Arvostelu: Green Book (2018)

GREEN BOOK

Ohjaus: Peter Farrelly
Pääosissa: Viggo Mortensen, Mahershala Ali, Linda Cardellini, Dimeter Marinov, Mike Hatton, Iqbal Theba, Sebastian Maniscalco ja Joe Cortese
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Green Book pohjautuu tositarinaan muusikko Don Shirleyn ja hänen kuskinsa Frank "Tony Lip" Vallelongan ystävyydestä ja sen nimi viittaa Victor Hugo Greenin kirjaan "The Negro Motorist Green Bookiin" (1936-1966), mikä sisältää motelleja ja ravintoloita, joissa tummaihoiset saivat syödä 1900-luvun puolessa välissä. Ohjaaja Peter Farrelly ja käsikirjoittaja Brian Hayes Currie kiinnostuivat tarinasta ja saivat Tony Lipin pojan, Nick Vallelongan työstämään elokuvaa heidän kanssaan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Green Book sai ensiesityksensä syyskuussa 2018 Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty eri festivaaleilla, kunnes se sai teatterilevityksen ja saapuu nyt myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät, mutta todellinen mielenkiintoni syttyi, kun elokuva voitti kolme Golden Globe -palkintoa (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miessivuosa ja paras käsikirjoitus). Aloinkin odottamaan elokuvan näkemistä ja iloitsin, kun Finnkino näytti siitä ennakkonäytöksen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1962 tummaihoinen muusikko Don Shirley palkkaa amerikkalais-italialaisen Tony Lipin kuskiksi kiertueelleen läpi Yhdysvaltojen rasistisen eteläpuoliskon.

Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Viggo Mortensen näyttelee Frank "Tony Lip" Vallelongaa, joka pääasiassa selvittää ongelmansa tinttaamalla jotakuta turpaan. Tony Lip on aika äkkipikainen, mutta samalla hän haluaa myös ottaa rennosti ja nauttia elämän pienistä iloista. Etenkin syöminen on selvästi todella tärkeää Tonylle. Hän on kuitenkin aluksi aikamoinen rasisti, minkä vuoksi hän ei täysin innostu työskentelystä tummaihoiselle. Rasistisuudesta huolimatta Tony on aivan mahtavasti kirjoitettu hahmo ja muuten äärimmäisen hauska tapaus. Tätä vain lisää Mortensenin huikea roolisuoritus. Mortensen on suorastaan täydellinen Tonyna ja hän pistää kaikkensa peliin joka ikisessä kohtauksessa. Tony on erittäin avoin tapaus, joka hyödyntää koko kehoaan puhuessaan ja Mortensen saa tämän tuntumaan täysin luontevalta, eikä koskaan vaikuta vain stereotyyppiseltä kuvaukselta italialaisesta.
     Mahershala Alin näyttelemä pianisti Shirley on taas Tonyn täysi vastakohta. Shirley pitää hiljaisuudesta ja omassa rauhassa pohdiskelusta, eikä hän hienona miehenä voisi kuvitellakaan elävänsä kuin Tony. Tämä tekee hahmoista tietty parhaan mahdollisen parivaljakon ja on loistavaa päästä seuraamaan näiden kahden hahmon sanailua pitkän matkansa aikana - kuinka he oppivat toisistaan ja itsestään koko ajan jotain uutta. Viime vuosien aikana maailmanmaineeseen noussut Ali osoittaa jälleen suuren lahjakkuutensa ja hänkin on nappivalinta rooliinsa. Ali tekee Shirleystä kiehtovan hiljaisuudessaan ja todella vakuuttaa, kun Shirley pääsee pianon taakse. Ali voitti roolistaan jo parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja voi hyvin olla, että sama käy myös Oscareissa...
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tonyn vaimo Dolores (Linda Cardellini antaa kaikkensa sillä vähällä ruutuajalla, mitä hänelle on annettu), Shirleyn bändikaverit Oleg (Dimeter Marinov) ja George (Mike Hatton), Shirleyn kotiassistentti Amit (Iqbal Theba), sekä Tonyn muut sukulaiset, joista monia esittää aidot Vallelongan suvun jäsenet.

Olin hyvin varma siitä, että tulen näkemään mainion elokuvan, kun istuin alas katsomaan Green Bookia. Mikään ei kuitenkaan olisi voinut valmistaa minua siihen mestariteokseen, minkä näin. Tammikuu, vuoden ensimmäinen kuukausi, on vasta puolessa välissä, mutta sanon jo nyt, että 2019 täytyy tarjota aikamoisia elokuvia, jotta tämä leffa putoaisi vuoden parhaiden filmien kärjestä. Green Book sisältää aivan mielettömän käsikirjoituksen, minkä Viggo Mortensen ja Mahershala Ali herättävät huikealla tavalla henkiin. Elokuva on täynnä mitä mahtavimpia kohtauksia, Tonyn kuljettaessa Shirleytä Yhdysvaltojen halki. Kuten jo sanoin, on todella kiehtovaa päästä seuraamaan, kuinka Tony ja Shirley keskustelevat matkan aikana ja oppivat toisistaan ja itsestään jotain uutta. Hahmot ovat täysin erilaiset toisistaan ja siksi tukevat toisiaan täydellisesti. Hahmojen kehittäminen ja syventäminen tapahtuu mitä parhaimmalla tavalla ja kaksikosta alkaa tosissaan välittämään tarinan kulkiessa eteenpäin.

Olin erittäin yllättynyt myös siitä, kuinka hauska elokuva Green Book onkaan - Tonyn ja Shirleyn nokkela sanailu on usein jopa hulvatonta, etenkin kohtauksessa, missä Tony yrittää saada Shirleyn syömään Kentucky Fried Chickenin kanaa. Läpi leffan saa hekotella sekä osuville vitseille, että fyysiselle komedialle. Vastapainona huumorille elokuvasta löytyy myös painavaa sanaa rasismista, mikä on kirjoitettu mukaan upeasti. On äärimmäisen karua nähdä, kuinka Shirley nousee lavalle esiintymään ja yleisö antaa isot aplodit, minkä jälkeen he alkavat kohdella Shirleytä kuin likaista palvelijaa. Tonyn kanssa katsoja ihmettelee, kuinka Shirley kestää yleisöä ilta toisensa perään, mutta samalla on todella huikeaa nähdä, miten kohtelu vaikuttaa Shirleyhyn. Mitä pidemmälle matka etenee, sitä suuremmalla vimmalla hän taiteilee pianonsa ääressä, mikä johtaa äärimmäisen vaikuttaviin hetkiin. Traagisemmat hetket ovat sydäntäsärkeviä, mitä vahvistaa se, kuinka mestarillisesti päähenkilöt on kirjoitettu ja näytelty. Huumoripuoli taas nostaa huulille leveän hymyn, mikä palaa joka kerta kasvoille, kun elokuvaa muistelee jälkikäteen. Harvemmin tekee mieli taputtaa elokuvan jälkeen, mutta nyt käytiin niin lähellä täydellisyyttä, että olisin lopussa hurrannut... kunhan joku muu olisi uskaltanut tehdä sen ensin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka tunnetuin työ on aika varmasti Jim Carreyn ja Jeff Danielsin tähdittämä hittikomedia Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994), minkä jälkeen hän on tehnyt myös mm. komediat Sekaisin Marista (There's Something About Mary - 1998), Hall Pass - Lupa rellestää (Hall Pass - 2011) ja Nuija ja tosinuija kaks (Dumb and Dumber To - 2014). Onkin aika vaikea kuvitella, että Farrelly olisi siirtynyt pissa-kakka-häröilyhuumorista tällaiseen syvällisempään ja nokkelalla tavalla hupaisaan teokseen, mutta ihme kyllä, Farrelly hoitaa hommansa taiturimaisesti. Green Book on myös kuvattu ja leikattu todella taidokkaasti. Rytmitys on täysin kohdillaan ja vaikkei mukana ole mitään hurjia kameratemppuja, löytyy kuvauksesta paljon ihailtavaakin, mitä lisää tyylikäs valaisu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä luodessaan 1960-lukua uudestaan ja elokuvaan onkin saatu hyvin vanhanaikainen henki. Äänimaailmassa suorastaan rakastuin siihen, kuinka yhdessä kohtaa leikataan aplodeista kaatosateeseen. Säveltäjä Kris Bowersin työstämät musiikit luovat lisää ajan henkeä ja sopivat mukaan täydellisesti.

Yhteenveto: Green Book on kaikin puolin huikean hieno elokuva. Peter Farrellyn, Brian Hayes Currien ja Nick Vallelongan käsikirjoitus on aivan mahtava ja se herää fantastisesti eloon Viggo Mortensenin ja Mahershala Alin täydellisten roolisuoritusten voimin. Jokainen kaksikon kohtauksista on vangitseva ja joko hauska tai koskettava. Sanailu hahmojen välillä on mitä parhainta ja matkaa voisi helposti katsoa vielä kauemminkin. Mukaan on saatu myös äärimmäisen vaikuttavia hetkiä ja tärkeää sanomaa rasismin hirveydestä. Elokuva käsittelee rankkaa aihettaan mestarillisesti, herättäen paljon ajatuksia, ilman että se muuttuu vain saarnaamiseksi. Leffa on myös teknisesti taidokkaasti toteutettu ja etenkin 1960-luvun ajankuva on upeasti luotu. Green Book tulee aivan varmasti joulukuun lopussa löytymään vuoden 2019 parhaiden elokuvien listalta. Kyseessä on mestariteos, luultavasti paras road trip -leffa, minkä olen koskaan nähnyt ja varmasti vahva kilpailija parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Tässä kohtaa on varmaan sanomattakin selvää, että suosittelen leffaa aivan kaikille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Green Book, 2018, Participant Media, DreamWorks Pictures, Amblin Pictures, Innisfee Pictures, Wessler Entertainment

Arvostelu: Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000)

UNBREAKABLE - SÄRKYMÄTÖN

UNBREAKABLE

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Robin Wright, Spencer Treat Clark ja Charlayne Woodard
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Unbreakable - särkymätön on M. Night Shyamalanin ohjaama, hieman erilainen supersankaritarina. Shyamalan oli ollut jo pitkään kiinnostunut sarjakuvista ja supersankareista, ja hän halusi tuoda oman näkemyksensä mukaan. Hän aloitti kirjoittamisen viimeistellessään elokuvaansa Kuudes aisti (The Sixth Sense - 1999) ja pyysi sen päätähteä, Bruce Willisia mukaan myös uuteen filmiinsä. Kuudennen aistin ollessa kriitikoiden kehuma hitti, Shyamalan sai myytyä ideansa innokkaalle Walt Disney -yhtiölle, samalla kun Shyamalan pisti oman studionsa, Blinding Edge Picturesin pystyyn. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2000 ja Unbreakable - särkymätön sai ensi-iltansa vuoden lopussa. Filmi oli hitti ja sai positiivisia arvosteluja, minkä lisäksi elokuva on vuosien varrella saanut kulttiteoksen maineen oman fanikuntansa ansiosta. Itse näin leffan vasta vuonna 2012, mutten pitänyt sitä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Viime vuosien ajan olen pohtinut, että voisin antaa elokuvalle uuden mahdollisuuden, mutten ole jaksanut sitä tehdä. Vasta kun ilmoitettiin, että Shyamalan yhdistää Unbreakable - särkymättömän toisen filminsä Splitin (2016) kanssa, päätin katsoa filmin uudestaan. Kun yhdistelmäteos Glass (2019) oli vihdoin saamassa ensi-iltansa, vuokrasin Unbreakable - särkymättömän Blockbusterista.

Yliopiston turvamies David Dunn on junassa matkalla kotiin, kun juna yhtäkkiä suistuu raiteilta. Kaikki muut matkustajat kuolevat, kun taas David ei ole saanut naarmuakaan. Pian Davidiin ottaa yhteyttä salaperäinen Elijah Price, joka on koko elämänsä etsinyt erikoisia kykyjä omaavaa ihmistä ja uskoo Davidin olevan tuhoutumaton.

David Dunnina nähdään Bruce Willis, joka tekee tässä elokuvassa yhden uransa parhaista roolitöistä. David on hahmona erittäin mielenkiintoinen ja monikerroksinen. Selvitessään junaonnettomuudesta hän vaikuttaa ulkopuoliselle tuhoutumattomalta, mutta hyvin nopeasti katsoja voi huomata, kuinka rikki hän on sisältäpäin. Davidin suhde vaimonsa (hieman taka-alalle jäävä Robin Wright) kanssa on mennyt jo pitkään kehnosti, mikä vaikuttaa Davidin väleihin poikansa Josephin (paria ylinäyttelemistä lukuunottamatta oivan roolityön tekevä Spencer Treat Clark) kanssa. Hahmo ei koe, että hänen elämällään olisi merkitystä ja katsojana alkaa kokea voimakasta sympatiaa häntä kohtaan. Willis tuo hahmonsa surun upean vähäeleisesti esille. Lähikuvissa hänen silmistään voi nähdä paljon tunteita ja hän tuntuu olevan hyvin aidosti mukana hahmonsa elämässä.
     Elijah Priceä taas näyttelee Samuel L. Jackson, joka myös uppoutuu loistavasti hahmoonsa. Elijah on myös kiehtova tapaus, ollessaan täysi vastakohta Davidille. Hahmolla on sairaus, minkä vuoksi hänen luunsa ovat todella heikot ja rikkoutuvat helposti. Elijah on ollut suuren osan elämästään sairaalassa tämän vuoksi ja siksi hän myös kiinnostuu kovasti, kun saa tietää Davidista. Elijahkin on monulotteinen hahmo ja Jackson sopii rooliinsa täydellisesti.
     Elokuvassa nähdään myös Charlayne Woodard Elijahin huolehtivana äitinä. Lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan itse tekee nopean cameo-roolin stadionin huumediilerinä.

Unbreakable - särkymätön on hyvin merkittävä teos supersankarigenressä, kun ottaa huomioon, milloin se on ilmestynyt. Tänä päivänä supersankarileffoja ilmestyy viidestä kymmeneen kappaletta joka vuosi, mutta vuonna 2000 koko genre teki kuolemaa. Superman- (1978-1987) ja Batman-filmit (1989-1997) alkoivat huipulta, mutta vajosivat pohjalle jatko-osien myötä. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa Shyamalanin oli myydä tämä idea eteenpäin, että hän haluaisi tehdä vakavasti otettavan supersankarileffan, mikä ei edes perustu mihinkään olemassa olevaan sarjakuvaan. On onni, että Shyamalan sai lopulta ideansa läpi, sillä Unbreakable - särkymätön ja samana vuonna ilmestynyt X-Men (2000) osoittivat, etteivät supersankarit kuulu vain sarjakuviin ja piirrettyihin, vaan niistä voi oikeasti tehdä syvällisempiä filmejä aikuisempaankin makuun. Leffa on realistisempi kuvaus siitä, mitä voisi käydä, jos jollakulla tosielämässä olisi erityisvoimia. Jos on koko elämänsä elänyt saamatta naarmun naarmua, voiko olla, ettei siihen edes kiinnitä huomiota, kunnes joku tulee huomauttamaan siitä? Kun näin tapahtuu, on hyvin mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Davidin elämä alkaa kääntyä.

Se täytyy tosin painottaa, ettei kyseessä ole mitenkään tavallinen supersankarileffa. Jos alat katsomaan Unbreakable - särkymätöntä, odottaen vauhdikasta toimintaa, voi elokuva tuottaa ison pettymyksen. Tiedän sen, koska itselleni kävi juurikin näin ensimmäisellä katselukerralla. Nyt kun katsoin filmin uudestaan ja tiesin, mitä se on, pidin näkemästäni todella paljon. Kyseessä on aivan mahtava elokuva! Toimintaa ja taisteluita ei leffasta löydy lainkaan, lukuunottamatta yhtä lyhyttä nyrkkikamppailua, vaan elokuva painottuu enemmänkin draaman ja trillerin suuntaan. Draamapuolella leffa käsittelee erittäin onnistuneesti Davidin rikkinäisiä suhteita vaimoonsa ja poikaansa, kun taas supersankariosuus on kerrottu jännärin tavoin. Tämä luo mukaan vangitsevuutta ja vaikka kyseessä onkin hyvin hidastempoinen filmi, on kokemus erittäin koukuttava. Mukana on jännittäviä hetkiä, kuten myös koskettavuutta. Davidin kokeillessa, mihin hän voisi pystyä, mukana on jopa pientä huumoria. Kaikessa vakavuudessaan leffa ei kuitenkaan tunnu murjottavalta tai masentavalta, vaan siitä löytyy paljon toivoa. Elokuvalla on hyvä teema siitä, ettei ihmisen elämä voi mennä hyvin, jos ei tiedä, mitä tehdä sillä ja sitä filmissä pääasiassa tutkitaan Davidin ja Elijahin kautta.

Nykyään sellaisten leffojen, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja After Earthin (2013) takia M. Night Shyamalanin nimestä on tullut enemmänkin vitsi elokuvafanien keskuudessa, mutta vuosituhanteen vaihteessa häntä pidettiin vielä äärimmäisen lupaavana ja omaperäisenä tekijänä. Eikä mikään ihme, sillä Shyamalan tekee erinomaista työtä Unbreakable - särkymättömän kanssa! Elokuvasta huokuu Shyamalanin ihastus sarjakuvia kohtaan, sillä sen lisäksi, että leffassa puhutaan paljon sarjakuvista (Elijah esimerkiksi työskentelee niiden parissa), siinä on myös hienoja viittauksia niihin. Leffassa tutkitaan mahtavasti tiettyjä sarjakuvien perinteitä ja niitä hyödynnetään ilman, että ne muuttuvat millään tavalla kliseiksi. Itse pidän äärimmäisen paljon siitä, että Shyamalan on tehnyt Davidille ja Elijahille omat tunnusvärinsä, aivan kuin sarjakuvissa sankareiden naamioasut. David pukeutuu vihreän eri sävyihin, kun taas Elijah on mieltynyt violettiin. Värejä näkyy niin hahmojen asuissa kuin heidän kotonaankin. Tämä yksityiskohta menee luultavasti monilta ohi, eikä sillä sinänsä ole suurta merkitystä, mutta pidän paljon siitä, että Shyamalan on nähnyt näin paljon vaivaa leffan eteen.

Shyamalanin ohjaus on taiturimaista ja paikoitellen erikoisen vanhanaikaista. Hänen tavassaan ohjata hahmoja, kohtauksia ja kameraa on jotain vanhoille filmeille tyypillistä, mikä luo oman kiehtovuutensa elokuvaan. Shyamalan luottaa täysillä tasaiseen kameratyöskentelyyn, eikä lähde leikkaamaan kovin nopealla temmolla. Useissa kohtauksissa kamera vaihtaa kuvakulmaa liikkeellään niin sulavasti, ettei katsoja välttämättä edes huomaa katsovansa yhä samaa ottoa. Tämä on oiva kikka synnyttää lisää vangitsevuutta elokuvaan. Kyseessä on muutenkin todella taidokkaasti kuvattu filmi. Heikkojen luidensa vuoksi Elijah on saanut lempinimekseen herra Lasi ja siksi onkin nokkelaa, että kun leffa pariin otteeseen näyttää hänen lapsuuttaan, Elijah nähdään lähes aina jonkin lasin tai peilin heijastuksen kautta. Unbreakable - särkymätön on muutenkin teknisesti hienosti toteutettu. Leikkaus on taidokasta, minkä lisäksi lavastajat ovat tehneet hyvää työtä. Valaisu on tyylikkäästi toteutettu yökohtauksissa ja äänimaailma on hienovaraisen hyvin tehty. Säveltäjä James Newton Howard on saanut aikaiseksi hienoja sävelmiä, jotka luovat lisätunnelmaa.

Yhteenveto: Unbreakable - särkymätön on erinomainen filmi ja merkkiteos supersankarigenressä. Elokuva osoitti aikoinaan, että supersankareista voi tehdä kunnon ajatuksia herättelevän elokuvan ja se korostuu yhä sarjakuvaleffojen massasta omaperäiselle hengellään ja M. Night Shyamalanin taidokkaalla ohjauksella. Toimintaleffaa odottavat saattavat pettyä, sillä kyseessä on enemmänkin hienosti rakennettu draamatarina, missä supersankaruutta käsitellään trillerin tavoin. Elokuva on hidastempoinen, mutta todella koukuttava ja siinä on kiehtova ilmapiiri. Mukana on niin jännittäviä kuin koskettaviakin kohtia, sekä pieni ripaus huumoria. Synkkyydestään huolimatta elokuvasta huokuu toiveikkuus oman tarkoituksen löytämisestä. Bruce Willis ja Samuel L. Jackson ovat fantastiset rooleissaan ja heidän hahmonsa ovat äärimmäisen mielenkiintoiset. Myös leffan kuvaus on upeasti toteutettu ja Shyamalan on päässyt kikkailemaan nokkelilla tavoilla. Onkin suuri harmi, kuinka hänen uransa lähti alamäkeen tämän elokuvan jälkeen. Unbreakable - särkymätön sopii sekä sarjakuvien faneille, hyviä draamaleffoja katsoville, sekä jännäreitä ahmiville. Leffa nosti odotukseni Glassia kohtaan todella paljon, enkä malta odottaa, mitä Shyamalan on saanut aikaiseksi näiden hahmojen kanssa toisella kerralla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.media.amazon.com
Unbreakable, 2000, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Barry Mendel Productions, Limited Edition Productions Inc.

Yhteistyössä

Arvostelu: The Mule (2018)

THE MULE

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Clint Eastwood, Bradley Cooper, Michael Peña, Dianne West, Alison Eastwood, Taissa Farmiga, Ignacio Serricchio, Laurence Fishburne, Andy García, Eugeno Cordero, Robert LaSardo, Clifton Collins Jr. ja Noel Gugliemi
Genre: rikos, draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Mule pohjautuu tositapahtumiin toisen maailmansodan veteraani Leo Sharpista, joka ryhtyi huumekuriiriksi. The New York Times teki Sharpista jutun "The Sinaloa Cartel's 90-Year-Old Mule" ja Imperative Entertainment -elokuva yhtiö kiinnostui jutusta ja osti sen filmatisointioikeudet. Aluksi ohjaajaksi kaavailtiin Ruben Fleischeriä, mutta lopulta tilalle valittiin Clint Eastwood, joka otettiin myös päärooliin. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt The Mule on vihdoin saanut ensi-iltansa. Yleensä Eastwoodin elokuvasta ilmoittaminen nostaa riemua leffafanien keskuudessa, mutta kun hänen edellinen tekeleensä 15:17 Pariisiin (The 15:17 to Paris - 2018) osoittautui järkyttäväksi kuraksi, toivoin lähinnä, että Eastwood älyäisi jäädä eläkkeelle, enkä siksi riemastunut kuullessani, että häneltä olisi taas tulossa uusi filmi. Elokuvan traileri näytti kuitenkin hyvältä, joten aloin vähitellen odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa The Mulen ensi-iltapäivänä tätini kanssa.

Kukkia kasvattava sotaveteraani Earl Stone on koko elämänsä laiminlyönyt perhettään, eikä hänelle ole vanhoina päivinä jäänyt mitään muuta kuin kukkansa. Mutta kun nekin viedään häneltä pois, joutuu Earl ahtaalle ja yllättäen hän huomaakin päätyneensä huumekartellin kuriiriksi.

Clint Eastwood palaa muutaman vuoden tauon jälkeen kameran eteen näyttelemään ja hän esittää tosiaan itse Earlia, joka on kirjoitettu tosielämän Leo Sharpin pohjalta. Eastwood osoittaa, ettei häntä turhaan kutsuta legendaksi ja tekee erinomaisen roolityön. Viime vuosien aikana Eastwood on valinnut elokuviensa aiheeksi amerikkalaisia tosielämän sankareita, kuten Sully - uroteko Hudson-joella -elokuvan (Sully - 2016) lentäjä Sullenbergerin ja 15:17 Pariisiin junassa terroristin pysäyttäneet sotilaat. Tässä Eastwood on onneksi lähtenyt vaihteeksi eri suuntaan ja kertookin tarinan vanhasta, rikkinäisestä miehestä, joka tekee rikollisia tekoja, mutta saa katsojan sympatian puolelleen. Earl on tehnyt elämänsä aikana useita vääriä asioita ja yrittää elokuvan aikana korjailla niitä. Samalla leffa kertoo myös, kuinka "vanhoihin hyviin aikoihin" tottunut Earl kammoksuu teknologista maailmaa, mikä kulkee hänen ohitseen. Paikoitellen hahmo sanoo törkeyksiä ja käyttää vääriä nimityksiä eri ihmisryhmistä, mutta tämä ei vielä tee hänestä rasistia. Elokuva osoittaa usein, että Earl on pohjimmiltaan hyväsydäminen mies, joka on pudonnut maailman kärryiltä ajat sitten, eikä enää vanhoina päivinään osaa hypätä kyytiin. Leffaa katsoessa on täysin ymmärrettävää, miksi hahmo päätyy huumebisnekseen mukaan.
     Earl Stonen perheeseen kuuluvat hänen ex-vaimonsa Mary (Dianne West), heidän suuttunut tyttärensä Iris (Clintin oma tytär Alison Eastwood), sekä tämän tytär Ginny (Taissa Farmiga), joka yrittää puolustaa poissaolevaa isoisäänsä, kun hänen äitinsä ei suostu edes puhumaan Earlille. Hahmoja näytetään aika vähän ja he jäävät hieman etäisiksi, mikä on toisaalta hieman harmi, mutta samalla ratkaisu on täysin ymmärrettävä, sillä hahmothan ovat etäisiä Earlille, joten heidän pitää olla etäisiä myös katsojalle, jotta katsoja on voimakkaammin Earlin tunteissa mukana. Hahmojen merkitys on kuitenkin iso ja heidän näyttelijänsä ovat oivallisia rooleissaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. huumekartellin toimintaa tutkivat DEA-agentit Bates (Bradley Cooper) ja Trevino (Michael Peña), heidän pomonsa (Laurence Fishburne), DEA:lle vasikoiva Luis (Eugene Cordero), kartellia johtava herra Laton (Andy García) ja tämän tärkein kätyri Julio (Ignacio Serricchio). Nämäkin hahmot palvelevat tarkoituksensa tarinassa ja heidän näyttelijänsä ovat mainioita, mutta vain paria heistä syvennetään. Muuten minua ei haitannut, että muut hahmot jätetään hieman pintaraapaisuiksi, sillä kyseessähän on ensisijaisesti Earlin kertomus, mutta ottaen huomioon, kuinka paljon DEA-agentit ovat ruudulla, on hieman harmi, kuinka vähän Cooper ja Peña - puhumattakaan täysin sivuun jäävästä Fishburnesta - saavat tehtävää.

Hieman alikehitettyjä sivuhahmoja lukuunottamatta The Mule on erittäin hyvä elokuva, mahtavasti rakennettu vanhan miehen viimeisten vuosien kasvutarina, mikä on vielä saanut inspiraationsa kiehtovasta tositarinasta. Filmi on myös osoitus Eastwoodin taidoista ja vaikka hänen urallaan on ollut selkeää haparointia viime vuosikymmenen aikana, on osaamista selvästi yhä tallella. Herran edellistä elokuvaa, 15:17 Pariisiin minä todella inhoan (se pääsi jopa kärkisijalle viime vuoden huonoimpien elokuvien listallani), mutta täytyy silti nostaa hattua, että Eastwood sai lähes 90-vuotiaana julkaistua kaksi leffaa yhden vuoden sisällä. Tämä olisi aikamoinen suoritus jo 50 vuotta nuoremmalta. Siksi en voikaan muuta kuin harmitella, että tämän leffan hienous on tainnut mennä täysin ohi monilta kriitikoilta.

Joo, tiedän, että elokuvat ovat vain mielipideasioita, eikä tästä tarvitse tykätä, mutta kun lukee The Mulen arvosteluja, vaikuttaa siltä, että kriitikot ovat keskittyneet kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli itse elokuvaan. Arvostelut ovat täynnä kriitikoiden poliittista puhetta siitä, mitä voi ja ei voi enää tehdä leffoissa 2010-luvun lopulla. Earl tosiaan käyttää erilaisista vähemmistöistä rumia nimityksiä, mutta kuten jo sanoin, hän ei tee sitä julmuuttaan, vaan koska hän ei osaa elää tätä päivää ja on jämähtänyt vanhoihin aikoihin. Hahmo ei ole poliittisesti korrekti ja siksi elokuvaa kritisoidaan. Earlin kaltaisia ihmisiä on oikeastikin olemassa, joiden ohi maailma on jo kiitänyt, eikä takaisin mukaan kiipeämistä yhtään helpota se, että heidät tuomitaan välittömästi, kun heille ei anneta edes mahdollisuutta yhteiskunnassa. Tuntuu siltä kuin monet kriitikot eivät olisi ymmärtäneet, mitä Eastwood yrittää leffalla sanoa.

Yhtä asiaa tosin itsekin kritisoin elokuvassa ja se on tapa, kuinka leffa esittää jotkut nais-statisteista. Mukana on esimerkiksi yksi juhlakohtaus, missä kameramies keskittyy turhankin paljon naisten takapuoliin, millä ei ole mitään tekemistä tarinan kanssa. On myös todella epäuskottavaa, että näin monet nuoret naiset kiinnostuisivat Earlista seksuaalisesti. Tietty tosielämässä on monia nuoria neitokaisia, jotka haluaisivat päästä kehuskelemaan seksikokemuksellaan ainoan oikean Eastwoodin kanssa, mutta Earl ei ole Eastwood. Earl on täysi nobody, joten on vaikea kuvitella, että hän päätyisi pariinkin otteeseen kimppakivaan kiimaisten nuorten naisten kanssa.

Tästä outoudesta ja niistä joistakin sivuhahmoista huolimatta en voi muuta kuin kehua The Mulea. Filmi on todella koukuttava erittäin mielenkiintoisen tarinansa ansiosta. Katsojana voi tosiaan ymmärtää täysin, miksi Earl päätyy huumekuskiksi ja vaikka hän tekee rikoksen, häntä huomaa kannustavan, koska hahmona hän on niin mainio. Paikoitellen Earl on hieman höperö, minkä huomaa esimerkiksi siitä, ettei hän aluksi edes tajua, mihin bisneksiin hän on sekaantunut. Sen jälkeen korostuu hänen hyväsydämisyytensä, kun hän päättää käyttää huumerahansa hyvään, minkä lisäksi rikollisuudesta mitään tietävät voivat ymmärtää, ettei tuosta hommasta sitten niin vain poistutakaan. Erinomaista elokuvassa on, kuinka se tasapainottelee eri tunteiden välillä. Paikoitellen se muuttuu kutkuttavan jännittäväksi, kun taas välillä se onnistuu olemaan hyvinkin koskettava teos. Olin todella yllättynyt, kuinka syvälle leffa onnistui uppoutumaan rikkinäisten perhesuhteiden kanssa, eikä ihme, että jotkut katsojista itkivät loppupäässä leffaa. The Mule osaa olla myös hauska tapaus. Huumoria ei erityisemmin viljellä, mutta pienet nokkelat sanailut tarjoavat muutamat makeat naurut. Earl tykkää kuunnella musiikkia kuriirireissuillaan, mikä johtaa yhteen aivan mahtavaan kohtaukseen, mikä nosti leveän hymyn huulilleni.

Clint Eastwoodin ohjaus on läpi leffan taiturimaista ja hän pitää pakettia hienosti kasassa, mikä sai minut tosissaan miettimään, yrittikö hän edes lainkaan 15:17 Pariisiin -leffan kanssa? Eastwood saa hyvin tunteita aikaiseksi ja teemat, joita hän leffassa käsittelee, tuntuvat olevan hänelle henkilökohtaisia. Eastwoodille aiemmin Gran Torinon (2008) käsikirjoittanut Nick Schenk palaa tekemään yhteistyötä herran kanssa ja on jälleen kynäillyt mainion tekstin. Hyvää käsikirjoitusta tukee hyvä leikkaus, millä on saatu oiva tempo mukaan hieman hitaampaan kerrontaan. The Mule on muutenkin teknisesti hyvin tehty. Filmi on kuvattu tyylikkäästi, minkä lisäksi se sisältää paljon mainiosti tehtyjä lavasteita ja pukuja. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Arturo Sandovalin säveltämät musiikit toimivat oivasti. Musiikkien osalta parasta antia ovat kuitenkin klassikkokipaleet, joita Earl kuuntelee automatkoillaan.

Yhteenveto: The Mule on hieno elokuva, mikä osoittaa, että Eastwoodilla on vielä taidot jäljellä. Leffan tarina on erittäin mielenkiintoinen ja hitaasta temmostaan huolimatta todella koukuttava. Mukaan mahtuu niin jännitystä kuin huumoria ja koskettavia hetkiä. Loppupäässä leffa onnistuu muuttumaan yllättävänkin liikuttavaksi ja on hienoa, kuinka filmi syventyy teemoihinsa. On myös mahtavaa nähdä kasvutarina ihmisestä, jolla ei ole enää montaa elinvuotta jäljellä. Eastwoodin ohjaus on erinomaista ja hän tekee loistotyötä myös kameran edessä. Earlin hahmo on kuin täysin luotu Eastwoodia varten ja elokuva tuntuukin hyvin henkilökohtaiselta hänelle aiheidensa puolesta. Tämän vuoksi olisikin täysin osuvaa, jos The Mule olisi hänen jäähyväisteoksensa. 15:17 Pariisiin -arviossani totesin, että toivoisin Eastwoodin jäävän jo eläkkeelle ja teen sen myös tässä, tosin eri perusteluin: tämä on Eastwoodin paras leffa vuosiin ja siksi olisikin hyvä lopettaa huipulla. Suosittelen The Mulea erittäin lämpimästi Eastwoodin faneille, kuten myös koskettavista ja sydämellisistä draamoista pitäville. Mutta jos lähinnä poliittiset puolet ovat leffassa tärkeintä juuri sinulle, monet arvostelut osoittavat, ettei sinun kannata katsoa tätä teosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Mule, 2018, Warner Bros., Imperative Entertainment, Bron Creative, The Malpaso Company, BRON Studios

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois ja Chris Sanders
Pääosissa: Jay Baruchel, Gerard Butler, America Ferrera, Craig Ferguson, Christopher Mintz-Plasse, Jonah Hill, Kristen Wiig, T. J. Miller ja David Tennant
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi perustuu Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun DreamWorks-animaatioyhtiön tuottaja Bonnie Arnold oli saanut edellisen filminsä, Yli aidan (Over the Hedge - 2006) valmiiksi ja halusi heti syöksyä uuden projektin kimppuun. Arnold kiinnostui Cowellin kirjoista ja alkoi työstämään niiden pohjalta animaatioelokuvaa. Lopulta Näin koulutat lohikäärmeesi sai ensi-iltansa maaliskuussa 2010 ja se oli valtava menestys. Kriitikot jopa ylistivät elokuvaa ja se oli ehdolla mm. kahdesta Oscar-palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras musiikki). Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen vuosien varrella katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun ilmoitettiin, että elokuvasarja saisi vihdoin ja viimein jatkoa elokuvalla Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019), tiesin, että olisi jälleen aika katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne viimein.

Muiden Öystilässä asuvien viikinkien tapaan myös nuori Hikotus on opetettu vihaamaan lohikäärmeitä. Eräänä päivänä hän vihdoin onnistuu nappaamaan lohikäärmeen, mutta sen sijaan, että hän tappaisi hirviön kuten kunnon viikingin kuuluisi tehdä, kohtaaminen johtaakin lujaan ystävyyteen ja Hikotus oppii, etteivät lohikäärmeet olekaan sellaisia petoja kuin kerrotaan.

Elokuvan päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) ei ole yhtään niin kuin muut Öystilä-kylän asukkaat. Yleisesti viikingit ovat isokokoisia, vahvoja ja karskeja, mutta Hikotus on arka ja hintelä nuorukainen, joka sepän oppipoikana rakentelee mieluummin kaikenlaisia keksintöjä kuin taistelee lohikäärmeitä vastaan. Hikotus on siinä mielessä hyvin perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö, että hän aloittaa aika lailla pohjalta ja elokuvan aikana hänen täytyy nousta sankariksi ja todistaa itsensä muille. Tätä ei kuitenkaan tehdä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mikä luo Hikotukseen oman kiinnostavuutensa. Hahmolla on selvästi enemmän älliä päässä kuin muilla viikingeillä, mistä syystä hän on pidettävämpi tapaus kuin kirvestä heiluttavat toverinsa.
     Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on Öystilän päällikkö ja kylän suurin viikinki. Aimo vihaa lohikäärmeitä ja on hyvin pettynyt poikaansa, joka ei edes yritä jatkaa isänsä jalanjäljissä. Toisin kuin poikansa, Aimo käyttää siis mieluummin raakaa voimaa, ja päätänsä hän hyödyntää lähinnä kypäränsä pidikkeenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole tyhmä hahmo ja vaikka Aimo vaikuttaa usein julmalta, on hänessä pidettävyyttä ja sydämellisyyttä. Hauskinta Aimossa (kuten parissa muussakin leffan hahmossa) on, että vaikka viikingit elivät oikeasti Norjassa ja Tanskassa, rooliin on valittu skottilainen Butler, joka ei edes pyri peittämään vahvaa korostustaan. Olen varma, että tekijät halusivat tarkoituksella tehdä viikingeistään brittejä.
     Muita Öystilän asukkeja ovat mm. kätensä ja jalkansa taistelussa menettänyt seppä Raivo (Craig Ferguson), joka on rakentanut erilaisia hauskoja proteeseja itselleen; nuori Astrid-tyttö (America Ferrera), joka haaveilee olevansa kaikkien aikojen paras lohikäärmeenmetsästäjä; Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse), joka tietää kaiken lohikäärmeistä; Limalotja (Jonah Hill), joka kuvittelee itsestään liikoja; sekä hölmöt kaksoset Karski (T. J. Miller) ja Ronski (Kristen Wiig), jotka käyvät hieman ärsyttäviksi välillä.
     Ja tietysti täytyy mainita myös Hikotuksen kohtaama lohikäärme, kaikkien viikinkien pelkäämä ja salamannopea Hampaaton, joka on yksi suosikkilohikäärmeistäni ikinä! Hampaaton osaa olla vaarallinen ja hurja, jos sille päälle sattuu, mutta pääasiassa hän on suloinen ja leikkisä kuin koira. Hampaattomalle on mahtavasti luotu omaa persoonallisuutta, ja hänen ja Hikotuksen ystävyys tuodaan esille fantastisesti.

Vaikka muistan pitäneeni tästä elokuvasta todella paljon, en silti muistanut, kuinka mielettömän hyvä Näin koulutat lohikäärmeesi todellisuudessa onkaan. Kyseessähän on aivan huikea teos, eikä mikään ihme, että elokuva sai niin paljon ylistystä ilmestyessään! Mielestäni kyseessä on ylivoimaisesti DreamWorks-yhtiön hienoin elokuva - edes alkuperäinen Shrek (2001) ei pääse lähelle tämän filmin tasoa. Yksi suurimmista syistä sille, miksi elokuva on niin mahtava, on etteivät sen tekijät ole ajatelleet tekevänsä vain koko perheen viihdeseikkailua. Leffa ei itse asiassa edes ole koko perheelle, sillä mukana on niin jännittäviä ja hurjia kohtauksia, että perheen pienimmät saattavat jopa nähdä painajaisia. Kuten jo sanoin, taistot saattavat johtaa raajojen irtoamiseen ja parissa kohtaa lohikäärme haukkaisee ihmisen kokonaisena suuhunsa. Tekijät ovat selkeästi puskeneet pois ajatuksen siitä, että he tekevät animaatiota ja käsittelevät teostaan kuin se olisi näytelty ja oikeissa lokaatioissa kuvattu elokuva. Animaattorit jopa pyysivät yhtä kaikkien aikojen parhaista kuvaajista, Roger Deakinsia neuvomaan heitä, miten he saisivat elokuvan näyttämään mahdollisimman upealta. Enkä tarkoita vain animaatiojälkeä, vaan kuvakulmia, sommittelua ja valaisua, jotta filmi tuntuisi mahdollisimman todelliselta. Ja tämä urakka todella palkitaan: mieletön visuaalisuus sai minut usein unohtamaan, että kyseessä edes on animaatio!

Huikea visuaalisuus ja yllättävä brutaalius eivät kuitenkaan vielä yksinään tee elokuvasta upeaa. Näyttävään maailmaan tarvitaan myös erinomainen kertomus ja se leffasta kyllä löytyy. Filmin tarina ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä on hyvin tärkeä, ja mikä parasta, tämä on saatu piilotettua viikinkien ja lohikäärmeiden väliseen ikiaikaiseen sotaan. Hikotuksen tehtävä onkin yrittää saada muut öystiläiset ymmärtämään, etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Filmissä käydään hyvä keskustelu siitä, ettei toisen osapuolen totaalinen tuhoaminen hyödytä mitään, vaan näiden olentojen kanssa voi ystävystyä, jos oikeasti yrittää. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys on elokuvan kantava voima ja se kerrotaan uskomattoman hyvin. Luvassa on hassuja tilanteita, pysäyttäviä hetkiä, lumoavia kohtia ja hyvää jännitettä, kun filmi kulkee kohti huipennustaan. Elokuvalla on kestoa vain vähän yli puolitoista tuntia, joten se etenee vauhdilla, eikä aikaakaan kun lopputekstit jo pyörivät. Tarina ei kertaakaan käy tylsäksi, vaan se pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Loppuun on saatu tiivistunnelmaista henkeä ja jopa koskettavuutta, sekä lapsille tärkeitä teemoja oman erehtyväisyyden hyväksymisestä, anteeksiantamisesta ja omien tekojen vastuunottamisesta. Kyseessä on siis aika pitkälti virheetön paketti, minkä lähes ainoa ongelma on, että se loppuu niin nopeasti. Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailua kun voisi katsoa vielä paljon kauemminkin.

Vielä on pakko palata kehumaan elokuvan visuaalista ilmettä, sillä Näin koulutat lohikäärmeesi näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Toki leffasta välillä näkyy, että aika on alkanut tekemään tepposia ja esimerkiksi hiukset näyttävät paikoitellen luonnottomilta ja jotkut kuvat kaipaisivat vielä viimeiset viilauksensa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun kuvien sommittelu, valaisu sun muut ovat näin hienosti toteutetut. Etenkin lentokohtaukset ovat päätähuimaavan näyttäviä ja visuaalisesti jopa todella kauniita. Hahmot ovat tottakai karikatyyrimäiset ja ihan hauskan näköiset, mutta paljon veikeämpiä ovat kaikenlaiset eri lohikäärmeet, mitä tekijät ovat päässeet suunnittelemaan. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on loistava aina lohikäärmeiden karjaisuista John Powellin säveltämään musiikkiin asti. Ei ole ihme, että Powell sai ehdokkuuden sävellyksistään - niin mahtavia sävelmiä on mukana! Ohjaajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois on onnistunut häikäisevän hyvin elokuvansa kanssa - jopa paremmin kuin erittäin mainion esikoistyönsä, Lilo & Stitchin (2002) kanssa. Sanders ja DeBlois käsittelevät leffaansa kuin mitä tahansa vakavasti otettavaa fantasiaseikkailua, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), mutta osaavat myös tarjota pientä huumoriakin mukaan. Erityisen hauskasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on toisaalta ihan hyvä. Liiallinen pöhköily veisi pois filmin varttuneemmasta ja kypsemmästä hengestä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi on huikean mahtava fantasiaseikkailu, mikä nousee genrensä parhaimmistoon! On huikeaa, etteivät tekijät ole lähteneet tekemään perinteistä koko perheen animaatiota, vaan käsittelevät teostaan kuin suuren luokan näyteltyä elokuvaa. Leffan animointi on poikkeuksellista kuvasommittelun, -kulmien ja valaisun ansiosta, mikä saa antamaan anteeksi muutamat pienet visuaalisuudet, joita ajan hammas on alkanut nakertamaan. Mestarillisen animoinnin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtova tarina ja loistavia teemoja. Kerronta on erinomaista ja niin ovat myös tarinan hahmot. Hikotus on erittäin pidettävä päähenkilö ja hänen ystävyytensä Hampaaton-lohikäärmeen kanssa koskettaa syvästi. Hampaaton on ihana tyyppi! Elokuvasta löytyy myös hurjia tilanteita, jotka saattavat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta nauraakin saa. Filmin jälkeen ainoa asia, mikä jää harmittamaan, on, että se loppuu niin lyhyeen. Vähän yli puolentoistatunnin kesto ei ole tarpeeksi pitkä aika viettää tässä ihastuttavassa maailmassa. Suosittelenkin kaikkia animaatioiden ja fantasiaseikkailujen ystäviä katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi. Teemojen takia se voi sopia myös niille, jotka eivät lohikäärmesaduille yleensä lämpene. Kyseessä on mielettömän upea teos, enkä malta odottaa tulevaa kolmatta osaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
How to Train Your Dragon, 2010, DreamWorks Animation, Vertigo Entertainment, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: The Ballad of Buster Scruggs (2018)

THE BALLAD OF BUSTER SCRUGGS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen
Pääosissa: Tim Blake Nelson, James Franco, Harry Melling, Liam Neeson, Tom Waits, Zoe Kazan, Bill Heck, Grainger Hines, Tyne Daly, Jonjo O'Neill, Brendan Gleeson, Saul Rubinek, Chelcie Ross, Willie Watson, Stephen Root, Ralph Ineson ja Jefferson Mays
Genre: western, draama, komedia, toiminta, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

The Ballad of Buster Scruggs on Coenin veljesten uusi elokuva. Leffa lähti liikkeelle veljesten kirjoittamista villin lännen tarinoista, joita he olivat työstäneet yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Elokuvan nimikkohahmo Buster Scruggsia näyttelevä Tim Blake Nelson luki tarinansa jo 2002, mutta vasta 14 vuotta myöhemmin hän sai selville, että leffa päätyisi vihdoin toteutukseen. Vuoden 2017 aikana Coenit haalivat näyttelijöitä filmiinsä ja kuvasivat elokuvaa vähän kerrallaan. Kuvauksia koettelivat useat haasteet hankalan sään ja oikean aikakauden luomisen vuoksi, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja se sai ensi-iltansa loppukesästä 2018 Venetsian elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se julkaistiin suoratoistopalvelu Netflixiin. Venetsiassa leffa voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon ja filmiä on muutenkin kehuttu paljon. Itse kiinnostuin The Ballad of Buster Scruggsista heti, kun kuulin siitä - onhan kyseessä Coenin veljesten teos. Kiinnostustani lisäsi lukemani kehut ja katsoinkin elokuvan Netflixistä joulukuun alussa.

The Ballad of Buster Scruggs koostuu kuudesta villiin länteen sijoittuvasta lyhyttarinasta ja jokainen niistä onneksi poikkeaa toisistaan. Kokonaisuutena elokuva on siis yhdistelmä, eikä pelkästään länkkäriä, vaan myös hulvatonta komediaa, väkivaltaista toimintaa, lohdutonta ja toiveikasta draamaa, hempeää romantiikkaa ja yllättäen jopa veikeää musikaalia. Elokuvan avaustarina, eli juurikin "Buster Scruggsin balladi" on musikaalikomedia ja aivan huikea sellainen. Neljättä seinää rikkova Buster Scruggsin tarina on aivan tajuttoman hyvä ja mitä parhain aloitus elokuvalle. Se imaisee heti mukaansa ja jatkaa katsojan yllättämistä koko kestonsa läpi. Siinä nähdään mitä absurdeimpia asioita, mustinta huumoria ja nokkelinta dialogia, sekä yllättävänkin verisiä ammuskelukohtauksia. Tim Blake Nelson on aivan huikea nimikkoroolissa Buster Scruggsina. Hänen rento otteensa ja hymyilevä luonteensa tekevät avaustarinasta todella piristävän kokemuksen ja tarinan ainoa ongelma onkin, että se loppuu. Buster Scruggsin seikkailuja olisi voinut katsoa koko elokuvan ajan.

Myös toinen tarina, "Algodonesin lähellä" jatkaa absurdin humoristista linjaa, mutta synkentää henkeä. James Franco näyttelee cowboyta, joka päättää ryöstää pankin, mikä taas johtaa hyvin periskummalliseen tapahtumasarjaan. Tarina nappaa heti mukaansa ja tarjoaa jälleen brutaalia menoa toimintakohtauksessaan. Franco on tuttuun tapaansa oikein mainio ja onnistuu tekemään paljon hyvin vähällä. Tämäkin tarina sisältää ovelia hetkiä, jolloin ei voi muuta kuin ihailla Coenin veljesten kekseliäisyyttä ja tämänkin tarinan ainoa ongelma on, että se päättyy niin lyhyeen.

Kolmas tarina, "Leiväntuoja" on onneksi pidempi ja se vaihtaa elokuvan genren haikeaan indiedraamaan. Liam Neeson näyttelee impressaaria, joka kuljettaa kädetöntä ja jalatonta taiteilijasielua, professori Harrisonia (roolissa Harry Potter -elokuvista, 2001-2011, tuttu Harry "Dudley" Melling) esiintymään pikkukylissä. Kyseessä on yllättävänkin riipaiseva kertomus, mikä osoittaa Coenin veljesten tarinankerronnallisen lahjakkuuden. Repliikit koostuvat pääasiassa professori Harrisonin esityksistä, joissa Melling todella näyttää olevansa muutakin kuin Pottereista tuttu kiusaajaserkku. Mellingin tapa puhua on vaikuttava ja hän saa paljon aikaiseksi pelkillä ilmeillään, kun raajoja ei ole. Myös Liam Neeson pistää parastaan ja kaksikon välit tuodaan erinomaisesti esille. "Leiväntuoja" on paljon taiteellisemmin tehty kuin kaksi aiempaa tarinaa, mutta se tuntuu silti täysin luontevalta jatkumolta Coenien lännensaagalle.

Neljäs tarina, "Kultakanjoni" säilyttää draamapuolen, mutta lisää mukaan pientä huumoria. Tom Waitsin näyttelemä kullankaivaja saapuu rauhalliseen, kauniiseen laaksoon Onni-aasinsa kanssa ja aloittaa kullan etsimisen. Siinä, missä "Leiväntuoja" tuntui traagiselta draamalta, on "Kultakanjoni" paljon toiveikkaampi tarina ja katsoja huomaa välittömästi kannustavansa vanhaa kullankaivajaa. Hahmon päättäväisyys ja tarmokkuus on inspiroivaa, ja hänen ja jossain päin laaksoa sijaitsevan kultasuonen välille syntyy erikoisella tavalla kaunis suhde. Kyseessä on selvästi kaikin puolin elokuvan kaunein tarina ja se sisältää herkkiä hetkiä, sekä todella nättejä luontokuvia. Waits on aivan mahtava kullankaivajana. Hän tuntuu kuuluvan rooliin täydellisesti ja katsojana tulee sellainen olo kuin katsoisi dokumenttia todellisesta kullankaivajasta.

Kahden ensimmäisen tarinan ajan nauroin ja viihdyin äärimmäisen paljon, kun taas kahden seuraavan tarinan ajan ihailin Coenin veljesten taituruutta. Kuinka he ovatkaan onnistuneet yhdistämään nämä tarinat toisiinsa näin upeasti ja kuinka jokainen tarinoista olisi kiinnostava ihan omanakin elokuvanaan. Buster Scruggsin tarinan jälkeen ajattelin jo, että elokuva tulisi löytymään vuoden parhaimpien leffojen listalta ja "Kultakanjonin" päätyttyä ajattelin, että kyseessä todella on yksi hienoimmista teoksista vuodelta 2018. Valitettavasti iloitsin liian aikaisin, sillä viides tarina "Ärsytetty tyttö" ei ole lähelläkään edellisten tarinoiden tasoa. Oregoniin matkustavasta Alice Longabaughista (Zoe Kazan) kertova tarina on elokuvan pisin (tarina vie noin kolmanneksen elokuvan kestosta) ja samalla myös heikoin. Siitä ei löydy samaa nokkeluutta, koomisuutta, kauneutta, kiehtovuutta tai mestarillisuutta kuin aiemmista kertomuksista. Mukana on kyllä yksi vauhdikas ja raju ammuskelu, mutta sekään ei ole yhtä koukuttava kuin aiemmissa tarinoissa. Tämä tuo kyllä romantiikkaa mukaan, mutta itse välitin paljon enemmän kullankaivajan ja kultasuonen suhteesta kuin tästä. Näyttelijätkään eivät tee tässä kummoisia suorituksia. Kazan joko ali- tai ylinäyttelee ja Bill Heck on hieman pökkelö hänestä kiinnostuneena cowboyna. Omana elokuvanaan "Ärsytetty tyttö" voisi olla kelpo westernpätkä, mutta yhdistettynä neljään aiempaan tarinaan se oikein huokuu keskinkertaisuutta.

Onneksi loppua kohti The Ballad of Buster Scruggs nostaa jälleen tasoaan... mutta vain hieman. Viimeinen tarina "Maalliset jäännökset" kertoo viidestä erilaisesta matkalaisesta (Jonjo O'Neillin ja Brendan Gleesonin esittämät palkkionmetsästäjät, Tyne Dalyn näyttelemä hieno rouva, Saul Rubinekin esittämä erikoinen ranskalaismies ja Chelcie Rossin viinalta haiseva metsästäjä), jotka suuntaavat kohti samaa kaupunkia. Tarina palauttaa mukaan ovelan dialogin ja kiinnostavat hahmot, mutta samalla kertomus kärsii liiankin ilmiselvästä kaksoismerkityksestä. Toki tarina vie elokuvan selkeän teeman loppuun, muttei tunnu kaikkein parhaalta päätökseltä. Näyttelijät ovat erittäin mainioita rooleissaan ja kertomuksesta löytyy hauskoja hetkiä, mutta samalla jää kaipaamaan sitä fantastista tunnetta, minkä neljä ensimmäistä tarinaa tarjosivat. Kenties tarinoita olisikin voinut olla vain viisi. "Ärsytetty tyttö" sopisi mukaan paremmin, jos se olisi ainakin vartin lyhyempi ja nähtäisiin jo aiemmin leffassa, jolloin tason notkahdus loppupäässä ei olisi näin selvä.

Coenin veljekset ovat suurimmaksi osaksi tehneet mahtavaa työtä elokuvan parissa. He ovat todella panostaneet tarinoihinsa - jopa "Ärsytetystä tytöstä" löytyy taidokasta ohjausta ja hienosti luotua ajan henkeä - ja elokuvasta paistaa veljesten rakkaus lännenelokuvia kohtaan. Veljekset ovat saaneet mukaan todella nokkelia repliikkejä ja tilanteita, joista muutamille tekisi mieli jopa antaa pienet aplodit. Teknisesti jokainen tarina on loistokkaasti toteutettu. The Ballad of Buster Scruggs on huikean upeasti kuvattu. Mukana on iso määrä näyttäviä maisemakuvia, joista toiset ovat ikävän karuja, kun taas toiset koskettavan kauniita. Suosikkikuvani on kuitenkin Buster Scruggsin kitaran sisältä otettu kuva, millaista en usko koskaan ennen nähneeni. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat ensiluokkaista työtä ja todella luovat oikeaa ajankuvaa. Professori Harrisonin raajattomuus on vaikuttavasti ja uskottavasti toteutettu. Äänimaailma on läpi leffan hienosti rakennettu aina aseiden laukeamisista nariseviin puulattioihin ja hevosten hirnahduksista rauhalliseen tuuleen. Säveltäjä Carter Burwell on tehnyt oikein mainiota työtä musiikkien parissa ja saanut aikaiseksi veikeitä lauluja Buster Scruggsin hoilotettavaksi.

Yhteenveto: The Ballad of Buster Scruggs alkaa aivan mahtavasti, mutta vajoaa loppupäässä hieman keskikertaisempaan suuntaan. Pari viimeistä lännenkertomusta eivät ole lähelläkään neljän ensimmäisen tasoa ja mikä ikävintä, kaikista tylsin tarina on myös leffan pisin. Viimeinen tarina on pieni parannus siihen verrattuna, mutta jää silti kauas elokuvan alkupään hienoudesta. Nimikkotarina "Buster Scruggsin balladi" on täyden viiden tähden lyhytleffa kaikessa nokkeluudessaan, hulvattomuudessaan ja väkivaltaisuudessaan. Peräkkäin nähtävät "Leiväntuoja" ja "Kultakanjoni" ovat molemmat erinomaista draamaa eri tavoin, ensimmäisen ollessa riipaisevan karu ja toisen ollessa koskettavan kaunis. Kauneutta leffasta löytyy muutenkin eri tavoin, oli kyse sitten tarinallisesta sisällöstä tai upeasta kuvauksesta yhdistettyinä huikeisiin maisemiin ja näyttäviin lavasteisiin. Coenin veljekset osaavat kyllä asiansa ohjaajina ja käsikirjoittajina, mutta he olisivat voineet joko tiivistää tai poistaa kokonaan "Ärsytetyn tytön". Silti täytyy nostaa hattua siitä, mitä he ovat saaneet aikaiseksi leffan kanssa. Tietyistä vioistaan huolimatta The Ballad of Buster Scruggs on erittäin mainio lännensaaga, mikä kannattaa vilkaista, jos fanitatte Coenin veljeksiä tai kaipaatte uusia westernfilmejä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ballad of Buster Scruggs, 2018, Netflix, Annapurna Pictures, Annapurna Television, Mike Zoss Productions

Arvostelu: Bumblebee (2018)

BUMBLEBEE

Ohjaus: Travis Knight
Pääosissa: Hailee Steinfeld, John Cena, Jorge Lendeborg Jr., Angela Bassett, Justin Theroux, Pamela Adlon, Jason Drucker, Stephen Schneider, John Ortiz, Len Cariou, Glynn Turman, Jon Bailey, Dylan O'Brien ja Peter Cullen
Genre: seikkailu, toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

Hasbron leluihin ja niiden pohjalta tehtyihin televisiosarjoihin perustuva Michael Bayn elokuva Transformers (2007) oli keskinkertaisista arvioistaan huolimatta iso hitti, joten ei ollut ihme, että elokuva päätettiin muuttaa elokuvasarjaksi. Vaikka jatko-osatkin olivat isoja menestyksiä - Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) ja Transformers: Tuhon aikakausi (Transformers: Age of Extinction - 2014) tuottivat molemmat yli miljardi dollaria - saivat ne yhä tylympiä arvosteluja. Lopulta sarjan viides osa, Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017) oli sekä kriitikoiden haukkuma leffa, eikä se menestynyt lainkaan toivotulla tavalla ja Bay päätti vihdoin lopettaa sarjan ohjaamisen. Hahmojen oikeudet omistava Paramount Pictures halusi kuitenkin jatkaa sarjaa jollain tavalla ja ilmoitti lopulta, että seuraava filmi olisi lisäosaleffa yhdestä sankarihahmoista, Bumblebeestä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja nyt Bumblebee on vihdoin saanut ensi-iltansa (Yhdysvaltoihin elokuva tosin saapui jo joulukuussa). Itse olen jollain tavalla fanittanut Transformersia pienestä pitäen - en tosin sillä lailla, että olisin kerännyt leluja ja opetellut koko maailman ulkoa, vaan katsoin innoissani eri sarjoja monen vuoden ajan. Leffojen huonosta maineesta huolimatta olen aina pitänyt Bayn ensimmäistä Transformersia ja Kuun pimeää puolta erittäin viihdyttävinä toimintaseikkailuina ja viihdyn ihan hyvin myös sarjan toisen osan, Transformers: Kaatuneiden koston (Transformers: Revenge of the Fallen - 2009) parissa. Tuhon aikakausi oli kuitenkin ylipitkä ja puuduttava jatkuvassa mätössään ja Viimeinen ritari oli aivan hirveän huono sekasotku, mikä sai minut menettämään maun sarjaa kohtaan, enkä enää odottanut tulevia leffoja. Kiinnostukseni alkoi vähitellen palata, kun Bumblebee alkoi saamaan yllättävänkin paljon kehuja; leffalla jopa oli hetken aikaa täydet 100% Rotten Tomatoes -sivulla! Kehujen lisääntyessä myös innostukseni kasvoi ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Bumblebeen Finnkinon upeaan IMAX-saliin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1987 suuntaa elämälleen etsivä tyttö Charlie Watson löytää Bumblebeen, keltaiseksi kuplavolkkariksi naamioituneen Autobot-robotin, joka on paennut kotiplaneettansa Cybertronin sotaa Maahan.

Pääroolissa Charliena nähdään laulajanakin tunnettu Hailee Steinfeld, joka sopii täydellisesti rooliinsa itseään etsivänä nuorukaisena. Charlien isä on menehtynyt jokin aika sitten ja vaikka hänen muu perheensä on siirtynyt eteenpäin elämässä, Charlie ei ole siihen kyennyt ja siksi hänen elämänsä tuntuu junnaavan paikoillaan. Charlie saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hahmon kehitystä on äärimmäisen mielenkiintoista seurata läpi leffan. Hänestä on tehty erittäin samaistuttava tapaus, minkä vuoksi hänen kanssa lähtee mielellään seikkailuun. En ole vielä nähnyt Kovaa kuin kiveä (True Grit - 2010), mistä Steinfeld jopa sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden, mutta muiden roolisuoritusten perusteella olen pitänyt häntä kelpo näyttelijänalkuna. Tässä Steinfeld todella pääsee näyttämään taitonsa ja hän on yllättävänkin aito ja herkkä roolissaan.
     Elokuvan nimikkohahmo Bumblebee on varmasti monien suosikkihahmo Transformersista, eikä mikään ihme. Kaikkien machoilevien ja siistien taistelijarobottien keskellä pienikokoinen, ujo ja leikkisämpi Bumblebee on huomattavasti samaistuttavampi hahmo. Itse "rakastuin" hahmoon nähdessäni Bayn ensimmäisen Transformers-leffan ja tätä leffaa katsoessani innostuin Bumblebeestä entistäkin enemmän. Kyseessä on mitä suloisin, ihanin ja mahtavin tyyppi, jonka kiinnostusta Maan asioita kohtaan on hauska seurata. Bumblebeestä on luotu erittäin persoonallinen, eikä hänestä voi olla pitämättä. Suloisuudestaan huolimatta hahmosta löytyy myös rajumpi puoli ja tosipaikan tullen hän on valmis ottamaan lasertykit käyttöön ja taistelemaan pahoja Decepticon-robotteja vastaan.
     Pahoista Decepticoneista puheenollen, tämän elokuvan pahikset ovat Angela Bassettin ääninäyttelemä Shatter ja tämän kätyri, Justin Therouxin esittämä Dropkick. Harmillisesti tarinan roistot ovat sen heikoin lenkki, sillä Shatter ja Dropkick ovat aika geneerisiä tapauksia. Hahmoihin on saatu pientä erilaisuutta sillä, että Shatter on juonittelevampi, kun taas Dropkick tykkää käyttää raakaa voimaa, mutta muuten he ovat aika tylsät vastukset.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Charlien äiti (Pamela Adlon) ja tämän uusi mies, hömelö Ron (Stephen Schneider), sekä Charlien karatea harrastava pikkuveli Otis (Jason Drucker), transformereita vihaava agentti Burns (John Cena), transformereista kiehtoutunut tohtori Powell (John Ortiz), Burnsin pomo, kenraali Whalen (Glynn Turman), Charlieen ihastunut naapurinpoika Memo (Jorge Lendeborg Jr.), ja Charlien romuvarastolla työskentelevä setä Hank (Len Cariou). Charlien äiti ja Ron tarjoavat ihan hauskoja hetkiä mukaan, samalla kun yrittävät saada Charlien elämää pienesti takaisin raiteilleen. John Cena taas on alkanut parantamaan näyttelijänlahjojaan vuosien varrella ja vaikkei hän ole vieläkään erityisen ihmeellinen, sopii hän tylyn sotilaan rooliin kuin valettu.

Michael Bayn Transformers-leffoja on kritisoitu toiminnan ja räjähdysten pistämisestä etusijalle, kun itse tarina ja hahmojen kehittäminen jätetään lähes unohduksiin. Lisäksi leffat ovat saaneet paljon kritiikkiä stereotyyppisistä ulkomaalaisista hahmokuvauksista, typerästä huumorista, armeijan ihannoimisesta, nuorten naisten esittämisestä seksiobjekteina, liian pitkistä kestoistaan, yhä vain massiivisemmista taisteluistaan, sekä periaatteessa saman juonen kierrättämisestä joka leffassa. Nyt Bay on kuitenkin saatu pois ohjaajan paikalta ja tilalle on tullut Travis Knight, joka näyttää, kuinka homma hoidetaan. Bumblebee on huomattavasti aiempia Transformers-elokuvia pienimuotoisempi tarina, mikä sopii täydellisesti sen nimikkohahmoon. Leffa on puoli tuntia lyhyintä Transformersia lyhyempi kestoltaan. Räjähdyksiä ja toimintaa on kyllä mukana, mutta ne on säästetty lähinnä alkuun, missä näytetään Cybertronin sotaa ja lopputaisteluun, mikä on osattu pitää pienessä mittakaavassa, eikä tällä kertaa pistetä kokonaisia kaupunkeja maan tasalle. Mutta mikä tärkeintä, Bumblebee on hahmovetoinen tarina. Kaikkien ennakkokehujen jälkeen odotin näkeväni todella viihdyttävän leffan, mutta olin erittäin yllättynyt, sillä Bumblebee ei ole vain viihdyttävä, vaan se on oikeasti todella hyvä elokuva. Itse asiassa, kehtaisinko jopa sanoa, että se on aivan mahtava! Kyseessä on ehdottomasti koko Transformers-sarjan paras elokuva ja fantastinen aloitus tälle leffavuodelle!

Ison toimintarymistelyn sijaan kyseessä on kasarihenkinen seikkailu, missä on mukana kunnon sydäntä, oikeasti hauskaa huumoria, sekä niin hyvä mieli, että katsoja hymyilee leffan jälkeen vielä pitkään. Vaikka itse robottimäiskeitä on aika vähän, kulkee leffa vauhdikkaasti eteenpäin, osaten kuitenkin pysähtyä oikeissa kohdissa syventämään hahmoja. Itse tarina ei sinänsä ole mitään uutta, vaan Bumblebee on lähes suora kopio E.T. the Extra-Terrestrialista (1982), mutta viiden itseään toistavan Transformers-filmin jälkeen Bumblebee tuntuu silti todella raikkaalta kokemukselta. Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on Charlien ja Bumblebeen välille muodostuva ystävyys, mikä on käsinkosketeltavan aitoa. Hahmot ovat niin erinomaisesti kirjoitetut, Steinfeld tekee niin loistokasta työtä näyttelijänä ja efektitiimi on pistänyt parastaan luodessaan Bumblebeen, että tytön ja robotin ystävyys menee täysillä läpi. Ystävyys luo vahvan tunnepanoksen mukaan ja muutamassa kohtaa elokuva onnistui olemaan jopa todella liikuttava. Jos en jotain odottanut, kun menin katsomaan Bumblebeetä, niin sitä, että se onnistuisi koskettamaan syvästi.

Elokuvan on ohjannut tätä ennen vain mainion nukkeanimaation Kubo ja samuraiseikkailu (Kubo and the Two Strings - 2016) ohjannut Travis Knight, joka osoittaa jälleen taidokkuutensa. Knightilla on ollut kovat paineet jatkaa haukuttua Transformers-sarjaa ja hän onkin päättänyt näyttää, että sarjalla on vielä paljonkin potentiaalia... kunhan Michael Bay pysyy vain tuottajana. Knight luo kunnon tunteita mukaan ja yhdessä käsikirjoittaja Christina Hodsonin kanssa panostaa hahmoihin täysillä, jotta elokuva todella imaisee katsojan tapahtumiinsa. Vaikka Hodsonin teksti lainailee voimakkaasti E.T. -leffaa, on hän tuonut mukaan oman puolensa esimerkiksi hupaisan dialogin myötä. Teknisesti Bumblebee on tietty todella vaikuttava teos. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Taistelukohtauksissa käytetään paljon laajoja kuvia, jolloin saa selvää, mitä roboteille tapahtuu, mutta mukaan mahtuu myös harmillisen tiukkoja lähikuvia, joista on vaikea saada tolkkua. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja efektitiimi on tehnyt huikeaa työtä luodessaan todentuntuiset transformerit ja näyttävät toimintakohtaukset. Fanit tulevat takuuvarmasti riemastumaan, että robotit näyttävät samanlaisilta kuin ikonisessa G1-sarjassa. Vain yhdessä kohtaa on täysin selvää, että Steinfeld juoksee taustakankaan edessä ja robotit on lisätty taustalle jälkikäteen, mutta muuten efektit ovat huippuluokkaa, kuten ovat myös päräyttävät ääniefektit. Säveltäjä Dario Marianelli on saanut hauskaa henkeä musiikkeihinsa.

Yhteenveto: Bumblebee on mitä erinomaisinta viihdettä ja selvästi Transformers-sarjan paras elokuva. Leffasta löytyy sarjalle tuttua toimintaa ja räjähdyksiä, mutta huomattavasti pienemmissä määrin ja kyseessä on enemmänkin hahmovetoinen seikkailu, mikä on aivan mahtava ratkaisu. Tarina itsessään ei ole mitään uutta, mutta se on saatu tuntumaan raikkaalta ja siihen on saatu niin vahva tunnelataus Charlien ja Bumblebeen ihanan ystävyyden kautta, ettei E.T.:ltä lainailu erityisemmin häiritse. Elokuva onnistuu jopa aidosti koskettamaan ja suloisen Bumblebeen tavoin itse elokuvastakin löytyy paljon sydäntä. Tarina vie täysillä mukanaan ja leffa tarjoaa useita hauskoja hetkiä, kuten myös innostusta ja jännitettä. Ainuttakaan tylsää pätkää ei ole luvassa, vaan Bumblebee toimii alusta loppuun mahtavasti. Efektitiimi on tehnyt uskomattoman taidokasta työtä robottien kanssa, minkä lisäksi myös näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Hailee Steinfeld on jopa loistava pääroolissa. Vain tarinan pahikset jättävät hieman kylmäksi, mutta muuten Bumblebee on hieno seikkailuleffa, mikä kaikkien Transformers- ja toimintaseikkailu-fanien täytyy nähdä. Jos olit pettynyt Bayn leffoihin, tämä on luultavasti se Transformers-filmi, mitä olet kaivannut. Ja kun kyseessä on esiosa, ei edes tarvitse nähdä Bayn leffoja ennen Bumblebeen katsomista. Toisin kuin Transformers: Viimeisen ritarin jälkeen, nyt minä todella toivon lisää Transformers-elokuvia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bumblebee, 2018, Paramount Pictures, Hasbro, Allspark Pictures, Bay Films, Di Bonaventura Pictures, Tencent Pictures, Tom DeSanto/Don Murphy Production

Arvostelu: Bird Box (2018)

BIRD BOX

Ohjaus: Susanne Bier
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.

Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.

Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään.
     Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.

Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...

Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.

Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions