Arvostelu: The Last Stand (2013)

THE LAST STAND

Ohjaus: Kim Jee-woon

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Forest Whitaker, Jaimie Alexander, Luis Guzmán, Eduardo Noriega, Johnny Knoxville, Rodrigo Santoro, Peter Stormare, Zach Gilford, Genesis Rodriguez, Daniel Henney, Titos Menchaca ja Harry Dean Stanton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Stand on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Andrew Knauerin työstämästä käsikirjoituksesta, joka pyöri 2000-luvun alkupäässä pitkään internetissä ja herätti lopulta Lionsgate-studion kiinnostuksen. Alun perin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta kun hän kieltäytyi, studio kääntyi Schwarzeneggerin puoleen, joka oli juuri päättänyt uransa Kalifornian kuvernöörinä. Schwarzenegger suostui, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta The Last Stand sai maailmanensi-iltansa 12. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, mutta keräsi voittoa myöhemmin Blu-raylla ja DVD:llä. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin ja pidin filmiä ihan kelvollisena toimintarainana. Kun huomasin The Last Standin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahamaineinen huumeparoni Gabriel Cortez pääsee karkuun FBI:ltä ja kaahaa urheiluautolla kohti Meksikon rajaa. Hänen ja rajan välissä on ainoastaan pieni Sommertonin kaupunki, jonka sheriffi päättää ottaa vastuulleen Cortezin pysäyttämisen.

Tehtyään Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), Arnold Schwarzenegger ilmoitti jättävänsä näyttelijähommat sikseen, keskittyessään poliittiseen uraansa. Vaikka Schwarzenegger kävikin kääntymässä The Expendablesissa (2010) ja The Expendables 2:ssa (2012) kuvernööriaikanaan, todellisen paluun elokuvatähteyteen hän teki The Last Standissa. Paluu onkin hieno ja Schwarzenegger uhkuu karismaa Sommertonin pikku kyläpahasen sheriffinä, Ray Owensina. Erityisen mainiota on, ettei hahmosta ole tehty mitään superpoliisia, vaan näyttelijän ikä on otettu huomioon roolissa. Ei hätää, Schwarzenegger kyllä muiluttaa pahiksia menemään oikein kunnolla, mutta hänessä on esimerkiksi tiettyä hitautta. Pidin varsinkin yksityiskohdasta, että Rayn tarvitsee käyttää rikospaikalla silmälaseja. Tällaiset seikat eivät vie isosta Arskasta tippaakaan pois, vaan hänestä löytyy sellaista arvokkuutta, että huh huh!

     Elokuvassa nähdään myös Jaimie Alexander, Luis Guzmán ja Zach Gilford apulaissheriffeinä Torrancena, Figuerolana ja Baileyna, Eduardo Noriega häijynä huumeparoni Gabriel Cortezina, Forest Whitaker tätä vimmaisesti jahtaavana FBI-agentti Bannisterina, Peter Stormare Gabrielin kätyrinä Burrellina, Rodrigo Santoro Sommertonin putkassa lusivana Frankina, sekä Jackass-tähti Johnny Knoxville kaupungin laidalla sekoilevana Dinkumina. Knoxville ei oikein tunnu istuvan elokuvaan ja leffa toimisikin luultavasti paremmin ilman häntä. Muut näyttelijät hoitavat kuitenkin osansa sujuvasti. Noriega sopii katalan kartellipahiksen osaan ja Whitaker on oma rautainen itsensä FBI-agenttina.

The Last Stand on yhä kymmenen vuoden jälkeen varsin kelpo toimintaelokuva ja ennen kaikkea mainio paluu Schwarzeneggerilta elokuvien pariin. Ensimmäisen tunnin ajan filmi kasvattelee sujuvasti panoksia, näyttäessään kahta eri puolta kertomuksesta. FBI-agentti Bannister yrittää epätoivoisesti saada Cortezia nalkkiin, samalla kun sheriffi Owens tovereineen selvittelee Burrellin bisneksiä Sommertonissa. Vähitellen tiet yhdistyvät ja elokuvan toinen puolisko onkin mainiota toimintamättöä, joka sisältää niin räiskyvää ammuskelua, päheää turpaanvetoa ja vauhdikasta takaa-ajoa. Loppuhuipennus ei onneksi paisu turhan isoksi ja kyyti pitää kutinsa viime metreille asti.

Hyvää elokuvassa on myös, ettei se ota itseään turhan vakavasti. Ei kyse ole mistään komediasta (vaikka Johnny Knoxville kovasti yrittää elokuvasta sellaista vääntää), vaan filmi on puhdasta viihdehömppää - joskin tavanomaista toimivampaa sellaista. Muutama ihan hilpeä hetki mahtuu mukaan ja Schwarzenegger pääsee tykityksen välissä murjomaan parit hassut naljailut. The Last Stand myös yhdistelee sujuvasti toimintagenren alalajityyppejä toisiinsa, pitäen sisällään niin FBI-jännäriä, 2010-luvun kartellijuttuja ja vanhanaikaista western-henkeä. Taistelu vanhojen tapojen ja modernin teknologian välillä tuo filmiin jonkinlaista teemaakin.

Elokuvan on ohjannut eteläkorealainen Kim Jee-woon, joka ei ollut ennen The Last Standia tehnyt ainuttakaan amerikkalaisleffaa. Siitä huolimatta, että Kimin täytyi kommunikoida näyttelijöiden ja työryhmän kanssa tulkin kera, sillä hän ei osannut puhua englantia, hän tekee oivaa työtä. Andrew Knauerin käsikirjoitus on myös toimiva, joskin jo hän olisi kenties voinut kirjoittaa Knoxvillen hahmon ulos tarinasta. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja varsinkin yökohtaukset ovat hyvin valaistuja. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet, asut ja maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin pätevästi kasattu. Mowgin säveltämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla.

Yhteenveto: The Last Stand on kelpo toimintaviihdettä, jossa genrelegenda Arnold Schwarzenegger teki tyylikkään paluun elokuvien pariin. Schwarzenegger on erittäin mainio pääroolissa sheriffinä, joka päättää vanhan ajan malliin näyttää modernilla teknologialla varustellulle FBI:lle, kuinka hommat hoidetaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko kasvattelee menoa ihan pätevästi ja toinen puolisko onkin vauhdikasta toimintamättöä. Tekijät eivät ota hommaa liian vakavasti, vaan elokuvaa on työstetty sopivasti kieli poskessa. Johnny Knoxville tosin ottaa tämän huumoripuolen liian tosissaan ja meinaa pilata elokuvan karikatyyrimäisellä hahmollaan. Kim Jee-woonin ohjaus on oivallista ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii hyvin. Ei The Last Stand mikään maata järisyttävä teos ole, mutta se on rehtiä ja passelia viihdettä, joka toimii yhä kymmenen vuoden jälkeenkin. Elokuvaa voi siis suositella erittäin lämpimästi kaikille Arskan ja toiminnan ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Stand, 2013, CJ Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Riiviöt (Gremlins - 1984)

RIIVIÖT

GREMLINS

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, Hoyt Axton, Polly Holliday, Frances Lee McGain, Judge Reinhold, Dick Miller, Glynn Turman, Keye Luke, Corey Feldman, Scott Brady, Jonathan Banks, Howie Mandel ja Frank Welker

Genre: fantasia, komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Gremlins, eli suomalaisittain Riiviöt on joulunaikaan sijoittuva kauhukomedia. Elokuva lähti liikkeelle Chris Columbusin ideasta, joka pohjautui osittain legendaan riiviöistä, jotka sabotoivat Ison-Britannian lentokoneita toisen maailmansodan aikaan. Steven Spielberg innostui suuresti Columbusin tekstistä ja hankki sen saman tien itselleen. Käsikirjoitusta viilattiin useaan otteeseen ja leffaa vietiin kevyempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Riiviöt sai ensi-iltansa kesällä 1984 ja se oli suuri menestys, joka sai aluksi ristiriitaista palautetta kriitikoilta, mutta joka on vuosien varrella kerännyt enemmän arvostusta ja nykyään elokuvaa pidetään klassikkona. Itse näin Riiviöt ensimmäisen kerran jo lapsena jonain jouluna ja pidin siitä paljon. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa Riiviöt uudelleen ja arvostella sen.

Billy Peltzer saa isältään joululahjaksi erikoisen mutta söpön olennon, mogwain nimeltä Gizmo. Gizmoon liittyy kuitenkin kolme tärkeää sääntöä: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, se ei saa kastua ja ennen kaikkea, sitä ei saa syöttää keskiyön jälkeen.

Zach Galligan tekee elokuvadebyyttinsä Riiviöissä Billy Peltzerinä, joka saa jouluna lahjaksi oudon otuksen, mogwain nimeltä Gizmo. Billy riemastuu Gizmosta heti ja parivaljakon puuhia on sympaattista seurata... siihen asti, kunnes mogwain hoitamiseen liittyvät kolme äärimmäisen tärkeää sääntöä unohtuvat. Galligan on oiva valinta päärooliin, tulkiten hyvin hahmonsa kasvavaa epätoivoa, kun hän yrittää korjata yhä vain pahemmaksi paisuvaa tilannetta. Ylisuloinen Gizmo varastaa kuitenkin valokeilan jatkuvasti itselleen, eikä ole ihme, että jouluna 1984 varmaan jokainen lapsi vaati itselleen Gizmo-pehmolelua. Animatroniikkanukkena toteutettu mogwai on edelleen uskomattoman upea luomus. Hyvin nopeasti katsoja unohtaa katsovansa nukkea ja sitä saattaa jopa hoksata pohtivansa, että onpa tähän löydetty hyvin koulutettu otus esittämään roolia.

     Elokuvassa nähdään myös Hoyt Axton Billyn keksijäisänä Rand Peltrzerinä ja Frances Lee McCain Billyn äitinä Lynninä, Phoebe Cates Billyn ihastuksenkohteena Katena, Polly Holliday kaikkien "Karenien" esikuvana rouva Deaglena, Judge Reinhold Billyn työkaverina Geraldina, Glynn Turman opettaja Hansonina, Corey Feldman Billyn kaverina Petenä, Scott Brady seriffi Reillynä ja Jonathan Banks apulaisseriffi Fryenä, sekä Keye Luke herra Winginä, mystisen puodin omistajana, josta Rand-isä ostaa Gizmon. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Axton tekee keksijäisästä hilpeän, kun taas Holliday oikein herkuttelee vihattavan Deagle-akan roolissa.

Ei ole mikään ihme, että hittielokuvia, kuten Tappajahain (Jaws - 1975), Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) ja E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) ohjannut Steven Spielberg innostui suunnattomasti Chris Columbusin Riiviöt-ideasta ja hankki tekstin itselleen, kutsuen sitä yhdeksi luovimmista käsikirjoituksista, jonka hän on lukenut. Vaikka ennen kuvauksia tekstiä muovattiin lapsiystävällisempään suuntaan, eivät elokuvan sydän ja henki kärsineet. Riiviöt on aivan mahtava elokuva, joka riemastuttaa ja tehoaa täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva kuuluu täysin ymmärrettävästi monien jokavuotiseen jouluperinteeseen.

Riiviöt koettelee uskaliaasti rajoja. Se käynnistyy ihastuttavana koko perheen jouluelokuvana, eikä katsoja voi muuta kuin hymyillä tippa linssissä, kun ylisöpö Gizmo paljastetaan ensi kertaa Billylle ja samalla myös katsojille. Elokuva tuntuu lämpimältä ja ihanalta; juuri sellaiselta mitä on aivan parasta katsoa talvella viltin alla, villasukat jalassa, joulukuusen valojen loisteessa ja kuumaa kaakaota siemaillen. Ja sitten mogwaihin liittyvät tärkeät säännöt unohtuvat. Ja leffan nimen riiviöt tulevat mukaan. Ja elokuva muuttuukin railakkaaksi kauhukomediaksi.

Väärissä käsissä leffa voisi lässähtää ikävästi, sillä kontrasti elokuvan alkupuoliskon ihastuttavan lämmön ja loppupuoliskon hurjan menon ja meiningin välillä on niin voimakas. Columbusin ovela käsikirjoitus, Joe Danten vahva ohjaus ja Spielbergin taiturimaisuus tuottajana varmistavat kuitenkin sen, että lopputulos on jotain todella omaperäistä ja riemastuttavaa. Vaikka elokuvan todellinen luonne sai vuonna 1984 monet lapsiperheet kiiruhtamaan ulos teattereista kesken kaiken ja vaatimaan rahoja takaisin, tekee se leffasta myös samalla ihastuttavamman. Kun kierot ja hävyttömät riiviöt päästetään valloilleen, elokuva osaa olla niin todella jännittävä kuin myös todella lystikäskin. Yhä muutaman katselukerrankin jälkeen Riiviöt pääsi yllättämään sillä, kuinka rajuksi ja raa'aksi meno äityy.

Elokuva on teknisiltä ansioiltaan erittäin onnistunut, eikä aika ole tehnyt sille tepposia. Kuten jo aiemmin kehuin, Gizmo-mogwai on uskomattoman hienosti toteutettu ja niin ovat myös vihreät, häijyt riiviöt. Tehostetiimin on täytynyt pistää kaikki luovuutensa peliin ja työstää muutamia kymmeniäkin nukkeja monenlaisiin tarkoituksiin. Kohtauksessa, jossa riiviöt riehuvat elokuvateatterissa, Disneyn Lumikki ja seitsemän kääpiötä -piirretyn (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) pyöriessä kankaalla, ruudulla on samanaikaisesti hurja määrä mesoavia nukkeja. Ei siis voi muuta kuin ihailla tekijöiden työtä, sekä myös kummastella, ettei elokuva saanut Oscar-gaalassa edes ehdokkuutta parhaista efekteistä. Myös kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja äänimaailma toimivat. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat onnistuneen tunnelmalliset. Gizmon ujeltava laulu on kaunis ja hempeä, kun taas riiviöiden rallatus on äänekäs renkutus ja todellinen korvamato.

Yhteenveto: Riiviöt on riemastuttava jouluinen kauhukomedia, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan vuosien varrella. Se on erittäin kekseliäästi ja vekkulimaisesti kasaan pistetty paketti, joka jaksaa yllättää läpi kestonsa. Ensimmäinen puolisko tarjotaan mitä lämpöisimpänä ja ihastuttavimpana jouluelokuvana, kunnes toinen puolisko paljastaa leffan todelliset kynnet. Elokuva onnistuu olemaan niin aidosti jännittävä kuin hersyvän hauskakin. Riiviöiden sekoilu hauskuuttaa hyvin, kun taas mogwai Gizmo saa katsojan kuin katsojan innostumaan otuksen ylisöpöydestä. Gizmo ja riiviöt ovat hämmästyttävän upeasti toteutettuja ja on huutava vääryys, ettei animaattoreiden huikeaa työtä huomioitu Oscareissa. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti rooleistaan ja Joe Danten ohjaus on loistokasta. Lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen omaperäisimmistä joululeffoista, jonka voisin itse ottaa tosissaan osaksi omia jouluperinteitäni. Riiviöt on aivan mahtava elokuva ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins, 1984, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: A Man Called Otto (2022)

A MAN CALLED OTTO

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Tom Hanks, Mariana Treviño, Manuel Garcia-Rulfo, Cameron Britton, Juanita Jennings, Peter Lawson Jones, Mack Bayda, Christiana Montoya, Alessandra Perez, Kelly Lamor Wilson, Mike Birbiglia, Truman Hanks ja Rachel Keller

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

A Man Called Otto perustuu ruotsalaisen Fredrik Backmanin kirjaan Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove) vuodelta 2012, jonka pohjalta oli Ruotsissa tehty jo samanniminen elokuvasovitus vuonna 2015. Syksyllä 2017 ilmoitettiin, että Yhdysvalloissa työstetään kirjan pohjalta uutta filmatisointia, jossa Tom Hanks toimisi tuottajana ja päänäyttelijänä. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt A Man Called Otto on saanut ensi-iltansa. Itse en ole lukenut Backmanin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvaversiota, mutta kiinnostuin, kun huomasin Tom Hanksin tähdittävän leffaa. Meninkin ihan positiivisin mielin katsomaan A Man Called Ottoa sen ensi-iltapäivänä Finnkino Sellon VIP-salissa.

Vaimonsa menehtymisen myötä vastikään leskeksi jäänyt Otto on ärtynyt vanha mies, joka elää Pittsburghissa ja elää tiukkojen sääntöjensä mukaan. Otto pohtii päiviensä päättämistä ja vaimonsa luokse menemistä, mutta kaikki muuttuu, kun naapuriin muuttaa meksikolaistaustainen perhe.

Tom Hanks näyttelee miestä nimeltä Otto, kuten elokuvan nimi kertookin. Otto on aikamoinen äksy vanha herra, varsinainen mielensäpahoittaja, joka murahtelee kaikille ja kokee kaikkien toimivan väärin ja typerästi. Hollywoodin herttaisena kultapoikana tunnettua Hanksia on aluksi vaikea ottaa tosissaan roolissa ja pitkään koin, että Oton rooliin olisi istunut paremmin vaikkapa Robert De Niro tai J. K. Simmons. Leffan kuluessa minulta kestikin aikaa totutella juroon Hanksiin, mutta lopulta hän onnistui voittamaan passelisti puolelleen ja tekee hyvää työtä tympeänä ukkona, joka alkaa vähitellen lämmetä naapureilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Mariana Treviño ja Manuel Garcia-Rulfo uutena naapurin pariskuntana Marisolina ja Tommynä, Christiana Montoya ja Alessandra Perez heidän lapsinaan Lunana ja Abbiena, Juanita Jennings ja Peter Lawson Jones naapurissa pitkään asuvana pariskuntana Anitana ja Reubenina, Cameron Britton naapurustossa hölkkäävänä Jimmynä, Mack Bayda lehteä jakavana Malcolmina, sekä Mike Birbiglia Dye & Merica -firman kiinteistövälittäjänä, joka havittelee Oton taloa. Lisäksi takaumissa nähdään Tom Hanksin poika Truman Hanks nuorena Ottona, sekä Rachel Keller tämän edesmenneenä vaimona, Sonyana. Treviño on aidosti mainio, lämmin ja ihastuttava innokkaan Marisolin osassa, toimien täydellisenä vastakohtana mököttävälle Otolle. Muut näyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi pahveiksi.

En ole tosiaan lukenut alkuperäiskirjaa Mies, joka rakasti järjestystä tai nähnyt aiempaa ruotsalaista leffasovitusta, joten en voi verrata A Man Called Ottoa mihinkään. Tai no, siitä löytyy huvittavan paljon yhtäläisyyksiä Pixarin Up - kohti korkeuksia -animaatioon (Up - 2009), joskin ilman seikkailua ilmapallojen varassa lentävän talon ja puhuvien koirien kera. Ilman lähdemateriaalin tuntemistakin voin tosin sanoa, että on päivänselvää, ettei elokuva perustu amerikkalaistarinaan. Oton epäonniset itsemurhayritykset, miehen halutessa päästä takaisin vaimonsa luokse tuonpuoleisessa, tuntuvat todella epä-hollywoodmaisilta kohtauksilta. Kohtaukset alkavat varsin synkästi ja kouraisevasti, mutta etenevät sitten tumman huumorin kautta.

Tom Hanksin roolityön tapaan minulta kesti aika kauan lämmetä myös itse elokuvalle. Yllättäviä itsemurhayrityskohtauksia lukuun ottamatta leffa vaikutti jotenkin turhan särmittömältä rainalta, jossa yritetään liikaa toistaa vastaavanlaisten äksypappa-tarinoiden lumoa (sitä odotellessa, kun Hollywoodissa päätetään tehdä Mielensäpahoittaja-remake). Epätasainen ja väsähtänyt huumori ei oikein iske, Hanksia on vaikea ottaa tosissaan ja sivuhahmot ovat päällisin puolin ärsyttäviä. Katsoja ymmärtää, miksi Otto haluaa sulkeutua omiin oloihinsa, mutta toisinaan taas Oton äksy käytös turhauttaa. Hän kritisoi vähän väliä muiden toimintaa, mutta häneltä itseltään on käytöstavat lähes kokonaan hukassa. Elokuva paranee edetessään ja kun Hanksille lämpiää ja Oton elämästä pääsee paremmin perille, leffa osuu jopa hyvin tunteisiin. Parhaimmillaan elokuva saa myös nauramaan ihan ääneen. Silti loppuun asti leffalle tuottaa vaikeuksia tasapainotella ruotsalaisen lähdemateriaalin synkkien sävyjen ja amerikkalaisen juustoisuuden välillä. Kiinteistövälittäjäkuvio hoidetaan aika höttöisesti pois alta, minkä lisäksi transmieheksi paljastuvan Malcolmin vaikea perhesuhde sivuutetaan vain nopeasti yhdessä kohtauksessa, eikä sitä kuviota oikein viedä koskaan minnekään.

Elokuvan on ohjannut Marc Forster, jonka filmografia on varsin epätasainen. Siitä löytyy koskettava Finding Neverland - tarinan lähteillä (Finding Neverland - 2004), keskinkertainen 007-leffa Quantum of Solace (2008), raakileeksi jäänyt zombiseikkailu World War Z (2013) kuin myös ihastuttava perhe-elokuva Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin - 2018). A Man Called Otto jatkaa Forsterin tiettyä ailahtelevaa linjaa, mihin vaikuttaa David Mageen epätasainen käsikirjoitus. Filmi on kuitenkin pätevästi kuvattu ja ihan hyvin leikattukin. Lavasteet ja asut ovat mainiot, mutta parissa takaumassa Tom Hanksin nuorennusmaskeeraukset eivät näytä kovin uskottavilta. Muutamista tietokonetehosteista myös näkyy pienehkö budjetti. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Thomas Newmanin säveltämät musiikit lisäävät hyvin tunnelmaan.

Yhteenveto: A Man Called Otto on kelpo draamakomedia, jolle kestää oma aikansa lämmetä. Tom Hanks ei aluksi meinaa istua tympeäksi Otoksi, mutta vähitellen hänen roolityöhönsä alkaa tottua ja häntä alkaa ottaa tosissaan yrmynä ukkona. Samoin itse elokuva vaatii aikansa, ennen kuin siihen pääsee sisälle. Alkupäässä komedian yritykset tuntuvat kömpelöiltä. Filmi ei oikein koskaan onnistu olemaan sinut itsensä kanssa, yrittäessään yhdistellä niin ruotsalaista mustaa huumoria kuin amerikkalaista hyvän mielen hömppää. Osa juonikuvioista jää hieman raakileiksi ja suuri osa sivuhahmoista pysyvät varsin yksiulotteisina pahveina. Oton kertomus kuitenkin muuttuu kohtaus kohtaukselta pidettävämmäksi ja koskettavammaksi. Parhaimmillaan elokuva on aidosti hauska, sekä iskevän liikuttava. Elokuvasta löytyy vikansa, mutta kokonaisuus jää silti ihan mukavasti plussan puolelle. A Man Called Otto tuskin tuo mitään lisää katsojille, jotka ovat nähneet aiemman ruotsalaisfilmin, mutta se on omillaan ihan toimiva draamakomedia, jolla voi pikkuhiljaa käynnistellä tämän leffavuoden.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Man Called Otto, 2022, Sony Pictures Entertainment, 2DUX², Playtone, SF Productions, SF Studios, STX Entertainment

Arvostelu: Gangsterisota (Gangster Squad - 2013)

GANGSTERISOTA

GANGSTER SQUAD

Ohjaus: Ruben Fleischer

Pääosissa: Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte, Anthony Mackie, Giovanni Ribisi, Robert Patrick, Michael Peña, Mireille Enos, Sullivan Stapleton, Troy Garity, Jack McGee, Holt McCallany, James Carpinello, John Aylward ja Frank Grillo

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Gangster Squad, eli suomalaisittain Gangsterisota pohjautuu löyhästi tositapahtumiin 1940-luvun lopulla rikollispomo Mickey Cohenia vastaan taistelleesta poliisiryhmästä. Will Beallin työstämä käsikirjoitus pysyi vuosia Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista teksteistä, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa, kunnes Lin Pictures ja Village Roadshow Pictures tarttuivat projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta kun Coloradossa tapahtui ammuskelu elokuvateatterissa Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ensi-illassa, mikä muistutti kohtausta Gangsterisodasta, tekijät päättivät kirjoittaa uuden kohtauksen sen tilalle ja ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Uusi kohtaus kuvattiin elokuussa 2012 ja lopulta Gangsterisota sai maailmanensi-iltansa 7. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni taloudellinen pettymys, joka sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan muistaakseni vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä kelpo elokuvana. Kun huomasin Gangsterisodan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1949 Los Angelesissa poliisipäällikkö Bill Parker pyytää sotaveteraani John O'Maraa johtamaan salaista joukkoa, jonka tehtävänä on tuhota hallitsevan gangsterin Mickey Cohenin rikosimperiumi.

Gangsterisota pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Pääroolissa toisessa maailmansodassa taistelleena veteraanina ja nyt poliisina työskentelevänä John O'Marana nähdään Josh Brolin. John saa poliisipäällikkö Bill Parkerilta (Nick Nolte) tehtävän kasata erityisjoukon taistelemaan rikollispomo Mickey Cohenia (Sean Penn) vastaan. Brolin istuu täydellisesti kivikasvoisen poliisin rooliin, jota ei kiinnosta toimia muiden korruptoituneiden poliisien tavoin ja mielistellä gangstereita. Vastapuolella Penn on nappivalinta kuuluisaksi gangsteriksi, joka on saanut lähes koko Los Angelesin omistukseensa. Hänen uhmaamisensa vaikuttaa muiden silmiin itsemurhavietiltä, mutta Cohen ei pelota Johnia. Myös Nolte tekee oivaa työtä lyhyessä roolissaan.

     John O'Maran kasaamaan Gangster Squad -tiimiin kuuluvat Ryan Goslingin näyttelemä Jerry, Anthony Mackien esittämä Harris, Giovanni Ribisin esittämä Keeler, Robert Patrickin näyttelemä Kennard ja Michael Peñan esittämä Ramirez. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Mireille Enos Johnin Connie-vaimona ja Emma Stone Cohenille työskentelevänä Jerryn mielitiettynä Gracena. Läpikotaisin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Heidän hahmonsa jäävät kuitenkin paikoitellen aika yksiulotteisiksi.

Erittäin mainiot näyttelijät toimivatkin Gangsterisodan isoimpana voimavarana. Heidän ympärillään oleva elokuva ei nimittäin ole erityisen ihmeellinen. Kyseessä on oikein passeli raina, joka on kuin 2010-luvun kunnianosoitus vanhoille gangsteriklassikoille, jollaisia ei enää tehdä. Kummisedän (The Godfather - 1972) ilmestymisen jälkeen yleistyi tapa esittää rikolliset tarinoiden päähenkilöinä ja uppoutua heidän synkkään elämäänsä. Gangsterisota menee perinteisempää latua siinä, että poliisit ovat hyviksiä (lukuun ottamatta niitä lahjottuja) ja gangsterit pahiksia. Poliisien erikoisryhmän ja Cohenin joukkojen välinen konflikti on yksinkertainen, mutta toimiva.

Elokuva lähtee oikein mainiosti liikkeelle, viedessään katsojan tähän tummasävyiseen kuvaukseen 1940-luvun lopun Los Angelesista, jonka rikolliset ovat ottaneet tiukkaan otteeseensa. On kiinnostavaa nähdä, kuinka syvälle kaupungin juuriin Cohenin ote ulottuu ja on myös hienoa nähdä, kun John pistää lähestulkoon yksin gangstereille kampoihin. Jerryn osuutta on myös mielenkiintoista seurata. Kun ryhmä pistetään kasaan, seuraa oivallisia ammuskelukohtauksia ja turpaanvetoja, mutta tarinallisesti taso laskee. Käsikirjoitus ei pidä toimivuuttaan loppuun saakka ja toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetket eivät tehoa ja loppuhuipennuksesta puuttuu täysin voimakkuus. Viimeinen vartti tuntuu jopa hieman hätiköidyltä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa varsin epätasaisen filmografian omaava Ruben Fleischer, joka oli esimerkiksi tätä ennen tehnyt loistavan kauhukomedian Zombieland (2009) ja tämän jälkeen kehnon sarjakuvaleffan Venom (2018) ja keskinkertaisen videopelirainan Unchartedin (2022). Gangsterisodassa Fleischerin ohjaus toimii, joskin loppupäässä leffaa hänen ote alkaa lipsua. Tämä johtuu eniten Will Beallin tekstistä. Elokuva on kuitenkin tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, sekä pätevästi leikattu kasaan. Hienojen lavasteiden ja asujen avulla 1949 on herätetty takaisin henkiin ruudulle, eli jos jotain, niin elokuvaa on visuaalisten puolien takia miellyttävää katsoa. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu ja Steve Jablonskyn säveltämät musiikit jumputtavat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Gangsterisota on kelpo rikoselokuva, joka jää kuitenkin jälkeen kovasta potentiaalistaan. Elokuvan tarina nappaa hyvin mukaansa alussa, mutta sen ote hellittää elokuvan edetessä. Toinen puolikas on ensimmäistä heikompi, eivätkä tunteikkaat hetket tehoa toivotulla tavalla, eikä uudelleen kuvatusta loppuhuipennuksesta löydy kunnon särmää. Elokuvan alkupää on kuitenkin erittäin lupaava. Gangster Squad -ryhmän kasaantumista on mukava katsoa ja hyvien ja pahojen välille rakennettua perinteikästä konfliktia kehitellään oivallisesti. Visuaalisesti filmi on tyylikäs ja 1940-luvun loppu on hienosti luotu lavastein ja asuin. Hyvä näyttelijäkaarti on elokuvan selvä voimavara. Josh Brolin, Ryan Gosling, Sean Penn, Emma Stone, Nick Nolte ja kumppanit tekevät kaikki mainiota työtä, joskin heidän hahmonsa jäävät aika ohuiksi hieman keskeneräiseltä tuntuvan käsikirjoituksen takia. Gangsterisota on epätasainen, mutta plussan puolelle jäävä rakkauskirje vanhan ajan gangsterileffoille ja sitä voikin suositella ihan menevästi genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gangster Squad, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Lin Pictures, Langley Park Productions

Arvostelu: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus (Puss in Boots: The Last Wish - 2022)

SAAPASJALKAKISSA: VIIMEINEN TOIVOMUS

PUSS IN BOOTS: THE LAST WISH

Ohjaus: Joel Crawford

Pääosissa: Antonio Banderas, Salma Hayek, Harvey Guillén, Florence Pugh, Olivia Colman, Ray Winstone, Samson Kayo, John Mulaney, Wagner Moura, Da'Vine Joy Randolph, Anthony Mendez, Kevin McCann, Conrad Vernon ja Cody Cameron

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin Shrek-animaatioelokuville (2001-2010) lisäosana toiminut leffa Saapasjalkakissa (Puss in Boots - 2011) oli kehuttu menestys, joka kilpaili parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Alun perin "Puss in Boots 2: Nine Lives & 40 Thieves" -nimellä kulkeneen jatko-osan teko lähtikin heti liikkeelle. Projekti joutui kuitenkin jatkuviin ongelmiin, kun ohjaaja vaihtui pariin otteeseen ja käsikirjoitusta kirjoitettiin uudestaan kerta toisensa perään. Paul Fisher ja Tommy Swerdlow saivat kuitenkin lopulta kasaan kaikkia tyydyttäneen tekstin ja Joel Crawfordin ohjauksessa ääninäyttelijöiden esiintymisen nauhoitus ja elokuvan animointi käynnistyivät keväällä 2021. Nyt Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä innolla. Olen lapsesta asti pitänyt Shrek-leffoista ja selvästi enemmän kissa- kuin koiraihmisenä innostuin tietty Saapasjalkakissasta hahmona. Pidin paljon hahmon omasta elokuvasta ja olen siitä asti odottanut jatko-osaa. Juuri kun ehdin jo menettää toivoni, jatko-osa varmistui. Vaikka olinkin skeptinen uudenlaisen animaatiotyylin takia, menin silti erittäin positiivisin mielin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta heti ensi-iltapäivänä.

Saapasjalkakissa on seikkailujen varrella menettänyt lähes kaikki yhdeksän elämäänsä ja nyt hänellä on enää yksi elämä jäljellä. Katti lähtee etsimään legendaarista toivomustähteä, saadakseen elämänsä takaisin. Avukseen hän tarvitsee vanhaa liittolaistaan Kitty Pehmotassua ja uutta tuttavuuttaan Perrito-koiraa.

Saapasjalkakissa tekee vihdoin yli vuosikymmenen odotuksen jälkeen paluun valkokankaille ja hahmon äänenä kuullaan tietty edelleen karismaattinen Antonio Banderas. Legendaarinen lainsuojaton ja seikkailusankari on vuosia nauranut päin kuoleman kasvoja, mutta kun Saapasjalkakissa saa tietää, että hänellä on vihoviimeinen elämä tassuissaan, muuttuu ääni kellossa. Myyttien toivomustähti pitää löytää mahdollisimman äkkiä ja uuden seikkailun varrella hahmo päätyy kokemaan varsinaisen henkisen kasvutarinan. Saapasjalkakissan matkaan tarttuvat ensimmäisestä elokuvasta tuttu viekas rosvo Kitty Pehmotassu (Salma Hayek), sekä uusi tuttavuus, innokas terapiakoira Perrito (Harvey Guillén), joka on aidosti sympaattinen ja hauska, vaikka hahmon kohdalla on iso riski, että hauva muuttuisi ärsyttäväksi.

      Oranssi kolli ei kuitenkaan ole ainoa toivomustähden perässä oleva, vaan Saapasjalkakissa, Kitty ja Perrito joutuvat matkansa varrella kohtaamaan taikaesineitä havittelevan Iso-Jaakko Person (John Mulaney), Kultakutrin (Florence Pugh) ja kolme karhua (Olivia Colman, Ray Winstone ja Samson Kayo), sekä palkkionmetsästäjäsuden (Wagner Moura), joka on ajoittain niin hurja ilmestys, ettei ihme, jos perheen pienimmät näkevät punasilmäisestä ja hyytävästi viheltelevästä sudesta painajaisia, sillä myös itse jännitin hahmon ollessa läsnä. Iso-Jaakko Perso taas on vekkulimpi pahis, joka on kylmäsydämisesti valmis pistämään alaisiaan lihoiksi saadakseen haluamansa. Kultakutria ja kolmea karhuakin hyödynnetään hyvin ja tämä erikoinen perhedynamiikka tuo lopulta yllättävää herkkyyttäkin mukaan.

Heti nähtyäni ensimmäisen Saapasjalkakissa-elokuvan ensimmäistä kertaa, olen toivonut sen saavan jatkoa. Jatko-osasta puhuttiin kuitenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana niin vaihtelevaan sävyyn, että jossain kohtaa aloin jo menettää toivoani siitä, että se olisi koskaan tulossa. Olinkin jopa epäuskoinen ensi-iltapäivänä, astellessani elokuvasaliin katsomaan Saapasjalkakissa: Viimeistä toivomusta. Samalla olin myös hieman pelokas, sillä vain viikkoa aiemmin ilmestynyt Avatar: The Way of Water (2022) oli osoittautunut valtavaksi pettymykseksi samanlaisen yli kymmenen vuoden odotuksen ja viivästymisten jälkeen. Ilokseni ja suureksi huojennuksekseni voin sanoa, että yhdentoista vuoden odotus todella palkitaan. Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus ei ole vain pitkän odotuksen arvoinen jatko-osa, vaan se myös päihittää ensimmäisen elokuvan! Kyseessä on myös viime aikoina aika yhdentekeviä tusinaleffoja ulos suoltaneen DreamWorks-animaatioyhtiön paras elokuva vuosiin.

Taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin viihdyttävä elokuva nappaa tiukasti mukaansa heti riemukkailla ensiminuuteillaan ja pitää otteessaan läpi vähän päälle puolitoistatuntisen keston. Vauhdikas seikkailu tarjoaa jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, joissa on mietitty kaikenikäisiä. Osa huumorista naurattaa varmasti paremmin lapsikatsojia, kun taas jotkut komedialliset tilanteet kutkuttavat enemmän aikuisten nauruhermoja, varsinkin elämiensä menetyksestä masentuvan Saapasjalkakissan ylidramaattinen elämäkriisi. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja paikoitellen aidosti jännittäviä, erityisesti kun aiemmin mainitsemani susi astelee esiin varjoista. Menon ja meiningin keskellä elokuva osaa kuitenkin rauhoittua tarpeen vaatiessa ja syventyä hahmoihinsa ja etenkin heidän motiiveihinsa löytää toivomustähti ensimmäisenä. Elokuva hivuttautuu salakavalasti katsojan ihon alle ja muuttuukin ajoittain aidosti liikuttavaksi. Mukana on myös hyviä opetuksia siitä, että itse kunkin pitäisi välillä pysähtyä pohtimaan asioita, joita jo löytyy itseltä, sen sijaan että on jatkuvasti vain haalimassa ja haluamassa lisää.

Ennen elokuvaa olin varsin skeptinen sen visuaalisesta toteutuksesta. Tekijät ovat nimittäin hylänneet ensimmäisen Saapasjalkakissa-leffan, sekä samalla Shrek-elokuvien animaatiotyylin ja ovat halunneet tehdä Viimeisestä toivomuksesta enemmän Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffaa (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) muistuttavan. Vaikka välillä elokuvaa katsoessani tuumin, että olisi ollut kiva, jos animaattorit olisivat pitäytyneet vanhassa tyylissä, lämpenin nopeasti uudelle ulkonäölle. Elokuva onkin lopulta visuaalisesti todella komeaa katseltavaa ja monet kuvat näyttävät suorastaan maalauksellisilta. Kaikki kuvasommittelusta värien ja valojen ja varjojen käyttöön on erittäin tyylikästä. Toimintakohtauksissa on välillä häiritsevää, kun kuvataajuutta vaihdellaan, jolloin välillä kuva liikkuu sulavasti, toisinaan hieman töksähtelevästi. Äänimaailma on myös mainio, vaikka Heitor Pereiran musiikit eivät olekaan yhtä riemastuttavaa rallatusta kuin Henry Jackmanin ykkösosassa. Joel Crawfordin ohjaus on sähäkkää ja Paul Fisherin ja Tommy Swerdlow'n käsikirjoitus on erittäin mainio tarinankerrontaa, replikointia ja hahmokäsittelyä myöten.

Yhteenveto: Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus on riemastuttava ja suorastaan mahtava koko perheen seikkailu, joka päihittää edellisosan ja on DreamWorksin paras animaatioleffa vuosiin. Elokuva nappaa tiukasti mukaansa vauhdikkaan ja veikeän tarinansa kanssa, tarjoten paljon hupia kaikenikäisille. Aikuiskatsojat voivat huvittua Saapasjalkakissan elämäkriisistä, kun taas lapset voivat kikattaa hassujen hahmojen toilailuille. Huumorin vastapainona on yllättävänkin synkkiä juttuja ja sankaria jahtaava susi voi vihellyksineen ilmestyä vanhempienkin painajaisiin. Toimintaa ei puutu ja toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä ja sähäköitä, mutta onneksi leffa malttaa tasaisin väliajoin myös pysähtyä tutkimaan näitä hahmoja ja heidän motiivejaan toivomustähden kanssa. Elokuva onnistuu iskemään tunteisiin yllättävänkin lujaa. Visuaalisesti filmi on aikamoista silmäkarkkia, vaikka toisinaan vaihteleva kuvataajuus voi häiritä tökkivyydellään. Kaiken kaikkiaan Saapasjalkakissa: Viimeinen toivomus osoittautui yli vuosikymmenen odotuksen arvoiseksi leffaksi. Toivottavasti tämän myötä saamme myös vihdoin viidennen Shrek-elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Puss in Boots: The Last Wish, 2022, DreamWorks Animation, Pacific Data Images

Arvostelu: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery - 2022)

GLASS ONION: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

GLASS ONION: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Edward Norton, Janelle Monáe, Kathryn Hahn, Leslie Odom Jr., Kate Hudson, Dave Bautista, Jessica Henwick, Madelyn Cline, Noah Segan, Jackie Hoffman, Dallas Roberts, Ethan Hawke ja Hugh Grant

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja Daniel Craigin tähdittämä murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuitenkin koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020 ja elokuvateattereiden sulkeutuessa, tekijät kokivat, että leffa olisi fiksumpi julkaista suoratoistopalvelussa perinteisen teatterikierroksen sijaan. Netflix, Amazon ja Apple kisasivat kiivaasti elokuvan oikeuksista, mutta lopulta homman voitti Netflix korkeimman tarjouksen myötä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja lopulta nimen Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri saanut elokuva julkaistiin Netflixissä jouluaatonaattona. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Veitset esiin -elokuvasta ja odotinkin positiivisin mielin sen jatko-osaa. Minua harmitti, että elokuva päätettiin pistää suoraan striimipalveluun, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä sen leffateatterissa, mutta päätin silti tietty katsoa Glass Onion: Veitset esiin -mysteerin heti sen julkaisupäivänä.

Yksityisetsivä Benoit Blanc päätyy tutkimaan uutta murhaa, saatuaan salaperäisen kutsun teknologiayhtiö Alphan johtajan saarelle Kreikkaan.

Daniel Craig palaa rooliinsa vekkulimaisesti puhuvaksi yksityisetsivä Benoit Blanciksi ja jatkaa ykkösleffasta tutuksi tulleella ilahduttavalla tyylillään. Poistuttuaan James Bond -elokuvasarjasta (1962-), Craig tarvitsee uuden hittiroolin esitettäväkseen ja Benoit Blanc vaikuttaisi olevan herralle mitä mieluisin valinta. Craig on niin lupsakka roolissaan, että hänen hahmonsa tutkimuksiin uppoutuu toistamiseen aivan täysin. Yksityisetsivä pääsee vielä viime kertaa paremmin esille ja hahmon taustoja ja omaa elämää avataan enemmän.

     Craigia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti on pistetty kokonaan uusiksi. Edward Norton näyttelee Miles Bronia, ökyrikasta teknologiayhtiö Alphan johtajaa, joka kutsuu Blancin lisäksi vanhoja ystäviään kreikkalaissaarelleen viikonlopun viettoon. Mukana ovat Kathryn Hahnin näyttelemä kuvernööri Claire, Leslie Odom Jr:n esittämä tutkija Toussaint, Kate Hudsonin esittämä muotisuunnittelija Birdie ja hänen assistenttinsa Peg (Jessica Henwick), Dave Bautistan näyttelemä nettiaktivisti Duke ja hänen tyttöystävä Whiskey (Madelyn Cline), sekä Janelle Monáen näyttelemä Milesin entinen yhteistyökumppani ja Alpha-yhtiön toinen perustaja Andi. Hahmoista avautuu puolia elokuvan edetessä ja murhamysteerin käynnistyessä. Näyttelijät suoriutuvat kaikki mainiosti osistaan ja erityisesti Norton ja Monáe istuvat hyvin rooleihinsa omahyväiseksi CEO:ksi ja tämän vanhoille teoille katkeroituneeksi naiseksi.

Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli erittäin piristävä ja nokkela tapaus hieman ummehtuneessa murhamysteerigenressä. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, pystyisivätkö ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson ja päätähti Daniel Craig toistamaan ihmeensä. Noh, joo ja ei. Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on erittäin mainio uusi murhatutkimus, jonka pariin niin Benoit Blanc kuin katsojatkin uppoutuvat täysillä, mutta ihan ykkösosan oveluuksiin asti ei ylletä. Se, mistä pidin elokuvassa erityisen paljon, on, ettei Johnson lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan. Vaikka mukana onkin joitain samanlaisia juttuja kuin ensimmäisessä Veitset esiin -leffassa, on Johnson selvästi halunnut ottaa eroa siihen ja pohtinut uudenlaista lähestymistapaa, kuinka voisi kirjoittaa Benoit Blancin ympärille uuden mysteerin. Siinä, missä ensimmäinen elokuva piti sisällään hyvin tavanomaisia ja vanhanaikaisia murhamysteeriaspekteja aina hulppeasta kartanosta lähtien, Glass Onionista on tehty modernimman tuntuinen.

Vaikkei jatko-osa olekaan ihan edeltäjänsä veroinen oveluudessaan, Johnson on silti saanut rakennettua nokkelan tapauksen, jonka avautuminen saa innostuneen katsojan myhäilemään tyytyväisenä. Kertomus vie niin hyvin mennessään, että vajaa kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Johnson johdattelee katsojaa sopivasti harhaan ja paljastaa vähän väliä puolitotuuksia, jotka täydentyvät myöhemmässä vaiheessa. Hän hyödyntää pätevästi takaumia mysteerin avaamiseksi ja palaa näyttämään kohtauksia joko pidennettyinä tai eri vinkkeleistä, jolloin kohtausten merkitys muuttuu täysin. Johnson myös asettaa selviä johtolankoja täysin näkyville, viitaten hyvin elokuvan nimeen. Elokuvasta löytyy kyllä konkreettinen lasisipuli, mutta kuten Blanc toteaa, lasisipulia on turha lähteä kuorimaan, koska käytetyn materiaalin takia katsoja voi nähdä suoraan sipulin sisälle - jos siis osaa ja ymmärtää katsoa. Loppuhuipennus on pienoinen pettymys tehokkaan rakentelun jälkeen, mutta silti varsin tyydyttävä finaali tarinalle.

Kekseliään tarinankuljetuksen lisäksi Johnsonin käsikirjoitus sisältää myös paljon hyvää ja hilpeää dialogia. Koin erikoiseksi ratkaisuksi, että elokuvaan on sisällytetty koronaviruspandemia mukaan ja varsinkin leffan alkupäässä hahmot nähdään maskit naamoillaan. Ohjaajana Johnson onnistuu hyvin tunnelman luomisessa. Ajoittain Glass Onion on kepeä ja veijarimainen, toisinaan taas sopivan jännittävä. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on toimiva. Se on visuaalisesti tyylikäs kameratyöskentelyä ja valaistusta myöten, joskin muutamat erikoistehosteet pistävät silmään digitaalisuudessaan. Leikkaus on sulavaa ja pitää pitkää leffaa reippaana. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pätevästi työstetty. Rianin serkku Nathan Johnson vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja vaikkei hän saakaan aikaiseksi yhtä hyviä melodiallisia maalailuja kuin viimeksi, hän tehostaa hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on mainio uusi murhamysteeri Rian Johnsonilta, vaikka hän ei onnistukaan toistamaan ensimmäisen elokuvan nerokkuutta. Johnsonin käsikirjoitus on silti varsin kekseliäs ja näppärä. Hän pyörittelee kertomusta ovelasti ja yrittää kivasti johdattaa harhaan. Kertomuksen rakenne on veikeä ja on hyvä veto tarjota katsojalle aluksi puolitotuuksia ja täyttää ne kokonaisiksi myöhemmin. Samoja kohtauksia nähdään uusista vinkkeleistä ja pidennettyinä, jolloin niiden merkitykset muuttuvat. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja vaikka loppuhuipennus tuottaakin pienoisen pettymyksen, on kokonaisuus silti oikein oivallinen. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa leffassa. Daniel Craig on toistamiseen mahtava yksityisetsivä Benoit Blancina, jonka seikkailuja haluaisi nähdä mielellään lisääkin. Kolmas Veitset esiin -elokuva on jo suunnitteilla ja toivon, että sen pariin päästäisiin jo parin vuoden päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022, Lionsgate, T-Street

Arvostelu: Movie 43 (2013)

MOVIE 43

Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn

Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"

Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!

Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.

Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.

Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.

En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.

Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.

Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.

Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.

Yhteenveto: Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films