Arvostelu: Book Club - uusi luku (Book Club: The Next Chapter - 2023)

BOOK CLUB - UUSI LUKU

BOOK CLUB: THE NEXT CHAPTER

Ohjaus: Bill Holderman

Pääosissa: Diane Keaton, Jane Fonda, Mary Steenburgen, Candice Bergen, Craig T. Nelson, Don Johnson, Andy García, Giancarlo Giannini, Hugh Quarshie ja Vincent Riotta

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: S

Vuonna 2018 ilmestynyt Book Club - suomalaiselta lisänimeltään "väreileviä lukunautintoja" - oli taloudellinen jättihitti, joten jatko-osan teko lähti heti käyntiin. Yksi elokuvan tähdistä, Candice Bergen sai idean, että elokuva pitäisi kuvata Italiassa ja tältä pohjalta käsikirjoituksen työstö käynnistyi. Koronaviruspandemian aiheuttamien viivästysten takia kuvaukset alkoivat vasta toukokuussa 2022 ja nyt Book Club - uusi luku saapuu Suomenkin elokuvateattereihin, pari kuukautta muuta maailmaa jäljessä. Itse pidin ensimmäistä Book Clubia ihan kivana hömppänä, mutta yllätyin, kun kuulin sen saavan jatkoa. Elokuvan traileri ei vakuuttanut minua, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Book Club - uuden luvun sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vivian suostuu Arthurin kosintaan ja yhdessä ystäviensä Dianen, Sharonin ja Carolin kanssa hän lähtee vuosia suunnitteilla olleelle matkalleen Italiaan, juhlistamaan tulevia häitään.

Jane Fonda, Diane Keaton, Mary Steenburgen ja Candice Bergen palaavat rooleihinsa vuosikymmeniä ystävinä olleiksi ja kirjakerhoa ylläpitäviksi Vivianiksi, Dianeksi, Caroliksi ja Sharoniksi. Kun koronakaranteeni päättyy ja nelikko pääsee jälleen tapaamaan toisensa muutenkin kuin videopuheluiden välityksellä, he päättävät vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen ideansa lähteä lomamatkalle Italiaan. Kun Vivian vielä paljastaa, että hän on mennyt kihloihin, muuttuu reissu samalla polttareiksi. Fondan, Keatonin, Steenburgenin ja Bergenin kemiat pelaavat toistamiseen hyvin yhteen ja hahmot toimivat mainiosti nelistään. Fonda, Steenburgen ja Bergen suoriutuvat pätevästi myös omillaan, mutta Keaton jatkaa oudon epätasaista työtään. Hän ylinäyttelee pahasti eleillään ja ilmeillään, ja olen toistamiseen ihmeissäni, kuinka kehno aiemmin oiva Keaton näissä leffoissa onkaan.

     Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Don Johnson Viviania kosivana Arthurina, Craig T. Nelson Carolin miehenä Brucena, sekä Andy García Mitchellinä, jonka kanssa Dianella on juttua, mutta joka ei kuitenkaan ole varma, pystyykö hän sitoutumaan uuteen mieheen, aviomiehensä kuoltua. Uusina hahmoina elokuvan varrella tavataan muun muassa Vincent Riottan näyttelemä kokki Gianni, Hugh Quarshien esittämä, Sharonista kiinnostuva Ousmane, sekä Giancarlo Gianninin näyttelemä italialaispoliisipäällikkö, jonka kanssa ystävykset joutuvat tekemisiin useaankin otteeseen.

Ensimmäinen Book Club -elokuva vei mukavasti mukanaan vekkulin premissinsä kanssa. Oli hupaisaa seurata, kun E. L. Jamesin erotiikkakirja Fifty Shades of Grey (2011) saa vanhojen rouvien sukat pyörimään jaloissa ja kun nämä kokevat yhtäkkistä piristystä väljähtäneisiin rakkauselämiinsä. Vain 14 miljoonaa dollaria maksanut elokuva tahkosi lippuluukuilla päälle sata miljoonaa dollaria, joten jatkoa oli tietty luvassa - vaikkei sellaiselle selvästi ollut enää pointtia. Jos tykästyit kovasti tähän konkarinäyttelijöiden esittämään kaverinelikkoon, voi heidän uusi filminsä voittaa puolelleen, mutta arvelisin, että muuten tämä aika turha ja väkisin väännetty kakkososa jättää kylmäksi. Koko kirjakerhopuoli on puskettu taka-alalle ja lystikäs konsepti vaihtuu tylsän geneeriseen matkustuskomediaan, jonka vitseistä vain murto-osa saa aikaiseksi edes positiivisen hymähdyksen.

Book Club - uusi luku pitää sisällään muutamia ihan kivoja hetkiä, mutta se on kokonaisuutena todella ponneton. Näyttelijänelikko yrittää parhaansa heille annettujen käsikirjoitusten pohjalta, mutta välillä heistäkin näkee, kuinka vaikeaa näitä todella kuivia vitsejä on suoltaa ulos. Tylsän tekstin pohjalta kaikki yrittävät selvästi tsempata toisiaan, että "kyllä tästä hyvä saadaan, kunhan kaikki ovat vain täysillä menossa mukana". Liiallinen pirtsakkuus jatkuvine tekohymyineen on vaivaannuttavan väkinäistä, eikä leffa saa oikeasti luotua hyvää fiilistä katsomoon asti. Pisteenä i:n päällä toimii suorastaan typerryttävä ja kliseissä vellova finaali, jossa saa pudistella päätään enemmänkin kuin kerran, kun etuoikeutettujen amerikkalaisnaisten on saatava tahtonsa läpi - vaikka se sitten tarkoittaisi, että poliisikin joutuu rikkomaan lakia heidän eteensä.

Bill Holdermanin ja Erin Simmsin työstämä käsikirjoitus voisi olla todellisuudessa tekoälyn laatima, sillä niin tylsän tavanomainen ja kliseinen se on. Dialogikin kuulostaa usein luonnottomalta. Tekstin pohjalta Holderman yrittää luoda tekopirteää ilmapiiriä, mutta homma lässähtää. Sentään Book Club - uusi luku on ihan hyvin kuvattu. Italialaismaisemia esitellään antaumuksella ja vastikään itsekin Roomassa käyneenä ihastelin kaunista kaupunkia. Hahmojen asujen muodikkuus taas meni itseltäni usein ohi, sillä pidin joitain naisten ihastelemisa puvuista lähinnä tyylitajuttomina. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Tom Howe tehostaa yliampuvaa tunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Book Club - uusi luku on harmillisen lattea ja väkinäinen jatko-osa ihan mukiinmenevälle komedialle. Ykköselokuvan hupaisa konsepti saa kyytiä ja tilalle tuodaan mitä geneerisin matkustushömppä, jolla ei ole oikein mitään tarjottavaa ja joka äityy loppua kohti suorastaan typeräksi. Käsikirjoitus voisi olla tekoälyn rustaama, sillä niin tavanomainen ja kliseitä viljelevä se on. Ponnettoman ja ajoittain suorastaan tylsän tekstin pohjalta kuvaustilanteiden hauskuus tuntuu pakotetulta ja tekopirteältä. Hauskuus ei tavoita katsojaa, vaan suuri osa heikoista ja monesti aiemmin kuulluista vitseistä eivät jaksa naurattaa. Kiusallisesti ylinäyttelevää Diane Keatonia lukuun ottamatta päänelikko on sentään hyvässä vireessä ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti. Hekään eivät kuitenkaan saa pelastettua lopputulosta. Jos pidit todella paljon ensimmäisestä Book Club -leffasta, jatko-osa saattaa viihdyttää mukavasti. Jos taas koit jo ykkösosan lähinnä ihan kivaksi hömpäksi, en pitäisi kiirettä Uuden luvun katselun kanssa. Sen katsoo joskus sitten ihan sujuvasti televisiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Book Club: The Next Chapter, 2023, Focus Features, Apartment Story, Fifth Season, Makeready

Arvostelu: Talk to Me (2022)

TALK TO ME

Ohjaus: Danny Philippou ja Michael Philippou

Pääosissa: Sophie Wilde, Alexandra Jensen, Joe Bird, Miranda Otto, Otis Dhanji, Zoe Terakes, Chris Alosio, Marcus Johnson, Ari McCarthy, Alexandria Steffensen ja Sunny Johnson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Talk to Me on YouTuben RackaRacka-kanavaa pyörittäneiden Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Veljet olivat työskennelleet kauhuleffa The Babadookin (2014) kuvausryhmässä ja halunneet pitkään itse tehdä oman kauhuelokuvansa. Yhdessä The Babadookin tuottaja Samantha Jenningsin kanssa he pääsivät vihdoin toteuttamaan Daley Pearsonilta syntynyttä ideaa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Talk to Me sai maailmanensi-iltansa lokakuussa 2022 Adelaiden elokuvajuhlilla veljesten kotimaassa Australiassa. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin, kovien ennakkokehujen saattelemana. Itselleni RackaRacka-kanavan sisältö ei ollut tuttu, mutta leffan traileri vaikutti lupaavalta ja odotin näkeväni, mitä tubettajat saisivat aikaiseksi kunnon elokuvan ohjaksissa. Kävin katsomassa Talk to Me'n heti ensi-iltaviikonloppuna ja valitettavasti lähdin teatterista pahasti pettyneenä.

Australialaisteinit ovat löytäneet uuden huvitteluvälineen juhliinsa: meedion palsamoidun käden, josta kiinni pitämällä voi ottaa yhteyden henkimaailmaan. Pian nuoret joutuvat huomaamaan, että irti päästämisenkin jälkeen henkimaailma on alkanut vainota heitä.

Talk to Me'n keskiössä on esikoiselokuvansa tekevän Sophie Wilden näyttelemä teinityttö Mia, joka suree äitinsä (Alexandria Steffensen) kuolemaa. Kun hänen eteensä asettuu mahdollisuus ottaa yhteys henkimaailmaan, sekä kenties jopa puhua äitivainaalle, Mia tietty tarttuu tilaisuuteen. Wilde on roolissaan erittäin mainio, kanavoiden hahmonsa surua onnistuneesti. Hänen hahmonsa sen sijaan on kirjoitettu todella ärsyttäväksi, ajoittain suorastaan idioottimaiseksi. Läpi elokuvan Mia tekee toinen toistaan tyhmempiä juttuja, joita seuratessa ei voi kuin pudistella päätään ja todeta, että jos tässä käy huonosti, niin ihan oma vika.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Mian pienelle huomiolle jäävä isä (Marcus Johnson), Mian paras kaveri Jade (Alexandre Jensen), tämän pikkuveli Riley (Joe Bird), Jaden poikaystävä Daniel (Otis Dhanji), sekä kaveriporukkaan kuuluvat ja palsamoidun käden omistavat Hayley (Zoe Terakes) ja Joss (Chris Alosio). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan toimivasti, mutta lukuun ottamatta tykättäviä Jadea ja Rileytä, sivuhahmoista on vaikea välittää. Talk to Me kompastelee eritoten siihen kliseiseen kauhuelokuvien kompastuskiveen, että teinihahmot ovat toiminnoissaan niin tyhmiä, että jos he kuolevat, ei kohtalo juuri hetkauta katsojaa.

Läpi kesän kestäneen hehkutuksen jälkeen odotin Talk to Me'ltä paljon enemmän. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta myös paljon vikoja, jotka muodostavat yhdessä turhauttavan epätasaisen ja keskinkertaisen kauhurainan. Idea meedion palsamoidusta kädestä, jolla voi ottaa yhteyttä kuolleisiin, on vekkuli premissi kauhuleffalle, joskin siitä muodostuu saman tien mielleyhtymiä Ouija-lautaan ja sen pohjalta tehtyihin kauhuelokuviin. Vaikka Talk to Me on parempi kuin kehno Ouija-leffa (2014), löytyy siitä vastaavia ongelmia. Pidin kuitenkin erityisesti siitä, kuinka palsamoitua kättä verrattiin elokuvassa selvästi huumausaineisiin, jotka yleistyvät nuorten juhlissa kaiken aikaa. Huumeiden tavoin myös kuolleiden kanssa puhuminen ja vielä sitäkin pahempana kuolleille luvan antaminen siihen, että ne voivat hetkellisesti vallata kehosi, muuttuu nopeasti koukuttavaksi teineille ja etenkin surussa vellovan Mian on pakko saada lisää ja lisää tätä erikoista kokemusta.

Premissillä olisi aineksia vaikka mihin, mutta leffa ei oikein hyödynnä potentiaaliaan. Erityisesti itse kauhuosasto jää todella vaisuksi. Elokuva tarjoaa ajoittain kelpo jännitettä ja karmivaa ilmapiiriä, sekä yhden yllättävän verisen kohtauksen, mutta muuten todelliset kauhunväreet jäävät vähiin, enkä itse kokenut missään kohtaa tarvetta vaikkapa nostaa käsiä silmien eteen tai hautautua syvemmälle penkkiini. Sentään Philippout eivät syyllisty lajityypin perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Talk to Me'n todelliset ongelmat näyttäytyvät kuitenkin vasta loppusuoralla. Ennen finaalia kyseessä on kelpo kauhuraina hyvien näyttelijöiden ja oivan tarinan kanssa, mutta loppua kohti käsikirjoitus muuttuu niin huolimattomasti rustatuksi sekoiluksi, että pisteet rupeavat putoilemaan.

Ensikertalaisohjaajiksi Danny ja Michael Philippou tekevät ihan hyvää työtä. He rakentavat jännittävää ilmapiiriä kelvollisesti ja saavat näyttelijät heittäytymään antaumuksellisesti rooleihinsa. Dannyn ja Bill Hinzmanin käsikirjoitus on kuitenkin ontuva rasittavien hahmojensa ja kökön lopetuksensa kanssa. Talk to Me on kuvattu hyvin ja leikkauksesta löytyy onnistumisia kiirehdittyä finaalia lukuun ottamatta. Lavasteet ja asut ovat oivat ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan hienon ällöttäviä näkyjä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu Cornel Wilczekin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Talk to Me on harmillisen keskinkertainen kauhuraina, joka kompastelee tyhmiin hahmoihinsa ja hutiloituun finaaliinsa. Elokuvan premissi on veikeä, joskin tutuntuntuinen muista kauhuleffoista, joissa otetaan yhteyttä kuolleisiin. Leffa kuitenkin syventää menoa moniin muihin verrattuna, vertaamalla bileissä henkimaailman kanssa kanssakäymistä huumeisiin ja kuinka addiktoivaa puuha on. Elokuvasta löytyy aika ajoin jännittävää ilmapiiriä ja yksi varsin brutaali kohtaus, mutta todelliset kauhun tunteet jäävät uupumaan. Jännitystä syö isosti jo se, että typeristä teinihahmoista on vaikea välittää - etenkin päähenkilöstä, jonka teot muuttuvat elokuvan edetessä yhä vain idioottimaisemmiksi. Vika ei ole näyttelijässä, Sophie Wilde on oikein mainio pääroolissa, vaan käsikirjoituksessa, joka ontuu etenkin loppusuorallaan. Talk to Me'stä löytyy monia hyviä juttuja, mutta myös liian selvät kompastuskivensä, jotka tekevät lopputuloksesta todella epätasaisen kokonaisuuden. Pääasiassa elokuvasta on kuitenkin tykätty maailmalla ja se onkin tuottanut sellaisen summan rahaa, että jatko-osa on suunnitteilla, minkä lisäksi Philippoun veljekset ovat jo ehtineet kuvata elokuvalle esiosan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Talk to Me, 2022, Bankside Films, Causeway Films, Head Gear Films, Metrol Technology, Screen Australia, The South Australian Film Corporation, Talk to Me Holdings

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM

Ohjaus: Jeff Rowe

Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito

Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.

Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.

Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.

     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.

Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.

Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures

Arvostelu: Haunted Mansion (2023)

HAUNTED MANSION

Ohjaus: Justin Simien

Pääosissa: LaKeith Stanfield, Rosario Dawson, Owen Wilson, Chase W. Dillon, Tiffany Haddish, Danny DeVito, Jamie Lee Curtis, Jared Leto ja Winona Ryder

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Haunted Mansion perustuu Disneylandin samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Laitteen pohjalta oli jo 20 vuotta sitten tehty Eddie Murphyn tähdittämä lapsiystävällinen kauhukomedia Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003), joka oli taloudellinen menestys, mutta joka sai kriitikoilta negatiivista palautetta. Vuonna 2010 Disney-yhtiö ilmoitti uuden elokuvaversion olevan tekeillä, jonka käsikirjoittajana ja ohjaajana toimisi Guillermo del Toro. Pari vuotta myöhemmin del Toro jätti ohjausvastuun ja jonkin ajan jälkeen myös koko projektin, kun Disneyllä todettiin hänen käsikirjoituksensa olevan liian pelottava ja synkkä perheille. D. V. DeVincentis saapui uudeksi käsikirjoittajaksi vuonna 2015 ja vuonna 2020 Katie Dippold kirjoitti seuraavan tekstin, josta studio vihdoin tykkäsi. Kuvaukset käynnistyivät viimein lokakuussa 2021 ja nyt Haunted Mansion on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole koskaan käynyt alkuperäisessä huvipuistolaitteessa, mutta pidin lapsena Murphyn Kummituskartanosta. Aikuisiällä se ei tosin toiminut enää erityisen hyvin (tarkempaa arvostelua siitä leffasta tulossa marraskuussa). En ole ollut kovinkaan kiinnostunut uudesta Haunted Mansionista missään kohtaa. Se tuntui jälleen yhdeltä tylsältä uudelta versiolta Disneyn aiemman leffan pohjalta, eivätkä traileritkaan voittaneet minua puolelleen. Päin vastoin, trailerit näyttivät mielestäni kehnoilta ja elokuvan yleisilme oudon halvalta, jolloin jopa kummastelin, miten ihmeessä filmiä ei ole vain suoraan puskettu Disney+ -palveluun? Elokuvan saamat negatiiviset arvostelut ja taloudellinen epäonnistuminen maailmalla vain alensivat odotuksiani, mutta kävin silti katsomassa Haunted Mansionin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Astrofyysikko, pappi, meedio ja professori auttavat äitiä ja tämän poikaa, jotka hoksaavat muuttaneensa kummituskartanoon.

Haunted Mansionia tähdittää varsin nimekäs näyttelijäkaarti. Rosario Dawson näyttelee Gabbieta, joka epäonnekseen muuttaa kummitusten valtaamaan kartanoon poikansa Travisin (Chase W. Dillon) kanssa ja tarvitsee apua, kun aaveet eivät jätä heitä rauhaan, vaikka he poistuisivat kartanosta. LaKeith Stanfield näyttelee astrofyysikko Beniä, joka on kehittänyt kameran, jolla voisi ottaa kuvia kummituksista. Owen Wilson esittää pappi Kentiä, joka pyydetään kartanoon suorittamaan manausta. Tiffany Haddish näyttelee meedio Harrietia, joka pystyy ottamaan yhteyden henkimaailmaan, kun taas Danny DeVito esittää professori Brucea, joka on kiinnostunut kummitustaloista ja niiden historioista. Dawson istuu passelisti kauhistuneen, mutta silti kaikkensa poikansa eteen tekevän äidin rooliin ja nuori Dillon pärjää hyvin konkareiden vierellä. Stanfield vakuuttaa näyttelijöistä parhaiten surevana Beninä ja Wilson on hupaisa pappiroolissaan. Haddish ja DeVito jättivät kuitenkin minut kylmäksi, eikä kumpikaan ollut erityisen hauska eksentrisissä osissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Jamie Lee Curtis kristallipalloon vangittuna madame Leotana, minkä lisäksi mukana on Jared Leto hahmoja piinaavien kummitusten johtohahmona, Haunted Mansion -huvipuistolaitteesta tuttuna Hattulaatikkohaamuna. Leton ääntä on kuitenkin muunneltu niin paljon, että häntä ei leffasta tunnistaisi, jos hänen mukanaolostaan ei tietäisi etukäteen. Hattulaatikkohaamua pohjustetaan ihan kelvollisesti, mutta kun hahmo vihdoin näytetään kunnolla, on kyseessä ailahtelevin tietokonetehostein toteutettu pettymys. Viime vuosina paluuta isojen elokuvien pariin tehnyt Curtis jää Haddishin ja DeViton tavoin hieman kiusalliseksi roolityöksi.

Ilokseni voin todeta, ettei Haunted Mansion ollut niin heikko elokuva kuin etukäteen pelkäsin. Eipä se silti kovin kummoinen ole. Siitä löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka muodostavat harmillisen keskinkertaisen kokonaisuuden. Lähdetään liikkeelle positiivisista puolista. Vahvinta antia elokuvassa ovat sen teemat surusta ja sen käsittelystä. Ben suree menehtynyttä vaimoaan ja hahmon läpikäymä kaari elokuvan mittaan on varsin toimiva, etenkin Stanfieldin roolisuorituksen takia. Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuudessaan mitään surussa vellomista, vaan siitä löytyy joitain hauskoja vitsejä ja hetkiä, kuten myös pari ihan jännittävää kohtausta häijyjen haamujen kanssa. Haunted Mansion sopiikin passelisti lapsille, joita alkaa kiinnostaa kummitukset ja muut pelottavat jutut, mutta jotka eivät ole vielä tarpeeksi vanhoja, jotta heille voisi näyttää kunnon kauhuleffoja.

Tästä huolimatta jäin harmittelemaan, kuinka vähän elokuvassa onkaan kunnon kummittelua. Ensimmäinen tunti on muutamia lyhyitä hetkiä lukuun ottamatta erityisen harmillinen haamujen puutteessa. Leffan olisi pitänyt tehdä parempaa työtä rakentaakseen jännitettä kartanon ympärille, jotta katsojalla olisi oikeasti selvillä, mitä Gabbie ja Travis niin kovasti pelkäävät. Toinen mojova ongelma on elokuvan kesto. Haunted Mansionilla ei ole mitään syytä kestää kahta tuntia. Siitä voisi helposti leikata pois ainakin vartin, jotta leffasta saisi karsittua turhaa tyhjäkäyntiä ja useita myötähäpeällisen huonoja vitsejä. En myöskään paljoa piitannut turhan mammuttimaiseksi paisuvasta loppuhuipennuksesta, jolloin elokuva päättää vihdoin läväyttää kerralla kaikki kummituksensa ruutuun.

Elokuvan on ohjannut Justin Simien, joka oli tätä ennen tehnyt vain pari pienemmän luokan filmiä. Simien onnistuu parissa kohtaa rakentamaan kelvollisia kauhukohtauksia, pitäen menon silti tarpeeksi perheystävällisenä. Hän kuitenkin jättää liikaa löysää leffaan, kun hän olisi voinut tehdä elokuvasta napakamman ja sitä kautta mukaansatempaavamman kummitusajelun. Ongelma piilee Katie Dippoldin käsikirjoituksessa, joka jo itsessään kaipaisi enemmän ja luovempaa kummittelua ensimmäiselle puoliskolleen. Haunted Mansion on oivallisesti kuvattu ja ihan hyvin valaistu. Kummituskartanon lavasteet ovat hienot ja asuin ja maskeerauksin toteutetut aaveet ovat mainioita ilmestyksiä. Sen sijaan leffan digitehosteet jättävät toivomisen varaa. Äänimaailma luottaa kauhuosastolla liikaa kovaäänisiin säikäytyksiin, eivätkä Kris Bowersin säveltämät musiikit ole kummoiset.

Yhteenveto: Haunted Mansion on keskinkertainen kummitusraina, joka toimii kuitenkin oikein passelisti pelottavammista jutuista kiinnostuneille lapsille, joiden ikä ei kuitenkaan riitä vielä kunnon kauhuelokuviin. Kummittelukohtauksia jää kaipaamaan enemmän, etenkin leffan vaisulla alkupuoliskolla. Menoa kasvatellaan loppua kohti, mutta finaali paisuukin sitten turhan massiivisiin mittoihin. Elokuvan toiseksi merkittäväksi ongelmaksi koituu sen ylipitkä kesto, johon mahtuu ihan liikaa tyhjäkäyntiä. Leffasta saisi helposti leikattua ainakin vartin pois. Komediaosasto on erityisen ailahtelevaa. Osa vitseistä saa hymähtelemään tyytyväisenä, toiset taas enemmänkin tuhahtelemaan kiusaantuneena. Yleensä mainiot Tiffany Haddish ja Danny DeVito ovat oudon epähauskoja läpi leffan. Parasta elokuvassa on sen teema surusta, jonka kautta LaKeith Stanfield tekee mainiota työtä pääroolissa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset näyttävät hyviltä, mutta erikoistehosteiden taso vaihtelee. Haunted Mansion on todella epätasainen paketti, joka saa jälleen huolestumaan Disney-yhtiön tulevaisuudesta. Vaikka elokuva olikin parempi kuin odotin, olisi sen ihan hyvin voinut heivata suoraan Disney+ -palveluun, jossa se olisi luultavasti löytänyt paremmin yleisöä kuin teattereissa. Leffan alhaisia lipputuloja ei myöskään auta outo julkaisuajankohta. Eikös kummituksia sisältävä perhe-elokuva olisi kannattanut säästää lokakuulle halloweenin aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Haunted Mansion, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Productions, Rideback

Arvostelu: Karate Kid II... kertomus jatkuu (The Karate Kid Part II - 1986)

KARATE KID II... KERTOMUS JATKUU

THE KARATE KID PART III

Ohjaus: John G. Avildsen

Pääosissa: Ralph Macchio, Pat Morita, Danny Kamekona, Yuji Okomoto, Nobu McCarthy, Tamlyn Tomita, Charlie Tanimoto, Joey Miyashima, Marc Hayashi, William Zabka ja Martin Kove

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Urheiluelokuva The Karate Kid (1984) nousi ilmestyessään suureen suosioon niin katsojien kuin kriitikoiden keskuudessa, joten jatkoa oli tietenkin tulossa. Robert Mark Kamen väsäsi pikavauhtia käsikirjoituksen ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1985. The Karate Kid Part II, eli näin suomalaisittain Karate Kid II... kertomus jatkuu sai ensi-iltansa kesäkuussa 1986. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai parhaan laulun Oscar-ehdokkuuden, mutta se sai myös todella vaihtelevaa palautetta kriitikoilta. Itse katsoin alkuperäisen The Karate Kidin vasta muutama vuosi sitten ja pidin siitä paljon. Nyt kun elokuvasarja on jatkumassa uuden filmin voimin, päätin katsoa aiemmat Karate Kid -elokuvat läpi ja arvostella ne. Noin kuukausi ensimmäisen The Karate Kidin jälkeen pistin vihdoin pyörimään kakkososan Karate Kid II... kertomus jatkuu.

Daniel LaRusso lähtee mentorinsa herra Miyagin mukana Okinawan saarelle, Miyagin synnyinkaupunkiin, hyvästelemään Miyagin kuolevan isän, kun Miyagin menneisyys palaa kummittelemaan.

Ralph Macchio ja Pat Morita palaavat rooleihinsa nuorena Daniel LaRussona ja tämän iäkkäänä karateopettajana, talonmies herra Miyagina. Näyttelijäkaksikko jatkaa mainiota työtään ja heidän erikoinen kaverikemiansa on syventynyt entisestään. Daniel ja Miyagi muodostavat veikeän, mutta sydämellisen duon, jonka uuteen seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Macchiosta löytyy samaa energiaa ja intoa kuin viimeksi, Moritan vakuuttaessa upeasti dramaattisemmissa kohtauksissa. Elokuvassa syvennytään enemmän herra Miyagin menneisyyteen ja välillä tuntuukin siltä, että hän on päähenkilö Danielin, eli sen karatekakaran sijaan.

     Ykkösleffasta paluun tekevät myös pikaisesti Martin Kove ja William Zabka Cobra Kai -ryhmän vetäjänä Kreesenä ja Danielia kiusanneena Johnnynä. Danielin äiti (Randee Heller) ja Danielin mielitietty Ali (Elisabeth Shue) ainoastaan mainitaan ja muuten leffa keskittyy uusiin sivuhahmoihin, Danielin ja herra Miyagin matkatessa Okinawan saarelle. Siellä he kohtaavat muun muassa herra Miyagin kuolemaa tekevän isän (Charlie Tanimoto), Miyagin entisen mielitietyn Yukien (Nobu McCarty), tämän nykyisen miehen, Miyagin entisen parhaan ystävän Saton (Danny Kamekona), Saton karateoppilaan Chozenin (Yuji Okomoto), sekä nuoren Kumiko-tytön (Tamlyn Tomita), johon Daniel tietty iskee silmänsä. Herra Miyagin menneisyyteen liittyvä kolmiodraama Yukien ja Saton välillä toimii, joskin Satoa esittävä Kamekona on aika huvittava puupökkelö roolissaan. Sen sijaan Danielin uusi kuvio ihastuksenkohde Kumikon ja kiusaaja-Chozenin kanssa tuntuu liikaa ykkösleffan kierrätykseltä uusilla hahmoilla.

The Karate Kidin lainatessa paljon urheiluelokuvien kuninkaalta, myöskin John G. Avildsenin ohjaamalta Rockylta (1976), on oikeastaan vain osuvaa, että jatko-osa Karate Kid II... kertomus jatkuu lainaa aluksi Rockyn uusintaottelusta (Rocky II - 1979). Kumpikin elokuva kun jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen jäi, näyttäen suuren finaaliottelun jälkimainingit. Ei kestä kuitenkaan kauaa, kun Karate Kid II pääsee kulkemaan selvästi omia reittejään ja vie päähenkilöt uudenlaiselle seikkailulle Okinawaan. Maisemanvaihdos tekee hyvää ja leffa vaikuttaisi aluksi toimivan erilaiselta kuin ykkösosa. Herra Miyagin taustoja on kiinnostava selvittää ja on oiva ratkaisu nostaa hänet jatko-osan keulille oman juonikuvionsa kautta.

Elokuvasta löytyy selkeitä pidettäviä juttuja ja tykkään taas, että karate-aspektissa keskitytään enemmän sisäisen rauhan löytämiseen turpaanvedon sijaan ja niinpä leffassakin on useita seesteisesti maalailevia, aika nättejä hetkiä. Okinawaa kuvauksissa edustavan Havaijin kauniita maisemia ihastellessa silmä lepää. Silti välillä iskee sellainen fiilis, että elokuva kaipaisi hieman potkua. Tähän ei ole sentään tungettu mukaan uutta turnausta, vaikka lopputaistelu toki käydään. On kuitenkin tylsää, kuinka leffa muuten kierrättää juttuja ykkösosasta, kuten jo kerroin. Danielin, Chozenin ja Kumikon välille ei saada rakennettua läheskään niin vahvaa kolmiodraamaa kuin Danielin, Johnnyn ja Alin välille ensimmäisessä elokuvassa. Karate Kid II:a ryhdyttiin tekemään nopeasti ykkösosan osoittauduttua hitiksi ja lopputulos viestiikin kiireestä ja hosumisesta.

John G. Avildsen jatkaa ohjaajan hommissa ja käsikirjoituksesta vastaa tälläkin kertaa Robert Mark Kamen. Kamenin teksti ei ole yhtä väkevä kuin viimeksi ja hän syyllistyy liikaa itsensä tylsään kopioimiseen, vaikka maisemanvaihdoksella olisi voitu siirtyä täysin uudenlaisiin kuvioihin. Hieman ontuvan tekstin pohjalta Avildsen suoriutuu ohjaajana pätevästi, vaikka hän olisi hieman ytimekkäämpää menoa voinut tarjota silloin tällöin. Karate Kid II... kertomus jatkuu on taidokkaasti kuvattu elokuva ja erityisesti hahmojen siluetteja hyödyntävät otokset ovat tyylikkäitä. Okinawalaisen kylän lavasteet ovat hienot ja puvustustiimikin suoriutuu oivasti hommastaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Bill Conti tuo paljon rauhaisaan tunnelmaan säveltämillään musiikeilla. Harmillisesti laulupuolelta ei löydy yhtä sähäkkää rallatusta kuin viime leffan Joe Espositon esittämä You're the Best.

Yhteenveto: Karate Kid II... kertomus jatkuu on kelpo jatko-osa mahtavalle urheiludraamalle. Maisemanvaihdos Los Angelesista Okinawan saarelle tekee pääasiassa hyvää ja elokuva vaikuttaa ajoittain hönkivän uusia tuulahduksia menoon. Robert Mark Kamenin kiireessä rustattu jatkokäsikirjoitus alkaa kuitenkin jossain kohtaa kierrättää liikaa aineksia edelliselokuvasta ja etenkin nuorten kolmiodraama on tällä kertaa varsin pitkäveteistä seurattavaa. Sen sijaan herra Miyagin menneisyyden avaaminen on kiinnostavaa puuhaa. Lopusta ei onneksi löydy uutta turnausta, mutta jonkin sortin loppumatsi pitää tietty olla, eikä se ole ihan yhtä säväyttävä kuin viimeksi. Ralph Macchio ja Pat Morita ovat toistamiseen mahtava parivaljakko Daniel LaRussona ja herra Miyagina. Visuaalisesti elokuva on kaunista katseltavaa seesteisten maisemakuviensa ja tyylikkäiden siluettiotostensa puolesta. Käsikirjoitus ja ohjaus eivät ole yhtä napakan vahvat kuin viimeksi, mutta silti lopputuloksena on tarpeeksi toimiva jatko-osa. Jos siis pidit ensimmäisestä The Karate Kidistä, voi Karate Kid II:n katsoa oikein sujuvasti sen perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid Part II, 1986, Columbia Pictures, Delphi V Productions

Arvostelu: Meg 2: The Trench (2023)

MEG 2: THE TRENCH

Ohjaus: Ben Wheatley

Pääosissa: Jason Statham, Wu Jing, Sophia Cai, Page Kennedy, Cliff Curtis, Melissanthi Mahut, Sergio Peris-Mencheta, Skyler Samuels, Sienna Guillory, Kiran Sonia Sawar ja Felix Mayr

Genre: jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 12

Steve Altenin kirjaan Meg: A Novel of Deep Terror (1997) perustuva haielokuva Megalodon (The Meg - 2018) oli taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dean Georgaris, Jon Hoeber ja Erich Hoeber ryhtyivät kirjoittamaan jatko-osaa kirjasarjan toisen teoksen, The Trenchin (1999) pohjalta. Ohjaaja Jon Turteltaub oli kuitenkin avoimesti pettynyt siihen, ettei studio antanutkaan hänen tehdä niin synkkää ja raakaa elokuvaa kuin aluksi luvattiin, eikä hän halunnut palata jatko-osan pariin. Hänet korvattiin Ben Wheatleyllä ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Nyt Meg 2: The Trench saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa kauhulla. Sen lisäksi, että minulla on ikävä haikammo, mikä teki jo ykkösleffan katsomisesta inhan kokemuksen, kakkososan traileri näytti mielestäni myötähäpeällisen huonolta. Näistä huolimatta päätin kuitenkin käydä katsomassa Meg 2: The Trenchin heti sen ensi-iltapäivänä.

Jonas Taylor ja kumppanit palaavat tutkimaan merenalaista syvännettä ja sen ennennäkemätöntä ekosysteemiä. Siellä he saavat vastaansa uusia jättiläishaita, megalodoneja kuin myös muita esihistoriallisia hirviöitä.

Siitä huolimatta, että Jason Statham kritisoi studioiden päätöstä leikata ensimmäisestä Megalodonista alun perin suunniteltua lapsiystävällisempää popcorn-viihdettä, hän päätti palata rooliinsa Jonas Taylorina. Jonas keskittyy merensuojeluhommiin ja nappaa kiinni esimerkiksi myrkyllisiä jätteitä mereen kaatavia tyyppejä, mutta käy myös toisinaan sukeltamassa merenpohjasta löytyneen termokliinin läpi megalodonien asuttamaan syvänteeseen - siitäkin huolimatta, mitä viime leffassa tällaisesta tutkimusmatkasta seurasi. Statham on ihan hyvässä vedossa tälläkin kertaa ja hyppää menoon mukaan vaihtelevasti joko yrmyllä ilmeellä tai hymyssä suin.

     Moni muukin tuttu edellisosasta tekee paluun, joskin Suyin Zhang on päätetty tappaa elokuvien välissä, näyttelijä Li Bingbingin jätettyä elokuvasarjan syystä tai toisesta. Reippaasti kasvanut Sophia Cai palaa rooliinsa Zhangin tyttärenä Meiyinginä, Cliff Curtis nähdään toistamiseen Macina ja Page Kennedy nousee tälläkin kertaa suosikiksi vekkulina DJ:nä. Uusina tulokkaina nähdään Wu Jing Meiyingin enona, megalodon-tutkija Jiumingina, Skyler Samuels Mana One -laitoksella työskentelevänä Jessinä, Sienna Guillory varakkaana Driscolina, Sergio Peris-Mencheta palkkasoturi Montesina, sekä Melissanthi Mahut, Kiran Sonia Sawal ja Felix Mayr sukelluksia tekevinä Rigasina, Salina ja Lancena. Siinä, missä Meiying oli ykkösosassa yllättävän onnistunut ja pidettävä lapsihahmo, nykyinen teinityttö käy lähinnä hermoille aiheuttaessaan muille tarpeettomia lisäongelmia. Mac ja DJ toimivat yhä mainiosti ja Jiuming istuu hyvin heidän rinnalle. Loput hahmoista ovatkin sitten täysin yhdentekeviä, potentiaalisia aterioita megalodoneille. Näyttelijöiden työ on ailahtelevaa, etenkin kun heidän hahmojensa suhtautuminen tilanteeseen ei pysy samana kohtausten välillä, vaan välillä pakokauhu muuttuukin lähes seikkailun riemuksi ja vitsailuksi ja sitten taas jännitetään.

Ensimmäinen Megalodon ei ole kovin kaksinen elokuva ja on sääli, että studio meni pilaamaan tekijöiden alkuperäiset suunnitelmat synkemmästä ja verisemmästä jättihairainasta. Lopputulos on silti ihan kivaa hömppäviihdettä, joka tarjoaa juuri sitä, mitä se lupailee. Jatko-osaa on tietty tehty ajatusmallilla "isompi ja enempi tarkoittaa parempaa". Megalodoneja on useampi ja ne ovat isompia kuin viimeksi. Eikä siinä mitään, premissi syvänteestä karanneista useammasta jättihaista on kiinnostava ja kauhistuttava, ja siitä voisi saada aikaan toisen ihan menevän popparihömpän. Valitettavasti käsikirjoittajilla on ollut ihan muu mielessään ja Meg 2: The Trench on todella turhauttava sekamelska.

Jos jo ensimmäinen elokuva herätti tunteen, että jotkut leffaa tehneistä halusivat saada aikaan vakavammin otettavaa ja synkempää haijännäriä ja toiset taas halusivat tehdä aivotonta ja kevyttä höttöä, kakkososassa tämä fiilis on paljon voimakkaampi. Meg 2: The Trench on ilmapiiriltään käsittämätön sotku, joka saattaa saman kohtauksen aikana hypätä kauhusta komediaan. Elokuva ei osaa päättää, esittäisikö se nämä jättihait karmivina uhkina, vai pöljänä ideana? Trailerinkin avannut kohtaus, jossa 65 miljoonaa vuotta sitten megalodon hyökkää dinosauruksen kimppuun, viestii itsetietoisen hupsusta menosta, mutta sitten leffa vakavoituukin pitkäksi aikaa. Megalodoneista ei saada mitään irti, ne vain uiskentelevat ja mulkoilevat. Syvänteessä vietettävä tunti käy ajoittain jopa pitkäveteiseksi, kun haista ei tunnu olevan vaaraa ja samalla elokuvan epäloogisuudet alkavat nostella päätään varmasti niidenkin silmissä, jotka niin sanotusti jättivät aivonsa narikkaan teatterisaliin astuessaan.

Traileri koostuu lähes täysin siitä, kun megalodonit saalistavat rannikolla, ja Jonas kumppaneineen yrittää metsästää niitä. Tätä innolla odottavat todella joutuvat odottamaan, sillä kyse on vain leffan viimeisestä puolesta tunnista. Jos syvänneosuus meni tylsästi synkistellessä, tämä viimeinen puolituntinen vääntää nupit visusti kaakkoon. On hupaisaa vihdoin nähdä, kun megalodonit saapuvat uimarannalle, joka on haiden vinkkelistä kuin katettu buffet-pöytä ja kun Jonas yrittää metsästää niitä vesiskootterilla. Mutta tämä ei riitä tekijöille. Sekaan on pitänyt änkeä jättiläismustekalaa, dinosauruksia ja muita, jotka vievät turhaan ruutuaikaa niiltä merihirviöiltä, joiden takia leffaan tultiin. Odotin näkeväni megalodonin ja krakenin välistä yhteenottoa, mutta tämä ö-luokan monsterirainoja muistuttava kohtaus onkin ohi puolessa minuutissa. Sen sijaan Jurassic Parkin (1993) velociraptorit mieleen tuovien liskojen parissa vietetään liikaa aikaa. Ja jos nämäkään eivät olisi vielä tarpeeksi, mukana on totta kai pakollisia ihmispahiksia, jotka ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä karikatyyrejä kuin suoraan lasten piirrossarjasta. Kun kirjoittajien mopo lähtee liiaksikin keulimaan (vai pitäisikö sanoa, että se vesiskootteri lipsuu käsistä), huipennus on vain todella typerryttävää seurattavaa, täynnä logiikkaongelmia, jatkuvuusvirheitä ja muuta sekoilua.

Jon Turteltaubin poistuttua projektista, ärsyynnyttyään kohteluunsa ykkösleffan teon aikaan, hänet korvattiin Ben Wheatleyllä. Kikkailustaan tuttu Wheatley ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa, vaan hänen ohjauksensa muuttuu lopulta kaoottiseksi ja tyylitajuttomaksi koheltamiseksi, kun hän yrittää mahduttaa mukaan kaikki kirjoittajatrion lennokkaat ideat. Wheatleylle ominaista vekkulimpaa kameratyöskentelyä ei päästä näkemään kuin parin lyhyen otoksen verran. Kuvaus on kuitenkin kelvollista. Leikkauksessa leffasta olisi voinut saksia ainakin puoli tuntia pois, sillä kahden tunnin kesto käy tällä kertaa ajoittain todella raskaaksi. Lavasteet ja asut ovat oivat, mutta erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Hait näyttävät hyviltä, mutta monet muut efektit taas viimeistelemättömiltä. Äänimaailma jytisee ihan menevästi, mutta eipä Harry Gregson-Williamsin musiikeista jää mitään käteen.

Yhteenveto: Meg 2: The Trench on turhauttavan kehno jatko-osa ihan viihdyttävälle hairainalle. Kyseessä on monin tavoin äärimmäisen epätasainen leffa, jolla tuntuu olevan pahemman luokan identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Välillä elokuva yrittää olla kauhua, välillä taas komediaa. Kauhukomediaksi lopputulosta ei oikein voi kutsua, sillä genret eivät kulje käsi kädessä, vaan taistelevat valokeilasta. Toisinaan leffa on täysin pöljä, toisinaan se taas pyytää katsojaa ottamaan itsensä vakavasti. Tunnin mittainen synkistely syvänteessä käy ajoittain pitkäveteiseksi ja viimeisen puolen tunnin sekoilu taas alkaa ärsyttämään typeryydellään. Jostain syystä useampi jättihai ei riittänyt käsikirjoittajille, vaan he ovat tunkeneet leffan täyteen ylimääräistä. Ihmispahikset ovat myötähäpeällisiä karikatyyrejä, dinosaurukset saavat elokuvan tuntumaan köyhän miehen Jurassic Parkilta ja jättiläismustekalan ruutuaika jää niin minimaaliseksi, että miksi sellainen piti edes kirjoittaa mukaan? Jättihain ja jättimustekalan eeppistä yhteenottoa odottavat kohtaavat pettymyksen, kun matsi kestää puolisen minuuttia. Elokuvasta löytyy sentään muutamia viihdyttäviä hetkiä, hupaisia kuolemia, sekä hauskoja juttuja DJ:n suunnalta. Jason Statham toimii menevästi pääroolissa, mutta sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa vaihtelevin onnistumisin. Myös ohjaus ja erikoistehosteet ovat epätasaisesti hoidettu. Jos pidit ensimmäisestä Megalodonista paljon, Meg 2: The Trenchin voi ihan sujuvasti käydä katsomassa. Jos haluat ainoastaan nähdä, kun jättihait ahmivat ihmisiä, varoitan, että sitä pitää odottaa lähes loppumetreille asti. Jos taas et tykännyt Megalodonista, suosittelen pysymään kaukana tästä jatko-osasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Meg 2: The Trench, 2023, Warner Bros. Studios Leavesden, Apelles Entertainment, China Media Capital, Flagship Entertainment Group, Gravity Pictures, Maeday Productions

Arvostelu: Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity - 1953)

TÄÄLTÄ IKUISUUTEEN

FROM HERE TO ETERNITY

Ohjaus: Fred Zinnemann

Pääosissa: Burt Lancaster, Montgomery Clift, Deborah Karr, Frank Sinatra, Donna Reed, Philip Ober, Mickey Shaughnessy, Harry Bellaver, Ernest Borgnine, John Dennis ja Jack Warden

Genre: draama, romantiikka, sota

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 16

From Here to Eternity, eli suomalaisittain Täältä ikuisuuteen perustuu James Jonesin samannimiseen kirjaan vuodelta 1951. Kontroversiaali kirja oli herättänyt paljon kohua ilmestyessään ja siitä oli muodostunut suuri hitti, joten Hollywoodissa kiinnostuttiin tietty kääntämään se elokuvan muotoon. Tekijät joutuivat kuitenkin taipumaan useisiin muutoksiin kirjaan verrattuna, Haysin ohjeiston määräämien elokuvantekosääntöjen, sekä Yhdysvaltain armeijan painostuksesta. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Täältä ikuisuuteen sai maailmanensi-iltansa 5. elokuuta 1953 - tasan 70 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Se sai jopa kolmetoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, naispääosa, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miessivuosan, naissivuosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi leffa voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan Golden Globe -palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Täältä ikuisuuteen -elokuvaa, mutta isoäitini oli kehunut sitä minulle jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 70 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella Täältä ikuisuuteen.

Vuonna 1941 Havaijilla, Schofieldin kasarmille siirron saanut sotamies Prewitt joutuu simputuksen kohteeksi, kun hän ei suostu rykmentin nyrkkeilyjoukkueeseen. Samaan aikaan vääpeli Wardenille kehkeytyy salainen suhde kapteeninsa vaimon, Karenin kanssa.

Elokuvan ilmestymisen aikoihin Täältä ikuisuuteen piti sisällään yhden kovimmista kattauksista Hollywood-tähtiä. Parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden saanut Montgomery Clift näyttelee sotamies Robert E. Lee Prewittia, kavereille ihan vain Prew'ta, joka saa elokuvan alussa siirron Fort Shafterista Schofieldin kasarmille. Miespääosa-Oscarista kilpaillut Burt Lancaster taas esittää vääpeli Milton Wardenia, jolle on kehkeytynyt salasuhde kapteeninsa (Philip Ober) vaimon, Karenin (parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden saanut Deborah Karr) kanssa. Oscar-gaalassa naissivuosapalkinto meni Donna Reedille, joka näyttelee The New Congress Clubilla työskentelevää Lorenea. Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Frank Sinatra taas esittää sotamies Maggiota, Prew'n kaveria. Huhut kertovat, että Sinatralla olisi ollut yhteyksiä mafiaan ja että hän olisi sitä kautta saanut roolin leffasta tavalla, joka inspiroi Kummisetä-elokuvan (The Godfather - 1972) ikonista hevosenpääkohtausta. Tämä huhu on kuitenkin kumottu elokuvan tekijöiden toimesta, joiden mukaan Sinatra sai roolinsa koe-esiintymisen kautta, kuten muutkin. Tätä vahvistaa se, kuinka upeaa työtä laulajanakin tunnettu Sinatra tekee elokuvassa. Hän todella ansaitsi pystinsä, varastaessaan valokeilan jokaisessa kohtauksessaan vahvalla suorituksellaan. Clift on myös erinomainen, tulkitessaan hyvin ahtaalle pistettyä Prew'ta. Lancasterin ja Karrin väliltä löytyy mojovaa kemiaa ja Reed taas esittää taitavasti vaikeaa menneisyyttä salailevaa Lorenea.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mickey Shaughnessy korpraali Levana, Ernest Borgnine vankilan vartijana Fatsona, sekä John Dennis kersantti Ike Galovitchinä, joista yksikään ei ole hirmu mukava heppu. Erityisesti Borgnine vakuuttaa häijyn vartijan osassa.

Lahjakkaan ja ihmisiä teattereihin vetäneen näyttelijäkaartin lisäksi Täältä ikuisuuteen pitää sisällään myös kenties koko elokuvahistorian ikonisimman suutelukohtauksen. Rannalla aaltojen pyyhkimät rakastavaiset Warden ja Karen keräsivät varmasti ilmestyessään "oih" ja "voih" -huokauksia ja saivat niin naiset kuin miehetkin haaveilemaan hetken luomisesta uudestaan oman rakkaan kanssa. Hetkeä onkin kopioitu ja parodioitu viimeisten 70 vuoden varrella esimerkiksi komediassa Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja jopa lasten animaatioelokuvassa Shrek 2 (2004). Tämän ikimuistoisen muiskauksen ympärille on rakennettu mainio ja mielenkiintoinen draamaelokuva, jossa useampi samassa tukikohdassa tapahtuva juonikuvio nivoutuu hyvin yhteen.

Prew, Warden, Karen, Lorene ja Maggio tuovat jokainen omat juttunsa Schofieldin kasarmille. Osa juonikuvioista ovat kiinnostavia ensiminuuteista lähtien, toiset taas herättävät kiinnostuksen vasta leffan edetessä. Prew'n törkeää kohtelua seuraa suuttuneena, eikä ihme, että itseään vähän liikaakin kunnioittanut Yhdysvaltain armeija veti herneen nenäänsä tavasta, jolla armeija esitetään tarinassa. Maggio tuo mukaan aidosti hyvää huumoria ja draaman keskellä pääsee naureskelemaan muutamaankin otteeseen. Wardenin ja Karenin rakkaustarina on myös onnistuneesti rakennettu. Aluksi katsojana tuomitsee aviopetoksen, mutta mitä enemmän Karen avaa suhdettaan kapteeniin, sitä enemmän katsoja kannustaa salarakkaita puuhissaan.

Kun kyseessä on armeijan tiloihin sijoittuva elokuva, monet varmasti odottavat Täältä ikuisuuteen olevan puhdasverinen sotaelokuva. Sotapuolta pitää kuitenkin odottaa loppumetreille asti. Kuten varmasti monet tietävätkin, vuonna 1941 Havaijilla tapahtui Pearl Harborin pommitus, Japanin hyökättyä Yhdysvaltojen tukikohtaan, mikä sai Yhdysvallat vihdoin osallistumaan toiseen maailmansotaan. Hyökkäys on hyvin työstetty. Se tulee elokuvassa täysin puskista, kuten se tapahtui tosielämässäkin, mutta samalla täysin yhtäkkinen sotaosuus voi tuntua hassun erilaiselta muusta leffasta. Vaikka hyökkäys kuvataankin kauhistuttavana ja traagisena, todelliset herkistymiset tapahtuvat muista tilanteista, joissa päähenkilöille sattuu henkilökohtaisempia iskuja. Ajankohdalleen tavanomaiseen tapaan on draama tietty suurta ja - noh - dramaattista.

Elokuvan on ohjannut Fred Zinnemann, joka voitti työstään Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Zinnemann rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää usean tarinan pakettia sujuvasti kasassa. Oscarin nappasi myös Daniel Taradash käsikirjoituksellaan, jossa hahmot rakentuvat hyvin ja kohtaukset pitävät napakasti mukanaan. Taradashin ongelmaksi koituu elokuvan teon aikaiset rajoitukset siitä, mitä elokuvassa voidaan näyttää ja käsitellä, jolloin kirjasta merkittäviä puolia jää uupumaan tai ne ovat mukana vain löyhän vihjailun kautta. Täältä ikuisuuteen voitti myös parhaan kuvauksen ja leikkauksen Oscar-pystit, nekin kyllä ihan ansaitusti. Havaijin hienot maisemat ja lopun suuret pommitukset pääsevät oikeuksiinsa komeassa kameratyöskentelyssä ja otokset on nidottu yhteen pätevästi leikkauspöydällä. Lavasteet ja asut ovat myös mainiot ja äänimaailma on hyvin työstetty Morris Stoloffin musiikkeja myöten. The Re-Enlistment Blues -rallatus jää todennäköisesti pyörimään päässä leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Täältä ikuisuuteen on erittäin hyvä draamaelokuva, jossa useat juonikuviot nivoutuvat onnistuneesti yhteen ja joka säväyttää lopun sotakuvauksellaan. Vaikka elokuvaa ryhtyisi katsomaan Pearl Harborin hyökkäystä odottaen, muut tapahtumat ennen sitä vievät niin menevästi mukanaan, että hyökkäyksen ehtii likimain unohtaa. Sitten se iskeekin lähes täytenä yllätyksenä niin katsojalle kuin hahmoillekin. Sotapuoli on oivallisesti toteutettu, mutta sitäkin parempaa ovat kohtaukset ja tarinakaaret ennen sitä. Hahmojen juonikuviot, suhteet ja konfliktit rakentuvat onnistuneesti. Osa nappaa heti mukaansa, toiset jutut taas voittavat hiljalleen puoleensa. Näyttelijäkaarti on hyvässä vedossa ja vaikka ihan jokainen tekee ansiokasta työtä, Frank Sinatra nousee lopulta porukan vakuuttavimmaksi suorittajaksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on myös mainio ja onhan se suudelma rannalla ihan syystä sementoinut asemansa elokuvahistoriassa. Suosittelen Täältä ikuisuuteen -elokuvaa lämpimästi, jos klassikot kiinnostavat ja sota-ajan kuvaukset kiehtovat. 70-vuotisjuhla on hyvä hetki vihdoin sivistää itseään tällä elokuvalla tai katsoa se uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt monta kertaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

From Here to Eternity, 1953, Columbia Pictures