Arvostelu: Kananlento (Chicken Run - 2000)

KANANLENTO

CHICKEN RUN

Ohjaus: Peter Lord ja Nick Park
Pääosissa: Julia Sawalha, Mel Gibson, Miranda Richardson, Tony Haygarth, Jane Horrocks, Imelda Staunton, Lynn Ferguson, Benjamin Whitrow, Timothy Spall ja Phil Daniels
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 7

Chicken Run, eli suomalaisittain Kananlento on Aardman-animaatioyhtiön ensimmäinen täyspitkä elokuva. Yhtiö oli noussut tunnetuksi hauskoilla Wallace ja Gromit -lyhytanimaatioillaan ja 1990-luvulla yhtiö alkoi suunnittelemaan ensimmäistä kunnon elokuvaansa. 1997 Aardman yhdisti voimansa DreamWorks-yhtiön kanssa ja leffan teko pystyi viimein alkamaan. Idea elokuvaan tuli Suuri pakoretki -nimisen (The Great Escape - 1963) sotaelokuvan myötä ja siitä tekijät kehittelivät veikeän kertomuksen, jota lähdettiin animoimaan. Suuresta työjoukosta ja useasta ryhmästä huolimatta elokuvaa saatiin valmiiksi vain minuutti per viikko. Lopulta leffa kuitenkin saatiin viimeisteltyä ja Kananlento sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2000 - eli tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti (se on jopa edelleen kaikkien aikojen menestynein stop motion -tekniikalla toteutettu animaatio) ja se hurmasi niin katsojat kuin kriitikot, voittaen lukuisia palkintoja. Itse näin Kananlennon lapsena useaan otteeseen ja pidin siitä kovasti, mutta jossain kohtaa tuli tauko, etten nähnyt filmiä vuosiin. Viime vuonna hankin elokuvan vihdoin Blu-ray -muodossa ja kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 20 vuotta, katsoin leffan pitkästä aikaa ja samalla myös arvostelin sen.

Piipun farmilla kanat suunnittelevat pakoa neuvokkaan Inkku-kanan johdolla. Pakoyritykset epäonnistuvat kerta toisensa perään, kunnes kanalaan tupsahtaa lentotaitojaan esittelevä riikinkukko Roki, joka voisi kenties olla heidän pelastajansa.

Tarinan päähenkilö on kana nimeltä Inkku (äänenä Julia Sawalha), joka ei ole mikään aivoton kotkottaja, vaan päättäväinen ja nokkela lintu, joka tekee kaikkensa saadakseen ystävänsä vapauteen. Inkku on välittömästi pidettävä hahmo, sillä hänestä huokuu rohkeus ja vahva huolenpito rakkaistaan. Hänen suunnittelemisiaan on kiehtova seurata ja hänen loppumaton sinnikkyytensä on ihailtavaa. Paikoitellen Inkun on todella vaikea pitää itsensä optimistisena, mutta hahmo tuo hyvin selväksi, että jos jotain oikeasti haluaa, sen eteen pitää tosissaan tehdä töitä.

Kanalan muut asukkaat eivät ole yhtä uhkarohkeita tapauksia kuin Inkku, eivätkä he vaikuta edes olevan täysin kartalla siitä, mitä heille on oikeasti tapahtumassa. Varsinkin Pauna (Imelda Staunton) on sitä mieltä, että kanojen kuuluu vain pitää omistajansa tyytyväisinä munimalla, eikä keskittymällä mihinkään muihin hömpötyksiin. Mäkki (Lynn Ferguson) sen sijaan auttaa Inkkua kaikessa ja porukan älykkäimpänä hän osaa kehittää veikeitä vempaimia, joilla kanat yrittävät hämätä omistajiaan. Jatkuvasti neulovaa Typyä (Jane Horrocks) taas ei ole älyn lahjoilla siunattu, eikä hän tajua lainkaan, millaisessa vaarassa kanat ovat. Kanalassa pyörii myös porukan ainoa kukko, vanha Marski (Benjamin Whitrow), joka kehuskelee jatkuvasti sotasaavutuksillaan. Inkun tavoin myös sivuhahmot ovat nopeasti pidettäviä huvittavien persoonallisuuksiensa kera ja katsojana haluaa nähdä porukan tekevän kaikkensa selvitäkseen elossa.
     Paikalle tosiaan putkahtaa riikinkukko Roki Rohkea (Mel Gibson), itseään kehuskeleva ja muiden kehuja kalasteleva muka-hurmuri, joka vahingossa lipsauttaa osaavansa lentää, minkä vuoksi Inkku pistää tämän auttamaan kanoja. Aluksi Roki vaikuttaa ärsyttävältä narsistilta, mutta mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä pidettävämmäksi hänkin muuttuu.
     Pidettäviä hahmoja eivät kuitenkaan missään vaiheessa ole kanafarmin omistajat, herra ja rouva Piippu (Tony Haygarth ja Miranda Richardson). Herra Piippu on vielä ihan hassu tapaus kaikessa hölmöydessään, mutta ilkeässä ja jopa pelottavassa rouva Piipussa ei ole mitään hauskaa. Kanojen pelko välittyy täydellisesti katsomoon asti joka kerta, kun rouva Piippu nähdään ruudulla, sillä tällä akalla ei todellakaan ole mukavat asiat mielessään. Jopa herra Piippu näyttää usein pelkäävän vaimoaan.
     Sivuhahmoina leffassa nähdään myös kanoille varusteita munia vastaan kauppaava rottakaksikko Kehno ja Kepuli (Timothy Spall ja Phil Daniels), jotka tuovat oman toimivan lisäyksensä kertomukseen.

Vaikka Kananlento toimii upeasti niin lapsille kuin aikuisillekin, ei se sovellu kuitenkaan ihan perheen pienimmille. Elokuvan synkkä maailma saattaa pistää alahuulen vapisemaan liian nuorella katsojalla ja jo ensimmäisen kymmenen minuutin sisään nähtävä kohtaus, missä yksi kanoista viedään kirveen luoksi saa luultavasti parkumaan. Jopa aikuiskatsoja luultavasti nielaisee pienenä shokkireaktiona, että "enpäs ihan tällaista menoa odottanut". Hieman vanhemmille lapsille leffan synkkyys taas saattaa olla juurikin se toimiva tekijä - paikoitellen tämä on kuin kauhukertomus muksuille. Elokuva saa jopa aikuiskatsojat jännittämään ja kauhistelemaan, joten voin vain kuvitella, kuinka lapset reagoivat tiettyihin kohtauksiin. Selviytymistarina on äärimmäisen koukuttava ja sitä seuraa kuin vangittuna paikoilleen. Etenkin piirakkalaite-kohtauksesta on saatu yllättävänkin tehokas piinaavuutensa kanssa. Lyhyen, alle puolitoistatuntisen kestonsa ansiosta jännite ei koskaan haihdu, vaan katsojana pelkää kanojen puolesta loppuun saakka. Itse rakastan todella paljon sitä, kun animaatioelokuva ei pelkää kokeilla niin omia rajojaan kuin katsojiensakin rajoja.

Onneksi kaiken jännittävyyden ohessa leffasta löytyy myös paljon huumoria ja kun kyseessä brittielokuva, koostuu huumori nokkelasta sanailusta ja kuivista vitseistä. Lapsille on toki luvassa myös pöhköä kohellusta, kun kanat yrittävät oppia lentämään. Erityisen hulvaton teos Kananlento ei ole, mikä on hyvä, sillä huumori ei saa rikkoa tunnetta siitä, että päähahmojen elämä on kaiken aikaa vaarassa. Elokuva onnistuukin tasapainottelemaan jännityksen ja huumorin välillä mestarillisesti. Loppujen lopuksi elokuvasta on hyvin haastavaa sanoa mitään negatiivista, sillä siinä toimii kaikki huikeasti. Leffa tarjoaa hauskaa huumoria ja jännittäviä tilanteita niin lapsille kuin aikuisillekin, se ei koskaan aliarvioi katsojaansa, vaan se onnistuu jopa yllättämään älykkyydellään ja sen tarina vie täysillä mukanaan. Silti minun täytyy sanoa, että Kananlento saattaa jopa toimia paremmin aikuisille kuin lapsille - ainakin näin tapahtui omalla kohdallani. Toisin kuin lapset, aikuiset onnistuvat näkemään elokuvasta syvällisempiäkin puolia, sekä huomaamaan, kuinka paljon Piipun kanafarmi muistuttaakaan vankileiriä. Kanojen kopit ovat riveissä kuin vankiloiden ahtaat majat ja koppeja ympäröi korkea aita, jota herra Piippu kiertää häijyjen koiriensa kanssa. Taustalla näkyy jopa vahtitorni ja jos kanat eivät tee, kuten Piiput haluavat, ne joutuvat eristyskoppeihin. Tähän kun heittää vielä synkän värimaailman päälle, on aikuisen vaikea olla tajuamatta viittausta.

Kananlento on animoitu stop motion -tekniikalla, eli siinä on erilaisista aineksista, kuten vahasta ja kumista valmistetut hahmot, joita on liikutettu vähän kerrallaan rakennettujen lavasteiden edessä ja yhdistetyt kuvat näyttävät siltä kuin hahmot liikkuisivat. Elokuva on tyylillisesti taattua Aardmania hauskan näköisten hahmojensa, sulavan liikkeen ja yksityiskohtaisten taustojen kanssa. Animaatiojälki on alusta loppuun priimaa, eikä voi muuta kuin ihailla tekijöiden upeaa panosta. Äänimaailma on rakennettu hienosti tukemaan visuaalisuuksia, ja John Powellin ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat vallan mainiot. Ohjaajaduo Peter Lord ja Nick Park ovat tehneet erinomaista työtä tunnelman parissa ja saavat synkkyyden ja huumorin kulkemaan käsi kädessä. Karey Kirkpatrickin työstämä käsikirjoitus on myös loistava, täynnä kekseliäitä ja hauskoja keskusteluja.

Yhteenveto: Kananlento on erinomainen animaatioelokuva, mikä soveltuu niin koko perheen elokuvailtaan kuin myös aikuisten leffahetkeen. Ihan pienimmille lapsille elokuva ei sovellu synkän sisältönsä vuoksi, mutta vanhemmille karut viittaukset vankileireihin vain tuovat upean lisänsä. Leffa sisältää paljon tiivistunnelmaisia kohtauksia ja jännitystä pidetään hienosti kaiken aikaa yllä. Silti mukaan on tuotu onnistuneesti hyvää huumoriakin, rikkomatta jännitettä. Hauskoja hetkiä löytyy kaikenikäisille. Tarina on erittäin koukuttava ja vajaan puolentoista tunnin kesto on nopeasti ohi. Siinä ajassa leffa onnistuu kuitenkin panostamaan hahmoihinsa ja kertomukseensa täysillä. Visuaalisesti filmi on todella vaikuttava hienon stop motion -animaationsa ja tyylitellyn värimaailmansa kautta. Kananlennossa kaikki loksahtaa iskevästi paikoilleen, luoden erittäin mahtavan teoksen, mikä on yhä tänä päivänä omasta mielestäni Aardman-yhtiön paras elokuva. Jos et ole vielä nähnyt leffaa, suosittelen sen katsomista erittäin lämpimästi!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chicken Run, 2000, Aardman Animations, DreamWorks Animation, Pathé, Allied Filmmakers, StudioCanal

Arvostelu: Knight and Day (2010)

KNIGHT AND DAY

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Cameron Diaz, Tom Cruise, Peter Sarsgaard, Jordi Mollà, Viola Davis, Paul Dano, Marc Blucas, Falk Hentschel, Maggie Grace ja Gal Gadot
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Knight and Day on Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Patrick O'Neillin pohjarakenteella tarinalle, mutta ajan kanssa tekstiä työsti jopa 12 käsikirjoittajaa. Aluksi leffa kulki nimellä "Wichita" ja sitä työsti Revolution Studios, kunnes projekti siirtyi Sony Picturesille. Nimi muutettiin "Trouble Maniksi" ja sen pääosiin valittiin Chris Tucker ja Eva Mendes. Kun elokuvan teko ei edennyt, he jättivät projektin. Diaz valittiin uudeksi naistähdeksi ja Gerard Butler oli pitkään ehdolla miespääosaan. Hän päätti kuitenkin tehdä leffan Exän jäljillä (The Bounty Hunter - 2010) ja niinpä hänen tilalle otettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja lopulta Knight and Dayksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eikä se saanut kovin hyvää palautetta kriitikoilta. Itse pidin elokuvasta, kun kävin katsomassa sen leffateatterissa, sen ilmestyessä heinäkuussa Suomeen. Minulle Knight and Day on ollut hassusti tärkeä elokuva siinä mielessä, että se ohjasi minut kohti nykyistä suosikkiyhtyettäni Musea, sillä bändin kappale Uprising kuullaan elokuvan trailerissa. Elokuva toimi siis tietynlaisena sysäyksenä kohti Muse-hulluuttani. Olen nähnyt yhtyeen livenä kahdeksan kertaa, kätellyt jokaista bändin jäsentä ja omistan ties mitä oheistavaraa heiltä. Itse Knight and Day -leffassa Musea ei tosin kuulla lainkaan, joten en sen enempää puhu bändistä nyt - siitä ei nimittäin tulisi loppua, kun oikeasti innostun. Kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Bostoniin siskonsa häihin matkustava June Havens päätyy elämänsä seikkailuun, kun lennolla tavattu Roy Miller paljastuu entiseksi salaiseksi agentiksi, jota jahtaavat niin CIA kuin rikolliset.

June Havensina nähdään Cameron Diaz, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Hänellä on onnistuneet roolinsa, mutta monissa elokuvissa hän tuntuu todella teennäiseltä. Junen roolissa Diaz kuitenkin toimii passelisti, mukautuen hyvin pitkin Junen kehityskaarta. On kiinnostavaa seurata, mitä Junelle tapahtuu elokuvan kulkiessa eteenpäin ja millainen hänestä tulee elokuvan lopuksi.

Roy Milleriä taas esittää toimintastara Tom Cruise, joka tekee hieman poikkeavan roolityön siitä, mitä häneltä on totuttu näkemään 2000-luvulla. Vaikka Roylla on vakavat toimintasankarin hetkensä, on hahmo etenkin alkupäässä vekkulimaisempi heppu kuin Cruisen hahmot yleensä. Vuosien varrella Cruise on osoittanut useita kertoja sopivansa täydellisesti toimintaleffan tähdeksi ja tekee saman tässäkin. Cruisen ja Diazin väliltä löytyy myös sujuvaa kemiaa ja se on iso kantava voima elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös mm. Viola Davis CIA:n johtajana, Peter Sarsgaard Royta jahtaavana agentti Fitzinä, Maggie Grace Junen siskona Aprilina, Jordi Mollà espanjalaisena asekauppias Antonio Quintanana ja Paul Dano kaikkeen liittyvänä opiskelijana Simon Feckinä. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin rooleihinsa. Danosta löytyy oikeaa epävarmuutta Simoniksi, kun taas Mollà voisi esittää roistoa unissaankin. Grace jää pahasti sivuun Junen siskona, mutta Davis ehtii vakuuttamaan CIA-pomona. Sarsgaard on pätevä Royta tylympänä vakoojana.

Knight and Day starttaa napakasti ja kutsuu katsojaa sujuvasti luokseen veijarimaisella tunnelmallaan ja tyylillään. Ensiminuuteista lähtien on selvää, että jotain hämärää on meneillään, mutta monissa asioissa elokuva malttaa käyttää aikansa, ennen kuin se paljastaa tiettyjen juttujen todellisen laidan. Tämä salaperäisyys pitää mielenkiinnon hyvin yllä, vaikka täytyykin todeta, että mitä enemmän elokuva paljastaa, sitä enemmän se menettää tehoaan ja viehätystään. Leffan alkupuolisko on kuitenkin todella viihdyttävää toiminnan ja komedian sekoitusta. Katsoja samaistuu hyvin Juneen, joka on täysin pihalla siitä, mitä hänen ympärillään alkaa yhtäkkiä tapahtumaan. Elokuvan virnuileva henki ja kepeys saavat ensimmäisen tunnin kulumaan todella nopeasti. Toimintakohtauksista löytyy kekseliäisyyttä - etenkin alun lentokonetappelusta ja myöhemmin autotakaa-ajosta - minkä lisäksi huumoria on hyvässä määrin.

Jos elokuvan käsikirjoitus olisi vahvempi, olisi kokonaisuuskin parempi. Kun selviää, mistä tässä kaikessa on kyse, ei homma olekaan mitä kiinnostavimmasta päästä. Itse asiassa hahmojen jahtaama juttu on todella tylsä. Sitä voisi käyttää käsikirjoituksen opetuksessa esimerkkinä siitä, kuinka ei kannata kirjoittaa mukaan "McGuffinia", eli hahmojen jahtaamaa esinettä tai asiaa, joka on kuitenkin katsojalle aika yhdentekevä. Elokuvan ongelma tällaisen "McGuffinin" käytössä on pääasiassa se, kuinka sitä piilotellaan lähes puolet leffasta, jolloin lopulta katsojan reaktio todella on "tuonko takia tämä kaikki tapahtuu?" Ei hyvä merkki. Elokuva lähteekin kohti alamäkeä toisella puoliskollaan, muttei onneksi kovin jyrkkää sellaista. Tietty vekkulimaisuus katoilee, mutta onneksi vauhdikkaassa loppuhuipennuksessa elokuva saa hieman tuulta alleen. Jos hahmojen jahtaama juttu olisi vakuuttavampi, eikä homma menettäisi puolenvälin jälkeen puhtia, voisi Knight and Day olla kokonaisuutena erittäin hyvä viihdepläjäys. Nyt heikompien hetkien pelastavana enkelinä toimii Diazin ja Cruisen kemia.

Elokuvan ohjannut James Mangold, joka on myöhemmin tehnyt huomattavasti tätä paremmat filmit Logan (2017) ja Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Tässäkin Mangold osoittaa taitojaan humoristisen toimintakyydin kanssa ja saa mukaan paikoitellen kutkuttavaa vakoojahenkeä. Jos useiden käsikirjoittajien työn seurauksena olisi eheämpi teksti, voisi Mangold päästä vielä paremmin vauhtiin. Kuvaukseltaan Knight and Day on tyylikäs, eivätkä toimintakohtaukset ole toteutettu kömpelöllä kameratyöskentelyllä tai silppuleikkauksella. Visuaalinen ilme on muutenkin kunnossa valaisusta lavastukseen, mutta paikoitellen tietyt digiefektit ja lopun moottoripyöräilyssä käytetyt taustakangastehosteet pistävät silmään. Äänimaailma on loistava ammuskelusoundeista erilaisiin jylinöihin ja tietty John Powellin säveltämiin musiikkeihin, jotka muodostavat ison osan elokuvan hengestä.

Elokuvasta on olemassa teattereissa julkaistua versiota hieman yli viisi minuuttia pidempi versio. Lähinnä pidempi versio keskittyy huomattavasti enemmän Junen kunnostamaan autoon, jonka hän aikoo antaa siskolleen häälahjaksi. Elokuva myös alkaa pidennetyssä versiossa eri tavalla.

Yhteenveto: Knight and Day on kelpo toimintakomedia, minkä vahvuus syntyy päätähtien Cameron Diazin ja Tom Cruisen välisestä kemiasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko on erittäin mainio veijarimaisen asenteensa, hyvän huumorinsa, viihdyttävien toimintakohtaustensa ja ennen kaikkea kiinnostavan mysteerinsä ansiosta. Kuitenkin mitä enemmän paljastuu, sitä heikommaksi leffa muuttuu. Toinen puolisko ei ole läheskään yhtä vahva kuin ensimmäinen, vaikka loppuhuipennus onnistuu nostamaan vielä hieman tasoa. Hahmojen jahtaama asia on harmillisen tylsä ja latistaa kokonaisuutta ikävästi. Elokuva kaipaisi vahvempaa käsikirjoitusta. Jos tarina olisi eheämmin rakennettu ja paljastukset kiinnostavampia, olisi kokonaisuus erittäin hyvä. Jo tällaisenaan Knight and Day on kuitenkin oivaa toimintaviihdettä, mitä voi suositella lämpimästi genren ystäville ja Diazin ja Cruisen faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knight and Day, 2010, Twentieth Century Fox, Regency Enterprises, Pink Machine, Tree Line Film, Dune Entertainment, New Regency Pictures, Wintergreen Productions

Arvostelu: Da 5 Bloods (2020)

DA 5 BLOODS

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: Delroy Lindo, Clarke Peters, Norm Lewis, Isiah Whitlock Jr., Jonathan Majors, Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser, Jasper Pääkkönen, Jean Reno, Lê Y Lan, Johnny Trí Nguyễn ja Chadwick Boseman
Genre: draama, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Da 5 Bloods on Spike Leen uusi elokuva - tai kuten hän tykkää niitä kutsua, "jointti". Elokuva lähti alunperin Danny Bilsonin ja Paul De Meon työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "The Last Tour", mitä he yrittivät kaupitella eteenpäin ja saivatkin ohjaaja Oliver Stonen kiinnostumaan siitä. Kuitenkin kun Stone jätti projektin ja Lee hyppäsi kyytiin, hän päätti muokata tekstiä oikein kunnolla. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja alunperin Da 5 Bloodsin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä olisi esitetty rajoitetusti teattereissa, kunnes se olisi julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Koronaviruksen takia Cannes kuitenkin peruttiin ja teatterit sulkeutuivat, joten elokuva päätettiin julkaista suoraan Netflixissä. Itse kiinnostuin Da 5 Bloodsista heti, kun kuulin siitä ja että kyseessä olisi Leen elokuva. Katsoinkin elokuvan samana päivänä, kun se julkaistiin Netflixiin.

Vietnamin sodan veteraaniystävykset palaavat vuosikymmenien jälkeen takaisin Vietnamiin, etsiäkseen siellä kuolleen ystävänsä jäänteet, sekä heidän hautaamansa kulta-arkun, minkä sisältö tekisi heistä miljonäärejä.

Elokuvan veteraaniystävykset ovat Delroy Lindon näyttelemä Paul, Clarke Petersin esittämä Otis, Norm Lewisin näyttelemä Eddie ja Isiah Whitlock Jr:n esittämä Melvin, jotka kutsuvat toisiaan "Bloodeiksi", kuvastaen heidän voimakasta sidettään sodan seurauksena. Aluksi hahmot ovat hilpeitä kaveruksia, jotka iloitsevat jälleennäkemisestään ja odottavat innolla uudenlaista seikkailuaan Vietnamin viidakoissa, etsien viidennen "Bloodin", eli sodassa kuolleen ystävänsä Norman (Chadwick "Black Panther" Boseman) jäänteitä, sekä aikamoista aarretta. Kuitenkin kun moderni maailma jätetään taakse ja päästään viidakkoon, jokaisen luonne alkaa puskea vahvemmin näkyville. Sotatraumat kaivautuvat esille, eikä mieli välttämättä täysin enää rekisteröi, mitä aikakautta eletään. Yksi elokuvan isoimmista vahvuuksista onkin, kuinka upeasti siinä näytetään sodan vaikutus hahmoissa ja etenkin kuinka huikeita Lindon, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. ovat rooleissaan. He vakuuttavat ystävinä, jotka ovat tunteneet suuren osan elämästään, kuten myös sodasta palanneina yksilöinä, joiden arvet eivät ole kadonneet minnekään.

Lisäksi leffassa nähdään myös Jonathan Majors Paulin poikana Davidina, Johnny Trí Nguyễn ystävyksiä auttavana Vinhinä, Lê Y Lan Otisin sodan aikaisena rakkaana Tiêninä, Jean Reno kullasta rahaa maksavana Desrochena, sekä Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser ja Suomen oma Jasper Pääkkönen sodan aikaisia miinoja etsivänä joukkona. Pääkkönen jopa esittää suomalaista hahmoa, Seppoa ja pääsee lausumaan pari repliikkiä suomeksi! Hän ja Hauser esiintyivät Spike Leen edellisessä filmissä, BlacKkKlansmanissa (2018), mutta tällä kertaa he eivät onneksi ole mitään Ku Klux Klanin jäseniä. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja on muuten mahtavaa nähdä Jean Renoa pitkästä aikaa leffassa!

On olemassa useita elokuvia, joissa näytetään Vietnamin sodan vaikutuksia amerikkalaisiin sotilaisiin, kun he palaavat takaisin kotiin. Esimerkiksi alkuperäinen Rambo-leffa Taistelija (First Blood - 1982) oli kaiken vauhdikkaan räiskimisen ohessa hieno analyysi tästä. Da 5 Bloods taas näyttää, miten käy, kun nämä sotaveteraanit päätyvät takaisin Vietnamiin vuosia myöhemmin ja muistojen tulva täyttää mielen, hämärryttäen totuutta. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) heitti myös hahmon takaisin Vietnamiin, mutta lähinnä yrityksenä muokata historiaa ja esittää jenkit sankarillisina sodan voittajina. Ei siis ihme, että Da 5 Bloodsissa naljaillaan kyseisen leffan kustannuksella. Elokuvasta löytyy muitakin selviä viittauksia muihin Vietnamin sotaan liittyviin leffoihin. Ilmestyskirja. Nyt -mestariteoksen (Apocalypse Now - 1978) viittauksia ei voi olla huomaamatta, vaikkei itse leffaa olisikaan nähnyt. Vahvoine viittauksineenkin Da 5 Bloods seisoo tukevasti omilla vahvoilla jaloillaan. Spike Lee ei ole hienovarainen ohjaaja, joten ei ihme, etteivät hänen viittauksensakaan ole. Lee ei vieläkään lähde kevyelle linjalle, vaan heittää katsojansa aikamoiseen kyytiin jälleen kerran.

Sen lisäksi, että Lee pohtii, mitä sotaveteraaneille käy, kun he joutuvat takaisin näihin maisemiin, hän myös kailottaa suurella vimmalla, ettei maailma ole muuttunut vuosien varrella kunnolla, jotta nämä vanhat arvet edes voisivat parantua. BlacKkKlansmanin tavoin Lee esittää vertauksia menneisyydestä ja nykypäivästä, kysyen katsojilta, olemmeko oikeasti menneet parempaan suuntaan? Lee hyödyntää paljon oikeaa uutiskuvaa, sekä kuvia sodan aiheuttamista karmeuksista, eikä todellakaan halua päästää katsojaa helpolla. Lisäksi hän tekee taas päivänselväksi, ettei pahemmin piittaa Yhdysvaltojen nykyisestä presidentistä. Joillekin Leen isot kannanotot näkyvät liian yliampuvana poliittisena aktivismina, mutta itse ihailen suuresti Leetä ja hänen voimakkuuttaan elokuvissaan. Hän ei lähde nössöilemään, vaan takoo nyrkillä pöytää, vaatien muutosta ja ihmisten heräämistä karuun todellisuuteen. Minua häiritsi ainoastaan kohtaus, missä eräs hahmoista alkaa puhumaan suoraan kameraa kohti. Hahmo olisi mielestäni voinut puhua täysin samat asiat, muttei rikkoen neljättä seinää. Toisaalta kun kyseessä on Spike Lee, voiko muutakaan odottaa? Hän todella osaa tehdä päälleliimaavuuden tyylikkäästi ja kunnon asenteella.

Da 5 Bloods ei kuitenkaan ole pelkkää poliittista kannanottoa, eikä sen hienous synny vain Leen rohkeasta tavasta esittää näkemyksiään, vaan näiden hahmojen matka todella on voimakas ja vaikuttava. Kun matka ei sujukaan toivotulla tavalla, näiden sotaveteraanien todellinen luonne alkaa puskemaan yhä enemmän esille ja konflikteja syntyy herkästi. Jännitystä rakennetaan monella tapaa ja etenkin noin puolessa välissä on niinkin piinaavaksi ja painostavaksi luotu kohtaus, että katsojallakin alkaa valumaan hiki. Läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi oikeastikin etsintäretkellä mukana. Aluksi mahtavalta seikkailulta kuulostava reissu alkaa saamaan uusia, synkempiä puolia, kun uusia asioita paljastuu niin hahmoista kuin itse kullasta. Elokuva pistää niin hahmonsa kuin katsojansa pohtimaan oikeaa ja väärää. Moraalisesti arveluttavia asioita tapahtuu ja vähitellen huomaa pohtivansa, että ehkä he eivät olekaan tämän aarteen arvoisia. Da 5 Bloodsilla on kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, mutta vain muutamassa kohtaa se tuntui minusta siltä, että sitä pitäisi tiivistää hieman. Näiden hahmojen matkaan (niin etsintäreissuun kuin henkiseenkin matkaan) uppoutuu niin vahvasti, että aluksi pitkältä vaikuttava kesto on pian ohi. Karujenkin hetkien lomassa leffasta löytyy jotain kaunista ja koskettavaa.

Spike Lee osoittaa jälleen vahvuutensa ohjaajana ja puskeekin mukaan paljon omia taiteellisuuksiaan. Lisäksi hän on tehnyt hyvää työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Danny Bilsonin, Paul De Meon ja Kevin Willmottin kanssa. Da 5 Bloods on hienosti kuvattu. Monet maisemaotokset Vietnamista ovat huikean näyttäviä, mutta kamera myös menee oikein lähelle hahmoja esittelemään valuvia hikipisaroita. Visuaalisuuksissa iskevintä on kuitenkin kuvasuhteilla kikkailu. Sen lisäksi, että sota-ajan takaumat esitetään lähes neliömäisessä kuvasuhteessa, esittäen sen ajan tyyliä, vaikutuin siitä, että viidakko-osuuden alkaessa kuva laajenee lisää, näyttäen hahmojen avautumista, kun he poistuvat nykypäivän maisemista. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta takaumissa hieman häiritsee, ettei iäkkäitä näyttelijöitä ole maskeerattu yhtään nuoremmiksi, vaan yli 60-vuotiaat Lindo, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. kulkevat sotavarusteissa sellaisinaan, vaikka heidän on selvästi tarkoitus olla 20-30-vuotiaita. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Terence Blanchard tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Da 5 Bloods on jälleen kerran mahtava jointti Spike Leeltä, jota ei vieläkään kiinnosta tehdä kevyttä viihdettä tai päästää katsojaansa helpolla. Leellä on paljon sanottavaa maailman menosta, mustien kohtelusta, Vietnamin sodasta ja Yhdysvaltojen presidentistä, eikä hän jaksa olla hienovarainen tuntemuksiensa kanssa. Lee puskee asiaansa läpi ihailtavalla vimmalla ja voimakkuudella. Vahvojen aiheiden lisäksi elokuva on myös todella koukuttava matka, niin hahmojen tekojen kuin heidän henkisenkin matkansa kautta. Moraali pistetään koetukselle ja kaikki pistetään yhä vain vaikeampien tilanteiden äärelle. Jossain kohtaa jännitys nostetaan aivan tappiin asti, luoden yhden vuoden tiivistunnelmaisimmista kohtauksista. Kertomus pitää tiukasti mukanaan läpi kahden ja puolen tunnin keston. Tätä vain vahvistavat upeat näyttelijäsuoritukset ja erinomainen tekninen toteutus. Lähinnä vain parissa kohtauksessa suoraan kameralle puhuminen häiritsee. Da 5 Bloods ei todellakaan ole elokuva, mikä miellyttäisi kaikkia, mutta eipä Spike Lee pyrikään siihen. Se voi kuitenkin hyvinkin olla yksi vuoden merkittävimmistä elokuvatapauksista, mikä saa suosittelemaan kokeilemaan sen katselua. Eipä olisi leffa muuten voinut ilmestyä parempaan aikaan. Black Lives Matter.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Da 5 Bloods, 2020, 40 Acres & A Mule Filmworks

Arvostelu: Candyman (1992)

CANDYMAN

Ohjaus: Bernard Rose
Pääosissa: Virginia Madsen, Tony Todd, Xander Berkeley, Kasi Lemmons, Vanessa Estelle Williams, DeJuan Guy, Gilbert Lewis ja Stanley DeSantis
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Candyman perustuu Clive Barkerin lyhytkertomukseen The Forbidden vuodelta 1984. Barker tapasi ohjaaja Bernard Rosen ja sai tämän kiinnostumaan kertomuksesta. Rose hankkikin Barkerilta tarinan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään siitä filmatisointia. Hän halusi kuitenkin tehdä muutoksen kertomukseen, siirtämällä tapahtumat Liverpoolista, Englannista Chicagoon, Yhdysvaltoihin ja toi mukaan myös omia ideoitaan. Alunperin nimikkohahmo Candymaniksi pohdittiin Eddie Murphya, mutta lopulta tekijät päätyivät Tony Toddiin, joka vakuutti roolittajat uhkaavuudellaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Candyman sai ensi-iltansa syksyllä 1992. Elokuva oli menestys ja se sai kehuja kriitikoiltakin, vaikka jotkut myös syyttivät elokuvaa rasismista, esimerkiksi sen takia, että päävihollista esitti musta mies. Itse olin kuullut leffasta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan nähnyt sitä. Nyt kun elokuva saa jatkoa uudella Candyman-elokuvalla (2020), päätin vihdoin katsoa alkuperäisen osan. Koronaviruksen vuoksi uuden elokuvan julkaisu on siirretty loppuvuoteen, joten päätinkin arvostella alkuperäisen Candymanin tänä viikonloppuna, kun uuden filmin olisi pitänyt ilmestyä.

Legenda kertoo, että jos sanot peilin edessä viisi kertaa Candymanin nimen, hän ilmestyy taaksesi ja repii sinut kahtia koukullaan. Urbaanilegendoja tutkiva Helen Lyle ryhtyy selvittämään, onko näissä kertomuksissa mitään perää ja saa pian huomata, että jokin paha on hänen perässään...

Virginia Madsen näyttelee Helen Lyleä, joka alkaa tutkimaan Candymanin legendaa. Helen ei aluksi täysin vakuuta tai kiinnosta hahmona, mutta koska hänen tutkimuksensa kiehtoo, katsoja hyppää salapoliisityöhön heti hänen kanssaan. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva kulkee ja tutkimus etenee, sitä kiinnostavampia puolia Heleniin lisätään. Madsen pääseekin kunnolla vauhtiin leffan toisella puoliskolla ja pistää hienosti kaikkensa peliin.

Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Helenin aviomies professori Trevor (Xander Berkeley) ja Helenin ystävä Bernadette (Kasi Lemmons), joka auttaa Candyman-tutkinnoissa. Itse Candymanina nähdään tosiaan Tony Todd, joka todella onnistuu luomaan pahaenteistä ilmapiiriä. On hyvin vaikea kuvitella alkuperäistä vaihtoehtoa, koomikko Eddie Murphyä Candymanina ja veikkaankin, että hänen läsnäolonsa olisi vesittänyt kauhun tunteen heti, kun hän saapuu kuvaan. Murphy on lystikäs veikko, eikä hän sopisi lainkaan kauhuelokuvan tappajaksi. Todd sen sijaan on nappivalinta rooliin, sillä hänestä löytyy jotain erittäin jylhää ja uhkaavaa.

Toddin saapumista kuvaan pitää kuitenkin odottaa aika kauan, jos alun puhetta ja nopeaa välähdystä ei lasketa mukaan. Elokuva käyttää rauhassa oman aikansa rakentaakseen niin kiehtovaa myyttiä Candymanista kuin itse kauhun tunnetta. Mytologia luodaan niin vahvasti, että jo ensiminuuttien aikana katsojaa alkaa pelottaa, että mitä jos joskus vahingossa sanoisi Candymanin nimen viisi kertaa peilin edessä? Ihan niin kuin Bloody Mary ei olisi jo ollut tarpeeksi karmiva ajatus... Tunnelma oikein hiipii televisiosta ja täyttää huoneen. Samaan aikaan elokuvassa on jotain hyvin jännittävää, mutta silti jotain niin lumoavaa. Vaikka kaikki enteet viestivät siitä, että tutkimukset olisi hyvä jättää sikseen ja jatkaa elämää kuten ennen, on Candymanin olemassa olosta pakko saada selvää.

Ja kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle, on se kaiken odotuksen arvoinen. Jo pelkkä Toddin aavemainen ääni nostaa niskavillat pystyyn. Elokuva pistää ylle kunnon slasher-asenteen ja voi huhhuh, kuinka paljon tässä filmissä onkaan verta! Tekoverellä mässäillään todella tehokkaasti ja herkemmille elokuva voi tuottaa aidosti pahan olon. Vaikka pidänkin siitä, että elokuva uskaltaa rohkeasti tarjota raakuuksia, pidän vielä enemmän siitä, ettei se unohda psykologista kauhua silloin, kun veriroiske alkaa. Isoin kauhu syntyy siitä, mitä Candyman oikeasti tekee Helenille ja mihin tutkimukset alkavat johtamaan. Se on aidosti hyytävää ja tekee Candymanista entistäkin inhottavamman tapauksen.

Vaikka kyseessä on erittäin mainio kauhuteos, siitä löytyy kuitenkin omat ongelmansa. Mitään spoilaamatta on pakko sanoa, että loppuhuipennus jätti itseni hieman kylmäksi todella hyvän nostatuksen jälkeen. Se oli hyvä päätös, mutta jäin silti kaipaamaan jotain enemmän. Isoin ongelmani on kuitenkin se, kuinka paljon elokuva luottaa typeriin äkkisäikäytyksiin. Mukana on onnistuneita säikäytyksiä, kun Candyman yhtäkkiä ilmestyy ja kun ottaa huomioon hahmon mytologian, tämä säikyttely kuuluukin hahmoon. Mutta sitten taas elokuvasta löytyy paljon täysin tarpeettomia böö-pelotteluja, joissa kyseessä olikin vain kaveri tai aviomies. Ohjaaja-käsikirjoittaja Bernard Rose osaa rakentaa hyvin karmivaa tunnelmaa, joten on harmi, että hän käyttää niin paljon näitä säikäytyksiä.

Teknisesti Candyman on myös mainio. Se on hyvin kuvattu ja onnistuneesti leikattu kasaan. Valaisulla leikitellään hyvin yö- ja kauhukohtauksissa. Jotkut visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta toimivat silti oikein passelisti edelleen. Praktikaaliefektit sen sijaan ovat erittäin hyvät ja esimerkiksi juurikin tekoveren käyttö on taidokasta. Lavasteet ovat paikoitellen painajaismaisen upeat. Candymanin käden tilalla oleva koukku on hienon kuvottava. Ääniefektit luottavat liikaa koviin pamauksiin säikäytysten aikana, mutta Philip Glassin säveltämät musiikit kuoroineen luovat sitä kunnon pelottavuutta. Glassin työ nousi korkealle omalla listallani kauhuelokuvien musiikeista.

Yhteenveto: Candyman on erittäin hyvä kauhuelokuva, mikä saa välittömästi katsojan päättämään, ettei hahmon nimeä ikinä lausu peilin edessä, vaikka kuinka ajattelisi, että kyseessähän on vain elokuva. Nimikkohahmon mytologian lisäksi myös kauhun tunnetta rakennetaan taidokkaasti ja jännitys aidosti ympäröi katsojan. Silti on sääli, kuinka paljon leffa luottaa hölmöihin böö-äkkisäikyttelyihin. Pääasiassa elokuva kuitenkin käyttää aikansa tunnelmaa ja tarinaa kasvatellessaan. Kun Candyman vihdoin tuodaan ruudulle ja Tony Todd pääsee valloilleen roolissa, meno yltyy todella hurjiin ja verisiin mittoihin. Kaiken nostatuksen jälkeen loppuhuipennus on kuitenkin pienoinen pettymys. Heikkouksineenkin Candyman toimii yhä todella iskevänä kauhuteoksena, minkä hyytävyyttä vain lisäävät Philip Glassin upeat musiikit. Elokuvalle on jo aiemmin tehty kaksi jatko-osaa, Candyman: Farewell to the Flesh (1995) ja suoraan VHS:llä julkaistu Candyman 3 - kuolinpäivä (Candyman: Day of the Dead - 1999), mutta uusi, syksyllä ilmestyvä Candyman-elokuva tulee pyyhkimään ne pois ja se on suoraa jatkoa tälle alkuperäiselle teokselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Candyman, 1992, Candyman Films, PolyGram Filmed Entertainment, Propaganda Films

Arvostelu: Saw VI (2009)

SAW VI

Ohjaus: Kevin Greutert
Pääosissa: Costas Mandylor, Peter Outerbridge, Mark Rolston, Betsy Russell, Tobin Bell, Athena Karkanis, Samantha Lemole, Shauna MacDonald, Devon Bostick ja Shawnee Smith
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 18

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Saw (2004) oli tekijöidenkin odotukset ylittänyt suurhitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007) ja Saw V (2008) saivat toinen toistaan huonompia arvioita, mutta lähes jokainen menestyi aiempaa paremmin. Kuudennen osan työstäminen lähtikin heti liikkeelle ja pitkään tekijät ajattelivat sen olevan sarjan päätösosa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2009 ja lopulta Saw VI sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Vaikka elokuva sai positiivisemmat arviot kuin neljä edellistä osaa, menestyi se huomattavasti heikommin kuin aiemmat osat. Elokuva kyllä tuotti budjettinsa kuusinkertaisesti takaisin, mutta se tuotti yli 30 miljoonaa dollaria vähemmän kuin sarjan huonoiten menestynyt osa, eli ensimmäinen Saw. Itse aloin katsomaan sarjaa läpi vuonna 2016, mutta projektini valitettavasti katkesi viidennen osan jälkeen, sillä filmit poistettiin Netflixistä, mistä olin niitä katsonut. Sarjan saadessa ensi vuonna uuden elokuvan nimeltään Spiral: From the Legacy of Saw (Saw: From the Book of Saw - 2021), päätin aloittaa sarjan alusta. Päivä sen jälkeen, kun olin katsonut Saw V:n, katsoin jo Saw VI:n.

Samalla kun etsivä Hoffman yrittää saada poliisit pois hänen jäljiltä, huonoin perustein sairasvakuutuksia antavan yrityksen johtaja William Easton löytää itsensä uudesta pelistä, missä hän joutuu päättämään, kuka elää ja kuka kuolee...

Costas Mandylor tuntuu joka leffan myötä heikentävän tasoaan Jigsaw'n, eli John Kramerin (Tobin Bell) jalanjälkiä seuraavana etsivä Mark Hoffmanina. Mandylor on yhä vain puisempi ja tylsempi, tehden samalla hahmostaankin tylsän. Kuten sanoin edellisen Sawin arvostelussani, Mandylorista ei löydy lainkaan samaa piinaavuuden ja kiehtovuuden yhdistelmää kuin Bellistä. Toisin kuin nerokkaan Kramerin kohdalla, katsoja ei halua nähdä, että uusi ansojen luoja pääsee karkuun ja koko leffan toivoo, että Hoffman joutuu vankilaan - tai vielä parempaa, joutuisi itse ansaan.

Tällä kertaa pelaamaan joutuu kuitenkin William Easton (Peter Outerbridge), ison vakuutusyhtiön pomo, joka on käyttänyt valtaansa vuosia vääriin ja joutuu nyt maksamaan sen vuoksi. Eastonista on saatu yllättävänkin mielenkiintoinen pelaaja ja hänen matkaansa on oikeasti jännittävää seurata, toisin kuin pelaajien kohdalla yleensä. Vaikka Saw V:ssä nähtiin erinomaisia ansoja, olivat hahmot täysin pahvisia, joten Easton on mahtavaa vaihtelua ja Outerbridge tekeekin oivallista työtä läpi leffan.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Mark Rolston uutta murhaajaa jahtaavana agentti Ericksonina, Athena Karkanis sittenkin selvinneenä agentti Perezinä, Betsy Russell Kramerin vaimona Jillinä,  Samantha Lemone toimittaja Pamelana, sekä Shauna MacDonald ja Devon Bostick äitinä ja poikana, jotka liittyvät myös peliin. Jillin hahmoa syvennetään entistä paremmin ja hänen osuutta Jigsaw'n tekoihin avataan enemmän.

Koska tämänkertainen pelaaja on huomattavan paljon kiinnostavampi kuin suurin osa sarjan aiemmista pelaajista, ovat tapahtumatkin kiinnostavampia. Saw VI rakentaakin jännitettä kenties parhaiten sarjan ensimmäisen elokuvan jälkeen. Eastonille lankeavat tehtävät pitävät ahdistavaa tunnelmaa mainiosti yllä ja hän joutuu häijyjenkin päätösten eteen. Tuntuu raikkaalta ja mukavalta yllätykseltä, kun hoksaa katsovansa Sawia, mikä oikeasti saa kiinnostumaan ja jännittämään sen puolesta, miten pelissä käy, eikä elokuva vain luota totaalisesti sisuskaluilla mässäilyyn. Sitäkin leffasta toki löytyy ja goren ystävät saavat mitä tilaavat, mutta itse iloitsin, ettei leffa äidy pahemman luokan kidutuspornoksi.

Valitettavasti elokuva kärsii paljon siitä, ettei mukana ole sitä todellista Jigsaw'ta (vaikka Kramer nähdäänkin jälleen useissa takaumissa). Etsivä Hoffman on niin tylsä tapaus, etteivät häntä koskevat kohtaukset kiinnosta lähes pätkääkään ja katsoja vain toivoisi, että päästäisiin takaisin näkemään, mitä Easton tekee. Ai että, eräs karuselliansa onkin vangitseva kohtaus. Kuten pari aiempaakin filmiä, tässäkin Sawissa tuntuu olevan lopulta hyvin vähän kunnon sisältöä, minkä vuoksi mukaan on taas ahdettu paljon takaumia. Tällä kertaa niillä on välillä hieman enemmän merkitystä tämänkertaisen pelin kanssa, mutta seasta löytyy täytettä. Kun paljastetaan jälleen, mitä aiemmissa osissa sittenkin oli meneillään, katsoja pyörittelee silmiään typerien käänteiden takia. Mutta sitten taas itse pelistä löytyy aidosti yllättävä ja loistokas twisti, mikä saa antamaan tietyt heikkoudet anteeksi. Ei Saw VI kovin kaksinen elokuva ole, mutta on se edes jonkinlainen parannus muutaman aiemman tekeleen jälkeen.

Tällä kertaa elokuvan ohjauksesta vastaa Kevin Greutert, joka toimi leikkaajana sarjan edellisissä osissa. Greutert jatkaa samalla linjalla parin edeltäjänsä kanssa, mutta hyötyy siitä, että Patrick Meltonin ja Marcus Dunstanin työstämä käsikirjoitus on hieman parempi kuin muutamassa edellisessä osassa, vaikka siitä selkeät ongelmat löytyykin. Valitettavasti leikkaukseen paluun tekevät ärsyttävät hyperaktiiviset silppueditoinnit, joilla yristetään tehostaa ansoja ja lopussa takaumia. Muuten leikkaus on kuitenkin tarpeeksi sujuvaa, kuten on myös kuvaus. Valaisutiimi tekee tässä kenties tyylikkäämpää työtä kuin aiemmissa osissa. Lavastajat ja maskeeraajat pistävät jälleen parastaan ällöttävien paikkojen, sekä ansojen aiheuttamien vammojen kanssa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja taas kerran sarjan tunnusmusiikki toimii erittäin hyvin.

Aiempien Saw-elokuvien tavoin myös Saw VI:sta on olemassa pari minuuttia pidempi versio. Jälleen joitakin raakuuksia näytetään kauemmin, mutta tällä kertaa merkittävin ero on lopputekstien perään lisätty kohtaus, mitä ei löydy teatteriversiosta.

Yhteenveto: Saw VI on yllättäen parempi elokuva kuin sarjan muutama aiempi osa ja siten kaikessa keskinkertaisuudessaankin positiivinen lisäys sarjaan. Kauheaan peliin joutuva William Easton on kerrankin mielenkiintoinen tapaus ja katsojana oikeasti jopa jännittää hänen puolestaan. Ansat ovat kiehtovia kaikessa kieroudessaan ja jokaisen kohdalla jää vangittuna seuraamaan, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka verisyyttä ja raakuuksia löytyy, ei elokuva mässäile niillä yhtä pahasti kuin pari edellistä leffaa. Onkin harmi, että elokuvaa latistaa Mark Hoffmanin osuus ja Costas Mandylorin taidottomuus näyttelijänä, sekä täytteenä toimivat takaumat. Paikoitellen katsoja pyörittelee silmiä uusille muka-nerokkaille paljastuksille, mutta sitten taas leffa onnistuu yllättämään käänteellään lopussa ja saa katsomaan muutamat jutut sormien läpi. Heikkouksineenkin Saw VI edustaa sarjan parempaa päätyä ja se on Saw II:n jälkeen ensimmäinen jatko-osa, minkä katsomista voi jopa suositella. Takaumia on luultavasti niinkin paljon, ettei ylipitkää Saw III:a, unohdettavaa Saw IV:ä tai heikkoa Saw V:ä välttämättä edes tarvitse katsoa, jotta pysyy kärryillä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw VI, 2009, Twisted Pictures, Saw VI Productions, A Bigger Boat

Arvostelu: Huippujengi Himalajalla (Missing Link - 2019)

HUIPPUJENGI HIMALAJALLA

MISSING LINK

Ohjaus: Chris Butler
Pääosissa: Hugh Jackman, Zach Galifianakis, Zoe Saldana, Stephen Fry, Timothy Olyphant, Matt Lucas, Amrita Acharia, Ching Valdez-Aran ja Emma Thompson
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Missing Link, eli suomalaisittain Huippujengi Himalajalla on Laika-yhtiön animaatioelokuva. Laika ilmoitti työstävänsä uutta animaatioleffaa alkuvuodesta 2018. Sitä animoitiin läpi kesän, kymmenien animaattoreiden kera, jotka rakensivat elokuvaan yli sata erilaista lavastetta. Rahaa meni jopa 100 miljoonan dollarin edestä, mikä kostautui, kun Huippujengi Himalajalla saapui teattereihin keväällä 2019 ja onnistui tienaamaan vaivaiset 26 miljoonaa dollaria. Elokuva sai paljon kehuja niin kriitikoilta kuin vähäisiltä katsojiltaan, sekä se voitti parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -palkinnon, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja filmi oli todettava massiiviseksi flopiksi lippuluukuilla. Itse joudun harmikseni toteamaan, että olen osasyyllinen elokuvan heikkoon menestykseen, sillä en käynyt katsomassa Huippujengiä Himalajalla, kun se saapui Suomen teattereihin. Syy tähän oli se, että elokuvasta oli nähtävillä vain suomenkielinen dubbaus, joita suostun katsomaan vain äärimmäisenä hätäratkaisuna. Ja koska elokuvan ääninäyttelijäjoukko sisälsi Hugh Jackmanin, Zach Galifianakiksen, Zoe Saldanan, Stephen Fryn ja Emma Thompsonin kaltaisia tähtiä, päätin odottaa, että saisin leffan katsottavaksi alkuperäisellä englanninkielellä. Leffa kuitenkin julkaistiin myyntiin ja vuokrallekin vain suomidubbauksella ja jonkin aikaa ehdin jo pelätä, että elokuva jää minulta näkemättä, jos en suostu katsomaan sitä dubbauksen kanssa. Onneksi Viaplay saapui luokseni pelastavana enkelinä ja suureksi ilokseni huomasin, että palvelu sisälsi elokuvan englanniksi puhuttuna. Katsoinkin Huippujengin Himalajalla aika lailla heti.

Myyttisiä olentoja etsivä ja tutkiva sir Lionel Frost päätyy auttamaan yksinäistä isojalkaa, joka haluaa päästä Yhdysvalloista Himalajalle, missä hän uskoo lajitoveriensa jetien asustavan.

Sir Lionel Frost (äänenä Hugh Jackman) on hieman veijarimainen tutkimusmatkailija, jota kiehtovat myyttiset olennot. Välillä sir Lionel saattaa vaikuttaa todella itsekeskeiseltä, mutta samalla häntä ymmärtää, sillä tutkimusmatkailijoiden yhdistys pitää häntä pilkkanaan, koska nämä eivät usko olentojen olemassaoloon. Hahmon täytyykin tehdä päätös, auttaako hän isojalkaa, vai viekö tämän yhdistyksen tutkittavaksi, osoittaakseen taitavuutensa. Alusta alkaen katsoja on valmis lähtemään tutkimusmatkalle sir Lionelin kanssa ja hahmo muuttuu yhä vain pidettävämmäksi elokuvan kulkiessa eteenpäin.
     Sir Lionelin löytämä isojalka (äänenä Zach Galifianakis) on mitä sympaattisin karvajätti, jonka sir Lionel nimeää herra Linkiksi, tarkoittaen puuttuvaa linkkiä nykyihmisen ja alkuaikojen ihmisolennon välillä. Herra Link on sympaattisuutensa lisäksi todella huvittava, ottaessaan kaiken aivan liian kirjaimellisesti.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat yhdistyksen johtaja, lordi Piggot-Dunceby (Stephen Fry), sir Lionelia ja herra Linkiä jahtavaa palkkionmetsästäjä Willard Stenk (Timothy Olyphant), sekä pääkaksikkoa auttava Adelina (Zoe Saldana), jolla on menneisyys sir Lionelin kanssa. Adelinaan kestää jonkin aikaa tottua, sillä hän tulee mukaan tarinaan vasta noin puolessavälissä. Willard sen sijaan on oivallisen häijy roisto. Lordi Piggot-Duncebykään ei ole erityisen pidettävä tapaus, halveksuessaan sir Lionelia. Ääninäyttelijät sopivat erittäin hyvin rooleihinsa, joskin Fry on lähes tunnistamaton hienostopuheensa kanssa. Galifianakiksen pehmeä ääni on tärkeä osa herra Linkiä.

Minun ei tarvinnut katsoa kauaa Huippujengiä Himalajalla, kun minua alkoi jo tosissaan harmittamaan ja ärsyttämään, että minulta jäi leffan teatterikierros väliin. Vielä enemmän minua alkoi harmittamaan, että elokuva oli niin suuri taloudellinen pettymys. Eivät Laika-yhtiön aiemmatkaan teokset ole mitään megahittejä olleet ja olisikin todella surullista ja suorastaan väärin, jos yhtiö joutuisi konkurssiin - etenkin kun Huippujengi Himalajalla on jälleen yksi oikein mainio animaatioelokuva yhtiön filmografiassa. Jo alun vauhdikas kohtaaminen Loch Nessin hirviön kanssa nappaa mukaansa ja loppuelokuvan parissa viihtyy erittäin hyvin. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja matkan varrella tapahtuu kaikenlaista, mikä tarjoaa niin iloa kuin jännitettä koko perheelle.

Etenkin huumoripuolella elokuva onnistuu. Herra Linkin tapa ottaa kaikki kirjaimellisesti johtaa hulvattomiin hetkiin. Kohellus ei muutu täysin päättömäksi, vaan naurattaa makeasti. Mukana on myös paljon piilotettuja rivoja vitsejä aikuisille. Katsoin elokuvan isäni kanssa ja koko talo taisi kuulla, kun repesimme kovaan nauruun yhdessä kohtaa leffan alkupäässä. Kohtaamiset palkkionmetsästäjän kanssa tuovat mukaan jännitystä etenkin perheen pienemmille katsojille, mutta nekin hetket ovat tehty tavalla tai toisella kieli poskessa, jottei meno äidy liian hurjaksi. Leffan aikana onnistutaan myös tuomaan hieman syvällisyyttä ja liikuttavuuttakin. Elokuvan loppuhuipennus jättää kuitenkin vähän toivomisen varaan ja huipennuksesta löytyy jokseenkin kyseenalainen ratkaisu erään hahmon kohtaloon liittyen. Usein kuitenkin sanotaan, että matka on tärkeämpi kuin määränpää ja se päteekin tässä elokuvassa.

Elokuvan animaatiojäljessä ei kuitenkaan ole mitään moitittavaa. Hyvät hyssykät, kuinka upealta Huippujengi Himalajalla näyttääkään! Hahmojen liikkeet ovat todella sulavat ja taustat sisältävät valtavasti hienoja yksityiskohtia. Kun kyseessä on nukkeanimaatio, voi katsojalle tuottaa vaikeuksia tajuta, mitä kaikkea elokuvan kulisseissa onkaan tapahtunut. Lopputekstien aikana nähtävä lyhyt pätkä näyttääkin hyvin, kuinka valtavia lavasteita elokuvaan on rakennettu ja kuinka paljon työtä hyvin yksinkertaisiltakin vaikuttavat asiat vaativat. Tiettyjä juttuja on toki tehostettu tietokoneen avulla, mutta se on tehty saumattomasti. Olisikin suuri sääli, jos elokuvan floppaamisen takia Laika joutuisi tosissaan taloudellisiin ongelmiin. Nykyään lähes kaikki yhtiöt suosivat digianimaatioita ja vaikkei minulla ole mitään sitä tyyliä vastaan, olisi sääli, jos muut tekotavat hiipuisivat unholaan. Tämä taiteenlaji on katoamassa maailmasta ja se on todella surullista. Äänimaailmakin on erinomaisesti rakennettu ja Carter Burwellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Yhteenveto: Huippujengi Himalajalla on oikein mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffa tarjoaa paljon hauskoja hetkiä kaikenikäisille ja veikeä seikkailu nappaa heti mukaansa. Pientä jännitystäkin on luvassa, eikä koskettavuudeltakaan vältytä. Itse loppuhuipennus jättää pienesti kylmäksi, mutta sitä ennen nähty matka on viihdyttänyt niin oivallisesti, ettei se ihan hirveästi haittaa. Hahmot ovat lystikkäät ja hupsu herra Link on todella sympaattinen tapaus. Animaatiojälki on kaikin puolin upeaa. Suu loksahtaa kerta toisensa jälkeen auki, sillä animaattorit tarjoavat niin paljon ihailtavaa häikäisevästi toteutetun nukkeanimaationsa kanssa. Todella toivon, ettei Laika joudu liian pahoihin taloudellisiin vaikeuksiin, vaan pystyisi jatkamaan näiden laatuleffojen tekoa. Suosittelenkin lämpimästi katsomaan Huippujengin Himalajalla ja kehotan tutustumaan muihinkin yhtiön töihin. Vaikkei kyseessä ole yhtä mahtava teos kuin Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) tai ParaNorman (2012), on tämäkin erittäin hyvä leffa ja pitää studion linjan korkealla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Missing Link, 2019, Laika Entertainment, Annapurna Pictures

Arvostelu: The A-Team (2010)

THE A-TEAM

Ohjaus: Joe Carnahan
Pääosissa: Liam Neeson, Bradley Cooper, Quinton "Rampage" Jackson, Sharlto Copley, Jessica Biel, Patrick Wilson, Brian Bloom, Gerald McRaney ja Jon Hamm
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

The A-Team perustuu Frank Lupon ja Stephen J. Cannellin luomaan samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1983 vuoteen 1987. Elokuvan tekoa suunniteltiin jo hyvin pian sarjan päätyttyä. Leffaa käsikirjoitettiin useaan otteeseen uudestaan ja siihen kiinnitettiin jatkuvasti uusia tekijöitä, mutta projekti päätyi kaiken aikaa jäihin. 2000-luvulla leffan teko lähti etenemään kunnolla. Elokuvan ohjaajaksi valittiin pitkäksi aikaa John Singleton, mutta hän jätti elokuvan vuonna 2008 ja hänet korvattiin Joe Carnahanilla. Kuvaukset saatiin vihdoin aloitettua syyskuussa 2009 ja lopulta The A-Team sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut mikään erityisen suuri hitti, eivätkä kriitikot lämmenneet sille. Itse kuitenkin pidin filmistä, kun kävin katsomassa sen kymmenen vuotta sitten teatterissa isäni kanssa. Olenkin katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useampi vuosi. Nyt kun The A-Team täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Eversti Hannibal Smith, luutnantti Face Peck, alikersantti B. A. Baracus ja kapteeni Murdock muodostavat tehokkaan, mutta sekopäisen armeijan erikoistiimin. Heidän uusin tehtävänsä johtaa kuitenkin tapahtumaketjuun, mikä tekee nelikosta lainsuojattomia.

"A-tiimin" johtajana, eversti Hannibal Smithinä nähdään karismaattinen Liam Neeson, joka sopii tietty täydellisesti kokeneen armeijan johtohahmon osaan. Neeson murahtelee tuttuun tyyliinsä, mutta häneltä löytyy paljon pilkettä silmäkulmasta, eikä hän ota tätä toimintaroolia haudan vakavasti. Hahmona Hannibal jää kuitenkin täysin yksiulotteiseksi, eikä hän koe persoonana minkäänlaista kehitystä elokuvan aikana.

Vuonna 2010 luutnantti Face Peckiä näyttelevä Bradley Cooper oli vasta nousemassa tähteyteen, kun hänet oli tosissaan bongattu komediasta Kauhea kankkunen (The Hangover - 2008). Cooperin roolityö The A-Teamissa onkin aika lailla sitä, mitä häneltä odotettiin siihen aikaan. Hän virnuilee paljon, esittelee treenattua vartaloaan ja heittää muutaman hauskan vitsin. Vielä hän ei pääse esittämään todellisia lahjojaan, joilla hän on viime vuosikymmenen ajan vakuuttanut - etenkin työllään niin näyttelijänä kuin ohjaajana A Star Is Bornissa (2018). Cooper sopii passelisti osaansa ryhmän muka-hurmurina, joka osaa kuitenkin vakavoitua oikealla hetkellä.
     Taiteilijanimeä Rampage käyttävä vapaaottelija Quinton Jackson esittää alikersantti B. A. Baracusta, ryhmän järkälettä, joka murjoo helposti sairaalakuntoon, mutta joka myös tuo muita enemmän esille herkkyyttä ja pelkoja. Baracus sentään saa jonkinlaisen kehityskaaren, kun hän opettelee pääsemään juurikin eräästä pelostaan irti. Jackson on oiva valinta muskelimieheksi.
     Scifiteos District 9:stä (2009) tuttu Sharlto Copley pääsee hulluttelemaan oikein tosissaan hurjapääkapteeni Murdockin osassa. Paikoitellen Copleyn pöhköily menee ärsyttävyyden puolelle, mutta kyllä häneltä aidosti hauskatkin hetket löytyy. Kapteeni Murdockin ei kaiken järjen mukaan pitäisi pystyä olemaan armeijan leivissä, mutta hän tuo oman veikeän lisänsä tiimiin. Jokainen neljästä hahmosta on yksinään lähinnä karikatyyri, mutta nelikkona heidän erilaiset persoonansa ja kemiansa kohtaavat onnistuneesti.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Jessica Biel Facen ex-tyttöystävänä, kapteeni Sosana, Patrick Wilson CIA-agentti Lynchinä, Gerald McRaney A-tiimiä komentavana kenraali Morrisonina, sekä yksi elokuvan käsikirjoittajista, Briam Bloom toisen erikoistiimin johtajana, Pikena. Biel tuo mukaan edes hieman naisvoimaa muuten äijävetoiseen filmiin. Wilson hoitaa agenttiroolinsa sujuvasti ja McRaney sopii kenraaliksi. Bloom on oivallisen häijy Pikena, tehden parempaa työtä näyttelijänä kuin käsikirjoittajana.

The A-Team hyötyy valtavan paljon siitä, kuinka hyvin Neeson, Cooper, Jackson ja Copley toimivat yhdessä ja kuinka viihdyttävää heidän yksiulotteisten hahmojensa kanssakäymisen seuraaminen on. Ilman heitä käsikirjoituksen isot ongelmat paistaisivat läpi huomattavasti enemmän. Päänelikko yrittää parhaansa mukaan pitää monikerroksiseksi tarkoitettua, mutta lähinnä sekavalta ilmenevää tarinaa kasassa. Tarinankerronta on kömpelöä ja vaikka tällaiselta toimintahömpältä on turha odottaa mitään erityisen sensaatiomaista tekstiä, voisi käsikirjoitus olla huomattavasti eheämpi - varsinkin kun leffaa suunniteltiin 1990-luvun alusta lähtien. Itse tarinalla kestää todella kauan lähteä käyntiin. Kestää melkein tunnin ennen kuin kunnon juoni starttaa. Elokuva käyttää lähes puoli tuntia hahmojen esittelyyn, mikä on toisaalta hyvä asia, mutta kun hahmot eivät siitä sen kummemmin kehity, olisi juonen voinut käynnistellä siinä samalla. Rytmityksen kehnoudet huomaa siitä, kuinka leffa välillä laahailee ja välillä poukkoilee menemään kuin elokuvalla olisi keskittymishäiriö.

Jos leffalta kaipaa vain sitä älyvapaata toimintahömppää, sitä The A-Team kyllä tarjoaa. En ole alkuperäistä sarjaa nähnyt, mutta olen käsittänyt, että siinä tiimi hoitaa erilaisia keikkoja ja vielä mahdollisimman teatraalisesti monimutkikkaiden suunnitelmien kera. Sellaista leffastakin löytyy ja paljon. Toimintakohtaukset nappaavat hyvin mukaansa ja ne muuttuvat yhä vain paremmiksi, mitä naurettavammaksi meno äityy. Elokuvan selkeä huippuhetki on panssarivaunukohtaus, mikä ei luultavasti olisi millään mahdollinen, mutta eipä tuo haittaa, sillä kohtaus on niin törkeän siisti! Myös loppuhuipennus ampuu yli, mutta juuri siksi se on niin valloittavan viihdyttävä. Harmi, ettei leffa ole vain hieman yli tunnin mittainen tykittely täynnä älyttömyyksiä. Kun toimintakohtausten välissä yritetään viedä tarinaa eteenpäin, elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Kaiken kömpelyytensä keskellä tarina - tai pahisten juonikuvio, mitä päänelikko yrittää selvittää - on vieläpä todella tylsä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toimintaleffa Smokin' Acesin (2006) tekijä Joe Carnahan, joka leikittelee taidokkaasti pähkähulluilla toimintakohtauksilla ja saa päänäyttelijät heittäytymään menoon täysillä, mutta ei sitten muuten vakuuta ohjauksellaan. Tunnelma on usein epätasainen, leffan heittäytyessä välillä haudanvakavaksi ja välillä täysin pöljäksi. Carnahan toimii myös yhtenä käsikirjoittajana Skip Woodsin ja Pikea esittävän Bloomin lisäksi. Soppaa on ollut liian moni kokki hämmentämässä. Sentään teknisesti filmi on taidokkaasti tehty, vaikka elokuvaa olisi voinut tiivistää leikkauksessa ja osa digitehosteista näki parhaat päivänsä joitain vuosia sitten. Kuvaus on onnistunutta, eivätkä toimintakohtaukset sorru typerään sekoiluun kameratyöskentelyssä. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja äänitehosteet tykittävät vaikuttavasti. Alan Silvestrin säveltämät musiikitkin jumputtavat toimivasti taustalla ja totta kai televisiosarjan mainio tunnusmusiikkikin kuullaan leffassa.

Elokuvasta on olemassa teattereissa julkaistun version lisäksi vartin kauemmin kestävä pidennetty versio. Mukana on useita pidennettyjä kohtauksia, kuten päänelikon ensikohtaamiset, sekä kokonaan uusia kohtauksia, joissa esimerkiksi neljä armeijan sotilasta esittävät A-tiimin jäseniä ja hämäävät muita. Lisätyissä kohtauksissa myös esiintyvät Dirk Benedict ja Dwight Schultz, jotka esittivät Facea ja Murdockia alkuperäisessä The A-Team -televisiosarjassa.

Yhteenveto: The A-Team on harmillisen keskinkertainen ja epätasainen toimintaraina. Elokuvan vahvuus on selvästi Liam Neesonin, Bradley Cooperin, Quinton Jacksonin ja Sharlto Copleyn yhteishenki ja kemia. Heikommalla päänelikolla leffa lässähtäisi kasaan turhan monimutkikkaan käsikirjoituksensa ja kömpelön tarinankerrontansa takia. Rytmitys heittelee paljon, jolloin elokuva junnaa joskus paikoillaan ja muuttuu jopa pitkäveteiseksi, kun taas joskus se kulkee hurjaa vauhtia eteenpäin. Tunnelma on myös epätasainen, leffan ottaessa itsensä välillä aivan liian vakavasti ja välillä taas hullutellessaan täysin älyttömästi. Älyttömyys on lopulta parasta leffassa ja pöljät, mutta kieltämättä todella viihdyttävät toimintakohtaukset herättelevät kiinnostusta, kun tarina ei siihen pysty. Suosittelen The A-Teamin katsomista lähinnä toimintaelokuvien suurkuluttajille. Sarjan fanitkin voivat tämän vilkaista ainakin kerran, toivoen, ettei elokuva ole häväistys heidän rakastamalleen sarjalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The A-Team, 2010, Twentieth Century Fox, Dune Entertainment, Stephen J. Cannell Productions, Top Cow Productions, Scott Free Productions, Big Screen Productions, Phoenix Film Partners, Ingenious Film Partners