Arvostelu: Shazam! Fury of the Gods (2023)

SHAZAM! FURY OF THE GODS

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Zachary Levi, Jack Dylan Grazer, Asher Angel, Helen Mirren, Lucy Liu, Rachel Zegler, Adam Brody, Grace Fulton, Ross Butler, Meagan Good, D. J. Cotrona, Djimon Hounsou, Cooper Andrews, Marta Milans, Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand

Genre: toiminta, fantasia, komedia

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Shazam! (2019) oli kohtalainen menestys, jota kriitikot kehuivat. Jatko-osan suunnittelu lähtikin pian käyntiin ja sen kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo vuonna 2020, mutta koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2021 ja nyt, lähes vuoden lisäodotuksen jälkeen Shazam! Fury of the Gods -nimen saanut jatko-osa on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä Shazam! -elokuvaa kelpo supersankariviihteenä, mutten innostunut siitä tarpeeksi, että olisin katsonut sitä uudestaan tai alkanut erityisemmin odottamaan jatkoa. Kakkosleffan trailerit eivät vakuuttaneet minua ollenkaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan Shazam! Fury of the Godsia heti sen ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.

Billy Batson yrittää tasapainotella opiskelunsa, sijaisperheensä ja supersankariminänsä kanssa, kun kostonhimoiset jumalat Hespera ja Kalypso vapautuvat vankeudestaan ja havittelevat Shazamin voimia.

Asher Angel palaa rooliinsa nuoreksi Billy Batsoniksi, jolle mystinen velho (Djimon Hounsou) soi ensimmäisessä elokuvassa Shazamin suuret voimat. Angel pistetään kuitenkin vaihtoon aina, kun Billy lausuu taikasanan ja muuttuu Zachary Levin esittämäksi supersankariksi. Angelin osuus jää tällä kertaa yllättävänkin minimaaliseksi, elokuvan keskittyessä täysillä Leviin. Vaikka kummatkin ovat periaatteessa oivallisia osissaan, eivät Angel ja Levi saa luotua tunnetta siitä, että he esittäisivät samaa hahmoa. Angel vie Billyä kypsempään ja vakavampaan suuntaan, kun taas Levi jatkaa hassuttelulinjalla.

     Muutkin tutut hahmot ykkösosasta tekevät paluun. Cooper Andrews ja Marta Milans esittävät Billyn adoptiokodin vanhempia, Victoria ja Rosaa. Jack Dylan Grazer varastaa show'n Billyn parhaana kaverina Freddynä, jonka supersankariminää näyttelee Adam Brody. Aikuistunut Grace Fulton tulkitsee niin tavis-Maryä kuin myös tämän superpuolta. Ian Chen, Faithe Herman ja Jovan Armand nähdään Eugenena, Darlana ja Pedrona, kun taas heidän superversioita esittävät Ross Butler, Meagan Good ja D. J. Cotrona. Näyttelijät hoitavat tonttinsa passelisti (Grazer on poppoon paras), mutta suurimmaksi osaksi hahmot jäävät tällä kertaa aika yksiulotteisiksi pahveiksi.

Pahisosastoa edustavat tällä kertaa Helen Mirrenin ja Lucy Liun näyttelemät jumalat Hespera ja Kalypso, jotka eivät perustu sarjakuviin, vaan ovat uusia hahmoja, jotka on luotu Kreikan mytologian pohjalta. Yleensä hyvien näyttelijäkonkareiden lahjat haaskataan geneerisinä pahiksina, joista varsinkin Liun esittämän Kalypson ainoa piirre on se, että hän on paha, koska hän on paha. Uutena tuttavuutena esitellään myös uudesta West Side Story -sovituksesta (2021) tutun mainion Rachel Zeglerin esittämä Anne, koulun uutena oppilaana, johon Freddy iskee silmänsä.

Shazam! Fury of the Godsista on näillä näkymin tulossa yksi DC:n elokuvauniversumin isoimmista taloudellisista flopeista, enkä yhtään ihmettele miksi. Ensimmäinen Shazam! -leffa oli kelpo hömppää, mutta aika unohdettava tapaus, eikä se houkutellut suuria massoja elokuvateattereihin. Lisäksi DC-elokuvauniversumi on parhaillaan jonkin sortin muutosvaiheessa, The Suicide Squadin (2021) ja Peacemaker-sarjan (2022-) tehneen James Gunnin hypättyä studion ohjaksiin. Kellään ulkopuolisella ei ole selvää käsitystä, että onko näillä tämän vuoden DC-leffoilla mitään merkitystä enää tulevaisuuden kannalta? Esimerkiksi Black Adamin (2022) lopputeksteissä vihjailtiin Henry Cavillin paluusta Supermaniksi, mutta eipä tämä tule luultavasti koskaan johtamaan mihinkään, eivätkä fanit tunnu antavan tätä anteeksi. Ja vielä tämän päälle uusia supersankarileffoja satelee teattereihin liian tiuhaan tahtiin (DC-leffoja on tulossa tänä vuonna vielä kolme lisää). Kun hinnat nousevat niin teattereissa kuin muuallakin, ihmisten on pakko karsia jostain pois ja jo kaiken spoilaavien trailereiden perusteella Shazam! Fury of the Gods näytti yhdentekevältä rainalta, jonka voi ihan hyvin katsoa joskus myöhemmin HBO Maxista.

Valitettavasti ennakko-odotukseni kävivät toteen ja Shazam! Fury of the Gods on juuri niin yhdentekevä leffa kuin sen mainokset antoivat ymmärtää. Elokuvasta ei jää oikein mitään käteen ja sen luultavasti unohtaa jo seuraavalla viikolla. Se viihdyttää ajoittain ihan kivasti ja muutamat vitsit onnistuvat jopa saamaan irti pienen hörähdyksen. Siihenpä se sitten jää. Tarina ei ole kovin mukaansatempaava, toimintakohtaukset ovat mitäänsanomattomia ja kiusallisen kökösti tehtyjä, suuri osa vitseistä aiheuttaa lähinnä silmien pyörittelyä ja monet hahmoista jäävät täysin pintapuolisiksi. Ei elokuva sinänsä huono ole, mutta se vain huokuu keskinkertaisuutta ja hukkaan heitettyä rahaa. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa edellisen osan tavoin David F. Sandberg, jolla koitui viime leffassa vaikeuksia tasapainotella kevythenkisen huumorin ja kauhumaisten hetkien kanssa. Tällä kertaa Sandberg kompuroi yrityksissään pitää yhä vain mammuttimaisemmaksi paisuvaa pakettia kasassa. Asiaa ei auta Henry Gaydenin ja Chris Morganin heikko käsikirjoitus, jonka sanomat perheen merkityksestä jäävät hieman raakileiksi ja jossa pahisten motiivit ja muutokset ovat kömpelöitä. Shazam! Fury of the Gods ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kovin kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta pääasiassa leffa näyttää kiusallisen halvalta. Lavasteet eivät täysin vakuuta, asut ovat hieman kotikutoiset ja tietokoneella luodut hirviöt ovat toinen toistaan kehnompia ilmestyksiä, aivan kuin suoraan jostain PlayStation 3:n pelistä. Taustakankaan käyttö on jatkuvasti selvää ja taistelun tiimellyksessä ympäriltä tuhoutuva kaupunki näyttää epäuskottavalta. Äänimaailma rymistelee kuitenkin mukavasti niin efektejä kuin Christophe Beckin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Shazam! Fury of the Gods on erittäin keskinkertainen supersankarirymistely, jonka todennäköisesti unohtaa pian sen näkemisen jälkeen. Elokuvan tarina ei oikein saa napattua otetta katsojasta, vaikka meno aika ajoin viihdyttääkin. Huumoripuoli on erittäin ailahtelevaa, osan vitseistä tarjotessa passelit naurut ja osan aiheuttaessa lähinnä silmienpyörittelyä myötähäpeällisyydellään. Toimintakohtaukset kärsivät pahasti kehnoista erikoistehosteista. Kun sankareita vastassa olevat mörököllit näyttävät näin kököiltä ja tapahtumapaikat näyttävät viimeistelemättömiltä tehostemössöiltä, on taisteluihin vaikea hypätä mukaan. Elokuvassa yritetään hieman kaivaa syvemmälle perheteemalla, mutta lopputulos jää silti pintaraapaisuksi. Näyttelijät ajavat asiansa rooleissaan, joskin Asher Angel ja Zachary Levi eivät saa tarpeeksi yhtenäistä linjaa Billyn esittämiseen ja Helen Mirren ja Lucy Liu haaskaavat taitojaan tylsissä pahisrooleissa. Shazam! Fury of the Godsista löytyy hetkensä, mutta kokonaisuus tuntuu auttamattoman mitäänsanomattomalta ja ponnettomalta. Se on selvä ja harmillinen väliinputoaja DC:n elokuvauniversumin muovautuessa uuteen muottiinsa. Jos leffan katsojamäärät ovat maailmalla yhtä heikot kuin täällä Suomessa (ensi-iltapäivänä Tennispalatsin ISENSE:ssä, maan suurimmassa elokuvasalissa oli kanssakatsojia alle kymmenen), on varmaan turha toivo, että Levin Shazamia nähtäisiin enää Gunnin uudessa DC-maailmassa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shazam! Fury of the Gods, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, New Line Cinema

Arvostelu: Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues - 2022)

LÄNSIRINTAMALTA EI MITÄÄN UUTTA

IM WESTEN NICHTS NEUES

Ohjaus: Edward Berger

Pääosissa: Felix Kammerer, Albrecht Schuch, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald, Edin Hasanovic, Daniel Brühl, Thibault de Montalembert, Devid Striesow, Andreas Döhler ja Sebastian Hülk

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Im Westen nichts Neues, eli suomalaisittain Länsirintamalta ei mitään uutta perustuu Erich Maria Remarquen samannimiseen kirjaan vuodelta 1929. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty kaksi elokuvasovitusta, heti vuotta myöhemmin työstetty parhaan elokuvan Oscar-voittaja Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1930), sekä suoraan televisiossa julkaistu Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front - 1979). Kummatkin olivat kuitenkin yhdysvaltalaisia filmatisointeja saksalaisen kirjan pohjalta ja 2010-luvulla Saksassa alettiin suunnitella omaa elokuvaa kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta uusi Länsirintamalta ei mitään uutta sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, kunnes se saapui maailmanlaajuiseen levitykseen Netflixin suoratoistopalvelun kautta kuukautta myöhemmin. Elokuva nousi kehutuksi hitiksi, vaikkakin se sai myös kritiikkiä erityisesti kotimaassaan Saksassa monien lähdemateriaalista tehtyjen poikkeuksien vuoksi. Kehuista huolimatta en kiinnostunut katsomaan elokuvaa, kun se ilmestyi Netflixiin. Olin juuri puoli vuotta aiemmin katsonut vuoden 1930 filmatisoinnin, enkä nähnyt tarpeelliseksi, että erinomaista sotaklassikkoa tehtäisiin uusiksi. Vasta kun elokuva sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ulkomaalainen elokuva, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, maskeeraus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), sekä voitti seitsemän BAFTA-palkintoa (paras elokuva, ohjaus, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, ääni, musiikki ja vieraskielinen elokuva), päätin vihdoin antaa leffalle mahdollisuuden ja katsoin vuoden 2022 Länsirintamalta ei mitään uutta viikkoa ennen Oscar-gaalaa.

Vuonna 1917 ensimmäistä maailmansotaa on kestänyt kolme vuotta. Nuori Paul Bäumer värväytyy kaveriensa kanssa sotimaan Saksan keisarillisessa armeijassa, uskoen sinisilmäisesti, että rintamalla hänestä kehkeytyisi suuri sankari. Todellisuus on kuitenkin aivan muuta ja koti-ikävä iskee pian, kun Paul tovereineen kohtaa sodan kauhut.

Pääroolissa vain 17-vuotiaana armeijaan värväytyvänä Paul Bäumerina nähdään Felix Kammerer, joka tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa muutosta läpi elokuvan. Paul esitellään leffan alussa naiivina ja leppoisana nuorukaisena, joka näkee sodassa lähinnä tilaisuuden todistella itseään, eikä tiedä yhtään, mikä rintamalla oikeasti odottaa. Kun hahmo lähtee taistoon, karu todellisuus iskee pian päin lärviä ja Kammerer esittää hienosti hahmonsa kasvavat pelkotilat. Katsojana jämähtää seuraamaan kiinnostuneena Paulin matkaa, toivoen, että tämä pääsee takaisin kotiinsa.

     Elokuvassa nähdään myös Albrecht Schuch Katczinskynä, joka toimii vähän kuin Paulin mentorina sotatantereella, Aaron Hilmer, Moritz Klaus, Adrian Grünewald ja Edin Hasanovic muina Paulin lailla sinisilmäisesti värväytyneinä nuorukaisina, joilla menee yhtä lailla pupu pöksyyn tosipaikan tullen, sekä tällä hetkellä Saksan kenties isoin maailmanlaajuinen stara Daniel Brühl Matthias Erzbergerinä, tosielämän henkilönä, joka allekirjoitti sodan lopettaneen Compiègnen aselevon. Sivunäyttelijät ovat myös mainioita rooleissaan, joskin Brühl tuntuu alikäytetyltä leffassa. Erzbergerin juonikuvio pohjautuu tositapahtumaan, mutta se ei kuulunut alkuperäiskirjaan tai aiempiin filmatisointeihin. Kuvion ujuttaminen mukaan jääkin hieman raakileeksi yritykseksi laajentaa tarinaa.

Skeptiset ennakko-odotukseni uutta Länsirintamalta ei mitään uutta -filmatisointia kohtaan osoittautuivat oikeiksi. Ei kyseessä ole missään nimessä huono elokuva. Ei. Parhaimmillaan filmi on suorastaan mahtava, mutta loppujen lopuksi se ei tuntunut tuovan mitään erityistä uutta pöytään, jotta se perustelisi olemassaoloaan. Itse asiassa se jopa poistaa tärkeiltä tuntuneita juttuja. Vaikka elokuvan alussa näytetäänkin pikaisesti, kuinka naiivi ennakkoasenne Paulilla ja kumppaneilla on sotaan, leffasta jää täysin uupumaan ainakin vuoden 1930 sovituksessa mukana ollut sotapropaganda, jolla hyväuskoisia nuoria kosiskeltiin liittymään armeijaan. Sodan kauheuksien realisoituminen kuvataan tarpeeksi hyvin, mutta todellinen isku jää lyömättä. Lisäksi uudesta elokuvasovituksesta uupuu mielestäni tärkeä osio, jossa traumatisoituneet ja kotiin ikävöineet selviytyjät palaavat lomansa aikana hetkellisesti kotiinsa, vain tajutakseen, etteivät enää kuulu sinne, sillä heidän asenteensa on muuttunut voimakkaasti, mutta kotipuoli on jäänyt ennalleen. Tämän takia hahmoilta uupuu se kauheus siitä, ettei heillä tunnu olevan enää paikkaa maailmassa. Elokuvalla kestää myös lopputeksteihin asti tuoda esille filmin nimen merkitys. Ranska pisti niin väkevästi hanttiin, ettei länsirintama edennyt lähes lainkaan, eikä sieltä siis ollut mitään uutta kerrottavaa.

Puutteistaan huolimatta elokuva on kuitenkin omana sotadraamanaan kieltämättä mallikkaasti tehty ja erityisesti sen taistelukohtaukset ovat vaikuttavia karmeudessaan ja teknisessä taituruudessaan. Parhaimmillaan leffa vangitsee katsojansa jännittämään nuorukaisten puolesta, kun nämä yrittävät taistella henkensä kaupalla. Surun hetkiltä ei tietenkään voida välttyä, joskin samoihin sydäntä särkeviin tunnelatauksiin ei ylletä kuin vuoden 1930 klassikossa. Sekaan on saatu oivia suvantovaiheita, joissa nähdään muun muassa sotilaiden yhteishengen vahvistumista esimerkiksi vitsailun kautta. Nämä tuovat sydäntä ja ihmisyyttä muuten kylmään ja ankeaan filmiin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Berger, joka tekee vakuuttavaa työtä tunnelman ja massiivisten sotakohtausten kanssa. Hänen, Ian Stokellin ja Lesley Patersonin käsikirjoitus kuitenkin kompastelee merkittävien hetkien ja temaattisten juttujen puutteella. Sentään he pitävät mukana merkittävän teeman sodan typeryydestä ja turhuudesta. Teknisiltä ansioiltaan Länsirintamalta ei mitään uutta on erinomainen. Kameratyöskentely on todella näyttävää ja sitä vain tukevat tyylikäs valaisu, harmaa värimaailma, sekä toinen toistaan upeammat lavasteet, taidokkaasti tehdyt asut ja yhä vain karummiksi muuttuvat maskeeraukset. Äänimaailma on väkevästi rakennettu. Heti alussa on loistoratkaisu, kuinka sota-asuja parsivat ompelukoneet kuulostavat konekivääriltä. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit maalailevat oivallisen lisäyksen alakuloiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: Länsirintamalta ei mitään uutta on erittäin mainio sotaelokuva, joka jää kuitenkin hieman laihaksi vuoden 1930 klassikkofilmiin verrattuna. Elokuva kuvaa väkevästi sodan kauhut, mutta siitä jää uupumaan tarinalle merkittäviä juttuja alun propagandasta hetkelliseen kotiinpaluuosioon. Leffalla myös kestää turhan kauan tuoda esille elokuvan nimen merkitys. Sotakohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavaa katseltavaa kaikessa karmeudessaan. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus-, ääni- ja tehostetiimi ansaitsevat aplodit, sillä niin erinomaisesti he rakentavat suuria taisteluita. Kameratyöskentely on myös upeaa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin varsinainen taidonnäyte. Myös näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti. Käsikirjoitukseltaan leffa jää kuitenkin vajaaksi, kaivaten temaattisesti tärkeitä aspekteja ja hetkiä. Uusi Länsirintamalta ei mitään uutta on pätevästi tehty sotafilmi, jolla varmasti napataan Oscar-pystejä ainakin teknisillä osa-alueille. Suosittelen kuitenkin kääntymään vuoden 1930 klassikon puoleen, joka on kestänyt aikaa häkellyttävän hyvin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org

Im Westen nichts Neues, 2022, Amusement Park Films, Rocket Science, Sliding Down Rainbows Entertainment

Arvostelu: Meripeto (The Sea Beast - 2022)

MERIPETO

THE SEA BEAST

Ohjaus: Chris Williams

Pääosissa: Karl Urban, Zaris-Angel Hator, Jared Harris, Marianne Jean-Baptiste, Jim Carter, Doon Mackichan, Dan Stevens ja Kathy Burke

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sea Beast, eli suomalaisittain Meripeto on Netflixin animaatioelokuva. Disneyn animaatiot Bolt (2008) ja Big Hero 6 (2014) ohjannut Chris Williams kehitteli elokuvan tarinan työnimellä "Jacob and the Sea Beast" ja esitteli sen Netflixille, joka tarttui projektiin. Animointi käynnistyi ja lopulta Meripeto julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa heinäkuussa 2022. Elokuva nousi suosituksi ja se keräsi kehuja kriitikoilta. Itseäni leffa ei erityisemmin kiinnostanut, kun se julkaistiin ja ajattelinkin jättää sen väliin. Kuitenkin kun Meripeto sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, päätin lopulta antaa sille sittenkin mahdollisuuden ja katsoin sen muutamaa päivää ennen Oscar-gaalaa.

Satojen vuosien ajan meripedot ovat hyökänneet ihmisten kimppuun. Jacob Holland on yksi monista meripetojen metsästäjistä ja vannoutunut suojelemaan ihmisiä näiltä hirviöiltä. Hänen näkemyksensä kuitenkin muuttuu, kun metsästäjien laivaan livahtaa nuori tyttö Maisie.

Elokuvan keskiössä ovat Jacob Holland (äänenä Karl Urban), meripetojen metsästykselle omistautunut mies ja Maisie Brumble (Zaris-Angel Hator), nuori orpotyttö, joka haluaa jatkaa vanhempiensa jalanjäljissä meripetometsästäjänä. Aluksi Jacob ei millään jaksaisi innokasta tyttöä, mutta kuten arvata saattaa, hänen ja Maisien välille syntyy vähitellen ystävyys, jossa näkemys meripedoista alkaa hiljalleen muovautua. Hahmot ovat oivalliset, joskin turhankin tavanomaiset animaatiogenressä, vailla mitään selvää massasta erottavaa piirrettä.

     Muita hahmoja leffassa ovat meripetometsästäjien laivan, Väistämättömän kapteeni Crow (Jared Harris) ja perämies Sarah Sharpe (Marianne Jean-Baptiste), sekä paikallisen kuningaskunnan kuningas (Jim Carter) ja kuningatar (Doon Mackichan) ja näiden kuninkaallista laivastoa johtava amiraali Hornagold (Dan Stevens). Sivuhahmot eivät ole erityisen kaksisia ja erityisesti kapteeni Crow on kiirehtien ja kömpelösti kirjoitettu hahmo. Hänen kaarensa on ontuva ja siinä tehdään varsin turhauttavia ratkaisuja. Ääninäyttelijät kuitenkin suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan.

Meripedon nähtyäni tulin siihen tulokseen, että olisin periaatteessa voinut jättää sen väliin. Elokuvan saama parhaan animaatioleffan Oscar-ehdokkuus sai minut kiinnostumaan leffasta, mutta lopputulos ei onnistunut säväyttämään minua muulla kuin visuaalisella annillaan. Leffan aikana jopa ihmettelin, että miten Meripeto edes sai animaatioehdokkuuden, kun esimerkiksi mielestäni paremmat Lightyear (2022), Tikun ja Takun pelastuspartio (Chip 'n Dale: Rescue Rangers - 2022), Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) ja DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022) jäivät nuolemaan näppejään? Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin, ei Meripeto huono elokuva ole, ei todellakaan. Se vain on aika geneerinen ja unohdettava tapaus kaikessa kelvollisuudessaan.

Veikkaan, että lapsikatsojiin Meripeto voi iskeä lujaa. Se on pääasiassa oikein viihdyttävä meriseikkailu, josta löytyy vauhtia ja vaaroja, sekä ajoittain ripaus huumoriakin. Alkupään kohtaamiset meripetojen kanssa voivat olla jopa varsin jännittäviä, mutta silti innostavia toimintakohtauksia, joilla napataan katsoja mukaan seikkailuun. Elokuvasta löytyy myös vahvoja ja tärkeitä teemoja liittyen ihmisten suhteeseen vaarallisina koettuihin eläimiin, kuten vaikkapa haikaloihin. Olisivatko nämä meripedotkaan haitaksi, jos elokuvan ihmishahmot eivät tunkeutuisi niiden reviirille? Pohdinta on oivallista, mutta samalla se tuntuu muista lastenleffoista kopioidulta. Meripedon selkein vertailukohta on Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) ja kun tämä nousee mieleen, katsojana voi oikeastaan arvata kaiken, mitä leffassa tulee tapahtumaan. Niinpä aluksi todella lupaavalta vaikuttava meriseikkailu muuttuu vääjäämättä hieman mielikuvituksettomaksi ja liian turvallisilla korteilla pelaavaksi.

Elokuvaa ei kuitenkaan voi moittia sen visuaalisesta tarjonnasta. Meripeto on todella näyttävästi animoitu ja sitä kelpaisi katsoa isolta valkokankaalta leffateatterissa kotisohvan ja television sijaan. Suuret kohtaukset meripetojen ja niiden metsästäjien välillä ovat komeaa katseltavaa, puhdasta silmäkarkkia. Laiva on täynnä yksityiskohtia, meripedot ovat hienoja luomuksia ja ympärillä oleva vesi on erinomaisesti tehty. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tehostavat seikkailun henkeä etenkin alkupäässä, vaikkakin jotkut hänen melodiansa yhdistettynä kuvastoon laivan kimppuun käyvästä lonkerohirviöstä nostavatkin herkästi mieleen Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstussa (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) käydyn taiston Kraken-olentoa vastaan.

Yhteenveto: Meripeto on kelvollinen ja passelin viihdyttävä animaatioseikkailu, jonka käsikirjoitus kuitenkin lainailee liikaa muualta ja hukkuu siten mielikuvituksettomuuteen. Läpi leffan katsoja voi huomata mielleyhtymiä vaikkapa Pirates of the Caribbeaniin ja Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuviin, jälkimmäiseen erityisesti tarinan puolesta. Lapsille leffa tarjoaa takuulla jännitystä, mutta aikuiselle elokuva voi olla liian varman päälle ja yllätyksettömästi tehty. Elokuva sisältää hyviä viestejä ihmisten suhteesta eläimiin, minkä lisäksi siinä on ihan hauskoja hetkiä, vauhdikkaita toimintakohtauksia ja mukavaa seikkailun henkeä. Parasta elokuvassa on sen upea visuaalinen anti. Leffa on erinomaisesti animoitu ja onkin sääli, että sitä pitää katsoa kotona televisiosta, eikä elokuvateatterissa isolta kankaalta. Meripeto ei huimaa päätä tarinallaan, mutta siitä löytyy tarpeeksi hyviä puolia nostamaan laadultaan seilailevan elokuvan pinnalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sea Beast, 2022, Netflix, Netflix Animation

Arvostelu: Creed III (2023)

CREED III

Ohjaus: Michael B. Jordan

Pääosissa: Michael B. Jordan, Tessa Thompson, Jonathan Majors, Wood Harris, Phylicia Munteanu, Mila Davis-Kent, José Benavidez Jr., Selenis Leyva, Florian Munteanu, Thaddeus J. Mixon ja Spence Moore II

Genre: urheilu, draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Rocky-nyrkkeilyelokuvia (1976-2006) jatkanut Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015) oli taloudellinen hitti, joka keräsi kehuja ja palkintoja. Jatko-osa Creed II (2018) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Sylvester Stallone ilmoitti, ettei enää palaisi Rocky Balboan rooliin kolmososassa, mutta jatkaisi yhä tuottajana, kun taas päätähti Michael B. Jordan paljasti tekevänsä elokuvassa ohjausdebyyttinsä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2022 ja nyt Creed III on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin todella paljon kahdesta edellisestä Creed-leffasta, joten odotin kolmososaa positiivisin mielin. Lehdistönäytöksessä elokuvaa ei harmillisesti saatu pyörimään teknisen vian vuoksi, joten pääsin katsomaan Creed III:n vasta, kun se oli jo pyörinyt muutaman päivän teattereissa.

Adonis Creed on jäänyt eläkkeelle nyrkkeilemisestä ja työskentelee nyrkkeilykerhon omistajana. Hänen täytyy kuitenkin palata takaisin kehään, kun hänen vanha ystävänsä, Damian Anderson vapautuu vankilasta ja syyttää Adonista tuomiostaan, haastaen tämän mestaruustittelin.

Michael B. Jordan nähdään jo kolmatta kertaa Adonis Creedinä, nyrkkeilylegenda Apollo Creedin poikana, joka nousi elokuvasarjan varrella maailmanmestariksi. Kaiken mielestään saavuttanut Creed on päättänyt jäädä eläkkeelle kehäpuolelta, mutta jatkaa yhä nyrkkeilykerhon omistajana, kannustaen uutta sukupolvea. Samalla Creed myös keskittyy perheeseensä, muusikkovaimoonsa Biancaan (Tessa Thompson) ja heidän kuuroon tyttäreensä Amaraan (Mila Davis-Kent). Jordan tulkitsee hahmoaan jälleen vakuuttavasti, tuoden esiin hahmon kypsemmän puolen, kun kyseessä ei ole enää mikään innokas nuorukainen. Kun Creedin on pakko palata takaisin kehään, Jordan näyttää kuitenkin olevansa yhä aikamoisessa kunnossa ja valmiina lyömään iskunsa perille. Thompson ja nuori Davis-Kent suoriutuvat myös oivallisesti osistaan.

     Vastaansa Creed saa tällä kertaa Damian "Dame" Andersonin, jota näyttelee Jonathan Majors, joka nähtiin vastikään uuden Marvel-leffan, Ant-Man and the Wasp: Quantumanian (2023) pahiksena Kangina. Majors on nouseva stara Hollywoodissa ja osoittaa jälleen, miksi hänelle tarjoutuu nykyään useita rooleja. Hän varastaa show'n voimakkaalla presenssillään, tarjoten oivan uhkan Creedille. Alun perin leffaan pohdittiin vastukseksi Tiikerinsilmä - Rocky III:sta (Rocky III - 1982) tutun Clubber Langin poikaa, mutta kun tämä Rockyn vanhan vastuksen poika -idea käytettiin jo edellisessä Creed-leffassa, on mielestäni vain parempi, että tähän on keksitty täysin oma antagonistinsa, joka liittyy nimenomaan Creediin, eikä Rockyyn (jota ei ylipäätään nähdä tässä leffassa). Dame kantaa kaunaa Creedille jostain, mikä liittyy heidän menneisyyteensä ja täytyy myöntää, että jossain kohtaa leffaa huomasin olevani Damen puolella, ymmärtäen täysin, mistä tämä on niin vihainen.

Juuri tämä konflikti ja kuinka se saa katsojan pohtimaan omaa puoltaan, on pitkään Creed III:n vahvuus. On oiva veto tekijöiltä tuoda mukaan vastus, jonka motiivit ovat täysin katsojan ymmärrettävissä ja jopa puolustettavissa. Damesta ei maalailla mustavalkoista vihollista, vaan katsojana tekisi mieli sanoa Creedille, että "tämä heppuhan on muuten oikeassa, sinä olet hänelle anteeksipyynnön velkaa". Tämä voi myös saada näkemään Creedin tähänastisen nousu-uran uudessa valossa. Harmillisesti käsikirjoittajat eivät uskalla mennä tässä konfliktissa näin maaliin asti, vaan he tajuavat puolen välin paikkeilla, että "ai niin, tämähän on Creedin leffa, eli katsojanhan pitäisi olla Creedin puolella" ja vesittävät konfliktia maalailemalla Damesta sittenkin hieman yksiulotteisempaa roistoa ja Creedistä suurta sankaria, jonka täytyy feeniksin tavoin nousta tuhkista ja kohdata vastuksensa. Anteeksipyynnön sijaan on nimittäin paljon miehisempää hoitaa riidat nyrkkeilykehässä. Sehän on tietty oikeassa, joka mättää toista tehokkaammin turpaan.

Siinä, missä Creed III lopulta kompuroi käsikirjoituksensa kanssa lupaavan alun jälkeen, eivät sen nyrkkeilymatsit tuota missään kohtaa pettymystä. Ne ovat toinen toistaan vaikuttavammin toteutettuja ja etenkin niissä ohjausdebyyttinsä tekevä Jordan häikäisee myös kameran takana. Ottelut näyttävät ja kuulostavat siltä, että toista ihan oikeasti sattuu ja toisinaan iskujen osumisia on vaikea katsoa, sillä niin ytimekkäästi ne tuntuvat iskevän maaliinsa. Jordan on ilmaissut ottaneensa matseihin inspiraatiota animesta ja sen myös huomaa, kun ottelut ovat täynnä lähikuvia nyrkkeilijöiden tuimista katseista, sekä hidastettuja otoksia lyönneistä, joissa näkyy, kuinka iho aaltoilee osuman vaikutuksesta ja hikipisarat roiskuvat. Erityistä jännitettä otteluista ei kuitenkaan valitettavasti löydy, sillä Creed III:n käsikirjoitus kulkee turhankin tuttuja ja turvallisia latuja. Sama kävi Rocky-elokuvillekin, jotka muuttuivat nopeasti tylsän kaavamaisiksi ja siksi olisi mielestäni ollut parasta huipentaa Creedit trilogiana. Leffalla oli kuitenkin elokuvasarjan vahvin avausviikonloppu ja Jordan on jo ilmaissut halukkuuttaan tehdä vielä ainakin nelososan.

Siinä, missä Jordan vakuuttaa nyrkkeilykohtauksissa niin kameran edessä kuin takana, leffan draamapuolesta käy selväksi hänen ensikertalaisuutensa. Jordan hoitaa tonttinsa passelisti, mutta vaipuu kuitenkin toisinaan ylidramaattiseen patsasteluun ja katsojien väkinäiseen kyyneltentavoitteluun. Teknisiltä ansioiltaan Creed III on onnistunut filmi. Etenkin nyrkkeilykohtaukset ovat upeasti kuvattuja ja sähäkästi leikattuja. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajien työstämät ruhjeet ikävän näköisiä. Äänimaailma on väkevästi rakennettu, joskin Ludwig Göranssonin säveltäjänä korvaava Joseph Shirley ei saa aikaiseksi yhtä meneviä musiikkeja - etenkin kun leffa lähinnä viljelee muiden artistien rap-kappaleita.

Yhteenveto: Creed III on kelpo jatkoa vahvasti käynnistyneelle nyrkkeilysaagan lisäosaelokuvien sarjalle. Pitkään elokuva vakuuttaa rakentamallaan konfliktilla Adonis Creedin ja uuden vastuksen Damian Andersonin välillä. Katsoja voi huomata useasti pohtivansa, kenen puolella sitä itse onkaan tässä välienselvittelyssä ja itse kallistuin vahvasti Damen puoleen. Harmillisesti käsikirjoittajat eivät uskalla viedä konfliktia yhtä vahvasti loppuun asti, vaan he maalailevat Damesta tylsästi mustavalkoisemman pahiksen leffan toisella puoliskolla. Kirjoittajat eivät myöskään uskalla ottaa selviä irtiottoja tutusta kaavasta, vaan leffa on lopulta yllätyksetön ja jännityksetön. Elokuvan nyrkkeilymatsit ovat kuitenkin toinen toistaan iskevämpiä ja väkevämmin toteutettuja. Michael B. Jordan ja Jonathan Majors antavat kaikkensa näissä kohtauksissa ja matseissa Jordan vakuuttaa myös kameran takana ensikertalaisohjaajana. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin mainio. Creed III on epätasainen leffa, jossa olisi potentiaalia parempaan, mutta joka hieman lässähtää toisen puoliskonsa aikana. Lopputulos pääsee kuitenkin plussan puolelle onnistuneiden nyrkkeilyotteluiden ja hyvien näyttelijäsuoritusten myötä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta sellaistahan ei enää Hollywoodissa harrasteta, joten ainakin neljäs Creed-leffa on tulossa. Tämän lisäksi Jordan on puhunut myös uusista lisäosaleffoista. Dolph Lundgrenin Ivan Drago -hahmon ympärille suunniteltiin jo omaa elokuvaansa, mutta onneksi Lundgren ymmärsi jättää projektin sikseen, kun koko Rocky-saagan luonut Sylvester Stallone osoitti mieltään siitä, kuinka hänen luomuksellaan rahastetaan ilman hänen hyväksyntäänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Creed III, 2023, Metro-Goldwyn-Mayer, Chartoff-Winkler Productions, Glickmania, Outlier Society, Proximity Media

Arvostelu: Marcel the Shell with Shoes On (2021)

MARCEL THE SHELL WITH SHOES ON

Ohjaus: Dean Fleischer Camp

Pääosissa: Jenny Slate, Dean Fleischer Camp, Isabella Rossellini, Lesley Stahl, Rosa Salazar ja Thomas Mann

Genre: draama, komedia, animaatio

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Marcel the Shell with Shoes On perustuu Dean Fleischer Campin työstämiin dokumenttihenkisiin stop motion -animaatiolyhytelokuviin, joita hän julkaisi ensin eri elokuvajuhlilla ja sittemmin YouTube-kanavallaan. Camp päätti tehdä lyhäreidensä pohjalta täyspitkän elokuvan ja työstikin sitä useiden vuosien ajan. Kuvaukset ja animointiprosessi käynnistyivät ja lopulta Marcel the Shell with Shoes On sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Seuraavana vuonna se sai hiljalleen teatterilevityksen muun muassa Yhdysvalloissa ja nyt elokuva on saapunut Suomeen suoraan vuokrattavaksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt alkuperäisiä lyhytelokuvia, mutta kiinnostuin, kun näin ensimmäisen mainoksen leffasta ja aloin palaa halusta nähdä sen, kun se sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden. Kun huomasin Marcel the Shell with Shoes Onin saapuneen Blockbusteriin vuokrattavaksi, katsoin ensin lyhärit Campin YouTube-kanavalta ja sitten itse elokuvan.

Elokuvantekijä Dean muuttaa Airbnb-asuntoon, missä hän tapaa Marcelin, elävän simpukankuoren ja päättää tehdä tästä dokumentin. YouTubeen julkaistut videot Marcelin elämästä nousevat nopeasti suuriksi viraalihiteiksi.

Elokuvan nimen mukaisesti sen päähenkilö on Marcel, simpukankuori kengät jalassaan. Alkuperäisissä lyhytelokuvissa Marcelia esittänyt Jenny Slate palaa hahmon ääninäyttelijäksi ja hänen äänensä sopii yhä täydellisesti sympaattiselle yksisilmäiselle simpukankuorelle. Heti ensiminuuteista lähtien Marcelista on täysin mahdotonta olla tykkäämättä. Suloinen ja veikeä hahmo ihastuttaa täysillä ja hänen elämäänsä jää erittäin mielellään seuraamaan. Marcelin menneisyyttä varjostaa tragedia, jonka avautumista on kiinnostavaa katsella. Marcel elää Airbnb-asunnossa yhdessä herttaisen mumminsa (äänenä Isabella Rossellini) ja lemmikkinöyhtänsä kanssa.

     Elokuvan ohjaaja ja samalla idean isä Dean Fleischer Camp esittää elokuvassa periaatteessa itseään, elokuvantekijä Deania, joka päättää tehdä dokumentin erikoisesta Marcelista ja tämän elämästä. Camp ei ole animoitu hahmo, vaan esiintyy ihan omana itsenään, pääasiassa tosin pelkkänä äänenä kameran takana. Hän tekee passelia työtä lyhyen ruutuaikansa kanssa.

Kuten on jo ehkä voinut päätellä, Marcel the Shell with Shoes On on erittäin omaperäinen ja massasta erottuva teos. Se on pseudodokumentti stop motion -animaationa toteutetusta simpukankuoresta. Suuri osa leffan puolentoista tunnin kestosta käytetään siihen, että Marcel esittelee elämäänsä ja kertoo itsestään tai höpisee ihan muuten vain kaikenlaista. Joillekin katsojille tämä voi tehdä filmistä pitkäveteisen, mutta itseäni viehätti omalaatuisen leffan toteutustapa ja söpön simpukankuoren elämää on mukava seurata. Rauhallinen ja nätti elokuva on selvästi tehty enemmän aikuiseen makuun ja minun on vaikea kuvitella lasten innostuvan leffasta. Se on pääasiassa draamapainotteinen, mutta siitä löytyy myös useita hassuja hetkiä, sekä Marcelin lausumia vitsejä ja oivalluksia.

Elokuvassa otetaan huomioon alkuperäiset Marcel the Shell with Shoes On -lyhärit ja ne esitetään kuin ne olisivat otteita tästä isommasta dokumentista, jotka on julkaistu YouTubessa ihmisten iloksi. Selvempi tarina alkaa, kun näistä videoista muodostuu viraalihittejä sosiaalisessa mediassa ja yhtäkkiä Instagram, TikTok ja muut somekanavat täyttyvät Marcel-faneista. Toinen elokuvan läpi kulkeva juonikuvio liittyy Marcelin menneisyydessä tapahtuneeseen traumaan, jonka hän haluaa selvittää. Selvempien juonikuvioidenkin astuessa mukaan leffa ei unohda dokumentaarista tyyliään ja omalaatuista henkeään, vaan pitää sen yllä loppuun asti.

Camp rakentaa ihastuttavaa tunnelmaa taidokkaasti ja hänen filosofisia sanailuja sisältävä käsikirjoituksensa yhdessä Marcelia esittävän Slaten, sekä Nick Paleyn kanssa on mainio. Parin minuutin mittaisista lyhytelokuvista täyspitkään filmiin siirtyminen tällä aiheella ei ole mikään helppo duuni, mutta tekijät saavat pidettyä homman kiinnostavana alusta loppuun. Visuaalisesti elokuva on jopa aika kaunis. Kuvaus on taitavaa ja leikkaus pitää valoilta ja väreiltäänkin nätit otokset pitkään esillä. Stop motion -animaatiolla toteutettu Marcel ja hänen mumminsa ovat erinomaiset luomukset kaikessa yksinkertaisuudessaan. Hahmoille rakennetut miniatyyrilavasteet ovat myös kehunsa ansainneet. Äänimaailma toimii ja Disasterpeacen musiikit säestävät elokuvaa onnistuneesti.

Yhteenveto: Marcel the Shell with Shoes On on oikein mainio ja suloinen pseudodokumenttia ja stop motion -animaatiota yhdistelevä elokuva. Söpöstä simpukankuorihahmostaan huolimatta kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaan enemmänkin omalaatuinen aikuistenelokuva taiteellisempien ja filosofisempien filmien ystäville. Osa katsojista ei välttämättä jaksa innostua Marcelin elämän esittelystä, kun taas toiset lumoutuvat siitä. Vähitellen mukaan tulevat juonikuviot toimivat ja saavat elokuvan idean kestämään läpi puolitoistatuntisen kestonsa. Visuaalisesti elokuva on todella nätti kuvauksensa ja värimaailmansa puolesta. Marcelin ja kumppaneiden animointi näyttää hyvältä ja hahmojen miniatyyrilavasteet ovat kekseliäät. Marcel the Shell with Shoes On erottuu onnistuneesti massasta omalaatuisuudellaan ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka innostuivat aikoinaan Marcel-lyhytelokuvista ja jotka haluavat nähdä täysin erilaisia animaatioleffoja kuin vaikkapa Disney tai DreamWorks puskevat ulos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wikipedia.org

Marcel the Shell with Shoes On, 2021, Cinereach, You Want I Should, Sunbeam TV & Films, Human Woman, Strongman, Chiodo Brothers Productions

Arvostelu: Anger Management (2003)

ANGER MANAGEMENT

Ohjaus: Peter Segal

Pääosissa: Adam Sandler, Jack Nicholson, Marisa Tomei, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones, Jonathan Loughran, Allen Covert, Kurt Fuller, Lynne Thigpen, Woody Harrelson, Nancy Carell, John C. Reilly ja Harry Dean Stanton

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Anger Management on Adam Sandlerin ja Jack Nicholsonin tähdittämä komediaelokuva. Leffan idea lähti liikkeelle entisen jalkapalloilija Conrad Gooden baaritappelusta, minkä pohjalta David S. Dorfman työsti käsikirjoituksen vihaongelmaisesta miehestä, joka joutuu terapiaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2002 ja lopulta Anger Management sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta yli kymmenen vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä ihan hauskana. Kun huomasin Anger Managementin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen.

Lentokoneessa sattuneen väärinkäsityksen vuoksi yleensä ujo ja rauhallinen Dave Buznik määrätään kuukauden mittaiseen kiukkuterapiaan. Hänen terapeuttinaan toimii eksentrinen tohtori Buddy Rydell, joka koettelee Daven hermoja päivä päivältä enemmän.

Pääroolissa Dave Buznikina nähdään Adam Sandler, joka voi tuntua monista heti luotaantyöntävältä ajatukselta, mutta Sandlerin mukanaolon ei kannata antaa häiritä. Anger Management on yksi Sandlerin parhaista elokuvista ja Sandler tekee leffassa yhden parhaista roolitöistään - luultavasti sen takia, ettei kyseessä varsinaisesti ole Sandlerin oma elokuva, hän vain näyttelee siinä. Sandler tekeekin huomattavasti tavanomaista rauhallisempaa työtä ja vaikka mukana onkin hahmon äkillisiä kiukunpurkauksia, ei homma äidy Sandlerin puolelta miksikään typeräksi pelleilyksi. Hahmona Dave on varsin pidettävä tyyneydessään ja onkin huvittavaa, että juuri hän joutuu kiukkuterapiaan. Davella on muuten yksi leffahistorian veikeimmistä ammateista: hän suunnittelee vaatteita lihaville kissoille!

     Toinen elokuvan tähti on Jack Nicholson, joka näyttelee tohtori Buddy Rydelliä, Daven terapeuttia, jolla on hyvin omanlaiset ja kummalliset tavat hoitaa potilaitaan. Mahtava Nicholson revittelee veijarimaisesti läpi elokuvan ja hän tekee Buddystä mulkeron, josta ei voi olla tykkäämättä. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät hyvin yhteen ja kaksikon erilaisia terapiapuuhia on hilpeää katsoa.

Elokuvassa nähdään myös Marisa Tomei Daven tyttöystävänä Lindana, Kurt Fuller Daven pomona Frankina, Allen Covert Lindan perään haikailevana Daven työkaverina Andrew'na, John Turturro, Luis Guzmán, Krista Allen, January Jones ja Jonathan Loughran Buddyn muina potilaina Raivotaistelijat-kiukkuterapiaryhmässä, Woody Harrelson prostituoituna Galaxiana ja John C. Reilly Daven lapsuudenkiusaajana Arniena. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin, erityisesti Turturro äkkipikaisena Chuckina.

Anger Management toimi minulle paremmin toisella katselukerralla. Sandler on komediatähtenä itsellenikin hieman ailahteleva tapaus ja suuri osa hänen filmeistään kallistuu kehnon puolelle. Hän kuitenkin näyttää osaavansa, kun ei ole itse ohjaksissa millään lailla ja sama tapahtuu myös tässä. Hänen ja Nicholsonin kohtauksia on ilo seurata. Elokuvan premissi tyynestä miehestä, joka päätyy kiukkuterapiaan on veikeä ja siitä on saatu aikaan oikein kelpo hyvän mielen leffa. Ihan loppuhuipennuksessaan elokuva äityy turhan siirappiseksi ja suureksi, mutta ennen sitä elokuva on parhaimmillaan jopa todella hyvä.

Ei kyseessä mikään erityisen hulvaton komedia ole, mutta sen aikana pääsee hekottelemaan aina silloin tällöin ja hymähtelemään tyytyväisenä. Miellyttävä yleishenki pitää hymyä katsojan kasvoilla. On jo hupaisaa, mistä koko homma lähtee liikkeelle ja osuvaa, kuinka väärinkäsitys paisutellaan sivustaseuraajien ja median puolesta kohtuuttomiin mittoihin. On vielä hilpeämpää, kuinka agitaattori-Buddyn terapiasessiot muuttuvat yhä vain pahemmiksi yrityksiksi saada Dave kiehumaan raivosta ja sitä kautta erilaisiksi opetusnäpäytyksiksi. Buddy pistää Daven vähän väliä ahtaalle ja seuraa sitten sivusta, kuinka Dave toimii näissä tilanteissa. Davea käy sääliksi, mutta samalla katsojakin huvittuu tapahtumista. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Segal, jonka aiemmat työt Mies ja alaston ase 33 1/3 - Viimeinen solvaus (The Naked Gun 33⅓: The Final Insult - 1994) ja Pähkähullu professori 2: Klumpit (Nutty Professor II: The Klumps - 2000) eivät ole mitään erityisiä taidonnäytteitä. Anger Management onkin niitä selvästi laadukkaampi teos, Segalin tehdessä jotain omaa jatko-osien sijaan. David S. Dorfmanin käsikirjoitus on mainio ja hän on keksinyt vekkulimaisia skenaarioita Daven päänmenoksi. Leffa on myös sujuvasti kuvattu ja leikattu. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on toimivasti rakennettu, Teddy Castelluccin musiikkien lisätessä leffan kepeää ilmapiiriä.

Yhteenveto: Anger Management on kelpo komediaelokuva, jonka veikeä premissi vie mukavasti mukanaan. Adam Sandler tekee yhden uransa parhaista roolitöistä leffan pääosassa Davena, mutta Jack Nicholson varastaa toki show'n terapeutti Buddynä. On hilpeää seurata, kuinka tyyni Dave joutuu kiukkuterapiaan ja kuinka omalaatuinen Buddy riepottelee tätä mielensä mukaan. Tämä johtaa moniin hassuihin hetkiin, joskin mistään hulvattoman hauskasta leffasta ei voida puhua. Pääasiassa homma toimii erittäin oivallisesti, mutta loppuhuipennus lässähtää hieman siirappisuutensa ja turhan massiivisuutensa kanssa. Peter Segalin ohjaus toimii ja teknisiltäkin ansioiltaan leffa on pätevästi tehty. Anger Management on vekkuli leffa, jonka katselua suosittelen, jos etsit helppoa hyvän mielen hömppää elokuvailtaasi. Sandlerin ja Nicholsonin kemiat iskevät täysillä yhteen ja kaksikon kommelluksia on viihdyttävää seurata. Elokuvan pohjalta tehtiin kymmenisen vuotta myöhemmin televisiosarjasovitus Terapian tarpeessa (Anger Management - 2012-2014), mutta heikolla menestyksellä ja sarja lopetettiinkin kesken kaiken jo kahden tuotantokauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anger Management, 2003, Happy Madison Productions, Revolution Studios, Jack Giarraputo Productions, Anger Management LLC

Arvostelu: Missing (2023)

MISSING

Ohjaus: Will Merrick ja Nick Johnson

Pääosissa: Storm Reid, Nia Long, Joaquim de Almeida, Ken Leung, Megan Suri, Amy Landeacker, Daniel Henney, Michael Segovia ja Tim Griffin

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

John Chon tähdittämä, omalaatuisesti tehty trillerielokuva Searching (2018) oli kehuttu jättihitti, joten sille ryhdyttiin suunnittelemaan jatkoa. Elokuvan käsikirjoittajat Sev Ohanian ja ohjaaja Aneesh Chaganty ilmoittivat pian, että uusi leffa seuraisi täysin uusia hahmoja, eikä liittyisi tarinallisesti Searchingiin. Alkuvuodesta 2020 levinnyt koronaviruspandemia kuitenkin viivästytti tuotantoa ja leffan teko käynnistyi tosissaan vasta maaliskuussa 2021. Nyt Missing-nimen saanut filmi saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä positiivisin mielin, pidettyäni paljon Searchingistä. Meninkin innokkaana katsomaan Missingiä sen lehdistönäytökseen muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun June-tytön äiti katoaa, tämän ollessa lomamatkalla Kolumbiassa uuden miesystävänsä kanssa, June päättää tehdä kaikkensa löytääkseen hänet.

Missing ei tosiaan jatka Searching-elokuvan hahmojen tarinaa, vaan kertoo täysin uusista henkilöistä, jotka joutuvat keskelle sieppausjännäriä. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat tosin bongata viittauksia Searchingiin ja John Chon näyttelemään David Kimiin. Missingin päähenkilö on nuori June Allen, jota näyttelee muun muassa Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Storm Reid. Reid on nappivalinta päärooliin ja tulkitsee hyvin hahmoaan, joka ei aluksi vaikuta voivan sietää äitiään (Nia Long), mutta kun tämä katoaa, todellisuudessa erittäin rakas äiti on pakko löytää. Kun viime leffassa vanhempi etsi kadonnutta lastaan, on kiinnostavaa kääntää tilanne päinvastoin ja pistää lapsi etsimään vanhempaansa. On myös mielenkiintoista seurata, kuinka nuori päähenkilö hyödyntää tekniikkaa ja muutenkin resurssejaan eri lailla kuin aikuinen.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Junen äidin uusi miesystävä Kevin (Ken Leung), Junen kaveri Veena (Megan Suri), äidin asianajajaystävä Heather (Any Landeacker), FBI-agentti Park (Daniel Henney), sekä Junea auttava kolumbialaismies Javier (Joaquim de Almeida). Muut näyttelijät ovat myös pääasiassa oivallisia rooleissaan, joskin syyllisen paljastuessa tämän näyttelijä ampuu hieman yli roolihahmonsa häijyydessä.

Searchingin tapaan myös Missing on toteutettu hyvin erikoisesti, näyttämällä koko elokuva hahmojen, pääasiassa Junen, tietokoneen ja puhelimen näytön kautta. Näemme Junen laitteiden ruuduilta hänen Facetime-puheluitaan muiden kanssa, WhatsApp-keskusteluja, lähetettyjä Snapchat-kuvia, sähköposteja, Google-hakuja, digitaalisten muistilappujen kirjoitteluja sun muuta. Toteutus erottaa nämä leffat lähes sataprosenttisesti kaikista muista filmeistä ja on jälleen veikeää päästä seuraamaan uutta jännäriä tällä tavalla tehtynä. Katsojille selviää asioita samaan aikaan kuin Junelle, kun tämä neuvokkaasti pyrkii pääsemään käsiksi vaikkapa äitinsä tai tämän uuden miehen tileihin, julkisten paikkojen valvontakameroihin jne., selvittääkseen, minne nämä ovat kadonneet. Pääasiassa kikkailu toimii, joskin on epäuskottavaa, että joku pitäisi näin aktiivisesti itsestään videokuvaa esillä tietokoneensa näytöllä. Suuri osa nuoremmista tutuistani pitää tarraa tai laastaria läppärinsä videokameran esteenä, mutta elokuva totta kai vaatii sen, että pääsemme näkemään Junen lähes kaiken aikaa.

Elokuva ei kuitenkaan rakennu pelkän toteutustapakikkailun varaan, vaan siihen on saatu kehiteltyä kiva katoamismysteeri, jonka selvittelyyn katsoja voi uppoutua. Missing ei ole yhtä vahva tapaus kuin Searching, mutta se on varsin passeli vastaavanlainen trilleri. Ongelmaksi muodostuu osittain leffan käsikirjoitus, joka venyttää hommaa turhan pitkäksi ja sisältää joitain hieman turhauttavia juttuja. Välillä June on erittäin neuvokas ja keksii juttuja, jotka eivät tulisi ikinä mieleeni, mutta sitten taas hän ei saa hoidettua joitain omasta mielestäni päivänselviä juttuja. Esimerkiksi hän jää kohtauskaupalla pohtimaan äitinsä salasanaa, joka oli täysin ilmiselvä itselleni. Elokuva ei myöskään jaksa kantaa lähes kahden tunnin kestoaan, vaan se kaipaisi hieman tiivistämistä. Leffaa venytellään useilla käänteillä, joita viljellään tasaisin väliajoin, jotta katsojaa saataisiin mahdollisimman hyvin johdettua harhaan. Ennen lopputekstejä leffa on käyttänyt pitkät tovit rakentaakseen jokaisesta hahmosta vuoronperään uuden epäillyn.

Leffan ohjaajina toimivat ensikertalaiset Will Merrick ja Nick Johnson, jotka ovat myös käsikirjoittaneet elokuvan ykkösosan tehneiden Aneesh Chagantyn ja Sev Ohanianin tarinan pohjalta. Kaksikko hoitaa tonttinsa ohjaajina paremmin kuin käsikirjoittajina ja suoriutuvat mallikkaasti varmasti hyvin haasteellisesta tuotannosta. Toisin kuin voisi kuvitella, näyttelijät eivät ole esittäneet roolejaan tietokoneen äärellä, jota nauhoitettaisiin ruudunkaappauksella, vaan näyttelijöiden roolit on kuvattu kunnon kameroin ja kaikki ruudulla nähtävä on tehty digitehostein. Efektitiimi ansaitseekin aplodit, sillä leffa on lähes täysin heidän käsialaansa ja heidän on pitänyt tutkia kaikenlaiset alustat Facetimesta Gmailiin, kuinka ne toimivat ja miltä ne näyttävät, mitä vain vahvistaa oiva äänimaailma - joskin välillä Julian Scherlen säveltämät jännitysmusiikit pauhaavat turhankin megalomaanisesti.

Yhteenveto: Missing on kelpo itsenäinen jatko-osa positiivisesti yllättäneelle ja veikeän omaperäisesti toteutetulle trillerille. Leffan katoamismysteeri nappaa aluksi koukuttavasti mukaansa, mutta hieman ylipitkäksi venytetty käsikirjoitus liian monen pakotetun juonenkäänteen kera saa tason hiipumaan leffan edetessä. Elokuva yrittää hieman jopa epätoivoisesti johtaa katsojaa harhaan, maalailemalla vuoronperään suunnilleen jokaisesta hahmosta syyllistä. Kun todellinen syyllinen paljastuu, ei näyttelijä oikein vakuuta roolissaan. Storm Reid on kuitenkin loistovalinta haastavaan päärooliin. Tekninen toteutus ansaitsee aplodit, sillä niin vakuuttavasti efektitiimi on luonut uudelleen tietokoneen ja puhelimen näytöt monien eri sovellustensa ja äänitehosteidensa kera. Vaikka toteutustavan vuoksi leffan katselu tuntuisi autenttiselta tietokoneelta katsottuna, suosittelen silti vilkaisemaan Missingin elokuvateatterissa, jos Searching onnistui säväyttämään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Missing, 2023, Stage 6 Films