Arvostelu: Ghost - näkymätön rakkaus (Ghost - 1990)

GHOST - NÄKYMÄTÖN RAKKAUS

GHOST

Ohjaus: Jerry Zucker
Pääosissa: Patrick Swayze, Demi Moore, Whoopi Goldberg, Tony Goldwyn, Rick Aviles, Gail Boggs, Armelia McQueen, Vincent Schiavelli ja Stephen Root
Genre: jännitys, romantiikka, fantasia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Ghost - näkymätön rakkaus on Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämä, romantiikkaa, fantasiaa ja trilleriä yhdistelevä elokuva. Käsikirjoittaja Bruce Joel Rubin keksi idean elokuvaan ja alkoi työstämään sen pohjalta tarinaa, mikä sai erikoisempia ja synkempiä käänteitä kuin Rubin oli aluksi ajatellut. Rubin sai tuottaja Lisa Weinsteinin innostumaan tekstistä ja leffan teko alkoi. Komedioita, kuten Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Top Secret - huippusalaista (Top Secret! - 1984) ohjannut Jerry Zucker valittiin ohjaajaksi, mikä aluksi ärsytti Rubinia, sillä tämä pelkäsi Zuckerin tekevän tästäkin komedian. Rubin ja Zucker pääsivät kuitenkin nopeasti yhteisymmärrykseen siitä, mitä leffan kuuluisi olla ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1989. Lopulta Ghost - näkymätön rakkaus sai maailmanensi-iltansa vuotta myöhemmin, 13. heinäkuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuvasta tuli jättihitti, mikä yllätti tekijätkin suosiollaan - leffa oli jopa ilmestymisvuotensa menestynein elokuva lippuluukuilla! Kriitikotkin pitivät filmistä ja se sai useita palkintoehdokkuuksia, kuten viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljä BAFTA-ehdokkuutta (mm. käsikirjoitus, maskeeraus ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja naispääosa), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Ghost - näkymätöntä rakkautta, enkä oikeastaan tiennyt siitä muuta kuin että julisteen perusteella kyseessä olisi romanttinen leffa ja että nimen perusteella siihen liittyisi haamu. Kun huomasin leffan täyttävän nyt 30 vuotta ja vielä sen, että kyseessä oli vuoden 1990 isoin hitti, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen.

Pariskunta Sam Wheat ja Molly Jensen ovat juuri muuttaneet uuteen asuntoon, kun Sam tapetaan pimeällä kujalla. Sam ei kuitenkaan pääse tuonpuoleiseen, vaan hän jää maan päälle haamuna, jota kukaan ei näe, mutta jonka vain meedio Oda Mae voi kuulla.

Pääroolissa kuolevana ja haamuksi muuttuvana Sam Wheatina nähdään Patrick Swayze, joka oli Ghost - näkymättömän rakkauden ilmestymisen aikaan erityisen iso stara leffojen, kuten Dirty Dancing - kuuma tanssi (Dirty Dancing - 1987) ja Road House - kuuma kapakka (Road House - 1989) ansiosta. Swayze hyppelikin ns. miehille ja naisille suunnattujen leffojen välillä, eikä halunnut vain jämähtää toiseen osapuoleen. Tässä elokuvassa Swayze esittää herkempää roolia, kun Sam tapetaan ja hän joutuu jäämään tyttöystävänsä seuraksi ilman, että pystyy mitenkään kommunikoimaan tämän kanssa. Swayze tuokin hyvin hahmon epätoivon esille. Samin tyttöystävänä Mollyna nähdään Demi Moore, joka taas eläytyy oivallisesti hahmonsa suruun Samin kuoltua. Hän jää kuitenkin aika pahasti taustalle pitkäksi aikaa, kun Sam tapaa meedio Oda Maen.

Oda Maeta näyttelee Whoopi Goldberg, joka tekee elokuvan parhaan roolisuorituksen ja joka voittikin parhaan naissivuosan palkinnot niin Oscareissa, Golden Globeseissa kuin BAFTA-gaalassa. Oda Mae on erittäin teatraalinen ja energinen tapaus, ja Goldberg ilahduttaakin läpi leffan erikoisena meediona. Hän tuo erittäin onnistuneesti huumoria synkkien ja surullisten juttujen keskelle ilman, että ne puolet filmistä kärsivät.
     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Tony Goldwyn Samin ja Mollyn ystävänä Carlina, Gail Boggs ja Armelia McQueen Oda Maen siskoina, jotka auttavat tätä meediohommissa, sekä Rick Aviles Samin tappajana.

Ghost - näkymättömän rakkauden alku sai minut nopeasti ajattelemaan, että tämä ei välttämättä tule olemaan oikein minun leffani. Samin ja Mollyn romanttinen puoli oli heti hieman imelää, eivätkä heidän omat työkuvionsa herättäneet kiinnostusta. Kuitenkin siinä kohtaa, kun pariskunta kävelee synkälle kujalle ja Sam tapetaan, elokuvan yhtäkkinen synkempi henki paljastuu ja tarina sai silmänräpäyksessä minut otteeseensa. Vaikka Samin ja Mollyn rakkaus ei herättänyt minussa erityisempiä tunteita Samin eläessä, romanttinen puoli onnistuu tasapainottamaan imelyyden oikeasti herkäksi, kun Sam yrittää keksiä keinoa kommunikoida rakkaansa kanssa. Tosissaan leffa sai minut puolelleen, kun meedio Oda Mae astelee ruutuun ja Whoopi Goldberg nappaa koko homman haltuunsa. En muista, milloin olisin viimeksi katsonut elokuvaa ja sen ensimmäisen kolmen vartin aikana se olisi onnistunut muuttamaan mielipidettäni näin voimakkaasti siitä, etten oikein välitä leffasta, siihen että pidän sitä erittäin mainiona teoksena.

Goldbergin ja hänen hahmonsa lisäksi yksi suosikkijutuistani filmissä on sen taitava tasapainottelu usean eri lajityypin välillä. Elokuvassa on siirappista romantiikkaa, kiehtovaa fantasiaa, hilpeää komediaa ja sitten taas jopa jännittävää trillerimäisyyttä. Leffa ei koskaan tunnu epätasaiselta tunnelmiensa kanssa, vaan vaihtelu on täysin sulavaa. Kun aluksi ajattelin, että leffasta tuli megahitti vain, koska Swayzen vetovoima sai niin monet naiset käymään katsomassa sen, elokuva saikin minut pohtimaan, että siitä löytyy niin osuvasti edes jotain kaikille, jotta se voi iskeä vielä isompaan yleisöön. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä mielenkiintoisemmaksi se käy. Samalla sen tunnepuoli iskee lujemmin ja vaikken aluksi voinut vähät välittää Samista ja Mollysta, loppupäässä huomasin, että rakkauspuolesta onkin saatu jopa jokseenkin liikuttava. Elokuvasta löytyy kuitenkin hieman liikaa kohtauksia, joissa Sam yrittää Oda Maen kautta vakuuttaa Mollyn siitä, että on yhä maisemissa haamuna. On ymmärrettävää, että Mollyn on vaikea uskoa tällaista, etenkin eksentrisen meedion selittämänä, mutta silti nämä kohtaukset tuntuvat pakotetuilta, jotta Moore saa alun ja lopun välillä edes jotain tekemistä ja jotta mukaan saataisiin vielä lisää vastoinkäymistä.

Ohjaaja Jerry Zucker pääsee leikittelemään hauskoilla hetkillä, mutta hän osoittaa leffassa osaavansa muutakin kuin komedian. Zucker on selvästi halunnut päästä tekemään jotain synkempää ja onnistuukin tässä yhdistämään huumorin ja trillerimäisyyden. Bruce Joel Rubin on kirjoittanut tarinan mainiosti, kuljettaen sitä oivasti eteenpäin ja tehden oman panoksensa sen eteen, ettei elokuva jämähdä vain yhteen genreen, vaan tasapainottelee useamman välillä. Leffa on myös suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, vaikka mukana on muutama kehnompi otos. Valaisu ja lavasteet ovat tyylikkäät, ja maskeeraukset onnistuvat parissa kohtaa yllättämään brutaaliudellaan. Erikoistehosteet toimivat hyvin edelleen ja kohdat, joissa Sam kulkee ihmisten ja esineiden läpi, ovat yhä vaikuttavat. Äänipuolikin on mainiosti rakennettu ja Maurice Jarre pääsee säveltämään monenlaista musiikkia tunnelmien vaihdellessa. Musiikeista jää kuitenkin parhaiten mieleen The Righteous Brothersin herkkä kappale Unchained Melody.

Yhteenveto: Ghost - näkymätön rakkaus on erittäin hyvä filmi, mikä onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti usean lajityypin välillä. Joskus elokuva tarjoaa hempeää romantiikkaa, toisinaan trillerimäisyyttä, välillä fantasiaa ja sitten taas hauskaa komediaa aivan mielettömän hyvän Whoopi Goldbergin ansiosta. Vaikka Patrick Swayze ja Demi Moore ovatkin mainiot päärooleissa, Goldberg jättää lopulta molemmat varjoonsa mahtavalla suorituksellaan. Leffa lähtee käyntiin hieman kömpelösti, mutta heti Samin kuoltua ja muututtua haamuksi se onnistuu nappaamaan mukaansa oikein tosissaan. Tarina kiehtoo yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään ja elokuva tuntuu vain paranevan loppua kohti. Aluksi rakkauspuoli on jopa turhan imelä, mutta loppujen lopuksi se on aidosti liikuttava ja herkkä. Lisäksi elokuvan efektit toimivat yhä erittäin vakuuttavasti 30 vuodenkin jälkeen. Olin erittäin yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään Ghost - näkymättömästä rakkaudesta, peläten aluksi, ettei se tulisi toimimaan minulle ja sen monipuolisen genreleikittelyn ansiosta voin suositella laajempaakin yleisöä kuin vain romantiikannälkäisten katsomaan sen, jos elokuva on edelleen näkemättä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghost, 1990, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Näkemiin professori (The Professor - 2018)

NÄKEMIIN PROFESSORI

THE PROFESSOR

Ohjaus: Wayne Roberts
Pääosissa: Johnny Depp, Rosemarie DeWitt, Odessa Young, Danny Huston, Zoey Deutch, Devon Terrell, Ron Livingston, Matreya Scarrwener ja Kaitlyn Bernard
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

The Professor (tunnetaan myös nimellä Richard Says Goodbye), eli suomalaisittain Näkemiin professori on Johnny Deppin tähdittämä uusi draamakomedia. Wayne Roberts käsikirjoitti elokuvan tarinan, kun hän oli saanut valmiiksi esikoiselokuvansa Katie Says Goodbye (2016). Hän sai IM Globalin ja Automatik Entertainmentin tarttumaan projektiin ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Lopulta Näkemiin professori sai maailmanensi-iltansa Zurichin elokuvajuhlilla lokakuussa 2018 ja kesti lähes kaksi vuotta, että se saapui nyt vihdoin Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti jo sen takia, että sen pääosaa esittää Depp. Vaikka Deppin ura onkin ollut laskussa viime vuosien aikana, on hänen työnsä ennen 2010-lukua ollut monin tavoin niin vaikuttavaa, että toivon jokaisen uuden elokuvan kohdalla, että hän nousisi vihdoin takaisin korkeuksiin. Kävinkin katsomassa Näkemiin professorin heti sen ensi-iltapäivänä.

Englannin kielen professori Richard Brown saa kuulla sairastavansa keuhkosyöpää. Hänen uskotaan elävän enää vuoden verran, joten Richard päättää ottaa kaiken irti viimeisestä vuodestaan maan päällä.

Johnny Deppin roolisuoritus professori Richard Brownina onnistuu kuin onnistuukin nousemaan herran parhaaksi työksi 2010-luvulla Black Massin (2015) ohella. Tällainen maanläheisempi rooli, missä saa kuitenkin revitellä, on selvästi kuin luotu Deppille, joka tarttuu innoissaan hahmoonsa. Kun on nähnyt Deppin jopa murtuneen näköisenä miehenä viime aikoina ex-vaimoonsa Amber Heardiin liittyen, on mahtavaa nähdä hänet parempivointisena... tosin hieman ironisesti esittämässä miestä, joka on kuolemassa syöpään. Richardista huomaa välittävänsä ensiminuuteista lähtien ja katsojana kannustaa tätä viettämään loppuelämänsä parhaaksi kokemallaan tavalla. Syövän lisäksi Richardin elämää murjovat myös pettävä vaimo (Rosemarie DeWitt), sekä luokka oppilaita, joista suurinta osaa ei kiinnosta tippaakaan Richardin opetukset. Syöpäuutisen kuullessaan Richard päättääkin, ettei hänen tarvitse enää yrittää olla kunnollinen vaikeassa suhteessa ja luokastaankin hän potkii heti pihalle ne, joiden onnistumiseen hän ei usko. Hahmo alkaa tekemään ja sanomaan vähän kaikenlaista esimerkiksi feministeistä, mistä monet varmasti vetävät herneen nenään. Sitten taas Richard älähtää vaimolleen, kun tämä ei hyväksy heidän tyttärensä (Odessa Young) lesboutta.
     Elokuvassa nähdään myös Danny Huston Richardin parhaana ystävänä Peterinä, Zoey Deutch, Devon Terrell ja Matreya Scarrwener opiskelijoina, jotka jäävät kiehtoutuneena Richardin tunneille, sekä Ron Livingston koulun rehtorina, jonka kanssa Richardin vaimo Veronica pettää miestään. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä (Huston yllättää roolinsa herkkyydellä), mutta jäävät lopulta täysin karismaattisen Deppin varjoon.

Näkemiin professorista löytyy tiettyjä vikoja, mitkä estävät sitä nousemasta niihin korkeuksiin, mihin sillä olisi potentiaalia. Richardin hahmon pienien ristiriitojen lisäksi elokuvalla on välillä taipumusta muuttua hieman melodramaattiseksi. Elokuva onnistuu kyllä olemaan liikuttava, mutta paikoitellen filmi yrittää kenties jopa liikaa puristaa kyyneliä irti katsojasta. Sen lisäksi leffa on jopa turhan lyhyt. Elokuva kestää vain puolitoista tuntia ja vaikka se on toisaalta passeli kesto, minusta tuntui siltä, että leffa päättyi ennen kuin se ehti tosissaan revitellä. Richard päättää heti alussa, että eläisi nyt huomattavasti vapaammin kuin ennen, mutta lopulta katsoja jää odottamaan jotain vielä enemmän. Elokuva kaipaisi pientä lisäpotkua ja Richard voisi pistää vielä isommin ranttaliksi.

Näistä vioistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin erittäin mainio elokuva. Sitä pientä melodramaattisuutta lukuunottamatta elokuva tasapainottelee taidokkaasti iskevän draaman ja yllättävänkin hauskan komedian välillä. Huumori on usein synkkää, mistä itse pidin erittäin paljon. Richardin uusi asenne naurattaa ja ne kohdat, joissa hän pääsee revittelemään, nostavat virneen katsojan kasvoille. Hänen oppituntinsa muuttuvat aidosti kiehtoviksi, kun hän päättää olla välittämättä opetussuunnitelmista ja vetää tuntinsa lonkalta. Vastapainona tälle koomisuudelle on tarinan vääjäämätön traagisuus. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän katsoja huomaa välittävänsä Richardista ja sitä herkemmäksi meno muuttuu. Ronskin huumorin ja surullisuuden seasta löytyy jotain hyvin kaunistakin. Lisäksi leffan päätöskuva on yksi voimakkaimmista, mitä olen pitkään aikaan nähnyt ja se on mitä upein vertauskuva sille, kuinka Richard on päättänyt luoda oman polkunsa viimeisinä hetkinään.

Ohjaaja Wayne Roberts rakentaa sujuvasti tunnelmaa. Hänen käsikirjoituksensa on hyvä, mutta hän olisi voinut keksiä vielä jotain enemmän. Robertsin päätös jakaa elokuva lukuihin voi aluksi tuntua kummalliselta tehokeinolta, mutta lopulta se sopii täydellisesti mukaan. Näkemiin professori on myös kuvattu ja leikattu sujuvasti, vaikkei loppuotosta lukuunottamatta kumpikaan teknisyys päätä huimaavaa ole. Lavasteet ja asut ovat mainiot, eikä äänipuolessakaan ole moittimista. Dessnerin veljesten säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla ja muutamat melodiat jopa nousevat hienosti esiin tärkeinä hetkinä.

Yhteenveto: Näkemiin professori on erittäin hyvä elokuva ja vielä parempi osoitus siitä, että Johnny Depp kyllä osaa näytellä, jos niin vain viitsii. Depp tekee yhden kirkkaasti parhaimmista roolitöistään vuosiin. Deppille tyypillistä villimpää roolia huomattavasti maanläheisempi hahmo näyttää selvästi tekevän hyvää herralle ja hän vaikuttaa jopa nauttivan näyttelemisestä taas. Elokuva osaa hyvin tasapainotella komedian ja tragedian välillä, ammentaen niin huumoria surusta kuin koskettavuutta hilpeiden hetkien keskellä. Paikoitellen filmi syyllistyy melodramaattisuuteen, mutta kyllä se onnistuu myös liikuttamaan aidosti. Leffa on yllättävänkin hauska Richardin kyynisen asenteen kautta. Lopulta ongelmaksi koituu kuitenkin, että puolentoista tunnin keston aikana Richard ei pääse revittelemään tarpeeksi. Katsoja jää odottamaan jotain enemmän ja isompaa. Vaikka on hienoa nähdä Depp hillitymmässä roolissa, sitä tiettyä asennetta jää silti toivomaan. Heikkouksineenkin Näkemiin professori on todella oivallinen teos. Toivonkin Deppin jatkavan tällaisella tiellä ja valitsevansa tulevaisuudessa projektinsa tarkemmin. Viime vuosikymmenen aikana on ollut surullista nähdä yhä uudestaan, kuinka ennen niin upea näyttelijä on vajonnut niin mitäänsanomattomiin filmeihin, missä hän ei itsekään näytä viihtyvän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Professor, 2018, Global Road Entertainment, Automatik Entertainment, Leeding Media, Relic Pictures, Starlings Entertainment

Arvostelu: Puhdistuksen yö (The Purge - 2013)

PUHDISTUKSEN YÖ

THE PURGE

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Ethan Hawke, Lena Headey, Max Burkholder, Adelaide Kane, Edwin Hodge, Rhys Wakefield, Tony Oller, Arija Bareikis, Chris Mulkey, Tisha French ja Dana Bunch
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

The Purge, eli suomalaisittain Puhdistuksen yö on James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. DeMonaco sai idean elokuvaan, kun hän oli joutunut tappeluun humaltuneen miehen kanssa, joka oli lähes törmännyt häneen autollaan. Tappelun jälkeen DeMonacon vaimo oli todennut, että pitäisikö joka vuosi olla kerran laillista murhata joku ja DeMonaco kiinnostui tästä pohdinnasta. Hän alkoi työstämään käsikirjoitusta ja sai tuottaja Jason Blumin kiinnostumaan ideasta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Puhdistuksen yö sai ensi-iltansa kesällä 2013. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli massiivinen hitti pieneen, vain kolmen miljoonan dollarin budjettiinsa verrattuna. Itse katsoin leffan ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen ja jatko-osan Puhdistuksen yö: Anarkian (The Purge: Anarchy - 2014) serkkujeni kanssa. En pitänyt leffoista, enkä ole katsonut niiden jälkeen tehtyjä jatko-osia tai televisiosarjaa The Purge (2018-2019). Olen kuitenkin pohtinut, että antaisin leffoille uuden mahdollisuuden ja kun huomasin, että sarja oli jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin aloittaa koko homman alusta. Kuitenkin kun The Forever Purge siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuodelle, päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Puhdistuksen yön nyt 10. heinäkuuta, jolloin uuden elokuvan oli alunperin tarkoitus ilmestyä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa rikollisuus on laillista yhtenä päivänä vuodesta 12 tunnin ajan. 21. maaliskuuta 2022 rikas Sandinin perhe valmistautuu tähän "puhdistukseen", kun heidän kotiinsa hyökkää joukko psykopaatteja.

Sandinin perheeseen kuuluvat Ethan Hawken näyttelemä James-isä, Game of Thronesista (2011-2019) tutun Lena Headeyn esittämä Mary-äiti, sekä heidän kaksi lastaan, Charlie (Max Burkholder) ja Zoey (Adelaide Kane). Hawke ja Headey ovat mainioita vanhempina ja tuovat hyvin esille hahmojen pelon, kun puhdistus alkaa, mutta heidän hahmonsa eivät harmillisesti ole kiinnostavat. Burkholder ja Kane ovat tarpeeksi kelvolliset valinnat perheen lapsiksi, mutta valitettavasti heidän hahmonsa ovat jopa raivostuttavan ärsyttäviä. Charlie aiheuttaa pelkästään ongelmia ja pian katsoja huomaa toivovansa, että vanhemmat potkisivat tämän kadulle, jotta rellestävät puhdistautujat voisivat listiä kakaran. Zoey ei ole yhtä rasittava, mutta kyllä hänkin alkaa ärsyttämään, kun hahmon on kaiken aikaa pakko lähteä jonnekin - etenkin silloin, kun turvallisinta olisi pysyä yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Tony Oller Zoeyn poikaystävänä Henrynä (jonka ohjaaja DeMonaco on sanonut studion pakottaneen lisäämään mukaan ja sen kyllä huomaa, sillä hahmo on niin surkeasti tungettu tarinaan), Edwin Hodge puhdistautujia pakenevana miehenä, sekä Rhys Wakefield Sandinin perhettä piinaavan joukon johtajana. Oller on kehno roolissaan, mutta Hodge ja Wakefield toimivat hyvin omissa osissaan. Wakefield etenkin on nappivalinta psykoottisen ylemmistönuoren rooliin, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella ja pyhällä tehtävällä, tappaessaan "alempiarvoisia".

Puhdistuksen yön konsepti on äärimmäisen kiehtova ja jopa karmiva. Yhdysvaltojen vanhan hallituksen tuhouduttua ja uuden noustessa valtaan, maahan on luotu kiero kokeilu rikollisuuden poistamiseksi, eli rikollisuuden salliminen kerran vuodessa 12 tunnin ajaksi. Elokuvan aikana kuullaan radiolähetyksiä, joissa puhutaan kokeilun kyseenalaisuudesta. Rikollisuusluvut ovat ennätyksellisen alhaiset, mutta vain koska kaikki murhaavat, raiskaavat ja ryöstelevät silloin, kun se on hetken aikaa laillista. Työttömyys on lähes kadonnut, mutta vain koska puhdistuksen aikana tapetaan pois ne, joita ei pidetä yhteiskunnalle merkittävinä. Perheet jopa kerääntyvät yhteen seuraamaan puhdistusta televisiosta kuin se olisi parasta viihdettä. Kertomus selvästi toimii DeMonacon kritiikkinä Yhdysvaltoja kohtaan: kuinka aseiden hankkiminen siellä on arkipäiväisen helppoa, kuinka maa korostaa erilaisia lukemiaan, kuinka luokkaerot ovat surullisen selkeitä ja kuinka tällainen olisi mitä luultavimmin mahdollista juuri siellä. Lisäksi hän pohtii myös ihmisluonnetta. Onko meidän jokaisen sisällä tarve päästä tekemään näitä pahoja asioita? Tekisimmekö niitä, jos se olisi kerran vuodessa laillista, eikä seuraamuksia tulisi? Aluksi mukavat naapurit nähdään myöhemmin psykoottisissa tiloissa. Vaikka DeMonaco saa katsojan kiehtoutumaan ajatuksista, hän myös painottaa, että tällainen kokeilu olisi vain väärin ja sairasta.

Koska elokuvan idea on näin mielenkiintoinen, on surullista, ettei DeMonaco ole saanut tämän parempaa filmiä aikaiseksi. On ymmärrettävää, että budjettisyistä hän ei voi näyttää valtavaa tuhoa ympäri Yhdysvaltoja, vaan joutuu keskittymään vain yhden perheen selviytymisyritykseen. Ongelmana on, ettei DeMonaco ole tehnyt kummoista työtä perhettä kirjoittaessaan, joten kenenkään kohtalosta ei ole kiinnostunut, eikä kenenkään puolesta jaksa jännittää. DeMonaco myös pistää hahmonsa tekemään idioottimaisia asioita, mikä saa katsojan lähinnä tuumimaan, että he itse aiheuttavat ongelmansa. Elokuvalla kestää kauan lähteä oikeasti käyntiin. Ei siinä mitään, jos DeMonaco osaisi rakentaa jännitettä. Hän on selvästi yrittänyt kasvattaa tunnelmaa, ennen kuin päästää helvetin valloilleen, mutta hän epäonnistuu. Jännite perustuu lähinnä kömpelöihin äkkisäikäytyksiin. Meno on yllättävänkin mitäänsanomatonta loppuhuipennuksessa. Lisäksi itse lopetus on aika antikliimaksinen. Vaikka toisaalta on kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä maailma pystyy palaamaan normaaliin puhdistuksen päätyttyä, saa se katsojan tuumimaan, että tässäkö tämä nyt oli?

Tekniseltä toteutukseltaan Puhdistuksen yö on myös aika keskinkertainen. Kuvauksesta huomaa, että elokuvaa on tehty vauhdilla ja tekijöillä on harvemmin ollut aikaa ottaa oikeasti näyttäviä otoksia. Kun paniikki alkaa, kameran heilumisella ymmärrettävästi korostetaan hermostunutta olotilaa, mutta kamera heiluu jo ennen puhdistusta. Leikkauskaan ei ole kaksista, mutta ajaa sentään asiansa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja hyökkääjien naamarit karmivia. Valaistusta hyödynnetään mainiosti... paitsi silloin kun idiootti-Charlie päättää piileskellä päällä olevan taskulampun kanssa. On hämmentävää, että Charlie on edes selvinnyt hengissä aiempien vuosien puhdistuksista näillä älynlahjoilla. Äkkisäikäytyksiä tukevia pamauksia ja säveltäjä Nathan Whiteheadin mitäänsanomattomia musiikkeja lukuunottamatta äänimaailma on tarpeeksi kelvollinen.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö sisältää erittäin kiehtovan ja kieron idean, mutta hukkaa sen heikossa toteutuksessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja James DeMonacolla on paljon sanottavaa Yhdysvalloista ja hän esittääkin kritiikkinsä äärimmäisyyksiin vedetyssä skenaariossa. DeMonaco heittelee ilmoille mielenkiintoisia ajatuksia ja pistää pohtimaan ihmisluonnetta. Tämän kaiken aidosti kiehtovan hän on kuitenkin pistänyt mukaan aika mitäänsanomattomaan trilleriin. Hahmoihin ei ole jaksettu panostaa ja etenkin perheen lapset raivostuttavat typeryydellään. Perheen kohtalosta ei jaksa piitata, joten jännitettäkään ei onnistuta luomaan. Suurimmaksi osaksi jännitys perustuukin lähinnä pöhköihin äkkisäikäytyksiin. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja alle puolentoista tunnin filmiksi se ehtii jopa tylsistyttämään parissa kohtaa. Lopetus saa lähinnä kohauttamaan olkiaan. Tarina tuntuu hätäiseltä, aivan kuin DeMonacon olisi pitänyt kirjoittaa teksti ideansa pohjalta alle päivässä. Lopputulos on sen mukainen ja Puhdistuksen yö kadottaa suuren potentiaalinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge, 2013, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions, Overlord Productions

Arvostelu: Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984)

GHOSTBUSTERS - HAAMUJENGI

GHOSTBUSTERS

Ohjaus: Ivan Reitman
Pääosissa: Bill Murray, Dan Aykroyd, Harold Ramis, Sigourney Weaver, Rick Moranis, Ernie Hudson, Annie Potts, William Atherton ja David Margulies
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Ghostbusters - haamujengi lähti liikkeelle näyttelijä Dan Aykroydin mielenkiinnosta yliluonnollisia asioita kohtaan. Alunperin ideana oli kertoa tarinaa hahmoista, jotka matkaisivat eri aikoihin ja ulottuvuuksiin taistelemaan haamuja vastaan, mutta kun sitä ehdotettiin ohjaaja Ivan Reitmanille, koko juttu vaikutti liian kalliilta toteuttaa, jolloin sitä täytyi muokata paljon. Idea kulki aluksi nimellä "Ghostsmashers", mutta lopulta tekijät kokivat "Ghostbustersin" kuulostavan paremmalta. Ongelmia syntyi, kun Filmation hyökkäsi filmin kimppuun, sillä yhtiöllä oli ollut oma televisiosarjansa nimeltä "The Ghost Busters" (1975). Yhtiölle pitikin maksaa mojova summa siitä, että elokuvassa saatiin käyttää nimeä. Elokuvan kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 1983 ja Ghostbusters - haamujengi sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Teos oli suuri hitti, jopa vuoden kolmanneksi menestynein elokuva Indiana Jones ja tuomion temppelin (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) jälkeen. Myös kriitikot pitivät filmistä, minkä lisäksi se oli ehdolla kahdesta Oscar-palkinnosta; parhaista erikoistehosteista ja parhaasta alkuperäiskappaleesta, jonka kaikki tietävät. Minäkin olin kuullut kappaleen ties kuinka monta kertaa, ennen kuin näin itse elokuvan. Aluksi näin leffasta vain ensimmäisen vartin, mutta se oli mielestäni niin kökköä pöhköilyä, etten jaksanut katsoa loppuun. Vasta muutamaa vuotta myöhemmin näin tämän kokonaan sekä Ghostbusters II:n (1989). Silloin pidin leffoista ja katsoinkin ne heti seuraavana vuonna uudestaan ennen kuin uusi naisvetoinen Ghostbusters (2016) ilmestyi. Mietin jo silloin alkuperäisten filmien arvostelemista, mutta minulla oli silloin niin paljon muita elokuvia arvosteltavana, että päätin tehdä nämä kaksi leffaa erikseen joskus toiste. Elokuvasarjan oli tarkoitus saada nyt uusi osa, Ghostbusters: Afterlife (2021), mutta koska se siirrettiin heinäkuulta ensi vuoteen, päätin sen sijaan vihdoin arvioida kaksi alkuperäistä Ghostbusters-leffaa.

Tohtorit Peter Venkman, Ray Stantz ja Egon Spengler tutkivat kuoleman jälkeistä elämää ja yrittävät napata kiinni haamuja. Aluksi Haamujengin puuhille nauretaan, mutta ennen kuin he edes huomaavatkaan, täytyy heidän pelastaa koko maailma Gozer tuhoaja -jumalolennolta.

Haamujengiläisistä, eli Peter Venkmanista (Bill Murray), Ray Stantzista (elokuvan idean isä Dan Aykroyd) ja Egon Spengleristä (Harold Ramis) on saatu oivallisesti erilaiset hahmot. Egon on ainoa, joka todella vaikuttaa tutkijalta, mitä on tietty korostettu silmälasien avulla. Hahmo osoittaa tietämyksensä haamuista vähän väliä ja onkin porukan älykkäin. Myös Ray tietää haamuista, mutta hän ei ole yhtä viisaan oloinen. Hahmo on kuitenkin muita innostuneempi haamujen nappaamisesta. Peteriä ei homma sen sijaan erityisemmin kiinnosta, mutta homman tuomasta kuuluisuudesta hän kyllä nauttii. Peter on hahmoista moniulotteisin ja mieleenpainuvin, varsinkin Murrayn loistokkaan roolisuorituksen avulla. Myös Ramis ja Aykroyd ovat toimivia rooleissaan, mutteivät ole yksittäin yhtä erinomaisia tapauksia, kuten eivät ole heidän hahmonsakaan. Kolmikkona Peter, Ray ja Egon kuitenkin toimivat täydellisesti ja heidän tiimityöskentelyään on mahtavaa seurata. Yksi parhaista puolista on, että he ovat kaikki vain erilaisia tutkijoita, eivätkä mitään suurikokoisia toimintastaroja, millaisia kasarileffojen sankarit tuppasivat olemaan.

Ja ai niin, tiimiin hyppää mukaan myös Ernie Hudsonin esittämä Winston, joka jää todella pahasti sivuun. Hahmon nimi mainitaan ehkä kerran tai kaksi leffan aikana, eikä hänelle ole annettu oikeastaan mitään merkittävää tekemistä. Winstonin ilmestyminen mukaan tarinaan on tönkösti tehty, aivan kuin hänen lisäämisensä olisi keksitty vasta viime hetkellä.
     Alien-sarjasta (1979-) tuttu Sigourney "Ripley" Weaver näyttelee Dana Barrettia, jonka asunnossa alkaa tapahtumaan kummia. Weaver on erittäin hyvä naispääosaan, minkä hän todella osoitti Alien - kahdeksannessa matkustajassa (Alien - 1979). Hänestä löytyy enemmän karismaa kuin Aykroydista ja Ramisista, jolloin on hyvä, että hänen roolinsa on iso. Vahvasta naisesta kun on kyse, muka-naistenmies Peter Venkman iskee tietty silmänsä Danaan. Peterin kosiskeluyrityksiä vain vahvistaa se, että hän lähinnä inhottaa Danaa läsnäolollaan. Vaikka nykypäivänä tämä saa Peterin kuulostamaan lähinnä kuvottavalta käytökseltä, Weaverin ja Murrayn yhteiset kohtaukset ovat erittäin hauskoja, sillä näyttelijät onnistuvat luomaan mahtavan kemian välilleen ja heidän väliset dialoginsa ovat loistokkaita.
     Elokuvassa nähdään myös Annie Potts Haamujengin vastaanottovirkailija Janinena, Rick Moranis Danan säälittävänä naapurina, David Margulies New Yorkin pormestarina ja William Atherton ympäristöstä kiinnostuneena Walter Peckinä, joka Winstonin tavoin vain ilmestyy tarinaan, mutta sen sijaan, että hän haluaisi olla mukana jengissä, hän haluaisi pistää lopun heidän puuhilleen, koska... öh... tuota... leffa kai tarvitsi muitakin pahiksia kuin kummitukset? Sivuhahmoista ehdottomaksi suosikiksi nousee Moraniksen esittämä Louis, joka on säälittävyydessään aivan hulvattoman hauska. Kyseessä on niitä hahmoja, joiden kohdalla ei ihan tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, jolloin voi olla, että päätyy nauramaan silmät kyynelissä.

Jos Ghostbusters - haamujengiä lähtisi oikein kunnolla kriitikkona analysoimaan suurennuslasin kanssa, löytyisi siitä helposti vikoja, jotka objektiivisesti katsottuna pistävät miettimään, onko kyseessä oikeasti kovinkaan hyvä elokuva? Negatiivisena puolena voisi huomauttaa, että vaikka päähenkilöt ovatkin mainioita, ei heille tapahdu lähes minkäänlaista kehitystä koko elokuvan aikana, vaan Peter, Ray ja Egon ovat täysin samanlaisia tyyppejä leffan lopussa kuin he olivat alussakin, vaikka heistä tulee suosittuja. Winston ja Walter tuodaan mukaan kömpelösti ja etenkin jälkimmäinen tuntuu tylsältä lisäykseltä, kun itse pääpahis Gozer luo omaa uhkaansa. Vaikka olenkin usein sitä mieltä, ettei pelkkä helppo viihde riitä, eikä elokuvaa voi puolustella sillä, että sen aikana kuuluukin jättää aivot narikkaan, Ghostbusters - haamujengin aikana täytyy kyllä tehdä poikkeus. En siis sano, että filmi olisi mikään aivoton ja typerä raina, ehei, mutta on silti todettava, ettei leffan aikana kannata tai tarvitse hirveästi miettiä - kunhan vain hyppää mukaan haamuseikkailuun. Se ei todellakaan ole vaikea homma, sillä elokuva on niin erinomaisen viihdyttävä ja mukaansatempaava. Tämä on aivan mahtavaa hömppää, josta nautin joka katselukerralla yhä vain enemmän ja enemmän. Ei ole mikään ihme, että leffa iski täysillä kasarilapsiin ja nykyään elokuvaa pidetään komediaklassikkona. Ghostbusters - haamujengi on niitä leffoja, jonka voi katsoa ties kuinka monetta kertaa ja silti sen haluaa pistää pyörimään yhä vain uudestaan.

Uudelleenkatseluarvoon vaikuttavat vahvasti loistavien hahmojen lisäksi myös elokuvan huumori ja mahtava tunnelma. Ghostbusters - haamujengi on todella hauska leffa, mikä naurattaa ja huvittaa läpi kestonsa monin eri tavoin. Hymy nousee kaiken aikaa huulille ja elokuva tarjoaa paljon riemua alusta loppuun. Oli kyse sitten Peterin sarkastisista heitoista tai hänen epätoivoisista yrityksistään naisten kanssa, Louiksen jatkuvasta epäonnesta tai hassuista haamuista, naurut on taattu koko perheelle. Tai no, leffasta löytyy kyllä yksi hieman epämääräinen kohta, mikä ei sovi pienemmille katsojille... Huumoria mukaan tuo tietty myös kummitusten toteutus. 1980-luvulla nukeilla sun muilla toteutetut paranormaalit olennot olivat varmasti häikäiseviä efektejä, mutta niiden kanssa aika ei ole ollut armollinen. Haamujen toteutus olikin isoin syy, miksi pidin leffaa vuosia sitten vain kökkönä, mutta nykyään se on yksi isoimmista viehätyksistä koko hommassa. Kun kyseessä on komedia, eikö se ole vain osuvaa, että kummitukset eivät ole kauhuolentoja, vaan kömpelöitä ja huvittavia? Ja vaikkei itse toteutus ole enää nykypäivänä katsottuna "laadukkaimmasta" päästä, on kummitukset suunniteltu kiehtovasti ja monet henkiolennoista, kuten limainen Slimer, kirjastotäti ja demonikoirat Zuul ja Vinz jäävät ikimuistoisina katsojien mieleen. Parissa kohtaa leffa onnistuu luomaan myös kutkuttavaa jännitystä ja loppu on rakennettu niin hyvin, ettei katsoja enää naura, vaikka Haamujengin vastaan asteleekin legendaarinen Vaahtokarkkimies.  Ghostbusters - haamujengi on oikeutetusti noussut ikoniseen asemaansa, eikä samanlaista teosta voisi tehdä enää nykypäivänä. Sen tietää jo siitä, että 2016 tätä kokeiltiin ja tietenkin siinä epäonnistuttiin.

Elokuvan on ohjannut Ivan Reitman, joka on tehnyt aiemmin mm. komediat Jurtit (Meatballs - 1979) ja Natsat (Stripes - 1981), joita kumpaakin tähditti Bill Murray. Reitman on tehnyt loistotyötä tunnelman luomisessa, minkä lisäksi Haamujengiläisiä näyttelevät Dan Aykroyd ja Harold Ramis ovat saaneet aikaiseksi toimivan käsikirjoituksen. Leffan kuvaus on pääasiassa oivallista ja leikkaus on sujuvaa. Parissa kohtaa valotiimi olisi tosin voinut tuoda muutaman lampun lisää kuvauksiin. Lavasteet ovat taidokkaasti rakennetut ja puvustajat ovat onnistuneet täydellisesti päähahmojen asujen kanssa. Vieläkin parempaa työtä ovat tehneet ne, jotka suunnittelivat ja toteuttivat Haamujengin legendaarisen auton, Ecto-1:n. Elokuvan äänimaailma on suurimmaksi osaksi onnistunut, mutta välillä tuntuu siltä kuin ääniä puuttuisi kokonaan. Elmer Bernsteinin musiikit ovat erittäin mainiot ja Ray Parker Jr.:n laulama "Ghostbusters" -kappale on aivan mielettömän mahtava, eikä ole mikään ihme, että kyseessä on yksi elokuvahistorian suosituimmista tunnusmusiikeista. Itse kuuntelin biisin valehtelematta kuusi kertaa tätä arvostelua kirjoittaessa.

Yhteenveto: Ghostbusters - haamujengi on erinomaista hömppää, joka viihdyttää täysillä alusta loppuun ja sen katsoo erittäin mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Jos ongelmia alkaa oikein etsimällä etsimään, niitä kyllä löytyy mm. hahmojen kehityksen suunnalta, mutta tämä on niitä harvoja leffoja, joiden kanssa suosittelen löysäämään otetta huomattavasti, jättämään turhan ajattelun syvällisemmille teoksille ja vain uppoutumaan Haamujengin vietäväksi. Elokuva on todella hauska monin eri tavoin ja vaikka nykypäivänä katsottuna ajan hampaan nakertamat efektit ovat lähinnä naurettavia, ne luovat toisaalta juurikin oikean lisäyksen elokuvan henkeen. Ja vaikkeivät haamut olekaan kestäneet aikaa yhtä hyvin kuin monet muut kasariefektit, on kummituksissa silti jotain äärimmäisen maagista edelleen. Leffan hahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta erinomaiset ja niin ovat myös heidän näyttelijänsä. Bill Murray on loistava pääosassa ja Sigourney Weaver tuo toimivaa naispoweria mukaan. Rick Moraniksen esittämä naapuri nousee helposti suosikkihahmoksi hulvattomalla säälittävyydellään. Dan Aykroyd ja Harold Ramiskin ovat oivallisia rooleissaan, mutta parempaa työtä he ovat tehneet käsikirjoituksen kanssa. Ongelmineenkin Ghostbuster - haamujengi on mahtava komedia, joka on paikkansa ansainnut kasariklassikoiden joukossa. Sen mystinen vetovoima toimii yhä ja se tulee toimimaan satavarmasti vielä tulevaisuudessakin. Kyseessä on yksi niistä elokuvista, mitkä jokaisen tulisi nähdä ainakin kerran elämässään - jos ei muuten, niin ihan vain sen tajuttoman kovan tunnuskappaleensa takia, mikä tulee varmasti jämähtämään päähän vielä pitkäksi aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Ghostbusters, 1984, Columbia Pictures Corporation, Delphi Films, Black Rhino Productions

Arvostelu: Oikeesti aikuiset 2 (Grown Ups 2 - 2013)

OIKEESTI AIKUISET 2

GROWN UPS 2

Ohjaus: Dennis Dugan
Pääosissa: Adam Sandler, Kevin James, David Spade, Chris Rock, Salma Hayek, Maya Rudolph, Maria Bello, Nick Swardson, Alexander Ludwig, Cameron Boyce, Nadji Jeter, Alexys Nycole Sanchez, China Anne McClain, Ada-Nicole Sanger, Steve Buscemi, Shaquille O'Neal, Taylor Lautner, Peter Dante, Jake Goldberg, Colin Quinn, Jonathan Loughran, Tim Meadows, Cheri Oteri, Halston Sage, Steve Austin, April Rose, Oliver Hudson, Frank Gingerich, Morgan Gingerich, Kaleo Elam, Georgia Engel ja Ebony Jo-Ann
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 12

Adam Sandlerin, Kevin Jamesin, Chris Rockin, David Spaden ja Rob Schneiderin tähdittämä komedia Oikeesti aikuiset (Grown Ups - 2010) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta iso hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Schneider ei kuitenkaan voinut palata jatko-osaan, sillä hänellä oli jo toinen projekti tiedossa ja hänen vaimonsa oli tullut raskaaksi. Sen sijaan, että hänen vapautumista olisi odotettu, muut neljä päättivät tehdä toisen osan heti. Kuvaukset alkoivat keväällä 2012 ja lopulta Oikeesti aikuiset 2 sai ensi-iltansa kesällä 2013. Vaikka tämäkin leffa tuotti reilusti yli 200 miljoonaa dollaria, sai se vielä pahemman tyrmäyksen kriitikoilta ja elokuva oli ehdolla jopa yhdeksästä Razzie-palkinnosta (huonoin elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa Taylor Lautnerille ja Nick Swardsonille, naissivuosa, käsikirjoitus, kokoonpano ja jatko-osa), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itse näin Oikeesti aikuiset 2:n vasta 2015. Pidin sarjan avausosaa ihan kivana komediana, mutten pitänyt jatko-osasta lähes lainkaan. Katsoin ensimmäisen Oikeesti aikuiset -leffan "juhlistamaan" sen kymmenvuotis-syntymäpäivää ja kun Netflix ehdotti sen jälkeen jatko-osaa, päätin antaa Oikeesti aikuiset 2:lle uuden mahdollisuuden.

Oikeesti aikuiset 2:ssa edellisestä osasta tutut hahmot juhlistavat kesäloman alkua... kai... tässä elokuvassa ei oikeastaan ole juonta.

Rob Schneiderin esittämää Robia ja hänen perhettään lukuunottamatta muut ensimmäisestä elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun. Adam Sandlerin Lenny Feder -hahmo on muuttunut oudon paljon kahden elokuvan välillä, eikä hahmo ole enää sama rikas Hollywood-agentti kuin ennen. Tämä ei kuitenkaan erityisemmin haittaa, sillä Sandler esittää aina vain itseään, jolloin hän tavallaan tuntuu yhä samalta hahmolta. Tässä Sandlerin ote on kuitenkin löystynyt huomattavasti, eikä hän ole samalla lailla menossa mukana kuin viimeksi. Lennyn vaimo Roxanne (Salma Hayek) joutuu jälleen seuraamaan miehensä hölmöilyä sivusta. Pariskunnan lapsista vain innokas Becky-tyttö (Alexys Nycole Sanchez) on samanlainen kuin edellisessä leffassa, mutta pojat Greg (Jake Goldberg) ja Keith (viime vuonna menehtynyt Cameron Boyce) eivät ole enää samoja kännykkään kiinni kasvaneita nulikoita. Greg alkaa olla yhä vain kiinnostuneempi tytöistä, kun taas Keith haluaisi urheilla. Lapset saavat jälleen hyvin ruutuaikaa ja heidän näyttelijänsä toimivat yhä rooleissaan.

Kevin Jamesin näyttelemälle Lamonsoffille ja Chris Rockin esittämälle Kurtille on tällä kertaa ollut selvästi vaikea keksiä kunnon tekemistä, sillä molemmat lähinnä pyörivät Lennyn mukana. Lähinnä molempien avioliitot joutuvat koetukselle, kun Lamonsoff ja Kurt iskevät silmänsä Lennyn tyttären tanssiopettajaan (April Rose), samalla kun heidän vaimonsa, Sally (Maria Bello) ja Deanne (Maya Rudolph) kuolaavat oman jumppaopensa (Oliver Hudson) perään. Näidenkin pariskuntien lapset saavat oivasti ruutuaikaa, Lamonsoffin ja Sallyn Donna-tyttären (Ada-Nicole Sanger) etsiessä omaa tyyliään ja Bean-pojan (Frank ja Morgan Gingerich) osoittaessa älyllisiä "lahjakkuuksiaan", kun taas Kurtin ja Deannen Charlotte-tytär (China Anne McClain) nostetaan aiempaa paremmin esille, Andre-poika (Nadji Jeter) lähtee tyttöjahtiin Gregin kanssa ja perheen kuopus Ronnie (Kaleo Elam) kakkii vaippoihinsa... koska tämähän on Sandlerin elokuva. Myös Deannen voivotteleva äiti Mama Ronzoni (Ebony Jo-Ann) tekee paluun ja uutena hahmona esitellään Lamonsoffin huolehtiva äiti (Georgia Engel).
     David Spaden näyttelemä Higgy nousee myös isommin esille kuin viimeksi, kun hänen poikansa Braden (Alexander Ludwig) ilmestyy yllättäen paikalle. Braden ei ole mikään kiltti tapaus, vaan isokokoinen ja tympeä äijänalku, joten Higgyn täytyy jättää naisten katselut vähemmälle pitääkseen muksunsa kurissa. Spade ei vieläkään vakuuta näyttelijäntaidoillaan (kuten ei moni muukaan leffassa), mutta ajaa asiansa paremmin kuin edellisessä leffassa.
     Perheiden lisäksi mukana on paljon muitakin hahmoja. Ensimmäisestä osasta tutut Bailey (Colin Quinn), Wiley (Steve Buscemi), Malcolm (Tim Meadows) ja Robideaux (Jonathan Loughran) tekevät paluun, eivätkä he vieläkään pidä päänelikosta. Uusina hahmoina leffassa esitellään Lennyyn ihastunut Penny (Cheri Oteri), poliisit Fluzoo (Shaquille O'Neal) ja Dante (Peter Dante), uhitteleva collegepoika Andy (Taylor Lautner), Lennyn entinen kiusaaja Cavanaugh (Steve Austin), Gregin ihastus Nancy (Halston Sage) ja bussikuski Nick (Nick Swardson), joka on ehdottomasti huonointa leffassa. Nick tuntuu siltä kuin Swardson olisi ollut saapunut seuraamaan kuvauksia, alkanut sekoilemaan ja se on sitten päätetty kuvata ja lisätä leffaan. Hahmo ei ole hauska, vaan hänen outoilunsa ärsyttää. Swardsonin hölmöilyä seuratessa huomaa yllättäen toivovansa, että Schneider olisikin mukana elokuvassa. Muut sivuhahmot ajavat tavallaan asiansa, mutta silti ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka täyteen elokuva on ahdettu.

Adam Sandlerilla ei ole tapana tehdä jatko-osia elokuvilleen. Oikeesti aikuiset 2 on itse asiassa ensimmäinen jatko-osa, minkä hän on tehnyt uransa aikana. Ensimmäisen osan menestys ja elokuvan tarjoama tekosyy kutsua kaverit sivurooleihin taisi kuitenkin riittää Sandlerille jatkaa perheiden seikkailuja ja niinpä Oikeesti aikuiset 2 tehtiin. Siinä samalla Sandler ja kumppanit taisivat kuitenkin unohtaa sellaisen pienen asian elokuvanteosta kuin käsikirjoituksen. Kuten jo yllä olevasta juonikuvauksesta käy selväksi, elokuvan tarinaa on todella vaikeaa avata, sillä tässä ei oikeastaan ole sellaista. Hahmot vain hölmöilevät vähän yli puolentoista tunnin ajan ja siinä se. Leffa tuntuu siltä kuin siihen olisi keksitty kohtauksia sitä mukaan, kun sitä kuvattiin tai siltä kuin joku olisi yhdistellyt sketsejä toisiinsa ja sormet ristissä toivonut, että se menee läpi elokuvana. Lopputulos kuitenkin muistuttaa lähinnä ihan liian pitkäksi venytettyä tv-sarjan jaksoa. Elokuva on ahdettu täyteen tavaraa, jotta se saataisiin kestämään tarpeeksi kauan, mutta kukaan ei tainnut koskaan miettiä, toimiiko kokonaisuus millään tavalla?

Tarinattomuus ei oikeastaan haittaisi, jos yhteen liimatut sketsit toimisivat. Jos elokuvan jatkuva hölmöily naurattaisi, juonen puuttumisen voisi antaa anteeksi. Mutta kun Oikeesti aikuiset 2 ei ole hauska leffa. On siinä muutama juttu, jotka tarjoavat mukavat hekottelut, mutta siihen se jää. Kyseessä on itse asiassa jopa aika tylsä elokuva, mitä ei yhtään helpota vitsien laatu - vai pitäisikö sanoa laaduttomuus. Elokuva esimerkiksi alkaa kohtauksella, missä peura virtsaa Adam Sandlerin päälle. Lisäksi leffa kuvittelee, että jos Kevin James röyhtäisee, aivastaa ja pieraisee samanaikaisesti tarpeeksi monta kertaa, se muuttuisi jossain kohtaa hauskaksi. Siinä missä ensimmäisessä osassa sai nauraa sille, kuinka jotakuta vahingossa sattui, tässä pitäisi nauraa sille, kun jotakuta satutetaan tarkoituksella. Kyseessä on äärimmäisen laiska tekele, minkä on hyvin vaikea perustella olemassaoloaan.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Dennis Dugan, mutta hän ei saa paljoa aikaiseksi tällä kertaa. Leffa tuntuu enemmän useamman ohjaajan töiltä, mitkä on yhdistetty lopuksi toisiinsa. Sandler ja Fred Wolf jatkavat käsikirjoittajina ja ovat ottaneet mukaansa myös Tim Herlihyn, mikä on hassua, sillä kuten jo totesin, Oikeesti aikuiset 2 tuntuu siltä kuin siinä ei olisi käsikirjoitusta lainkaan. Kolmikko onkin vain tainnut heitellä omasta mielestään hassuja ideoita ja päättäneet toteuttaa ne kaikki. Mikä juoni? Kuka sellaista tarvitsee? Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa tästä olisi voinut karsia paljon juttuja pois. Alussa nähtävä peura on paikoitellen naurettavan digitaalisen näköinen ja mukana on pari muutakin kehnoa efektiä. Rupert Gregson-Williams on merkitty tämänkin leffan säveltäjäksi, mutta hänen työnsä ei vieläkään pääse esille.

Yhteenveto: Oikeesti aikuiset 2 on mitäänsanomaton ja epähauska jatko-osa ihan kelvolliselle komedialle. Tällä kertaa Sandler ja kumppanit eivät ole vaivautuneet edes keksimään tarinaa, vaan heille on riittänyt kuvata kasa sketsintynkiä ja yhdistää ne toisiinsa, siinä toivossa, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta tällä kertaa sama hilpeys ei välity kotisohvalle. Leffa tarjoaa pari hekottelua, mutta muuten sen huumorin taso on yllättävänkin kehnoa. Silmiä saa pyöritellä ja useasti saattaa kuulua epäuskoinen tuhahdus, kun odottaa leffan päättyvän. Nick Swardsonin sekoilut ovat kiusallisen hirveitä ja niitä katsoessa huomaa jopa ikävöivänsä Rob Schneideria. Sandler, James, Rock ja Spade toimivat hyvin kaverinelikkona, mutta heille ei ole keksitty mitään kertomusta. Eivät hahmot tai heidän näyttelijänsä niin hyviä ole, jotta heitä jaksaisi katsella ihan vain tyhjää toimittamassa. Elokuva on erittäin väkisin väännetty ja siinä mennään aivan kaikessa siitä, mistä aita on matalin. Jos pidit ensimmäisestä Oikeesti aikuiset -leffasta todella paljon, voi toisenkin osan vilkaista, mutta muuten et todellakaan menetä mitään, vaikka jättäisitkin elokuvan katsomatta. On huhuttu, että elokuvasarja saisi kolmannenkin osan, mutta itse toivon, että tämä jätetään suosiolla tekemättä, jos edes tarinaa ei vaivauduta kirjoittamaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Grown Ups 2, 2013, Columbia Pictures, Happy Madison Productions, Sony Pictures Entertainment

Arvostelu: Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980)

HEI, ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE!

Ohjaus: Jim Abrahams, David Zucker ja Jerry Zucker
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen, Peter Graves, Lloyd Bridges, Frank Ashmore, Lorna Patterson, Kareem Abdul-Jabbar, Robert Stack, Stephen Stucker, Al White, Norman Alexander Gibbs, Rossie Harris, Lee Bryant, Nicholas Pryor, Jill Whelan ja Otto
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

"Surely you can't be serious!"
"I am serious. And don't call me Shirley."

Airplane!, eli suomalaisittain Hei, me lennetään! on parodia vuoden 1957 jännityselokuvasta Kuoleman kynnyksellä (Zero Hour!). Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset David ja Jerry kirjoittivat leffan esiintyessään Kentucky Fried Theatren kanssa 1970-luvulla. Kolmikko nauhoitti siihen aikaan kasetille televisio-ohjelmia ja eräänä iltana he päätyivät nauhoittamaan Kuoleman kynnyksellä -leffan, mistä he pitivät kovasti. Aluksi käsikirjoitus oli lähes suora kopio elokuvasta ja kolmikko pohtikin, että heidän pitäisi varmaan pyytää elokuvan oikeudet, jotta voisivat työstää oman versionsa. He saivat oikeudet, mutteivät saaneet ketään kiinnostumaan projektista. Yrittäessään myydä projektiaan, he päätyivät käsikirjoittamaan vanhojen teatterisketsiensä pohjalta elokuvan Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie - 1977). Sitä kautta he pääsivät paremmin mukaan leffabisnekseen ja päättivät itse ohjata parodiaideansa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1979 ja lopulta Hei, me lennetään! sai ensi-iltansa 2. heinäkuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen hitti, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa ja se sai kriitikoilta paljon kehuja. Vuosien varrella leffan maine on vain parantunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana komediaelokuvana. Itse näin elokuvan jo lapsena ja pidin sitä erittäin hauskana leffana. Kuitenkin vasta vuosien kuluessa olen alkanut ymmärtämään, kuinka nokkela filmi oikeasti onkaan kyseessä ja olenkin katsonut sen ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin, että Hei, me lennetään! täyttää nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen.

Lentoemäntä-rakkaansa perään haaveileva ex-sotilas Ted Striker nousee lentokoneen kyytiin voittaakseen naisen sydämen. Lennolla tapahtuu kuitenkin kaikenlaista odottamatonta...

Robert Hays näyttelee Ted Strikeria, sodassa traumatisoitunutta miestä, joka tylsistyttää ihmiset kuoliaaksi kertomuksillaan... kirjaimellisesti. Aina välillä Ted alkaa tietty näkemään näkyjä sodasta, mikä pistää hänen päänsä hetkellisesti sekaisin, mutta muuten hän on lähinnä sinnikkäästi kosiskelemassa ex-tyttöystäväänsä Elainea (Julie Hagerty) takaisin. Elaine ei hahmona ole kovin kiinnostava, mutta katsojana kannustaa Tediä silti onnistumaan yrityksessään. Hays ja Hagerty ovat molemmat hyviä rooleissaan ja heidän väliltään löytyy tarpeeksi kemiaa, jotta katsoja uskoo heidän olleen joskus hulluna toisiinsa.
     Lennolle mahtuu paljon muitakin hahmoja kuin pelkkä pääpari ja jotkut sivuhahmoista taitavat olla jopa kiinnostavampia tai ainakin hauskempia kuin Ted ja Elaine. Mahtava Leslie Nielsen esittää tohtori Rumackia, jonka lääkärintaidoille löytyy käyttöä, kun outoja alkaa tapahtumaan. Lentokoneen ohjaamossa hääräävät kapteeni Oveur (Peter Graves), perämies Roger (Kareem Abdul-Jabbar) ja navigaattori Victor (Frank Ashmore). Lorna Patterson taas esittää Randya, toista lentoemäntää, joka on Elainea koomisempi tapaus. Matkustajiin taas kuuluu hahmoja, kuten herra ja rouva Hammen (Nicholas Pryor ja Lee Bryant), vakavasti sairas Lisa (Jill Whelan), nunna (Maureen McGovern), hienostuneet lapset (David Hollander ja Michelle Stacy), sekä nykypäivänä hyvin kyseenalaiset kuvaukset kahdesta mustasta miehestä (Al White ja Norman Alexander Gibbs), joiden nopeatempoisesta slangipuheesta kukaan ei saa selvää. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chicagon lennonjohtoon kuuluvia henkilöitä, jotka joutuvat auttamaan maasta käsin, kun ongelmat koneessa alkavat ja heitä ovat mm. Steve McCroskey (Lloyd Bridges), kapteeni Rex Kramer (Robert Stack) ja ärsyttävän ylienerginen Johnny (Stephen Stucker). Hahmot eivät ole persoonina erityisen mielenkiintoisia, mutta he ajavat täydellisesti asiansa elokuvan hauskuuttajina. Huumoria tuo etenkin se, kuinka haudanvakavina suuri osa näyttelijöistä sanoo täysin typeriä repliikkejä. Lähes kukaan hahmoista ei naura koko leffan aikana, mutta katsoja sen sijaan saa nauraa kaiken aikaa.

Ei ole mikään ihme, että Hei, me lennetään! on yhä yksi ylistetyimmistä komedioista. Kyseessä on hulvaton elokuva, mikä pistää lähes kaikki nykykomediat nurkkaan häpeämään! Leffa on ehdottomasti ansainnut asemansa klassikkona. Huumoria irtoaa monipuolisesti eri asioista, niin hölmöstä fyysisestä hupailusta kuin aivan mielettömän nokkelasta verbaalisesta kanssakäymisestä. Monet leffan vitseistä ovat jääneet elämään ihan omaa elämäänsä ja täysin ymmärrettävästi. Yllä mainittu "Shirley"-läppä on vain yksi nerokkaista esimerkeistä, mitä leffalla on tarjottavanaan. Yksi parhaista vitseistä on useaan otteeseen tapahtuva juttu, missä joku hahmoista sanoo jotain, minkä voi juuri ja juuri tulkita toisellakin tavalla ja niinhän se sitten myös tulkitaan. Esimerkiksi kun lentokone on nousemassa ilmaan:

"Oletko hermostunut?"
"Kyllä."
"Ensimmäinen kerta?"
"Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin."

Ja kuten jo totesin, näyttelijät sanovat repliikkinsä usein täysin tosissaan, mikä vain lisää hetkien hauskuutta. Leffa on erityisen tunnettu sen hyvin absurdeista hetkistään, eikä leffasta montaa hetkeä löydy, jolloin ei saisi nauraa. Siinä, missä nykykomediat yrittävät mahdollisimman hyvin panostaa kiinnostavaan tarinaan ja hahmoihin, ja unohtavat kunnon hauskuuttamisen siinä samalla, Hei, me lennetään! sisältää kyllä hyvän tarinan ja toimivat hahmot, mutta pääasiassa se panostaa täysillä siihen, että katsoja viettäisi elämänsä hauskimman puolitoistatuntisen sen parissa. Vitsejä tykitetään lähes tauotta alusta loppuun, eikä hauskuus katoa loppupäässä, kuten tapahtuu liiankin usein nykykomedioiden kanssa. Hei, me lennetään! on myös siinä mielessä omalaatuinen teos, että siihen pitää oikeasti keskittyä, etteivät vitsit mene ohi. Taustalla tapahtuu usein jotain outoa ja huvittavaa, ja jos ei keskity, monet tällaisista vitseistä menevät täysin ohi. Joku voisi kutsua elokuvaa täysin typeräksi hölmöilyksi, mutta omasta mielestäni tämä on aika lailla puhdasta nerokkuutta.

Vaikka Hei, me lennetään! on Jim Abrahamsin ja Zuckerin veljesten ensimmäinen ohjaustyö, ei tämä näy millään lailla negatiivisesti, vaan kyseessä on erinomainen debyytti. Kolmikon käsikirjoitus on aivan fantastinen ja he repivät vitsejä ties mistä todella kekseliäästi. Onkin harmi, että heidän parodiakykynsä ovat laskeneet vuosien varrella ja nykyään he saavat enää aikaiseksi Scary Movie -jatko-osia (2003-2013). Hei, me lennetään! on myös oivallisesti kuvattu ja hyvin leikattu. Tedin tarinat saattavat tuntua katsojasta liian pitkiltä, mutta eikö se ole tarkoituskin, kun niiden pitäisi saada ihmiset itsemurhan partaalle? Lentokoneen lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja autopilotti Otto on ikoninen luomus. Aikaa nähneet efektit sopivat hyvin komediaan ja änimaailma on osuvasti rakennettu. Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit toimivat hyvin leffan aikana, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Hei, me lennetään! on ehta komediaklassikko ja yhä yksi lajityyppinsä parhaista elokuvista. Leffan aikana saa nauraa kaiken aikaa ja huumoria revitään irti ties mistä. Niin fyysinen pöhköily kuin naseva sanailu naurattavat lystikkyydellään. Etenkin dialogista löytyy aivan mahtavia vitsejä, hahmojen tulkitessa toistensa puheita väärin. Elokuva on myös täynnä pieniä lisävitsejä, joista monia ei edes huomaa, jos ei keskity siihen, mitä kaikkea taustalla tapahtuu. Toisin kuin monissa nykykomedioissa, hillitön meno ei suinkaan hiivu loppupäässä, vaan taso pysyy korkeana loppuun asti. Näyttelijät ovat veikeitä rooleissaan ja Leslie Nielsen tietty loistaa ylitse muiden. Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset ovat saaneet aikaiseksi erinomaisen elokuvan, mikä naurattaa ja riemastuttaa suuresti yhä tänä päivänä monenkin katselukerran jälkeen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Airplane!, 1980, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: Peitelty totuus (Dark Waters - 2019)

PEITELTY TOTUUS

DARK WATERS

Ohjaus: Todd Haynes
Pääosissa: Mark Ruffalo, Anne Hathaway, Tim Robbins, Bill Camp, Victor Garber, Mare Winningham, William Jackson Harper ja Bill Pullman
Genre: draama, jännitys
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

Dark Waters, eli suomalaisittain Peitelty totuus perustuu New York Timesin lehtiartikkeliin "The Lawyer Who Became DuPont's Worst Nightmare" vuodelta 2016, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin lakimiehestä, joka haastoi kemikaaliyhtiö DuPontin oikeuteen. Participant Media kiinnostui tarinasta ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Matthew Michael Carnahan kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Todd Haynes palkattiin ohjaamaan leffa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja Peitelty totuus sai ensi-iltansa monissa maissa jo saman vuoden lopulla ja sen oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo maaliskuussa, mutta maailmalla jylläävän ja leffateattereita sulkeneen koronaviruksen vuoksi elokuva saapuu vasta nyt Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja sen järkyttävästä tositarinasta. Meninkin katsomaan Peiteltyä totuutta positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen.

Lakimies Robert Bilott päätyy tutkimaan Länsi-Virginiassa tapahtuneita outouksia, joihin liittyy 190 kuollutta lehmää, asukkaiden mustuneita hampaita, sekä epämuodostuneina syntyneitä lapsia. Tutkimus johtaa Robertin DuPont-kemikaaliyhtiön jäljille.

Mark Ruffalo nähdään elokuvan pääroolissa Robert Bilottina, lakimiehenä, joka riskeeraa koko uransa ja elämänsä ryhtyessään tutkimaan DuPont-yhtiön salaisuuksia. Katsoja viedään leffan aikana hienosti Robertin mielen sisälle ja hahmon tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksen selvittämisen kanssa - ihan sama, seurasiko tätä kaikkea aikoinaan uutisista, vai kuuleeko koko hommasta nyt ensimmäistä kertaa. Ruffalo tuo hienosti esille tämän pakkomielteen ja on traagista nähdä, kuinka hänen elämänsä alkaa kärsiä tutkimuksesta, mikä ei vuosikausiin vaikuta tuottavan tulosta. Katsojana ei myöskään voi muuta kuin ihailla tosielämän Robertin sinnikkyyttä ja vahvuutta, tämän taistelussa DuPontia vastaan.

Elokuvassa nähdään myös Anne Hathaway Robertin vaimona Sarah Bilottina, Tim Robbins Robertin pomona, Bill Pullman asianajaja Deitzlerinä, Victor Garber DuPontin edustajana, sekä Bill Camp maanviljelijä Wilbur Tennantina, joka ensimmäisenä huomaa asioiden olevan pahasti pielessä. Kaikki näyttelijät tekevät mainiota työtä, vaikka Hathaway jääkin suurimmaksi osaksi alikäytetyksi huolestuneena vaimona. Omasta mielestäni oli kuitenkin erittäin mukavaa nähdä Robbins ja etenkin Pullman valkokankaalla.

Peitelty totuus onnistui yllättämään itseni sillä, kuinka painostavaksi se onnistuukaan menemään. Elokuva on jälleen erinomainen esimerkki siitä, että pelottavimmat jutut eivät suinkaan ole kauhuleffojen hölmöjä demoneita tai muita kummajaisia, vaan näitä tosielämän tapahtumia. Kuinka pelottava voikaan olla rahassa kylpevä suuryhtiö, joka valmistaa mm. ainetta paistinpannuihin. Elokuva lähtee heti käyntiin ahdistavan tunnelmansa kanssa ja vain kasvattaa tätä henkeä, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kieroutuneempia paljastuksia Robert kaivaa esiin. Yhdysvalloissa etenkin tietyillä alueilla leffan katsominen on varmasti vieläkin ahdistavampaa, sillä DuPontin tekojen seuraukset vaikuttivat voimakkaasti moniin ihmisiin.

Elokuvan rytmitys on suurimmaksi osaksi todella sulavaa. Leffalla ei ole mikään kiire ja välillä se oikein korostaa hitaudella sitä, että tapauksen selvittely kestää useita vuosia ilman, että Robert saa lainkaan uutta tietoa. Etenkin loppupäässä elokuva tahallaan hidastelee, jotta se kasvattaa jännitettä entisestään. Outoa vain on, kuinka äkillisesti filmi lopulta päättyy kaiken tämän pitkän rakentelun jälkeen. Peitelty totuus jättää kuitenkin vielä pidemmäksikin aikaa epämiellyttävän tunteen. Mitä kaikkea muuta maailmalla tehdäänkään ja kuinka se vaarantaa koko ihmiskunnan terveyden? Tietty epätoivon tunne on vahvasti läsnä, mutta tapausta eteenpäin vaikka väkisin puskeva Robert onnistuu valamaan toivoa. On upeaa, että maailmasta löytyy Robertin kaltaisia ihmisiä, jotka uskaltavat käydä taistoon, kun muut eivät niin uskalla. Ja on hienoa, että jotkut ovat halunneet kertoa Robertin tarinan, sillä tämä on tosikertomus, mikä todella ansaitsi filmatisoinnin.

Elokuvan on ohjannut Todd Haynes, jonka työstä huomaa suuren pakkomielteen tätä tapausta kohtaan. Haynes täyttää elokuvan ahdistuksella ja tekee tarinasta erittäin vangitsevan. Mario Correan ja Matthew Michael Carnahanin käsikirjoituskin on todella mainio, vaikka he eivät tunnukaan täysin tietävän, kuinka päättää elokuva sulavasti. Teknisesti Peitelty totuus on myös onnistunut. Kuvaus on sujuvaa ja kaikenlaiset visuaalisuudet lisäävät filmin tunnelmaa. Lavasteet ovat oivalliset ja äänipuolikin on hyvin toteutettu. Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisän tunnelmaan, mutta eivät korostu koskaan erityisemmin.

Yhteenveto: Peitelty totuus on erittäin hyvä ja vangitseva elokuva tositarinasta, mikä on karmivampi ja ahdistavampi kuin kauhuleffat. Elokuva käyttää aikansa tarinan kertomiseen ja hidastelee joskus tarkoituksella, oikein korostaakseen sitä, kuinka kauan Robert tapausta selvitti. Joinakin vuosina uutta tietoa ei välttämättä tullut lainkaan. Robertin tavoin myös katsojasta tulee pakkomielteinen tapauksesta. Hahmon vimma tarttuu yleisöön hyvin ja ahdistava ilmapiiri rakentuu katsojan ympärille. Mark Ruffalo on nappivalinta pääosaan, mutta Anne Hathaway jää harmillisen alihyödynnetyksi läpi leffan. Elokuvan lopetusta olisi voinut vielä hioa, sillä tällaisenaan se on aika tönkkö kaiken nostatuksen jälkeen. Muuten Peitelty totuus on kuitenkin todella oivallinen filmi, minkä katselua suosittelen lämpimästi. Pelottavaa on, kuinka DuPontin häikäilemättömät teot ovat vaikuttaneet aika lailla koko maailmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dark Waters, 2019, Participant, Willi Hill, Killer Content