, Angela Winkler, Renée Soutendijk, Ingrid Caven, Elena Fokina, Jessica Harper ja Chloë Grace Moretz
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Suspiria on uusi versio kulttiklassikoksi muodostuneesta vuoden 1977 kauhuelokuvasta Suspiria. Uuden elokuvan teko lähti liikkeelle noin 30 vuotta alkuperäisen ilmestyttyä, ohjaaja Luca Guadagninon kysyessä alkuperäisen teoksen ohjaajalta, Dario Argentolta, voisiko tämän teoksesta tehdä uudelleenfilmatisoinnin. Argento suostui ja Guadagnino tarjosi projektia David Gordon Greenin ohjattavaksi, joka alkoi innolla työstämään elokuvaa, kunnes hänellä tuli riitaa studion kanssa ja päätti jättää projektin. Vuonna 2015 Guadagnino ilmoitti ohjaavansa uuden Suspirian itse. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja lopulta Suspiria sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Suomeen filmi saapui marraskuun lopussa, mutta kiireiden takia en ehtinyt käydä katsomassa sitä ensi-iltaviikonloppuna. Itse en ole nähnyt alkuperäistä Suspiriaa, joten en innostunut samalla tavalla kuin monet muut, kun kuulin uudesta versiosta. Kiinnostuin siitä kuitenkin, kun näin sen trailerin ja aloin kuulla paljon kehuja. Minua ärsyttikin, kun en ehtinyt katsomaan leffaa heti, kun se ilmestyi, mutta menin heti seuraavana viikonloppuna katsomaan Suspirian Lasipalatsin Bio Rexiin tyttöystäväni kanssa.

1970-luvun lopulla amerikkalainen Susie Bannion saapuu Länsi-Berliiniin ja saa paikan arvostetusta tanssikoulusta. Koulu kätkee kuitenkin sisäänsä hirvittäviä salaisuuksia...

Pääroolissa Susie Bannonina nähdään Fifty Shades -elokuvista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson, jonka roolituksesta olin aluksi todella skeptinen. Fifty Shades -filmeissä Johnson teki lähes totaalisen surkeaa näyttelijäntyötä ja pelkäsin hänen pilaavan Suspirian. Johnsonin esiintyminen parin kuukauden takaisessa Bad Times at the El Royalessa (2018) antoi kuitenkin pientä toivoa, sillä Johnson oli yllättävänkin kelvollinen roolissaan. Vasta tässä elokuvassa Johnson vakuutti minut taidoistaan ja pisti ihmettelemään, eikö hän edes yrittänyt Fifty Shadeseissa? Hänestä löytyy juuri oikeaa herkkyyttä, mitä Susien rooli vaatii, mutta myös selvää päättäväisyyttä ja halua osoittaa taitonsa. Tanssiessaan Johnson todella näyttää lahjansa ja liikkuu niin intensiivisen eläimellisesti, että hän on erinomainen valinta rooliinsa.
     Tanssikoulussa Susie tapaa mm. tanssiopettaja Madame Blancin (Tilda Swinton), ystävällisen tanssija Saran (Mia Goth), tanssija Olgan (Elena Fokina), sekä iäkkäät neiti Tannerin (Angela Winkler), neiti Hullerin (Renée Soutendijk) ja neiti Vendegastin (Ingrid Caven). Kaikki näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä. Goth tuo Johnsonin tavoin herkkyyttä esiin hienosti. Swinton on jo useita kertoja aiemminkin osoittanut olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä ja osoittaa sen jälleen. Swinton on aivan mielettömän hyvä tässä elokuvassa ja näyttää, kuinka taipuvainen hän on tekemään erilaisia asioita, joihin monet muut eivät pysty. Myös Chloë Grace Moretz tekee lyhyen, mutta erittäin vaikuttavan esiintymisen yhtenä koulun tanssijoista.
     Elokuvassa on myös hahmo nimeltä tohtori Josef Klemperer, joka alkaa epäillä tanssikoulun toimintaa ja lähtee tutkimaan asiaa. Kyseessä on mitä sympaattisin tapaus, jolla on oma koskettava taustansa, mitä avataan läpi elokuvan. Klempererin näyttelijä tekee koko elokuvan parhaan roolisuorituksen - ei, vaan yhden koko vuoden parhaista roolisuorituksista. En paljasta, kuka häntä esittää, mutta sanonpahan vain, että kun sain näyttelijän selville filmin näkemisen jälkeen, suuni loksahti auki. Elokuva onnistui huijaamaan minua täydellisesti.

Suspiria sai suuni loksahtamaan auki pariinkin otteeseen jo elokuvaa katsoessani. Kyseessä on nimittäin yksi häiriintyneimmistä teoksista, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvaa ei pelota näyttää mitä inhottavinta ja oudointa kuvastoa katsojalle, eikä tämä todellakaan ole helppo katselukokemus. Mukana on todella ahdistavia hetkiä, joita on suorastaan epämiellyttävää seurata. Mutta samalla katselua ei vain voi lopettaa, sillä Suspiria on samalla erittäin hypnoottinen kokemus. Se on kaunis sairaalla tavalla ja sairas kauniilla tavalla. Etenkin itse tanssikohtaukset tuntuvat lähes luonnottomilta ja ne onnistuvat samaan aikaan olemaan sekä pelottavia että kauniita. Elokuva lumoaa katsojansa ja vaikka järki sanoisi, että tästä koulusta on pakko päästä pois, on silti aivan pakko päästä tutkimaan sen salaisuuksia. Yleensä kauhuelokuvissa katsoja pyörittelee silmiään, kun hahmot menevät tarkastamaan, mikä päästää outoa ääntä kellarissa, mutta tätä katsoessa olisi itsekin valmis menemään sinne kellariin.

Jo ennen elokuvan näkemistä tiesin, että Suspiria tulisi jakamaan katsojat voimakkaasti kahtia. Leffaa menisivät katsomaan kauhusta intoilevat ihmiset, ja jotkut lähtisivät pois suuttuneina, sillä kyseessä ei olekaan perinteinen 2000-luvun hyppysäikyttelyraina ja toiset taas poistuvat onnellisina samasta syystä. Jotkut sanovat, ettei tämä edes ole kauhua, sillä elokuva ei vähän väliä säikäytä katsojaansa, kun taas toiset ihastelevat, ettei koko elokuvan aikana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, vaan filmin kauhu on enemmän psykologista. Itse kuulun ehdottomasti jälkimmäisiin. Suspiria on aivan erinomainen teos ja jatkaa tämän vuoden yllättävänkin hienoa kauhuputkea. Ensin äänillä kikkaileva Hiljainen paikka (A Quiet Place - 2018), sitten todella järkyttävä Hereditary - Pahan perintö (Hereditary - 2018) sekä sota-kauhu-yhdistelmä Overlord (2018) ja nyt Suspiria. Elokuva rakentaa upeasti tunnelmaa ja luo hyvin epämiellyttävän ilmapiirin. Alusta alkaen on selvää, että tässä koulussa on jotain pahasti pielessä. Ja sitten oikeissa kohdissa leffa alkaa tarjoilemaan veret seisauttavia kohtauksia ja äkillisiä painajaismaisia kuvia. Elokuva ei viljele niitä vimmalla, vaan ripottelee niitä harvakseltaan, jotta ne tuntuvat entistäkin voimakkaammilta. Loppuhuipennuksessa helvetti päästetään sitten valloilleen ja Suspiria vangitsee katsojansa totaalisesti.

Kaikesta kehumisesta huolimatta minulta kyllä löytyy hieman negatiivistakin sanottavaa elokuvasta. Suspirialla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka ihailenkin sitä, kuinka filmi kertoo tarinansa rauhassa ja maltillisesti, löytyy leffasta leikkaamisen varaa. Suurimmaksi osaksi elokuva hyödyntää käsikirjoittamisen perussääntöä "näytä, älä kerro", mutta elokuvasta löytyy joitain kohtia, jotka tuntuvat olevan mukana vain, koska tekijät ovat pelänneet, ettei peruskatsoja pysy juonessa mukana, jos sitä ei selitä. Elokuvassa nähdään pari kohtaa, joissa hahmot juonittelevat ilkeyksiään ja nämä tuntuvat turhilta. Yhdessä toisessa kohtauksessa eräs hahmoista vahingossa kuulee heidän keskusteluaan ja silloin selitys on perusteltua, sillä katsoja saa tietää samat asiat hahmon kanssa. Katsojan ei pitäisi tietää enempää kuin hahmot, jotka selvittävät koulun mysteeriä. Tämän lisäksi leffassa on epilogi, jonka voisi leikata kokonaan pois, mikä lyhentäisi elokuvaa vartilla. Epilogissa selvitellään loppuun yksi sivujuoni, mutta filmin dramaattisuuden ja shokeeraamisarvon vuoksi olisi parempi, jos elokuva loppuisi siihen, mistä epilogi alkaa. Tämä olisi täydellisen pysäyttävä päätös ja jättäisi katsojan täysin sanattomaksi.

Suspirian ohjauksesta vastaa italialainen Luca Guadagnino, jonka tunnetuin työ taitaa olla aiemmin tänä vuonna Suomessa ilmestynyt rakkaustarina Call Me by Your Name (2017). Jo siinä Guadagnino näytti taitonsa kertoessaan tarinaansa rauhassa, mutta mielestäni Suspiria on paljon parempi taidonnäyte. Tämän leffan tarina sentään etenee kaiken aikaa, eikä tunnu junnaavan paikoillaan ja pyörittävän samanlaisia kohtauksia kerta toisensa perään. Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa ja tietää yksinkertaisia keinoja, joilla järkyttää katsojaansa voimakkaasti. David Kajganichin työstämä käsikirjoitus on loistava, mutta hän olisi tosiaan voinut miettiä joissain kohdissa, tarvitseeko tiettyjä asioita näyttää ja selittää. Tiettyjä ongelmia lukuunottamatta elokuva on todella taidokkaasti leikattu. Suspiria on muuten näyttävästi kuvattu, mutta kameran zoomaukset ovat hieman tökeröjä. Tämä on selvästi tekijöiden päättämä tyylikeino, mutta itse pidän enemmän siitä, kun kuvaaja itse liikkuu, sillä siten kuva on huomattavasti sulavampi. Valaisu on erinomaista etenkin tanssiesityksen aikana ja synkemmissä hetkissä, ja maskeeraus on Oscar-palkinnon arvoista työtä. Alkuperäinen Suspiria on tunnettu värien käytöstä ja tämä uusi versio hyödyntää muutamassa kohdassa räikeitä värejä taidokkaasti. Äänimaailma on hienosti rakennettu ja säveltäjä Thom Yorke on tehnyt mahtavaa työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Suspiria on hypnoottinen kauhukertomus, mikä todella järkyttää katsojaansa. Elokuva sisältää mitä inhottavinta ja häiriintyneintä kuvastoa, mutta samalla se onnistuu olemaan lumoavan kaunis. Samanaikaisesti leffa ällöttää ja ihastuttaa, ja vaikka tanssikoulussa on selvästi jotain pielessä, on sen salaisuuksia pakko päästä tutkimaan. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin mainiota työtä - jopa Dakota Johnson, josta en ole aiemmin perustanut. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin vanhan tohtori Klempererin näyttelijä. Ohjaaja Luca Guadagnino rakentaa huikeasti tunnelmaa, eikä kertaakaan luota äkkisäikäytyksiin. Hän luo psykologista kauhua ja aitoa jännitystä, mikä tekee katselukokemuksesta paikoitellen hyvinkin epämiellyttävän. Kauhun hetkiä on maltillisesti ja siten ne ovat entistä tehokkaampia. Elokuvan ainoa oikea ongelma on sen epilogi, mikä tuntuu latistavan tunnelmaa upean loppuhuipennuksen jälkeen. Epilogin voisikin poistaa kokonaan, jolloin filmi loppuisi todella pysäyttävästi ja saisi katsojan haukkomaan henkeä. Tästä huolimatta Suspiria kuuluu vuoden parhaimmistoon, mutten todellakaan voi suositella sitä kaikille. Nopeatempoisista böö-kauhurainoista pitäville tämä on luultavasti puuduttava kokemus, minkä lisäksi herkimmät saattavat nähdä tämän takia painajaisia vielä ensi vuonna. Jos taas pidät enemmän psykologisesta kauhusta, kannattaa ehdottomasti mennä katsomaan Suspiria. Alkuperäisen leffan fanienkin kannattaa antaa tälle mahdollisuus ja minä aion mahdollisimman pian etsiä alkuperäisen filmin käsiini. Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Suspiria, 2018, Frenesy Film Company, Videa, First Sun, MeMo Films, Mythology Entertainment, Amazon Studios, K Period Media

Arvostelu: Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden - 2009)

TYTTÖ JOKA LEIKKI TULELLA

FLICKAN SOM LEKTE MED ELDEN

Ohjaus: Daniel Alfredson
Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Nyqvist, Lena Endre, Per Oscarsson, Peter Andersson, Micke Spreitz, Georgi Staykov, Yasmine Garbi, Paolo Roberto, Johan Kylén, Hans-Christian Thulin ja Jennie Silfverhjelm
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Flickan som lekte med elden, eli suomalaisittain Tyttö joka leikki tulella perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Kirja on toinen osa Larssonin Millennium-trilogiasta, minkä Yellow Bird -elokuvayhtiö päätti filmatisoida kerralla kokonaan. Alunperin vain trilogian ensimmäisen osan, Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009) oli tarkoitus ilmestyä teattereissa, mutta sen saaman suuren suosion takia jatko-osatkin päätettiin pistää teatterilevitykseen. Jo seitsemän kuukautta ensimmäisen osan jälkeen Tyttö joka leikki tulella sai ensi-iltansa ja sekin oli pidetty elokuva, vaikkei päässyt nauttimaan ihan yhtä suuresta suosiosta katsojien ja kriitikoiden keskuudessa kuin edeltäjänsä. Itse törmäsin Millennium-trilogiaan ensimmäisen kerran juurikin 2009, kun elokuvat alkoivat ilmestymään myös Suomessa ja monet tutuistani innostuivat lukemaan Larssonin kirjat. Olen kuitenkin vierastanut pohjoismaisia elokuvia, enkä ole siksi katsonut näitäkään. Vasta lähiaikoina olen alkanut pohtia leffojen katsomista ja kun kuulin, että David Lagercrantzin kirjoittama Millennium-sarjan uusi osa "Se mikä ei tapa" ("Det som inte dödar oss" - 2015) kääntyisi filmiksi Se mikä ei tapa (The Girl on the Spider's Web - 2018), päätin vihdoin antaa leffoille mahdollisuuden. Ostin kerralla kaikki kolme ruotsalaista leffaa, sekä Yhdysvalloissa tehdyn uudelleenfilmatisoinnin The Girl with the Dragon Tattoo (2011). Katsoin Miehet jotka vihaavat naisia kesällä ja vaikka yllätyin, kuinka paljon pidin siitä, kesti muutama kuukausi, kunnes katsoin Tyttö joka leikki tulella.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Miehet jotka vihaavat naisia!

Lisbeth Salanderia syytetään kolmesta murhasta. Toimittaja Mikael Blomkvist ei kuitenkaan usko ystävänsä syyllisyyteen ja päättää selvittää, kuka on lavastanut Lisbethin.

Noomi Rapace palaa tietty Lisbeth Salanderin rooliin ja vaikka hänestä löytyy samaa uhmakkuutta kuin edellisessä osassa ja Rapace osoittaa usein lahjakkuutensa, ei hahmo tee läheskään yhtä isoa vaikutusta. Tämä johtuu pääasiassa siitä, ettei Lisbethille ole kirjoitettu kovin kiinnostavaa tekemistä. Hänkin yrittää kyllä selvittää, kuka hänet on lavastanut ja samalla yrittää vältellä virkavaltaa, mutta tämä tapahtuu aika tylsällä tavalla. On kuitenkin hienoa, että elokuva syventyy tarkemmin Lisbethin synkkään menneisyyteen ja avaa enemmän, miksi hän on sellainen kuin on.
     Myös Michael Nyqvistin näyttelemä Mikael Blomkvist jättää toivomisen varaa. Vaikka tällä kertaa toimittaja yrittää todistaa ystävänsä viattomuuden, ei hän tunnu tekevän sitä samalla vimmalla kuin edellisen elokuvan tutkimuksen selvittämistä. Nyqvistkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, mutta jotain jää hänenkin roolityöstä uupumaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Lena Endre ja Peter Andersson Millennium-lehdellä työskentelevänä Erikana ja Lisbethin inhottavana huoltaja Bjurmanina, sekä Yasmine Garbi Lisbethin rakkaana Miriam Wuna, joka saa paljon enemmän ruutuaikaa. Uusina tuttavuuksina esitellään Lisbethin nyrkkeilytuttava Paolo Roberto (tosielämän nyrkkeilijä Roberto esittämässä itseään), vanha Holger (Per Oscarsson), suuri ja vahva Niedermann (Micke Spreitz), sekä ihmiskauppaa tutkiva pariskunta Dag (Hans-Christian Thulin) ja Mia (Jennie Silfverhjelm). Harmillisesti sivuhahmoista yksikään ei herätä kovin kummoista mielenkiintoa ja paikoitellen he saavat liian paljon näkyvyyttä pääkaksikkoon verrattuna.

Valitettavasti Tyttö joka leikki tulella jää kauas Miehet jotka vihaavat naisia -leffan tasosta. Siinä, missä Millennium-trilogian ensimmäinen osa pitää tiukasti otteessaan, saa jännittämään hahmojen puolesta ja pistää katsojan hienosti miettimään kuka on kaiken takana, Tyttö joka leikki tulella ei tarjoa mitään tällaista. Elokuvalla on suuria vaikeuksia napata katsoja mukaansa ja aina, kun siinä alkaa tapahtua jotain kiinnostavaa, kohtaus ehtiikin jo vaihtua. Lisbethin taustojen avaaminen on kiehtovaa, mutta itse leffan tarina ei ole. Kuten jo sanoin, päähahmot saavat yllättävän vähän tekemistä, minkä lisäksi on erittäin ikävää, ettei edellisessä osassa nähtyä mahtavaa yhteistyötä Mikaelin ja Lisbethin välillä nähdä tässä filmissä lähes ollenkaan. Mikä suuri sääli! Elokuvasta puuttuu siis yksi edellisen osan tärkeimmistä koukuista, millä katsoja kalastettiin mukaan tapahtumiin.

Ei kyseessä mikään huono leffa kuitenkaan ole. Heikkouksistaan huolimatta filmi saa pidettyä mielenkiinnon yllä ja loppuhuipennus nostaa tasoa tarpeeksi, jotta kokonaisuutta voi kutsua hyväksi elokuvaksi. Loppuun on saatu jännitettä ja mukavaa vaaran tuntua, mikä muuten tuntuu ikävästi puuttuvan. Vasta lopussa elokuva löytää ensimmäisestä leffasta tuttua henkeä, miksi onkin harmi, että toisin kuin itsenäisenä jännärinä erinomaisesti toimiva Miehet jotka vihaavat naisia, tämän tarina päätetään jättää ikävästi kesken. Loppujen lopuksi filmi siis lähinnä pohjustaa mielenkiintoisempaa päätösosaa, sen sijaan että se olisi oma piinaava jännitysnäytelmänsä. Toki taustalla pyörivää Lisbethin tarinaa on hyvä jatkaa kaikissa kolmessa osassa, mutta yksittäisenä leffana Tyttö joka leikki tulella jää lähinnä pettymykseksi, mutta ihan meneväksi sellaiseksi.

Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Niels Arden Oplevilta Daniel Alfredsonille, joka ei onnistu luomaan yhtä vahvaa tunnelmaa. Myös käsikirjoittajaduo Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg on lähtenyt vaihtoon ja korvattu Jonas Frykbergillä, jonka teksti hyppii liikaa, eikä saa katsojasta kunnolla kiinni. Voihan toki olla, että jo Stieg Larssonin kirja kärsii tästä ongelmasta ja Frykberg koki vaikeuksia siirtää tarinaa kirjan sivuilta elokuvamuotoon. Visuaalisestikaan kyseessä ei ole yhtä taidokkaasti tehty teos kuin edeltäjänsä. Tyttö joka leikki tulella oli alunperin suunniteltu suoraan televisiolevitykseen ja paikoitellen sen myös huomaa. Kuvaus ei ole yhtä vaikuttavaa, mutta toisaalta filmin puitteetkaan eivät ole yhtä tyylikkäät kuin viimeksi. Maskeeraustiimi on sentään päässyt pitämään hauskaa leffan loppupäässä. Äänimaailma on tässäkin leffassa toimiva ja Jacob Grothin säveltämät musiikit yrittävät luoda hyvää tunnelmaa, kun ohjaus ja käsikirjoitus ei siinä onnistu.

Millennium-elokuvat haluttiin kuvata mahdollisimman tarkoiksi kopioiksi Larssonin kirjoista, mutta koska niille tuli niin paljon pituutta, täytyi tarpeettomampia juonikuvioita karsia pois. Vuonna 2010 nämä pitkät versiot päätettiin julkaista kuusiosaisena minisarjana ja Miehet jotka vihaavat naisia tavoin myös Tyttö joka leikki tulella -leffan pidennetyn minisarjaversion voi löytää Suomesta Blu-raylta ja DVD:ltä. Kyseessä on lähes tunnin pidempi versio, mikä sisältää hurjan määrän kohtauksia, juonikuvioita ja hahmoja, jotka puuttuvat teatteriversiosta. Lähes jokaista kohtausta on venyttämällä venytetty mm. näyttämällä kuvia kauemmin ja lisäämällä tarpeettomia täytekuvia mukaan. Jotkut kohtaukset nähdään jopa eri järjestyksessä kuin teatteriversiossa. Toisin kuin hahmoja onnistuneesti syventävä pidempi versio ensimmäisestä elokuvasta, Tyttö joka leikki tulella pidennetty versio tuntuu todella väkinäiseltä.

Yhteenveto: Tyttö joka leikki tulella on harmillinen pettymys vahvan aloitusosan jälkeen, mutta on silti kelpo jännäri. Lisbethin menneisyyttä avataan kiehtovasti, mutta itse leffan tarina ei saa pidettyä kiinnostusta yllä kovinkaan hyvin. Elokuva keskittyy liikaa kaikkiin muihin hahmoihinsa kuin Lisbethiin ja Mikaeliin, eikä edellisessä osassa nähtyä yhteistyötä löydy tästä lähes lainkaan. Noomi Rapace ja Michael Nyqvist ovat edelleen hyviä rooleissaan, mutta heidän hahmojaan ei hyödynnetä kunnolla. Loppupäässä leffan taso nousee huomattavasti ja luo vihdoin hyvää jännitettä, mutta harmi vain, että tarina päätetään jättää kesken. Toisin kuin Miehet jotka vihaavat naisia, Tyttö joka leikki tulella ei toimi itsenäisenä trillerinä, vaan se tuntuu loppujen lopuksi vain pohjustukselta mielenkiintoisemmalle trilogian huipennukselle. Jos pidit sarjan avausosasta ja Larssonin kirjoista, kannattaa vilkaista myös Tyttö joka leikki tulella, mutta sillä varauksella, ettei tämä pääse lähellekään trilogian ensimmäisen elokuvan tasoa. Siinä, missä Miehet jotka vihaavat naisia -leffan kanssa suosittelin katsomaan pidennetyn kolmen tunnin TV-sarjaversion, tässä suosittelen pysymään teatteriversiossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.svenskfilmdatabas.se
Flickan som lekte med elden, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film, Sveriges Television, ZDF Enterprises, Zweites Deutsches Fernsehen, Filmpool Stockholm Mälardalen, Film i Väst, Spiltan Underhållning, Svenska Filminstitutet

Arvostelu: The Christmas Chronicles (2018)

THE CHRISTMAS CHRONICLES

Ohjaus: Clay Kaytis
Pääosissa: Darby Camp, Judah Lewis, Kurt Russell, Lamorne Morris, Martin Roach, Kimberly Williams-Paisley ja Goldie Hawn
Genre: jouluelokuva, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

The Christmas Chronicles on Netflixin omalla tuotannolla tehty uusi jouluelokuva. Netflix ilmoitti leffasta viime vuonna, kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja elokuva ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun marraskuun lopussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Pidän hauskoista jouluseikkailuista ja innostuin ideasta, että Kurt Russell esittäisi itse Joulupukkia. Kun filmi oli ilmestynyt katseltavaksi, päätimme tyttöystäväni kanssa viettää pientä esijoulua. Katsoimme The Christmas Chroniclesin piparkakkujen ja glögin kera.

Jouluaattona sisarukset Kate ja Teddy Pierce päättävät saada Joulupukin visiitin kuvattua. He onnistuvat törmäämään itse Pukkiin, mutta samalla sekoittavat täysin tämän lahjojen jakelureissun. Sisarusten täytyy auttaa Joulupukkia etsimään lahjat ja karanneet porot, ja pelastamaan joulun.

Tarinan päähenkilöitä, eli Piercen sisaruksia Katea ja Teddyä näyttelevät Darby Camp ja Judah Lewis. Kate on innokas pikkusisko, joka uskoo täysillä Joulupukkiin ja onkin heti valmis lähtemään seikkailulle. Teddy taas on kyynisempi isoveli, jota ei koko joulu enää kiinnosta. Sisarusten välit eivät ole kummoiset ja niitä täytyy tietty korjailla läpi leffan, sillä muuten joulunkaan pelastamisesta ei tule mitään. Lapsinäyttelijöiden kohdalla on aina harmillista sanoa, jos he eivät ole kovin kummoisia rooleissaan. Tämän vuosikymmenen aikana on onneksi tuntunut siltä, että Hollywood löytää aina vain lahjakkaampia lapsinäyttelijöitä, oli kyseessä sitten huikea Jacob Tremblay tai Stranger Things -sarjan (2016-) päämuksut. Tässä leffassa roolitus on valitettavasti mennyt pieleen. Camp ylinäyttelee läpi leffan ja Lewis on täysin pökkelö roolissaan, jolloin he ovat molemmat jollain tapaa tylsiä tai ärsyttäviä. Heidän puolustukseksi täytyy tosin sanoa, että aikuisenkin olisi vaikea työskennellä tällaisen käsikirjoituksen kanssa. Lapsihahmot ovat kömpelösti kirjoitetut, eikä heidän rikkinäinen suhteensa onnistu hetkauttamaan katsojaa.
     Joulupukkia näyttelevä Kurt Russell on ehdottomasti parasta, mitä elokuvalla on tarjottavanaan. Russell heittäytyy täysillä rooliinsa ja tekee Joulupukista täysin omansa. Tämä Pukki on hieman tavallista synkempi ja ovelampi, mutta hänestä löytyy kyllä tiettyä lämpöä, mitä hahmosta kuuluukin löytyä. Paikoitellen Russellkin kokee selkeitä ongelmia näytellä leffan tekstin pohjalta, mutta juuri silloin hän vain antaa palaa. Muutamassa kohtaa Russell saa jopa huijattua katsojaa siitä, että tämä katsoisi hyvää elokuvaa.
     Elokuvassa nähdään myös Kimberly Williams-Paisley sisarusten äitinä, sekä Lamorne Morris ja Martin Roach poliisikaksikkona, jotka hankaloittavat Joulupukin ja Piercen sisarusten tehtävää.

The Christmas Chronicles on valitettavasti aikamoinen pettymys, vaikken mitään merkkiteosta odottanutkaan. Toivoin näkeväni hauskan ja hurmaavan jouluseikkailun, mutta tämä leffa lähinnä pitkästytti ja sai minut toivomaan, etten olisikaan tuhlannut aikaa tähän. Ilman Kurt Russellia tätä elokuvaa olisi äärimmäisen vaikea katsoa loppuun asti. Russellin Joulupukin ollessa ruudulla oikein kunnolla, leffa onnistuu viihdyttämään edes hieman. Mukana on esimerkiksi mainio musikaalinumero, missä Russell todella antaa palaa, mutta aina kun filmi siirtyy takaisin Piercen sisaruksiin, ei elokuva vain toimi. Minä todella pidän siitä, kun perheleffassa pystytään syventämään hahmoja ja luomaan kunnollista draamaa. Tässä on selvää yritystä, sillä lapsille on lähiaikoina tapahtunut järkyttävä asia, minkä aiheuttamia traumoja he yrittävät käsitellä läpi elokuvan. Se kuitenkin tuodaan mukaan niin kömpelösti, ettei tämä onnistu liikuttamaan katsojaa. Lapsinäyttelijöiden taidottomuus myös korostuu, kun draamahetket alkavat, jolloin niitä ei ole helppo seurata. Hahmoihin ei ole kunnolla panostettu, jolloin heidän murheistaan ei jaksa välittää. Tekijät ovat vain luottaneet siihen, että katsoja voisi samantien heittäytyä heidän tunteisiinsa mukaan, eikä heidän siten tarvitsisi tehdä töitään huolella.

Kaikkein harmillisinta elokuvassa kuitenkin on, että siitä puuttuu jouluhenki. Paljon on puhetta joulusta ja näytetään jouluun liittyviä asioita, mutta se ei vielä riitä. Oikeaa tunnelmaa ei vain löydy. Mukana ei ole edes mukaansatempaavaa seikkailuhenkeä. Hurjemmat hetket eivät jännitä tai edes viihdytä. Vitsitkään eivät onnistu naurattamaan. Mukaan mahtuu pari ihan hupaisaa heittoa, mutta muuten huumori on todella kömpelöä. Pääasiassa elokuva on vain myötähäpeällistä seurattavaa. Enkä siis tarkoita, että huumori syntyisi myötähäpeästä. Minä rakastan myötähäpeästä syntyvää huumoria, kuten vaikkapa Mr. Beanin tapauksessa, mutta tämä ei ole sitä. Ehei, leffa on paikoitellen niin kehno ja tönkkö, että itseäni hävetti. Elokuva myös kierrättää kliseitä, minkä kerkeää, muttei tuo niihin mitään omaa kosketusta. Mukana on paljon asioita, mitkä on nähty paljon paremmin toteutettuina muissa joulufilmeissä. Loppujen lopuksi kyseessä on vain valitettavan huono ja totaalisen unohdettava joulutarina, minkä voi helposti jättää väliin. Potentiaalia kyllä löytyisi ja jos lapsinäyttelijät vaihdettaisiin, heidän hahmojensa välinen draama kirjoitettaisiin paremmin ja mukaan saisi joulun taikaa, seikkailuhenkeä ja huumoria, voisi The Christmas Chronicles olla oikein mainio teos. Nyt se on vain hukkaan heitetty mahdollisuus.

Elokuvan on ohjannut Clay Kaytis, joka on aiemmin ohjannut vain yhden filmin, Angry Birds -elokuvan (The Angry Birds Movie - 2016), mikä ei sekään ollut kaksinen tekele. Pääasiassa Kaytis on toiminut animaattorin hommissa Disney-leffoissa, kuten Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000), Räyhä-Ralf (Wreck-It Ralph - 2012) ja Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) ja tehnyt niissä paljon laadukkaampaa työtä. Kenties hänen olisikin pitänyt pysyä siinä työssä, sillä osaa sen asian hyvin. Animaatiosta puheenollen, tietokoneella toteutetut tontut ja porot ovat aika kauheat ilmestykset. Porot ovat kyllä ihan söpöjä, mutta ollessaan ihmisten kanssa samaan aikaan ruudulla, niiden digitaalisuus pistää vahvasti silmään. Psykopaattitontut taas ovat niin selkeät digihahmot, etteivät ne kuulu leffaan lainkaan. Täysin animoituun elokuvaan ne sopisivat, mutta näyttelijöiden vierellä ne ovat todella kehnosti toteutetut. Filmin efekteissä ei muutenkaan ole kehumista. Taustakankaan käytön huomaa täysin selvästi vauhdikkaissa kohtauksissa. The Christmas Chroniclesia ei ole edes kuvattu kummoisesti. Kuvaus tuo mieleen enemmänkin televisiosarjan kuin elokuvan. Leikkaus on sentään sujuvaa, ja lavasteet ja puvut ovat tyylikkäästi toteutetut. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Christophe Beckin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Christmas Chronicles on harmillisen kehno joulutarina, jonka unohtaa heti, kun lopputekstit pyörivät. Elokuvan seikkailu ei viihdytä, sen vitsit eivät naurata, eikä mukana ole edes kunnon jouluhenkeä. Darby Camp ja Judah Lewis ovat yllättävän huonot valinnat päärooleihin, ja heidän vuoksi filmiä on paikoitellen todella hankalaa katsoa. On hienoa, että heidän hahmoilleen on yritetty luoda draamaa ja konfliktia, mutta Camp ja Lewis tekevät niin kömpelöä työtä draamakohtauksissa, että yritys menee täysin hukkaan. Paikoitellen elokuva on jopa myötähäpeällistä seurattavaa. Tarina kierrättää kliseitä, eikä tarjoa minkäänlaista jännitettä joulun pelastamisen onnistumisesta. Digiefektit ovat käsittämättömän surkeat. Tietokoneella toteutetut porot ja tontut pistävät ikävästi silmään aina ollessaan ruudulla, minkä lisäksi selkeä taustakankaan käyttö vie makua hurjemmista lentokohtauksista. Elokuvan ainoa hyvä asia on Kurt Russell, joka suoriutuu oikein mallikkaasti Joulupukin roolista. Aikuiset saattavat kokea riemua nähdessään Russellin Joulupukkina ja lapsille kököt digiefektit menevät luultavasti läpi, mutta silti on hyvin vaikea sanoa, kenelle The Christmas Chronicles on tehty, enkä voi suositella sitä oikeastaan kenellekään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Christmas Chronicles, 2018, Netflix, 1492 Pictures, Madhouse Entertainment, Wonder Worldwide

Arvostelu: Robin Hood (2018)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Otto Bathurst
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Foxx, Eve Hewson, Ben Mendelsohn, Tim Minchin, Jamie Dornan, Paul Anderson ja F. Murray Abraham
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin ja balladeihin 1400-luvulta. Vuosisatojen varrella hahmosta on kirjoitettu useita erilaisia kirjoja, näytelmiä, lauluja ja tietty myös elokuvia. Viimeisen vuosisadan aikana tunnetuimpia filmatisointeja hahmon seikkailuista ovat Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Mel Brooksin parodialeffa Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), sekä viimeisimpänä Suomeen saapunut Ridley Scottin Robin Hood (2010). Kyseessä on siis hyvin puhkikulutettu hahmo, enkä usko kenenkään erityisemmin innostuneen, kun Lionsgate-yhtiö ilmoitti vuonna 2010 tekevänsä uuden version hahmon seikkailuista. Kuvaukset lähtivät käyntiin helmikuussa 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden maaliskuussa, mutta filmi päätettiinkin siirtää marraskuulle. Minä itse lähinnä pyörittelin silmiä, kun kuulin leffan olevan tekeillä, mutta kiinnostukseni heräsi hieman, kun luin, että pääosassa nähtäisiin Kingsman-elokuvista (2014-) tuttu Taron Egerton, jota olen pitänyt äärimmäisen lahjakkaana näyttelijänalkuna. Mielenkiintoni laski kuitenkin heti nähdessäni trailerin, mikä ei todellakaan lupaillut hyvää. Sitten arvosteluja alkoi sadella ja niistä pystyi päätellä, että kyseessä olisi yksi vuoden isoimmista fiaskoista. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Robin Hoodin sen lehdistönäytökseen... ja voi pojat...

Loxleyn lordi Robin palaa ristiretkeltä Nottinghamiin, missä hän huomaa, että julma sheriffi köyhdyttää kansaa omaksi edukseen. Uuden ystävänsä Johnin kanssa Robin luo itselleen alter egon, Hoodin, ryöstääkseen rikkailta köyhille.

Pääroolissa lordi Robinina, eli Robin Hoodina nähdään Taron Egerton, joka osoittaa jälleen, että hänellä on lupaava ura edessään... kunhan hän ei tee tällaisia rainoja enempää. Egerton vetää osansa täysillä ja hänestä oikein huokuu tahto osoittaa kykynsä, minkä takia minua säälittää, että hän on joutunut mukaan tähän leffaan. Egerton on lähestulkoon ainoa hyvä asia koko filmissä. Hänen hahmostaan ei kuitenkaan ole jostain syystä saatu mielenkiintoista. Robin - tai kuten kaikki kutsuvat häntä Robiksi - on liian perinteinen ja tylsä päähenkilö, eikä hänen seikkailunsa erityisemmin nappaa.
     Robin Hoodin uskollisena toverina (tai tällä kertaa opettajana), Johnina nähdään Jamie Foxx. Foxx on aina herättänyt minussa hieman ristiriitaisia tunteita, sillä olen huomannut hänen osaavan, jos hän niin haluaa, mutta pääasiassa olen nähnyt hänen ylinäyttelevän. Tässä Foxx joko ylinäyttelee tai alinäyttelee, eikä löydä tälle välimuotoa. Elokuvasta näkee, minä kuvauspäivinä häntä kiinnosti olla projektissa mukana ja milloin ei. Johnille on yritetty luoda taustatarinaa, mikä motivoi häntä läpi elokuvan, mutta siitä huolimatta kyseessä on jopa Robinia tylsempi hahmo. Kun Robinista tulee Hood, tekijöillä on selvästi ollut vaikeuksia keksiä Johnille tekemistä.
     Nottinghamin ilkikurista sheriffiä näyttelee Ben Mendelsohn, joka esittää roiston roolin täysin samalla lailla kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) ja aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Ready Player Onessa (2018). Joka leffan myötä Mendelsohnin pahuus menettää uskottavuuttaan, eikä hän tässä enää vakuuta. Tätä lisää se, ettei Mendelsohnia selkeästi kiinnosta olla mukana tässä elokuvassa ja hän on sheriffin tavoin vain rahan perässä. Hassua kyllä, itse sheriffi ei ole niin hirvittävä tapaus kuin voisi kuvitella. Jopa Disneyn animaatioversiossa sheriffistä oli saatu aidosti inhottava ja vihattava, mutta tässä hahmo on vain geneerinen pahis, joka huutaa alamaisilleen ja yrittää näyttää pahalta äijältä.

Robin Hoodin ihastuksenkohde Mariankin tietty löytyy leffasta ja tässä häntä esittää Eve Hewson, joka Egertonin tavoin on selkeästi uskonut projektiin enemmän kuin konkarinäyttelijät. Hewson ei kuitenkaan ole erityisen hyvä roolissaan, eikä tule varmaan enää yllätyksenä, ettei hänenkään hahmonsa ole kummoisesti kirjoitettu. Marianista on haluttu tehdä täysin erilainen hahmo kuin muissa Robin Hood -elokuvissa, mikä on ihan hyvä käänne, mutta hänelle on luotu todella kömpelö sivutarina, mikä herättää hieman kysymyksiä.
     Elokuvassa nähdään myös Tim Minchin munkki Tuckina, Fifty Shades -leffoista (2015-2018) tuttu Jamie Dornan jonkin sortin poliitikkona, Paul Anderson katalana komentaja Gibsonina, sekä F. Murray Abraham kardinaalina, mihin Abrahamilta löytyy oikeaa arvokkuutta. Munkki Tuckista on yritetty tehdä leffan kevennys, mutta tämä osa ei vain luonnistu Minchiniltä. Fifty Shades -filmeissä todella pökkelösti näytellyt Dornan ei vakuuta tässäkään, vaikkei ihan yhtä kehno olekaan kuin kyseisessä pehmopornotrilogiassa. Anderson taas sopii oikein hyvin niljakkaan soturin osaan.

Robin Hoodin alussa munkki Tuckin kertojaääni toteaa kliseisesti, että "tämä ei ole tarina, jonka olette tottuneet näkemään" ja ajattelin, että "okei, kenties tekijöillä onkin jotain erilaista tarjottavanaan, perustellakseen tämän sadannen Robin Hood -filmatisoinnin". Mutta kun elokuva päättyi, olin sitä mieltä, että Tuck olisi voinut sanoa "tämä ei ole tarina, jonka haluatte nähdä". Tämä uusi Robin Hood on nimittäin aivan kamalan huono leffa. Taron Egertonia lukuunottamatta tästä filmistä on todella vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Tuntuu siltä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet tehdä hyvää elokuvaa. Siinä mielessä kyseessä on "uusi tarina", että tämä yrittää avata, miten Robinista tuli Hood, mutta se vain kiirehditään nopeasti pois alta, jotta päästään tutumpiin kuvioihin.

Jotain uutta tuo myös tekijöiden yritys modernisoida vanhaa tarinaa, mutta tämä on toteutettu oudon kömpelöillä tavoilla. Nottinghamin sheriffin joukot ovat kuin mellakkapoliiseja isojen kilpiensä kanssa. Toimintakohtauksissa hahmot kulkevat jousipyssyjensä kanssa kuin sotaleffojen sotilaat kivääreidensä kanssa. Jouset toimivat muutenkin kuin kiväärit, sillä mukana on sarjatulta ampuvia varsijousia, räjähtäviä nuolia ja erikoisia sinkoviritelmiä, jotka ampuvat monta nuolta kerrallaan, aiheuttaen suurta tuhoa. Kyseessä on todella pöljä elokuva, mutta tekijät eivät ole tajunneet kääntää sitä edukseen, vaan tarjoavat nämä hölmöydet haudanvakavina, jolloin filmi menettää vähäisenkin viihdyttävyysarvonsa. Munkki Tuck yrittää tuoda huumoria mukaan, mutta ainoa hauska puoli elokuvassa on sen tahaton koomisuus. Tekijät ovat päättäneet modernisoida vähän liikaakin ja käsittelevät hevosia kuin autoja. Yhdessä takaa-ajokohtauksessa Robin nimittäin ratsastaa hevosella seinän läpi. Hevosella. Seinän läpi. Niin, että puuseinä pirstaloituu, eikä hevoselle käy mitään. Mitä helvettiä tämän elokuvan tekijät ovat miettineet?

Muistatteko viime vuonna ilmestyneen ankean harmaan ja pitkäveteisen King Arthur: Legend of the Swordin (2017)? Guy Ritchien leffa, mikä teki hirveät tappiot? Robin Hood on vähän niin kuin se, mutta vielä huonompi. Ritchie sentään toi mukaan omaa tyyliään huumorilla ja vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Tämän toimintakohtaukset vain kopioivat 300-leffaa (2006). Robin Hoodin taistelut ovat täynnä hidastuksia, mitkä muuttuvat saman kuvan aikana nopeutukseksi ja sitten taas hidastukseksi. Tätä tehokeinoa nähdään kyllästymiseen asti ja se kyllästyminen tapahtuu nopeasti, ottaen huomioon, etteivät tappelut ole läheskään yhtä siistejä kuin 300:ssa. Minua ei niinkään häiritse se, että tekijät ovat käsitelleet elokuvaa kuin supersankarileffaa, sillä Robin Hoodhan on toiminut innoittajana joillekin naamiosankareille. Minua vain häiritsee, että leffa epäonnistuu aika lailla kaikilla isoilla osa-alueilla näyttelemisestä ohjaukseen ja ennen kaikkea tarinankerrontaan. Leffa loikkii eteenpäin hurjaa kyytiä ja tarpeellisia hetkiä unohtuu välistä. Marianin sivujuoni voisi olla kiinnostava, jos elokuva vaivautuisi avaamaan, miten hän on päätynyt kyseiseen tilanteeseen. Elokuva ei myöskään ole jännittävä tai koskettava, vaan sitä vain tuijottaa samalla kun kuolee hieman sisältä. Leffasta puuttuu tiettyjä elokuvallisia ansioita, joita itse (kuten moni muukin) vaadin elokuvilta. Robin Hood on ehdottomasti yksi surkeimmista tekeleistä, minkä olen tänä vuonna katsonut.

Elokuvan on ohjannut Otto Bathurst, joka on tätä ennen tehnyt yksittäisiä televisiosarjojen jaksoja. Koko illan filmin ohjaaminen on selvästi ollut liian kova paikka Bathurstille ja hän epäonnistuukin todella pahasti. Hän ei onnistu luomaan minkäänlaista seikkailuhenkeä ja vision puutteessa hän on vain kopioinut muita elokuvia, kuten jo mainitsemaani 300:aa. Bathurstin puolesta täytyy kuitenkin sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea työskennellä näin surkean käsikirjoituksen kanssa. Ben Chandlerin ja David James Kellyn teksti on nimittäin järkyttävän kehnoa läpi leffan. Mukana on käsittämätön määrä huonoa dialogia ja laskekaapa, kuinka monta kertaa hahmot sanovat "pistetään syötti ja katsotaan kuka nappaa". Ihan oikeasti, laskekaa. Ei muuten rajoitu vain yhteen tai kahteen kertaan. Sentään tekniseltä puolelta löytyy jonkinlaista taitoa. Mukana on joitain tyylikkäitä kuvia ja ihan hyviä leikkauksia. Lavasteet ovat myös näyttävät ja ääniefektit mainiot. Ja siinäpä se. Toimintakohtaukset on kuvattu ja leikattu puuduttavasti, eikä elokuvan kokonaisrakennettakaan voi kutsua hyvin editoiduksi. Visuaaliset efektit ovat yllättävänkin pökkelöt sata miljoonaa dollaria maksaneeksi tekeleeksi. Säveltäjä Joseph Trapanese taas kopioi Hans Zimmeriä minkä kerkeää, saavuttamatta koskaan sitä aitoa eeppisyyttä, mihin Zimmer onnistuisi unissaankin. Trapanese yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta tämä johtaa lähinnä siihen, että kohtaukset tuntuvat johtavan johonkin hienoon, mutta mitään ei tapahdukaan. Yksi kaikkein surkuhupaisimmista jutuista koko tekeleessä on kuitenkin sen puvustus. Puvut on suunniteltu näyttämään vanhanaikaisilta, mutta ne on päivänselvästi valmistettu tehtaissa, jolloin täydelliset ompeleet sun muut pistävät silmään kaiken aikaa. Mukana on myös vaatteita, jotka näyttävät kaupasta ostetuilta! Marianin asuvalikoima taas koostuu pitkälti muodikkaista puvuista, joita mallit voisivat käyttää... eikö hänen pitäisi elää köyhyydessä?

Yhteenveto: Robin Hood on yksi vuoden surkeimmista tekeleistä. Elokuvan tekijät osoittavat läpi leffan suurta epäpätevyyttä ja filmi epäonnistuu massiivisesti käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan. Elokuva on täynnä mitä kamalinta dialogia, kehnointa tarinankerrontaa ja kömpelöintä ohjausta, mikä vain kierrättää tyylejä muilta tekijöiltä, eikä saa näyttelijöitäkään yrittämään. Taron Egertonilla on selvästi ollut uskoa projektiin ja hän on koko rainan ainoa hyvä puoli. Jamie Foxx ja Ben Mendelsohn hoitavat hommansa todella laiskasti, eikä Jamie Dornan vieläkään vakuuta siitä, että hän kuuluisi kameran eteen. Kyseessä on todella pöljä leffa, mutta tekijöillä ei ole ollut ymmärrystä tarjota tätä pöhköyttä itsetietoisesti, jolloin elokuva esittää hölmöytensä täysin pokkana ja vakavasti. Katsojan on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan leffaa, jossa hevoset juoksevat seinien läpi. Tekniseltä puolelta löytyy joitain hyviä juttuja, mutta visuaaliset tehosteet ovat yllättävän kömpelöt vuoden 2018 elokuvaksi. Säveltäjä Trapanese kopioi hävyttömästi Zimmeriä ja puvustustiimi ei ole edes vaivautunut saamaan tehtaissa valmistettuihin asuihin oikeaa ajan henkeä. Kenties tätäkin puolustellaan tarinan modernisoimisella, mutta itse näen sen vain laiskuutena, enkä todellakaan suosittele katsomaan Robin Hoodia. Filmi ei ole edes niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Katsokaa mieluummin Errol Flynnin klassikko tai Disneyn kettuanimaatio. Lopussa elokuva yrittää tietty pohjustaa jatko-osaa, mutta leffa on onneksi tehnyt niin isot tappiot avausviikollaan, että jatkoa ei luultavasti ole tulossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2018, Lionsgate, Thunder Road Pictures, Appian Way, Pixoloid Studios, Safehouse Pictures