Arvostelu: School of Rock (2003)

SCHOOL OF ROCK

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Jack Black, Joan Cusack, Mike White, Sarah Silverman, Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Robert Tsai, Rivkah Reyes, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto, Z Infante, Cole Hawkins, Angelo Massagli, James Hosey, Jordan-Claire Green, Veronica Afflerbach ja Adam Pascal

Genre: komedia, musiikki

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: S

School of Rock on Jack Blackin tähdittämä musiikkikomediaelokuva. Käsikirjoittaja-näyttelijä Mike White keksi idean elokuvaan The Langley Schoolin musiikkiprojektin kautta. White asui silloin Blackin naapurissa ja hän sai näyttelijän kiinnostumaan ideastaan. Idea lyötiin läpi Paramount Picturesilla, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta School of Rock sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti, josta kriitikotkin pitivät ja se sai parhaan komediaelokuvan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse näin School of Rockin ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä. Olen kertaalleen katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Amatöörirockyhtye potkii pihalle kitaristinsa Dewey Finnin, joka ryhtyy sinnikkäästi etsimään jäseniä omaan bändiinsä. Dewey löytää innokkaita muusikoita yllättävästä paikasta: tiukkaa kuria pitävästä Horace Greenin koulusta, jonne Dewey päätyy töihin esittämällä sijaisopettajan hommia tekevää kämppistään.

Jack Black näyttelee Dewey Finniä, kovan luokan rokkaria - suorastaan rock-musiikin palvojaa. Dewey on äärimmäisen intohimoinen musiikin suhteen, mikä johtaa hänen jatkuvaan sooloiluunsa keikoilla, minkä takia hänet erotetaan bändistä. Tämä ei kuitenkaan Deweytä lannista, vaan hän päättää luoda itselleen bändin millä hinnalla hyvänsä - vaikka sitten esittämällä kämppistään Ned Schneeblyä (käsikirjoittaja Mike White) ja työskentelemällä tämän nimellä sijaisopettajana arvostetussa Horace Greenin koulussa. Black tekee yhden uransa parhaista roolitöistään School of Rockissa. Hän heittäytyy niin täysillä Deweyn vietäväksi, ettei voi kuin innostua itsekin. Näyttelemisen ja komedian lisäksi Blackilla on vahvaa taustaa musiikinkin puolella, esimerkiksi oman yhtyeensä Tenacious D:n kautta, mikä näkyy leffassa täysillä. Black on selvästi intohimoinen musiikista, mitä hän kanavoi täydellisesti roolihahmoonsa.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Silverman Ned-kämppiksen tiukkapipoisena tyttöystävänä, Joan Cusack koulun rehtorina, sekä muun muassa Miranda Cosgrove, Joey Gaydos Jr., Kevin Clark, Rivkah Reyes, Robert Tsai, Maryam Hassan, Aleisha Allen, Caitlin Hale, Brian Falduto ja Z Infante oppilaina, joista Dewey päättää vääntää uuden rockbändinsä. Läpikotaisin näyttelijät suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan, vaikka kaikki jäävätkin lopulta Blackin varjoon. White on oivallinen vässykkä-Nedinä ja Silverman mainio tätä pompottelevana naisena. Cusack istuu hyvin kireäksi rehtoriksi ja lapsinäyttelijät ovat toinen toistaan lahjakkaampia niin näyttelijöinä kuin muusikoina ja laulajina. Blackin tavoin jokainen lapsista nimittäin soittaa instrumenttejaan oikeasti.

Minusta tuntuu, että jokaisella uusintakatselulla olen ehtinyt unohtaa, kuinka hyvä elokuva School of Rock onkaan ja jokaisella katselukerralla myös pidän filmistä enemmän. Kyseessä on aivan mahtava musiikkikomedia, täynnä Jack Blackin riemukasta sooloilua ja erinomaista musiikkia esimerkiksi AC/DC:ltä, Led Zeppeliniltä, Black Sabbathilta, Metallicalta ja The Clashilta. Parasta kuitenkin on mukaansatempaava tarina, jonka fiilis on höystetty kunnon energisellä asenteella. Vajaan kahden tunnin kesto ei koskaan käy tylsäksi, vaan katsojana seuraa yhä vain suuremmalla innolla Deweyn yritystä rakentaa oppilaista maailman päheintä rockyhtyettä. Samalla mukana on kaiken aikaa jännite siitä, mitä jos kuka tahansa koulun henkilökunnasta Deweyn kämppiksen tyttöystävään saisi tietää musiikkimiehen huijauksesta?

School of Rock on todellinen hyvän mielen elokuva, minkä ansiosta sen pariin voikin palata kerta toisensa perään uudelleen. Samalla lailla kun Deweyn ja oppilaiden välille alkaa pikkuhiljaa muodostua todellinen yhteys, katsojalle syntyy tunneside hahmoja kohtaan ja niinpä heidän mahdolliset koettelemuksensa, onnistumisensa ja epäonnistumisensa tuntuvat täysillä. Kaikki huipentuu aivan mahtavaan finaaliin, joka herättää kotisohvalla asti tarvetta nostaa nyrkkiä ilmaan, takoa jalalla lattiaa ja moshata.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka tunnetaan muun muassa romanttisen trilogian Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013) tekijänä. Linklaterin työ on voimakasta ja hän saa katsojan hyppäämään täysillä filmin vietäväksi. Tätä auttaa Whiten vallan mainio käsikirjoitus ja tekstiä taas on tukemassa hyvin rytmitetty leikkaus. School of Rock on myös oivallisesti kuvattu ja parasta on, kuinka parissakin kohtaa Blackille annetaan todella aikaa loistaa pitkien kuvien kautta ilman leikkauksia. Lavasteet ovat hienot luokkahuonetta ja esiintymislavoja myöten, puvustajat tekevät hyvää työtä ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Craig Wedrenin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat täysin ikonisten rock-rallatusten kuin myös Blackin omien laulujen alle. Tenacious D:n kappaleita kuunnellut huomaa heti, että Deweyn lonkalta esittämät biisit ovat Blackin käsialaa.

Yhteenveto: School of Rock on mahtava musiikkikomedia ja todella valloittava hyvän mielen elokuva. Jack Black tekee yhden uransa parhaista rooleista rock-musiikkia jumaloivana Dewey Finninä, jossa Black pääsee yhdistämään elämänsä kaksi suurta intohimoa, musiikin ja näyttelemisen. Black revittelee roolissaan riemukkaasti ja katsoja hyppää hahmon eettisesti arveluttavalle matkalle hymyssä suin. On veikeää seurata hahmon menoa, kun tämä keksii ovelan suunnitelman luoda itselleen kaikkien aikojen parhaan bändin. Vähitellen Deweyn ja oppilaiden välille muodostuu kunnon yhteys ja samalla myös katsojalle muodostuu vahva side tähän kaikkeen. Katsojana elää mukana hahmojen koettelemuksia ja kun kaikki johtaa räjähtävään finaaliin, on kotisohvalla luultavasti täysillä messissä ja rokkaamassa menemään. Ohjaaja Richard Linklaterin rakentama tunnelma on loistokas ja kämppiksen roolistakin hyvin suoriutuva Mike White on laatinut mainion käsikirjoituksen. School of Rock on yksi 2000-luvun parhaista komedia- ja musiikkielokuvista ja suosittelenkin sen katselua todella lämpimästi nyt 20-vuotisjuhlan kunniaksi, oli elokuvaa nähnyt ennen tai ei. Tämä filmi kestää kyllä useampiakin katselukertoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

School of Rock, 2003, Paramount Pictures, Scott Rudin Productions, MFP Munich Film Partners GmbH & Company I. Produktions KG, New Century, Sor Productions

Arvostelu: Varjojen valtakunta (Underworld - 2003)

VARJOJEN VALTAKUNTA

UNDERWORLD

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Michael Sheen, Shane Brolly, Erwin Leder, Sophia Myles, Bill Nighy, Robbie Gee, Kevin Grevioux, Zita Görög ja Wentworth Miller

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 16

Underworld, eli suomalaisittain Varjojen valtakunta on Kate Beckinsalen tähdittämä fantasiatoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Len Wisemanin, Kevin Greviouxin ja käsikirjoittaja Danny McBriden ideasta, jonka he saivat myytyä Screen Gemsille yksinkertaisella tiivistelmällä "Romeo ja Julia vampyyreillä ja ihmissusilla". Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002 ja lopulta Varjojen valtakunta sai maailmanensi-iltansa 8. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, jolla kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet. Pelifirma White Wolf, Inc. ja kirjailija Nancy A. Collins haastoivat tekijät oikeuteen, sanoen elokuvan varastaneen heidän World of Darkness -peleistään ja Sonja Blue -kirjoistaan (1989-2002). Oikeusjuttu sovittiin salatusti tekijöiden ja haastajien kesken. Itse näin elokuvan ensi kertaa pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, kuten myös osan sen jatko-osista. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen - sekä sen jatko-osat.

Vampyyrit ja ihmissudet ovat olleet sodassa vuosisatojen ajan. Ihmissusia metsästävä Selene-vampyyri kiinnostuu Michael-nimisestä miehestä, jonka perässä ihmissudet ovat, uskoessaan Michaelin voivan kääntää sodan kulun ihmissusien eduksi.

Varjojen valtakuntaa ennen pääasiassa pukudraamoja ja romanttisia elokuvia tehnyt Kate Beckinsale hyppää tässä toiminnan ja kauhun maailmaan, mikä käänsikin hänen uransa päälaelleen seuraaviksi vuosiksi. Beckinsale näyttelee Seleneä, vampyyriä, joka metsästää ihmissusia - tai kuten niitä elokuvassa englanniksi kutsutaan, lycaneita. Beckinsale suoriutuu osastaan mainiosti, istuen täydellisesti taistelijavampyyriksi. Hän on täysin uskottava toimintakohtauksissa ja omaa oikeaa siisteyttä, eikä ihme, että Seleneä pidetään yhtenä parhaista naistoimintasankareista.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa vampyyrit Kraven (Shane Brolly), tähän ihastunut Erika (Sophia Myles), vampyyrien aseita kehittelevä Kahn (Robbie Gee) ja vampyyreistä vanhimpiin kuuluvat Amelia (Zita Görög) ja Viktor (Bill Nighy), ihmissudet johtaja Lucian (Michael Sheen), tiedemies Singe (Erwin Leder) ja Raze (yksi leffan idean isistä ja aikamoisella äänellä varustettu Kevin Grevioux), sekä Scott Speedmanin näyttelemä Michael, lääkeopintoja käyvä ihminen, joka ajautuu keskelle vampyyrien ja ihmissusien sotaa. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti. Sheen on oiva valinta pahiksen osaan ja karismaattinen Nighy sopii hyvin arvokkaaksi vampyyriherraksi, joskin osa Nighyn omaperäisistä äännähdyksistä aiheuttaa lähinnä tahatonta komiikkaa muuten synkkyyksissä patsastelevan elokuvan keskelle.

Klassikkohirviöiden ja The Matrixin (1999) faneille Varjojen valtakunta toimii takuulla ainakin jollain tapaa. Vampyyrien ja ihmissusien sota on jatkunut vuosisatojen halki aina nykypäivään asti ja se on kehittynyt muun maailman kanssa. Aiemmin öiset kamppailut kynsin ja hampain käydään nykyään aseilla. Vampyyrit ampuvat hopealuoteja, ihmissusien vastatessa tuleen omilla valkosipulia tai UV-valoa hyödyntävillä ammuksillaan. Toimintakohtauksiin tekijät ovat selvästi saaneet inspiraatiota The Matrixin näyttävistä tulitaisteluista. Mielleyhtymiä vain vahvistavat vampyyrien pitkät, mustat nahkatakit. Pistoolit löytyy toki kummastakin kädestä, koska näyttäähän se coolimmalta. Kaikkea tätä esitetään usein tietenkin hidastetusti. Vaikka pyssyt onkin mukana, monsterit hyödyntävät myös ominaisia tavaramerkkejään. Vuosien saatossa ihmissudet kykenevät muuttumaan aina tahtoessaan, eikä heidän tarvitse odottaa täysikuun ilmestyvän taivaalle, ennen kuin ryhtyvät ottamaan mittaa vampyyreistä.

Tarinallisesti Varjojen valtakunta ei ole yhtä vahva kuin sen perusideat. Michael, jonka ympärillä juoni pyörii, ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen ja tarvittava romanssi hänen ja Selenen välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Hieman löyhempänäkin tarina jaksaa silti kantaa läpi kahden tunnin keston, eikä aika pääse käymään pitkäksi. Vaikkei itse juoni nappaisikaan mukaansa, on oivaa toimintamättöä mukana säännöllisin aikavälein ja elokuvan esittelemät vampyyrien ja ihmissusien maailmat kiinnostavat, vaikka silloinkin moni juttu jää vielä tässä ykkösleffassa todella pintapuoleiseksi. Filmin vahvuus löytyy vampyyrien ja ihmissusien sodan lähtökohdista ja miksi taistelu jatkuu edelleen. Muistaako kukaan enää syytä? Jotain fiksua ja merkittävää sanottavaa löytyy siitä, että todellisten sotien tapaan sivullisia uhreja ovat usein myös liipaisinta painavat sotilaat, jotka toimivat lähinnä korkeamman aseman tyyppien pelinappuloina.

Elokuvan ohjauksesta vastaa toinen idean isistä, Len Wiseman, joka oli aiemmin työskennellyt leffa-alalla avustus- ja efektipuolilla. Ensikertalaisohjaajaksi Wiseman suoriutuu ihan pätevästi hommastaan, tarjoten menevää rytinää. Idean kolmas isä Danny McBride (ei se koomikko kuitenkaan) toimii käsikirjoittajana ja vaikka McBriden teksti on hieman puutteellinen, löytyy siitä onnistumisensakin. Visuaaliselta anniltaan Varjojen valtakunta on pääasiassa toimiva ja elokuva näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa kanssa. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi tyylikästä ja leikkauskin on ihan sujuvaa, eikä äidy tappeluissa pelkäksi sillisalaatiksi. Lavasteet ovat näyttävät, puvut hienot ja maskeeraukset upeat. Asuin toteutetut ihmissudet ovat näyttävät ilmestykset, mutta kun asut vaihtuvat digimonstereihin, on ero liiankin selvä. Elokuvan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja varsinkin hahmojen sisällä sisuskalujen muutoksia esittelevät digikuvat ovat kiusallisen kökköjä. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Paul Haslinger tuo kivasti lisätunnelmaa musiikeillaan.

Yhteenveto: Varjojen valtakunta on mainio fantasiatoimintaelokuva, jossa klassiset monsterit ottavat toisistaan mittaa The Matrixia kovasti lainaillen. Vampyyrien ja ihmissusien konflikti on oivallisesti rakennettu ja se tarjoaa useita päteviä toimintakohtauksia, joissa niin olentojen ominaiskyvyt kuin aseet pääsevät oikeuksiinsa. Vuosisatojen mittaisesta sodasta löytyy myös syvempää puolta, kun ryhdytään tutkimaan sen taustoja ja tosielämällekin hyvää pointtia siitä, kuinka myös sotilaat ovat usein sivullisia uhreja ja pelkkiä nappuloita, suojassa juonittelevien takapirujen kierossa pelissä. Itse Michaeliin liittyvä tarina ei ole kiinnostavimmasta päästä, mutta antaa tarpeeksi hyvät raamit hahmojen jahdille. Kahden tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja leffaa kelpaa katsella uudelleenkin. Näyttelijät suoriutuvat hieman vaihtelevasti rooleistaan. Kate Beckinsale vakuuttaa pääroolissa Selenenä, Michael Sheenin onnistuessa pääpahis-ihmissuden osassa. Lukuun ottamatta parhaat päivänsä vuosia sitten nähneitä digitehosteita, elokuva myös näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa ja onnistuneesti maskeerattujen ja puvustettujen monstereidensa kanssa. Jos vampyyrit ja ihmissudet ovat lähellä sydäntä, kannattaa Varjojen valtakunta katsoa nyt, kun syksy lähestyy ja illat pimenevät nopeammin, oli elokuvaa nähnyt aiemmin tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld, 2003, Lakeshore Entertainment, Screen Gems, Subterranean Productions UK Ltd., Underworld Produktions GmbH, Laurinfilm, Subterranean Productions LLC

Arvostelu: Enemy (2013)

ENEMY

Ohjaus: Denis Villeneuve

Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Mélanie Laurent, Sarah Gadon, Isabella Rossellini, Kedar Brown, Darryl Dinn ja Joshua Peace

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Enemy perustuu José Saramagon kirjaan The Double (O Homem Duplicado) vuodelta 2002. Kanadalainen elokuvaohjaaja Denis Villeneuve kiinnostui kirjasta ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012 ja lopulta Enemy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten ja jo yhdeksän päivää Villeneuven edellisen elokuvan, Vangittujen (Prisoners - 2013) saatua ensi-iltansa! Kriitikot kehuivat elokuvaa, mutta se menestyi todella kehnosti, tienaten maailmanlaajuisesti vain kolme miljoonaa dollaria. Itse katsoin Enemyn joitain vuosia sitten, kun se tuli Netflixissä vastaan ja kiinnostuin sen juonikuvauksesta. Ensikatselulla pidin leffaa lähinnä vain hämmentävänä, enkä oikein tiennyt, mitä mieltä olla siitä. Vuosien varrella olen päätynyt silloin tällöin lukemaan ja katsomaan erilaisia teorioita ja analyyseja filmistä, ja kun huomasin Enemyn täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa elokuvan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Työkaverinsa suosituksesta elämäänsä kyllästynyt historianopettaja Adam Bell katsoo elokuvan ja huomaa yhden näyttelijöistä olevan Adamin ilmetty kaksoisolento. Adamille muodostuu pakkomielle selvittää, kuka tämä näyttelijä oikein on?

Jake Gyllenhaal näyttelee Adam Belliä, historianopettajaa, joka on lopen kyllästynyt itseään toistavaan elämäänsä. Ei siis ihme, että kun hän erästä leffaa katsoessaan bongaa taustalta täysin itseään muistuttavan näyttelijän, hän haluaa saada kaiken selville tästä miehestä. Kuten voikin tämän pohjalta odottaa, Gyllenhaal tekee elokuvassa tuplaroolin, esittäen myös Anthony Clairea, näyttelijää, josta Adam saa pakkomielteen. Gyllenhaal on kummassakin roolissa erinomainen, osoittaen olleensa nappivalinta filmiin. Hän tekee Adamista ja Anthonysta onnistuneen erilaiset persoonat ja tartuttaa katsojaankin vimman selvittää kaksoisolennon mysteeriä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Mélanie Laurent Adamin tyttöystävänä Maryna ja Sarah Gadon Anthonyn raskaana olevana vaimona Heleninä, sekä Joshua Peace pikkuroolissa Adamin työkaverina, joka suosittelee häntä katsomaan elokuvan, jossa Anthony esiintyy. Laurent ja Gadon ovat myös oivallisia rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka elokuvan kulkiessa alkavat hämmentyä itsekin näiden kahden miehen samannäköisyydestä.

Vaikka olin viime vuosien aikana lukenut ja katsonut erilaisia analyyseja ja teorioita Enemystä, sekä itse elokuvantekijöiden selitystä siitä, kuinka filmiä pitäisi tulkita, jätti se minut yhä uusintakatselulla hämmentyneeksi ja sanattomaksi. Kyseessä todella on teos, jota pitää sulatella jonkin aikaa ja joka tuskin aukeaa täysin heti ensikatselulla. Lopputekstien alkaessa tunteet voivat olla erittäin ristiriitaiset ja monimutkikkaat. Tästä syystä moni katsoja luultavasti tuomitsee sen nopeasti, mutta samalla moni muu ihastuu näkemäänsä täysin ja käyttää seuraavat päivät keskustellen elokuvasta muiden kanssaintoilijoiden kera. Itse pidin Enemystä nyt huomattavasti enemmän toisella katselulla.

Ihan vain pinnallisesti katsottunakin kyseessä on koukuttava, jännittävä ja vain puolentoista tunnin kestossaan varsin napakka trilleri, jonka mysteeriä on kiehtovaa ryhtyä selvittämään. Elokuvan aikana katsoja ehtiikin pohtia monenlaisia vaihtoehtoja sille, mistä tässä kummallisessa skenaariossa on oikein kyse? Onko homma ihan yksinkertaisesti niin, että maassa nyt vain asuu kaksi täysin samalta näyttävää miestä? Ovatko miehet todellisuudessa identtiset, syntymässä toisiltaan erotetut veljekset? Onko toinen miehistä toisen klooni? Onko toinen miehistä sittenkin pelkkää kuvitelmaa? Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä villimpiä ideoita katsoja voi saada päähänsä. Vaikka elokuva kulkeekin aika hitaasti eteenpäin, tämä kiehtova mysteeri saa leffan kulumaan vauhdilla.

Enemyä ei kuitenkaan voi katsoa vain pinnallisesti, jotta voi olla tyytyväinen näkemäänsä, sillä jos ei kiinnitä huomiota moniin pikkujuttuihin, ei elokuvan mysteeri koskaan ratkea katsojan mielessä. Leffa on täynnä pieniä yksityiskohtia niin visuaalisista puolista yksittäisiin repliikkeihin, jotka auttavat hoksaamaan elokuvan merkitystä. Filmi on myös pullollaan symboliikkaa, alkaen varmasti monia kauhistuttavista otuksista, hämähäkeistä. Enemy ei todellakaan ole unelmaleffa araknofobiaa poteville, sillä yllättäviä hämähäkkihetkiä on useampi ja ne tekevät jo valmiiksi todella painostavasta elokuvasta vielä ahdistavampaa katseltavaa. Elokuva ei ole millään lailla helppoa seurattavaa, mutta kun se vihdoin avautuu, katsojaa odottaa todella palkitseva tunne.

Denis Villeneuven ohjaus on erinomaisen vangitsevaa ja hän saa luotua samanaikaisesti mukaansatempaavan, että epämiellyttävän ilmapiirin filmiinsä. Hän myös saa tarjottua yhden 2000-luvun parhaista äkkisäikäytyksistä ja vieläpä ilman kovaa äänitehostetta - kauhutekijät, ottakaa oppia! Javier Gullónin käsikirjoitus on hienon monisävyinen, eikä päästä katsojaa helpolla. Enemy on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu ja otoksia vahvistaa voimakkaasti tyylitelty kellertävä värimaailma. Valaisu on kelvollista, joskin jatkuvasti elokuvaa katsoessa ihmettelin, että eikö kukaan filmin hahmoista osaa pistää kattovaloa päälle? Leikkaus on taidokasta, lavasteet oivalliset, asut mainiot ja hämähäkkiefektit karmivan hienot. Äänimaailma on hyvin rakennettu Daniel Bensin ja Saunder Jurriaansin säveltämiä musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Enemy on hieno ja moniulotteinen jännäri, jonka ymmärtäminen täysin saattaa vaatia useammankin katselukerran. Jake Gyllenhaal tekee loistosuorituksen tuplaroolissa opettaja Adam Bellinä ja näyttelijä Anthony Clairena. Katsoja hyppää heti Adamin matkaan, kun tämä yrittää selvittää, miksi miehet näyttävät niin samanlaisilta? Elokuvan varrella mieleen juolahtaa yksi jos toinenkin villi teoria todellisuudesta. Puolentoista tunnin leffa pitää tiukasti mukanaan, vaikka saisikin jatkuvasti hämilleen kummallisuudellaan ja symboliikallaan. Ahdistava ilmapiiri valtaa katsojan ja araknofobiasta kärsiville leffan useat hämähäkkikohtaukset aiheuttavat takuulla voimakkaita puistatuksia. Kaikki johtaa fantastiseen loppukohtaukseen, joka saa katsojan sydämen jättämään yhden jos toisenkin lyönnin välistä ja tuijottamaan sitten lopputekstejä pöllämystyneenä, että mitähän kummaa tulikaan juuri nähtyä? Denis Villeneuven ohjaus on väkevää, Javier Gullónin käsikirjoitus on kiehtova ja visuaalisesti filmi on tyylikäs. Enemyä on vaikea suositella sen vaikean luonteensa takia, mutta jos tykkäät hitaasti avautuvista elokuvista, joita pitää todella pohtia, tämä teos toimii takuulla. Kymmenvuotisjuhla on hyvä syy katsoa Enemy vihdoin, jos se on jäänyt näkemättä tai vaikkapa antaa sille uusi mahdollisuus, jos se ei aiemmin oikein iskenyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enemy, 2013, Pathé, Entertainment One, Rhombus Media, Roxbury Media, Roxbury, micro_scope, Mecanismo Films, Téléfilm Canada, Instituto de la Cinematografia, Corus Entertainment, Televisión Española, SODEC, Ontario Media Development Corporation

Arvostelu: Dallas Buyers Club (2013)

DALLAS BUYERS CLUB

Ohjaus: Jean-Marc Vallée

Pääosissa: Matthew McConaughey, Jennifer Garner, Jared Leto, Denis O'Hare, Steve Zahn, Michael O'Neill, Dallas Roberts, Griffin Dunne, Kevin Rankin ja Scott Takeda

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

Dallas Buyers Club perustuu tositapahtumiin AIDSia sairastaneesta Ron Woodroofista ja hänen perustamastaan klubista, jolla hän yritti auttaa muita sairastuneita. Syksyllä 1992 Woodroofin elämästä kiinnostunut käsikirjoittaja Craig Borten haastatteli häntä, työstääkseen hänen elämänsä ja tekojensa pohjalta elokuvan. Alun perin Columbia Picturesin oli tarkoitus hankkia leffa itselleen, mutta diili peruuntui ja Borten päätyi 2000-luvun alussa Universal Picturesille kaupittelemaan elokuvaa. Tuottaja Robbie Brenner tarttui leffaan, mutta jätti projektin jonkin ajan jälkeen. Käsikirjoitusta työstivät uusiksi Chase Palmer, sekä Guillermo Arriaga ja Stephen Belber, mutta kun Brenner palasi elokuvan tuottajaksi, hän hylkäsi uudet tekstit, suosien Bortenin alkuperäistä käsikirjoitusta. Projekti siirtyi Universalilta Voltage Picturesille ja Truth Entertainmentille ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2012. Lopulta noin 20 vuoden suunnittelun ja työstön jälkeen Dallas Buyers Club sai maailmanensi-iltansa 7. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Leffa sai lisäksi kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan, miessivuosan ja maskeerauksen palkinnot, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja miessivuosa), joista se voitti molemmat. Itse katsoin Dallas Buyers Clubin muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen Netflixistä ja pidin leffasta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1985 rodeoratsastaja Ron Woodroofilla todetaan HIV-tartunta. Aluksi epäuskoinen Ron alkaa etsiä hoitokeinoa, vain huomatakseen, että lainmukaiset lääkkeet eivät auta HIV-potilaita. Ronin täytyy keksiä keino hankkia laittomia lääkkeitä ja keksii luoda siitä bisneksen auttaakseen muita samassa tilanteessa olevia.

Päärooliin HIV-tartunnan saaneeksi rodeoratsastaja Ron Woodroofiksi oli vuosien varrella ehdolla esimerkiksi Woody Harrelson, Brad Pitt ja Ryan Gosling, ennen kuin osan sai Matthew McConaughey. Vaikka etenkin Harrelson olisi ehdokkaista varmasti hoitanut homman kunniakkaasti, McConaughey on nappivalinta osaan ja voitti ansaitusti parhaan miespääosan Oscarin ja Golden Globen roolityöllään. Hän tulkitsee erinomaisesti kovaa äijää esittävää Ronia, joka alkaa vähitellen murtua sairauden voimasta. Henkilönä Ron ei ole aluksi erityisen pidettävä, hänen edustaessa toksista maskuliinisuutta pahimmillaan. Hahmo on homofobinen, seksisti ja väkivaltaan taipuvainen. Kun hän alkaa etsiä hoitokeinoa itselleen, hän tapaa muita samassa tilanteessa olevia, joista monet ovat homoseksuaaleja ja pikkuhiljaa hänen asenteensa ja mielenmaisemansa alkavat muuttua. McConaughey laihdutti roolia varten parikymmentä kiloa ja hänet on maskeerattu todella huonovointisen näköiseksi. Usein jopa unohtaa, että kyse on näyttelemisestä, sillä McConaughey on niin hienosti uppoutunut osaansa.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Rankin Ronin kaverina T. J.:nä, Jennifer Garner ja Denis O'Hare tohtoreina Evenä ja Sevardina, jotka diagnosoivat Ronin HIV-tartunnan, Jared Leto HIV:iä sairastavana transnaisena Rayonina, Steve Zahn poliisi Tuckerina, sekä Michael O'Neill Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkeviraston, FDA:n agentti Barkleyna, joka ryhtyy tutkimaan Ronin laittomia lääkityksiä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mainiosti, erityisesti Leto, joka nappasi myös Oscar- ja Golden Globe -gaaloissa palkinnot, parhaasta miessivuosasta. Letokin laihdutti yli kymmenen kiloa osaa varten ja esitti hahmoaan koko kuvausten ajan.

Pidin Dallas Buyers Clubista jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla se iski vieläkin lujempaa. Sen lisäksi, että McConaughey tarjoaa kenties uransa parhaan roolisuorituksen ja muutkin näyttelijät vakuuttavat hänen ympärillään, mikä jo itsessään pitää katsojan silmiä lukittuneina tapahtumaketjuun, on elokuvan tarina erittäin kiinnostava ja onnistuneesti kerrottu. On todella mielenkiintoista seurata tätä miestä, jonka koko arvomaailma mullistuu, hänen sairastuessa. Ron yrittää tiukasti pitää kiinni statuksestaan machona heteromiehenä ja hän on heti uhkailemassa väkivallalla, kun hänen kerrotaan sairastavan tautia, jonka hän mieltää vain homojen sairaudeksi ja kokee, että tällä yritetään nyt rikkoa kaikki, mitä hän pyrkii niin kovasti olemaan. Hahmon matka niin kamppailussa HIV-infektiota vastaan kuin myös henkinen matka arvomaailman muuttuessa ovat hyvin toteutettuja.

Elokuva onnistuu pistämään vihaksi, kun alkaa käydä selväksi, ettei lääketiede ole valmis auttamaan Ronia ja muita HIV-potilaita - ainakaan laillisesti. 1980-luvulla HIV ja AIDS olivat uusia ja pelottavia sairauksia Yhdysvalloissa. Niistä tiedettiin yhä aika vähän, eikä niihin oltu keksitty oikein mitään hoitokeinoa. Avonex Industries oli tuomassa AZT-lääkettä markkinoille, vaikka sen oli todistettu olevan omin tavoin haitallinen käyttäjälleen. Se oli kuitenkin ainoa laillinen lääke tuolloin Yhdysvalloissa. Kun Ron ei saa käsiinsä edes tätä potentiaalisesti sairautta pahentavaa tavaraa, on hänen pakko turvautua laittomuuksiin. Elokuvassa onkin oivallisesti moraalinen harmaa alue meneillään. Toisaalta katsoja hyväksyy Ronin toimet, kun niiden hyödyt alkavat näkyä. Kun Ron luo klubinsa, jonka mukaan leffa on nimetty, on turhauttavaa, kun FDA yrittää kaataa hänen yrityksensä, vaikka Ronilla on todisteita, että hän pystyy auttamaan sairastuneita tehokkaammin kuin lain mukaan toimivissa sairaaloissa pystyttäisiin.

Elokuvan on ohjannut Jean-Marc Vallée, joka suoriutuu hommastaan taidokkaasti. Vallée rakentaa tunnelmaa ja pitää pakettia kasassa osaavasti. Ronin kertomukseen uppoutuu niin hyvin mukaan, että kun sairauden tuomat traagiset puolet kohottelevat päätään, elokuva iskee katsojansa tunteisiin lujaa. Craig Bortenin ja Melisa Wallackin työstämä käsikirjoitus on todella mainio dialogia myöten. Dallas Buyers Club on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut herättävät 1980-lukua takaisin henkiin. McConaugheyn ja Leton maskeeraukset ovat erinomaiset. McConaughey on saatu näyttämään aidosti sairaalta, kun taas Leto katoaa täysin meikkiensä taakse.

Yhteenveto: Dallas Buyers Club on vaikuttava elokuva ja kiinnostava kuvaus miehestä, jonka koko arvomaailma muuttuu pysäyttävän uutisen vuoksi. Matthew McConaughey tekee kenties uransa parhaan roolisuorituksen Ron Woodroofina, jonka maailmankuva mullistuu täysin, kun hän saa tietää HIV-tartunnastaan. On kiinnostavaa seurata, kun Ron yrittää löytää hoitokeinoa ja homma muuttuu entistä kiinnostavammaksi, kun Ron tajuaa, että ainoa laillinen lääke saattaa jopa pahentaa tilannetta ja kunnon lääke pitäisi saada laittomin keinoin. Leffa esittelee kiehtovan moraalisesti harmaan alueen, jossa katsoja ei voi muuta kuin hyväksyä Ronin tekemät laittomuudet. Vajaan parin tunnin kesto kulkee vauhdilla sulavan ja koukuttavan kerronnan ansiosta ja kun tarinaan uppoutuu, sen tunnepuoli iskee lopulta tehokkaan lujaa. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio ja McConaugheyn rinnalla sivunäyttelijät suoriutuvat pätevästi työstään, etenkin upean roolin tekevä Jared Leto. Dallas Buyers Club on hieno filmi mielenkiintoisesta tositarinasta, jota voikin suositella tositapahtumiin perustuvien henkilödraamojen ja vahvojen näyttelijäsuoritusten ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dallas Buyers Club, 2013, Voltage Pictures, Truth Entertainment, r2 films, CE, RainMaker Films, Evolution Independent

Arvostelu: Horns (2013)

HORNS

Ohjaus: Alexandre Aja

Pääosissa: Daniel Radcliffe, Max Minghella, Joe Anderson, Juno Temple, Kelli Garner, James Remar, Kathleen Quinlan, Heather Graham, Michael Adamthwaite, Mitchell Kummen, David Morse, Dylan Schmid, Jared Ager-Foster, Sabrina Carpenter, Laine McNeal ja Eric McNamee

Genre: fantasia, jännitys

Kesto: 2 tuntia 

Ikäraja: 16

Horns perustuu Joe Hillin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Ohjaaja Alexandre Aja luki Hillin kirjan ja innostui siitä suuresti, haluten tehdä siitä elokuvasovituksen. Alun perin päärooliin kaavailtiin Shia LaBeoufia, mutta hänet korvattiin lopulta Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tähdellä, Daniel Radcliffella. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Horns sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut kummoinen menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Itse katsoin Hornsin vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, kiinnostuttuani siitä Radcliffen takia. Pidin elokuvasta ja kun huomasin tämän todella pienelle huomiolle jääneen filmin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Ig Perrishiä syytetään tyttöystävänsä Merrinin murhasta. Eräänä aamuna Igin päähän kasvaa pirulliset sarvet, jotka saavat ympärillä olevat ihmiset tunnustamaan ja toteuttamaan syntinsä. Ig hyödyntää uutta kykyään selvittääkseen murhaajan identiteetin, puhdistaakseen nimensä ja kostaakseen.

Koko maailman tuntevaa velhopoikaa kymmenen vuoden ajan esittänyt Daniel Radcliffe päätti viimeisen Potter-leffan, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) jälkeen tehdä mahdollisimman erilaisia projekteja. Yhdeksi näistä projekteista valikoitui Horns, jossa Radcliffe näyttelee Ignatius Perrishiä, kavereille ihan vain Igiä, jonka rakas tyttöystävä Merrin (Juno Temple) murhataan ja Ig joutuu välittömästi murhaepäillyksi. Elokuva ei tee erityisen kaksista työtä saadakseen katsojaa ymmärtämään, miten suunnilleen kaikki pikkukaupungin asukit ovat heti täysin varmoja Igin syyllisyydestä. Radcliffe myös suoriutuu osastaan hieman ailahtelevasti. Alkupäässä elokuvaa hän ei ihan vakuuta, yrittäessään tulkita murtunutta ja alkoholiin turvautunutta miestä. Kuitenkin kun Ig eräänä aamuna herää sarvet päässään, Radcliffen roolityö muuttuu kohtaus kohtaukselta varmemmaksi ja vahvemmaksi.

     Elokuvassa nähdään myös James Remar ja Kathleen Quinlan Igin vanhempina, Joe Anderson Igin muusikkoisoveljenä Terrynä, Max Minghella Igin ystävänä Leenä, Kelli Garner baarimikko Glennana, David Morse kuolleen Merrinin isänä, sekä Michael Adamthwaite Eric-poliisina. Sivunäyttelijät toimivat oikein passelisti osissaan, revitellen mainiosti, kun Igin sarvien tuomat voimat paljastavat heidän synkät ajatuksensa ja mielitekonsa.

Horns pitää sisällään todella omaperäisen ja mielenkiintoisen premissin, eikä oikeastaan tule yllätyksenä, että lähdemateriaalina toimivan kirjan on tehnyt kauhulegenda Stephen Kingin poika. Katsojana lähtee kiinnostuneena seuraamaan Igin yritystä selvittää tyttöystävänsä murhaajan identiteetti - vaikka tekijä onkin arvattavissa jo varhaisessa vaiheessa filmiä, eikä paljastus ole kummoinenkaan yllätys, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla on selvä motiivi tekoon. Ennalta-arvattavuus ei kuitenkaan estä katsojaa pitämästä näkemästään, kun Ig kiertää ympäri kaupunkia vastausten perässä, aiheuttaen kaikenlaista härdelliä uusien sarvivoimiensa kanssa. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat hahmot tuovat esille syntiset mielihalunsa ja ryhtyvät toteuttamaan niitä vaihtelevat koomisesta traagiseen. On onnistuneen liikuttava hetki, kun Igin vanhemmat tunnustavat synkät ajatukset pojastaan murhaepäilyn keskellä.

Vaikka elokuva yhdisteleekin oivallisesti murhamysteeriä, hempeää romantiikkaa ja synkkää fantasiaa, on lopputulos hieman ontuva paketti, joka ei ihan yllä potentiaaliinsa. Tarinankerronta on ihan sujuvaa, vaikka filmi tekeekin parissa kohtaa pidemmän ajan takaumia menneisyyteen, jotka voisivat mahdollisesti rikkoa juonenkuljetuksen sulavuutta. Elokuva kasvattaa kierroksiaan edetessään ja aika ajoin se ryhtyy ampumaan yli. Igin sarvia ja niiden tuomia voimia viedään jatkuvasti uudelle tasolle ja loppuhuipennuksessa pirullinen meno alkaa jo olla vähän liikaa. Heikkouksineenkin Hornsista löytyy paljon tykättävää, lähtien jo sen kekseliään erilaisesta kertomuksesta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Alexandre Aja, joka sekoittelee taidokkaasti lajityyppejä toisiinsa täysin omalaatuiseksi kokonaisuudeksi. Keith Buninin käsikirjoitus vaatisi kuitenkin työstämistä esimerkiksi paisuvan finaalin ja välillä replikoinninkin osalta. Erityisesti Igin kertojaääntä hyödynnetään aika töksähtelevästi ja läpi leffan toivoin, että siitä olisi vain hankkiuduttu kokonaan eroon. Horns on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Igin maskeeraukset hienot. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta, mikä jo itsessään laimentaa loppuhuipennusta. Äänimaailma toimii hyvin, vaikkei Robin Coudertin musiikit erotu koskaan edukseen. Pääasiassa elokuvasta muistuu siinä pariinkin otteeseen kuultava David Bowien kappale Heroes.

Yhteenveto: Horns ei ihan saavuta lennokkaan premissinsä potentiaalia toteutuksellaan, mutta se on silti oikein kelvollinen ja kiinnostavan omalaatuinen fantasiaelokuva. Katsoja hyppää heti Igin matkaan, kun tämä päättää hyödyntää uusia pirullisia voimiaan selvittääkseen tyttöystävänsä todellisen murhaajan. Kohtaukset, joissa Igin kohtaamat henkilöt paljastavat syvimmät syntinsä ja mielihalunsa, vaihtelevat koomisista jopa traagisiin. Loppua kohti homma alkaa kuitenkin ampua yli, eikä heikkoihin efekteihin luottava finaali tunnu täysin tyydyttävältä huipennukselta. Tarinankerronta on myös ajoittain ailahtelevaa eri ajoissa hyppivän kerrontansa kanssa, eikä leffa ole lopulta niin nokkela kuin se vaikuttaisi luulevan olevansa. Oikean murhaajan identiteetti on selvä nopeasti, sillä oikeastaan vain yhdellä hahmolla löytyy motiivi tekoon. Silti kertomuksen vietäväksi uppoutuu. Näyttelijäkaarti suoriutuu pääasiassa hyvin rooleistaan, Daniel Radcliffen tehdessä hieman ailahtelevaa työtä pääosassa. Heikkouksiensakin kanssa Horns on mainion omaperäinen elokuva, jota voi suositella erilaisten fantasiakertomusten, sekä murhatutkimustarinoiden ja alakuloisten kostokertomusten ystäville. Elokuva on ilmestymisestään asti jäänyt aika pimentoon ja jos sitä ei ole aiemmin nähnyt tai sen katsomisesta on jo kulunut aikaa, kannattaa Horns vilkaista nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Horns, 2013, Red Granite Pictures, Mandalay Pictures

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Rush (2013)

RUSH

Ohjaus: Ron Howard

Pääosissa: Chris Hemsworth, Daniel Brühl, Olivia Wilde, Alexandra Maria Lara, Christian McKay, Julian Rhind-Tutt, Pierfrancesco Favino, David Calder, Natalie Dormer, Stephen Mangan, Alistair Petrie ja Colin Stinton

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

Rush perustuu tositapahtumiin vuoden 1976 Formula 1 -kilpailusta ja kilpa-ajajien James Huntin ja Niki Laudan välisestä vimmaisesta kisasta. Peter Morgan kiinnostui tästä tositarinasta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta. Alun perin Paul Greengrassin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päätyikin vaihtamaan projekteja Ron Howardin kanssa, jonka oli tarkoitus ohjata Captain Phillips (2013). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2012 ja lopulta Rush sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan draamaelokuvan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä parhaan brittiläiselokuvan, miessivuosan, äänen ja leikkauksen BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Rushia, vaikka se on kiinnostanut minua ilmestymisestään asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

1970-luvulla brittiläinen James Hunt ja itävaltalainen Niki Lauda ryhtyvät armottomasti kisaamaan Formula 1:ssä.

Marvelin elokuvauniversumista Thorina tunnettu Chris Hemsworth ja saksalainen leffastara Daniel Brühl näyttelevät James Huntia ja Niki Laudaa, eri maiden Formula-kuskeja, joilla on suuret haaveet maailmanmestaruudesta. Eri tavoin lahjakkaat kuskit päätyvät välittömästi nokittain ja kaikki muut kuljettajat joutuvat seuraamaan sivusta näiden kahden taistelua kultapaikasta. Hemsworth ja Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hemsworth istuu kuin valettu virnuilevaksi Huntiksi, joka tykkää juhlimisesta ja vaihtaa naisia ehkä jopa tiuhempaan tahtiin kuin renkaita autoonsa. Brühl häikäisee Laudana, joka on huomattavasti laskelmoivampi ja totaalisesti kilpailuun keskittyvä. Kummatkin persoonat ovat kiinnostavat ja heidän välistä kilpailuaan jää seuraamaan kiehtoutuneena - tiesi tosielämän lopputulemasta tai ei.

     Elokuvassa nähdään myös Christian McKay Huntin kilpailua rahoittavana lordi Heskethinä ja Julian Rhind-Tutt Huntin tallipäällikkö Bubblesina, Natalie Dormer ja Olivia Wilde Huntin parina tyttöystävänä monista, Pierfrancesco Favino Laudan tiimikumppani Regazzonina, sekä Alexandra Maria Lara Laudan tapaamana Marlenena. Sivunäyttelijätkin tekevät kelpo työtä osissaan, mutta Rush on silti täysin Hemsworthin ja Brühlin show.

Rush osoittautui erittäin väkeväksi urheiludraamaksi, joka nappaa heti vauhdikkaaseen kyytiinsä, eikä hellitä otettaan, ennen kuin lopputekstit alkavat rullata merkiksi kilpailun päättymisestä. Sen lisäksi, että itse Formula 1 -ajot ovat täynnä nopeatempoisia ja vaarallisuudessaan jännittäviä ajokohtauksia, jotka ovat toinen toistaan tyylikkäämmin toteutettuja, itse elokuvakin kulkee varsin ytimekkäästi eteenpäin. Noin kuuden vuoden tapahtumat on hyvin saatu tiivistettyä parin tunnin leffaan ja vaikka se tietääkin sitä, että joitain mutkia oiotaan suoriksi, otetaan vapauksia tositapahtumista ja sivuhahmot jäävät hieman pahvisiksi, homma toimii erittäin mainiosti. Tylsää hetkeä ei ole, vaan elokuva on nopeasti ohi, varsinkin loppupäässä, kun homma muuttuu yhä vain jännittävämmäksi.

Vielä hurjia Formula-kilpailukohtauksia mielenkiintoisempaa on seurata näitä kahta päähenkilöä, Huntia ja Landaa, jotka ovat valmiita pistämään lähes kaiken likoon voittaakseen. Nuorten sällien naljailu muuttuu vähitellen hengenvaaralliseksi taisteluksi, eivätkä kaksi kuskia enää näe muita kuljettajia, keskittyessään vain toistensa päihittämiseen. Kyse ei kuitenkaan ole täysin mustavalkoisesta vihasta, vaan kaksikon kilpailusta löytyy monenlaisia puolia ja heidän muutamat yhteiset keskustelunsa ovatkin kenties jopa elokuvan parasta antia. Tiivistunnelmaisten kohtausten lisäksi tämä kuskien vimmainen kisa johtaa myös koskettaviin hetkiin.

Elokuvan ohjasi tosiaan lopulta Ron Howard, joka sopii mielestäni paremmin tämän teoksen rattiin kuin alun perin pestiin palkattu Paul Greengrass. Greengrassin äkkipikainen tyyli heiluvan kameratyöskentelynsä ja silppuleikkauksensa kanssa olisi saattanut pilata kilpakohtaukset, mutta Howard hoitaa ne lahjakkaasti ja tyylikkäästi. Howard myös pitää energisyyttä yllä kaiken aikaa. Peter Morganin käsikirjoitus on oivallinen, syventyen keskittymään näiden kahden miehen kilpailuviettiin ja konfliktiin. Rush on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siitä löytyy hienoja lavasteita ja asuja, sekä erityisesti Brühlin tapauksessa myös onnistuneita maskeerauksia. Erikoistehosteet ovat oivalliset, mutta värimäärittely on paikoitellen hieman ruma ylikorostetun saturaationsa ja kontrastinsa kanssa, millä on nostettu turhan paljon esimerkiksi vihreän sävyjä sinne, minne ne eivät luontaisesti tunnu kuuluvan. Äänimaailma on voimakkaasti rakennettu jyliseviä efektejä ja Hans Zimmerin dramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Rush on vaikuttava autourheiluelokuva ja kiinnostava katsaus tositapahtumiin kahden kuskin välisestä hurjasta kisasta. James Hunt ja Niki Lauda ovat todella erilaiset persoonat toisistaan ja heidän yhä vain vimmaisemmaksi muuttuvaa kilpailua maailman parhaan formulakuskin tittelistä jämähtää seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Chris Hemsworth ja Daniel Brühl ovat nappivalinnat rooleihinsa, tuoden hyvin esille hahmojensa vaikean, mutta silti moniulotteisen suhteen. Kilpakohtaukset ovat toinen toistaan säväyttävämpiä ja jännittävämpiä, mutta pääkaksikon yhteentörmäykset niiden ulkopuolella ovat kenties vielä väkevämpiä. Kertomukseen uppoutuu lopulta niin syvälle, että parin tunnin kesto kulkee vauhdikkaasti. Ron Howardin ohjaus on vahvaa ja Peter Morganin käsikirjoitus on tietyistä mutkien oikomisista ja tositapahtumien muokkauksista huolimatta onnistunut. Ajoittain tökeröä värimäärittelyä lukuun ottamatta elokuva on myös visuaalisesti komea. Rushia voi suositella täysillä autourheilun ystäville, mutta myös monenlaisista tositarinoista kiinnostuneille katsojille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rush, 2013, Imagine Entertainment, Working Title Films, Double Negative, Exclusive Media Group, Cross Creek Pictures