Arvostelu: Riivattu (Insidious - 2010)

RIIVATTU

INSIDIOUS

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Lin Shaye, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor ja Joseph Bishara
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Insidious, eli suomalaisittain Riivattu on James Wanin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 2010. Wan alkoi suunnittelemaan filmiä, kun hänen hittikauhuleffaansa Sawia (2004) kritisoitiin veren liiallisesta käytöstä. Wan halusi todistaa, että hän pystyisi tekemään kauhuleffan ilman samanlaista väkivaltaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2010 ja se kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa, vain kolmessa viikossa, mikä johti todella pitkiin työpäiviin. Alunperin elokuvan nimen oli tarkoitus olla "The Further", mutta Wan päätti lopulta muuttaa sen Riivatuksi. Lopulta filmi sai ensi-iltansa jo neljä kuukautta kuvausten jälkeen, Toronton elokuvajuhlilla 14. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Riivattu oli suuri menestys, mutta kriitikot eivät erityisemmin innostuneet siitä. Itse näin leffan vasta keväällä 2016, kun etsin kauhuelokuvia Netflixistä. En pitänyt filmiä kovin ihmeellisenä, enkä ole katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun sarjan neljäs osa, Insidious: The Last Key ilmestyi Yhdysvalloissa tammikuussa 2018, ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun annoin Wanin Kirottu -kauhusarjalle (The Conjuring - 2013-) uuden mahdollisuuden ja se osoittautui loistopäätökseksi. Kun huomasin elokuvan viettävän kymmenvuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin aloittaa koko Insidious-sarjan alusta juhlan kunniaksi.

Josh ja Renai ovat juuri muuttaneet lastensa kanssa uuteen asuntoon, kun yhtäkkiä heidän poikansa Dalton vajoaa koomaan. Vanhemmat etsivät epätoivoisesti apua, mutta huomaavat pian, että kyse on jostain paljon kauhistuttavammasta asiasta.

Perheen vanhempia, Renaita ja Joshia näyttelevät Rose Byrne ja Patrick Wilson, jotka hoitavat hommansa ansiokkaasti. Byrne on vakuuttava Renaina, joka joutuu kokemaan kotonaan kaikenlaista pelottavaa ja vaikka Josh onkin aluksi kliseinen kauhuleffojen aviomieshahmo, joka ei usko vaimonsa kertomuksia, löytyy Wilsonille lopuksi paljon muutakin annettavaa. Wilson ja Byrne tuovat taidokkaasti esille pelon eri tavoin, Joshin ollessa rauhallisempi ja Renain muuttuessa paikoitellen hysteeriseksi.
     

Koomaan vajoavaa Dalton-poikaa taas esittää Ty Simkins, joka ei kuitenkaan pääse tekemään paljoa. Koomapotilaana Dalton on suurimman osan filmistä makaamassa paikoillaan vuoteessaan, mikä ei anna Simkinsille mahdollisuutta näyttää taitojaan. Vai onko se sittenkään kooma, mikä Daltonia vaivaa... Renailla ja Joshilla on kaksi muutakin lasta, Foster (Andrew Astor), joka saa yhden kohtauksen itselleen, mutta muuten hänet unohdetaan jatkuvasti, sekä Cali-vauva (Brynn ja Madison Bowie), jota vanhempien täytyy suojella pahoilta asioilta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joshin huolehtiva äiti Lorraine (mainio Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva vanha Elise (oivan roolityön tekevä Lin Shaye), sekä hänen avustajansa, tarpeettoman hömelöt Specs (elokuvan käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), joiden tuoma huumorintynkä ei istu leffaan lainkaan.

Riivattu oli onneksi paljon parempi leffa kuin muistin. Kyseessä on hyvin tehokas kauhuelokuva, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Tästä isoin kiitos kuuluu ohjaaja James Wanille, joka on selkeästi lahjakkaampi kauhutekijä kuin monet muut 2000-luvulla. Nykypäivänä suurin osa kauhuohjaajista luottaa pelkästään äkkisäikäytysten voimaan. Kyllähän ne pelästyttävät ja saavat useimmat katsojat pomppaamaan tuolistaan, mutta se on vain kaikista laiskin tapa luoda kauhua. Nämä kauhutekijät ovat unohtaneet, kuinka luodaan karmivaa tunnelmaa, joka saa katsojan ahdistumaan ja pohtimaan illalla, pitäisikö valot jättää päälle yön ajaksi. Wan ei kuulu niihin tekijöihin. Wanilla on kyky luoda erinomaisen jännittävä tunnelma läpi leffan, joka saa katsojan sydämen lyömään nopeammin ja vilkuilemaan, seisooko oviaukossa tai pimeässä eteiskäytävässä kukaan... tai mikään. Wan on osannut rakentaa loistavia jännityskohtauksia, kuten eräs yö, jolloin hahmot huomaavat, että heidän ulko-ovensa on auki ja he tutkivat, onko joku tullut sisään tai eräs päivä, jolloin Renai puuhailee kotonaan, kun jostain alkaa kuulua musiikkia ja karmivia asioita alkaa tapahtua. Etenkin nämä kohtaukset olivat mielestäni erittäin jännittäviä ja hienosti toteutettuja.

Wanin taiturimaisen tunnelman rakentamisen ansiosta leffan äkkisäikäytyksetkin ovat onnistuneita. Useissa kauhuleffoissa äkkisäikäytykset ovat hyvin ennalta-arvattavia; hahmo jää yksin pimeään, äänet katoavat ja jostain ilmestyy jotain kovan äänen saattelemana. Wan toteuttaa nämä eri tavalla, jolloin säikäytykset saattavat tulla koska tahansa, eikä hän sorru käyttämään yliampuvaa äänitehostetta, jotta katsoja varmasti säikähtäisi. Wan hyödyntääkin ääniä, jotka oikeasti kuuluisivat näissä tilanteissa. Esimerkiksi kun joku mystinen poika yhtäkkiä juoksee Renain takana kuvan poikki, Wan tietää, että katsojan säpsähtämiseen riittää pelkkä kenkien ääni ja inhottavasti toteutettu kikatus. Vaikka Wan välttääkin näin nykykauhun suurimman kliseen, on hän silti hyödyntänyt muita kliseitä leffassaan. Hän osaa kuitenkin tuoda niihin jotain yllättävää, jolloin ne eivät tunnu yhtä tutuilta kuin yleensä. Jo elokuvan alussa yksi hahmoista päättää mennä ullakolle ja ehdin jo tuumia, että nytkö jo Wan käyttää yhtä kaikkien aikojen kliseisintä kauhulokaatiota, mutta olin yllättynyt, ettei ullakolla tapahdukaan mitään pelottavaa. Renailla ja Joshilla on varmaan mukavin kauhu-ullakko, minkä olen koskaan nähnyt. Wan johtaa muutenkin katsojia harhaan alkupäässä, luomalla aluksi pelottavaa tunnelmaa yökohtaukseen, mutta mitään ei tapahdukaan. Ohjaaja leikittelee taidokkaasti katsojien tunnetilalla ja samalla tuo esiin kenties kaikista tärkeimmän: elokuvan hahmot.

Riivattu onnistuu saamaan katsojat oikeasti välittämään Joshista ja Renaista, jolloin talossa tapahtuvat kauheudet tuntuvat ikävämmiltä. Tosin kuten jo sanoin, Specs ja Tucker tuovat mukaan turhaa komediaa ja perheen kolmas lapsi Foster on täysin turha hahmo, mutta on tärkeintä, että päähenkilöt ovat onnistuneesti toteutetut. Kolmen kehnosti kirjoitetun hahmon kautta pääsemme kuitenkin elokuvan muihin heikkouksiin. Hieman yli tunnin ajan Riivattu on todella hyvää kauhutunnelmointia, mutta sitten leffa lässähtää pienesti. Vaikka kyseessä onkin elokuva, missä on paranormaaleja tapahtumia, pahoja henkiä, demoneita ja kummituksia, myös tällaisissakin leffoissa on raja, minkä jälkeen homma alkaa ampua yli ja mielestäni filmin loppuhuipennus harmillisesti tekee niin. Vaikka huipennuksesta löytyy hyviäkin puolia, on se turhan massiivinen ja se muuttaa kauhua hieman liikaa fantasian puolelle. Tämän lisäksi elokuvan lopetuskohtaus tuntuu oudon hätäisesti toteutetulta. Aivan kuin joku studiopomo olisi nähnyt leffan ja todennut, että "tämähän on todella tehokas ja hyvä, monet käyvät katsomassa tämän ja tuotoilla voimme tehdä jatko-osan", jolloin loppu on pitänyt kirjoittaa uusiksi, jotta tarina jää auki.

Elokuvan lopetus on kuitenkin pieni ongelma verrattuna leffan päädemoniin. Huipennuksen tavoin sekin tarjoaa pari kelpo säikäytystä, mutta demonin maskeeraus on käsittämättömän laimeasti tehty. Lopputulos näyttää Darth Maulilta Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999). Käsittämättömämmän maskeerausvalinnasta tekee se, että leffasta löytyy yksi äärimmäisen karmivalta näyttävä vanha nainen mustassa mekossa, joka tuijottaa piinaavasti hunnun takaa. Kun mukana on näin pelottava ilmestys, miksi ihmeessä tekijät ajattelivat, että Darth Maul olisi parempi vaihtoehto viholliseksi? Demoni lähinnä nostaa hymyn huulille! Muuten olen kuitenkin erittäin vaikuttunut Riivatun toteutuksesta. Ihailen sitä, että suurimmaksi osaksi tekijät ovat päättäneet toteuttaa asiat oikeasti, eikä digiefektejä ole melkein näkyvissäkään. Elokuvan lavasteet ovat upeasti toteutetut ja paikat ovat taidokkaasti valaistut; yökohtauksista jopa näkeekin jotain, mikä on välillä harvinaista herkkua kauhuleffoissa. Leffan kuvaus on aika lailla mestarillista, mitä vahvistaa rauhallinen leikkaus. Useiden leikkausten sijaan monet kohtaukset antavat saman kuvan kulkea pitkään hahmojen kanssa, jolloin katsojasta tuntuu enemmän siltä, että olisi tapahtumissa mukana. Pitkät kuvat ovat myös mahdollistaneet sen, että leffa kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa. Äänimaailmaa ehdinkin jo kehua ja vaikka päädemonia esittävä Joseph Bishara näyttää hölmöltä Darth Maul -maskeerauksissaan, on hän onnistunut säveltämään paikoitellen jopa piinaavaa musiikkia. Elokuvassa myös hyödynnetään hienosti Tiny Timin versiota Nick Lucasin kappaleesta Tiptoe Through the Tulips.

Yhteenveto: Riivattu on tunnin ajan erittäin hyvä kauhuteos, mutta valitettavasti liian suuressa loppuhuipennuksessaan sen tunnelma rakoilee. Finaali on turhan yliampuva ja hieman hölmö, mitä korostaa pahimman demonin typerä maskeeraus, mutta kyllä lopetus sisältää oivallisiakin hetkiä. Parhaat kauhun hetket nähdään kuitenkin jo ensimmäisen tunnin sisällä ja ohjaaja James Wan on onnistunut rakentamaan erittäin jännittävän tunteen. Wan käyttää äkkisäikäytyksiä mestarillisesti, muttei kuitenkaan luota niihin, vaan osaa luoda myös kunnon karmivaa henkeä. Elokuvan erinomainen kuvaus ja leikkaus vahvistavat tunnelmaa, ja katsojasta tuntuu välillä siltä kuin olisi kauhutalossa hahmojen kanssa. Turhaa kolmatta lasta ja paria hömelöä sivuhahmoa lukuunottamatta leffan henkilöt ovat oivallisia - etenkin pääpari Renai ja Josh, joita Rose Byrne ja Patrick Wilson taidokkaasti näyttelevät. Hahmoista oppii todella välittämään, minkä takia heidän poikansa kohtalosta välittää enemmän. Jos loppuhuipennuksen meininkiä olisi hieman pienennetty, olisi filmi tehokkuudessaan parempi. Nyt jo Riivattu on kuitenkin oiva kauhuelokuva, mitä suosittelen lämpimästi genren faneille. Jos etsitte pelottavaa elokuvaa kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan, sopii Riivattu siihen täydellisesti. Filmin loppuhuipennus tuntuu tosiaan viime hetkellä lisätyltä, jotta elokuvalle olisi mahdollista tehdä jatkoa. Mahdollinen studiopomo oli kuitenkin oikeassa, sillä elokuva oli tarpeeksi iso hitti, joten muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013).

Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä todella lyhyt pelottelu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious, 2010, Alliance Films, IM Global, Haunted Movies

Arvostelu: Easy A (2010)

EASY A

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.

Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista (2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.

Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.

Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.

Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.

Yhteenveto: Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: The Rental (2020)

THE RENTAL

Ohjaus: Dave Franco
Pääosissa: Dan Stevens, Alison Brie, Sheila Vand, Jeremy Allen White, Toby Huss ja Anthony Molinari
Genre: trilleri, kauhu, draama
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

The Rental on näyttelijä Dave Francon esikoisohjauselokuva. Franco itse keksi elokuvan tarinan ja työsti sen käsikirjoituksen yhdessä Joe Swambergin kanssa. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2019 ja Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internet-levitykseen. Suomessa The Rental saa nyt teatteriensi-iltansa. Odotukseni eivät olleet korkeat elokuvaa kohtaan, mutta minua kiinnosti kuitenkin tietää, mitä Franco saisi aikaan kameran takana. Francon mukanaoloa lukuunottamatta en tiennytkään muuta kuin että kyseessä olisi jonkin sortin jännäri ja sen pohjalta menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kaksi pariskuntaa vuokraavat mökin viettääkseen yhdessä hauskaa viikonloppua. Siellä syntyy kuitenkin pian ongelmia, niin parisuhteiden sisällä kuin epäilyttävän ja karmivan vuokraisännän takia.

Mökille viikonloppua viettämään lähtevät pariskunnat ovat Charlie ja Michelle (Dan Stevens ja Francon vaimo Alison Brie) ja Mina ja Charlien pikkuveli Josh (Sheila Vand ja Jeremy Allen White). Näyttelijät ovat kyllä oivallisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa eivät onnistu sen kummemmin säväyttämään. Etenkin Michelle jää todella vaisuksi tapaukseksi, josta ei lopulta selviä mitään ja Brie joutuu vain tekemään parhaansa sen kanssa, mitä hänen miehensä kirjoittama käsikirjoitus tarjoaa. Parilla hahmolla on omat likaiset salaisuutensa, mitkä paljastuvat viikonlopun aikana, mutta nekään eivät tarjoa niin herkullista konfliktia kuin voisi toivoa.

Valitettavasti The Rental ei onnistunut tekemään kovinkaan kaksista vaikutusta, eikä Dave Franco säväytä millään lailla ohjaajana tai käsikirjoittajana. Itse asiassa hän vain osoittaa, että kuuluu juurikin kameran eteen eikä sen taakse. Franco tuntuu jopa yliyrittävän filminsä kanssa, mikä käy pian todella raskaaksi. Hän selvästi rakastaa vanhoja kunnon slasher-kauhuja sekä vähitellen piinaavaksi muuttuvia trillereitä ja yrittää tässä tehdä oman näkemyksensä niiden yhdistelmästä. Franco pyrkii jatkuvasti kääntämään katsojan odotuksia ja genren kliseitä päälaelleen ja menee jopa siihen pisteeseen asti, että ne muuttuvat elokuvan isoksi kompastuskiveksi. Elokuva keskittyy aivan liikaa siihen, ettei se kulkisi tuttuja polkuja, jolloin sen äkilliset käännähdykset ja paljastukset vain heikentävät filmiä.

Tämän lisäksi iso ongelma The Rentalissa on sen valtava epätasaisuus. Välillä jopa tuntuu, ettei Franco itsekään tiedä, millaista elokuvaa haluaisi tehdä. Joskus elokuva yrittää olla psykologinen trilleri, toisinaan taas parisuhdedraamaa. Lopuksi leffa vääntää nupit kaakkoon yrittäessään muuttua slasheriksi. Hieman alle puolentoista tunnin elokuvaksi The Rental on hämmentävän pitkäveteinen, kun suuri osa ajasta käytetään puiseen ja puuduttavaan parisuhdedraamaan. Jännite katoaa vähän väliä ja pian katsoja huomaa, ettei jaksa välittää, miten hahmoille käy. Ja siinäkin päästään elokuvan kovaan yritykseen johtaa katsojaa harhaan. Elokuva esittää olevansa tietynlainen ja heti kun se pelkää, että katsoja hoksaa mistä on kyse, se yrittää pudottaa kärryiltä tekemällä käännöksen vasempaan. Yhdessä kohtauksessa eräs hahmoista jopa ärsyttävästi tokaisee, että katsojan tavoin hänkin odotti tietyn asian menevän tietyllä tavalla. Ihan lopussa elokuva pyrkii mullistamaan koko teoksen merkityksen, mutta samalla se vain saa katsojan miettimään, mikä tämän leffan pointti lopulta edes oli? Jotain leffa yrittää sanoa ennakkoluuloista, mutta siinäkin se jää puolitiehen.

Käsikirjoitukseen ongelmia muodostavat myös pöhköt tavat pohjustaa asioita, sekä tönkkö dialogi, mikä vain pahentaa sitä, kuinka pökkelöä elokuvan masennusdraamailu on. Onneksi filmin tekninen puoli on kuitenkin pääasiassa laadukasta. Etenkin yöllinen ja sumuinen poreallaskohtaus on upean näköinen. Valaistusta käytetään onnistuneesti hyödyksi yökohtauksissa. Äänimaailmakin on ihan toimiva, eivätkä kauhukohtaukset syyllisty typerän yliampuviin ääniefekteihin säikäytyksien tehostamisessa. Danny Bensin ja Saunder Jurriaansin musiikit ovat kuitenkin aika mitäänsanomattomat ja tuovat oman lisäyksensä vain parissa toiminnallisemmassa kohtauksessa.

Yhteenveto: The Rental on harmillisen laimea jännärintapainen, joka ei oikein itsekään tiedä, mitä se yrittää olla. Mukaan on yritetty yhdistää psykologista trilleriä, parisuhdedraamaa ja slasheria, mutta elokuva ei onnistu missään osa-alueessa. Parisuhdedraama on kuivaa, masentavaa, pitkäveteistä ja se katkoo vähäiset jännityksen yritykset. Slasherkauhuilu taas tuodaan mukaan niin myöhään, että se tuntuu jopa viime hetken ratkaisulta ja lisäkuvausten aikaansaannokselta. Tunnelman ja tyylin epätasaisuuden lisäksi myös kerronta on todella kömpelöä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Dave Franco yrittää leikitellä kliseillä ja lajityypeille yleensä kuuluvilla jutuilla, mutta kokee pakottavaa tarvetta kääntää jatkuvasti kaiken päälaelleen. Franco on aivan liian keskittynyt siihen, että elokuva kääntyy joka risteyksessä juuri toiseen suuntaan kuin katsoja olettaa, mikä muodostuu lopulta vain haitalliseksi leffalle. Lisäksi filmin sanomat jäävät täysin puolitiehen. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä sillä, mitä pökkelö käsikirjoitus ja kehno dialogi tarjoavat. Myös tekninen toteutus on taidokasta, mutta kun ohjaus ja käsikirjoitus epäonnistuvat näin pahasti, ne vesittävät myös leffan hyvät puolet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Rental, 2020, Black Bear Pictures

Arvostelu: Mafiaveljet (Goodfellas - 1990)

MAFIAVELJET

GOODFELLAS

Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Ray Liotta, Robert De Niro, Joe Pesci, Lorraine Bracco, Paul Sorvino, Frank Sivero, Frank Vincent, Frank DiLeo, Tony Darrow, Michael Imperioli, Catherine Scorsese, Gina Mastrogiacomo ja Samuel L. Jackson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 16

Goodfellas, eli suomalaisittain Mafiaveljet perustuu Nicholas Pileggin kirjaan Wiseguy vuodelta 1985, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Henry Hillin elämästä gangsterina. Ohjaaja Martin Scorsese oli aina ollut kiehtoutunut mafiamaailmasta ja hän innostuikin Pileggin kirjasta. Scorsese soitti välittömästi Pileggille, jonka mukaan Scorsese oli sanonut "olen odottanut tätä kirjaa koko elämäni", mihin Pileggi oli vastannut "olen odottanut tätä puhelua koko elämäni". Scorsese alkoi suunnitella elokuvaa, mutta teki samalla Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988). Scorsese ja Pileggi kirjoittivat yhdessä leffan käsikirjoitusta ja päättivät muuttaa nimen "Wiseguysta" Goodfellasiksi, sillä Brian De Palma oli juuri tehnyt rikoselokuvan nimeltä Wise Guys (1986). Kuvausharjoituksissa Scorsese antoi näyttelijöille paljon vapauksia ja kirjoitti tekstiä uudestaan näyttelijöiden esiintymisen pohjalta. Kuvaukset alkoivat keväällä 1989 ja lopulta Mafiaveljet sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa sai lukuisia palkintoehdokkuuksia, kuten kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, seitsemän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, leikkauksen ja puvustuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan. Nykyään Mafiaveljiä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana ja esimerkiksi IMDb-sivulla leffa on päässyt parhaiden elokuvien listalla sijalle 19. Itse en valitettavasti ollut aiemmin katsonut tätä elokuvaa, vaikka olen omistanutkin sen jo jonkin aikaa. Nyt kun elokuva viettää 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin korjata tämän vääryyden ja sivistää itseäni Mafiaveljillä.

Henry Hill on halunnut olla gangsteri niin kauan kuin hän vain muistaa. Lapsesta asti Henry on pyrkinyt mafian piireihin ja vuosien varrella hänestä alkaa muodostua isokin kiho.

Pääroolissa Henry Hillinä nähdään Ray Liotta (nuorena Henrynä Christopher Serrone). On mielenkiintoista seurata Henryn matkaa mafiapiireissä ja nousua kohti huippua. Vaikka katsoja tietää, että hahmo tekee rikollisia hommia, on häntä vaikea olla kannustamatta onnistumaan. Henryn kertojaäänen avulla pääsemme entistä paremmin hahmon pään sisälle ja näemme tapahtumat hänen silmiensä kautta. Liotta on erittäin pätevä roolissaan ja hänkin kehittyy matkan varrella. Liottan täytyy uppoutua gangsterin osaan yhä vain enemmän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja suoriutuu roolistaan uskottavasti läpi filmin.

Liotta jää kuitenkin näyttelijänä Henryn mafiaveljiä, Jimmy Conwayta ja Tommy DeVitoa näyttelevien Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin. Kaksikko kahmi ehdokkuuksia ja itse palkintoja rooleistaan ja täysin ansaitusti. Varsinkin Pesci on täydellinen Tommyna, herkutellen roolillaan läpi leffan ja kiroillen lähes joka repliikissään. Hänen hahmonsa Tommy on pidettävä, mutta samalla hieman karmiva, sillä hänellä on lyhyt pinna ja herkkä liipaisinsormi. De Niro taas huokuu karismaa ja hän on nappivalinta hienosti pukeutuvan ja käyttäytyvän Jimmyn rooliin, joka voi kuitenkin silmänräpäyksessä muuttua vaaralliseksi.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lorraine Bracco Henryn tyttöystävänä Karenina, Paul Sorvino gangstereiden toimia seuraavana ja tuomitsevana Pauliena, sekä Martin Scorsesen äiti Catherine Scorsese Tommyn äitinä. Martinin isä, Charles Scorsese tekee pienen roolityön leffassa, kuten tekee myös Samuel L. Jackson, joka ei vielä tätä tehdessään ollut iso stara. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä siinä, mitä he tekevät. Jokainen hyppää omaan osaansa täydellä antaumuksella - vaikka rooli kestäisi vain yhden kohtauksen verran.

Lukiessaan Nicholas Pileggin Wiseguy-kirjaa, Martin Scorsese äimisteli, ettei mikään muu opus ollut vienyt häntä yhtä taidokkaasti mafiaelämään mukaan ja hän halusi tarjota katsojalle samanlaisen kokemuksen elokuvallaan. Ja siinä hän totta vie onnistui. Mafiaveljet on erinomainen filmi, mikä kuljettaa katsojansa täydellisesti mafiakulttuuriin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. On todella kiehtovaa nähdä gangstereiden elämää ja heidän tapojaan. Katsoja ymmärtää helposti, miksi joku haluaisi ryhtyä sellaiseen elämään, vaikka samalla (ainakin toivottavasti) tietää myös, että se on väärin ja vaarallista - ei vain muille, vaan myös itselle. Jos pääset mafiaan mukaan ja he hyväksyvät sinut, olet osa heitä ja he osa sinua. Jos teet kuten käsketään, et väitä vastaan ylemmälle taholle, maksat velkasi ja käyttäydyt hyvin, tämä jengi on kuin toinen perheesi. He ovat valmiita suojelemaan sinua vaikka omalla hengellään ja kostavat sinun kuolemasi. Jos taas vaikkapa jätät rahoja maksamatta, etkä toimi ohjeiden mukaan ja vielä jos teet näin toistamiseen, voit päätyä takakonttiin ja hakattavaksi - tai pahempaa, suoraan hautaan luoti kallossa.

Sen lisäksi, että Mafiaveljet esittää gangsterikulttuurin kiehtovasti ja Henryn matkan siellä vangitsevasti, on elokuva muutenkin koukuttava. Martin Scorsesen huikea ohjaus, sekä hänen ja Nicholas Pileggin fantastinen käsikirjoitus pitävät katsojasta kiinni leffan alusta loppuun. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä, sillä elokuva on kaiken aikaa liikkeessä. Se tarjoaa koko ajan mielenkiintoista seurattavaa, eikä koskaan pysähdy - aivan kuin näiden gangstereiden elämä. Filmi kehittyy läpi leffan Henryn tavoin ja on hyvin vaikea sanoa, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Scorsesen ja Pileggin kirjoittama dialogi ja se, miten näyttelijät sen lausuvat, on ehdottomasti yksi elokuvan parhaista puolista. Replikointi on läpi elokuvan mestarillista ja jo ihan vain hahmojen keskustelut pitävät kiinnostuksen täysillä yllä, etenkin kun tuntuu siltä kuin olisi paikan päällä keskusteluissa mukana. Dialogi on luontevaa - täydellisyyteen hiottua, mutta silti spontaania. Hahmojen väliset keskustelut ovat usein myös todella hauskoja. Elokuva herätti ilmestymisestään lähtien kohua voimakkaalla kielenkäytöllään, mutta omasta mielestäni yli 500 kertaa kuultava "fuck" toimii vain pisteenä i:n tai kirsikkana kakun päällä. Leffa ei myöskään pelkää esittää brutaalia väkivaltaa, kun sille päälle sattuu - aivan kuten todellinen gangsteri.

Mafiaveljet on myös teknisesti todella taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja leikkauksessa rytmi on hiottu mahdollisimman iskeväksi. On aivan nerokas idea pysäyttää kuva joka kerta, kun Henry oppii jotain uutta. Aluksi ruudun pysäyttäminen voi tuntua erikoiselta, mutta sekin muuttuu luontevaksi filmin aikana. Leikkaustyyli vaihtelee pitkin leffaa, osoittaen mafiaelämän hektisyyden ja jatkuvan muutoksen. Samalla se pitää kerrontatyylin jatkuvasti tuoreen tuntuisena. Lavasteisiin on panostettu ja puvustajat ovat pistäneet gangsterit hienoihin pukuihin. Maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten ovat myös ääniefektit. Läpi elokuvan on tehty erittäin mainioita kappalevalintoja, mitkä säestävät tapahtumia erinomaisesti.

Yhteenveto: Mafiaveljet on upea gangsterifilmi, mikä viskaa katsojan mafian kiehtovaan maailmaan ja pitää rautaisessa otteessaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tarina koukuttaa heti ensimmäisestä kohtauksesta ja ikonisiksi muodostuneista ensirepliikeistä lähtien. Gangsterien tavoin itse filmikin on usein armoton, mutta samalla myös todella viihdyttävä. Se sisältää paljon hauskoja hetkiä, mutta se osaa myös äityä brutaaliksi. Ray Liotta on todella hyvä pääroolissa Henry Hillinä, jonka elämää on mielenkiintoista seurata. Silti hän jää pahasti mielettömän fantastisten Robert De Niron ja Joe Pescin jalkoihin, jotka loistavat molemmat kirkkaina. Jokainen Pescin lausuma kirosana parantaa filmiä entisestään. Muutenkin elokuvan dialogi on läpikotaisin erinomaista ja on yksi osasyy koukuttavuuteen - hahmojen keskusteluja on vain niin vangitsevaa seurata. Martin Scorsesen ohjaus on huikeaa ja hän hyödyntää erilaisia tehokeinoja, kuten pysäytyskuvia nerokkaasti. Tekninen toteutus on muutenkin taiturimaista. Kaiken kaikkiaan Mafiaveljet on aivan mahtava elokuva, mitä suosittelen lämpimästi kaikille - jopa niille, joita rikosleffat eivät yleensä kiinnosta. Mafiaveljet on niin hieno teos, että sen kautta voi monille katsojille avautua täysin uusi maailma elokuvien parissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Goodfellas, 1990, Warner Bros.

Arvostelu: The Town (2010)

THE TOWN

Ohjaus: Ben Affleck
Pääosissa: Ben Affleck, Rebecca Hall, Jeremy Renner, Jon Hamm, Blake Lively, Chris Cooper, Pete Postlethwaite ja Titus Welliver
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia - Extended Cut: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16

The Town pohjautuu Chuck Hoganin kirjaan Prince of Thieves vuodelta 2004. Vuonna 2006 ohjaaja Adrian Lyne esitteli kirjan tuottaja Graham Kingille, joka taas vei sen Warner Bros. -yhtiön luettavaksi. Yhtiö kiinnostui tekemään filmatisoinnin kirjan pohjalta ja Lyne valittiin sen ohjaajaksi. Leffan käsikirjoittaminen osoittautui kuitenkin haasteeksi ja Lyne jätti projektin. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Ben Affleck, joka oli vakuuttanut Warner Brosin Gone Baby Gone -elokuvallaan (2007). Affleck halusi itse olla mukana käsikirjoituksen työstössä ja kirjoitusprosessi alkoikin lähes alusta. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2009 ja lopulta The Town sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä keräsi paljon kehuja kriitikoiltakin. Itse näin The Townin pari vuotta myöhemmin isäni kanssa ja pidin leffasta. Vaikka olen ostanutkin elokuvan itselleni Blu-raylla, en ole katsonut sitä kertaakaan uudestaan. Kuitenkin nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Bostonissa pankkirosvot ottavat panttivangikseen varajohtaja Clairen paetessaan rikospaikalta. Myöhemmin yksi rosvoista nimeltään Doug tapaa Clairen uudestaan ja vastoin kaikkea järkeä Doug rakastuu häneen. Dougin täytyy päättää, pysyykö hän rikollisena, vai aloittaako uuden elämän Clairen kanssa - kertomatta kuitenkaan olleensa pankkiryöstön ja sieppauksen takana.

Ben Affleck oli 2000-luvun aikana alkanut menettämään staravoimaansa haukuttujen elokuvien, kuten Daredevilin (2003) ja Giglin (2003) vuoksi. Affleck oli vuonna 1998 voittanut Oscarin käsikirjoituksestaan leffalle Will Hunting (Good Will Hunting - 1997) ja jatkoi lahjojensa osoittamista kameran takana ohjaamalla Gone Baby Gonen (2007), mutta näyttelijänä hän ei silti ollut enää arvostettu. Ei siis ihme, että hän halusi The Townissa ohjaamisen lisäksi myös näytellä pääosaa. Affleck esittää pankkirosvo Dougia, joka tekee rikollisia puuhia, mutta jolla on silti tarpeeksi hyvä sydän. Affleck tekee tässä yhden uransa parhaista roolisuorituksista ja tuo hienosti esille Dougin kokeman konfliktin läpi elokuvan. Filmin kulkiessa eteenpäin katsoja saa tietää enemmän Dougin hahmosta ja voi ymmärtää paremmin, miksi hän kulkee rikollisia polkuja.

Elokuvassa nähdään myös Rebecca Hall kidnappauksen uhrina ja Dougin ihastuksena Clairena, Jeremy Renner Dougin lähimpänä ystävänä ja rikoskumppanina Jeminä, Blake Lively tämän narkomaanisiskona, Jon Hamm pankkirosvoja jahtaavana FBI-agentti Frawleyna, sekä Pete Postlethwaite toiseksi viimeisessä roolissaan ennen kuolemaansa tammikuussa 2011, kukkakauppiaana, joka antaa rosvoille uusia keikkoja. Hall on mainio Clairen roolissa ja tekee hyvää työtä näyttäessään Clairen kokemaa traumatisoitumista. Hamm sopii erinomaisesti päättäväisen FBI-agentin rooliin. Lively on myös oiva omassa osassaan, mutta jää hyvin pienelle ruutuajalle. Renner sai roolityöstään mm. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän on erittäin hyvä osassaan, kummastuttavat ehdokkuudet hieman, sillä ei hän mielestäni niin mahtava ole.

Itse elokuva kyllä on mahtava! The Town alkaa heti vangitsevalla pankkiryöstöllä, mikä nostaa välittömästi jännitteen korkealle ja pistää samalla katsojan moraalin koetukselle. Vaikka elokuvan mittaan katsoja saa selville, miksi Doug on päätynyt näihin hommiin, hänen puolellaan on alusta alkaen - vaikka tietääkin hänen toimivan lainvastaisesti. Katsojana toivoo, että rosvot pääsisivät karkuun ja juhlimaan saaliillaan. Vaikka tyylikkään alkunsa jälkeen elokuva kulkee aika hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin yhä todella mielenkiintoinen. Etenkin Dougin pohdinta siitä, mitä tehdä Clairen kanssa, kiinnostaa. Clairelta kun pitäisi pitää salassa, että Doug alunperin sieppasi tämän ja Jemiltä taas pitäisi pitää salassa, että Doug alkaa tapailla Clairea. Samalla paetaan virkavaltaa, joka hiillostaa yhä vain enemmän elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Leffassa onnistutaan rakentamaan jännitettä hienosti hiljaa mutta varmalla otteella. Jokaisesta ryöstöstä on tehty voimakas ja koukuttava osio. Kun leffa on muuten hiljainen, ravistelevat vauhdikkaat ja vaaralliset tulitaistelut kadulla ja takaa-ajot isommin katsojaansa. Genren fanit huomaavat varmasti selvät lainaukset Heat - ajojahdista (Heat - 1995), mitä usein pidetään pankkiryöstöelokuvien huipputeoksena. Esimerkiksi juuri nämä ammuskelut keskellä autotietä muistuttavat Heatista, kuten myös Dougin ja Jemin käyttämät maskit yhdessä kohtauksessa. Rosvojen maskit ovat todella vakuuttavat ja uhkaavat luomukset karmivista pääkallonaamareista aidosti pelottaviin nunnamaskeihin. Jännitystä kasvatetaan yhä vain enemmän loppua kohti, tilanne kiristyy entisestään, eikä katsojakaan enää usko, että pakotietä löytyisi. Elokuvan loppuhuipennus pitää katsojaa rautaisessa otteessaan. Tapahtumia tuijottaa hievahtamatta. Kun hahmojen täytyy olla hiljaa, katsojakin yrittää pidättää hengitystään.

Vaikka Affleck onkin tässä tavallista parempi kameran edessä, on hän sitäkin parempi kameran takana. Affleck näyttää uudestaan lahjansa ohjaajana, rakentaen jännitystä taidokkaasti. Hän ei halua tehdä nopeatempoista ja massayleisöä viihdyttävää toimintarymistelyä, vaan hillitsee hyvin ja päästää toiminnan valloilleen vain, kun tarina sitä välttämättä vaatii. Elokuva on myös teknisesti pätevä teos. Kuvaus on sujuvaa ja heiluvaa käsivarakameraa hyödynnetään hyvin tietyissä hetkissä näyttämään tilanteen ja hahmojen sekavuutta. Leikkaus on oivallista ja hitaasta temmosta huolimatta etenkin ensimmäinen tunti on nopeasti ohi. Ääniefektit ovat erinomaiset ja lopun tykityksessä aseet laulavat oikein kunnolla. Harry Gregson-Williamsin ja David Buckleyn säveltämät musiikit säestävät onnistuneesti tapahtumia ja tuovat mukaan tietynlaista herkkyyttä.

Elokuvasta on olemassa noin puoli tuntia pidempi versio, mitä Affleck itse suosii. Teatterikierrokselle Warner Bros. oli pakottanut elokuvan leikattavaksi vain hieman yli kahden tunnin mittaan, mutta myyntijulkaisuilta voi löytää kaksi ja puolituntisen pidennetyn version. Versio sisältää niin pidennettyjä kuin kokonaan uusia kohtauksia. Blake Lively saa enemmän ruutuaikaa, väkivaltaa näytetään roisimmin, mukana on enemmän keskusteluja ja lopetus on hieman erilainen.

Yhteenveto: The Town on mahtava pankkiryöstöelokuva, mikä hitaasta rytmistään huolimatta pitää jännityksen kaiken aikaa yllä. Elokuva nappaa heti mukaansa iskevän pankkiryöstökohtauksen kautta ja saa katsojat välittömästi rosvojen puolelle. Niin katsojalle kuin päähahmo Dougille syntyvät moraaliset dilemmat ovat mielenkiintoisia. Erilaisten paljastumisten riski on vahvasti läsnä ja tunnelma tiivistyy kaiken aikaa. Kun elokuva perustuu pitkälti hitaaseen tunnelman rakentamiseen, ovat vauhdikkaat pankkiryöstökohtaukset entistäkin spektaakkelimaisia. Loppuhuipennuksessa jännitys nostetaan huippuunsa. Kaikin puolin The Town on hieno filmi, missä Ben Affleck pääsee loistamaan niin kameran edessä kuin sen takana. Jos Heat - ajojahti ja muut pankkiryöstöleffat ovat lähellä sydäntä, suosittelen erittäin lämpimästi The Townin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Town, 2010, Warner Bros., Legendary Entertainment, GK Films, Thunder Road Pictures

Arvostelu: After We Collided (2020)

AFTER WE COLLIDED

Ohjaus: Roger Kumble
Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Dylan Sprouse, Candice King, Louise Lombard, Charlie Weber, Shane Paul McGhie, Rob Estes, Karimah Westbrook, Dylan Arnold ja Selma Blair
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli todella suosittu, joten sille alettiin heti tekemään jatkoa Toddin kirjan After We Collided (2014) pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2019 ja nyt After We Collided -elokuva on saapunut Suomen teattereihin. Itse lähes inhosin ensimmäistä After-leffaa, joten en todellakaan odottanut paljoa jatko-osalta. Odotukseni vain laskivat, kun kävi ilmi, ettei elokuvaa esitettäisi lehdistölle Suomessa lainkaan, mikä viestii siitä, että studio ja levittäjäkin tiesivät, että leffa haukuttaisiin lyttyyn. Meninkin katsomaan After We Collidedin heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen aamunäytökseen ja koin oloni todella kummalliseksi, istuessani kiusallisena keskellä teinityttöjä ja keski-ikäisiä naisia, jotka olivat varmasti odottaneet filmiä kuin kuuta nousevaa.

Tessa pääsee työharjoitteluun kirjakustantamoon, mutta Hardin ei suostu jättämään häntä rauhaan. Lankeaako Tessa takaisin Hardinin pauloihin, vai onko töissä tavattu nuori Trevor parempi vaihtoehto?

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin palaavat rooleihinsa toksisina rakastavaisina, Tessana ja Hardinina. Parin suhde näyttää ikävyytensä pitkin leffaa ja jälleen katsojana haluaisi vain nähdä Tessan pakenevan mahdollisimman kauas kamalalta Hardinilta. Mutta kuten aina tällaisissa filmeissä, Hardinin oikut ja ärsyttävyydet esitetään romanttisina eleinä. Langford parantaa otettaan viime elokuvasta, mutta Fiennes Tiffin on ihan yhtä puinen pökkelö. Ainoa hetki, jolloin hän osoittaa todentuntuisia tunteita, on kun Hardin ja Tessa alkavat suudella intohimoisesti. Tosin jos rehellisiä ollaan, ei se vaadi paljoa näyttelemistä, kun vastanäyttelijänä on Langfordin kaltainen kaunotar.

Elokuvassa nähdään myös Charlie Weber kustantamon omistavana herra Vancena, Candice King tämän assistenttina Kimberlyna, Dylan Sprouse siellä työskentelevänä ja Tessasta kiinnostuvana Trevorina, Louise Lombard Hardinin äitinä, sekä edellisestä osasta vanhat tutut Rob Estes Hardinin isänä, Shane Paul McGhie Hardinin velipuolena ja Selma Blair pikaisessa roolissa Tessan äitinä. Sivunäyttelijät tekevät parhaansa, mutta heistäkin näkee välillä, että he tietävät, millaiseen tekeleeseen ovat suostuneet mukaan. Sprousen Trevor-hahmo on paikoitellen hilpeä lisäys, mutta hänkin käy ärsyttäväksi, mitä enemmän hän kiinnostuu Tessasta.

After We Collided lähtee käyntiin nopealla kertauksella edellisen elokuvan tapahtumista, mikä tuli tarpeeseen ainakin omalla kohdallani, sillä täytyy myöntää, että olin jo unohtanut suurimman osan ensimmäisestä Afterista. Siitä palataankin sitten pian samanlaisiin tunnelmiin ja kuvioihin kuin viimeksi. Tessa ja Hardin jossittelevat kaiken aikaa, pitäisikö palata yhteen vai ei. He riitelevät, sitten ikävöivät toisiaan ja harrastavat seksiä. Etenkin jälkimmäistä tapahtuu hämmentävän, jopa kiusallisen paljon leffassa. Ensimmäinen osa tuntui jo olevan Fifty Shades of Grey (2015) teineille ja tämä vain vahvistaa sitä mielikuvaa, etenkin kun tarinasta löytyy samoja kuvioita kuin Fifty Shades Darker -jatko-osasta (2017). Elokuva ei edes yritä pyrkiä kaavamaisuudesta eroon, vaan se velloo kliseissä ja ennalta-arvattavuudessa puutumiseen asti. Kai Tessan ja Hardinin rakkauskuviot jollekulle tarjoavat kiksejä, mutta itse vilkuilin kelloa useaankin otteeseen ja tuhahtelin, että miksei tämä ole edes puolessa välissä vielä. En todellakaan voi sanoa kuuluvani kohdeyleisöön, mutta toivoisin tältä edes jotain elokuvallisia ansioita.

Noh, löytyy leffasta kaksi kohtausta, joista pidin, toinen liittyen Hardinin luistelutaitoihin ja toinen junallaan leikkivään poikaan. Nämä olivat aidosti hauskat hetket. Siinä se sitten olikin. Muuten filmin katsominen kuluu aikamoiseen tuskailuun, kun tarinaan keksitään koko ajan väkisin lisää täytettä, jotta elokuva kestäisi edes tunnin ja 45 minuuttia. Tätä tunnetta vain vahvistaa se, kuinka kummallisesti tarina (tai sen tapainen) on rakennettu. Sen sijaan, että leffassa olisi monta juonikuviota, jotka kulkevat luontevasti päällekäin, elokuva käsittelee juonikuvion kerrallaan ja pakottaa aina vain uuden jutun mukaan - aivan kuin leffa koostuisi useasta televisiosarjan lyhyestä jaksosta. Ei siinäkään vielä mitään, mutta jokainen juonikuvio on tietty edellistä pöljempi ja heikompi. Loppupäässä elokuva ui jo erittäin syvissä vesissä, hädintuskin pysyen pinnalla. Huipennus yrittää järkyttää, mutta toteutus lähinnä naurattaa kehnoudellaan.

Ohjausvastuu on siirtynyt Jenny Gagelta Roger Kumblelle, joka onnistuu tekemään vielä kehnompaa työtä. Iso tekijä on toki surkea käsikirjoitus, minkä takana ovat alkuperäisen kirjan rustannut Anna Todd ja Mario Celaya. Kaksikon työstämä dialogi on kiusallisen huonoa ja tarinankerronta kenties jopa tökerömpää. Leffa on onneksi kuvattu ihan hyvin. Seksikohtausten aikana voi huomata, että Victoria's Secret on tainnut toimia elokuvan sponsorina, sillä kamera pysähtyy joka kertaa kuvaamaan mahdollisimman tarkasti Tessan pikkuhousuja, kun ne riisutaan. Tekniseltä puolelta löytyy muitakin onnistumisia esimerkiksi lavasteissa, valaisussa ja ääniefekteissä. Justin Burnettin säveltämät musiikit jäävät kuitenkin täysin taka-alalle, sillä edeltäjänsä tavoin myös After We Collidedissa tuntuu jatkuvasti jumputtavan jokin jo aiemmin olemassa oleva radiohitti.

Yhteenveto: After We Collided onnistuu olemaan vielä ensimmäistä elokuvaa surkeampi rakkausraina. Pidin ainoastaan kahdesta kohtauksesta leffassa ja muuten tuskailin läpi keston kiusallisuuden ja myötähäpeän vallassa. Tarina kulkee samaa kaavaa kuin edellinenkin osa, yrittämättä olla mitään sen enempää - aivan kuin tekijöitäkään ei kiinnostaisi. Tessan ja Hardinin suhdejossittelu käy nopeasti tylsäksi, etenkin kun se vain junnaa paikoillaan. Josephine Langford on ihan toimiva Tessana, mutta Hero Fiennes Tiffin on naurettavan pökkelömäinen Hardinina. Kaikessa kiusallisuudessaan elokuva yrittää olla muka todella tuhma ja pitkiä seksikohtauksia on hämmentävänkin paljon. Tarinankerronta on jopa nolostuttavan kömpelöä. Leffan tapa käsitellä juonikuvioita yksi kerrallaan saa elokuvan muistuttamaan parin tunnin televisiosarjaa, missä joudut kerralla katsomaan monta jaksoa peräkkäin. Draama on tunkkaista, romantiikka ällön siirappista, dialogi paikoitellen kammottavaa ja puskista revityt käänteet vielä naurettavampia kuin viime leffassa. After We Collidedia voi suositella vain ja ainoastaan niille, jotka pitivät ensimmäisestä elokuvasta ja Anna Toddin kirjoista. Heille onkin varmaan riemuvoitto, että tekijät ovat jo nyt ilmoittaneet työstävänsä kaksi jatko-osaa lisää, Toddin kirjojen After We Fell (2014) ja After Ever Happy (2015) pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
After We Collided, 2020, CalMaple, Frayed Pages Entertainment

Arvostelu: The New Mutants (2020)

THE NEW MUTANTS

Ohjaus: Josh Boone
Pääosissa: Blu Hunt, Maisie Williams, Anya Taylor-Joy, Charlie Heaton, Henry Zaga, Alice Braga ja Adam Beach
Genre: jännitys, fantasia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

The New Mutants perustuu Marvelin sarjakuvissa vuonna 1982 esiteltyyn supersankariryhmään. Vuonna 2014 ohjaaja Josh Boone alkoi suunnittelemaan filmatisointia sarjakuvien pohjalta ja sai 20th Century Foxille X-Men -supersankarileffoja (2000-2020) tuottavan Simon Kinbergin kiinnostumaan ideoistaan. Boone ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mikä muovautui monenlaiseksi, ennen kuin kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2017. Ongelmia alkoi kuitenkin kasaantua kerta toisensa perään. Boone halusi alunperin tehdä kauhupainotteisemman leffan, mutta studio taas halusi kevyemmän supersankarielokuvan nuorisolle. Se-kauhufilmin (It - 2017) valtava suosio sai kuitenkin studion antamaan Boonelle vapaammat kädet. Leffalle oli tarkoitus tehdä lisäkuvauksia, mutta kun Fox myytiin Disney-yhtiölle, lisäkuvaukset jäivät tekemättä, sillä Disney ei uskonut elokuvan potentiaaliin lippuluukuilla. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo huhtikuussa 2018, mutta jotta se välttäisi kilpailemisen Deadpool 2:n (2018) kanssa, se siirrettiin helmikuuhun 2019. Siitä se siirrettiin elokuuhun 2019, jotta se välttäisi kilpailun X-Men: Dark Phoenixin (Dark Phoenix - 2019) kanssa. Disneyn ostettua Foxin, elokuva siirrettiin huhtikuuhun 2020, minkä jälkeen se siirrettiin vielä pidemmälle, kun koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman. Nyt The New Mutants on kuitenkin vihdoin ja viimein pitkän odotuksen jälkeen saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä ja pidin kauhu-supersankarifilmiä kiehtovana ideana. Elokuvan julkaisun jatkuvat siirtymiset ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani, sillä se viesti aivan liikaa studion epävarmuudesta leffaa kohtaan. Lisäksi yhä vain uusi siirtäminen teki koko hommasta lähinnä naurettavan. The New Mutantsia pidettiinkin pitkään kirottuna ja sosiaalisessa mediassa vitsailtiin, ettei elokuvaa tulla näkemään meidän elinaikanamme. Odotuksiani vain latisti, kun ensimmäiset arvostelut julkaistiin ja elokuva lähestulkoon haukuttiin lyttyyn. Sekään ei viestinyt hyvää, että filmin lehdistönäytös järjestettiin Suomessa ensi-iltapäivän aamuna. Meninkin katsomaan The New Mutantsia jännittynein mielin - sekä epäuskoisena siitä, että pitkän odotuksen jälkeen näkisin filmin viimeinkin.

Reservaattinsa tuhouduttua mutantti Dani Moonstar herää kummallisesta laitoksesta neljän muun nuoren mutantin kanssa. Aluksi hoitopaikalta vaikuttava laitos paljastuu pian vankilaksi, missä alkaa tapahtua kauheuksia.

Elokuvan nuoret mutantit ovat ensimmäistä kertaa pitkässä leffassa esiintyvän Blu Huntin näyttelemä Dani Moonstar, Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Maisie Williamsin näyttelemä Rahne, Stranger Things -sarjasta (2016-) tutun Charlie Heatonin esittämä Sam, Henry Zagan esittämä Roberto ja Anya Taylor-Joyn näyttelemä Ilyana. Taylor-Joy nähtiin viime vuonna Glass-elokuvassa (2019), mikä kertoi myös laitoksessa olevista supervoimaisista yksilöistä, mutta siinä hän näytteli tavallista ihmistä. Nyt hän saa aikamoiset voimat käyttöönsä Ilyanana, kuten myös hupsun pehmolohikäärme Lockheedin, kehnon venäläisaksentin, sekä ärsyttävän luonteen. Olen pitänyt Taylor-Joysta näyttelijänä hänen aiemmissa filmeissään, mutta tässä hän tekee uransa huonoimman työn. Taylor-Joy ei ole ainoa kökön aksentin uhri, vaan myös Williams ja Heaton joutuvat kamppailemaan hahmojensa korostusten kanssa. Muuten Williams ja Heaton toimivat kuitenkin rooleissaan kelvollisesti. Hunt on pääroolissa Danina hieman pökkelö, lähinnä aika tylsän hahmonsa takia, mutta kehnoin näyttelijöistä on yliesittävä Zaga. Hahmoviisikko on ihan mielenkiintoinen, mutta yksikään hahmoista ei saavuta potentiaaliaan, eikä heidän välille synny sellaista voimavaraa, mikä pitäisi elokuvaa kasassa.
     Alice Braga taas näyttelee laitosta johtavaa tohtori Reyesiä, joka on aluksi mukava, mutta josta alkaa vähitellen paljastumaan uudenlaisia puolia. Braga sopii osaansa, mutta hänenkin hahmonsa jää lopulta aika vaisuksi.

Ei ole mikään ihme, että ensin 20th Century Fox siirsi The New Mutantsia jatkuvasti isompien mutanttielokuviensa tieltä ja sitten Disney taas etsi sopivaa koloa, milloin tuupata filmin elokuvateattereihin, siinä toivossa, että se tienaisi edes budjettinsa takaisin. Tämä on toki harmillista kaikille niille, jotka ovat kovasti odottaneet elokuvan näkemistä, mutta bisnesmielessä ei ole ihme, että leffa julkaistaan teattereihin juuri silloin, kun maailmalla riehuu pandemia, eikä elokuvalle ole kilpailevaa sarjakuvafilmatisointia teattereissa juuri nyt. Valitettavasti on pakko sanoa, että The New Mutantsin kanssa kannattaa säästää lippurahat ja odottaa siihen asti, että se saapuu vuokrattavaksi. Elokuva jättää nimittäin pahasti kylmäksi kaikilla osa-alueillaan. Esimerkiksi kyseessä ei todellakaan ole sellainen synkkä kauhumainen filmi, millaisena sitä on markkinoitu.

The New Mutants on itse asiassa yllättävänkin tylsä tekele. Sillä kestää todella kauan, että se lähtee oikeasti käyntiin ja sitten kun hahmot pääsevät vihdoin hyödyntämään voimiaan, on luvassa jo lopputaistelu. Tästä tuleekin helposti mieleen toinen Foxin epäonnistuminen Marvel-sarjakuvien pohjalta, viiden vuoden takainen Fantastic Four (2015). Tällä kertaa ei tosin voi syyttää studiota leffan pilaamisesta (ainakaan täysin), kuten Fantastic Fourin ohjaaja Josh Trank teki leffansa ilmestyttyä. The New Mutants on kaiketi juurikin ohjaajansa Josh Boonen näkemys. Lopputuloksesta ei kuitenkaan välity ollenkaan intoa projektia kohtaan, vaan Boone hoitaa kaiken laiskasti, jättäen katsojalle puisen maun suuhun - varsinkin kun filmin näkemistä piti odottaa näin kauan.

On toisaalta hyvä juttu, että elokuva päättää käyttää suuren osan ajastaan hahmojensa esittelyyn ja heidän voimiensa selventämiseen, mutta leffa kuin leffa lässähtää, jos sitä ei osaa tehdä oikein. Eikä Boone tosiaankaan tee sitä kummoisesti. Suuri osa elokuvasta käytetään tylsään jaaritteluun ja lähes kaikki trailerissa nähdyt vauhdikkaat osiot tulevat vasta loppuhuipennuksen aikana, jolloin peli on jo menetetty. Pienimuotoisuutensa, vain muutaman näyttelijänsä ja kauhumaisuutensa kanssa The New Mutants voisi olla loistava ja raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta toteutus jää niin puolitiehen kaikilla osa-alueilla, että katselukokemus käy sekä rasittavaksi että puuduttavaksi. Se vähäinen kauhukin, mitä elokuva lopulta tarjoaa, pohjautuu lähinnä kehnoihin digiefekteihin ja typeriin äkkisäikäytyksiin. Pari onnistunuttakin puolta filmistä löytyy, kuten kahden mutantin välille muodostuva romanssi, mutta siihen se sitten jää.

Josh Boone oli tätä ennen ohjannut rakkausleffan Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars - 2014), mikä on mielestäni aidosti hyvä ja koskettava filmi. Hyppy siitä muka-kauhumaisen supersankarifilmin puikkoihin ei luonnistu Boonelta. Voi toki olla, että jos Boone olisi saanut tehdä uusintakuvauksia, lopputulos olisi eheämpi paketti. Sitä ei voi muuta kuin jossitella, samalla kun katsoo, kuinka epätasainen tekele olemassa olevasta materiaalista pyöriteltiin kasaan. Sentään The New Mutants on ihan kelvollisesti kuvattu. Kauhukohtauksissa hyödynnetään valaisua kivasti, laitoksen lavasteet ovat tyylikkäät ja asutkin ajavat asiansa. Erikoistehosteet saavat loppuhuipennuksen kuitenkin näyttämään ajoittain videopeliltä. Hölmöjä böö-säikäytysääniä lukuunottamatta äänimaailmakin on tarpeeksi menevä ja Mark Snow'n säveltämät musiikit yrittävät rakentaa tunnelmaa, kun leffa ei siihen muuten kykene.

Yhteenveto: The New Mutants on valitettava pettymys pitkän odotuksen jälkeen ja heikko lopetus Foxin X-Men -saagalle. Elokuvalla kestää todella kauan lähteä käyntiin ja vasta loppuhuipennus pistää haisemaan. Siinä kohtaa katsoja on kuitenkin jo puutunut, kun hahmoistakaan ei ole saatu oikein mitään irti ensimmäisen tunnin aikana. Trailereiden lupailemaa kauhua on tuskin nimeksikään ja sekin vähä pohjautuu lähinnä pöljään äkkisäikäyttelyyn kehnojen digimörköjen kera. Uusien mutanttien ryhmä ei tee kummoista vaikutusta. Jos pääviisikon yhteishenki olisi iskevästi rakennettu, pelastaisi se jo paljon. Blu Hunt on aika tylsä pääroolissa, kun taas Henry Zaga on jopa huono. Anya Taylor-Joy ärsyttää omassa osassaan ja kärvistelee kökön aksenttinsa kanssa, kuten tekevät myös Maisie Williams ja Charlie Heaton. Elokuvassa olisi valtavasti potentiaalia ja jossain The New Mutantsin uumenissa piileksii erinomainen supersankari-kauhuleffa. Tämä on kuitenkin pelkkä heikko pintaraapaisu siitä, eikä ole ihme, että elokuvan julkaisua on jatkuvasti lykätty. Alunperin tästä suunniteltiin jopa trilogiaa, mutta The New Mutants tulee todennäköisesti jäämään vain yksittäiseksi, mitäänsanomattomaksi ja nopeasti unohdettavaksi rainaksi. Vaikkei Foxia olisi myyty Disneylle, eikä studio olisi päättänyt aloittaa koko X-Men -saagaa alusta, en silti usko, että The New Mutants -trilogiaa olisi toteutettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The New Mutants, 2020, Marvel Entertainment, Twentieth Century Fox