Arvostelu: Curse of Chucky (2013)

CURSE OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Danielle Bisutti, Brennan Elliott, Maitland McConnell, Summer H. Howell, Brad Dourif, Chantal Quesnel, A Martinez, Jennifer Tilly ja Alex Vincent

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös menestys, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti taloudellisen pettymyksen. Sarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan ja vuonna 1998 ilmestynyt komediallinen Chuckyn morsian (Bride of Chucky) nousi elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Samalla linjalla tehty Seed of Chucky (2004) oli kuitenkin fanienkin haukkuma floppi, joten Mancini päätti viedä sarjan takaisin juurilleen ja tehdä kuudennesta elokuvasta jälleen kauhua. Alun perin "Revenge of Chucky" -nimellä kulkeneen leffan kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Curse of Chucky sai ensi-iltansa elokuussa 2013. Koska elokuva julkaistiin vain muutamissa maissa teattereissa ja pääasiassa se pistettiin suoraan vuokralle ja myyntiin Blu-raylla ja DVD:llä, ei se menestynyt kummoisesti. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen osan ja sen uudelleenfilmatisoinnin, Child's Playn vuodelta 2019. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa uuden Chucky-televisiosarjan (2021-) myötä, päätin vihdoin katsoa ja samalla myös arvostella kaikki Chucky-elokuvat. Muutama viikko kamalan huonon Seed of Chuckyn jälkeen katsoin Curse of Chuckyn.

Alaraajahalvaantunut Nica Pierce saa anonyymin paketin, mikä sisältää Good Guy -nuken, joka kutsuu itseään Chuckyksi. Kun Nican perheenjäsenille alkaa käydä ikäviä asioita, Nican epäilykset osuvat mystiseen nukkeen.

Chuckyn ääninäyttelijä Brad Dourifin tytär Fiona Dourif näyttelee pyörätuolissa kulkevaa, alaraajahalvaantunutta Nica Pierceä, joka saa salaperäiseltä lähettäjältä lahjaksi Chucky-nuken. Tytär-Dourif ei harmillisesti erityisemmin vakuuta pääroolissa. Hänen esittämänsä reaktiot ja sanomansa repliikkinsä eivät näytä tai kuulosta luontevilta. Osasyyllinen tähän on varmasti leffan kömpelö ohjaus ja tönkkö käsikirjoitus, joihin palataan kohta tarkemmin.

     Nican lisäksi muita hahmoja ovat hänen äitinsä Sarah (Chantal Quesnel), siskonsa Barb (Danielle Bisutti) ja tämän mies Ian (Brennan Elliott) ja heidän pieni tyttärensä Alice (Summer H. Howell), tämän lastenhoitaja Jill (Maitland McConnell), sekä pappi Frank (A Martinez). Hahmogalleria koostuu toinen toistaan pahvisemmista ja tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Nican vielä haluaisi nähdä pääsevän pakoon, mutta muiden kohdalla en välittänyt lainkaan, elävätkö vai kuolevatko he tappajanuken käsissä. Sivunäyttelijät eivät tee kaksista työtä ja erityisesti Barb-siskoa esittävä Bisutti on huono osassaan.

     Harmillisesti Brad Dourif ei enää yksinään onnistu pelastamaan ympärillä lahoavaa elokuvaa - etenkään, kun hänen esittämä Chucky-nukkensakin on onnistuttu pilaamaan. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet käyttää täysin samannäköistä nukkea kuin edellisissä osissa, vaan nuken kasvoja on muokattu hieman, eikä muutos ole todellakaan tapahtunut parempaan päin. Chucky näyttää halvemmalta, mitä ei auta yhtään se, kuinka päivänselvästi tekijät käyttävät eri nukkea aina, kun Chucky alkaa puhua. Toteutus on surkuhupainen ja siitä tulee mieleen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) monet jatko-osat, joissa murhaaja Michael Myersin naamari näyttää todella tyhmältä.

Seed of Chucky -fiaskon jälkeen Don Mancini onneksi ymmärsi itsekin, että nyt oli menty liian pitkälle ja hän päätti kuljettaa Chuckyn takaisin juurilleen ja palauttaa kauhun sarjaan. Alusta asti Curse of Chuckyn henki onkin täysin erilainen kuin parissa edellisessä osassa. Huumori loistaa poissaolollaan ja elokuva yrittää olla synkkä ja karmiva. Valitettavasti viimeistään tässä elokuvassa käy selväksi, ettei Mancini osaa ohjata. Hän epäonnistui kaameasti Seed of Chuckyn komediapuolessa ja nyt hän osoittaa, ettei hän hallitse kauhuakaan. Kauhuosastolla Mancini luottaa mitä mielikuvituksettomiin ja nolompiin äkkisäikäytyksiin, eikä hänen yrityksensä rakentaa piinaavaa jännitettä onnistu, ei sitten millään. Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä böö-pelotteluja, kun joku hahmo hiipii pelokkaana pimeässä ja sitten joku toinen hahmo ilmestyy ruutuun tai tarraa pelokkaasta hahmosta kiinni kovan äänitehosteen säestämänä. Kenties joku kokee nämä pelottaviksi hetkiksi. Itse lähinnä tuhahtelin tylsistyneenä.

Curse of Chucky on nimittäin todella tylsä elokuva, mikä koituu sen isoimmaksi synniksi. Leffa palaa takaisin Child's Play -elokuvien kerrontaan siinä, että seuraamme ihmishahmoja Chuckyn sijaan. Kun Chuckyn morsiamessa ja Seed of Chuckyssä katsojan kuului kannustaa nukkea, ei paluu hahmon pelkäämiseen enää luonnistu. Tavallaan sitä haluaisi kannustaa nukkea listimään kaikki ihmishahmot, sillä he ovat niin tylsiä tyyppejä, mutta kun Chuckystakin uupuu se veikeys ja ennen kaikkea oikea ulkonäkö, ei katsoja haluaisi seurata ketään hahmoa - ihmistä tai nukkea. Leffa tuntuu myös todella tapahtumaköyhältä. Murhat ovat laiskoja, eikä Chuckyn riehumisen odottelu enää innosta. Kun leffassa alkaa vihdoin tapahtua, ollaan jo loppuhuipennuksessa. Ja sen lisäksi, että elokuvalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, sillä on vielä isompia vaikeuksia päättyä. Viimeinen kymmenminuuttinen on täynnä kohtauksia, joiden luulisi olevan filmin viimeinen, mutta sitten Mancini päättääkin "ei kun yksi kohtaus vielä".

Sen lisäksi, ettei Chuckyä ole tehty hyvin (yhdessä kohtaa nukke on jopa kiusallisen selvä digiluomus), ei elokuvan tekninen toteutus muutenkaan vakuuta. On päivänselvää, että elokuva tehtiin todella halvalla ja pääasiassa suoraan televisiokatseluun, niin halvalta televisiorainalta Curse of Chucky näyttää. Paria veikeää otosta lukuun ottamatta kuvaus on mitäänsanomatonta ja leikkauksessa vaikuttaisi jopa siltä, että mukaan on valmiiksi asetettu mainoskatkojen paikat. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta maskeeraukset heikot - erityisesti, kun ottaa huomioon, että leffa ilmestyi alle kymmenen vuotta sitten. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikäytysääniin, eikä säveltäjä Joseph LoDuca edes yritä tarjota mitään luovaa mukaan.

Yhteenveto: Curse of Chucky on harmillisen kehno yritys palauttaa leffasarja takaisin juurilleen kauhun ääreen. Katsojan vietettyä juuri pari viime elokuvaa kannustaen Chuckyä, on nyt vaikea palata takaisin pelkäämään nukkea. Karmivaa Chuckyssä onkin lähinnä hänen pilattu ulkonäkönsä, mikä tekee monista kohtauksista jopa kiusallisen katsottavan. Chuckyn riehumisen odottelu on pitkäveteistä puuhaa, eikä ohjaaja Don Mancini onnistu luomaan jännittävää tunnelmaa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa, sillä hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja näyttelijät aika lailla kaikki heikkoja. Elokuvasta huokuu läpi suoraan televisioesitystä varten tehdyn tuotannon halpuus efektejä myöten. Filmiä katsoessa onkin vaikea olla harmittelematta, kuinka alas tämä elokuvasarja onkaan vajonnut. Seuraavaksi sitten nähdään, voiko Dourifin leffasarjan toistaiseksi viimeinen osa, Cult of Chucky (2017) enää nostaa tasoa takaisin alkupään korkeuksiin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä on selvästi elokuvan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Curse of Chucky, 2013, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: The Raid: Redemption (2011)

THE RAID: REDEMPTION

Ohjaus: Gareth Evans
Pääosissa: Iko Uwais, Joe Taslim, Ray Sahetapy, Yayan Ruhian, Pierre Gruno, Donny Alamsyah, Ian Darmawan ja Tegar Satrya
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 18

The Raid: Redemption on indonesialainen toimintaelokuva. Ohjaaja Gareth Evans sai idean elokuvaan matkustettuaan Indonesiaan tehdäkseen dokumenttia kamppailulaji pencak silatista. Evans tapasi kamppailulajin taitavan näyttelijän Iko Uwaisin ja yhdessä he tekivät toimintaleffan Merantau - Soturin nyrkit (Merantau - 2009). Sen jälkeen he alkoivat työstämään filmiä, mitä he kutsuivat "Berandaliksi", mutta koska he eivät saaneet rahoitusta isolle idealleen, he suunnittelivat jotain pienimuotoisempaa. Evans päätti hyödyntää ideaansa ja kuvaukset saatiin aloitettua. Lopulta The Raid: Redemption sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja ja se voittikin Torontossa yleisöpalkinnon. Leffa sai vähitellen kunnon elokuvateatterikierroksen maailmanlaajuisesti ja siitä nousi menestys. Itse näin elokuvan muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin The Raid: Redemptionin juhlivan kymmenettä syntymäpäiväänsä, päätin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Poliisien erikoisjoukko hyökkää pelätyn huumeparonin päämajaan, uskoen hoitavansa homman nopeasti ja tehokkaasti. Iskua odottanut huumeparoni on kuitenkin valmistautunut ja erikoisjoukkoa vastassa onkin verilöyly ja pian hyökkäys muuttuu epätoivoiseksi yritykseksi päästä ulos elävänä.

Hyökkäykseen lähtevään erikoisjoukkoon kuuluvat mm. hyökkäystä johtava ylikonstaapeli Jaka (Joe Taslim), joukon vanhin komisario Wahyu (Pierre Gruno) ja nuori sotilas Rama (Iko Uwais). Pääasiassa elokuva keskittyy Uwaisin näyttelemään Ramaan, joka joutuu eroon muusta ryhmästä ja taistelemaan yksin. Uwais on aivan törkeän kovassa vedossa läpi elokuvan, osoittaen suuret lahjansa toiminnan saralla. Mieletöntä on, ettei Uwais vain tee hulluja stuntteja, vaan hän on myös luonut taistelukohtausten koreografiat!
     Vastaansa poliisien erikoisjoukko saa eritoten kylmän huumeparoni Tama Riyadin (Ray Sahetapy) ja todella kieron ja vaarallisen tappaja Mad Dogin (Yayan Ruhian). Sahetapy on erittäin mainio valinta julmaksi rikolliseksi ja hänestä löytyy oikeaa uskottavuutta rooliin, mutta lopulta katsoja on enemmän kiinnostunut Mad Dogista. Ruhian suorastaan huokuu vaarallisuutta ja kun Mad Dog hyppää taistoon mukaan, muuttuu meno entistä brutaalimmaksi. Uwaisin lisäksi myös Ruhian oli suunnittelemassa elokuvan taistelukoreografioita ja minun puolestani kaksikko voisi olla mukana aika lailla kaikissa toimintaelokuvissa - niin upeaa työtä he tekevät. Kun Rama ja Mad Dog pistetään vihdoin ja viimein vastakkain, Uwais ja Ruhian todella pistävät parastaan ja mättävät toisiaan hiki hatussa.

Ei ole mikään ihme, että The Raid: Redemptionia pidetään yhtenä 2000-luvun parhaimpana toimintaelokuvana. Kun taistelu lähtee käyntiin (eikä sitä todellakaan tarvitse odottaa kauaa), on meno niin pirun komeaa ja ällistyttävää tykitystä, että elokuva pistää suuren osan genren edustajista nurkkaan häpeämään. Jopa ison luokan toimintasankarit, kuten Die Hardien (1988-2013) John McClane (Bruce Willis), Indiana Jones (Harrison Ford), Commandon (1985) John Matrix (Arnold Schwarzenegger), Rambo (Sylvester Stallone) tai jopa John Wick (Keanu Reeves) miettisivät parikin kertaa, kehtaavatko lähteä haastamaan riitaa näiden tyyppien kanssa. Tarinansa puolesta tämä kyllä kalpenee monen äsken mainittujen elokuvien rinnalla, mutta The Raid: Redemptionia ei edes pahemmin kiinnosta moniulotteiset hahmot tai syvällinen kertomus. Se on täysin tietoinen siitä, mitä se on ja sellaisenaan se on aivan mahtava filmi.

Vaikkei juoni olekaan mitään päätähuimaavaa, on se silti erittäin oivallinen kehys ja syy sille, että toiminnannälkäiset katsojat saavat, mitä vesi kielellä odottavat. Elokuva ei alussa turhia jaarittele, vaan se hyppää nopeasti itse asiaan ja sitten koko loppuleffa onkin tiukkaa mättöä. Lyhyitä suvantohetkiä on ripoteltu sinne tänne, mutta jotta jännite pidettäisiin mahdollisimman korkealla, ei elokuva voi hidastella yhtään liikaa. Aluksi leffa hyödyntää tuliaseita demonstroidakseen, kuinka paljon verta ihmisestä saa roiskittua pitkin seiniä, mutta leffa kyllästyy siihen nopeasti, halutessaan päästä esittelemään mielettömän upeaa stunt-työskentelyä. Nopeatempoinen turpaanveto loksauttaa suun useasti auki. Taistelukoreografiat ovat päätä huimaavan vaikuttavia ja näyttelijät rehkivät niska limassa. Näin energistä, intensiivistä ja vimmaista menoa harvemmin pääsee kokemaan ja katsojakin saattaa hengästyä. Koreografioiden upeus syntyy myös siitä, että kaikki on tarkkaan suunniteltua, jotta ketään ei sattuisi oikeasti (ainakaan kovin paljoa), mutta silti mäiske näyttää aidolta. Hahmoja näyttää aidosti sattuvan ja tekijät keksivät kaiken aikaa uusia tapoja pistää ihmisiä hengiltä. Taistelut äityvät yhä vain rajummiksi ja elokuvan korkea K18-ikäraja on täysin perusteltu.

Gareth Evans loistaa huomattavasti kirkkaammin ohjaajana kuin käsikirjoittajana tässä leffassa. Käsikirjoitus tuntuu lähinnä vain nopeasti kyhätyltä lähtökohdalta. Dialogia on vähän ja nyrkit puhuvat sanojen puolesta. Evans pitää jännitettä korkealla ja rakentaa kohtauksia hienosti kohti toimintaa. Vaikka mukana onkin paljon taistelua, Evans osaa pitää menon kaiken aikaa mielenkiintoisena, eikä varsinaista puutumista jatkuvaan tykitykseen tule. Monissa toimintaelokuvissa on selvää, että tekijät yrittävät peittää osaamattomuutta heiluvalla kuvauksella ja todella nopeatempoisella leikkauksella. Näin ei ole asian laita The Raid: Redemptionissa. Kun hommaa hoitavat oikeat tekijät, kuvaus ja leikkaus voivat luottaa siihen, että itse näyttelijät tekevät taistelusta vauhdikasta. Taistelut ovat pääasiassa kuvattu laajoilla otoksilla, oikein korostamaan sitä, että näyttelijät oikeasti pistävät itsensä likoon. Leikkauskin on erittäin mainiota. Visuaalinen ilme on oivallisen inhottava likaisten lavasteidensa ja lohduttoman värimaailmansa kautta. Muutamat tietokonetehosteet pistävät ikävästi silmään, mutta muuten elokuva näyttää ja myös kuulostaa hyvältä. Hienolla äänimaailmalla tehostetaan toimintakohtauksia entistäkin voimakkaammiksi.

Yhteenveto: The Raid: Redemption on perhanan brutaalia ja komeaa ääriväkivaltaviihdettä, joka on ehdottomasti korkean K18-ikärajansa ansainnut. Turhat lässytykset on poissa ja elokuva pistää haisemaan alusta loppuun oikein tosissaan. Sopivissa kohdissa löytyy oivallisia suvantohetkiä, joissa annetaan niin hahmoille kuin katsojillekin lyhyt aika hengähtää ennen seuraavaa mättämistä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin todella intensiivinen. Toimintakohtaukset ovat henkeäsalpaavan upeita. Taistelukoreografiat ovat häikäiseviä ja on erityisen hienoa, että niistä vastaavat leffan näyttelijät. Vaikka käsikirjoitus onkin ohut ja hahmot pahvisia, ei tämä yllättäen haittaa, sillä kaikki muu filmissä on niin onnistunutta. The Raid: Redemption on ehdottomasti 2000-luvun toimintaelokuvien kärkikastia ja kuuluu jokaisen toimintafanin pakkokatsottavaksi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Raid: Redemption, 2011, Pt. Merantau Films, Celluloid Dreams, XYZ Films

Arvostelu: Real Steel (2011)

REAL STEEL

Ohjaus: Shawn Levy
Pääosissa: Hugh Jackman, Dakota Goyo, Evangeline Lilly, Anthony Mackie, Olga Fonda, Karl Yune, Kevin Durand, Hope Davis ja James Rebhorn
Genre: scifi, toiminta, urheilu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Real Steel pohjautuu Richard Mathesonin novelliin Steel vuodelta 1956. Novellin pohjalta Dan Gilroy kirjoitti käsikirjoituksen, minkä DreamWorks osti 2000-luvun alussa. Studiolla teksti jäi kuitenkin pitkään käyttämättä, kunnes vuonna 2009 siitä alettiin tosissaan suunnittelemaan filmatisointia. Les Bohem ja Jeremy Leven työstivät Gilroyn käsikirjoitusta uudestaan, minkä jälkeen heidän työnsä saapui viimeistelemään John Gatins. Shawn Levyä pyydettiin ohjaajaksi, joka epäröi aluksi, mutta luettuaan käsikirjoituksen, hän lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja Real Steel sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Erikoistehosteillaan leffa onnistui kuitenkin nappaamaan Oscar-ehdokkuuden. Itse näin elokuvan muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Real Steelin täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa robotit ovat korvanneet ihmiset nyrkkeilyssä. Heikossa jamassa oleva ex-nyrkkeilijä Charlie Kenton saa vastahakoisesti poikansa Maxin vastuulleen, tämän äidin menehtyessä. Max löytää pienen Atom-robotin kaatopaikalta ja pyytää isäänsä kouluttamaan tästä nyrkkeilijän.

Wolverinen roolista parhaiten tunnettu Hugh Jackman näyttelee ex-nyrkkeilijä Charlie Keatonia. Kyseessä ei ole kovinkaan pidettävä persoona, Charlien ajatellessa vain omaa etuaan ja oppimatta selvistä virheistään. Hän on velkaa ties kenelle, mutta aina rahaa saadessaan hän täytyy tuhlata ne robotteihin. Heikomman näyttelijän kanssa Charlien tarinaa ei välttämättä jaksaisi seurata, mutta Jackman on niin mahtava ja karismaattinen, että hänen ansiosta haluaa nähdä, että Charlie saisi parannettua tapansa.
     Myös Charlien poikaa, Maxia (Dakota Goyo) vaivaa sama asia, että väärän näyttelijän kanssa hahmo voisi ärsyttää. Goyo onnistuu kuitenkin olemaan pidettävä, vaikka paikoitellen hänenkin on vaikea pitää näsäviisasta Maxia kurissa. Seasta löytyy parikin hetkeä, jolloin on vaikea olla pyörittelemättä silmiä, kun pieni Max alkaa uhoamaan isommilleen.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Marvelin elokuvauniversumista tutut Evangeline "Wasp" Lilly nyrkkeilysalin omistavana Baileyna ja Anthony "Falcon" Mackie robottitaistelujen vedonlyöntiä pyörittävänä Finninä, Kevin Durand Charlielta velkoja pyytelevänä Rickynä, sekä Olga Fonda ja Karl Yune robottinyrkkeilyn maailmanmestarin, Zeuksen omistajina ja suunnittelijoina. Lilly ei harmillisesti saa lähes mitään tekemistä elokuvassa ja Mackiekin lähinnä käy kääntymässä. Durand, Fonda ja Yune ovat mitä kliseisimmät roistohahmot, jotka seisovat jylhästi maailmanmestarin takana ja naureskelevat altavastaajalle, joka haastaa heidät taistoon. Fonda ja Yune ovat vieläpä noloja rooleissaan.

Real Steelistä on helppo löytää vikoja ilman, että niitä tarvitsee erityisemmin etsiä. Pöhköjen pahiksien lisäksi leffa on täynnä urheiluelokuvien kliseitä. Tarinaltaan se on erittäin ennalta-arvattava, etenkin jos on nähnyt nyrkkeilyelokuvien kuninkaan, Rockyn (1976), jolta ei varmaan koskaan saada vietyä mestaruutta. Real Steelissä toki on twistinä se, että ihmisten sijaan kehään astelevatkin yli kolmimetriset robotit, jotka mätkivät toisiaan pataan niin, että mutterit sinkoilevat. Elokuva tuntuukin tiedostavan täysin, kuinka paljon se lainailee kaikkialta, eikä se vaivaudu peittelemään sitä lainkaan. Kyseessä on häpeilemätöntä hömppää, mutta niin rautaista sellaista, että ongelmineenkin leffan parissa on vaikea olla viihtymättä. Jo pelkkä idea nyrkkeilevistä roboteista kiehtoo ja jos tällaisia matseja järjestettäisiin oikeasti, voisin vihdoin ja viimein käydä katsomassa nyrkkeilyottelun paikan päällä. Vaikka katsojana tietäisikin, kuinka otteluissa käy, on niiden tunnelma rakennettu niin väkevästi, että voi huomata jännittävänsä ja innostuvansa oikein kunnolla.

Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää aivotonta robottimähinää. Metallisen ulkokuoren alla sykkii sydän - vaikkakin paikoitellen siirappinen sellainen. Atom-robotin kouluttamisen lisäksi elokuva keskittyy Charlien ja Maxin pahasti rikkinäiseen isä-poika-suhteeseen. Robottinyrkkeily toimiikin lähinnä heitä yhdistävänä ja lähentävänä tekijänä. Aluksi Charlieta ei kiinnostaisi lainkaan ottaa esiteiniä vahdittavakseen, eikä Maxkaan liiemmin piittaa isästä, joka häipyi vuosia sitten. Paikoitellen draamapuoli on kiusallista, etenkin ennen suurta lopputaistoa, mutta isä-poika-kertomus ajaa kelvollisesti asiansa. Siinäkin toki tietää tasan tarkkaan alusta asti, kuinka tarina viedään päätökseen. Mitään muuta yllättävää ei ole luvassa kuin se, kuinka paljon Real Steel onnistuukaan viihdyttämään.

Elokuvan ohjaaja Shawn Levyn filmografia ei ihan hirveästi vakuuta, mutta peräkkäin tehdyt komediat Villi tusina (Cheaper by the Dozen - 2003), Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther - 2006) ja Night at the Museum - yö museossa (Night at the Museum - 2006) ovat kaikki Real Steelin ohessa osoituksia siitä, että Levy tekee pätevää kertakäyttöviihdettä. Real Steel ei ole komedia, mutta eipä Levy ole tätä kovinkaan vakavissaan tehty. John Gatinsin käsikirjoitus ei sisällä omia ideoita, mutta hän kopioi kuitenkin tarpeeksi taitavasti. Kuvaukseltaan leffa on tyylikäs, eikä robottimäiskettä ole toteutettu kömpelösti heiluvan käsivarakuvan kautta. Itse robotit ovat upeasti toteutetut, digiefektejä ja jopa oikeita robotteja hyödyntäen. Muutenkin elokuva on visuaalisesti näyttävä yhä kymmenen vuotta myöhemmin. Lavastuksessa mainostajat pääsevät vauhtiin, kun nyrkkeilyareenojen seinät ovat täynnä Coca-Colaa, Xboxia sun muuta. Äänimaailma on erinomainen ja robottimähinä myös kuulostaa hyvältä. Danny Elfmanin säveltämät musiikit valitettavasti hukkuvat täysin, kun leffa lähinnä hyödyntää jo olemassa olevia kappaleita.

Yhteenveto: Real Steel on oikein viihdyttävä scifielokuva, joka ei kuitenkaan pääse karkuun nyrkkeilyelokuvien kliseitä. Erityisiä yllätyksiä tarina ja tapahtumat eivät tarjoa, mutta silti katsoja saattaa huomata jännittävänsä otteluiden aikana ja innostua kunnolla, jos matsi kääntyykin voitoksi. Robottien nyrkkeilyottelut näyttävät yllättäen yhä erittäin hyviltä ja koneiden välisiä turpaanvetoja tuijottaa mielellään. Kaiken keskellä leffan sydämenä toimiva isä-poika-suhde on kelvollisesti hoidettu, vaikkei draama vältäkään kiusallista siirappisuutta. Charlie ja Max eivät hahmoina ole erityisen pidettäviä, mutta rooleihin valitut Hugh Jackman ja Dakota Goyo hoitavat hommansa kunnialla kotiin, saaden katsojat kannustamaan heitä. Vioistaan huolimatta Real Steel onnistuu viihdyttämään varsin passelisti ja leffaa voikin suositella lämpimästi nyrkkeilyn ja robottien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Real Steel, 2011, DreamWorks, Touchstone Pictures, Reliance Entertainment, 21 Laps Entertainment, Angry Films, ImageMovers, Walt Disney Pictures

Arvostelu: After We Fell (2021)

AFTER WE FELL

Ohjaus: Castille Landon

Pääosissa: Josephine Langford, Hero Fiennes Tiffin, Stephen Moyer, Arielle Kebbel, Rob Estes, Chance Perdomo, Louise Lombard, Atanas Srebrev, Carter Jenkins ja Emmanuel Todorov

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

Anna Toddin kirjaan perustuva elokuva After (2019) oli hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Koronasta huolimatta syksyllä 2020 ilmestynyt After We Collided menestyi myös hyvin, joten tekijät päättivät suoraan tehdä kaksi viimeistä kirjaa kerralla elokuviksi. Sekä kolmannen että neljännen osan kuvaukset käynnistyivät ja nyt kolmas osa After We Fell on saapunut Suomen elokuvateattereihin. Itse inhosin syvästi edellisiä After-elokuvia, mutta koska olin aloittanut leffasarjan katsomisen ja arvostelemisen, päätin viedä urakan loppuun, enkä jättää kesken, vaikka mieli tekikin. Kävin katsomassa After We Fellin sen ensi-iltapäivän ensimmäisessä näytöksessä (joka järjestettiin jostain syystä jo ennen lehdistönäytöstä).

Tessan alkoholisti-isä on tehnyt paluun juuri, kun Tessa suunnittelee Seattleen muuttamista uuden työmahdollisuutensa perässä. Mustasukkainen Hardin ei kuitenkaan tätä helpolla niele ja luvassa onkin lisää ryppyjä rakkauteen.

Josephine Langford ja Hero Fiennes Tiffin palaavat jo kolmatta kertaa rooleihinsa nuorena parina Tessana ja Hardinina, joiden suhde on edelleen yhtä toksinen kuin ennenkin. Yksi elokuvasarjan isoimmista ongelmista on ollut, ettei se millään saa katsojaa kannustamaan näiden kahden suhdetta, sillä on päivänselvää, kuinka huonosti Tessa ja Hardin sopivat toisilleen. Silloin kun he eivät ole harrastamassa seksiä esimerkiksi porealtaassa tai kuntosalilla, he vain aiheuttavat toisilleen mielipahaa ja ikävyyttä. Hardin pysyy samana myrkyllisen mustasukkaisena paskiaisena, eikä Tessaakaan voida kuljettaa minnekään, vaan hahmon on jatkuvasti pakko antaa anteeksi pahan pojan oikut. Kuten edellisissä osissa, Langford suoriutuu tarpeeksi kelvollisesti huonosti kirjoitetusta roolistaan ja toivonkin, että leffasarja päättyisi pian jo ihan siksi, että Langford pääsisi muihinkin projekteihin. Fiennes Tiffinistä ei vieläkään kuoriudu potentiaalista näyttelijää, vaan hän jatkaa samalla puupökkelötyylillään.

     Hupaisasti useampikin sivunäyttelijä aiemmista elokuvista on tainnut hoksata leffasarjan surkeuden, sillä After We Fellissä nähdään monta näyttelijävaihdosta. Selma Blairin sijaan Tessan äitiä näyttelee nyt Mira Sorvino, Stefan Rollinsin sijaan Tessan isää näyttelee Atanas Srebrev, Shane Paul McGhien sijaan Hardinin velipuoli Landonia esittää Chance Perdomo ja Tessan työpaikalta tuttujen Vancen ja Kimberleyn näyttelijät Charlie Weber ja Candace King on korvattu Stephen Moyerilla ja Arielle Kebbelillä. Rob Estes ja Louise Lombard sentään kärvistelevät edelleen Hardinin isän ja äidin rooleissa. Näyttelijävaihdokset eivät harmillisesti vie leffasarjaa parempaan suuntaan, vaan sivunäyttelijät hoitavat hommansa laiskasti, saaden luultavasti helpot rahat työstään.

Voisin periaatteessa vain kopioida arvosteluni After We Collidedista tähän ja vaihtaa elokuvan nimen After We Felliksi, sillä elokuvia riivaavat täysin samat ongelmat. Tätä katsoessa minua vain turhautti vielä enemmän, sillä patalaiskat tekijät eivät ole millään lailla ottaneet opikseen edellisestä filmistä, vaan kierrättävät kaikki samat kuviot ja viat myös kolmanteen osaan. Elokuvasta löytyy hädintuskin tarinaa ja käsikirjoituksen raakile vain kierrättää samaa "Tessa ja Hardin panee, sitten ne riitelee, sitten ne taas panee, sitten ne taas riitelee, sitten sekaan heitetään joku toinen poika aiheuttamaan lisäongelmia, sitten draamaa draamaa draamaa ja lopuksi viskataan vielä täysin puskista joku pöljä juonenkäänne" -kaavaa, jotta hyväuskoisilta teinitytöiltä voidaan seuraavana vuonna höynäyttää leffalippurahat uudestaan, kun luultavasti täysin samanlaista kaavaa kierrättävä After Ever Happy (2022) ilmestyy.

After We Collidedin tavoin myös After We Fell on lähes sisällötön tekele, jonka tekstiin on selvästi pitänyt väkisin vääntää lisää materiaalia, jotta lopputulos saavuttaa edes puolentoista tunnin keston. Kuten viimeksi, myös tässä elokuvassa juonikuviot käsitellään yksi kerrallaan pois ja niitä lisätään yhä vain uusia leffan kulkiessa eteenpäin. Jotkut juonikuviot eivät edes johda mihinkään ja ne unohdetaan jo yhden kohtauksen jälkeen. Ensin on Tessan isän paluu, josta irtoaa lopulta yllättävänkin vähän. Sitten kuvioihin ilmestyy ravintolan tarjoilija Robert (Carter Jenkins), joka iskee silmänsä Tessaan. Eikä olla edes vielä lähelläkään leffan puoltaväliä. Nämä ovat vain pari esimerkkiä lukuisista yrityksistä luoda toinen toistaan ärsyttävämpiä riitoja pääparin välille. Luvassa on naurettavia mykkäkouluja, kiukutteluja ja solvauksia, sekä tietty sovintoseksiä. Paneskelukohtaukset ovat kiusallisen pitkiä ja surkuhupaisan pikkutuhmia. Niillä venytetään kestoa entistä enemmän, mutta aidosti kuuman materiaalin sijaan katsojalle näytetään vain superlähikuvia Tessan ja Hardinin kasvoista ja käsistä, samalla kun jokin suosittu pop-laulu huutaa taustalla.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Castille Landon, joka jatkaa Jenny Gagen ja Roger Kumblen surkealla linjalla. Edeltäjiensä tavoin myös Landon tekee romanttisesta puolesta ällöimelän siirappista ja draamasta väkinäistä, suorastaan rasittavaa kitinää. Elokuvaa onkin todella ärsyttävää ja turhauttavaa katsoa. Sharon Soboilin käsikirjoitus on totaalisen ontto ja kömpelösti rustattu tarinankerrontaa ja dialogia myöten, mutta ongelmat piilevät varmasti jo Anna Toddin lähdemateriaalissa. On vaikea kuvitella, että Toddin kirjoissa olisi yhtään enempää tarinaa kuin leffoissa. Elokuva on sentään kelvollisesti kuvattu, lavastettu ja äänitetty, mutta eipä sillä pitkälle pötkitä, kun kaikki muu on tällaista mätäpaisetta. George Kallisin säveltämät musiikit hukkuvat totaalisesti jatkuvasti jumputtavien pop-kappaleiden alle.

Yhteenveto: After We Fell jatkaa elokuvasarjan läpimätää linjaa, löytäen vielä uusia pohjamutia, joihin kuljettaa sarjaa. Tympeän pääparin koettelemuksista ei jaksa kiinnostua, eikä heidän rakkaustarinastaan välittää, sillä Tessa ja Hardin eivät vieläkään sovi toisilleen lainkaan. Näiden teiniromanssileffojen pointtinahan pitäisi olla, että katsoja kannustaisi päähenkilöitä yhteen ja haaveilisi saavansa samanlaisen rakkauden, mutta näiden kahden toksista menoa seuraa vain halveksuen. Josephine Langfordia käy yhä sääliksi, kun hän haaskaa potentiaalinsa tähän roskaan. Hero Fiennes Tiffin taas hoitaa hommansa yhtä tympivän puisesti kuin ennenkin. On suorastaan naurettavaa, kuinka moni näyttelijä on jo poistunut elokuvasarjasta, kertoen, millaisesta uppoavasta laivasta on kyse. Juonikuviot ovat väkisin väännettyjä, juonenkäänteet puskista revittyjä ja tarinankerronta kiusallisen kömpelöä. Romanttinen puoli on inhan imelää ja seksikohtaukset surkuhupaisan muka-tuhmia. Jos jotain hyvää After We Fellistä voi sanoa, niin ainakin elokuva oikein kunnolla painottaa ehkäisyn käyttämistä. Vaikka viesti on toki hyvä, voisi kohderyhmälle (eli rakkautta kaipaaville teinitytöille) viestiä mieluummin, että paha poika -fantasiointi on jo mennyttä muotia. Hardinin kaltaisten anusreikien sijaan haaveet kannattaa kohdistaa tarjoilija-Robertin kaltaisiin mukaviin miehiin, jotka eivät kohtele sinua kuin paskaa ja aiheuta mahdollisesti pitkäkestoisia traumoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

After We Fell, 2021, CalMaple, Wattpad

Arvostelu: Tartunta (Contagion - 2011)

TARTUNTA

CONTAGION

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Matt Damon, Kate Winslet, Laurence Fishburne, Marion Cotillard, Jude Law, Jennifer Ehle, Bryan Cranston, Elliott Gould, Chin Han, Sanaa Lathan ja Gwyneth Paltrow
Genre: jännitys, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Contagion, eli suomalaisittain Tartunta on Steven Soderberghin ohjaama jännityselokuva. Tehtyään elokuvan Ilmiantaja! (The Informant! - 2009), Soderbergh alkoi suunnitella käsikirjoittaja Scott Z. Burnsin kanssa filmiä propagandaelokuvilla 1930-luvulla suosituksi nousseesta ohjaaja Leni Riefenstahlista. Kaksikko totesi kuitenkin pian, ettei se kiinnostaisi ketään muita kuin heitä itseään ja he alkoivat pohtia muita ideoita. Burns oli seurannut aktiivisesti SARS-viruksen ja sikainfluenssan aiheuttamia epidemioita, ja ehdottikin Soderberghille, että he tekisivät elokuvan fiktiivisestä viruksesta, joka leviäisi maailmalla. Kaksikko otti yhteyttä useisiin terveysalan asiantuntijoihin ja järjestöihin, jotta he saivat luotua mahdollisimman realistisen näkökulman elokuvaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2010 ja lopulta Tartunta sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti ja se sai paljon positiivista palautetta niin kriitikoilta kuin tutkijoilta, jotka kehuivat leffan tieteellistä tarkkuutta. Itse näin Tartunnan muutama vuosi myöhemmin, mutten erityisemmin pitänyt siitä. Kun huomasin, että elokuva viettää nyt kymmenvuotisjuhlaansa, pohdin pitkään, onko tökeröä kirjoittaa leffasta arviota, kun maailma on juuri kohdannut vastaavanlaisen pandemian koronaviruksen muodossa. Kuitenkin kun koronavirus rantautui Suomeen keväällä 2020 ja jouduin itsekin lomautetuksi ja kotikaranteeniin, aloin ajatella, että nyt jos koskaan on aika puhua tästä elokuvasta. Koronaviruksen jyllätessä Tartunta nousi yhdeksi iTunesin katsotuimmaksi elokuvaksi ikinä, minkä lisäksi se oli usean viikon ajan HBO:n katsotuin leffa. HBO:lta päätin itsekin katsoa leffan ja aloitin sen suurella mielenkiinnolla, sillä elokuvan tapahtumat näkisi täysin eri valossa, kun on itse elänyt samanlaista aikakautta läpi.

Beth Emhoff palaa työmatkaltaan Hongkongista huonovointisena, uskoen sen johtuvan aikaerorasituksesta. Ei kuitenkaan kestä kauaa, kun hänen elimistönsä pettää ja hänen miehensä joutuu kuulemaan suru-uutiset Bethin menehtymisestä. Tämä on vasta alkua virukselle, joka on lähtenyt leviämään ympäri maailman...

Vaikka elokuva lähtee liikkeelle Beth Emhoffista (Gwyneth Paltrow) ja tämän miehestä Mitchistä (Matt Damon), leffalla ei sinänsä ole päähenkilöä, vaan se seuraa viruksen etenemistä monien hahmojen kautta ja sisältää samalla aikamoisen tähtikaartin. On tutkijoita, jotka tutkivat virusta ja yrittävät kehitellä lääkettä sitä vastaan, kuten tohtori Cheever (Laurence Fishburne), tohtori Orantes (Marion Cotillard) ja tohtori Hextall (Jennifer Ehle), tutkijoita, jotka yrittävät selvittää viruksen alkuperää, kuten tohtori Mears (Kate Winslet), henkilöitä, jotka yrittävät keksiä ratkaisun leviämisen lieventämiseksi ennen rokotteen valmistumista, kuten amiraali Haggerty (Bryan Cranston), sekä tilanteen taloudellisia etuja ajattelevia, kuten bloggaaja Alan Krumwiede (Jude Law), joka levittää valheita miljoonille hyväuskoisille seuraajilleen. Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, mutta tässä elokuvassa se ei sinänsä ole ongelma. Hahmojen tarkoitus on lähinnä näyttää tapahtumien kulkua monesta vinkkelistä. Väärin tehtynä tämä saisi elokuvan epäonnistumaan, mutta ohjaaja Soderbergh löytää tavan hyödyntää suurta hahmogalleriaa tasapuolisesti ja mielenkiintoisesti. Näyttelijät tekevät kaikki erinomaista työtä. Etenkin Matt Damon, Kate Winslet ja Jude Law vakuuttavat rooleissaan murtuneena miehenä, sinnikkäänä tutkijana ja sosiaalisessa mediassa valheellisen tiedon levittäjänä. Alan Krumwieden kaltaisten sepustajien ja ties mistä "faktansa" repivien kommentteja on valitettavasti korona-aikana tullut nähtyä aivan valtavan paljon.

Kuten etukäteen arvelinkin, Tartunnan katsominen nyt oli todella kiehtova kokemus ja elokuva iski minuun huomattavasti lujempaa kuin ensimmäisellä katselukerralla. Vaikka elokuvan ilmestymisen aikaan oli juuri ollut paljon haloota sikainfluenssasta, silti leffa tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin kymmenen vuotta sitten. Läpi elokuvan on kiinnostavaa ja samalla ahdistavaa huomata, kuinka monia asioita itse tuli nähtyä koronaviruksen vuoksi. Kuinka paikkoja aletaan yksi kerrallaan sulkea, kuinka ihmiset reagoivat tilanteeseen mm. ostamalla paniikissa asioita varastoonsa ja kuinka aavemaisilta tyhjentyvät kadut näyttävät. Leffa vain hyppää itse asiaan niin nopeasti, että siitä jää täysin pois epidemian alun rauhoittavaksi yritetyt ajatukset siitä, että virus on maailman toisella puolella, eikä se tule koskettamaan meitä. Silti elokuva onnistuu tarjoamaan sen kauhun tunteen, kun uutisista luettu tauti onkin lähempänä kuin aluksi luuli ja sen vaikutukset ovat henkilökohtaisempia kuin olisi toivonut.

Koska Tartunta tuntuu siltä, että se voisi oikeastikin tapahtua (etenkin nykyään), on se tavallaan jopa pelottavampi kuin monet kauhuelokuvat. Demonit, vampyyrit, eivätkä edes sarjamurhaajat ole lopulta yhtä karmivia kuin näkymätön virus, joka leviää salakavalasti uhrista toiseen. Elokuva luo ovelasti suurta ahdistusta kuvasarjoilla, joissa ihmiset koskevat asioihin, kuten kaiteisiin, ravintoloiden astioihin, bussien penkkeihin, ovenkahvoihin, raha-automaatteihin ja tietty toisiin ihmisiin, taudin siirtyessä uhrista toiseen. Siinä, missä tavanomaiset kauhuleffat voivat saada katsojan nukkumaan valot päällä tai tarkistamaan sängyn alta, ettei siellä ole mörköjä, Tartunta tekee katsojasta huomattavasti tarkemman siitä, mihin kaikkeen tuleekaan koskettua päivän aikana. Painajaisiakin voi ilmetä, elokuvan näyttäessä inhottavasti sairastuneiden kuolemia ja joukkohautoja, joita valitettavasti koronankin vuoksi jouduttiin kaivamaan monille tuhansille uhreille.

Elokuva on rytmitetty erittäin napakasti, kun viruksen leviämistä esitetään näin monien hahmojen vinkkelistä. Tapahtumat hyppivät niin hahmosta kuin maasta toiseen, esitellen eri maiden tapoja toimia viruksen välttämiseksi. Paikoitellen jopa toivoisi, että elokuva jäisi johonkin hetkeen pidemmäksikin aikaa. Jos leffasta jotain kritisoitavaa voi sanoa, niin sen, että se on kenties liian lyhyt ja sitä voisi jäädä katsomaan kauemminkin. Kaikessa painostavuudessaan ja epämiellyttävyydessään se onnistuu olemaan erittäin vangitseva. Toinen kritiikki on, että hahmojen jäädessä etäiseksi, eivät yksittäisten henkilöiden kuolemat erityisemmin liikuta. Tämä on ainoa varjopuoli siinä, että elokuva tasapainottelee niin monien hahmojen välillä. Muuten pidän todella paljon siitä, kuinka Tartunta ei ole niinkään kuvaus henkilöistä epidemian keskellä, vaan nimenomaan kuvaus itse epidemiasta ja ihmisluonteesta sen aikana. Siten elokuva ei tunnu vain elokuvalta, vaan vielä enemmän todelta.

Vaikka Soderbergin töihin kuuluu veikeä ryöstöleffa Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) - sekä sen jatko-osat, joista ei tarvitse puhua - Tartunnassa hän taitaa jopa tehdä parhaan työnsä ohjaajana. Soderbergh kuvaa epidemian muodostumista hieman jopa dokumentaarisesti, eikä lähde koskaan vellomaan tunteissa, mikä juurikin tekee elokuvasta vähemmän elokuvamaisen ja enemmän todentuntuisen. Loppuhuipennus saattaa jäädä monille pettymykseksi, mutta itse pidän Soderberghin erilaisesta tavasta, mihin suuntaan moni muu tekijä ei lähtisi. Ohjauksen lisäksi Soderbergh myös kuvasi elokuvan peitenimellä ja tekee siinäkin hienoa työtä. Kuvien tehoa myös lisää voimakkaasti tyylitelty värimaailma. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on oivallinen ja sitä tukee lahjakas leikkaus. Etenkin montaasikohtaukset, joissa näytetään pikavauhtia viruksen leviämistä henkilöstä toiseen, ovat erinomaisesti pistetty kasaan. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut ja äänimaailma lisää piinaavuutta. Säveltäjä Cliff Martinez on saanut aikaiseksi yllättävänkin tehokasta musiikkia.

Yhteenveto: Tartunta on karmivan vaikuttava kuvaus vaarallisen viruksen leviämisestä maailmalla ja itse elokuva tuntuu juuri nyt huomattavasti ajankohtaisemmalta kuin kymmenen vuotta sitten ilmestymisen aikaan. Ohjaaja Steven Soderbergh rakentaa tunnelmaa erinomaisesti, tehden filmistä usein liki dokumentaarisen, mikä vain lisää sen aitouden ja samalla ahdistavuuden tunnetta. Scott Z. Burnsin käsikirjoitus on myös iskevä ja on hienoa, kuinka kaksikko käsittelee tapahtumavyyhtiä useista vinkkeleistä. Vaikka hahmot jäävätkin lopulta hieman etäisiksi, eikä katsojalle pääse muodostumaan selkeitä tunnesiteitä kehenkään, lähestymistapa on silti onnistunut. Vahvana lisänä toimii tietty loistokas näyttelijäkaarti ja kaikki Law'sta Damoniin, Fishburnesta Winsletiin ja Cotillardista Cranstoniin tekevät huipputyötä. Elokuvan tunnin ja kolmen vartin kesto tuntuu helposti liiankin lyhyeltä, sillä painostavuudestaan huolimatta leffa on todella koukuttava ja sitä haluaisi jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Tietyistä vioistaan huolimatta Tartunta on hieno teos, jonka teho ei ole hälvennyt vuosikymmenen aikana - pikemminkin päinvastoin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Contagion, 2011, Warner Bros., Participant, Imagenation Abu Dhabi FZ, Double Feature Films, Digital Image Associates, Regency Enterprises

Arvostelu: Training Day (2001)

TRAINING DAY

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Ethan Hawke, Denzel Washington, Scott Glenn, Eva Mendes, Cliff Curtis, Raymond Cruz, Noel Gugliemi, Dr. Dre, Peter Greene, Nick Chinlund, Charlotte Ayanna, Harrin Yulin, Tom Berenger, Raymond J. Barry, Macy Gray ja Snoop Dogg
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Training Day on Denzel Washingtonin tähdittämä rikoselokuva, mikä lähti liikkeelle David Ayerin käsikirjoituksesta. Ayer oli jo työstämässä filmin tarinaa, kun hän kiehtoutui Los Angelesissa jengejä vastaan taistelevasta CRASH-poliisiyksiköstä, joka oli paljastunut korruptoituneeksi ja jengien kanssa yhteistyötä tekeväksi. Tämä muokkasi tekstin lopulliseen muotoonsa, minkä pohjalta ohjaaja Antoine Fuqua aloitti kuvaukset kesällä 2000. Leffaa jopa saatiin kuvattua oikeilla jengikaduilla Los Angelesissa, mihin jengit eivät olleet aiemmin antaneet lupaa. Lopulta Training Day sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse olin tiennyt Training Daysta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Huumepoliisiksi pyrkivä Jake Hoyt määrätään etsivä Alonzo Harrisin arvioitavaksi. Koulutuspäivänään Jake joutuu kohtaamaan kaikenlaista ja hänen käsityksensä koko työstä alkaa vähitellen muuttua.

Elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut Ethan Hawke näyttelee konstaapeli Jake Hoytia, joka on innokkaasti siirtymässä huumepoliisin hommiin, uskoen voivansa tehdä sankaritekoja ja parantaa Los Angelesia. Jo ensimmäisen vartin aikana Jake saa kuitenkin huomata olleensa aivan liian sinisilmäinen. Koulutuspäivänsä aikana hahmo alkaakin kokea suurta muutosta ja on mielenkiintoista seurata, kun naiivista keltanokasta alkaa kuoriutua katu-uskottavampi kyttä.

     Hawke on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lopulta täysin Denzel Washingtonin varjoon, joka on elokuvan todellinen tähti. Washington voitti Oscar-palkinnon roolityöstään etsivä Alonzo Harrisina ja täysin ansaitusti. Washington huokuu karismaa eksentrisenä huumekyttänä, joka ei todellakaan tee asioita ohjekirjan mukaisesti. Hän on hauska, uhkaava, viihdyttävä ja karmiva, luoden hahmon, jota on aivan mahtavaa seurata elokuvassa, mutta jollaista ei koskaan haluaisi tavata tosielämässä. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka iso osa Alonzosta oli käsikirjoituksessa ja kuinka paljon Washington improvisoi mukaan. Hän valtaa elokuvan itselleen heti saapuessaan mukaan kuvioihin ja jo yksinään tekee filmistä vangitsevaa seurattavaa.

     Leffasta löytyy muutenkin paljon hyviä roolisuorituksia. Scott Glenn on mainio huumediilerinä ja Cliff Curtis, Raymond Cruz ja Noel Gugliemi veikeät rikoskolmikkona. Eva Mendes tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Alonzon tyttöystävänä, minkä lisäksi rap-artisti Snoop Dogg ja laulaja Macy Gray tekevät pienet roolit rikollisina.

Training Day osoittautui erinomaiseksi rikosjännäriksi, joka piti minut tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo yhden koulutuspäivän tapahtumat, mihin mahtuu kaikenlaista tappeluista ampumavälikohtauksiin ja takaa-ajoista suuriin paljastuksiin. Hienoa on, kuinka upeasti ja uskottavasti päähenkilön kehityskaari on saatu kirjoitettua. Kehitys on suuri, vaikka kaikki tapahtuukin yhden päivän aikana. Hawken ja Washingtonin kemiat kohtaavat täydellisesti ja katsojana on heti valmis hyppäämään heidän matkaansa pidättämään päihderikollisia. Mutta pian niin Jakelle kuin katsojallekin isketään esiin totuus. Kun Jake kertoo Alonzolle, miksi hän haluaa huumepoliisiksi, Alonzo nauraa tälle päin naamaa. Ei Los Angelesin rikollisuutta päihitetä leikkimällä sankaripoliisia. Poliisit tekevät kyseenalaisia ja jopa rikollisia tekoja, jotta saavat rikollisia päihitettyä ja Jaken moraali pistetään kaiken aikaa koetukselle.

Juurikin tämä moraalin tökkiminen pitkin leffaa pitää homman kutkuttavana. Yrittääkö Jake kaikesta huolimatta hoitaa hommat rehdisti ja lain mukaan, vai taipuuko hän käyttämään Alonzon arveluttavia metodeja? Poliisien ja rikollisten välistä suhdetta pohdiskellaan kiehtovasti ja iskevän lisäyksen elokuvaan tuo viime vuosien aikana yhä vain isommin uutisiin nousseet tapaukset poliisien vallan väärinkäytöstä. Korruptio on kuitenkin niin syvälle uppoutunut, että katsoja alkaa vähemmästäkin pohtimaan, mitä asialle voi edes tehdä, jos lainvalvojat ovat pahoja? Kuka pistää heidät vastuuseen teoistaan? Jännitettä pääkaksikon välillä rakennetaan vakuuttavasti, kunnes kaikki eskaloituu erittäin tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa.

Ohjaaja Antoine Fuqua rakentaa loistokkaasti tunnelmaa, kasvattaen jännitettä vähitellen. Fuqua syventyy hienosti rikollisiin henkiin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaava David Ayer saattaa tehdä tässä uransa parasta työtä, sillä tämän jälkeen hänen filmografiaansa on kuulunut aikamoisia epäonnistumisia (köh, vuoden 2016 Suicide Squad, köh). Teknisestikin Training Day on onnistunut. Kuvaus on tyylikästä, mitä tukee oiva valaisu etenkin loppuleffassa. Värimaailmakin on oivallisesti tyylitelty. Lavasteet ovat hienot, kuten myös asut. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tuovat oman panoksensa leffan tunnelmaan.

Yhteenveto: Training Day on loistokas rikosjännäri, joka saa pelkän yhden päivän tapahtumista kerrottua vaikuttavan tarinan. Ethan Hawke ja Denzel Washington ovat nappivalinnat rooleihinsa keltanokkapoliisiksi ja konkarikytäksi, joiden ajatusmaailmat ja moraalit kohtaavat useasti koulutuspäivän aikana. Molemmat hahmot ovat kiinnostavia ja näyttelijöiden kemiat osuvat täysillä yhteen. Washington ehdottomasti ansaitsi Oscar-pystinsä. Elokuva pitää todella tiukasti mukanaan, tarjoten oivaa huumoria, sekä jännittäviä vaaratilanteita sopivassa suhteessa. Meno käy kaiken aikaa tiivistunnelmaisemmaksi, kunnes kaikki eskaloituu väkevässä lopetuksessa. Antoine Fuquan ohjaus on lahjakasta ja David Ayerin käsikirjoitus yllättävänkin hyvä. Kaiken kaikkiaan Training Day on kova teos, joka toimii täysillä yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Training Day, 2001, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Outlaw Productions, WV Films II

Arvostelu: Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers - 2011)

KOLME MUSKETTISOTURIA

THE THREE MUSKETEERS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.

1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.

Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa (Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin.
     Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.

Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.

Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.

Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.

Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.

Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg