Arvostelu: Insidious: Chapter 3 (2015)

INSIDIOUS: CHAPTER 3

Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Stefanie Scott, Lin Shaye, Dermot Mulroney, Angus Sampson, Leigh Whannell, Hayley Kiyoko, Tate Berney, Ashton Moio, Jeris Poindexter, Phyllis Applegate ja Michael Reid MacKay
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuvat Riivattu (Insidious - 2010) ja Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) olivat isoja hittejä, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi lähes välittömästi toisen osan ilmestyttyä. Elokuvien päätähdet kuitenkin kokivat, ettei heidän tarinassaan ole enää mitään kerrottavaa, jolloin tekijät päättivät keskittyä uusiin hahmoihin. Wanilla oli kädet täynnä töitä Fast & Furious 7:n (Furious 7 - 2015) kanssa, joten hän ei pystynyt ohjaamaan jatkoa, jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin leffasarjan käsikirjoittaja Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja lopulta suomentamatta jäänyt Insidious: Chapter 3 sai ensi-iltansa kesällä 2015 (Suomeen filmi saapui vasta syksyllä suoraan Blu-rayna ja DVD:llä). Elokuva oli menestys ja sai kriitikoilta edellistä osaa paremman vastaanoton. Itse tutustuin Insidious-sarjaan keväällä 2016, kun katsoin sarjan avausosan Netflixistä. En kuitenkaan välittänyt siitä erityisen paljon, joten en katsonut sen jatko-osia. Kun Riivattu täytti nyt 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja pidin siitä enemmän kuin aiemmin, joten päätin myös vihdoin katsoa jatko-osat. Pari päivää sen jälkeen, kun olin katsonut Riivattu 2:n, katsoin Insidious: Chapter 3:n.

Muutama vuosi ennen Lambertin perheen tapausta nuori Quinn-tyttö yrittää ottaa yhteyttä kuolleeseen äitiinsä. Kun Quinn tajuaa, että hänelle vastaava henki ei olekaan hänen äitinsä, vaan jokin kauhea olento, hän tarvitsee meedio Elisen apua päästäkseen eroon tästä pahuudesta.

Insidious: Chapter 3 ei siis enää käsittele edellisistä osista tuttua Lambertin perhettä, vaan siinä esitellään uusi Brennerin perhe. Ja perheen tytär Quinn (Stefanie Scott) joutuu tällä kertaa erilaisten henkiolentojen höykytyksen kohteeksi. Quinnin äiti on kuollut, mikä antaa hyvin ymmärrettävän syyn sille, miksi tyttö haluaa ottaa yhteyttä kuolleisiin. Hahmolle yritetään luoda hieman muutakin taustatarinaa, mutta se tapahtuu aika kömpelösti. Quinnia ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu, mutta onneksi häntä näyttelevä Scott onnistuu roolissaan tarpeeksi hyvin, jotta hahmosta voi välittää. Ei Scott mitään huimaa roolityötä tarjoa, mutta hän on kuitenkin huomattavasti parempi kuin monien muiden kauhuelokuvien teininäyttelijät.

Quinnin perheeseen kuuluu isä Sean (Dermot Mulroney) ja pikkuveli Alex (Tate Berney). Isä yrittää epätoivoisesti pitää kotia pystyssä, muttei kuitenkaan vaikuta erityisen surulliselta vaimonsa kuoleman takia. Alkupäässä elokuvaa hahmoa käsitellään todella kummallisesti, eikä hän vaikuta lainkaan pidettävältä. Mulroneyn pökkelö roolityö ei myöskään auta asiaa, jolloin loppupäässä, kun isä nousee isompaan rooliin ja samalla hänestä tulee mukavampi, muutos tuntuu oudolta. Alex sen sijaan on lähes tarpeeton hahmo, joka näyttäytyy parissa kohtauksessa, mutta jolle ei keksitä loppupeleissä mitään tekemistä.
     Edellisistä elokuvista tuttu Lin Shaye palaa vanhan Elisen rooliin, jonka osuutta on kasvatettu huomattavasti. Filmi syventyy kiinnostavasti Elisen elämään ja tuo lisäsisältöä hänen tietämyksestään henkimaailmasta. Shaye onnistuu roolissaan paremmin kuin Riivattu 2:ssa ja on hieno ratkaisu, että yli 70-vuotiaasta näyttelijästä on tehty kauhuleffan sankarihahmo. Edellisistä osista tutut Specs (elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson) tekevät myös paluun, ja vaikka heitä hyödynnetään hauskasti, ovat heidän vitsinsä turhan pöhköjä ympärillä olevaan kauhuhenkeen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Quinnin ystävä Maggie (laulaja Hayley Kiyoko), Quinniin ihastunut naapurinpoika (Ashton Moio), sekä naapurissa asuva pariskunta Harry (Jeris Poindexter) ja höperö Grace (Phyllis Applegate). Kiyoko ja Moio ovat kelpo valinnat rooleihinsa, mutta heidän hahmonsa tuntuvat loppujen lopuksi aika turhilta, sillä jossain kohtaa he vain katoavat tarinasta. Edellisten osien ohjaaja James Wanin voi bongata teatterikoulun tuomarina.

Tämä elokuva on kauhuleffasarjan kolmas osa ja mikä pahinta, se on esiosa, joka ei sisällä vanhoja tuttuja päähenkilöitä. Kaikella logiikalla Insidious: Chapter 3:n pitäisi siis olla aika kehno tekele. Yllättäen kyseessä onkin suurimmaksi osaksi oikein kelpo kauhuelokuva, mikä jopa nousee Riivattu 2:n yläpuolelle! Sarjan edellinen osa oli mielenkiintoista jatkumoa, mikä sisälsi oivaa mysteerisyyttä, mutta mistä jäi uupumaan kunnon pelon tunne. Insidious: Chapter 3 nousee edeltäjänsä yläpuolelle helposti jo sen takia, että kyseessä on oikeasti karmiva ja paikoitellen pelottava filmi. Whannell on selvästi seurannut tarkkaan James Wanin puuhailua ja saanut aikaiseksi ihanan jännittäviä kohtauksia, mitkä pitävät katsojaa tiukasti otteessaan. Whannell onnistuu oikeasti luomaan karmivaa ilmapiiriä ja pidin todella paljon siitä, kuinka rauhallisesti hän tuo kauhuelementtejä mukaan tarinaan. Tapa, millä Whannell esittelee tämänkertaisen demonin, "miehen, joka ei kykene hengittämään", on erinomainen ja saa katsojan samantien pelkäämään päähenkilön puolesta. Kohtaukset, joissa hahmot seuraavat hitaasti demonin jättämiä mutaisia jalanjälkiä, ovat hyvinkin tiivistunnelmaisia ja katsojana odottaa jännittyneenä, milloin olento hyökkää hahmojen kimppuun.

Harmillisesti siinä, missä leffasta löytyy selkeät hyvät puolensa, on siinä myös selkeitä heikkouksia. Elokuvan ensimmäisen tunnin ajan pidin filmiä kelpo kauhukertomuksena, mikä sai oikeasti jännittämään, mutta valitettavasti viimeisen puolen tunnin aikana tunnelma alkaa kärsimään. Vaikka pidinkin suuresti hengitysongelmaisen demonimiehen ällöttävistä maskeerauksista, häntä näytetään huipennuksessa liian paljon, jolloin hänen karmivuutensa katoilee. Leffan päätyttyä jää myös harmittamaan, ettei elokuva syvenny yhtä hyvin demoniinsa kuin edelliset osat ja avaa tämän taustoja, sillä kyseessä on aidosti kiehtova mörrimöykky. Huipennuksen tasoa laskee myös tahaton koomisuus. Ihan edellisen osan hölmöilyihin elokuva ei vajoa, mutta on silti aika naurettavaa nähdä, kun Elise, iäkäs rouva, vetää demoneita turpaan. Tämä saattaa ideana kuulostaa siistiltä, mutta itse leffassa kaiken karmivuuden keskellä se tuntuu lähinnä huvittavalta ja parissa kohtaa nauroinkin jopa ääneen. Elokuva kärsii myös siitä, ettei se uskalla keskittyä täysillä omaan tarinaansa, vaan muutamassa kohtaa Whannell on kokenut tarvetta lisätä turhankin selviä viittauksia edellisiin leffoihin. Pari nopeampaa viittausta siellä täällä ei haittaa, mutta kun hahmot käyvät keskustelua, mikä ei liity tähän tarinaan millään tavalla, vaan minkä tarkoitus on ainoastaan saada katsojat muistamaan edellisten Insidious-filmien juonikuvioita, tuntuvat lisäykset tökeröiltä. Näiden kohtausten keston ajan elokuva olisi voinut hyödyntää selventääkseen astmaatikkomörkönsä taustoja.

Insidious: Chapter 3 on siis pääosin menevä esikoisohjaus Leigh Whannellilta. Kuitenkin kun kyseessä on esikoisohjaus, hän olisi voinut siirtää käsikirjoitusvastuuta jollekulle toiselle. Whannellin teksti on suurimmaksi osaksi ajasta sujuvaa, mutta mukaan mahtuu typeriäkin repliikkejä, minkä lisäksi huipennusta olisi voinut miettiä uudestaan. Kuvaukseltaan tämäkin Insidious-leffa on taidokkaasti toteutettu. Leikkauskin on sujuvaa, eikä elokuvasta toisaalta tarvitsisi karsia muuta pois kuin pari turhaa kohtausta, missä viitataan muiden osien tapahtumiin. Valaisu on jälleen tyylikästä - etenkin henkimaailmassa. Maskeeraukset ovat tosiaan karmivasti toteutetut, minkä lisäksi lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä. Äänimaailmassa pidän todella paljon siitä, että vaikka elokuva sisältää enemmän tavanomaisempia äkkisäikäytyksiä kuin edelliset osat, ääniefektit pysyvät maltillisina, eikä jokaista böötä säestä hirveän kova ääni. Joseph Bishara on säveltänyt tämänkin osan musiikit ja tehnyt muuten hyvää jälkeä, mutta muutamassa kohtaa kuultavat taustarummut särähtävät hieman korvaan.

Yhteenveto: Insidious: Chapter 3 on edellistä osaa parempi kauhuleffa, mutta jättää viimeisen puolen tunnin takia vielä toivomisen varaa. Elokuvan ensimmäinen tunti on mukavan jännittävää tunnelmointia, mikä sisältää oikeasti karmivia ja inhottavia hetkiä. "Mies joka ei pysty hengittämään" on ällöttävä ilmestys, mutta demonin näyttämistä olisi voinut hillitä loppupäässä. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, etenkin Stefanie Scott ja Lin Shaye, joka vakuuttaa roolissaan paremmin kuin aiemmin. Dermot Mulroney on kuitenkin aika kehno isäroolissa, miksi onkin harmillista, että hahmo nousee isosti esille huipennuksessa. Loppujen lopuksi elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, kuinka ohjaaja Whannell on kokenut pakottavaa tarvittaa yhdistää elokuva sarjan aiempiin osiin. Tämä johtaa täysin turhiin kohtauksiin, mitkä eivät liity tähän tarinaan millään tavalla. Whannell olisi myös voinut jättää käsikirjoitusvastuun jollekulle toiselle tällä kertaa, sillä nyt hänellä on selkeästi ollut kädet liian täynnä hommia, mikä on johtanut hieman epätasaiseen lopputulokseen. Silti Insidious: Chapter 3 nousee Riivattu 2:n yläpuolelle. Kaverusten kanssa vietettävään kauhuleffailtaan filmi sopii todella hyvin ja tarjoaa useita ihanan karmivia hetkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 3, 2015, Sony Pictures International, Gramercy Pictures, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Automatik

Arvostelu: 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960)

7 ROHKEATA MIESTÄ

THE MAGNIFICENT SEVEN

Ohjaus: John Sturges
Pääosissa: Yul Brynner, Steve McQueen, Charles Bronson, Horst Buchholz, James Coburn, Brad Dexter, Robert Vaughn, Eli Wallach, Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos, Rosenda Monteros ja Natividad Vacío
Genre: western, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

The Magnificent Seven, eli suomalaisittain 7 rohkeata miestä on uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan klassikkoelokuvasta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Elokuvan päätähti Yul Brynner itse ehdotti elokuvatuottaja Walter Mirischille, että he tekisivät oman versionsa Kurosawan teoksen pohjalta. Mirisch sai hankittua oikeudet japanilaiselta Toho-yhtiöltä, mutta juuri silloin näyttelijä Anthony Quinn haastoi Brynnerin oikeuteen, sillä hänen mukaansa Quinn oli työstänyt kyseistä ideaa Brynnerin kanssa, kunnes kaksikko riitaantui. Quinnilla ei kuitenkaan ollut tästä kunnon näyttöä, eikä voittanut tapausta. Ensimmäisen käsikirjoituksen työsti Walter Bernstein, jonka teksti mukaili Seitsemää samuraita huomattavasti enemmän kuin lopullinen elokuva. Walter Newman tuotiin mukaan muokkaamaan tekstiä ja hänen kirjoituksensa pohjalta kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1960. Newman ei kuitenkaan päässyt tekemään muutoksia kuvausten aikana, jolloin mukaan otettiin kirjoittaja William Roberts, joka teki tarvittavia muokkauksia. Kun Roberts pyysi, että hänet lisättäisiin mukaan alkuteksteihin, Newman puolestaan pyysi, että hänen nimensä otettaisiin pois. Kuvausten aikana syntyi myös ongelmia Brynnerin ja toisen näyttelijän, Steve McQueenin kanssa. McQueen ei pitänyt siitä, että käsikirjoituksessa hänellä oli vain muutama repliikki, joten hän pyrki jatkuvasti nostamaan itseään esille, mistä Brynner ei pitänyt. He alkoivatkin "kilpailemaan" kameran huomiosta pitkin kuvauksia. Lopulta 7 rohkeata miestä saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Yhdysvalloissa leffa ei ollut toivottu menestys, mutta muualla maailmassa filmistä nousi valtava hitti. Ilmestyessään elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta, joista moni oli sitä mieltä, että leffa oli selvästi heikompi kuin Kurosawan Seitsemän samuraita. Vuosien varrella 7 rohkean miehen arvostus on kuitenkin noussut ja siitä on muodostunut yksi western-lajityypin kehutuimmista klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä elokuvaa, mutta olin nähnyt sekä Kurosawan mestariteoksen, että vuoden 2016 uudelleenfilmatisoinnin The Magnificent Seven. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin korjata aukon sivistyksestäni ja katsoin 7 rohkeata miestä.

Villissä lännessä Calvera-nimisen miehen johtama rosvojengi piinaa nälkää näkevää meksikolaiskylää. Pelastaakseen kylän, kolme kyläläistä lähtevät etsimään kovan luokan revolverisankareita taistelemaan Calveraa ja tämän joukkoa vastaan.

Elokuvan nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä ovat joukon päämääräinen ja tarkkaileva johtaja Chris (Yul Brynner), hiljainen mutta taitava Vin (Steve McQueen), rikkauksista haaveileva Harry (Brad Dexter), traumatisoitunut veteraani Lee (Robert Vaughn), rahaa tarvitseva O'Reilly (Charles Bronson), erinomainen veitsenheittäjä Britt (James Coburn), sekä nuori ja ylimielinen Chico (Horst Buchholz). Hahmot ovat toimivasti erilaiset toisistaan ja jokainen on jollain tavalla kiinnostava persoona, jolloin mukana ei tunnu olevan ylimääräistä turhaketta. Paitsi ehkä Chico, jonka rämäpäinen luonne aiheuttaa herkästi ongelmia. Jotkut hahmoista nousevat paremmin esille kuin toiset, mutta leffa pitää onneksi huolen, että kaikki seitsemän saavat hyvin ruutuaikaa. Jokainen näyttelijöistä tekee hyvää työtä rooleissaan, mutta parhaimpina täytyy nostaa esiin Coburn, joka huokuu karismaa kaikessa hiljaisuudessaan Brittinä, Bronson, joka onnistuu olemaan sekä kovanaama että huolehtiva O'Reillynä ja Brynner, joka istuu täydellisesti johtajan osaan. Brynner on vakuuttava tehokkaana pyssysankarina, jolloin ei ole ihme, että hän saa suostuteltua muut auttamaan häntä.
     Elokuvassa nähdään myös Eli Wallach rosvojoukkoaan johtavana Calverana, sekä mm. Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos ja Rosenda Monteros apua tarvitsevina kyläläisinä. Wallachista löytyy oikeanlaista häijyyttä ja hän onnistuu olemaan tarpeeksi uhkaava pahiksena.

On vaikea kuvitella amerikkalaisempaa tapaa tehdä uudelleenfilmatisointi japanilaiselokuvasta kuin muuttamalla Japani Villiksi länneksi ja samurait revolverisankareiksi. Kurosawan Seitsemän samuraita on yksi maailman arvostetuimmista elokuvista, joten on aika pähkähullu idea lähteä tekemään siitä uutta versiota ja vieläpä amerikkalaistettuna, mutta niin vain tässä onnistuttiin ja vieläpä todella hyvin. 7 rohkeata miestä on mahtava elokuva! Tarina on niin ajaton ja tehokas, että se siirtyy helposti kulttuurista toiseen. Ihmiset tarvitsevat sankareita auttamaan elämässä ja taistelussa pahuutta vastaan. On hienoa, että Kurosawan elokuvasta on säilytetty se, että seitsemän soturia eivät hoida koko hommaa itse, vaan tärkeintä on, että he auttavat ja kannustavat kyläläisiä puolustamaan itse itseään. Vaikka mukana onkin tyylikkäitä ammuskelukohtauksia, kenties jopa viihdyttävämpää on nähdä, kun nämä seitsemän hahmoa opettavat kyläläisiä käyttämään aseita.

Kaikkien mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata tämän seitsemän hengen tiimin lyöttäytymistä yhteen. Yksi kerrallaan mukaan tuodaan uusi omalla tavallaan veikeä persoona. Jokaisen esittelyyn käytetään oma aikansa ja elokuva kulkeekin näin nopeasti eteenpäin. Hieman yli kaksituntinen elokuva tuntuu siis kestävän alle pari tuntia. Tarina kerrotaan hyvällä tahdilla. Vaikka mukana on pidempiä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä edistä tarinaa, ne syventävät hahmoja. Täten turhat on karsittu pois ja jäljelle on jäänyt pelkkää asiaa. Kun leffa rakentaa näin hyvin seitsemää hahmoaan, sekä itse kertomusta kohti suurta taistoa, on lopputaisto enemmän kuin vain viihdyttävää toimintaa - sillä tuntuu olevan merkitystä. Filmi on ymmärrettävästi noussut genrensä klassikoksi. 7 rohkeata miestä on tehokas paketti yhä tänäkin päivänä, mihin tuo vain lisäarvoa, että kyseessä on näin kekseliäästi tehty uudelleenfilmatisointi samuraifilmistä. Nykypäivänä uudelleenfilmatisointeja tungetaan ovista ja ikkunoista, mutta äärimmäisen harvoin ne osuvat maaliinsa yhtä taidokkaasti kuin tämä länkkäriklassikko.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, joka tekee hienoa työtä tunnelman kanssa. Sturges osaa oikeissa kohdissa pitää tunnelman kevyenä ja sitten taas vakavoitua, kun tilanne sitä vaatii. Leffasta löytyy toimivaa huumoria ja vaikkei katsoja saa niinkään nauraa, pitää tämä leffan usein yllättävänkin lystikkäänä. Walter Bernsteinin, Walter Newmanin ja William Robertsin erillään toisistaan työstetty käsikirjoitus voisi hajota käsiin, mutta se on lopulta johtanut erittäin hyvään lopputulokseen. Olisi kiinnostavaa tietää, millaiset leffat Bernsteinin ja Newmanin omista teksteistä olisi tullut ilman muiden muokkauksia. Lisäksi 7 rohkeata miestä on teknisesti erittäin taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja etenkin laajat maisemakuvat ovat näyttäviä. Lavasteet ja puvut ovat hienosti toteutetut, ja niitä todella esitellään kuvauksessa. Leikkaus on sujuvaa ja varsinkin kyläläisten saama valmennus nivoutuu yhteen tehokkaasti. Ääniefektit ovat mainiot ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit ovat yllättävänkin erinomaiset. Bernstein tuo vahvan lisän tunnelmaan melodioillaan.

Yhteenveto: 7 rohkeata miestä on mahtava lännenelokuva, minkä hienoutta lisää se, kuinka nokkela uudelleenfilmatisointi on kyseessä. Ajaton kertomus sankarien tarpeesta ja taistosta pahuutta vastaan siirtyy helposti Japanin maisemista ja samuraihahmoista Villiin länteen ja revolverisankareihin. Leffa nappaa heti mukaansa ja on erittäin viihdyttävää seurata, kun nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä vähitellen lyöttäytyvät yhteen. Vielä viihdyttävämpää on seurata, kun he yrittävät opettaa kyläläisiä puolustautumaan itse. Tarinan ja jännitteen rakentuminen kohti suurta loppuhuipennusta on esimerkillistä, mikä tekee isosta taistelusta merkityksellisen. Meno on vaikuttavaa, mitä korostavat näyttävät lavasteet ja maisemat, jota taidokas kameratyöskentely esittelee. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä. 7 rohkeata miestä on loistokas westernklassikko, mikä kaikkien lännenelokuvista kiinnostuneiden kuuluu nähdä. Lisäksi Seitsemän samuraita -teoksen faneille leffa on varmasti jollain tavalla kiehtova kokemus. Vuosien varrella elokuvalle on tehty useita jatko-osia, alussa mainitsemani uudelleenfilmatisointi, sekä televisiosarjakin (The Magnificent Seven - 1998-2000). Kenties palaamme niihin vielä joskus tarkemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Magnificent Seven, 1960, The Mirisch Company, Alpha Productions

Arvostelu: Fantasy Island (2020)

FANTASY ISLAND

Ohjaus: Jeff Wadlow
Pääosissa: Lucy Hale, Maggie Q, Austin Stowell, Jimmy O. Yang, Ryan Hansen, Michael Peña, Portia Doubleday, Parisa Fitz-Henley, Michael Rooker, Mike Vogel, Evan Evagora, Ian Roberts, Kim Coates ja Robbie Jones
Genre: kauhu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Fantasy Island pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, mikä pyöri vuodesta 1977 vuoteen 1984. Blumhouse Productions hankki sarjan oikeudet ja alkoi työstämään uutta kauhuelokuvaa sarjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja lopulta Fantasy Island sai maailmanensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa. Suomessa elokuva ei jostain syystä saapunut lainkaan elokuvateattereihin, vaan se on julkaistu täällä vasta nyt suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse aloin jopa odottamaan filmin näkemistä, kun luin sen saaneen murska-arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta ja minua hieman harmitti, ettei elokuva saanut teatterilevitystä Suomessa. Heti, kun leffa saapui vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Erilaisista ihmisistä koostuva ryhmä lähtee lomailemaan Haavesaarella, minkä on luvattu toteuttavan vierailijoidensa syvimmät haaveet. Aluksi vieraat ovat innoissaan, mutta ei kestä kauaa, kun he jo haluavat paeta saarelta, kun käy vaarallisen selväksi, että haaveiden toteutumisella on ikäviä seurauksia...

Haavesaarelle saapuvat vierailijat ovat Lucy Halen näyttelemä Melanie, Maggie Q:n näyttelemä Gwen, Austin Stowellin esittämä Patrick, sekä Jimmy O. Yangin ja Ryan Hansenin näyttelemät veljekset Brax ja J. D. Jokaisella hahmolla on oma fantasiansa, jonka he haluavat toteuttaa saarella - toiset liittyvät hauskanpitoon, toiset taas vanhojen vääryyksien korjaamiseen ja osa taas voi olla hyvinkin synkkää settiä. Nämä haaveet ovat enemmän tai vähemmän mielenkiintoisia, mutta niiden haaveilijat eivät todellakaan ole. Melanie, Gwen, Patrick, Brax ja J. D. ovat toinen toistaan tylsempiä ja mitäänsanomattomampia tyyppejä, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa lainkaan, kun saaren todellinen luonne käy ilmi. Brax ja J. D. ovat itse asiassa niin raivostuttavan ärsyttäviä bailausinnostuksissaan, että katsoja jopa toivoo heidän heittävän henkensä heti. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä. Yang ja Hansen ampuvat roolinsa pahasti yli, Hale on vain huono, Stowell on täysin pökkelö, eikä Maggie Q:kaan onnistu repimään mitään irti tästä käsikirjoituksesta.

Michael Peña taas näyttelee mystistä herra Roarkea, Haavesaaren omistajan, jolla on jotain ilkikurista suunnitelmissaan ja joka onnistuu saapumaan hämmentävän moniin keskusteluihin mukaan täysin kulman takaa. Peña on näyttelijänä oikein mainio, mutta hän ei oikein sovi rooliinsa. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen tottunut näkemään häntä enemmän vitsiniekkana, mutta hänestä ei löytynyt lainkaan uhkaavuutta tai vaarallisuuden tunnetta.

Fantasy Islandista kertoo jo varmaan aika paljon se, että elokuvan taustalla pyörii sama porukka ja päätähti, jotka tekivät parin vuoden takaisen, surkuhupaisan kauhurainan Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018). Ero on kuitenkin siinä, että Totuuden vai tehtävän kököistä ja koomisista Snapchat-tehosteista löytyi sentään jotain viihdearvoa, kun taas Fantasy Island ei onnistu olemaan edes niin kehno, että se olisi viihdyttävä juuri sen takia. Kyseessä on yllättävänkin tylsä kauhuelokuva - tai pikemminkin sellaisen yritys, sillä eipä leffa koskaan pelota tai oikein edes yritä olla pelottava. Vielä ensimmäiset parikymmentä minuuttia menevät ihan sujuvasti, kun katsojaa kiehtoo Haavesaaren mysteeri ja millaisia haaveita vieraat tuovat mukanaan. Ei kestä kauaa, kun katsoja jo hoksaa, että hahmot ovat aikamoista kuraa, jolloin heidän haaveidenkaan toteutuminen ei jaksa kiinnostaa. Kun vaikeudet alkavat, voi huomata ajattelevansa, että sitä saa mitä tilaa.

Elokuva on monella tapaa erittäin epätasainen teos, mikä yrittää olla vähän sitä sun tätä, olematta lopulta oikein mitään (kuten vaikkapa kauhuelokuva). Vierailijoiden haaveet ovat hyvin erilaisia ja kun niiden välillä hypitään, tunnelma vaihtuu radikaalisti. Yksi vieras toivoo, että olisikin vastannut myöntävästi ex-poikaystävänsä kosintaan, kun taas toinen haluaa kiduttaa entistä koulukiusaajaansa. Aivan kuin joku yhdistäisi romanttista draamaa ja Saw-kauhuelokuvia (2004-) toisiinsa. Epätasaisuus vain pahenee, mitä pidemmälle leffa kulkee. Elokuvassa on hetki, jolloin voisi hyvinkin luulla, että käsikirjoitustiimi on vaihtunut kesken kuvausten, eivätkä uudet kirjoittajat ole vaivautuneet lukemaan aiempaa tekstiä, ennen kuin työstivät toisen puoliskon. Sen lisäksi, että leffa ryhtyy rikkomaan alussa laatimiaan sääntöjä ja yrittää tietty luoda hölmöä yhteyttä saaren vierailijoiden välille, se myös tuo mukaan yhä vain typerämpiä käänteitä. Elokuvan isoin juonenkäänne pilaa viimeisetkin kelvolliset puolet leffasta, sillä sen takia lähes koko leffassa ja etenkin yhden hahmon juonikuviossa ja motiivissa ei ole enää järjen hiventäkään. Potentiaalisesti alkava leffa vajoaa vähitellen tylsyyden ja heikkouden kautta täydeksi roskaksi.

Ohjaaja Jeff Wadlow ei ole parantunut elokuvantekijänä lainkaan Totuuden vai tehtävän jälkeen, vaan onnistuu tekemään jopa vielä huonomman leffan. Wadlow'lla ei ole mitään tyylitajua leffan ohjauksessa, eikä hän saa millään eheää tunnelmaa mukaan. Fantasy Island lähtee leviämään käsiin jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Wadlow'n, Chris Roachin ja Jillian Jacobsin (jotka kirjoittivat myös Totuuden vai tehtävän) käsikirjoitus vain huononee, mitä pidemmälle se etenee. Aiemmin mainitsemieni kehnouksien lisäksi myös dialogi on erittäin kömpelöä. Edes tekninen toteutus ei ole kaksinen. Etenkin vähäisissä kauhukohtauksissa kuvauskikat kierrätetään laiskasti monista kauhuleffoista samalla tavalla, samalla tavalla miten Nunna (The Nun - 2018) teki. Ylikorostettu värimaailma tekee leffasta usein jopa ruman visuaalisesti. Äänimaailma taas perustuu pöljiin äkkisäikäytyksiin. Sentään jotkut maskeeraukset ovat onnistuneet.

Yhteenveto: Fantasy Island on surkea kauhuraina... tai pikemminkin surkea yritys olla sellainen. Elokuva ei kauhistuta, vaan se jopa tylsistyttää katsojansa. Vielä alussa kiehtova konsepti pitää mukanaan, mutta mitä ärsyttävämmäksi ja mitäänsanomattomammiksi hahmot ja heidän juonikuvionsa käyvät, sitä tympivämmäksi itse leffa muuttuu. Silti vielä ensimmäisen puoliskonsa aikana elokuva on lähinnä laimea muka-kauhuilu, mitä katsoo ihan sujuvasti. Toinen puolisko taas luiskahtaa jyrkkään alamäkeen ja herkästi tuntuu siltä, että käsikirjoittajat ovat vaihtuneet kesken kaiken. Mukaan tulee yhä vain typerämpiä käänteitä, jotka tiputtavat kerta toisensa perään elokuvan pisteitä. Lisäksi tekijät alkavat rikkomaan luomiaan sääntöjä. Sen lisäksi, että käsikirjoitusten kanssa tuntuu siltä, etteivät he ole lukeneet toistensa töitä leffaan liittyen, myös epätasainen ohjaus antaa mielikuvan useammasta tekijästä, joilla ei ole yhteistä suuntaa. Tunnelma hyppii sinne sun tänne ja vielä täysin tyylitajuttomasti. Tekninenkään puoli ei ansaitse kehuja, eivätkä näyttelijät tee kummoista työtä. Yleensä hyvä Michael Peñakin haaskaa aikaansa roolissa, mihin hän ei sovi yhtään. Fantasy Island on lopulta kamala leffa, mitä ei oikein voi suositella kenellekään. Se on vielä huonompi kuin samojen tekijöiden Totuus vai tehtävä, jonka huonoudesta ainakin löytyi jotain viihdearvoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fantasy Island, 2020, Columbia Pictures, Blumhouse Productions

Arvostelu: Borat (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006)

BORAT

BORAT! CULTURAL LEARNINGS OF AMERICA FOR MAKE BENEFIT GLORIOUS NATION OF KAZAKHSTAN

Ohjaus: Larry Charles

Pääosissa: Sacha Baron Cohen, Ken Davitian, Pamela Anderson ja Luenell

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan tai ihan vain Borat on Sacha Baron Cohenin tähdittämä komediallinen pseudodokumentti kazakstanilaisesta toimittajasta. Baron Cohen loi hahmon jo 1990-luvulla ja teki tästä sketsejä Granada Televisionin F2F-ohjelmaan - silloin hahmo tosin kulki nimellä Alexi Krickel. Hahmo muovautui Boratiksi, kun Baron Cohen teki komediaohjelmaansa Da Ali G Show (2000-2004). Hän kiinnostui hahmosta lopulta niinkin paljon, että päätti tehdä tästä oman elokuvan. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2004, joissa koettiin useita ongelmia, sillä Baron Cohen esitti kaiken aikaa Boratia, eivätkä tekijät kertoneet kuvauksissa muille, mitä olivat oikeasti tekemässä. Suuri osa filmiin päätyneistä luulivat oikeasti olevansa mukana Boratin tekemässä dokumentissa. Tekijät kuvasivat useamman sata tuntia materiaalia, joista he leikkasivat paljon pois mm. lakisyistä. Lakiongelmia syntyi myös, kun tekijät ja studio haastettiin kerta toisensa perään oikeuteen. Kazakstanissa elokuvasta suututtiin, leffan näyttäminen teattereissa kiellettiin ja Baron Cohenille asetettiin porttikielto maahan. Myös Venäjällä elokuvan levittäminen teattereihin kiellettiin. Lisäksi tekijät joutuivat sulkemaan verkkosivuston, jonka he tekivät hahmolle. Lopulta Borat ilmestyi syksyllä 2006 ja se oli valtava menestys. Jotkut kriitikot halveksuivat elokuvaa, mutta monet taas ylistivät sitä. Elokuva sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuuden parhaana komediaelokuvana. Sacha Baron Cohen nappasi Golden Globe -palkinnon parhaasta miespääosasta komediaelokuvassa. Itse näin Boratin ensimmäisen kerran teatterileirillä kahdeksan vuotta sitten. Kyseessä oli yksi hauskimmista leffoista, minkä olin nähnyt ja olenkin katsonut leffan monta kertaa uudestaan. Nyt kun elokuva on täysin yllättäen saamassa jatko-osan, Borat Subsequent Moviefilm: Delivery of Prodigious Bribe to American Regime for Make Benefit Once Glorious Nation of Kazakhstan (2020), päätin katsoa alkuperäisen leffan jälleen uudestaan ja vihdoin arvostella sen.

Kazakstanilainen toimittaja Borat Sagdiyev lähtee tekemään dokumenttia "US ja A:sta", maailman mahtavimmasta maasta. Perillä Borat huomaa nopeasti valtavat kulttuurierot, mitkä tekevät hänen reissustaan aikamoisen seikkailun. 

Ei ole mikään ihme, että Sacha Baron Cohen nappasi parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon komedialeffasta - hän on ilmiömäinen, ei vaan nyt jo suorastaan legendaarinen Boratina! Tätä voi todella kutsua metodinäyttelemiseksi, sillä Baron Cohen oikeasti esitti Boratia kaiken aikaa kuvauksissa, eivätkä monet edes tienneet, että kyseessä on näytelty hahmo. Ihmisenä Borat on aivan kamala sovinisti, misogynisti, rasisti, seksisti, antisemitisti ja ties mitä, mutta Baron Cohen on niin valloittava ja jotenkin jopa sympaattinen roolissa, että Boratin kyytiin hyppää, vaikkei olisi mistään samaa mieltä tämän kanssa. Ei ole mikään ihme, että Boratia on pidetty loukkaavana hahmona, mutta Baron Cohen ei selvästi ole tarkoittanut hahmoa loukkaukseksi kazakstanilaisia tai muutenkaan Lähi-Idässä asuvia kohtaan. Borat on enemmänkin keljuilua amerikkalaisten stereotyyppisiä käsityksiä kohtaan. Koko Kazakstan esitetään monen amerikkalaisen stereotyyppisen ajatustavan mukaan kamalana takapajulana, missä esimerkiksi päiväkodeissa lapset leikkivät rynnäkkökivääreillä. Yksi Boratin haastattelemista ihmisistä toteaakin, että Borat on ulkonäöllisesti juuri sitä, mitä amerikkalainen kuvittelee, kun puhutaan terroristeista. Borat on hahmona nerokkaan satiirinen ja Baron Cohen herättää tämän täydellisesti henkiin. Mukaan matkalleen Borat ottaa tuottajansa Azamatin (Ken Davitian), joka ei jaa Boratin intoa nähdä US ja A:an ihmeitä. Heidän lisäksi leffan aikana nähdään pikaisesti pari muutakin näyttelijää, kuten Baywatchin (1989-2003) tähti Pamela Anderson omana itsenään, mutta muuten elokuvassa nähdyt ihmiset ovat kaikenlaisia tavan tallaajia, jotka Baron Cohen on päättänyt repäistä mukaan filmiinsä.

Borat ei vain osaa lopettaa minun hämmästyttämistä. Yhä monienkin katselukertojen jälkeen nauran vedet silmissä ja vatsa kipeänä niin, että koko naapurusto kuulee. Elokuva on niin anteeksipyytelemättömän hävytön ja hulvaton, ettei mitään rajaa. Ensiminuuteista lähtien on selvää, että joku katsoja loukkaantuu ja pahasti. Alussa Borat tietty esittelee itsensä ja kotikylänsä Kazakstanissa - mikä on tosin kuvattu romanialaisessa kylässä, jonka asukit raivostuivat, kun heille vihdoin selvisi, ettei Borat ollutkaan todellinen toimittaja, vaan kyseessä olivatkin komediaelokuvan kuvaukset. Kuten jo totesin, on Kazakstan esitetty juuri niin ikävänä ja kaikin tavoin kehittymättömänä valtiona kuin millaiseksi monet sen varmasti kuvittelevat. Kazakstanilaisten lisäksi julmaa vitsiä ja stereotypisiä mielikuvia heitetään myös mm. mustalaisista ja juutalaisista. Baron Cohen itse on juutalainen ja siten karut juutalaispilkat voi nähdä itseironiana. Hän tuokin nerokkaan käänteen hahmonsa juutalaisvihaan sillä, että kun hahmo puhuu muka kazakkia, hän puhuukin oikeasti hepreaa.

Jotta elokuva saisi loukkaantuvatkin katsojat nopeasti puolelleen, Borat lähtee heti lyhyiden esittelyjen jälkeen matkalleen US ja A:han (pysähtyy muuten sekavan lentomatkansa varrella Helsingissäkin), missä leffa todella näyttää, ettei kyse ole niinkään Lähi-Idän ja eri uskontojen pilkkaamisesta, vaan monien amerikkalaisten (etenkin Keski-Amerikan kansalaisten) takapajuisesta tyhmyyden kommentoimisesta. Pintapuolin Boratin erilaiset kohtaamiset amerikkalaisten kanssa voisi nähdä siten, että onpas hassua, kuinka tyhmä ja tietämätön Borat on. Oikeastihan nämä kohtaamiset ovat Baron Cohenin tapa näyttää, kuinka tyhmiä ja tietämättömiä hänen "uhrinsa" ovat. Koska suurta osaa ihmisten kohtaamisista ei ole käsikirjoitettu, ei Baron Cohen ole aina voinut etukäteen tietää, millaisia ihmisiä hän oikeasti tapaa. On siinä pokan pidättelemistä, kun hän joutuu kuuntelemaan ties mitä törkyä ja soopaa, ja esittää siinä sitten kazakstanilaista toimittajaa. Monet Boratin kamalista kommenteista ovatkin tarkoituksellista piikittelyä ja provokaatiota, jotta Baron Cohen saisi ihmisistä mahdollisimman herkullisia reaktioita elokuvaan. Ja niitä totta vie riittää!

Katsoja on usein täysin pöyristynyt filmiä katsoessaan. Vielä parin uusintakatselunkin aikana katsoja saattaa ihmetellä, kuinka rankkaa meno ja huumori ovat. Ne hetket, joissa Borat esimerkiksi naureskelee naisten oikeuksille päin feministien naamaa, pusuttelee tietämättömänä homojen poskia pridekulkueessa, kertoo ostaneensa vaimonsa, kun tämä oli vasta hieman yli kymmenvuotias tai käy ulostamassa Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin hotellin edessä (leffa oli tässä aikaansa edellä) eivät lopulta aiheuta suurimpia pöyristymisiä. Katsojan suu loksahtaa auki, kun joku alkaa esittelemään Boratille pistooleja juutalaisten tappamiseen tai kun bilettävät nuoret alkavat pohtimaan, miksei orjuutta voisi olla enää tai kun valtava yleisö alkaa hurraamaan, Boratin kailottaessa mikrofoniin, että George Bush juhlii juomalla irakilaisten verta. Jälkimmäisessä kohtauksessa syntyi muuten lähestulkoon kaaos, kun Baron Cohen onnistui raivostuttamaan yleisön niin pahasti, että nämä yrittivät käydä hänen kimppuunsa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, kuinka usein tekijät ovat joutuneet vaikeuksiin kuvaustilanteessa niin siviilien kuin jopa poliisienkin kanssa. Luultavasti joku on soittanut virkavallan paikalle, kun Borat masturboi keskellä katua näyteikkunaa vasten, jonka takana on naisnukkeja alusvaatteet päällä.

Borat on niitä elokuvia, mitkä eivät todellakaan sovellu kaikille (etenkään nykymaailman poliittisen korrektiuden ihannoinnin keskellä), mutta mikä kaikkien pitäisi nähdä. Sen satiirinen keskisormen näyttäminen Yhdysvaltoja kohtaan on häijyä ja ratkiriemukasta kaikessa toivottumuuden tunteen tuomassa surullisuudessakin. Elokuvassa näytetään, että ns. kehitysmaat voivat kehittyä eteenpäin, mutta Yhdysvallat taitaa jämähtää paikoilleen tai lähteä kehityksessä jopa väärään suuntaan (jälleen asia, missä filmi oli aikaansa edellä). Leffa pistää ajattelemaan, kun sitä katsoo syvällisemmin ja tarkemmalla silmällä, jolloin se paljastaa todellisen nerokkuutensa. Tai sitten elokuvan voi katsoa ilman sen kummempia pohdiskeluja ja vain nauraa niin lujaa, että leffa pitää välillä laittaa tauolle, jotta uudet vitsit eivät mene ohi. Ja silloinkin kyseessä on nerokas teos. Myötähäpeää ja kuvottavuuksiakin hyödynnetään täydellisesti. Erityisen upeaa on, että elokuvassa on kaiken koheltamisen ja yksittäisten sketsien yhteydessä oikea tarinakin. Kun kestoa on vielä alle puolitoista tuntia, on leffa jopa harmillisen nopeasti ohi. Sen parissa on kuitenkin aina niin hysteerisen hauskaa, että Boratin voisi katsoa vaikka heti uudestaan. Hahmon tavoin katsojakin kokee elämysmatkan ja tutustuu amerikkalaiseen kulttuuriin, mitä ei välttämättä kovin usein haluta nostaa esille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Larry Charles, joka oli tätä ennen tunnettu lähinnä hittikomediasarja Seinfeldin (1989-1998) kirjoittajana. Boratissa Charles osoittaa komediakykynsä myös ohjauksen puolella ja tekee erinomaista työtä. Työ on varmasti ollut hyvin poikkeavaa tavallisista elokuvista, kun tekijöiden on täytynyt esittää tekevänsä kazakstanilaista dokumenttia. Baron Cohenin, Anthony Hinesin, Peter Baynhamin ja Dan Mazerin työstämä käsikirjoitus on hulvaton kaikessa ronskiudessaan, mutta myös ajatuksia herättävä. Ei olekaan ihme, että nelikko sai jopa Oscar-ehdokkuuden työstään. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu. Kameratyöskentelyssä on selvää dokumentaarista henkeä, kuten myös leikkauksessa. Äänimaailmassa korostetaan välillä myös tätä tiedostavasti ja paikoitellen oikein korostetaan mikrofonin rahinaa. Leffan musiikeista vastaa päätähden pikkuveli Erran Baron Cohen, joka tunnelmoi itämaisilla melodioilla ja lauluilla, sekä hyödyntää tunnettuja amerikkalaisia hittibiisejä.

Yhteenveto: Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan on hysteerisen hauska ja liki täydellinen komediaelokuva. Huumori on todella ronskia ja häpeilemättömän hävytöntä, mikä takaa sen, että jotkut katsojista suuttuvat suuresti - etenkin tänä päivänä. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että Borat kuuluu niihin elokuviin, mitkä kaikkien pitäisi katsoa. Se ei ole niinkään loukkaus kazakstanilaisia ja muutenkin Lähi-Idän maiden asukkaita kohtaan, vaan monien amerikkalaisten tyhmyyttä korostava satiiri. Kazakstan ja itse Borat esitetään tarkoituksella amerikkalaisten stereotypioiden kautta. Boratin kertomat jutut ovat usein aivan kamalia, mutta juuri siten hän pystyy erottamaan jyvät akanoista. Boratia pahempaa törkyä suoltavat ne poloiset "uhrit", jotka eivät tiedä joutuneensa mukaan elokuvaan. Katsoja saa pöyristellä läpi keston, mutta myös nauraa vedet silmissä ja vatsa kipeänä. Näin hulvattomia teoksia ei montaa löydy. Tarina on veikeä ja se nappaa mukaansa katselukerta toisensa perään. Sacha Baron Cohen on ilmiömäisen upea nimikkoroolissa Boratina. Mokumenttityyli kruunaa paketin ja on upeaa, kuinka salakavalasti leffa onkaan toteutettu. Loukkaavan ja hävyttömän ulkokuorensa alla piilee erittäin älykäs ja suorastaan nerokas kommentaari amerikkalaisista. Upea leffa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan, 2006, Everyman Pictures, Dune Entertainment, Major Studio Partners, One America, Four by Two Films

Arvostelu: Spartacus (1960)

SPARTACUS

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Kirk Douglas, Jean Simmons, Laurence Olivier, Charles Laughton, Peter Ustinov, Tony Curtis, John Gavin, Herbert Lom ja Charles McGraw
Genre: seikkailu, draama, toiminta
Kesto: 3 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

"I'm Spartacus!"

Spartacus perustuu Howard Fastin samannimiseen kirjaan vuodelta 1951, mikä taas kertoo tositarinan Spartacus-nimisen miehen johtamasta orjakapinasta Antiikin Roomassa. Elokuvan teko lähti osittain liikkeelle siitä, ettei sen päätähti Kirk Douglas ollut saanut haluamaansa pääroolia yksitoista Oscar-palkintoa voittaneessa megahitissä Ben-Hur (1959). Douglas oli ärsyyntynyt, kunnes hänelle esiteltiin Fastin Spartacus-kirja, mistä Douglas lumoutui. Hän hankkikin kirjan elokuvaoikeudet ja koska hän sai nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Laurence Olivierin mukaan projektiin, hän sai Universal Picturesin innostumaan elokuvan teosta. Alunperin Fastin oli tarkoitus kirjoittaa myös leffan käsikirjoitus, mutta koska hänellä oli vaikeuksia työstää sellaista tekstiä, kirjoittajaksi pyydettiin Dalton Trumboa. Trumbo oli siihen aikaan Hollywoodin mustalla listalla, epäiltynä yhteyksistään kommunisteihin ja hän oli jopa joutunut vankilaan vuonna 1950. Universal Pictures oli aluksi epäileväinen ja sanoi, että Trumbo ei voi saada kunniaa kirjoituksesta, mutta Douglas sai yhtiön ylipuhuttua ja tämän elokuvan myötä Trumbo pääsi pois listalta. Aluksi ohjaajaksi valittiin Anthony Mann, mutta tämä sai potkut jo viikon kuvausten jälkeen, sillä Douglas koki, ettei tämä ollut valmis näin isoon projektiin. Tilalle tuotiin Stanley Kubrick, jonka kanssa Douglas oli työskennellyt Kunnian poluissa (Paths of Glory - 1957). Kuvaukset jatkuivat, mutta Kubrick oli vähän väliä riidoissa mm. kuvaajan ja Trumbon kanssa. Lopulta Spartacus saatiin kuitenkin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se voitti mm. neljä Oscar-palkintoa (paras miessivuosa, kuvaus, lavastus ja puvustus), mutta aluksi kriitikoiden reaktio oli ailahteleva. Elokuvan arvostus on kuitenkin kasvanut vuosien varrella ja nykyään sitä pidetään yhtenä lajityyppinsä klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Spartacusta, mutta Ben-Hurin katsominen eräänä pääsiäisenä herätti kiinnostukseni näihin vanhoihin, kolmituntisiin miekka-ja-sandaali -elokuviin. Kun huomasin, että Spartacus täyttää 60 vuotta, päätin vihdoin sivistää sillä itseäni.

Ensimmäisellä vuosisadalla eKr. Rooman valtakunnassa orja nimeltä Spartacus murtautuu vapaaksi ja ottaa tehtäväkseen vapauttaa muut orjat ja johtaa heidät kapinaan hallitsijoita vastaan.

Spartacuksen roolissa nähdään Kirk Douglas, jonka karisma, jyhkeä luonne ja koko sopivat täydellisesti tällaiselle historialliselle sankarihahmolle. Douglasista uskoo helposti, että tämä saisi todellisuudessakin kerättyä itselleen tuhatpäisen joukon. Ohjaaja Kubrick ja kirjoittaja Trumbo kinastelivat siitä, että Kubrickin mielestä Spartacus oli liian täydellinen kaikessa, eikä hänellä ole tarpeeksi heikkouksia. Vaikka tämä onkin osittain totta, ymmärrän myös Trumbon puolen siinä, että tällainen myyttinen henkilö kuuluukin esittää tällaisena idolina. Spartacus saa katsojan innostumaan matkastaan orjien vapauttajana ja häntä seuraa mielellään taistoon.

Elokuvassa nähdään myös mm. Jean Simmons Varinia-neitona, johon Spartacus tietty rakastuu, Laurence Olivier valtaa himoitsevana senaattori Crassuksena, Charles Laughton iäkkäänä senaattori Gracchuksena, Peter Ustinov gladiaattoreita kouluttavana Lentulus Batiatuksena, Tony Curtis yhtenä kaikkien aikojen tylsimpänä laulajana Antoninuksena, sekä John Gavin eräänä Julius Caesarina, joka saattaa ehkä olla joillekin tuttu historiasta... Caesar ei kuitenkaan vielä tässä kohtaa ole suuri keisari, vaan senaattori muiden joukossa ja hän jopa jää Crassuksen ja Gracchuksen varjoon. Olivier ja Laughton ovat erinomaiset arvokkaina hallitsijoina. Ustinov taas tarjoaa oivaa keveyttä Batiatuksena ja Simmonsista löytyy tiettyä herkkyyttä, minkä Varinia-hahmo vaatii. Kaikin puolin näyttelijät ovat mainioita rooleissaan.

Näissä vanhoissa, parintuhannen vuoden päähän menneisyyteen sijoittuvissa klassikkoelokuvissa kaiken kokoluokka on täysin käsittämätön. Ben-Hurin tavoin Spartacus on massiivinen teos, eikä pelkästään yli kolmen tunnin kestonsa puolesta, vaan kaikilla tavoilla. Laajat kuvat todella ovat laajoja ja niissä ihmiset ovat muurahaisten kokoisia, vaeltamassa mitä huikeimmissa maisemissa ja valtavimmissa lavasteissa. Suuria vuoristoja ja palatseja sun muita esitellään oikein toden teolla. Ja kun niitä ihmisiä vaeltaa, ei kyse todellakaan ole vain muutamasta henkilöstä - ehei. Ruudun saattaa täyttää sata- tai tuhatpäinen joukko, jotka on kaikki puettu ajanmukaisiin asusteisiin. Suurimmatkaan televisioruudut eivät lopulta tee kunniaa näiden teosten massiivisuuksille, vaan nämä pitäisi nähdä valtavilta valkokankailta. Sanaa "eeppinen" levitellään välillä turhankin helposti, mutta Spartacus on niitä teoksia, joita on vaikea kuvailla muulla sanalla. Tämä todella on eeppinen elokuva. Ja ei vain eeppinen, vaan EEPPINEN.

Ben-Hurin tavoin Spartacus lumosi minut mukaansa heti ensiminuttien aikana. Vaikka aluksi ei muuta nähdäkään pariin minuuttiin kuin mustaa ruutua, taustalla soiva musiikki asettaa fantastisen tunnelman niin esimerkillisesti, että pystyin heti kuvittelemaan mielessäni, mitä kaikkea voisikaan olla luvassa. Voi, miksei elokuvia enää tehdä näin? Säveltäjä Alex North jatkaa samalla linjalla läpi elokuvan ja tuo mukaan hienoja melodioita säestämään upeita kohtauksia. Kun on tottunut nykypäivän menoon elokuvapuolella, ovat tällaiset eepokset paikoitellen hämmentäviä. Kokemattomille tämä voi olla puuduttava kokemus ja vaikka itsekin huomasin jossain kohtaa, että kolmen tunnin kesto alkoi tuntua, pidin elokuvaa silti jotenkin maagisena. Ei tällaisia upeita historillisia eeposleffoja enää pääse näkemään. Tai no, onhan 2000-luvulla ilmestynyt mm. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja Exodus: Gods and Kings (2014), mutta ainoa näiden klassikoiden tasolle pääsevä on Gladiaattori (Gladiator - 2000). Hassua muuten, että kaikki kolme esimerkkiä ovat samalta ohjaajalta...

Tunnepuolella Spartacus tarjoaa hyvin jännitystä kapinan onnistumisesta sekä taisteluiden aikana, kuten myös muutamia huvittavia ja jopa hieman koskettavia hetkiä. Rakkaustarina jää lopulta aika ontoksi ja se onkin elokuvassa heikompaa osastoa. Päällimmäinen tunne on kuitenkin jatkuva hämmästys siitä, miten tällainen elokuva on saatu tehtyä. Jos nykypäivänä elokuvantekijöiden pitäisi tehdä jotain tällaista ja vieläpä ilman vihreää kangasta ja digitehosteita, lähes kaikilla menisi varmasti sormi suuhun. Niin vain Stanley Kubrick pitää tätä hurjan massiivista järkälettä hienosti kasassa, osoittaen upeat lahjansa jo ennen kuin hän teki muut klassikkonsa, kuten mestarillisen scifiteoksen 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968), yhteiskuntakriittiset Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964) ja Kellopeliappelsiinin (A Clockwork Orange - 1971), kauhuelokuvan Hohto (The Shining - 1980) ja sotaleffan Full Metal Jacket (1987). Onkin vain harmi, että Kubrick koki tehneensä Spartacuksen vain studion määräysten mukaan, eikä itse pidä sitä omanaan tai erityisemmin piittaa elokuvasta.

Yhteenveto: Spartacus on mahtava ja ennen kaikkea mahtipontinen elokuvajärkäle, mikä ällistyttää yhä 60 vuotta ilmestymisen jälkeen. Kaiken valtavuus lavasteista monisataiseen näyttelijäjoukkoon loksauttaa kerta toisensa jälkeen suun auki. Isoissa laajoissa kuvissa oikein korostetaan, kuinka massiivinen filmi onkaan kyseessä. Pisteenä i:n päällä toimii filmin mahtipontinen, yli kolmen tunnin kesto. Vaikka parissa kohtaa kesto muuttuu raskaaksi, on elokuva silti pääasiassa niin lumoava, vangitsevan eeppinen ja innostava, että sitä seuraa erittäin mielellään loppuun saakka. Kirk Douglas on nappivalinta sankarimaisen Spartacuksen osaan. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Stanley Kubrickin ohjaus on ihailtavaa ja hän hallitsee valtavaa pakettia kuin se olisi mitä helpoin homma. Tekninen puoli peittoaa kevyesti monet nykypäivän tekeleetkin. Lavastajat ja puvustajat ansaitsevat pelkkiä kehuja. Jos historialliset eepokset kiehtovat ja Spartacus on vielä näkemättä, suosittelen erittäin lämpimästi sen näkemistä - etenkin jos saatte mahdollisuuden nähdä sen valkokankaalta! Monikymmentä tuumaiset televisiotkaan eivät lopulta tee oikeutta tämän filmin massiivisuudelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spartacus, 1960, Bryna Productions

Arvostelu: Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013)

RIIVATTU 2

INSIDIOUS: CHAPTER 2

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Steve Coulter, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor, Danielle Bisutti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli suuri menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osan teossa kuitenkin kesti, sillä ohjaaja Wan ja käsikirjoittaja Leigh Whannell eivät alunperin innostuneet tarinan jatkamisesta ja Wan työsti parhaillaan toista kauhuelokuvaa, Kirottua (The Conjuring - 2013). Vihdoin alkuvuodesta 2012 Wan ja Whannell päättivät jatkaa tarinaa ja alkoivat työstämään jatko-osaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2013 ja sen oli tarkoitus ilmestyä kesällä, mutta koska Kirottu ilmestyi silloin, Wan halusi antaa sen nauttia menestyksestään. Lopulta Insidious: Chapter 2, eli suomalaisittain Riivattu 2 sai ensi-iltansa syksyllä 2013 - Suomessa leffa tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna suoraan Blu-raylle ja DVD:lle. Elokuva oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, mutta sai heikomman vastaanoton kriitikoilta. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt filmiä, sillä en erityisemmin välittänyt ensimmäisestä Riivatusta, kun katsoin sen, joten minua ei kiinnostanut jatkaa sarjaa. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää nyt kymmenen vuotta, ajattelin että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Katsoin alkuperäisen Riivatun uudestaan ja koska pidin siitä paljon enemmän kuin edellisellä kerralla, tilasin Riivattu 2:n ja katsoin sen pari kuukautta ensimmäisen leffan jälkeen.

Josh ja Renai saivat poikansa Daltonin takaisin, mutta samalla jokin seurasi Joshia pois kuolleiden maailmasta ja alkaa piinaamaan perhettä.

Rose Byrne ja Patrick Wilson palaavat rooleihinsa Renai ja Josh Lambertina. Valitettavasti siinä, missä Byrne ja Wilson olivat edellisen osan kantava voima, tässä he eivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolitöitä. Byrnen ongelmaksi koituu lähinnä se, ettei hänen Renai-hahmonsa saa paljoa tekemistä. Byrnen hommaksi jää lähinnä ryntäillä ympäri taloaan säikähtäneenä muutaman kohtauksen ajan. Wilson taas on hyvin kummallinen lähes koko elokuvan ajan. Tavallaan tämän ymmärtää, sillä Joshin on selkeästi vallanut jokin henkiolento, mutta Wilson ei silti oikein vakuuta. Hänen suorituksensa paranee loppua kohti, mutta parissa kohtaa hän on jopa huono. Myös Ty Simpkins ja Andrew Astor tekevät paluun pariskunnan lapsina. Simpkins pääsee tällä kertaa tekemään paljon enemmän Daltonina, mutta Astorin esittämä Foster jää yhä aika pienelle huomiolle.
     Yllättäen elokuvan oikeiksi tähdiksi nousevatkin Joshin äiti Lorraine (Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva kaksikko Specs (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), sekä uusi tuttavuus vanha Carl (Steve Coulter), joka työskenteli aikoinaan edellisessä leffassa kuolleen Elisen (Lin Shaye) kanssa. Carl on oikein mainio lisäys, vaikka hänen noppaleikkinsä saattavatkin vaikuttaa hieman pöhköiltä. Coulter on uskottava haamututkijana, minkä lisäksi on hienoa, että Whannell ja Sampson ovat hillinneet komediapuoltaan, kun heidän hahmonsa nousevat isompaan asemaan. Hershey on yhä kelpo osassaan ja kun leffassa syvennytään enemmän Joshin menneisyyteen, on ymmärrettävää, että Lorraine nostetaan paremmin esiin.

Riivattu 2 jatkaa lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Lambertin perhe iloitsee Daltonin paluusta, mutta samalla he joutuvat poliisin kuulusteluun Elisen erikoisen kuoleman takia. Tämän lisäksi Josh alkaa käyttäytyä hyvin kummallisesti ja nopeasti perhe huomaa, ettei henkimaailma ole jättänyt heitä rauhaan. Yksi elokuvan ongelmista on, että hahmot eivät jostain syystä huomaa, kuinka selvästi jokin on riivannut Joshin. Leffa käyttää ihan liian kauan aikaa siihen, että hahmot yrittävät selvittää, kuka tappoi Elisen, vaikka katsoja on tiennyt sen jo edellisen elokuvan lopusta saakka. Filmissä on muutenkin tehty kummallisia ratkaisuja - joitakin jotka jopa sotivat ensimmäisen Riivatun tapahtumia vastaan. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään vähän väliä ties mitä hölmöyksiä, minkä takia leffa ei onnistu pelottamaan toivotulla tavalla. Jotkut hetket ovat niin pöhköjä, ettei leffaa vain voi ottaa tosissaan, eivätkä säikäytykset enää tehoa. Kuten sanoin jo ensimmäisen Riivatun arvostelussani, vaikka leffa sisältäisi henkiolentoja, demoneita ja mitä lie riivauksia, jossain kohtaa tulee raja vastaan, minkä jälkeen homma alkaa muuttua enemmän fantasiasaduksi ja Riivattu 2 ylittää rajan todella usein.

Elokuva kyllä sisältää joitain onnistuneen karmivia hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi leffa ei todellakaan ole yhtä jännittävä tai pelottava kuin edeltäjänsä. Onkin siis onni, että tarinaan on lisätty kiehtovaa mysteerisyyttä Lorrainen, Carlin, Specsin ja Tuckerin tutkiessa, mikä on ottanut Joshin haltuunsa ja ketkä ovat valkoisiin pukeutunut nainen ja mustiin pukeutunut morsian, mitkä liittyvät outoihin tapahtumiin. Mysteerisyydellään leffa onnistuu pitämään katsojansa mukanaan tarpeeksi hyvin, jolloin hölmöyksistä ei välitä ihan niin paljoa elokuvan aikana. Vasta kun leffaa alkaa tosissaan pohdiskelemaan, sen pöhköydet nousevat mieleen. Mysteerisyyden lisäksi toinen erittäin kiehtova ratkaisu on, miten jatko-osa yhdistyy ensimmäisen osan tapahtumiin. Elokuva leikittelee näin hauskasti katsojan kanssa ja filmin päätyttyä tekisi heti mieli katsoa ensimmäinen osa uudestaan, sillä jotkut sen kohtaukset näkee täysin eri valossa Riivattu 2:n jälkeen.

Elokuvan ongelmat johtuvat varmasti siitä, ettei ohjaaja Wania ja käsikirjoittaja Whannellia kiinnostanut tarinan jatkaminen. Tämän lisäksi Wanilla oli työn alla toinenkin kauhuleffa Kirottu, mihin hän panosti huomattavasti enemmän. Näistä asioista huolimatta kaksikko on kuitenkin keksinyt oivaa jatkoa kertomukselleen ja kohdat, joissa filmi todella linkittyy ensimmäiseen osaan, tuntuvat siltä kuin kaksikko olisi suunnitellut jatkoa jo alkuperäistä Riivattua tehdessään. Wan taitaa hyvin karmivan ilmapiirin luomisen, eikä luota hölmöihin böö-säikäytyksiin (vaikka niitäkin toki on), mutta Whannellin käsikirjoituksen pöhköydet saavat Wanin työn kärsimään. Mukana on jopa täysin tyhmiä repliikkejä, mitkä olisi viimeistään leikkauksessa pitänyt älytä karsia pois. Muuten leikkaus on sujuvaa, eikä aika ehdi käymään pitkäksi. Riivattu 2 on myös erittäin taidokkaasti kuvattu ja pidän paljon siitä, että Wan haluaa usein näyttää koko huoneen, jolloin katsoja jännittää, milloin jostakin pomppaa esiin jotain pelottavaa. Lavastus on taidokkaasti toteutettu, mutta maskeerauksen taso heittelee. Jotkut maskeeraukset ovat todella karmivia, kun taas toiset ovat hieman keskeneräisiä ja hutiloiden tehtyjä. Edellisen osan punanaamademonin tasolle ei onneksi kuitenkaan vajota. Äänimaailma on erinomaisesti luotu ja Wanin luottosäveltäjä Joseph Bishara on saanut aikaan mukavaa tunnelman lisäystä musiikeillaan.

Yhteenveto: Riivattu 2 jää harmillisen keskinkertaiseksi kauhutekeleeksi. Filmi jatkaa hyvin Joshin ja Renain tarinaa, minkä lisäksi mukaan on saatu mukavaa mysteerisyyden tuntua, mutta pelottavaksi leffaa on vaikea kutsua. Paikoitellen ohjaaja James Wan onnistuu luomaan karmivaa ilmapiiriä, mutta joka kerta käsikirjoituksen hölmöydet vetävät katsojan pois tästä tunnelmasta. Filmi ylittää jatkuvasti sen rajan, jolloin yliluonnollisuudet muuttuvat ihan höpönlöpöksi, eivätkä demonit sun muut tunnu enää pelottavilta. Elokuva myös käyttää ihan liikaa aikaa siihen, kun hahmot yrittävät selvittää asiaa, minkä jokainen edellisen Riivatun nähnyt jo tietää. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin tyylikäs teos, vaikka maskeerauksia olisi voinut vielä parannella. Näyttelijät tekevät myös kelpo työtä, vaikkei Rose Byrne saakaan paljoa tekemistä, eikä Patrick Wilson ole kovin vakuuttava. Riivattu 2:n katsoo kyllä ainakin kerran ihan sujuvasti, mutta ei sitä tarvitse toista kertaa nähdä. Sen sijaan filmin linkit alkuperäiseen Riivattuun ovat niin kiinnostavat, että Riivattu 2:n jälkeen haluaisi katsoa sen uudestaan. Kavereiden kanssa vietettävään säikyttelyiltaan Riivattu 2 sopii täysin passelisti. Elokuvan lopussa annetaan vielä vahvasti vinkkiä jatkosta. Tämä tuntuu kuitenkin täysin päälleliimatulta kohtaukselta, minkä olisi hyvin voinut jättää lopputekstien jälkeen nähtäväksi pätkäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 2, 2013, FilmDistrict, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Alliance Films UK Limited, Room 101

Arvostelu: Elefanttimies (The Elephant Man - 1980)

ELEFANTTIMIES

THE ELEPHANT MAN

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: John Hurt, Anthony Hopkins, Anne Bancroft, Freddie Jones, John Gielgud, Wendy Hiller, Dexter Fletcher, Michael Elphick ja Helen Ryan
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Elephant Man, eli suomalaisittain Elefanttimies perustuu Frederick Trevesin opukseen The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) ja Ashley Montagun The Elephant Man: A Study in Human Dignityyn (1971), mitkä taas pohjautuvat Elefanttimiehenä tunnetun Joseph Merrickin elämään. Christopher Devore ja Eric Bergen kiinnostuivat tästä tosikertomuksesta ja kirjoittivat siitä elokuvan käsikirjoituksen. Tuottaja Jonathan Sanger taas kiinnostui heidän tekstistään ja sai ystävänsä Mel Brooksin rahoittamaan filmin. Juuri esikoiselokuvansa Eraserheadin (1977) julkaissut David Lynch pyydettiin elokuvan ohjaajaksi, joka innostui projektista. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elefanttimies sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta. Leffa sai mm. seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja lavastuksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan, sekä kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, puvustus, leikkaus, musiikki ja lavastus), joita se ei myöskään voittanut. Oscar-akatemia sai kritisointia siitä, etteivät he huomioineet elokuvan maskeerauksia palkintojenjaossa. Siihen aikaan Oscareissa ei ollut parhaan maskeerauksen kategoriaa ja se luotiinkin tämän filmin vuoksi seuraavan vuoden Oscar-gaalaan, missä palkinnon voitti ensimmäisenä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Itse en ollut aiemmin nähnyt Elefanttimiestä, mutta olin kyllä kuullut siitä paljon hyvää. Kun huomasin, että filmi on täyttämässä 40 vuotta, päätin korjata tämän aukon sivistyksestäni ja katsoa elokuvan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1884 tohtori Treves kohtaa sirkuksessa John Merrickin, joka on todella pahasti epämuodostunut, minkä vuoksi häntä kutsutaan Elefanttimieheksi. Kun muut näkevät hirviön, Treves näkee Johnin rujon ulkokuoren takaa lempeän ja hyväsydämisen henkilön, joka kaipaa rakkautta.

Nimikkoroolissa Elefanttimiehenä, eli John Merrickinä nähdään John Hurt... jota on tosin vaikea tunnistaa todella voimakkaiden maskeerausten takaa. Välillä voi tunnistaa Hurtin pehmeän äänen ja usein hänen tutut silmänsä kimmeltävät kyynelistä, mutta tämä on kyllä niitä rooleja, joissa näyttelijä katoaa hahmonsa taakse täysin. John Merrick on hyvin traaginen tapaus, jonka puolella katsojan sympatiat ovat välittömästi. Aluksi katsoja saattaa hahmojen tapaan kauhistua Johnin ulkonäöstä, mutta tohtori Trevesin tavoin voi pian nähdä, ettei kyseessä todellakaan ole mikään hirviö. Epämuodostumisensa vuoksi John on usein kauheissa tuskissa, eikä hän pysty puhumaan, liikkumaan tai edes nukkumaan normaalisti. Erityisen traagisen Johnin tarinasta tekee tietysti se, että hän oli todellinen henkilö. Hurt on ilmiömäinen roolissa ja koska hänestä jää näkyville lähinnä vain hänen silmänsä, joutuu hän näyttelemään niillä tavallista enemmän ja tekee sen upeasti.

Johnia auttavaa tohtori Trevestä taas näyttelee Anthony Hopkins - hänkin erinomainen näyttelijä. Trevesin kautta katsoja alkaa tutkimaan Johnia ja ymmärtämään häntä yhä vain paremmin. Hänestäkin katsoja alkaa pian välittämään, sillä pitkään Treves on ainoa, joka on Johnin puolella. Hopkins on roolissaan usein hyvin pienieleinen, mutta silti todella vakuuttava. Hurtin ja Hopkinsin väliset kohtaukset ovat jo näyttelijöiden puolesta kiinnostavat, mutta heidän hahmojensa välit tekevät niistä entistäkin kiehtovammat.
     Elokuvassa nähdään myös Freddie Jones sirkusta johtavana herra Bytesina ja nykypäivänä mm. Elton John -elokuva Rocketmanin (2019) ohjaajana tunnettu Dexter Fletcher tätä auttavana lapsena, John Gielgud sairaalaa johtavana Francis Carr-Gommina, Wendy Hiller Johnin hoitamisessa auttavana Mothersheadina, Anne Bancroft Johnista kiehtoutuneena rouva Kendalina, sekä Michael Elphick sairaalan inhottavana vartijana. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, mutta lopulta elokuva on täysin Hurtin ja Hopkinsin show'ta.

Päähenkilönsä tavoin Elefanttimies on sydäntä särkevän traaginen ja erittäin liikuttava teos. Elokuvaan on onnistuttu rakentamaan valtava tunnelataus, mikä kietoutuu katsojan ympärille, kunnes lopulta purkautuu viimeisillä minuuteilla. Uskoisin, että jopa hieman kylmäsydämisillekin katsojille tätä on vaikea katsoa loppuun saakka kuivin silmin. Johnin koettelemukset sattuvat katsojaankin ja leffaa katsoessa ei voi muuta kuin suuttua, millaista kauheutta useat joutuvat kokemaan elämänsä aikana, kun monet maailmassa eivät ole valmiita hyväksymään heitä. Tämä on niitä elokuvia, joissa katsoja haluaisi voida hypätä ruudun läpi itse elokuvaan ja suojella päähenkilöä. Asiaa vain pahentaa Johnin viattomuus ja toive olla rakastettu. Katsoja voisi tätä tarjota lämpimällä halauksella, mutta se on mahdotonta. Ainoa mitä voi tehdä, on seurata tapahtumia ja toivoa, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, vaikka hyvin pian takaraivossa jyskyttääkin pahaenteinen ajatus, ettei tämä voi onnellisesti päättyä.

Surullisuuden lisäksi Elefanttimies on myös todella kaunis elokuva. Sen herkkyydessä on jotain erittäin sympaattista ja ihanaa. Tarina itsessään on lumoava ja siihen uppoutuu ensiminuuteista alkaen. Ohjaaja David Lynch onnistuu rakentamaan tunnelmaa mestarillisesti ja kertoo tarinaansa hienoin tavoin. Lynch osaa myös ohjata maagisen vanhanaikaisella tavalla, mikä sopii täydellisesti 1880-luvulla tapahtuvaan teokseen. Leffa on mustavalkoinen ja vaikka joitakin voisi häiritä, että värit on otettu pois, omasta mielestäni se ratkaisu juurikin tuo paljon mukaan. Elefanttimies-elokuva on vuodelta 1980, mutta tyyliltään se voisi olla vielä parikin kymmentä vuotta vanhempi. Lynch käsittelee filmiä usein kuin Universalin klassisia hirviöelokuvia, joissa niissäkin "hirviö" oli usein lähinnä väärinymmärretty henkilö, jonka muut leimasivat monsteriksi tämän ulkonäön perusteella. Lynchin ote on samaan aikaan varma ja tiukka, mutta silti hyvin pehmeä. Elokuvan jälkeen katsojalle jää lämmin olo John Merrickin sydämellisyydestä, vaikka samalla sitä tekisikin mieli tirauttaa itkut.

Hienon ohjauksen lisäksi Lynch tekee taidokasta työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Christopher De Voren ja Eric Bergrenin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti pitää otteessaan alusta loppuun, eikä tarina koskaan käy tylsäksi. Keskustelut ovat hyvin työstetyt ja Lynchin ohjauksen, sekä vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja kuuntelee niitä hiirenhiljaa. Tekniseltä toteutukseltaan Elefanttimies on erittäin tyylikäs. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkaus on pääasiassa seesteistä, mutta Johnille inhottavat hetket ovat äkkipikaisia ja siten vieläkin epämiellyttävämpiä. Lavasteet ovat onnistuneet, mutta isoimmat kehut tekniseltä puolelta ansaitsee Johnin maskeeraustiimi. Oscar-akatemian olisi todellakin pitänyt osoittaa kunnioitusta tätä vaikuttavaa saavutusta kohtaan. Elokuvan olisi pitänyt olla ensimmäinen parhaan maskeerauksen palkinnon voittaja. Äänimaailmakin on onnistunut, etenkin John Morrisin säveltämien musiikkien puolella. Herkät sävelmät tuovat paljon tunnelmaan ja jo yksinään, ilman kuvia, ne saavat kuuntelijansa liikuttumaan.

Yhteenveto: Elefanttimies on erittäin kaunis ja äärimmäisen koskettava elokuva. Filmi lumoaa heti tyylitellyn mustavalkoisuutensa ja vanhanaikaisuutensa kanssa, minkä jälkeen katsoja uppoutuukin täysin John Merrickin kertomuksen vietäväksi. Aluksi hahmojen tapaan katsoja saattaa kauhistua Johnia, mutta pian voi huomata, että rujon ulkokuoren alta löytyy mitä sympaattisin henkilö ja rakastavin sydän. Mitä enemmän joutuu seuraamaan Johnille aiheutettua kurjuutta, sitä syvemmin leffa iskee katsojan tunteisiin. Elokuvan päätyttyä on kumma, jos katsoja ei ole kertaakaan herkistynyt. Ikävyyksien keskeltäkin paistaa valoa ja leffa todella on usein kaunis. Jo tämä kauneus saa liikuttumaan. John Hurt on täydellinen pääroolissa John Merrickinä, jonka maskeeraukset ovat erinomaiset. Anthony Hopkins on myös mahtava tohtori Trevesinä. Ohjaaja David Lynch rakentaa tunnelmaa upeasti, eikä pelkää rikkoa katsojan sydäntä. Elefanttimies on liki täydellinen mestariteos, minkä jokaisen pitäisi nähdä edes kerran elämässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Elephant Man, 1980, Brooksfilms