Arvostelu: Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000)

KEISARIN UUDET KUVIOT

THE EMPEROR'S NEW GROOVE

Ohjaus: Mark Dindal
Pääosissa: David Spade, John Goodman, Eartha Kitt, Patrick Warburton, Wendie Malick, John Fiedler, Kellyann Kelso ja Eli Russell Linnetz
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Emperor's New Groove, eli suomalaisittain Keisarin uudet kuviot on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 39. osa. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 1994, kun Matthew Jacobs ja Roger Allers alkoivat kehittelemään Inkojen aikaan sijoittuvaa musikaalia. Allersin ohjaama Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli juuri julkaistu ja se oli niin jättimäinen menestys, että Disney suostui heti Allersin uuteen ideaan, joka kulki aluksi nimellä "Kingdom of the Sun". Tekijät matkasivat Peruun tutkimaan inkakulttuurin jäännöksiä ja samalla Allers työsti tarinan, missä oli paljon vaikutteita Mark Twainin kirjasta Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881). Kun Disneyn seuraavat elokuvat Pocahontas (1995) ja Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame - 1996) menestyivät odotettua kehnommin, Disneyllä ajateltiin, että Allersin suunnittelema filmi olisi liian vakava. Testiyleisötkään eivät lämmenneet leffalle, jolloin mukaan projektiin tuotiin Mark Dindal, jonka tehtävänä oli keventää leffan tunnelmaa. Elokuvalle oli sovittu julkaisuajankohdaksi vuoden 2000 kesä ja näytti kovasti siltä, ettei elokuva tulisi ilmestymään silloin. Allers yritti saada Disneyn johtoa antamaan hänelle lisää aikaa, mutta kun hänelle kieltäydyttiin, Allers poistui leffasta kokonaan. Tästä syystä johto antoi elokuvan tuottajalle Randy Fullmerille kaksi viikkoa aikaa saada elokuvan teko rullaamaan tai koko projekti lopetettaisiin. Jäljelle jääneet tekijät heittelivät ideoita, kunnes saivat aikaiseksi uuden, huomattavasti komediallisemman tarinan, jonka Disney hyväksyi. Animointi lähti käyntiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi. Keisarin uudet kuviot sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten - mutta vaikka se saikin pääasiassa kehuja kriitikoilta, ei leffa ollut toivottu menestys. Itse näin elokuvan lapsena useaan otteeseen ja pidin siitä todella paljon. Vuosia myöhemmin katsoin sen uudestaan ja koska se toimi edelleen mahtavasti, ostin sen itselleni Blu-rayna. Kun huomasin, että Keisarin uudet kuviot täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Ylimielisen keisari Kuzcon erotettua neuvonantajansa Yzman, tämä päättää kostaa keisarille myrkyttämällä tämän ja nousemalla itse hallitsijaksi. Yritys kuitenkin epäonnistuu ja kuolemisen sijaan Kuzco muuttuukin laamaksi.

Tarinan päähenkilö, keisari Kuzco (äänenä David Spade) on siinä mielessä ristiriitainen tapaus, että kaikessa itsekeskeisyydessään ja ylimielisyydessään hänestä on vaikea pitää, mutta samalla hän on silti oudon pidettävä ja hauska heppu. Kuzco vähät välittää alamaisistaan ja on valmis vaikka tuhoamaan kokonaisen kylän, jos keksii rakentaa sen tilalle jotain itselleen. Hän on siis mahdollisimman vihattava persoona, mutta tekijät ovat jollain ihmeen tavalla muuttaneet tämän päälaelleen. On hauska seurata, kuinka Kuzcon elämä muuttuu täysin, kun hän muuttuu laamaksi ja kuinka hän yrittää selvitä uuden kehonsa kanssa. Kenties hän oppiikin jotain siinä seikkailunsa varrella.

Kun päähenkilö on tällainen narsisti, ei ole ihme, että hänen neuvonantajansa, katala Yzma (Eartha Kitt) haluaa saada tämän hengiltä. Muuten Yzmaa saattaisi jopa kannustaa, jos katsoja ei huomaisi heti, että Yzma olisi vielä häijympi hallitsija. Kyseessä on fantastinen pahishahmo, joka ei välttämättä ole erityisen uhkaava, mutta sitäkin koomisempi. Etenkin leffan alkupäässä on veikeä kuunnella hänen erilaisia juoniaan Kuzcon tappamiseksi ja vaikka hän onkin hauska, Yzma suorastaan huokuu pahuutta. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa Yzman apurista, hömelöstä Kronkista (Patrick Warburton), joka on aikamoinen idiootti. Kronk on hulvaton tapaus kaikessa pöhköydessään ja täydellinen pari Yzmalle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat pienen kylän päällikkö Pacha (John Goodman), jonka luokse Kuzco laamana päätyy, sekä tämän perhe, Chicha-vaimo (Wendie Malick) ja lapset Chaca (Kellyann Kelso) ja Tipo (Eli Russell Linnetz). Pachan voi oikeastaan mieltää tarinan sankariksi, sillä hän joutuu jatkuvasti pelastamaan laama-Kuzcon pulasta, minkä lisäksi hän on ainoa tärkeä hahmo, jolla on oikeasti hyvä sydän. Yzman ja Kronkin ollessa täydellinen pahispari, Kuzco ja Pacha ovat täydellinen kaksikko hyvältä puolelta, vaikka eivät tulekaan lähes lainkaan toimeen keskenään.

Vaikka Disneyn animaatiot ovat aina sisältäneet huumoria - jotkut enemmän ja toiset vähemmän - eivät vitsit ole olleet leffojen pääjuttu. Keisarin uudet kuviot on kuitenkin poikkeus: tämä elokuva on puhdas komedia. Ja vieläpä aivan törkeän hauska sellainen! Katsoja nauraa leffan alusta loppuun ja huumori on saatu toimimaan kaikenikäisille. On hulvatonta fyysistä koheltamista, kuten Kuzcon kohtaaminen panttereiden kanssa tai aika lailla kaikki mitä Kronk tekee, sekä huikean nokkelaa sanailua, mikä saa paikoitellen jopa ulvomaan naurusta. Kyseessä on ehdottomasti Disneyn animaatioiden klassikkosarjan hauskin teos! Lisäksi kyseessä on myös todella itsetietoinen teos. Vaikkei kertojaääni ole mikään uusi juttu Disneyn leffoissa, ei yksikään aiemmista mene samalle tasolle kuin Kuzcon selitykset. Kuzco ei vain avaa tarinan lähtökohtia ja palaa parissa kohtaa kertomaan lisää, vaan hän jatkaa selittämistä läpi leffan hyvin kuzcomaisella tavalla, kommentoiden ja kritisoiden muita hahmoja ja ylistämällä itseään. Filmi menee jopa niin pitkälle, että kertoja-Kuzco vaikuttaa tiedostavan olevansa elokuvassa ja yhdessä kohtaa jopa pysäyttää leffan, piirtääkseen ruudulle pointteja, missä hänen mielestään leffa on väärässä. Koomista on myös se, että vaikka leffa tapahtuu 1400-luvulla, on siinä yllättävän modernejakin juttuja mukana.

Pelkkä jatkuva vitsailu ei kuitenkaan vielä riitä nostamaan Keisarin uusia kuvioita kokonaisuudessaan loistavaksi elokuvaksi. Sen homman hoitaa mukaansatempaava tarina, erinomaiset hahmot ja tietyt rauhallisemmat hetket, joissa Kuzco saadaan pohtimaan tekojaan. Elokuva sisältää tietty tärkeitä opetuksia lapsille, kuten kunnon piirretyssä kuuluukin. Toisaalta nykypäivän töykeässä ja itsekeskeisessä internetkulttuurissa opetukset ovat ihan hyviä myös aikuisillekin. Tylsäksi leffa ei todellakaan käy kertaakaan, vaan se pitää tiukasti mukanaan, viihdyttäen vauhdikkaalla temmollaan hienosti alusta loppuun. Keisarin uudet kuviot on hyvin omalaatuinen pala Disneyn animaatiohistoriaa, mikä sopii mitä parhaiten koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen.

Keisarin uudet kuviot on käsin piirretty animaatio ja kynänjälki on taattua Disney-laatua. Visuaalisesti filmi on todella hupaisan näköinen ja hahmot ovat veikeät. Pachan kylän maalaismaisemaan ja metsiin on saatu hienoja yksityiskohtia, ja kaikki liike on erittäin sulavaa läpi leffan. Kaikista tuotanto-ongelmistaan huolimatta elokuva ei ole millään lailla hätiköiden valmistettu, vaan visuaalisuuksien lisäksi myös David Reynoldsin käsikirjoitus on erinomainen. Teksti on täynnä fantastista huumoria, mutta se osaa rauhoittuakin oikeissa kohdissa. Ohjaaja Mark Dindal luo mukaan kevyen tunnelman, mikä pitää katsojan hymyn yllä loppuun saakka. Toisin kuin monet muut Disneyn animaatiot, Keisarin uudet kuviot ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua; elokuvan aloittava Perfect World ja Oscar-ehdokkuuden saanut My Funny Friend and Me. Näistä ensimmäinen on hilpeä, mutta jälkimmäinen ei jää mitenkään mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, My Funny Friend and Me -musiikkivideo, lyhyt esittely leffan ääninäyttelijöistä, pätkä filmin animoinnista, sekä todella lyhyt video, missä tekijät avaavat, mitä kautta lähtivät suunnittelemaan elokuvan ulkoasua. Lisäkatsottavaa löytyy noin 25:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Keisarin uudet kuviot on riemastuttava ja hulvaton animaatioseikkailu kaikenikäisille. Veikeä kertomus nappaa heti mukaansa ja keisari Kuzco onnistuu ilahduttamaan, vaikka onkin täysin itsekeskeinen idiootti. Pahisosasto on myös äärimmäisen hilpeä. Kyläpäällikkö Pacha taas tuo lämmintä sydäntä mukaan. Elokuvasta löytyy mahtavia vaaratilanteita, seikkailuhenkeä, sekä myös osaamista rauhoittua ja pohtia päähenkilön tekosia. Filmistä löytyy hyvää viestiä käytöksestä muita kohtaan, mitä monien aikuistenkin kannattaisi miettiä enemmän elämässään. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja elokuvan aikana pääsee nauramaan katselukerta toisensa perään. Animaatiojälki on mainiota, eikä kiireellä tehty tuotanto onneksi näy lopputuloksessa. Jos Keisarin uudet kuviot on yhä näkemättä tai sen katselusta on kulunut pitkä aika, on 20-vuotisjuhla hyvä syy pistää se pyörimään. Myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Keisarin uudet kuviot 2: Kronkin uudet kuviot (Kronk's New Groove - 2005) ja piirrossarja Keisarin uusi koulu (The Emperor's New Groove - 2006-2008), mutta niihin palataan vasta joskus myöhemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emperor's New Groove, 2000, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Mank (2020)

MANK

Ohjaus: David Fincher

Pääosissa: Gary Oldman, Amanda Seyfried, Lily Collins, Arliss Howard, Tom Pelphrey, Charles Dance, Jamie McShane, Monika Gossmann, Sam Troughton, Ferdinand Kingsley, Tuppence Middleton ja Tom Burke

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 13

Mank on David Fincherin uusi elokuva, mikä perustuu tositapahtumiin käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin elämästä ja urasta, sekä kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi tituleeratun Citizen Kanen (1941) teosta. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo lähes 30 vuotta sitten, kun Fincherin isä Jack Fincher kirjoitti sen käsikirjoituksen. David Fincher halusi ohjata sen pohjalta elokuvan, saatuaan valmiiksi The Game - oletko valmis peliin? -leffansa (The Game) vuonna 1997. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja Jack Fincher menehtyi vuonna 2003. Vasta pari vuotta sitten Fincher sai Netflixin innostumaan projektista ja sen kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Nyt Mank on vihdoin julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin erittäin kiinnostunut näkemään sen jo ihan siitä syystä, että kyseessä on Fincherin ensimmäinen elokuva sitten vuoden 2014 Gone Girlin. Myös kertomus Citizen Kanen teosta kiinnosti, vaikkakin olen nähnyt elokuvan vain kerran, monta vuotta sitten ja aivan liian nuorena. Katsoinkin Mankin heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1940 nuori visionäärinen ohjaaja Orson Welles pestaa alkoholisoituneen käsikirjoittaja Herman J. Mankiewiczin työstämään käsikirjoituksen, mistä muovautuisi lopulta elokuva Citizen Kane. 

Aina fantastinen Gary Oldman nähdään pääroolissa Herman J. Mankiewiczinä, eli Mankina, Hollywood-käsikirjoittajana, jolla oli ikävä taipumus sanoa ääneen kaikki mietteensä, sekä vielä pahempi taipumus nauttia päihteitä, mikä vain vahvisti sitä ensimmäistä taipumusta. Kyseessä on niitä ihmisiä, joiden kanssa olisi varmasti aikamoinen kokemus käydä keskustelua, niin hyvässä kuin pahassa, mutta jonka puhetta olisi ulkopuolisena lähes taianomaista kuunnella. Oldman on häikäisevän hyvä Mankina. Hänen valtava karismansa pitää katsojan lumottuna ja hänen tapansa puhua repliikkinsä tarjoaa monet makeat naurut. En ihmettele yhtään, jos Oldman olisi jälleen kahmimassa palkintoja eri gaaloissa ensi vuoden alussa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. yllättävän hyvä Amanda Seyfried näyttelijä Marion Daviesina, jonka kanssa Mankille muodostuu kiinnostava suhde, Lily Collins Mankia kirjoittamaan auttavana Rita Alexanderina, Arliss Howard Metro-Goldwyn-Mayer -studion perustajana ja tuottajana Louis B. Mayerina, aina yhtä mahtipontisesti puhuva Charles Dance sanomalehtiherrana William Randolph Hearstina, Tom Pelphrey Mankin veljenä Joseph Mankiewiczinä, sekä Tom Burke Citizen Kanen ohjaajana ja päätähtenä Orson Wellesinä. Orson on loppujen lopuksi yllättävänkin vähän mukana elokuvassa ja paikoitellen hänet vain kuullaan puhelinkeskustelun kautta. Nuori ohjaajalupaus on tiputettu täysin sivurooliin, sillä tämä todella on käsikirjoittaja Mankin tarina, eikä hänen kaltaisensa seurapiirien sanavalmein herra suostuisi päästämään ketään muuta parrasvaloihin.

Ai että on hienoa nähdä David Fincherin tekevän paluun elokuvien pariin, ollessaan useamman vuoden ajan Netflixin Mindhunter-sarjan (2017-2019) kimpussa! Ja erityisen hienoa on nähdä Fincherin kokeilevan jotain itselleen täysin uutta. Pääasiassa piinaavia trillereitä tehnyt Fincher kulkee nyt ihan erilaisessa maailmassa, palaten 1930- ja 1940-lukujen Hollywoodiin. Rakkaus kyseistä aikakautta ja sen filmejä kohtaan on käsinkosketeltavaa ja moni "cinefiili" on varmasti täydessä hurmoksessa läpi elokuvan. Mank on tietty mustavalkoinen (yksi syy, miksi vuosiin yksikään studio ei suostunut tarttumaan projektiin), mutta wanhan ajan kikkailu ei lopu siihen. Mahtipontisia alkutekstejä, pimeyteen häipyviä leikkauksia, kamerasommitteluja ja musiikkeja myöten elokuva näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi tehty kymmeniä vuosia sitten. Säännöllisin väliajoin oikeaan yläkulmaan jopa välähtää pieni musta pallura, merkityksenä ilmoittaa elokuvateatterien koneenhoitajille, että nämä vaihtaisivat filmikelan. Jonnet ei muista. Noh, okei, en minäkään, mutta meinasin kyllä antaa aplodit ensimmäisen kerran, kun tämä pieni välähdys tapahtui. Jos leffa olisi vielä neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, olisi visuaalinen ilme täydellinen.

Jo pelkkä aikakauden upea toteutus teknisestä puolesta lavastukseen ja puvustukseen imaisee katsojan mukaansa. David Fincherin ohjaus on herralle tutusti vahvaa ja Gary Oldman loistaa jokaisessa kohtauksessaan. Silti kenties isoimmat kehut kuuluvat Fincherin edesmenneelle isälle, Jackille, jonka kynästä Mankin käsikirjoitus on syntynyt. Jack Fincher rakentaa kertomuksensa todella mukaansatempaavasti, eikä homma koskaan käy puiseksi tai pitkäveteiseksi. Mukana on useita, pitkiä keskusteluja, mutta erinomaisen dialogin ja kiinnostavan sisällön ansiosta ne ovat vauhdilla ohi. Huumoriakin on mukana yllättävän paljon, eikä leffa ole pelkkää vakavaa draamaa. Kuten tuli jo todettua, illalliskutsuilla Mankilla oli taipumusta tokaista ääneen kaiken, mitä sylki suuhun toi ja erityisen hilpeä onkin seuraava seurapiiritapahtuma, jossa Mankin vaimo Sara (Tuppence Middleton) vaatii, että tämä pysyy hiljaa, jos ei keksi mitään mukavaa sanottavaa. Ja Mankhan pysyy sitten hiljaa.

Hieman Citizen Kanen tavoin myös Mankin tarina ja käsikirjoitus hyppivät taidokkaasti ajassa edestakaisin, näyttäen, mikä Mankin elämässä inspiroi häntä kirjoittamaan Citizen Kanea - ketkä ihmiset muovautuivat hahmoiksi elokuvan käsikirjoituksessa. Aikahypyissä on mukana lisää mahtavan veikeää kikkailua, sillä takaumat ilmoitetaan tekstein, minkälaisia käytetään käsikirjoituksissa aloittamaan kohtaukset. INT. tarkoittaa sisätilaa, EXT. ulkotilaa, sitten lisätään vielä paikka, päivänaika ja kenties vielä lisähuomio tapahtuma-ajasta tarinan sisällä. Citizen Kanea pidetään äärimmäisen korkeassa arvossa jo ihan vain elokuvana, mutta sen taustalla kulkeneen kertomuksen nähtyä Citizen Kanea saattaa pitää vieläkin korkeammassa arvossa. Aikamoinen onnistuminen siis Finchereiltä!

Yhteenveto: Mank on David Fincherin mahtava paluu elokuvien pariin. Ja mikä olisikaan projektille parempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Fincher näyttää suuren rakkautensa 1930- ja 1940-lukujen filmejä kohtaan elokuvan vahvalla visuaalisella toteutuksella. Elokuva näyttää kuin se olisi tehty ajat sitten. Lukuunottamatta kuvasuhdetta, kaikki mustavalkoisesta kuvasta leikkauksiin, filmikelan vaihtomerkkiin ja kohtausrakenteisiin on vanhanaikaista ja suorastaan riemastuttavaa. Kirsikkana kakun päällä toimivat käsikirjoitusilmaisut kohtausten alussa. Ohjaajan isän, Jack Fincherin työstämä käsikirjoitus on todella iskevä ja Citizen Kanen tavoin se hyppii oivallisesti ajassa. Dialogi on erinomaista ja jo sen ansiosta vähän päälle kahden tunnin kesto on vauhdilla ohi. Gary Oldman on tietysti huikean hyvä pääroolissa Mankina. Lopputuloksena on elokuva, mikä ihastuttaa kovimpia elokuvaharrastajia, sekä hieman erilaisten filmien ystäviä takuuvarmasti. Pääasiassa valtavirtaviihdettä kannattaville filmin toteutus on luultavasti luotaantyöntävä, mutta itse pidin Mankista todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mank, 2020, Netflix

Arvostelu: Cast Away - tuuliajolla (Cast Away - 2000)

CAST AWAY - TUULIAJOLLA

CAST AWAY

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Helen Hunt, Nick Searcy ja Chris Noth
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Cast Away - tuuliajolla on Robert Zemeckisin ohjaama elokuva. Sen idea tuli alunperin päänäyttelijä Tom Hanksilta, joka halusi tehdä uuden autiosaarileffan, mikä ei kuitenkaan kertoisi Robinson Crusoesta. Hanks oli lukenut artikkelin kuljetuspalvelu FedExistä ja kuinka sen paketteja lennätetään Tyynenmeren yli päivittäin, ja oli alkanut pohtimaan, mitä kävisi, jos yksi näistä lentokoneista putoaisi mereen. Tämä pysyi kuitenkin ideana muutamia vuosia, kunnes Hanks sai ohjaaja Zemeckisin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset alkoivat jo vuonna 1998, jolloin kuvattiin elokuvan alkupää, minkä jälkeen tekijät pitivät vuoden tauon, jotta Hanks ehtisi kasvattamaan hiuksensa ja partansa villeiksi, sekä pudottamaan painoaan useita kiloja. Zemeckis käytti ajan hyödykseen ohjaamalla toisen leffan, Salaisuus pinnan alla (What Lies Beneath - 2000). Lopulta Cast Away - tuuliajolla saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti - ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa - minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva oli ehdolla kahdesta Oscar-palkinnosta (paras miespääosa ja paras äänitys), muttei voittanut niitä. Sen sijaan leffa voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Cast Away - tuuliajolla muutama vuosi sitten ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 20 vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuljetuspalvelu FedExin järjestelmäsuunnittelija Chuck Nolandin lentokone tekee pakkolaskun keskelle Tyyntämerta, missä hän ajelehtii autiolle saarelle. Chuck yrittää keksiä pakokeinoa, apunaan ainoastaan Wilsoniksi nimeämänsä lentopallo.

Cast Away - tuuliajolla on täysin puhtaasti Tom Hanksin show. Vaikka jo muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä Forrest Gumpissa (1994) Hanks pääsi täysillä esille, siinä oli mukana huomattavasti enemmän sivunäyttelijöitä kuin tässä leffassa. Cast Awayssa Hanks on suurimman osan ajasta yksin autiosaarella. Tällaisessa elokuvassa onkin äärettömän tärkeää, että päänäyttelijä on hyvä, sillä elokuva luottaa täysillä päänäyttelijän suoritukseen. Ja tuttuun tapaansa Hanks on tietysti loistava! Hän tuo upeasti esiin paniikkinsa tilanteen alussa, kuten myös sen, kun hänen roolihahmonsa Chuck alkaa vähitellen ymmärtämään, kuinka saarella selvitään hengissä. Hanksin olemuksessa on jo jotain vangitsevaa, minkä ansiosta aika kuluu todella nopeasti, vaikka leffassa käytetään pitkiä aikoja ihan vain saaren tutkimiseen. Chuck on erinomaisesti kirjoitettu hahmo ja hänen henkinen matkansa ja kehittymisensä ihmisenä on hienosti rakennettu läpi elokuvan.

Cast Away - tuuliajolla on vahva ihmisen tutkiskeluhetki, missä uppoudutaan täysillä päähenkilön mieleen ja pistetään samalla katsoja pohtimaan, kuinka itse toimisi Chuckin tilanteessa. Sen lisäksi, että päänäyttelijä on nappivalinta, on myös tärkeää, että hänen hahmonsa on kirjoitettu hyvin, sillä eihän katsojaa jaksa kiinnostaa, selviääkö päähahmo, jos hahmo on tylsä. Tässä elokuvassa molemmissa on onnistuttu, minkä lisäksi tunnelma on juuri oikealla tavalla ahdistava. Katsoja todella onnistutaan pudottamaan Chuckin mukana keskelle Tyyntämerta ja siitä sitten ajelehditaan rannalle, vain huomataksemme, että täältähän ei muuten pääse pois. Epätoivo ja pakokauhu iskevät, kun on vihdoin oikeasti tajunnut tilanteen laidan. Epäonnistuvien pakoyritysten takia tietty hyväksyminen alkaa hiipiä alitajuntaan. Työssään FedExillä Chuckilla on ollut paljon resursseja käytössään ja hän on ollut aina tilanteissa ohjaksissa. Nyt häneltä viedään molemmat pois ja onkin kiehtovaa seurata, mitä tämä tekee hänen mielelleen.

Elokuvalla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on toisaalta hieman liikaa, mutta samalla oikein passeli pituus. Vaikka katsoja saattaa hämmentyä loppupäässä, kun tarina vaikuttaisi päättyneen, mutta leffa kestää silti vielä puoli tuntia, on tähän lopulta hyvä syy. Cast Away - tuuliajolla todella kertoo Chuckin henkisestä matkasta ja onkin hyvä, että siihen liittyy kunnolla erilaisiin vaiheisiin syventyminen. Loppupää on rakennettu erinomaisesti, kun sitä alkaa todella pohtimaan ja haluaisin kovasti voida syventyä siihen tässä arviossa, mutta valitettavasti se menisi vakavien spoilereiden puolelle (mikä ei tosin tainnut haitata elokuvan tekijöitä, sillä filmin trailerit näyttävät leffan tapahtumat alusta loppuun, paljastaen aivan kaiken). Itse saari on kuin yksi elokuvan hahmoista ja sekin tuntuu kehittyvän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kauemmin Chuck viettää siellä aikaa. Lisäksi täytyy tietty kehua myös Wilsonia, Chuckin löytämää lentopalloa, mistä ihan oikeasti onnistutaan luomaan merkittävä roolihahmo, josta katsoja huomaa välittävänsä yllättävänkin paljon. Ja siis kyseessähän on ihan pelkkä lentopallo.

Elokuvan on ohjannut Robert Zemeckis, joka teki Cast Awayn noustuaan suosioon Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future - 1985-1990) ja Forrest Gumpin kautta, mutta juuri ennen kuin hän ihastui tekemään karmivia digianimaatioitaan, kuten Napapiirin pikajunan (The Polar Express - 2004) ja Beowulfin (2007). Verrattuna moniin muihin Zemeckisin teoksiin, Cast Away - tuuliajolla on jokseenkin kypsempi ja pohdiskelevampi teos. Tässä Zemeckis hyödyntää paljon rauhallisuutta ja hiljaisuutta pitkien kohtauksien ja kuvien voimin. Kuvaus on muutenkin erinomaista läpi leffan. Riippuen tilanteesta, saarta kuvataan ahdistavana ja karuna paikkana, kun taas välillä sen kauneutta korostetaan. Läpi leffan myös osoitetaan, kuinka pieni täplä Chuck vain on saaren ja etenkin valtameren keskellä, korostaen, että vaikka lentokoneet kiertelisivät meren yllä etsimässä häntä, on todella pieni todennäköisyys, että ne osuisivat juuri hänen saarensa kohdalle. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hyvää työtä, mutta digiefektein luodut myrskyt ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on kuitenkin fantastinen. Lähes kaikki saarella tapahtuva täytyi äänittää jälkikäteen, sillä tuuli ja meren pauhu olivat liian kovaääniset. Lopullisessa äänimaisemassa kaikki luonnon äänet ovat oikeilla tavoilla korostetut. Alan Silvestrin säveltämää musiikkia hyödynnetään taidokkaasti ja leffa tietää tasan tarkkaan, milloin käyttää musiikkia ja milloin pelkkiä ääniä.

Yhteenveto: Cast Away - tuuliajolla on hieno filmi, missä Tom Hanks pääsee kenties vielä paremmin oikeuksiinsa kuin koskaan ennen. Kyseessä on täysin Hanksin show ja hän tulkitseekin hienosti hahmonsa mielen murenemista, kun tämä jää loukkuun autiosaarelle. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin saarella mukana, sillä päähenkilön mielenmaisemaa onnistutaan avaamaan niin taidokkaasti. On yllättävänkin mukaansatempaavaa seurata ihan vain saaren tutkiskelua luonnon äänien keskellä. Kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka viimeisen puolen tunnin aikana katsoja saattaakin ihmetellä, miksi elokuva kestää vielä niin kauan. Mukana on hilpeitä hetkiä, sekä myös koskettavuutta. Enpä olisi koskaan arvannut, kuinka paljon voinkaan välittää lentopallosta. Robert Zemeckisin ohjaus on hienoa ja onkin harmi, että Cast Awayn jälkeen alkoi selvä alamäki hänen urallaan. Tämä elokuva on kuitenkin loistava ja jos se on yhä näkemättä, kannattaa se katsoa. Tai vaikka sen olisi nähnyt montakin kertaa, on elokuvan 20-vuotisjuhla hyvä syy katsoa se jälleen uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cast Away, 2000, Twentieth Century Fox, DreamWorks, ImageMovers, Playtone

Arvostelu: Taistelija (The Fighter - 2010)

TAISTELIJA

THE FIGHTER

Ohjaus: David O. Russell
Pääosissa: Mark Wahlberg, Christian Bale, Amy Adams, Melissa Leo, Jack McGee, Mickey O'Keefe, Frank Renzulli ja Sugar Ray Leonard
Genre: draama, urheilu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

The Fighter, eli suomalaisittain Taistelija pohjautuu HBO:n dokumenttiin High on Crack Street: Lost Lives in Lowell vuodelta 1995. Scout Productions kiinnostui dokumentissa esiintyneistä Wardin nyrkkeilijäveljeksistä ja päätti tehdä heistä elokuvan vuonna 2003. Alunperin käsikirjoittajiksi valittiin Eric Johnson ja Paul Tamasy, mutta tekstiä työstettiin uudestaan vuosien varrella niin Lewis Colickin, Paul Attanasion kuin Scott Silverinkin toimesta. Päärooleihin veljeksiksi valittiin Mark Wahlberg ja Brad Pitt, mutta vuonna 2008 Pitt vaihdettiin Christian Baleen. Martin Scorsesea toivottiin ohjaajaksi, mutta tämä ei kiinnostunut projektista, joten hommaan pestattiin Darren Aronofsky. Tämä kuitenkin poistui elokuvasta tehdäkseen Black Swanin (2010). Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2008 ja lopulta Taistelija sai maailmanensi-iltansa 6. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mitä kriitikot kehuivat ja mikä sai kolme BAFTA-ehdokkuutta (paras miessivuosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti jälkimmäisen, sekä seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, leikkaus, käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt leffaa, mutta olen ollut kiinnostunut siitä muutamien vuosien ajan - etenkin kun tosissaan innostuin nyrkkeilygenren klassikosta, Rockysta (1976). Nyt kun huomasin Taistelijan täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Micky Ward yrittää luoda uraa varteenotettavana nyrkkeilijänä, mutta hänen aikoinaan huipulla ollut, mutta sittemmin huumeisiin vajonnut veljensä, sekä kehnosti managerina toimiva äitinsä tuntuvat vain pidättelevän Mickyä.

Mark Wahlberg tekee yhden uransa vahvimmista roolisuorituksista pääosassa Micky Wardina. Wahlberg on tehnyt kelpo työtä monissa leffoissa, mutta hän tekee todella harvoin vaikutusta. Tässä hän pistää parastaan ja panostaa kovasti Mickyyn. Katsojana on heti hahmon puolella, kun tämä yrittää näyttää taitonsa nyrkkeilyssä, mutta ei tunnu saavan tilaisuutta siihen. Leffan aikana onkin kiinnostavaa seurata Mickyn pyrkimyksiä irtautua perheensä kahleista.

Filmin todellinen tähti on kuitenkin täysin ansaitusti parhaan miessivuosan Oscar- ja Golden Globe -pystit napannut Christian Bale, joka näyttelee Mickyn veljeä Dickyä. Dicky oli aiemmin suosittu nyrkkeilijä, joka kuitenkin alkoi käyttämään huumeita ja käykin nyt omaa, erilaista taisteluaan kehän ulkopuolella. Roolia varten Balen piti laihduttaa paljon ja onkin jälleen täysin ällistyttävää seurata hänen touhuaan läpi leffan. Bale antautuu aina täysillä rooliensa vietäväksi ja tekee saman taas kerran. Todellisella Dickyllä oli erittäin omaperäinen tapa puhua ja liikehtiä, ja Bale teki valtavan määrän tutkiskelua ja harjoittelua, jotta sai omaksuttua nämä tavat, eikä kuuleman mukaan hylännyt tapoja silloinkaan, kun kamera ei kuvannut. Bale on mielettömän hyvä roolissaan ja vaikka hän onkin täynnä energiaa läpi elokuvan, katsoja säälii Dickyä suuresti.
     Sekä Amy Adams, että Melissa Leo saivat naissivuosaehdokkuudet Oscareissa ja Golden Globeissa, mutta molemmissa Leo nappasi pystin. Leo näyttelee Wardin veljesten äitiä, joka uhriutuu Mickyn managerina, syyttäen poikaansa siitä, että hän on käyttänyt elämänsä poikansa menestymiseen. Leokin eläytyy upeasti osaansa. Adams on myös tuttuun tyyliinsä erittäin hyvä baarissa työskentelevänä Charlenena, johon Micky iskee silmänsä. Parhaimmillaan Adams ja Leo ovat silloin, kun heidän hahmonsa päätyvät toisiaan vastaan, sillä kukaan muu ei uskalla sanoa äiti-Wardille, mitä tämä tekee väärin.

Vaikka nyrkkeileminen onkin vahvasti läsnä Taistelijassa, ei elokuvassa loppujen lopuksi ole niinkään kyse siitä, vaan Wardin rikkinäisestä perheestä ja veljeksistä. Katsojasta tuntuu jatkuvasti pahalta, kun katsoo perheen menoa. Ainoa, johon Micky voi luottaa, on hänen veljensä, eikä tämäkään ole täysin luotettavimmasta päästä. Vahvojen roolisuoritusten ansiosta tähän kaikkeen uppoutuu kunnolla. Elokuvasta löytyy useita vaikuttavia hetkiä, jotka syntyvät juurikin näyttelijöiden heittäytymisen vuoksi. Riitatilanteet ja konfliktit tuntuvat aidoilta, ja näyttelijät saavat uskomaan, että sanat satuttavat tosissaan. Silti jokin perhedraamassa jää hieman keskeneräiseksi leffassa. Joitakin lankoja ei tunnuta solmivan loppupäässä, vaan konfliktit tuntuvat paikoitellen jäävän levälleen ilman kunnon lopputulosta. Niitä käsitellään pitkään erinomaisesti, mutta panostaminen ei täysin riitä loppuun saakka.

Nyrkkeilyä on kyllä mukana, mutta hillitysti. Kun nyrkkeilymatsit vihdoin alkavat, on meno brutaalia. Minun on edelleen vaikea käsittää lajin viehättävyyttä, mutta toisaalta kun saan hyviä elokuvia aiheesta, niin miksi kummastella? Draamanäyttelijänä Wahlberg ei ole vastanäyttelijöidensä veroinen ja hän hieman hukkuukin valtavan lahjakkuuden vierellä, mutta nyrkkeilyotteluissa hän pääsee loistamaan. Nyrkkeilyosuus filmissä on tietysti tutun kaavamainen. Kun on ensimmäisen Rockyn nähnyt, on koko genre aika pitkälti hallussa. Yllätyksiä ei ole siis luvassa nyrkkeilyn puolella. Ilman suurimmaksi osaksi vahvaa draamapuolta ja fantastisia näyttelijäsuorituksia ei Taistelija olisikaan mikään erityisen ihmeellinen teos.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, joka aloitti Taistelijalla kolmen leffan erittäin hyvän putkensa, keräten parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen ehdokkuudet tämän lisäksi myös Unelmien pelikirjasta (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlesta (2013). Russellin työ onkin taidokasta, mutta leffa kompastelee hieman usean kokin sopassa, käsikirjoituksessa, jolla on liian monta työstäjää, minkä takia tietyt asiat jäävät puolitiehen. Teknisesti Taistelijassa on erittäin kiehtova puoli siinä, miltä elokuva näyttää. Visuaalisesti se voisi olla kuin 1990-luvulla tehty elokuva ja tekijät ovatkin luultavasti hakeneet samaa tyyliä dokumentista, mihin filmi pohjautuu. Etenkin nyrkkeilyottelut näyttävät siltä kuin ne olisi kuvattu televisiolähetyksiin tarkoitetuilla kameroilla, eikä elokuvakameroilla. Riskinä on halvalta näyttävä lopputulos, mutta tekijät pitävät visuaalisuuden tyylikkäänä. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, ja nyrkkeilyotteluissa iskujen pamaukset kuulostavat siltä, että nyt oikeasti sattui. Michael Brookin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla, eivätkä erityisemmin nouse koskaan esille. Lähinnä mieleen jää The Heavyn kappale How You Like Me Now.

Yhteenveto: Taistelija on mainio nyrkkeilyelokuva ja vielä parempi perhedraama. Nyrkkeilyottelut esitetään brutaalisti ja lyönnit sattuvat kotikatsomossa asti. Vielä rankempaa on kuitenkin perheen vaikea suhde toisiinsa. Hahmojen välit ovat hyvin kirjoitetut ja sitäkin paremmin näytellyt. Mark Wahlberg tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Micky Wardina ja loistaa etenkin nyrkkeilykehässä. Silti Christian Bale ja Melissa Leo jättävät tämän varjoonsa Mickyn veljenä ja veljesten äitinä. Draama on vahvaa, mutta on harmi, kuinka tökkivästi osa kiinnostavista juonikuvioista viedään loppuun... jos viedään ollenkaan. Urheilupuoli ei tarinallisesti tarjoa mitään erityisen uutta. Hienot näyttelijäsuoritukset, voimakas ohjaus ja tyylikäs tekninen toteutus muodostavat kuitenkin erittäin hyvän filmin, mitä voi suositella kaikille urheiludraamojen ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Fighter, 2010, Relativity Media, The Weinstein Company, Closest to the Hole Productions, Fighter, Mandeville Films, The Park Entertainment

Arvostelu: Mulan (2020)

MULAN

Ohjaus: Niki Caro
Pääosissa: Yifei Liu, Yoson An, Donnie Yen, Jason Scott Lee, Gong Li, Tzi Ma, Rosalind Chao, Xana Tang, Jun Yu, Jimmy Wong, Chen Tang, Doua Moua ja Jet Li
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Mulan on uudelleenfilmatisointi Disneyn samannimisestä animaatioelokuvasta vuodelta 1998, mikä taas pohjautuu kiinalaiseen Hua Mulanin legendaan 400-luvulta. Uuden elokuvaversion suunnittelu alkoi jo vuonna 2010, kun Disney innostui Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -adaptaation (Alice in Wonderland - 2010) suosion myötä tekemään uusia, näyteltyjä versioita vanhoista animaatioistaan. Kesti kuitenkin useampi vuosi, ennen kuin filmin teko todella alkoi. Kuvaukset lähtivät käyntiin elokuussa 2018 ja alunperin leffan oli jopa tarkoitus ilmestyä saman vuoden marraskuussa, mutta sen julkaisua on siirretty useista syistä - ensin, jotta Disney pystyi julkaisemaan Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa -elokuvansa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018) silloin ja sitten uudestaan keväällä 2020, kun elokuvateatterit suljettiin ympäri maailman riehuvan koronaviruksen takia. Leffaa siirrettiin useasti pitkin kesää, kunnes Disney päätti lopulta julkaista sen uudessa Disney+ -suoratoistopalvelussaan. Aluksi elokuvan sai katsottavaksi korkeaa lisämaksua vastaan jo syyskuussa, mutta nyt Mulan on saatavilla ilman lisämaksua kaikille, joilla on Disney+ -käyttäjä. Itse olin vielä joitain vuosia sitten sitä mieltä, että Disney voi ihan hyvin tehdä uusia versioita vanhoista elokuvistaan. Pidin todella paljon uudesta Viidakkokirjasta (The Jungle Book - 2016) ja myös uusi Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 2017) oli mainio. Kuitenkin Dumbo (2019), Aladdin (2019), Leijonakuningas (The Lion King - 2019) ja viimeisimpänä totaalisen unohdettava Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 2019) ovat olleet toinen toistaan tylsempiä, mielikuvituksettomia ja laiskoja kopioita alkuperäisestä, joten kiinnostukseni uusia tulkintoja kohtaan on kadonnut täysin. Tai no, lähes. Minua nimittäin kiinnosti, mitä Mulanista saataisiin aikaiseksi, sillä tekijät ilmoittivat jo varhaisessa vaiheessa, etteivät seuraisi orjallisesti vanhaa piirrettyä. Minua jopa harmitti, kun elokuvan teatterikierros peruttiin. Kun Mulan julkaistiin vihdoin Suomenkin Disney+ -palvelussa, katsoin sen välittömästi.

Kun julmat rouranilaiset hyökkääväät Kiinaan, keisari määrää jokaisesta kiinalaisesta suvusta yhden miehen suojelemaan keisarikuntaa. Suojellakseen vanhaa isäänsä, nuori nainen Hua Mulan naamioi itsensä mieheksi nimeltä Hua Jun ja lähtee sotaan.

Pääroolissa Hua Mulanina nähdään Yifei Liu. Hahmo on hyvinkin samanlainen kuin Disneyn vanhassa piirroselokuvassa: häntä ei kiinnosta elää perinteikästä naisen elämää, jolloin hänen ainoa kohtalonsa olisi olla vaimo jollekin miehelle, vaan hän haluaa osoittaa omat kykynsä ja luoda oman kohtalonsa. Uutuutena hahmoon on tuotu se, että hän hallitsee voimakkaasti qi-energiaa, mikä tarpeen vaatiessa tarjoaa hänelle yli-inhimilliset aistit ja voimat. Vaikka hahmo on kiinnostava ja yhä yksi Disneyn parhaista naishahmoista, tässä elokuvassa Mulaniin on vaikea saada kosketuspintaa. Iso syy tähän on Liun yksi-ilmeinen roolisuoritus. Hän näyttää todella vähän tunteita ja paikoitellen hän onkin jopa aika puinen roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Tzi Ma ja Rosalind Chao Mulanin vanhempina, Xana Tang Mulanin siskona, Jet Li Kiinan keisarina, Donnie Yen keisarillisen armeijan viidennen pataljoonan komentajaupseeri Tungina, Yoson An Mulanista (tai siis Hua Junista) kiinnostuneena sotilaana Honghuina, Jun Yu hömelönä sotilaana Cricketinä, sekä Jimmy Wong, Chen Tang ja Doua Moua piirretystä tuttuna sotilaskolmikkona Linginä, Yaona ja Chien-Po'na. Pahisosastoa taas edustavat Jason Scott Leen näyttelemä rouran-komentaja Böri Khan (periaatteessa täysin sama hahmo kuin piirroselokuvan hunnijohtaja Shan Yu), sekä Gong Li tätä auttavana, qi-energiansa taikavoimiksi valjastava "noitana", Xianningina. Osa näyttelijöistä tekee mainiota työtä rooleissaan - Tzi Ma, Jet Li ja Donnie Yen ovat vähäisessä ruutuajassaankin oivalliset arvokkaina herroina - mutta toiset taas ovat vielä puisempia kuin Yifei Liu. Pääpahis Böri Khan on täysin tylsä tyyppi, joka ei luo minkäänlaista uhan tunnetta. Hahmoa auttava Xianning taas on kiinnostava uusi henkilö, jonka hahmokaari on kuitenkin kirjoitettu kömpelösti loppua kohti.

Ennen ilmestymistään Mulan aiheutti paljon kohua. Alkuperäisen piirroselokuvan fanit suuttuivat siitä, ettei kyseessä olisi musikaali, eikä mukana olisi tuttuja hahmoja, kuten kapteeni Li Shangia tai lohikäärme Mushua. Vaikka näyttelijöiden kiinalaisuus keräsi kehuja, lähes täysin valkoinen työryhmä kameran takana aiheutti pahennusta. Sen lisäksi päänäyttelijä aiheutti suuren boikottivetoomuksen kyseenalaisilla kommenteillaan Hong Kongin poliisista. Boikottia vaadittiin myös, kun kävi ilmi, että elokuvaa oltiin kuvattu lähellä Xinjiangin uiguuri-vankileirejä. Vaikka etenkin viimeinen kohta saakin nostelemaan kulmia Disneyä kohtaan, en kuitenkaan halua antaa tiettyjen poliittisten asioiden vaikuttaa mielipiteeseeni elokuvasta, missä nämä poliittiset puolet eivät ole osa tarinaa.

Sen lisäksi en myöskään lähde kritisoimaan elokuvaa siitä, että tekijät ovat päättäneet kokeilla uusia asioita, eivätkä vain tee orjallista kuvasta kuvaan kopiota vanhasta filmistä, jollainen oli esimerkiksi viimevuotinen, sieluton Leijonakuningas-pyhäinhäväistys. Etukäteen kyllä harmittelin Mushun poissaoloa; onhan kyseessä yksi suosikeistani alkuperäisessä elokuvassa. Kuitenkin nyt uuden Mulanin nähneenä voin todeta, että vitsiniekka-lohikäärme ei olisi sopinut mukaan lainkaan. Huomattavasti vakavammalla lähestymistavalla tehdyssä filmissä Mushu olisi vain häirinnyt ja sekoittanut hommaa liikaa. Siri-sirkan puuttuminen on vain hyvä juttu, sillä piirretyssä hahmo oli täysin turha. Eikä minua loppujen lopuksi paljoa haittaa kapteeni Li Shanginkaan puuttuminen. Hahmo on jaettu kahdeksi uudeksi hahmoksi, komentajaupseeri Tungiksi ja Honghuiksi, joten he tulkitsevat yhdessä kapteenia.

Sen sijaan kritisoin sitä, millainen hukattu mahdollisuus uusi Mulan on. Tästä olisi voinut saada aikaiseksi eeppisen soturielokuvan Kiinan vaikuttavissa maisemissa ja länsimaalaisille erilaisen kulttuurin ja mytologian keskellä. Lopputulos on kuitenkin tunteellisesti tyhjä, paikoitellen aika pitkäveteinen ja keskinkertainen kierrätysrahastus. Sen ei pitäisi tulla yllätyksenä, kun on nähnyt Disneyn muut uudelleenfilmatisoinnit, mutta tekijöiden päätös kokeilla jotain uutta ja erilaista olisi voinut johtaa paljon parempaan teokseen. Nyt se tarjoaa parhaimmillaan ihan viihdyttäviä ja tyylikkäitä toimintakohtauksia veikeän kameratyöskentelyn kera, sekä pari hupaisaa keskustelua sotilaiden välillä. Vähäinen huumori on hyvin istutettu mukaan vakavamieliseen elokuvaan, toimien lähinnä hahmojen yrityksenä vähentää omaa jännitystään. Katsoja ei kuitenkaan tunne hahmojen jännitettä, sillä heistä ei oikein jaksa välittää. Toimintakohtaukset eivät saavuta potentiaaliaan, koska niissä ei ole mitään tunnetta. Etenkin lopputaistelu on todella laimea, vaikka sisältääkin yhden hulvattoman hölmön toimintapätkän.

Vaikka tekijät ovat kokeilleet uusia juttuja, tietyt vanhat ja tutut jutut on tietenkin pakko pitää mukana, jotta päähenkilön kertomus pysyisi samana. Mulan-hahmolle merkittävät hetket ovat tietysti se, kun hän päättää alussa pelastaa isänsä varmalta kuolemalta ja lähteä sotaan tämän puolesta, vaikka se tarkoittaisikin Mulanin itsensä kuolemaa, sekä se, kun hän päättää vihdoin lopettaa huijauksensa ja lakkaa esittämästä miestä. Piirretyssä nämä ovat voimakkaita, kylmiä väreitä tarjovia hetkiä, mutta tässä leffassa ne ovat kohtauksia muiden joukossa. Etenkin Mulanin päätös lähteä sotaan on todella kömpelösti toteutettu ja siitä puuttuu kaikki voimakkuus. Katsoja ei tunne yhtään mitään. Kun tekijät ovat halunneet kokeilla jotain uutta, ei heitä ole siis tainnut kiinnostaa tuttujen juttujen tekeminen kunnolla.

Mulanin ohjauksesta vastaa Niki Caro, joka ei onnistu säväyttämään oikein millään lailla. Carolla on hieman silmää tyylikkäille toimintakohtauksille, mutta samalla hän myös täyttää taistelunsa tyhjänpäiväisellä mäiskeellä, mikä käy nopeasti tylsäksi. Caro ei kuitenkaan saa aikaiseksi kunnon tunnelmaa - ei, vaikka hänen apunaan toimivatkin Harry Gregson-Williamsin säveltämät mainiot musiikit. Rick Jaffan, Amanda Silverin, Lauren Hynekin ja Elizabeth Martinin työstämä käsikirjoitus yrittää jotain erilaista, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on näyttäviä otoksia. Lavasteet ja asutkin ovat upeat, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Leikkaus on kuitenkin paikoitellen tönkköä (etenkin Mulanin lähtö sotaan), eivätkä erikoistehosteetkaan täysin vakuuta.  

Yhteenveto: Uudelle Mulanille täytyy antaa pisteitä siitä, että se yrittää jotain uutta, eikä ole pelkkä sieluton kuvasta kuvaan kopio alkuperäisestä, aivan mahtavasta piirroselokuvasta. Uudet kokeilut eivät kuitenkaan paljoa pelasta, kun ne ovat mukana näin väsähtäneessä ja keskinkertaisessa toimintaseikkailussa. Elokuvassa olisi hurjasti potentiaalia olla eeppinen filmi, mutta tekijät menevät jatkuvasti aidan matalimmista kohdista. Tunnepuoli jää täysin vaisuksi ja voimakkaiksi tarkoitetut hetket eivät saa katsojassa aikaiseksi toivottuja reaktioita. Toimintakohtaukset ovat ihan viihdyttäviä, mutta niistä puuttuu jännite, kun tylsä pahis ei tarjoa uhkaa, eikä hahmojen kohtaloista jaksa välittää. Vähäinen huumori on sentään aidosti hupaisaa ja oikeisiin kohtiin ripoteltua. Osa näyttelijöistä tekee oivaa työtä, mutta Yifei Liu jää lopulta hieman puiseksi itse Mulanina. Minua ei siis häiritse se, ettei elokuva ole musikaali tai ettei siinä ole mukana Mushua. Olin täysin sen kannalla, että tekijät kokeilevat erilaista lähestymistapaa, mutta se erilaisuus ei vielä johda hyvään elokuvaan. Keskinkertaisenakin elokuvana Mulan tosin edustaa Disneyn uudelleenfilmatisointien kärkipäätä, mutta se tosin johtuu siitä, kuinka heikkoja monet näistä teoksista ovat. Jälleen ei voi muuta kuin ihmetellä, kuinka aiemmin niin mielikuvituksellinen ja ihastuttavia klassikoita kerta toisensa perään tehnyt yhtiö on vajonnut näin alas...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Mulan, 2020, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Rare Exports (2010)

RARE EXPORTS

Ohjaus: Jalmari Helander
Pääosissa: Onni Tommila, Jorma Tommila, Tommi Korpela, Rauno Juvanen, Per Christian Ellefsen, Ilmari Järvenpää, Peeter Jakobi ja Jonathan Hutchings
Genre: kauhu, fantasia, joulu, komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

Rare Exports on ohjaaja Jalmari Helanderin ensimmäinen koko illan elokuva ja se perustuu hänen lyhytleffoihinsa Rare Exports, Inc. (2003) ja Rare Exports: The Official Safety Instructions (2005). Vuonna 2007 Helander alkoi puhua tuottaja Petri Jokirannan kanssa pitkästä elokuvasta lyhäreiden pohjalta. Lyhytleffat olivat nousseet suureen suosioon internetissä ja tekijät uskoivat kunnon filminkin olevan suosittu. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Rare Exports sai ensiesityksensä Sveitsissä Locarnon elokuvajuhlilla 7. elokuuta 2010. Suomen ensi-iltansa elokuva sai 3. joulukuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva valittiin useilla leffafestivaaleilla parhaaksi elokuvaksi, minkä lisäksi se keräsi suosiota maailmanlaajuisesti. Itse näin Rare Exportsin vasta muutamia vuosia sitten ja pidin sitä kelpo joulukauhuleffana. Nyt kun elokuva täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla sen.

Korvatunturilla asuva teurastajan poika Pietari kiinnostuu tunturilla tapahtuvista kaivauksista. Yllättäen kummia alkaa sattua, kaivausryhmän kuollessa, lasten katoillessa ja outojen ukkojen hiipiessä pimeässä. Todellinen joulupukki on herännyt.

Pietari-poikaa näyttelee Rare Exports -lyhytelokuvia tähdittäneen Jorma Tommilan poika, Onni Tommila, joka on myös ohjaaja Helanderin siskonpoika. Onneksi kyseessä ei ole vain perhesuhteilla saatu rooli, vaan Onni-pojasta löytyy ihan potentiaalia. Paikoitellen hänen on vaikea lausua tiettyjä repliikkejä uskottavasti, mutta se ongelma löytyy lähes kaikilta elokuvan näyttelijöiltä - suomen kieltä kun ei todellakaan ole keksitty kauhu- ja toimintaelokuvia varten. Pietari kokee leffan aikana toimivan muutoksen pelokkaasta pojasta rohkeaksi nuorukaiseksi, joka päättää pelastaa joulun suurelta tuholta.

Onnin isä Jorma Tommila palaa rooliinsa lyhytelokuvista ja esittää Jorman isää Raunoa. Kyseessä on äksy ja tympeä tapaus, jolla ei ole koskaan aikaa poikansa "hömpötyksiin". Leffan aikana hänestäkin paljastuu uusia puolia ja hahmo kokee sujuvaa kehitystä. Tommila senior on oikein mainio roolissaan ja hänen ja Onnin todellinen isä-poika-suhde välittyy myös leffasta.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Raunon kaverit Aimo (lyhytleffoissa nähty Tommi Korpela) ja Piiparinen (Rauno Juvanen), jotka tarjoavat komediallista kevennystä synkähköihin maisemiin, sekä valitettavan kehno Ilmari Järvenpää Pietarin Juuso-kaverina ja Per Christian Ellefsen kaivauksia johtavana Rileynä. Peeter Jakobi taas on hyytävä näky Joulupukin kätyrinä, jonka päähenkilöt kohtaavat.

Kuten arvosteluistani on voinut päätellä, en oikeastaan katso kotimaisia elokuvia. Suurimmaksi osaksi ne ovat todella samanlaisia keskenään, eivätkä monet näkemistäni ole tarjonneet minulle mitään erityistä. Suomeen kuuluu kuitenkin vahvasti joulu ja päivänvarma tieto siitä, että Joulupukki asustaa täällä, eikä vaikkapa Pohjoisnavalla, joten suomalaisista leffoista juurikin jouluelokuvat ovat kiinnostaneet minua eniten. Niko - Lentäjän poika (2008) saattaa jopa olla suosikkini kotimaisten filmien joukosta. Vuonna 2007 ilmestynyt Joulutarina kertoi perinteikkäämmästä punanuttupukista, mutta sellainen ei ole Jalmari Helanderia kiinnostanut. Rare Exportsin Joulupukki ei ole iloinen ja toivottu vieras, joka tuo lapsille lahjoja. Päinvastoin. Tätä pukkia sietää pelätä, sillä lapset eivät todellakaan ole turvassa tältä hirviöltä. Elokuva sekoittaa taidokkaasti joulun tunnelmaa ja juhlaan kuuluvaa perheen teemaa selkeisiin kauhuelementteihin. John Carpenterin kauhuklassikko The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982) on ollut selvänä innostajana monessa kohtaa tuotantoa.

Rare Exports on pitkään jopa erittäin hyvä leffa, alkaen iskevästi ja rakentaen oivaa jännitettä pitkin kestoa. Sen omalaatuisuuden ja mielikuvituksellisen kertomuksen takia on vaikea sanoa, minne hommaa ollaan viemässä ja se vain kasvattaa jännitystä lisää. Täytyy kuitenkin harmi vain todeta, ettei loppupää oikein onnistu lunastamaan alkupään nostattamia odotuksia. Hätäisesti rykäisty loppuhuipennus tuntuu siltä kuin budjetti olisi loppunut kesken, mutta jotain piti keksiä. Asiat ratkeavat turhankin helposti ja kaikki jännite katoaa lopussa. Tämä on suuri sääli, sillä Rare Exportsilla olisi potentiaalia olla loistava elokuva. Jo tällaisenaan se on oivallinen leffa, mutta silti sitä katsoessa en voi olla harmittelematta, kuinka se olisi voinut olla niin paljon enemmän.

Vaikka loppupäästä puuttuu alkupään voima ja luovuus, pääsee Jalmari Helander näyttämään taitojaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Alle puolentoista tunnin elokuvaksi hän kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin, mutta mikä parempaa, hän onnistuu isän ja pojan hahmoissa. Joitain heikompia ja huonosti ikääntyneitä tietokonetehosteita ja taustakangaskuvia lukuunottamatta Rare Exports on teknisesti hyvin toteutettu. Elokuvassa on paljon näyttäviä kuvia Lapista ja yökohtaukset ovat tyylikkäästi valaistut. Lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet - jälkimmäiset etenkin pukin apurin kohdalla. Äänimaailma on hyvin rakennettu Juri ja Miska Sepän säveltämät musiikit luovat lisäjännitettä mukaan.

Yhteenveto: Rare Exports on oiva joulukauhuelokuva, mikä lässähtää valitettavasti hieman loppuhuipennuksessaan. Hätäinen ja turhankin helppo loppuratkaisu kehnojen efektien kera vihjailee budjetin loppumisesta kesken. Lopetus ajaa pettymyksenäkin asiansa, sillä ensimmäinen tunti on vallan mainio. Leffa lähtee erittäin hyvin käyntiin, rakentaen niin aidosti onnistunutta jännitystä kuin myös hyvää isä-poika-suhde päähenkilöiden välille. Onni ja Jorma Tommila välittävät oikean perhesuhteensa hahmoihinsa, ja isää ja poikaa kannustaa selviämään. Hahmojen löytämä pukin apuri on todella karmiva ilmestys, jollaista ei todellakaan toivo kurkkimaan oman ikkunan taakse. Vaikka leffa menettääkin potkuaan loppupäässä, on se silti oikein kelvollinen filmi. Jos rakastat joulua, muttet kuitenkaan jaksaisi mitään lämminmielistä elokuvaa, vaan jotain John Carpenterin The Thing - "se" jostakin -leffaa muistuttavaa, suosittelen katsomaan Rare Exportsin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
Rare Exports, 2010, Cinet, Pomor Film, Love Streams Productions, YLE, Kinology, Filmpool Nord, FilmCamp, Davaj Film, Agnès b. Productions

Arvostelu: Piina (Misery - 1990)

PIINA

MISERY

Ohjaus: Rob Reiner
Pääosissa: James Caan, Kathy Bates, Richard Farnsworth, Frances Sternhagen ja Lauren Bacall
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Misery, eli suomalaisittain Piina perustuu Stephen Kingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1987. Tuottaja Andrew Scheinman luki kirjan lentokoneessa, innostui siitä ja ehdotti sitä heti ohjaajaystävälleen, Rob Reinerille, joka oli jo ohjannut Kingin kirjaan perustuneen elokuvan Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986). Reiner ihastui tarinaan ja halusi ohjata leffan sen pohjalta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Piina sai maailmanensi-iltansa 29. marraskuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti ja se sai suurta ylistystä kriitikoilta. Elokuva oli jopa ehdolla monista palkinnoista ja sen naispäätähti Kathy Bates voittikin mm. parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot! Itse en valitettavasti ollut nähnyt Piinaa aiemmin. Olin kuullut siitä jo vuosia sitten, mutten ollut katsonut leffaa. Kun huomasin, että elokuva täyttää 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Menestyskirjailija Paul Sheldon joutuu auto-onnettomuuteen lumisella vuoristotiellä. Hänet löytää hänen suuri ihailijansa Annie Wilkes, joka vie Paulin kotiinsa. Aluksi Annie vaikuttaa lempeältä hoitajalta, mutta vähitellen Paulille alkaa käydä selväksi, että tämän fanitus on muuttunut painajaismaiseksi pakkomielteeksi...

Ties ketkä näyttelijät kieltäytyivät kirjailija Paul Sheldonin roolista, kun sitä heille tarjottiin. Kieltäytyjien listalla on niinkin tunnettuja nimiä kuin Harrison Ford, Dustin Hoffman, Robert Ne Niro, Al Pacino, Michael Douglas, Gene Hackman, Robert Redford ja Jack Nicholson, joista jälkimmäinen ei halunnut enää esiintyä Kingin kirjaan perustuvassa leffassa Hohdon (The Shining - 1980) jälkeen. Suuri osa heistä kieltäytyi, koska Paul joutuu olemaan lähes koko leffan ajan sängyssä tai pyörätuolissa. Lopulta rooliin uskaltautui James Caan ja hyvä niin, sillä Caan on loistava roolissaan. Caan tuo upeasti esille Paulin erilaiset tunnetilat ja pystyy ilmeillään ja äänellään viestimään, mitä kaikkea hänen päässään liikkuu. Jatkuva makoilu ja istuskelu on varmasti käynyt jossain kohtaa tylsäksi kuvauksissa, mutta Caan hoitaa hommansa kunniakkaasti loppuun saakka.
     Toinen syy, miksi monet näyttelijät kieltäytyivät roolista, oli, että he kokivat Annie Wilkesin nousevan isommin esille kuin Paulin. Ja näinhän siinä kyllä käykin. Vaikka Caan on erittäin hyvä Paulina, show'n varastaa täysin Annieta näyttelevä Kathy Bates. Bates on ilmiömäisen fantastinen roolissaan, eikä mikään ihme, että hän voitti roolisuorituksellaan mm. Oscar-palkinnon. Batesin saama Oscar-pysti on muuten ainoa Oscar-palkinto, mikä on annettu millekään Stephen King -filmatisoinnille. Bates onnistuu muuttumaan salamannopeasti mitä ihanimmasta ja lempeimmästä naisesta täydeksi psykopaatiksi ja takaisin täysin saumattomasti. Hän on aidosti pelottava roolissaan, mutta samalla on myös huvittavaa, kuinka Annie on syvästi uskonnollinen, eikä suostu esimerkiksi kiroilemaan. Pelko syntyy Annien ennalta-arvaamattomuudesta ja katsojana jännittää kaiken aikaa, mitä Annie päättää seuraavaksi tehdä.
     Elokuvassa nähdään myös Lauren Bacall Paulin kirja-agenttina, Richard Farnsworth Paulia etsivänä sheriffinä ja Frances Sternhagen sheriffin vaimona.

Voi, miksi ihmeessä minä olen pitkittänyt Piinan katsomista?! Kyseessä on ehdottomasti yksi parhaista Stephen Kingin kirjoihin perustuvista elokuvista, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista trillereistä! Elokuva nappasi minut koukkuunsa ensiminuuteista lähtien, eikä todellakaan päästänyt irti, ennen kuin lopputekstit olivat pyörineet loppuun saakka. Jännitystä rakennetaan mestarillisin tavoin ja kyllä huomaa, että ohjaaja Rob Reiner katsoi ison läjän Alfred Hitchcockin klassikkofilmejä valmistautuessaan Piinan tekoon, sillä elokuvassa vallitsee vahva hitchcockmaisuus. Elokuva on todella vahva suoritus psykologisessa kauhussa, avatessaan tätä inhottavaa kauhuskenaariota pikkuhiljaa. Paulin jalat ja toinen käsi ovat rikkoutuneet, eikä hän pysty tekemään mitään yksin. Kun Annien todellinen luonne paljastuu, aluksi lämmin ja mukava mökki alkaa tuntua painostavalta vankilalta. Ulos ei voi mennä, sillä siellä on kova pakkanen ja lunta sataa, eikä lähistöllä ole talon taloa. Lähin kaupunki on pieni kylänpahanen ja sinnekin on pitkä matka.

Elokuvan nimi on kyllä todella osuva, sillä piinastahan tässä on kyse. Tunnelma on erittäin tärkeä osanen filmin onnistumista ja se on saatu luotua täydellisesti. Harmi vain, että nimen suomennoksessa katoaa osa nimen nerokkuudesta, sillä alkuperäinen nimi Misery ei tarkoita pelkkää piinaa ja kurjuutta, vaan kyseessä on Paulin kirjojen päähenkilön nimi, jota Annie fanittaa hullun lailla (kirjaimellisesti). Nämä kirjat saadaan filmin kautta tuntumaan todellisilta, jolloin myös Paul vaikuttaa todelliselta henkilöltä. Annie taas on yliampuva persoona, mikä pohjautuu Kingin oudoimpiin ihailijoihin, joten periaatteessa elokuvan tarina voisi ihan hyvin tapahtuakin tosielämässä. Se myös tekee leffasta entistä pelottavamman. Leffasta löytyy pari äkkisäikäytystä, mutta pääasiassa sen kauhupuoli perustuu hitaaseen tunnelman rakentamiseen, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen. Filmi hyödyntää erinomaisesti Annien mökkiä ja sen luomaa klaustrofobista tunnetta. Katsoja viedään Paulin pään sisälle, kun tämä yrittää epätoivoisesti keksiä tavan paeta. Piina on kaikin puolin nerokas tapaus ja pitkästä aikaa minulle heräsi suuri mielenkiinto lukea kirja, mihin elokuva perustuu.

Ohjaaja Rob Reiner oli tosiaan aiemmin ohjannut Stephen King -filmatisoinnin Stand by Me - viimeinen kesä, mikä on myös aika lailla mestariteos. Reiner on selkeästi oikea herra hommaan, sillä hän sai loihdittua kaksi upeaa filmiä Kingin kirjojen pohjalta. William Goldmanin käsikirjoitus on myös erinomainen ja hänen kirjoittamansa dialogit Paulin ja Annien välille ovat koukuttavia. Teknisestikin Piina on vaikuttava teos. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja huolellisesti. Mukana on paljon hienoja otoksia, ja kuvasommittelija on todella tiennyt, milloin käyttää laajaa kuvaa ja milloin tiukkaa lähikuvaa. Yksi suosikkikuvistani on, kun sheriffi etsii Paulin autoa ja kiipeää rinnettä ylös, samalla kun kamera kääntyy, paljastaen katsojalle lumen alta pilkottavan auton renkaan. Valaisuakin hyödynnetään esimerkillisesti. Leikkauksessa rytmitys on työstetty prikuulleen oikeaksi. Annien talon lavasteet ovat yksityiskohtaiset ja Paulin rikkoutuneiden ja paleltuneiden jalkojen maskeeraukset ovat ällöttävät. Lisäksi on pakko kehua heitä, jotka ovat työstäneet leffassa käytetyt "Misery"-kirjat. Kirjojen kansien tyylikkäät kuvat herättävät tunteen siitä, että ne olisivat todellisia ja voi olla, että jotkut katsojista alkavat leffan aikana jopa toivomaan, että ne todella olisivat aitoja opuksia. Äänimaailmakin on hyvin luotu ja Marc Shaimanin säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä leffan painostavaan henkeen.

Yhteenveto: Piina todella on piinaava elokuva. Sen hitaasti rakentuva ja yhä vain jännittävämmäksi muuttuva tunnelma ympäröi katsojan salakavalasti ja sitten puristuu tiukasti ympärille. Lopulta ei voikaan muuta kuin sydän hakaten seurata Paulin yritystä karata turhankin innokkaan faninsa kynsistä. James Caan on loistovalinta Pauliksi, mutta lopulta huikeimman työn tekee psykoottista Annieta näyttelevä Kathy Bates, joka todella ansaitsi palkintonsa. Bates on aidosti hyytävän pelottava roolissaan, mitä ei yhtään auta hahmon käytöksen arvaamattomuus. Ohjaaja Rob Reiner saa näyttelijöistään kaiken irti ja luo tunnelmaa mestarillisesti. Reinerin työstä voi huomata Hitchcockin vaikutteet, mutta silti herra onnistuu tekemään filmistä omannäköisensä. Musiikki vain auttaa tunnelmassa ja tekninen puoli on muutenkin taiturimaista. Lopputuloksena on yksi lajityyppinsä parhaista filmeistä. Erinomainen trilleri, mitä suosittelen aivan kaikille! Vielä kun Piinan äärimmäisen harvinaisen, kotimaisen Blu-ray -julkaisun löytäisi joskus jostain...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Misery, 1990, Castle Rock Entertainment, Nelson Entertainment