Arvostelu: Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974)

KUMMISETÄ OSA II

THE GODFATHER PART II

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Robert Duvall, Diane Keaton, John Cazale, Talia Shire, Lee Strasberg, Michael V. Gazzo, G. D. Spradlin, Gastone Mochin, B. Kirby Jr., Francesca De Sapio, Morgana King ja Dominic Chianese
Genre: draama, rikos
Kesto: 3 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon Kummisetä-kirjaan (The Godfather - 1969) perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) nousi ilmestyessään valtavaan suosioon. Sen lisäksi, että elokuva voitti mm. parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, siitä muodostui muutaman vuoden ajaksi kaikkien aikojen menestynein elokuva ja leffaa alettiin pian pitämään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana filminä. Olikin selvää, että jatkoa olisi tulossa. Puzo alkoi jo ennen ensimmäisen elokuvan valmistumista kirjoittamaan jatkotarinaa, joka toimisi samanaikaisesti esiosana ja jatko-osana ensimmäiselle leffalle. Ensimmäisen osan ollessa jättimenestys, Paramount tarttui heti Puzon jatkotarinaan - tosin suurella varauksella Puzon antamasta nimestä, The Godfather Part II, eli suomalaisittain Kummisetä osa II. Tuohon aikaan ei ollut tapana nimetä jatko-osaa vain lisäämällä ensimmäisen osan nimen perään numeroa ja Paramount pelkäsi, että yleisö luulisi kyseessä olevan vain ensimmäisen elokuvan toinen puolisko, eikä kokonaan uusi filmi. Puzo sai kuitenkin tahtonsa läpi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1973. Muutamaa viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä se joutui kuitenkin huonoon maineeseen kriitikoiden ja toimittajien toimesta, jotka pitivät elokuvan kerrontaa sekavana ja kömpelönä. Leffaa ruvettiinkin leikkaamaan uusiksi, ennen kuin Kummisetä osa II julkaistiin joulukuussa 1974. Alun heikko vastaanotto kääntyi nopeasti päälaelleen ja pian niin kriitikot kuin katsojat kehuivat filmiä. Taloudellisesti elokuva ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäisen osan veroinen jättihitti. Elokuva sai mm. kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, musiikki ja lupaavin tulokasnäyttelijä), voittamatta niistä yhtäkään ja neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus, lupaavin uusi päänäyttelijä ja paras miespääosa), joista se voitti vain jälkimmäisen. Oscar-gaalassa Kummisetä osa II teki kuitenkin historiaa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, jolloin siitä tuli ensimmäinen jatko-osa ikinä, joka voitti kyseisen pystin. Lisäksi Robert De Niro voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon roolistaan nuorena Vito Corleonena, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa, kun kaksi näyttelijää ovat voittaneet Oscarin samasta roolista. Elokuva voitti myös parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miespääosan, naissivuosan ja puvustuksen palkinnoista. Vuosien varrella Kummisetä osa II:n arvostus on vain kasvanut ja sen lisäksi, että sitä pidetään edeltäjänsä tavoin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana, monet pitävät sitä jopa edellistä osaa parempana. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun näin Kummisetä osa II:n ensimmäistä kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, en pitänyt näkemästäni. Ensimmäisen osan tavoin en ole katsonut leffaa toistamiseen, kunnes huomasin nyt ensimmäisen Kummisedän täyttävän 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin katsoa ja arvostella koko trilogian läpi ja katsoin Kummisetä osa II:n pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ja niille, jotka säikähtivät tuon äskeisen tunnustukseni takia, ei huolta; pidin elokuvasta nyt valtavasti enemmän.

Vuonna 1901 nuori Vito Corleone saapuu New Yorkiin ja vajoaa vähitellen rikollisiin hommiin. Vuosia myöhemmin Viton poika Michael on noussut Corleonen rikollisperheen johtoon, kun häntä vastaan hyökätään.

Al Pacino nähdään toistamiseen Michael Corleonena, joka on nyt ottanut isänsä rikolliset bisnekset haltuunsa ja toimii Corleonen rikollisperheen uutena kummisetänä. Ensimmäinen elokuva kuvasti mestarillisesti siloposkisen ja hyvää tahtovan sotasankarin lankeamista pimeyteen ja Kummisetä osa II jatkaa tätä tarinaa hienosti. Michaelista on tullut aika häikäilemätönkin rikollispomo, joka johtaa perhettä hyvin eri tavalla kuin isänsä. Pacino tekee vielä parempaa työtä roolissa kuin viimeksi ja hänestä löytyy vahvempaa karismaa kuin edellisessä osassa.

     Monet muutkin eloonjääneet hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Diane Keaton on vielä mainiompi Michaelin Kay-vaimona, joka alkaa kauhistella miehensä muutosta. Jopa Robert Duvallin näyttelemä Tom Hagen näyttäisi siltä, ettei pidä siitä, millainen hänen velipuolestaan on tullut. Samaa tuntee myös Michaelin sisko Connie (ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire), eikä Fredo-velikään (John Cazale) täysin lämpene uudelle tavalle johtaa perhebisneksiä. Uusina hahmoina kuvioihin tuodaan palveluksia Michaelilta pyytävä Frank Pentangeli (Michael V. Gazzo) ja toinen rikollispomo Hyman Roth (Lee Strasberg), johon Michael ei luota. Tuttuja hahmoja hyödynnetään taidokkaasti ja heidän kautta katsojakin kokee traagiseksi sen, millainen Michaelista on tullut. Uusista hahmoista etenkin Frank on mainio - lähinnä, koska Oscar-ehdokkuuden saanut Gazzo on roolissaan niin hyvä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa Michaelin tarinan seuraamista ja näyttää hänen matkaansa syvemmälle synkkyyteen, elokuva kertoo myös takaumien kautta Michaelin isästä, Vito Corleonesta nuorena, kun tämä saapuu New Yorkiin ja perustaa Corleonen rikollisperheen. Tällä kertaa roolissa nähdään tuohon aikaan lähes tuntematon Robert De Niro, joka oli ensimmäistä elokuvaa tehdessä ehdolla Paulien rooliin. De Niro on nappivalinta nuoreksi Vitoksi ja myy ajatuksen siitä, että tässä on Marlon Brandon esittämä hahmo nuorena. De Niro nappaakin joitain Brandon maneereja mukaan, sekä tietty Viton kähisevän puheäänen. Brandonkin oli tarkoitus palata takaisin yhtä takaumakohtausta varten, mutta hän ei saapunut paikalle ja tekijöiden oli pakko kirjoittaa kohtaus lennosta uusiksi. 

Tässä vaiheessa moni teistä varmaan tuumii, kummasta Kummisetä-elokuvasta pidän enemmän; ensimmäisestä vai toisesta. Vaikka tämä Kummisetä osa II onkin hieno teos, minun täytyy silti kallistua ensimmäisen elokuvan puoleen. Sen tarina on vahvempi ja ytimekkäämpi. Lisäksi vaikka De Niro onkin loistava nuorena Vitona, Brandon roolisuoritus oli jotain täysin omaa luokkaansa. Kun näin Kummisetä osa II:n esiteininä, en tosiaan erityisemmin piitannut siitä. Olin jopa samaa mieltä joidenkin leffan ensireaktioiden kanssa, jotka sanoivat leffan koostuvan vain kirjan jämäpaloista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen osaan ja jotka on nyt venytetty ylipitkäksi, lähes kolmen ja puolen tunnin filmiksi. Toisella katselulla en olisi voinut olla enempää eri mieltä vanhan mielipiteeni kanssa. Kummisetä osa II on erinomainen elokuva, joka rakentuu upeasti molemmilta puolilta alkuperäisleffan ympärille, tukien sen kertomusta niin esiosana kuin jatko-osana.

Kun ensimmäisellä katselulla mietin, ettei Mario Puzo tainnut osata päättää, haluaako hän kertoa tarinan Vitosta nuorena vai Michaelista vanhempana ja päätti yhdistää nämä yhdeksi filmiksi, toisella katselulla pidin valtavasti siitä, kuinka nämä kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä. Välillä näemme, kuinka Vito alun perin rakensi rikollisperheen ja välillä taas, kuinka Michael nyt johtaa perhettä. Ero isässä ja pojassa on suuri ja siitä syntyy sykkivä sydän, joka voimistaa teosta. Vaikka Vitokin oli loppujen lopuksi vajonnut aikamoiseen synkkyyteen, hän silti piti tietyn kohteliaisuuden ja lämmön yllä. Samaa ei voi sanoa yhä vain kylmemmäksi muuttuvasta Michaelista. Näiden kahden hahmon ja heidän tekemistensä vertailu on todella koukuttavaa ja kiehtovaa. Siirtymät "nykyhetken" ja menneisyyden välillä ovat taidokkaasti rytmitetyt ja kummassakin ajassa viivytään juuri oikean ajan verran. Tämä ajassa siirtyminen saa leffan myös tavallaan kulkemaan nopeammin, eikä Kummisetä osa II lopulta edes tunnu niin pitkältä teokselta kuin se on. Kenties katselua helpottaa se, että noin kahden tunnin kohdalla on väliaika ja siten leffan pakottaa pitämään tauon. Ajan voi käyttää joko pohtimiseen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee vielä käymään tai etsimään kaapista lisää leffaherkkuja.

Aikakaudesta toiseen siirtyminen vain vahvistaa Kummisetä-saagan epookkimaisuutta, mitä jo ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Filmi onkin monin tavoin edellistä osaa mahtipontisempi ja jälleen katsojassa herää tunne siitä, että on kokemassa jotain elämää suurempaa. Tunnelma on tässäkin teoksessa vahvasti rakennettu - etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vahvasti tunnelma saattaa vaihtua, kun hypätään ajasta toiseen. Viton tarina on paljon toiveikkaamman ja energisemmän tuntuinen, kun taas Michaelin osuus maalailee synkkyyksiä ja painostavuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on kuitenkin niin väkevää, että hän osaa tasapainotella vakuuttavasti kahden erilaisen hengen kanssa. Välillä teos on todella jännittävä, toisinaan taas aika hauskakin. Coppola tekee niin pitkistä keskusteluista kuin nopeista ja brutaaleista tapoista vangitsevia ja sähäköitä. Elokuva onnistuu myös liikuttamaan, etenkin lopetuksellaan, joka nivoo nämä kaksi filmiä hienosti toisiinsa.

Tekninen puolikin on erinomainen. Kuvaus ja valaisu on yhtä tyylikästä kuin viime leffassa ja varjoilla korostetaan taas ihmisten pimeitä puolia. Kun ensimmäisen elokuvan alussa Michael oli selvästi valossa, Kummisetä osa II:ssa hänen kasvonsa ovat jatkuvasti varjojen peitossa. Takaumakohtauksissa seepiamaista värimaailmaa on korostettu, mikä luo elokuvalle hyvin tunnistettavan ulkonäön. Etenkin takaumakohtauksissa lavastus ja puvustus ovat huikeasti toteutetut. New Yorkin kadut vuodesta 1901 eteenpäin muutaman vuosikymmenen ajan ovat hienosti rakennetut. Aikahyppelyn onnistumisesta en tosin tiedä, että kehuako enemmän käsikirjoitusta vai leikkausta. Kriitikoiden ensireaktioiden jälkeen elokuvaa leikattiin uudestaan, joten kenties leikkaus ansaitsee kehut. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Nino Rota tunnelmoi toistamiseen fantastisesti musiikeillaan. Tutut ja mahtavat sävelmät ovat mukana edellisestä elokuvasta, minkä lisäksi mukana on paljon uusiakin melodioita. Viton tarinaa säestävä reipas musiikki on äänipuolella paras lisäys leffaan.

Yhteenveto: Kummisetä osa II toimii upeasti niin esiosana kuin jatko-osana mestarilliselle alkuperäiselokuvalle, tukien ensimmäistä leffaa vaikuttavasti molemmin puolin tarinaa. Viton nuoruusvuosien ja Michaelin rikollisuran kertominen samanaikaisesti on erittäin kekseliäs ratkaisu ja on kiehtovaa seurata, kuinka erilaisia isä ja poika ovatkaan. Al Pacino jatkaa hienoa työtään Michael Corleonena ja Robert De Niro hyppää taidokkaasti nuoren Viton saappaisiin. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti päällekkäin kulkevien kertomusten ansiosta. Francis Ford Coppolan ohjaus on tässäkin erinomaista ja hän pitää katsojasta tiukasti kiinni. Coppolan ja Mario Puzon käsikirjoitus on myös onnistunut ja sitä tukee taidokas leikkaus. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Kaikin puolin Kummisetä osa II on fantastinen jatkoteos Kummisedälle, joskin itse suosin yhä ensimmäistä elokuvaa. Nyt siirrynkin innoissani Kummisetä osa III:n (The Godfather Part III - 1990) kimppuun, sillä sitä filmiä en ole koskaan aiemmin nähnyt!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part II, 1974, Paramount Pictures, The Coppola Company, American Zoetrope

Arvostelu: The Lost City (2022)

THE LOST CITY

Ohjaus: Adam Nee ja Aaron Nee

Pääosissa: Sandra Bullock, Channing Tatum, Daniel Radcliffe, Da'Vine Joy Randolph, Patti Harrison, Oscar Nuñez, Héctor Aníbal, Thomas Forbes-Johnson ja Brad Pitt

Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 12

The Lost City on Sandra Bullockin ja Channing Tatumin tähdittämä seikkailuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Seth Gordonin ideasta, jota hän yritti pitkään myydä studioille. Paramount Pictures tarttui projektiin, mutta filmi pysyi silloinkin muutamia vuosia suunnitteluvaiheessa, kunnes sen kuvaukset käynnistyivät vihdoin toukokuussa 2021. Nyt The Lost City saapuu elokuvateattereihin ja itse en ollut etukäteen erityisen innoissani filmistä. Sen juliste näytti aikamoiselta Photoshop-kammotukselta, eikä trailerikaan oikein vakuuttanut. Päätin silti toki käydä katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa ja täytyy heti sanoa, että kyseessä on tähän asti yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä. Ja nyt ei ole kyse mistään myöhäisestä aprillipilasta, vaan ihan oikeasti tarkoitan tätä. The Lost City on erittäin viihdyttävä seikkailupläjäys.

Romanttisia seikkailukirjoja kirjoittava Loretta Sage ja hänen kirjojensa kansikuvamallina toimiva Alan päätyvät itse seikkailuun, kun Loretta siepataan auttamaan miljonääri Abigail Fairfaxia löytämään myyttisen Tulikruunun D:n kadonneesta kaupungista ja Alan lähtee pelastamaan häntä.

Sandra Bullock näyttelee Loretta Sagea, aikoinaan arkeologiasta kiinnostunutta naista, joka aviomiehensä kuoleman jälkeen päätyikin kirjoittamaan menestyksekkäitä (ja kiihkeitä) seikkailukirjoja pariskunnasta Angelasta ja Dashista, jotka päätyvät milloin mihinkin ongelmiin erilaisia aarteita etsiessään. Channing Tatum taas esittää Alania, joka toimii Lorettan kirjojen kansikuvien mallina Dashille. Kumpikaan ei ole todellisuudessa seikkailijaa nähnytkään ja niinpä onkin lystikästä seurata kaksikkoa, kun heidät vedetään väkisin mukaan aarteenmetsästysretkelle. Viime vuosien aikana isoissa leffoissa varsin vähän esiintyneet Bullock ja Tatum tekevät mainion paluun. Näyttelijöiden kemiat kohtaavat täydellisesti ja he ovat todella hilpeitä rooleissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Da'Vine Joy Randolph Lorettan kustantajana Bethinä, Patti Harrison Lorettan somepuolta hoitavana Allisonina, Daniel Radcliffe Lorettan sieppaavana miljonääri Abigail Fairfaxina, Héctor Aníbal ja Thomas Forbes-Johnson tämän kätyreinä, sekä Brad Pitt ex-soturi Jack Trainerina, joka lähtee Alanin kanssa etsimään Lorettaa. Radcliffe heittäytyy hauskasti eksentrisen miljonäärin osaan, jolle ei kelpaa "ei" vastaukseksi, jos hän jotain haluaa ja Pitt on suorastaan hulvaton todellisena toimintasankarina. Muutkin sivunäyttelijöistä suoriutuvat passelisti osistaan.

En tosiaan odottanut The Lost Citystä mitään ihmeellistä, kun menin sitä katsomaan ja voi pojat, kun elokuva onnistuikin yllättämään positiivisesti. Se on todella viihdyttävä ja hauska seikkailuleffa, joka pitää hyvin mukanaan alusta loppuun. Pääparin kommelluksia seuraa hymy huulilla, kummankin ollessa viidakossa kuin kalat kuivalla maalla. Vaikka vauhtia ei todellakaan puutu, meno ei koskaan äidy miksikään päättömäksi kohellukseksi, joka alkaisi ärsyttämään, vaan fyysinen komedia riemastuttaa kerta toisensa perään. Lisäksi hahmoille on kirjoitettu kosolti hupaisia repliikkejä ja vuoropuheluja. 

Seikkailun henki on vahvasti läsnä filmissä ja vaikka ensimmäisellä puoliskolla suuri osa ajasta käytetään lähinnä pelastusoperaatioon, vähitellen myös päähahmoja alkaa kiinnostamaan legendojen Tulikruunun löytäminen ennen yhä vain häijymmäksi muuttuvaa Abigailia. Aika käy myös koko ajan vähiin, Tulikruunun ja D:n kadonneen kaupungin sijaitessa saarella, jonka tulivuori on purkautumassa minä hetkenä hyvänsä. Kunnon seikkailuelokuvien tavoin mukana on niin ikivanhojen merkintöjen tulkitsemista aarteen hautaamispaikan löytämiseksi, takaa-ajoja, viidakon keskellä rämpimistä kuin myös tietty orastelevaa romantiikkaa. Osalle loppuhuipennus voi tuottaa pettymyksen kaiken jälkeen, mutta itse pidin sitä mukavan raikkaana ratkaisuna. Leffasta löytyy kuitenkin joitain vikoja tai pikemminkin puutteita ja itse jäin kaipaamaan enemmän itse saaren tarjoamia vaaratilanteita. Nyt päähenkilöt kohtaavat lähinnä iilimatoja kliseisessä, joskin toki hauskassa kohtauksessa. Missä myrkylliset hämähäkit tai käärmeet ja ikivanhat ansat?

Elokuvan ohjauksesta vastaavat Neen veljekset Adam ja Aaron, jotka pääsevät ensi kertaa tekemään ison luokan Hollywood-filmiä tunnettujen näyttelijöiden kera. Veljekset suoriutuvat hommastaan tyylikkäästi ja pitävät lystikästä tunnelmaa yllä kaiken aikaa. Neet ovat myös työstäneet käsikirjoituksen yhdessä Oren Uzielin ja Dana Foxin kanssa. Nelikon teksti pitää hyvin mukanaan ja sisältää paljon onnistuneita vitsejä. The Lost City on myös mainiosti kuvattu ja leikattu. Viidakkoseikkailujen oivana vastapainona toimivat kaupungissa tapahtuvat kohtaukset, joissa Lorettan kustantaja Beth panikoi kirjailijan löytämisestä, samalla kun Allison julkaisee sosiaaliseen mediaan postauksia #kadoksissa. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet ja erikoistehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma toimii efektejä ja Pinar Toprakin musiikkeja myöten. Elokuvan jälkeen kuitenkin päähän jää soimaan lähinnä Europen todellinen korvamato The Final Countdown.

Yhteenveto: The Lost City on yllättävän ilahduttava seikkailukomedia. Alusta asti saa nauraa yhä vain enemmän ja Lorettan ja Alanin seikkailu tarjoaa runsaasti hauskoja tilanteita. Sandra Bullock ja Channing Tatum ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän kemiansa kohtaavat täysillä. Daniel Radcliffe on veikeä roiston osassa ja Brad Pitt varastaa show'n pelastavana sankarisoturina. Viidakkomatkan varrelle mahtuu monenlaista kommellusta, joskin itse saaren toivoisi tarjoavan enemmän vaaratilanteita. Tämän lisäksi veikkaisin monen katsojan toivovan loppuhuipennukselta hieman enemmän, mutta itse pidin tästä ratkaisusta. Seikkailu pitää hyvin mukanaan läpi keston ja elokuvan voi mielellään katsoa uudelleenkin. Enkä välttämättä panisi pahakseni, jos The Lost City saisi joskus jatkoa. Jos siis kaipaatte energistä ja hauskaa seikkailuleffaa piristämään kevättä, suosittelen erittäin lämpimästi käymään katsomassa tämän elokuvan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost City, 2022, Paramount Pictures, 3dot productions, Exhibit A, Fortis Films

Arvostelu: Resident Evil: Apocalypse (2004)

RESIDENT EVIL: APOCALYPSE

Ohjaus: Alexander Witt
Pääosissa: Milla Jovovich, Sienna Guillory, Oded Fehr, Thomas Kretschmann, Mike Epps, Jared Harris, Razaaq Adoti, Sandrine Holt, Sophie Vavasseur, Iain Glen, Zack Ward ja Matthew G. Taylor
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Suosittuihin videopeleihin perustuva kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kriitikoiden ja fanien lyttäämisestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatko-osaa alettiin heti työstämään. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Paul W. S. Anderson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, mutta koska hän oli ohjaajana kiireinen Alien vs. Predator -leffan (2004) kanssa, hänen tilalle valittiin Alexander Witt. Kuvaukset käynnistyivät ja Resident Evil: Apocalypse sai ensi-iltansa syyskuussa 2004. Elokuva oli vielä edellistä osaa isompi hitti lippuluukuilla, vaikka saikin kriitikoilta ensimmäistä osaa kehnommat arviot. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, vaan tutustuin koko hommaan näiden leffojen kautta, kun kaverini näytti minulle kymmenisen vuotta sitten neljä ensimmäistä Resident Eviliä saman illan aikana. Silloin innostuin filmeistä ja olen katsonut Resident Evil: Apocalypsen varmaankin kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Katsoinkin Resident Evil: Apocalypsen vain muutamia tunteja ensimmäisen leffan jälkeen.

Pesä-laboratoriosta pakoon päässyt Alice herää Raccoon Cityn sairaalasta vain saadakseen selville, että Pesä on avattu ja T-viruksella tehostetut elävät kuolleet ovat saastuttaneet koko kaupungin. Alicen täytyy keksiä keino selvitä elossa ulos kaupungista, jonka Umbrella-yhtiö aikoo pian tuhota ydinpommilla.

Milla Jovovich palaa Alicen rooliin ja tekee huomattavasti erilaista työtä tässä. Kun Jovovich joutui ensimmäisessä Resident Evilissä tyytymään usein sivustakatsojan rooliin, Alicen yrittäessä muistaa asioita ja taistellessa vain pariin otteeseen, Apocalypsessa Jovovich pääsee alusta asti tositoimiin ja on jopa se hahmo, joka tietää asioista enemmän kuin muut, kohdattuaan zombit jo edellisessä leffassa. Jovovich ei vieläkään vakuuta näyttelijänä, mutta hänellä on kieltämättä oikeaa asennetta toimintasankarin rooliin.

     Tällä kertaa sivuhahmoina toimivat mm. videopelien päähenkilö Jill Valentine (Sienna Guillory), tätä auttavat sotilas Wells (Razaaq Adoti) ja toimittaja Terri Morales (Sandrine Holt), Umbrellan sotilaserikoisyksikkö S.T.A.R.S:in agentit Carlos (Oded Fehr) ja Nikolai (Zack Ward), Umbrellalla korkeassa asemassa työskentelevät majuri Cain (Thomas Kretschmann) ja tohtorit Isaacs (Iain Glen) ja Ashford (Jared Harris), jälkimmäisen tytär Angie (Sophie Vavasseur), sekä komedialliseksi kevennykseksi tarkoitettu, mutta lähinnä ärsyttävän stereotyyppinen L.J. (Mike Epps). Kretschmann ja Glen toimivat kelvollisina ja häijyinä pahiksina, Harrisin ollessa lähinnä huvittavan tyypillinen professorikuvaus. Jovovichin tavoin Guillory omaa tiukkaa asennetta, miksi onkin sääli, että hahmo pilataan pukemalla hänet naurettavan yliseksuaalisesti vähiin vaatteisiin. Loput näyttelijät hoitavat tonttinsa tarpeeksi sujuvasti, muttei kukaan erityisemmin vakuuta.

Resident Evil: Apocalypse lähtee käyntiin Alicen selostamalla kertauksella ensimmäisen elokuvan tapahtumista, mikä herättää helposti tunteen, että tekijätkään eivät luota siihen, että katsoja muistaisi, mitä oli viimeksi nähnyt. Hahmot matkasivat maanalaiseen laboratorioon, mikä paljastui olevan täynnä eläviäkuolleita ja kökösti animoituja digiörkkejä. Hahmot pääsivät pakoon ja luulivat olevansa turvassa, mutta jotta leffasarja jatkuisi, on Umbrella-yhtiön tietty pitänyt avata Pesän panssariovet ja päästää laboratoriossa lymyilleet kauhut valloilleen Raccoon Cityyn. Jos jotain erityisen positiivista Resident Evil: Apocalypsesta täytyy sanoa, niin se ei lähde kopioimaan ensimmäistä elokuvaa, vaan pyrkii tarjoamaan täysin erilaisen kokemuksen, hyödyntäen toki edellisestä osasta tuttua päähahmoa ja hirviöitä. Maanalaisen laboratorion sijaan leikkikenttänä toimii koko yllä oleva kaupunki ja moni poloinen joutuu tietty zombien ateriaksi.

Vaikka leffa onnistuukin jollain ilveellä viihdyttämään, on siitä kadonnut jokin mukaansatempaavuus, joka teki ensimmäisestä Resident Evilistä ihan passelin zombipätkän. Tässä zombimättö on aika yhdentekevää, eikä katsojaa jaksa kiinnostaa kenenkään kohtalo. Kauhuksi leffaa on vaikea kutsua, mutta ei se toisaalta edes pyri olemaan jännittävä, vaan enemmän puhtaampaa toimintaa. Pääasiassa hahmot vain ampuvat eläviäkuolleita Raccoon Cityn kaduilla ja aina välillä kaiken kovaäänisen räiskinnän aikana takaa ilmestyvä zombi pääsee haukkaamaan palan jostakusta epäonnisesta. Perinteinen zombitarina ei kuitenkaan tekijöille riitä, vaan lisäuhkana toimii viime filmin lopussa vihjailtu Nemesis-projekti. Kyseessä on huomattavasti ensimmäisen osan surkuhupaisia mörököllejä uhkaavampi ja vakuuttavampi monsteri, mutta jotenkin täysin irrallinen kaikesta muusta leffassa. Aivan kuin elokuvassa kulkisi kaksi juonikuviota päällekkäin, jotka eivät millään pysty toimimaan käsi kädessä. Niin tekijät kuin katsojatkin saattavat unohtaa zombit, kun järkälemäinen Nemesis tömistelee ruutuun.

Alexander Witt on vuosien varrella toiminut monissa isoissa elokuvissa apulaisohjaajana ja kuvaajana, mutta yhä tällä hetkellä Resident Evil: Apocalypse on ainoa leffa, jonka Witt on ohjannut täysin itse. Witt ei onnistu rakentamaan kaksista tunnelmaa, eikä hän todellakaan osoita pätevyyttään toimintakohtausten aikana. Läpikotaisin taistelut on toteutettu kehnosti. Osaamattomuus paistaa läpi siitä huolimatta, kuinka tekijät yrittävät peitellä sitä kameran heilumisella ja valtavalla määrällä leikkauksia hyvin yksinkertaistenkin lyöntien ja potkujen aikana. Kameratyöskentely ei muutenkaan ole leffassa laadukasta, puhumattakaan tönköstä leikkauksesta. On jopa turhauttavaa, kuinka moni ammuskelukohtaus on lähinnä sitä, että kamera kuvaa vain laukeavaa asetta. Sentään tuhotun kaupungin lavasteet ovat näyttävät ja niin Nemesiksen kuin zombikoirien maskeeraukset vaikuttavat. Puvustajat olisivat kuitenkin voineet miettiä Alicen ja Jillin typeriä asuja uudestaan. Digitaalisesti tehdyt mörököllit ovat yhtä kökköjä kuin viimeksi ja kaiken keskellä ne olisi voinut suosiolla poistaa kokonaan. Äänimaailma on tarpeeksi passeli, Jeff Dannan säveltämistä tyhjänpäiväisistä musiikeista huolimatta. 

Yhteenveto: Resident Evil: Apocalypse on heikko jatko-osa ihan menevälle zombielokuvalle. On hyvä, etteivät tekijät lähde toistamaan ensimmäisen filmin kuvioita ja kokonainen kaupunki avaa erilaisia mahdollisuuksia tapahtumille kuin maanalainen laboratorio. Tietty klaustrofobisuus on poissa, mutta samalla uhkat saattavat vaania nyt ihan missä vain. Nemesis-projekti tarjoaakin passelin uhkan, mutta se tuntuu silti erikoisen irralliselta muusta elokuvasta. Filmi ei harmillisesti kuitenkaan pyri olemaan jännittävä, vaan se keskittyy lähinnä tylsästi toteutettuihin toimintakohtauksiin. Pahviset hahmot ammuskelevat zombeja kaduilla, kameran heiluessa ja leikkaajan ollessa turhan innokas saksien kanssa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä elokuva ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Resident Evil: Apocalypsen katsoo ihan sujuvasti, vaikka vain puolentoista tunnin kestossaankin se käy välillä pitkäveteiseksi itseään toistavan rymistelynsä kanssa. Jos piti kovasti ensimmäisestä filmistä, voi jatko-osakin iskeä lujaa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä... no, ei nyt ihan kohtausta, mutta jonkin sortin Umbrella-yhtiön mainos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Apocalypse, 2004, Davis Films / Impact Pictures, Constantin Film Ltd.

Arvostelu: Tick, Tick... Boom! (2021)

TICK, TICK... BOOM!

Ohjaus: Lin-Manuel Miranda

Pääosissa: Andrew Garfield, Alexandra Shipp, Robin de Jesús, Vanessa Hudgens, Joshua Henry, Jonathan Marc Sherman, Michaela Jaé Rodriguez, Ben Levi Ross, Judith Light ja Bradley Whitford

Genre: musikaali, romantiikka, draama, komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 13

Tick, Tick... Boom! perustuu Jonathan Larsonin samannimiseen musikaaliesitykseen, joka kertoi Larsonin omasta elämästä 1990-luvun alussa. 2010-luvulla tuottaja Julie Oh alkoi suunnitella tekevänsä elokuvasovituksen esityksen pohjalta ja pyysi esitystä ihailevan Lin-Manuel Mirandan ohjaamaan elokuvan. Vuonna 2019 Netflix nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään jo muutaman päivän jälkeen juuri alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat jälleen syyskuussa ja lopulta Tick, Tick... Boom! ilmestyi Netflixissä marraskuussa 2021. Elokuva oli kehuttu ja suosittu ja se sai mm. kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja leikkaus) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja miespääosa, joista se voitti jälkimmäisen). Itse pohdin elokuvan katselua, kun se julkaistiin, mutta leffa jäi minulta väliin. Katsoinkin sen lopulta vasta juuri ennen Oscar-gaalaa, yhdessä työkavereideni kanssa.

Vuonna 1992 Jonathan Larson esittää rockmonologiaan nimeltä tick, tick... BOOM!, kertoen elämästään kolmekymppisenä taiteilijanalkuna, jonka ihmissuhteet alkoivat kärsiä, kun hän työsti intohimoprojektiaan, tulevaisuuteen sijoittuvaa musikaaliesitystä Superbia.

Andrew Garfield se vain jatkaa hämmästyttämistään näyttelijänlahjoillaan - ja nyt myös laulutaidoillaan! Garfield nähdään itse Jonathan Larsonina, varsinaisena taiteilijasieluna, joka käytti vuosia tehdessään töitä kuppilassa ja työstäessään samalla aika erikoista musikaaliesitystä. Näistä kokemuksistaan Larson kertoi monologiesityksessään nimeltä tick, tick... BOOM! ja niinpä myös elokuva on yhdistelmä tätä esitystä ja elämäkerrallista filmikuvausta Larsonin elämästä. Garfield tulkitsee suuresta tulevaisuudesta haaveilevaa ja nykyhetken hankaluuksista stressaavaa Larsonia ihailtavalla antaumuksella, heittäytyen täysillä roolinsa vietäväksi. Hän todella ansaitsi Golden Globe -palkintonsa ja olisi mielestäni ansainnut myös Oscar-pystin. Garfield on kuitenkin niin lahjakas heppu, joka jaksaa kerta toisensa perään yllättää, että olen aivan varma Oscar-voitonkin tapahtuvan vielä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Alexandra Shipp Jonathanin tyttöystävänä Susanina, Robin de Jesús Jonathanin kämppiksenä Michaelina, Jonathan Marc Sherman Playwrights Horizons -teatterin johtajana Ira Weitzmanina, Bradley Whitford musikaalisäveltäjä Stephen Sondheimina, sekä Vanessa Hudgens ja Joshua Henry Jonathanin kanssa tick, tick... BOOM! -show'ssa esiintyvinä Karessana ja Rogerina. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä, vaikka kaikki jäävät lopulta Garfieldin varjoon. Sivunäyttelijöistä erityisesti Jesús vakuuttaa omien haasteidensa kanssa kamppailevan kämppiksen osassa.

Nyt minua harmittaa, etten älynnyt katsoa Tick, Tick... Boom! -elokuvaa heti, kun se julkaistiin, mutta olen toisaalta iloinen, että pääsin kokemaan sen isolta kankaalta yhdessä työkavereideni kanssa, hyvänä nostatuksena Oscar-gaalan tunnelmaan. Heti tarttuvan energisen avauslaulun 30/90 kohdalla olin täysin myyty ja elokuva onnistui voittamaan minut puolelleen kerta toisensa perään. Aiemmin olin harmitellut, että vuoden 2021 musikaalileffojen, kuten mahtavien In the Heightsin ja Annetten joukosta Oscar-akatemia valitsi laimean West Side Story -kierrätyksen kisaamaan parhaan elokuvan palkinnosta ja nyt ihmetystäni vain lisää, ettei tämäkään loistokas musikaalileffa päässyt ehdolle. Kyseessä on todellinen hyvän mielen teos, jonka aikana pitää suorastaan taistella sitä vastaan, ettei hyppäisi tanssiin mukaan.

Elokuva on kerrottu todella vekkulimaisesti, sen yhdistäessä Jonathan Larsonin tick, tick... BOOM! -lavaesitystä elämäkertaelokuvaan. Esitys toimii kuin kertojaäänenä tositapahtumien näyttämiselle ja nämä kaksi osasta sulautuvat nerokkaasti yhteen. Parituntinen leffa kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, eikä sitä katsoessa ehdi aika oikeastaan käydä pitkäksi. Toisella puoliskolla elokuvan draamapuoli iskee isommin esille, Jonathanin ihmissuhteiden murentuessa hänen ympärillään. Vaikka hymy hyytyy katsojan huulilta riemastuttavan ensimmäisen tunnin jälkeen, draama on myös vahvasti tehty, eikä ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti.

Leffan ohjauksesta vastaa Lin-Manuel Miranda, joka Garfieldin tavoin jaksaa ilahduttaa minua kerta toisensa perään. Aiemmin olen nähnyt hänet lähinnä näyttelemässä tai kirjoittamassa elokuvien lauluja, mutta tässä Miranda näyttää myös taitonsa ohjaajana. Hänen rakentama tunnelmansa on erittäin valloittava ja hän saa revittyä näyttelijöistään kaiken irti. Larsonin esityksen pohjalta Steven Levenson on työstänyt napakan käsikirjoituksen. Tick, Tick... Boom! on myös teknisesti hieno leffa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja taidolla leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja erikoistehosteita hyödynnetään oivallisin tavoin. Elokuvan laulut on suoraan otettu Larsonin tick, tick... BOOM! -esityksestä ja ne ovat läpikotaisin mahtavia. Avauskappale 30/90:n ohessa muita suosikkejani ovat ilahduttava Boho Days, energinen No More, lystikkäästi sanailtu Therapy, voimakas Real Life ja herkkä Why.

Yhteenveto: Tick, Tick... Boom! on loistava musikaalielämys, joka riemastuttaa suuresti ja liikuttaa kyyneliin asti. Andrew Garfield osoittaa jälleen olevansa yksi sukupolvensa parhaista miesnäyttelijöistä, heittäytyen ihailtavalla antaumuksella roolinsa vietäväksi. Näyttelemisen lisäksi Garfield vakuuttaa myös laulajana. Laulut ovat läpikotaisin aivan mahtavia ja erityisesti alun energinen 30/90 jää pitkäksi aikaa soimaan päässä. Elokuva yhdistelee tyylikkäästi Larsonin lavaesitystä perinteiseen elämäkertaleffaan, luoden kokemuksesta varsin ainutlaatuisen. Parituntinen teos pitää iskevästi mukanaan. Toisella puoliskolla hilpeys hiipuu, mutta vahva draamaosasto pitää filmin tasokkaana loppuun saakka. Tekniseltä puoleltaankin filmi on taidokkaasti tehty ja Lin-Manuel Miranda hoitaa ohjaajan tontin mallikkaasti. Kaikin puolin Tick, Tick... Boom! on hieno elokuva, jota voi lämpimästi suositella kaikille musikaalien ystäville ja Garfieldin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tick, Tick... Boom!, 2021, 5000 Broadway Productions, Imagine Entertainment

Arvostelu: Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet (Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore - 2022)

IHMEOTUKSET: DUMBLEDOREN SALAISUUDET

FANTASTIC BEASTS: THE SECRETS OF DUMBLEDORE

Ohjaus: David Yates

Pääosissa: Eddie Redmayne, Jude Law, Dan Fogler, Mads Mikkelsen, Ezra Miller, Callum Turner, Alison Sudol, Jessica Williams, William Nadylam, Victoria Yeates, Poppy Corby-Tuech, Richard Coyle, Oliver Masucci, Maria Fernanda Cândido, Dave Wong ja Katherine Waterston

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 12

J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011) velhomaailmaa laajentamaan tarkoitettu elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset (Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018) keräsi huomattavasti heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, eikä se ollut taloudellisesti edeltäjänsä veroinen hitti. Se oli silti tarpeeksi menestynyt, jotta viiden osan elokuvasarjaksi tarkoitettua projektia oli kannattavaa jatkaa. Kolmannen elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta kun Johnny Depp erosi elokuvasta studion pyynnöstä, hänen jouduttua oikeusdraaman keskelle ex-vaimonsa Amber Heardin kanssa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Viivästykseen vaikutti myös juuri alkanut koronaviruspandemia. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua syksyllä 2020 ja nyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut lapsesta asti Harry Potterin suuri fani ja olinkin innoissani, kun ensimmäinen Ihmeotukset-leffa ilmestyi. Jatko-osa Grindelwaldin rikokset kuitenkin tuotti minulle suuren pettymyksen ja niinpä odotukseni elokuvasarjan jatkoa kohtaan laskivat huimasti. Deppin erottaminen, sekä Rowlingin trans-kommenttien ympärille noussut kohu vain saivat minut menettämään kiinnostustani entisestään ja meninkin lopulta aika matalin odotuksin katsomaan Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Albus Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin ystävineen vaaralliselle tehtävälle estämään pahan velho Gellert Grindelwaldin nousun koko taikamaailman johtajaksi.

Monet tutut hahmot kahdesta aiemmasta Ihmeotukset-elokuvasta tekevät paluun ja päätyvät uudelle seikkailulle alati laajenevassa velhomaailmassa. Mainion Eddie Redmaynen näyttelemällä zoologi Lisko Scamanderilla on onneksi oikea tarkoituskin tässä leffassa, eikä hän jää statistiksi ihmeotustensa kanssa kuten viimeksi kävi. Dan Foglerin esittämä jästileipuri Jacob Kowalski raahataan tällekin matkalle ja Jacob toimii jälleen leffasarjan oivallisena huumorihahmona, josta kuitenkin löydetään uusia puolia. Liskon auroriveli Theseus (Callum Turner) nostetaan isompaan osaan, joskin hän on tuntunut liki unohtaneen morsiamensa Leta Lestrangen (Zoë Kravitz) kuoleman viime elokuvan huipennuksessa. Viime leffasta myös merkittävään velhosukuun kuuluva Yusuf Kama (William Nadylam) ja nopeasti nähty Liskon assistentti Bunty (Victoria Yeates) tekevät paluun. Uutena hahmona mukaan tuodaan Jessica Williamsin näyttelemä taikaopettaja Lally Lande, joka nousee yhdeksi filmin parhaista tapauksista. Albus Dumbledoren osaan paluun tekee karismaattinen Jude Law, joka istuu yhä erittäin hyvin nuoreksi Tylypahkan tulevaksi rehtoriksi. Hahmon kohdalla odotan eniten näkeväni, milloin Dumbledore päättää siirtyä tyylikkäistä puvuista eksentrisiin kaapuihin. Moni varmasti ilahtuu, että Dumbledoren homous nostetaan vihdoin kunnolla esille, eikä siitä vain vihjailla äärimmäisen hienovaraisesti.

     Johnny Deppin jouduttua poistumaan elokuvasarjasta, pahan Gellert Grindelwaldin roolin nappasi Mads Mikkelsen. Mikkelsen on hieno näyttelijä, joka on vuodesta toiseen tehnyt vaikutuksen. Grindelwaldiksi hän ei kuitenkaan sovi, ei sitten millään. Depp teki pimeän velhosta persoonallisen ja viekkaan manipuloivan tapauksen. Hän oli myös varsin persoonallisen näköinen valkoisten hiustensa ja eriväristen silmiensä kanssa. Mikkelsenistä puuttuu kaikki tämä. Vasta IMAX:in jättikankaalta huomasin, että hänen silmissään on sävyeroa, mutta muuten hän näyttää vain tavalliselta herrasmieheltä, jonka aiemmin tummat hiukset ovat alkaneet harmaantumaan. Deppin jälkeen Mikkelsen on jopa hieman tylsä roolissa, eikä hän onnistu enää leffasarjan kolmannessa osassa hyppäämään luontevasti menoon mukaan.

Paluun tekevät myös Grindelwaldin puolelle loikanneet Valio, eli Aurelius Dumbledore (Ezra Miller) ja Jacobin rakas Queenie Goldstein (Alison Sudol). Valion taustoja avataan taas lisää, mutta hahmoa hyödynnetään silti yhä vain kömpelömmin, mitä pidemmälle filmi etenee. Queeniestäkin saadaan esille uusia puolia. Sudol on roolissaan parempi ja monisävyisempi kuin ennen, mutta Miller on todella puinen ja näyttää siltä kuin hän kamppailisi sitä vastaan, kuinka hillitty hänen kuuluu olla.

Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on onneksi parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikokset -elokuvan jälkeen, mutta vielä on harmillisesti aikamoinen matka, jotta leffasarja pääsisi takaisin ensimmäisen Ihmeotukset-filmin tasolle. Pari lisävuotta elokuvien välissä on selvästi tehnyt hyvää ja J. K. Rowlingilla tuntuu olevan selkeämpi visio siitä, minne hän haluaa elokuvasarjaa viedä. Lisäksi hän on hoksannut, että jos elokuvasarja mielii kantaa yhä Ihmeotukset-nimeä, siinä pitäisi myös olla niitä taikaolentoja. Tämänkertainen tarina, josta en lähde sen enempää paljastamaan, kulkee vahvasti erään otuksen ympärillä, mikä on askel oikeaan suuntaan Grindelwaldin rikosten sinne tänne rönsyilevän tarinan jälkeen.

Vielä olisi tehtävänä korjausliikkeitä ja Dumbledoren salaisuuksien ongelmaksi koituu lähinnä, että Rowlingilla olisi valtavasti kerrottavanaan, mutta kaikkea ei vain saa mahdutettua vajaan kahden ja puolen tunnin filmiin. Niinpä esimerkiksi Valion osuus jää töksähtäväksi. Kokonaisuus ontuu hieman, mutta aina silloin tällöin elokuva nappaa iskevästi mukaansa. Pitkä vakoojamainen osuus Saksassa on elokuvan mukaansatempaavinta antia, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy varsin jännittävä osio. Muuten loppuhuipennus jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Se nostattaa tunnelmaa oivallisesti, mutta jää lopulta antikliimaksiksi, kun tekijät muistivat, että "ai niin, näitä leffoja pitäisi tehdä vielä kaksi lisää".

Jos jossain elokuva onnistuu, niin laajentamaan jälleen Rowlingin jo valmiiksi rikasta taikamaailmaa. Tässäkin leffassa matkustetaan maasta toiseen ja esitetään ripauksia eri maiden taikakulttuureista. Uusia paikkoja haluaisi päästä tutkimaan enemmän, mutta myös vanhat ja tutut lokaatiot jaksavat kiehtoa. Valehtelisin, jos sanoisin, etteikö kasvoilleni olisi levinnyt riemastunut hymy, kun Tylypahka ilmestyy kuvaan ja John Williamsin Harry Potter -melodiat alkavat soida. Hymy levisi myös joistain aidosti hyvistä hahmojen välisistä hetkistä ja Jacob tarjosi toki useammat makeat naurut. Taistelukohtauksissa hyödynnetään erittäin tyylikkäästi ja monipuolisesti erilaisia loitsuja, joskin parissa kohtaa minusta tuntui siltä kuin olisin katsonut Doctor Strangea (2016), enkä mitään Rowlingin velhomaailmaan liittyvää...

Ohjaajana jatkaa kaksi aiempaa Ihmeotukset-elokuvaa, sekä neljä viimeistä Harry Potteria ohjannut David Yates, joka onneksi vaikuttaisi yhä innostuvan tästä maailmasta. Hän jatkaa kelpo työtään, synkistäen menoa entisestään. Tällä kertaa käsikirjoituksesta ei vastaa yksin Rowling, vaan hänen apunaan toimii Harry Potter ja Feeniksin kiltaa (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) lukuun ottamatta kaikki Potterit elokuvamuotoon kirjoittanut Steve Kloves. Kaksikon yhteistyö toimii ihan hyvin, Rowlingin tarjotessa visionsa tästä maailmasta ja tarinasta ja Klovesin auttaessa muovaamaan tämän luovuuden tulvan filmiksi. Teknisiltä ansioiltaan Dumbledoren salaisuudet on varsin toimiva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Vaikka juonikuvioita on kenties yksi liikaa, monien juttujen välillä hypitään sulavammin kuin viimeksi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat tietty huippuluokkaa, mutta on sääli, etteivät puvustajat leikittele niin villisti velhojen ja noitien asujen kanssa kuin Harry Pottereissa. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset, mutta tietty digitaalisuus on näkyvissä ihan kaikessa. Välillä jopa tuntuu, että yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneissä Pottereissa nähtiin parempia efektejä. Äänimaailma on vaikuttavasti rakennettu ja James Newton Howardin seikkailullisista ja tunnelmoivista musiikeista ei löydy moitittavaa.

Yhteenveto: Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on kelpo fantasiaseikkailu ja parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikosten jälkeen. Yhä jäädään kuitenkin kauas ensimmäisestä Ihmeotukset-elokuvasta, sekä Harry Potter -filmeistä. J. K. Rowlingilla on edelleen huiman paljon kerrottavaa tästä kaiken aikaa laajenevasta taikamaailmasta ja yksi filmin ongelmista onkin, kuinka paljon siinä on kaikkea. Kaikkeen ei ole tarpeeksi aikaa ja niinpä esimerkiksi tärkeänä aloitettu juonikuvio Valion sukupuusta käsitellään harmillisen löyhästi. Lisko Scamanderin ja kumppaneiden uusi seikkailu vie toimivasti mukanaan ja pitää sisällään viihdyttäviä, hauskoja ja jännittäviäkin hetkiä. Toisin kuin viimeksi, Liskolla on oikea funktio tarinassa ja niitä ihmeotuksiakin on kunnolla mukana. Paikoitellen tarinankerronta ontuu, loppuhuipennus jättää hieman kylmäksi ja pari taistelukohtausta muistuttavat aivan liikaa toisesta leffasarjasta. Mads Mikkelsenin harmillisen tylsää Grindelwald-tulkintaa ja Ezra Millerin puista Valiota lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti tehty. Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on askel parempaan suuntaan, mutta tätäkin leffaa katsoessa tuntuu siltä, että Rowlingin maailman todellinen taikuus hiipuu jo. Nähtäväksi jää, onnistuvatko kaksi seuraavaa leffaa palauttamaan tason siihen, mistä tämä lisäosasarja lähti liikkeelle...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore, 2022, Warner Bros., Heyday Films

Arvostelu: Sonic the Movie 2 (Sonic the Hedgehog 2 - 2022)

SONIC THE MOVIE 2

SONIC THE HEDGEHOG 2

Ohjaus: Jeff Fowler

Pääosissa: Ben Schwartz, Jim Carrey, James Marsden, Tika Sumpter, Colleen O'Shaughnessey, Idris Elba, Natasha Rothwell, Shemar Moore, Adam Pally, Lee Majdoub ja Tom Butler

Genre: seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 7

Segan hittivideopeleihin perustuva elokuva Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020) onnistui olemaan taloudellinen hitti siitä huolimatta, että se julkaistiin juuri koronaviruspandemian alussa, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Sonic the Movie 2 saa ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäistä Sonic-leffaa yhtenä parhaista videopeleihin perustuvista elokuvista ja odotin positiivisin mielin jatko-osan näkemistä. Kävinkin katsomassa Sonic the Movie 2:n yhdessä Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän aamuna.

Vauhdikas Sonic-siili jatkaa elämäänsä Wachowskien kanssa Maassa, käyttäen yönsä supersankaria leikkien. Samaan aikaan tohtori Robotnik lyöttäytyy yhteen echidna-olento Knucklesin kanssa, kostaakseen Sonicille.

Ensimmäisestä Sonic the Moviesta tutut hahmot tekevät paluun jatko-osassa. Sonic (äänenä Ben Schwartz) elää nyt Green Hillsin seriffi Tom Wachowskin (James Marsden) ja tämän vaimon Maddien (Tika Sumpter) kanssa, käyttäytyen päivät kuin lapsi ja yöt kuin ihmisiä suojeleva supersankari. Sonic toimii toistamiseen mainiosti elokuvamuodossa ja alkuperäinen, aivan kaamea hahmon ulkoasu leffoja varten on jäänyt unholaan. Paikoitellen hahmon ylienerginen käytös ja aika kehnot vitsit käyvät hermoille, mutta muuten Sonicin uuteen seikkailuun lähtee mielellään mukaan. Wachowskien osuus tässä elokuvassa sen sijaan jää tylsemmäksi, parin lähtiessä Havaijille Maddien siskon (Natasha Rothwell) häihin.

     Päänvaivaa Sonicille aiheuttaa edelleen Jim Carreyn näyttelemä tohtori Robotnik eli Eggman, joka pääsee karkuun sieniplaneetalta, minne Sonic sai hänet siirrettyä ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Siellä tohtori Robotnik kohtaa punaisen ja voimakkaan Knucklesin (äänenä Idris Elba), joka kantaa myös kaunaa Sonicille ja niinpä kaksikko päättää liittoutua kostoretkeä varten. Knucklesin lisäksi uutena hahmona mukaan tuodaan ykkösleffan lopputekstikohtauksessa esiintynyt keltainen ja fiksu Tails (äänenä peleistä tuttu Colleen O'Shaughnessey). Carrey on yhä varsin hilpeä osassaan, vaikka jotkut hänen naamanvääntelyistään ja kehon nytkimisistään aiheuttavat enemmän kulmien kohottelua kuin nauruhermojen hivelyä. Elban jylhä ääni sopii täydellisesti Knucklesille ja O'Shaughnessey tuo lapsenomaista riemua Tailsiin, joka ryhtyy auttamaan Sonicia.

Sonic the Movie 2 ei ihan onnistu tavoittamaan ensimmäisen elokuvan oivallisuutta, mutta se on silti ihan viihdyttävää jatkoa ja ihailen, että tekijät saivat filmin näinkin nopeasti tehtyä korona-aikana. Leffan ongelmiin kuuluu ehdottomasti liian pitkä kesto. Siinä, missä ensimmäinen Sonic the Movie kesti vain vähän päälle puolitoista tuntia, jatko-osa on venytetty hieman yli kahteen tuntiin. Kestoa saisi helposti tiivistettyä ja varsinkin Rachel-siskon hääkuvio tuntuu aika ylimääräiseltä (vaikka tarjoaakin lopulta muutamat hyvät naurut). Osa kestosta syntyy perinteisestä jatko-osan tekemisen virheajattelusta, että isompi ja enempi tarkoittaisi parempaa. Ensimmäinen elokuva jopa hyötyi tietystä pienimuotoisuudestaan, sillä jatko-osassa syntyy ähky loppupäässä, kun mekastus äityy turhan massiivisiin mittoihin. Siihen mennessä on nähty niin paljon vauhtia ja vaaratilanteita, että suuri taisto tohtori Robotnikia vastaan ei enää innosta.

Kaikki elokuvan vitseistä eivät todellakaan osu napakymppiin, eikä osa osu edes maalitaulun lähelle, mutta filmi tarjoaa silti passelisti hupia ja positiivisia hymähdyksiä, että sen parissa jaksaa viihtyä loppuun asti. Muutaman kerran nauroin jopa ääneen. On hyvä, että mukaan saatiin tuotua Knuckles lisävastukseksi, sillä Carreyn Robotnik ei jaksa toista kertaa naurattaa samalla lailla. Tails taas tuo hyvän lisäyksen Sonicin puolelle, sillä eipä Wachowskeistakaan ole tällä kertaa paljoa iloa. Olentokolmikon näkeminen ruudulla nostaa varmasti monen pelisarjan fanin huulille leveän hymyn ja vaikken itse ole paljoa Sonicia pelannut, riemastuin itsekin, kun Sonic, Tails ja Knuckles olivat yhtä aikaa kohtauksessa mukana.

Jeff Fowler toimii tälläkin kertaa ohjaajana ja hän onnistuu pitämään reippaan tunnelman yllä. Pat Casey ja Josh Miller jatkavat käsikirjoittajina, yhdessä John Whittingtonin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti lähtee paikoitellen keulimaan liikaa ja pitää sisällään turhan monta kuviota. Päätarina vihreän voimasmaragdin jahtaamisesta toimii kuitenkin hyvänä pohjana seikkailulle. Elokuva on kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Tohtori Robotnikin asusta tehdään kaiken aikaa peleille uskollisempi. Sonicin lisäksi myös Tails ja Knuckles ovat hyvin toteutetut. Erikoistehosteet eivät ole mitään huippuluokkaa ja osa efekteistä näyttää viimeistelemättömiltä, mutta ne ajavat kuitenkin asiansa. Ääniefektit rymistelevät mukavasti ja Tom Holkenborgin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa. Onkin harmi, että Holkenborgin työtä pyritään jatkuvasti peittämään hieman kömpelösti mukaan ujutetuilla kappalevalinnoilla.

Yhteenveto: Sonic the Movie 2 on ihan viihdyttävää jatkoa mainiolle videopelielokuvalle. Leffa sortuu harmillisesti monien jatko-osien kompastuskiveen, yrittäessään ylittää edellisen osan kaikin tavoin. Kaikkea on hieman liikaa ja niinpä leffasta löytyy tiivistämisen varaa. Kahden tunnin kesto alkaa loppupäässä tuntua, kun mekastus nousee turhan isoihin mittoihin. Sitä ennen on kuitenkin luvassa muutamakin varsin mainio vauhtikohtaus, jotka viihdyttävät passelisti. Osa vitseistä ei iske ollenkaan, mutta mukaan mahtuu kyllä hilpeitä lausahduksia ja hetkiä. Sonic toimii edelleen erittäin hyvin ja Tails on oiva lisäys hänen puolelleen. Jim Carrey ampuu paikoitellen liikaa yli tohtori Robotnikina ja onkin hyvä, että hänen seuraansa on otettu Knuckles, jonka rooliin Idris Elba on nappivalinta. Visuaalisesti filmi näyttää menevältä, vaikka osasta efektejä huokuu liiallinen digitaalisuus. Sonic the Movie 2 ei tavoita ensimmäisen osan aitoa ilahduttavuutta, mutta on se silti ihan toimivaa jatkoa. Paramount on selvästi huomannut elokuvien potentiaalin, sillä kolmatta filmiä tehdään jo nyt ja myös Knuckles on saamassa oman televisiosarjansa Paramount+ -palveluun.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sonic the Hedgehog 2, 2022, Paramount Pictures, Sega Sammy Group, Original Film, Marza Animation Planet, Blur Studio

Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu