Arvostelu: Underworld: Evolution (2006)

UNDERWORLD: EVOLUTION

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Tony Curran, Derek Jacobi, Steven Mackintosh, Brian Steele, Shane Brolly ja Bill Nighy

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Vampyyrielokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jo ensimmäisen elokuvan avausviikonlopun lipputulot nähtyään Screen Gems -studio ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi leffaa lisää. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2005 ja lopulta Underworld: Evolution sai ensi-iltansa tammikuussa 2006. Elokuva oli edeltäjäänsä isompi hitti, mutta sai kriitikoilta heikommat arviot. Itse katsoin Underworld: Evolutionin vasta kymmenisen vuotta sen ilmestymisen jälkeen, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Katsoinkin Underworld: Evolutionin jo kaksi päivää Varjojen valtakunnan jälkeen.

Tapettuaan Viktorin, vampyyri Selene ja hybridi Michael ovat karkumatkalla, samalla kun ensimmäinen vampyyri Marcus herää horroksestaan ja lähtee jahtaamaan kaksikkoa.

Kate Beckinsale tekee paluun vampyyri Seleneksi, jonka maailmankuva mullistui täysin Varjojen valtakunnan päätteeksi ja nyt kakkosleffan alussa hän on pakomatkalla rakkaan Michael Corveninsa (Scott Speedman) kanssa. Ykköselokuvan lopussa Michaelista muovautui vampyyrin ja ihmissuden sekoitus, uudenlainen hybridi, jonka perässä nyt tietty molemmat lajit ovat. Beckinsale suoriutuu toistamiseen mainiosti toimintasankarin osasta, mutta hieman pökkelö Speedman ei vieläkään ihan vakuuta roolissaan. Beckinsalen ja Speedmanin väliltä ei erityistä kemiaa löydy, mutta he toimivat silti tarpeeksi kelvollisesti parivaljakkona.

     Elokuvassa nähdään myös edellisestä leffasta tutut Shane Brolly Kravenina ja Bill Nighy takaumakohtauksessa Viktorina, sekä uusina tuttavuuksina Tony Curranin näyttelemä vampyyreistä vanhin Marcus, Derek Jacobin esittämä mysteerimies Lorenz Macaro, Steven Mackintoshin näyttelemä vampyyrihistorioitsija Andreas Tanis ja Brian Steelen esittämä ihmissusista ensimmäinen William. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa ihan passelisti. Curranista löytyy oivaa uhkaavuutta Marcukseksi. Suuri osa hahmon uhkaavuudesta tosin syntyy hahmon vaikuttavan karmivasta asusta ja maskeerauksesta.

Underworld: Evolution lähtee liikkeelle lähes suoraan siitä hetkestä, mihin Varjojen valtakunnassa jäätiin. Edellisosan tapahtumien nopean kertauksen jälkeen hahmot ja katsoja heitetään suoraan keskelle toimintaa, Selenen ja Michaelin paetessa ja Marcuksen herätessä pitkästä unestaan. Elokuva onkin pääasiassa hyvin suoraviivaista takaa-ajoa, pääkaksikon kohdatessa matkallaan erilaisia haasteita ja pinteitä. Hommaa mutkistetaan kuitenkin ehkä jopa liiaksikin asti erilaisilla perhe- ja sukukuvioilla, kun hahmot ryhtyvät selvittämään, mikä olikaan tosiasiassa vampyyrien ja ihmissusien vuosisatojen sodan syynä. Muuten varsin simppeliksi leffaksi katsoja putoilee välillä kärryiltä, kun yrittää pysyä perässä hahmojen suhteista toisiinsa.

Elokuvasta löytyy tiettyjä yksityiskohtia, joissa se nousee hieman edeltäjänsä yläpuolelle, pääasiassa liittyen tämänkertaiseen viholliseen. Vaikkei Tony Curran ole Bill Nighyn veroinen näyttelijä, on Marcuksesta saatu uhkaavampi ja vaarallisempi tapaus kuin Viktorista. Kunnon lepakkosiivillä varustettu Marcus on kuin mikäkin videopelin boss-pahis, jota kohti voi ampua useammatkin lippaat tyhjäksi, mutta silti vihulainen vain jatkaa jahtiaan. Muuten Underworld: Evolution jää Varjojen valtakunnan... noh, varjoon. Elokuvan tarina ei ole yhtä mukaansatempaava, vaikka takaa-ajo pitääkin ihan hyvin mielenkiintoa yllä. Toimintakohtaukset ovat ihan meneviä, eikä leffa onneksi säästele raakuuksissa. Jännitystä ei pahemmin löydy, mitä kyllä toivoisi leffalta, jossa esiintyy vampyyrejä ja ihmissusia. Jokin tietty elokuvallisuus kaiken keskeltä uupuu ja Underworld: Evolution tuntuu pikemminkin todella pitkältä televisiosarjan jaksolta.

Len Wiseman jatkaa ohjaajan tuolilla, Danny McBriden työstettyä tämänkin leffan käsikirjoituksen. Kaksikko ei onnistu yhtä hyvin jatkotarinan kanssa, mutta on saanut sentään luotua hyvän pahiksen. Visuaaliselta anniltaan Underworld: Evolution suorastaan velloo sinertävissä synkkyyksissä. Osittain värien ja valojen käyttö toimii, mutta paikoitellen tehokeino myös häiritsee. Leffa on kuvattu ihan hyvin ja niin lavasteet kuin asut ja maskeeraukset ovat hienot. Ihmissusipuvut ja Marcuksen lepakkomainen olomuoto ovat erityisen upeat. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan tässäkään osassa vakuuta, vaikka budjetti on tuplaantunut Varjojen valtakunnasta. Hahmojen muuttumiset hirviömuotoihinsa ovat aika kökösti toteutettuja. Äänimaailma toimii hyvin Marco Beltramin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Underworld: Evolution on ihan kiva jatko-osa oivalliselle fantasiatoimintaelokuvalle, mutta tuntuu ajoittain enemmän televisiosarjan jaksolta kuin kunnon elokuvalta. Tarina ei ole yhtä vahva kuin viimeksi, mutta takaa-ajoon perustuva rakenne pitää tarpeeksi hyvin mukanaan, etenkin kun vauhtia ja vaaratilanteita tarjotaan tasaisin väliajoin. Jännite kuitenkin puuttuu, vaikka Marcuksesta on saatu uhkaava pahis, etenkin hurjassa lepakkomuodossaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu ailahtelevasti rooleistaan, Kate Beckinsalen toimiessa toistamiseen hyvin vampyyri Selenenä. Visuaalinen ilmekin vaihtelee tasoaan hienojen lavasteidensa ja maskeeraustensa, sekä heikkojen erikoistehosteidensa ja ärsyttäväksi käyvän sinisyytensä kanssa. Jos pidit Varjojen valtakunnasta, kannattaa Underworld: Evolutionkin katsoa, vaikkei luvassa olekaan yhtä toimiva fantasiaraina.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Evolution, 2003, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Vancouver Film Studios

Arvostelu: Manaaja: Uskon merkki (The Exorcist: Believer - 2023)

MANAAJA: USKON MERKKI

THE EXORCIST: BELIEVER

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Leslie Odom Jr., Lidya Jewett, Ann Dowd, Jennifer Nettles, Norbert Leo Butz, Olivia Marcum, Raphael Sbarge, Danny McCarthy, Okwui Okpokwasili, E.J. Bonilla, Tracey Graves, Ellen Burstyn ja Linda Blair

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli ylistetty jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden ja joka listataan usein kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi. Sille tehtiin tietysti siis jatkoa. Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) tuotti kuitenkin vain murto-osan ykkösleffaan verrattuna ja se sai pääasiassa negatiivista palautetta. Sen tapahtumat unohdettiinkin Plattyn itsensä ohjaamassa Manaaja III:ssa (The Exorcist III - 1990). Elokuville tehtiin myös esiosa Dominion: Prequel to the Exorcist (2005), joka kuitenkin peruttiin hetkellisesti, kunnes se julkaistiin sen pohjalta työstetyn toisen esiosan, Manaaja: Alun (The Exorcist: Beginning - 2004) jälkeen, jotka kummatkin haukuttiin ja jotka tienasivat heikosti lippuluukuilla. Lisäksi Foxilla pyöri syksystä 2016 syksyyn 2017 The Exorcist -televisiosarja, jonka teko kuitenkin keskeytettiin toisen tuotantokauden jälkeen. Vuonna 2020 Morgan Creek Entertainment ilmoitti työstävänsä uutta Manaaja-elokuvaa, joka sivuuttaisi aiemmat jatko- ja esiosat kokonaan. Samanlaisen kohtelun Halloween-elokuville (1978-2022) tehnyt David Gordon Green pestattiin leffan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Manaaja: Uskon merkki on saapunut elokuvateattereihin. Alkuperäinen Manaaja on yksi suosikkikauhuelokuvistani, enkä ole uskaltanut koskea sen jatko- ja esiosiin, jotka ovat kolmosta lukuun ottamatta lähinnä haukuttuja. Olin epäileväinen heti, kun kuulin uuden Manaajan olevan tuloillaan ja odotuksiani vain laski, kun näin, kuinka huonosti David Gordon Green suoriutui Halloween Killsin (2021) ja erityisesti Halloween Endsin (2022) kanssa. Kävinkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Manaaja: Uskon merkin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi tyttöä katoavat mysteerisesti koulupäivän päätteeksi. Kolmen päivän jälkeen tytöt löytyvät ja kaikki vaikuttaisi aluksi olevan hyvin, mutta pian lasten vanhemmille käy selväksi, että jokin paha voima on takertunut tyttöihin.

Manaaja: Uskon merkkiä on lähdetty tekemään sanonnan "kaksin aina kaunihimpi" pohjalta - tai kenties tässä tapauksessa voisi sanoa "kaksin aina kauheampi". Yhden riivatun tytön sijaan leffassa onkin kaksi manaajaa kaipaavaa lasta, Lidya Jewettin näyttelemä Angela ja Olivia Marcumin esittämä Katherine. Tytöistä Angela pääsee huomattavasti paremmin esille, kun taas Katherine jätetään oudosti sivuun. Samoin käy myös lasten vanhemmille. Angelan yksinhuoltajaisä Victor (Leslie Odom Jr.) nousee periaatteessa elokuvan päähenkilöksi, kun taas Katherinen vanhemmat Miranda (Jennifer Nettles) ja Tony (Norbert Leo Butz) jäävät lähinnä yksiulotteisiksi, periamerikkalaisiksi kristityiksi. Siinä, missä alkuperäisessä Manaajassa onnistuttiin vakuuttavasti syventymään useampaankin hahmoon, Uskon merkki kompuroi laajan hahmogalleriansa kanssa ja lopulta vain Victorin kohdalla on saatu jotain aikaiseksi. Tyttöjen riivauksen eteneminen hoidetaan hätäisesti ja kun Katherineen keskitytään näin minimaalisesti, katsoja pohtii läpi leffan, että miksi mukaan edes piti ottaa toinenkin riivattu lapsi? Odom Jr. hoitaa pitkään tonttinsa hyvin, mutta muuttuu loppua kohti tylsän yksi-ilmeiseksi. Jewett ja Marcum suoriutuvat pätevästi riivattuina, mutta heidän hahmojaan ei näe tarpeeksi, jotta lasten traagisesta koettelemuksesta jaksaisi erityisemmin välittää.

     Asiaa eivät auta useat yksiulotteiset sivuhahmot, kuten Victorin ja Angelan naapurit Ann (Ann Dowd) ja Stuart (Danny McCarthy), Katherinen perheen pastori Don (Raphael Sbarge), rituaaliparantaja Beehibe (Okwui Okpokwasili) ja isä Maddox (E.J. Bonilla), jotka yrittävät kaikki auttaa tyttöjä uskonsa kautta. Sekaan on myös heitetty alkuperäisestä elokuvasta riivatun Reganin äitiä näytellyt Ellen Burstyn, joka palasi rooliinsa Chris MacNeiliksi omien sanojensa mukaan puhtaasti rahan takia. Jos Burstynin paluulta odottaa samaa kuin uusissa Halloweeneissa Jamie Lee Curtisin paluusta Laurie Strodeksi, luvassa on ikävä pettymys. Burstynilla on ruutuaikaa vain muutama minuutti ja hänen hahmonsa kohtelu saa luultavasti jokaisen Manaaja-fanin suuttumaan.

David Gordon Greenin Halloween-trilogia käynnistyi lupaavasti. Vuonna 2018 ilmestyneestä Halloweenista paistoi ohjaajan into projektia kohtaan, halu todistaa kykynsä ja aito yritys tehdä kunniaa alkuperäiselle kauhuklassikolle. Jatko-osat Halloween Kills ja Halloween Ends olivat kuitenkin toinen toistaan kehnompia räpellyksiä, joista viimeisessä punainen lanka katosi kokonaan ja trilogiasta tuli aika lailla katselukelvoton kokonaisuus. Nyt Green on yrittänyt samaa Manaajan kanssa, mutta valitettavasti hän lähtee suoraan liikkeelle pohjanoteerauksella. Manaaja: Uskon merkistä ei ole nähtävissä minkäänlaista yritystä, vaan elokuvasta paistaa, että se on tehty puhtaasti rahan takia. Green kulkee läpi leffan siitä, mistä aita on matalin, eikä herätä missään kohtaa intoa tulevia jatko-osia kohtaan. Itse asiassa lopputekstien alkaessa itse ainakin halusin vain pyyhkiä juuri näkemäni kokonaan mielestäni.

No mikä Manaaja: Uskon merkissä on sitten niin pahasti pielessä? Lähdetään liikkeelle sen kiireessä väsätystä käsikirjoituksesta täynnä ontuvaa kerrontaa ja kömpelöitä ratkaisuja. Idean tasolla on ihan vekkulia, että tällä kertaa riivattuja tyttöjä onkin kaksi, mutta ennen viimeisiä minuutteja tällä idealla ei saada oikein mitään aikaiseksi. Katherine jätetään tosiaan täysin paitsioon, eikä edes Angelan kohdalla jakseta näyttää tytön vajoamista riivauksen vietäväksi. Alkuperäisessä Manaajassa Reganin muuttumista oli pelottavan lisäksi myös surullista seurata. Angelan ja Katherinen tilanne ei jaksa paljoa hetkauttaa sen jälkeen, kun tytöt vihdoin löydetään. Sen lisäksi, että käsikirjoitus keskittyy hahmoihin ontuvin tavoin, se myös kertoo tarinaansa takkuilevasti. Alkupää rakentelee katoamista jopa turhankin pitkällä kaavalla, mutta kun tytöt löytyvät, leffa kiirehtii lopun pakolliseen manauskohtaukseen. Vähän väliä herää tunne siitä, että seasta puuttuu kohtauksia.

Toinen merkittävä ongelma on elokuvan kauhuosasto. Manaaja: Uskon merkki ei nimittäin ole pelottava leffa. Se on itse asiassa ajoittain jopa pitkäveteinen. Green rakentaa kauhuosaston täysin kliseiden varaan, eikä edes yritä tuoda mukaan mitään mielikuvituksellista. Alkuperäinen Manaaja oli luomassa näitä kliseitä ja yhä tänäkin päivänä se saa katsojan kiemurtelemaan epämukavuudessa. Ei ole mikään ihme, että viimeisten 50 vuoden aikana leffa on saanut satoja kopioita. Manaaja: Uskon merkki tuntuu enemmänkin näiden kopioiden kopiolta kuin Manaajan jatko-osalta. Se ei edes tunnu ylipäätään Manaaja-elokuvalta, vaan joltain täysin yhdentekevältä tusinamanausrainalta. Green luottaa aivan liikaa typeriin äkkisäikäytyksiin, sen sijaan, että hän rakentaisi oikeasti jännittävää ilmapiiriä. On myös naurettavaa, että 50 vuotta vanha alkuperäisteos on huomattavasti rohkeampi kuin tämä vuonna 2023 tehty leffa. Regan pistettiin huutamaan rivouksia, oksentamaan litratolkulla, virtsaamaan lattialle, masturboimaan ristillä ja aidosti piinaamaan ympärillään olevia. Pahinta, mitä nämä tytöt pääsevät tekemään, on keskeyttää sunnuntaikirkko toistamalla "ruumis ja veri" -lausahdusta uudelleen ja uudelleen. No voi hui kamala. Loppuhuipennuksen manauskohtaus on kenties jopa tylsintä antia, eikä viimeinen ratkaisu saa aiheutettua katsojassa toivottuja tunnetiloja. Tahatonta komiikkaakin on luvassa. Alkuperäisleffan temaattiset syvyydet uskosta, sen menettämisestä ja sen löytämisestä ovat tässä mukana korkeintaan pintaraapaisuina.

Niin Greeniä kuin muitakaan Halloweeneissäkin työskennelleitä kirjoittajia, Scott Teemsiä ja Danny McBrideä ei tunnu kiinnostavan tehdä Manaajalle jatkoa tai minkäänlaista oikeutta. Teksti on niin vasemmalla kädellä hutaistu, että oikein pöyristyttää. "The power of Christ compels you" ja muut vastaavat ikoniset repliikit alkuperäisestä osasta on pakotettu mukaan niin väkisin, että hävettää. Asiaa ei auta saksien silputtu leikkaus, joka rikkoo kaiken soljuvuuden kerronnasta. Sentään Manaaja: Uskon merkki on ihan kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset ja loppupäässä tyttöjen maskeeraukset mainiot. Erikoistehosteet eivät huimaa päätä ja äänimaailman luottaminen kovaäänisiin pamauksiin saa lähinnä pyörittelemään silmiä. David Wingon ja Amman Abbasin säveltämät musiikit ovat muuten geneeristä kauhutunnelmointia, mutta kaksikko on tietty pistänyt leffasarjan tunnusmelodiana toimivan Tubular Bellsin soimaan silloin tällöin.

Yhteenveto: Manaaja: Uskon merkki on myötähäpeällisen huono kauhuraina, joka on selvästi tehty puhtaasti rahan takia. Siinä, missä vuoden 2018 Halloweenista näkyi vielä ohjaaja David Gordon Greenin halu kunnioittaa alkuperäisteosta, sekä aito palo projektia kohtaan, vastaavaa ei näy Uskon merkissä missään. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, eikä lopputulos edes tunnu Manaaja-elokuvalta, pikemminkin kopiolta alkuperäisleffaa seuranneista sadoista kopioista. Kauhuosasto rakentuu täysin tylsien äkkisäikäytysten varaan ja aito piinaavuus loistaa poissaolollaan. On myös hämmentävää, kuinka kiltti ja kesy leffa tämä on alkuperäiseen verrattuna. Tarina on todella kömpelösti rakennettu, jolloin se laahaa ensimmäisellä puoliskollaan ja sitten kiirehtii loput ajasta, päästäkseen geneeriseen manauskohtaukseen, joka ei aiheuta katsojassa toivottuja tunnetiloja, vaan pikemminkin huvittaa tahattomalla komiikallaan. Siitä huolimatta, että riivatut tytöt ovat tarinan keskiössä, he jäävät yllättävänkin pahasti sivuun, jolloin katsojana ei pääse oikeasti seuraamaan heidän traagista vajoamista pimeyteen. Idea kahdesta riivatusta tytöstä on kiehtova, mutta sillä ei saada oikein mitään aikaiseksi, etenkin kun toista tyttöä hädin tuskin näytetään elokuvan aikana. Hahmoja on lopulta liikaa ja vain toisen tytön isästä saadaan oikeasti jotain irti. Ellen Burstynin paluuta rooliinsa Chris MacNeilinä odottaville on luvassa karvas pettymys. Manaaja: Uskon merkistä on todella vaikea löytää positiivista sanottavaa yksittäisiä teknisiä onnistumisia tai kelvollisia näyttelijäsuorituksia lukuun ottamatta. Elokuva on kiusallinen räpellys, jonka päätteeksi vain toivoo, että koko roska olisi jätetty tekemättä. Jatko-osa The Exorcist: Deceiver on kuitenkin jo ilmoitettu ilmestyväksi vuonna 2025 ja kolmatta leffaa suunnitellaan parhaillaan. Lisäksi uudet Halloween- ja Manaaja-trilogiat tuottanut Blumhouse-yhtiö on jo vihjaillut, että seuraavaksi olisi tiedossa Perjantai 13. päivä -elokuvien (Friday the 13th - 1980-2009) uudelleenkäynnistys. Jippii...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Exorcist: Believer, 2023, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Morgan Creek Entertainment, Rough House Pictures

Arvostelu: Demolition Man (1993)

DEMOLITION MAN

Ohjaus: Marco Brambilla

Pääosissa: Sylvester Stallone, Wesley Snipes, Sandra Bullock, Nigel Hawthorne, Bob Gunton, Benjamin Bratt, Denis Leary, Bill Cobbs, Glenn Shadix ja Andre Gregory

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Demolition Man on Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin tähdittämä tieteistoimintaelokuva. Homma lähti liikkeelle 1980-luvulla vastikään collegesta valmistuneen Peter Lenkovin ideasta, joka pyrki saamaan tekstejään Hollywoodin studioille. Warner Bros. kiinnostui hänen tarinastaan syväjäädytetystä poliisista ja palkkasi Daniel Watersin työstämään tekstiä uudelleen. Fred Dekker kirjoitti Watersin tekstiä uudestaan, lisäten filmiin muun muassa sen nykyisen prologin. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Demolition Man sai maailmanensi-iltansa 7. lokakuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, jolle kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut, erityisesti kun sen on huomattu ennustaneen monia asioita nykyhetkestä oikein, toisin kuin monet muut tulevaisuuteen sijoittuvat elokuvat. Itse näin Demolition Manin joskus nuorempana isäni kanssa ja pidin filmistä. Kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja arvostella sen.

Vaarallinen murhaaja Simon Phoenix vapautuu syväjäädytysvankilasta vuoteen 2032, jolloin rikollisuutta ei enää ole, eivätkä tulevaisuuden poliisit osaa hoidella Phoenixin kaltaisia roistoja. Niinpä he vapauttavat syväjäädytyksestä Phoenixin vanginneen väkivaltaisen poliisin, John Spartanin jahtaamaan Phoenixia heidän puolestaan.

Alun perin Demolition Manin päärooleissa oli tarkoitus nähdä Steven Seagal ja Jean-Claude Van Damme, mutta onneksi tekijät saivat lopulta taivuteltua heidän tilalle Sylvester Stallonen ja Wesley Snipesin, vaikka aluksi he kieltäytyivätkin filmistä muutamaankin otteeseen. Stallone näyttelee kovanaamakyttä John Spartania, joka vangittiin vuonna 1996, syytettynä useiden siviilien kuoleman aiheuttamisesta, saadakseen vihdoin kiinni vaarallisen Simon Phoenixin (Snipes). Kun Phoenix herää syväjäädytysvankilasta vuonna 2032 ja ryhtyy aiheuttamaan tuhoa, rauhaan tottuneet poliisit eivät mahda hänelle mitään ja tarvitsevatkin ainoan poliisin apua, joka on aiemmin päihittänyt Phoenixin. Niinpä Spartankin vapautetaan, mistä muodostuu kahden väärään aikaan heränneen miehen kissa-ja-hiiri-jahti. Stallone istuu erittäin hyvin pääosaan, ollen uskottava niin toimintakohtauksissa kuin myös humoristisemmissa hetkissä, Spartanin ihmetellessä tulevaisuutta. Snipes taas on filmin parasta antia eksentrisen roiston osassa.

     Elokuvassa nähdään myös Sandra Bullock komisario Huxleyna, joka ryhtyy Spartanin työpariksi, ylikomisario Earle (Bob Gunton), joka on välittömästi Spartania vastaan, Nigel Hawthorne tulevaisuuden säännöksiä päättäneenä tohtori Cocteauna, sekä Denis Leary kapinallisena Edgar Friendlynä, joka yrittää maanalaisen vastarintaliikkeensä kanssa voittaa Cocteaun luoman, utopiana esitellyn dystooppisen maailman. Gunton ja Hawthorne suoriutuvat kelvollisesti osistaan ja Learykin toimii kapinallisten keulakuvana, mutta Bullock on aika tönkkö komisariona. Siitä huolimatta Demolition Man toimi lähtölaukauksena Bullockin nousemiselle tähteyteen.

Demolition Man todella oli aikaansa edellä kuvauksessaan siitä, miltä tulevaisuus voisi näyttää. Monet elokuvan ennustamat jutut ovat käyneet toteen itseohjautuvista autoista videopuheluina tapahtuviin etäkokouksiin. Käteisrahasta on lähes täysin luovuttu, viihde koostuu lyhyistä videopätkistä (Tik Tok), seksi on muuttunut virtuaaliseksi ja ravintolaketjujen kamppailun voittajaksi on noussut Taco Bell (tai Euroopassa digitaalisesti muovattuna Pizza Hut), jota kohdellaan kuin viiden tähden gourmet-ravintolaa. Osa ennustuksista ovat lähinnä hilpeitä, kuten vessapaperin loppuminen (iskikö painajaismaisia takaumia keväästä 2020?), osa aivan totaalista satua, kuten että Yhdysvalloissa olisi kokonaan luovuttu aseista ja osa taas pelottavan ajankohtaisia viittauksia siitä, mitä voi olla vielä tapahtumassa, kuten aborttien kieltäminen lailla. Itse asiassa ties mikä on kielletty tässä tulevaisuudessa ja ihmisten sananvapautta on rajattu huomattavasti. Silti tämä tulevaisuus esitetään ilon ja onnen paikkana.

Sen lisäksi, että elokuvan tulevaisuudenkuvaa on mielenkiintoista tutkia, Demolition Man pitää myös sisällään mukaansatempaavan tarinan. Vajaan parin tunnin kesto kulkee hujauksessa. Seasta löytyy tyylikkäitä toimintakohtauksia (kamppailulajien mestarin Snipesin piti hidastaa liikkeitään huomattavasti, jotta ne näkyisivät kamerassa), sekä oivaa huumoria. Leffan esittelemässä tulevaisuudessa kiroileminen on kielletty sakkojen uhalla ja onkin hauskaa, kun Spartan kiroilee poliisilaitoksella ja jatkuvasti kuuluu hälytysääni. Toki mukaan on rustattu myös romantiikkaa, mikä on leffan heikompaa antia. Silti kokonaisuutena kyseessä on oikein mainio scifiraina, joka taitaa jopa toimia paremmin nyt 30 vuotta myöhemmin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Marco Brambilla, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan täyspitkää filmiä, eikä tehnyt tämän jälkeen kuin yhden, Tuhannen taalan tytön (Excess Baggage - 1997). Brambillan työ on vähäiseen kokemukseen nähden pätevää ja hän pitää tunnelmaa hyvin yllä läpi leffan. Käsikirjoitus on tarinaltaan toimiva ja tulevaisuudenkuvauksiltaan oivaltava. Leffa myös sisältää useita veikeitä repliikkejä. Demolition Man on hyvin kuvattu ja mainiosti leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut ovat oivalliset ja erikoistehosteetkin pääasiassa onnistuneet. Äänimaailma on sujuvasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin musiikit särähtävät paikoitellen korvaan.

Yhteenveto: Demolition Man on erittäin mainio scifitoimintaelokuva, jonka visio potentiaalisesta tulevaisuudesta on monin tavoin osunut oikeaan. Oikeastaan vain Yhdysvaltojen aseista luopuminen kuulostaa täysin sadulta. Tarina on mainio ja katsojana hyppää innostuneena tähän kissa-hiiri-jahtiin, kun kaksi väärään aikaan kuuluvaa miestä heräävät horroksestaan. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi vajaan parin tunnin kestonsa, tarjoten oivaa scifiseikkailua, napakkaa toimintaa, menevää huumoria, sekä ripauksen romantiikkaa. Sylvester Stallone sopii kuin valettu kovanaamakytän rooliin, kun taas Wesley Snipes on riemastuttava pahana Phoenixina. Sandra Bullock on kuitenkin aika puupökkelö Spartanin mukaan lähtevän poliisin roolissa. Visuaalisesti elokuva toimii edelleen hyvin ja Peter Lenkovin idean pohjalta työstetty käsikirjoitus on tehokkaan oivaltava. Suosittelenkin Demolition Manin katselua nyt sen 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaikille scifitoiminnan faneille, oli elokuvan jo nähnyt tai ei.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Demolition Man, 1993, Warner Bros., Silver Pictures

Arvostelu: Retribution (2023)

RETRIBUTION

Ohjaus: Nimród Antal

Pääosissa: Liam Neeson, Jack Champion, Lilly Aspell, Embeth Davidtz, Noma Dumezweni, Matthew Modine ja Arian Moayed

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 16

Retribution on uudelleenfilmatisointi espanjalaisesta trilleristä El desconocido vuodelta 2015. Elokuvasta oli jo aiemmin tehty kaksi uudelleenfilmatisointia, saksalainen Don't. Get. Out! (Steig. Nicht. Aus!) vuonna 2018 ja korealainen Hard Hit (발신제한) vuonna 2021. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Yhdysvalloissa työstettiin omaa versiota espanjalaisjännärin pohjalta. Elokuva tehtiin amerikkalaisten, espanjalaisten, ranskalaisten ja saksalaisten yhteistyöprojektina ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021. Nyt Retribution saapuu elokuvateattereihin ja itse en jaksanut pahemmin innostua leffasta. Liam Neesonin tähdittämät toimintajännärit ovat olleet viime vuosina yhä vain keskinkertaisempia ja heikompia ja Retribution sai maailmalla niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta. Kävin silti katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Bisnesmies Matt Turner on viemässä lapsiaan kouluun, kun hän saa puhelun tuntemattomasta numerosta, jossa kerrotaan, että hänen autoonsa on viritetty pommi, joka räjähtää, jos kukaan nousee penkiltään.

Liam Neeson näyttelee Matt Turneria, joka Neesonin rooleille epätyypillisesti ei ole mikään entinen sotilas tai agentti, vaan varsin menestyksekkään yrityksen bisnesmies. Työt vievät kaiken huomion Mattilta ja taka-alalle ovatkin jääneet hänen vaimonsa Heather (Embeth Davidtz) ja pariskunnan lapset Zach (Jack Champion) ja Emily (Lilly Aspell). Neeson on tuttuun tapaansa karismaattinen pääroolissa, tehden sitä, minkä parhaiten osaa: ärisee puhelimeen. Jo yli 70-vuotias Neeson on viime vuosien aikana ehtinyt jo useampaan otteeseen sanoa, että tällaiset toimintaroolit olisivat jäämässä hänen osalta sikseen, mutta niin vain hän palaa vuosi toisensa perään seuraavaan vastaavaan. Mattina Neesonin ei kuitenkaan tarvitse heittäytyä erityisen fyysiseksi, tapella tai ammuskella, hänen hahmonsa viettäessä lähes koko ruutuaikansa autoa ajaen. Davidtz, Champion ja erityisesti Aspell suoriutuvat passelisti Mattin perheenjäsenten rooleista.

     Elokuvassa nähdään myös Matthew Modine ja Arian Moayed Mattin liikekumppaneina Andrewsina ja Sylvainina, sekä Noma Dumezweni poliisi Brickmannina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat menevästi rooleistaan, joskin heidän hahmonsa eivät ole kummoiset. Brickmannin kohdalla ärsyttää nopeasti, kuinka poliisia ei tunnu yhtään kiinnostavan kuunnella Mattia, kun kaupungissa alkaa räjähdellä muita autoja.

Siitä huolimatta, ettei Neeson tällä kertaa vetele turpaan tai ammu ketään, Retribution on täysin peruskauraa Neeson-rainojen osastolla ja sen luulisi toimivan herran faneille. Itse koin elokuvan ihan meneväksi kertakäyttöhutuksi, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän päästä. Vaikkei premissi jonkun mielipuolen asettamasta pommista jossain kulkuneuvossa olekaan erityisen uudenlainen idea ja kyseessähän on tosiaan jo neljäs versio samasta elokuvasta, Retribution nappaa kelvollisesti mukaansa ahdistavilla lähtökohdillaan. Mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa, etenkin vanhempana, jos omat lapset olisivat kyydissä pommilla viritetyssä autossa?

Vaikka elokuva kestää vain puolitoista tuntia, mukaan mahtuu yllättävänkin paljon tyhjäkäyntiä, oli kyse sitten turhasta hidastelusta, jotta homma saataisiin venytettyä edes jotenkin täyspitkäksi elokuvaksi tuntuvaan mittaan tai sitten siitä, että Mattille soittavan mysteerimiehen henkilöllisyyden arvaa heti ja paljastuksen tapahtumista odottaa kärsimättömänä. Kun paljastus tapahtuu, parissa aiemmassa kohtauksessa ei tunnu enää olevan järkeä. Seasta löytyy useita turhauttavia tilanteita, eri hahmojen ryhtyessä sooloilemaan, käsikirjoittajien yrittäessä saada aikaan lisäjännitettä. Vielä Mattiakin enemmän katsojaa turhauttaa se, kuinka poliisit keskittyvät täysin vääriin seikkoihin. Nämä leimaavat Mattin heti syylliseksi muihin pommituksiin, vaikka vähänkin maalaisjärkeä käyttävä huomaisi heti, että mies on syytön ja tutkinnat pitäisi kohdistaa johonkuhun toiseen. Elokuvan lopetus on myös hassun kömpelö ja töksähtävä, aivan kuin ihan viimeinen kohtaus olisi jäänyt puuttumaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nimród Antal, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa scifitoimintaraina Predators (2010) ja musiikkitrilleri Metallica: Through the Never (2013). Retributionissa Antal rakentelee jännitettä kelvollisesti. Kompastuskiveksi muodostuukin lähinnä Chris Salmanpourin ailahteleva käsikirjoitus, joka sentään onnistuu tekemään hieman muutoksia tarinaan, joka on kerrottu jo kolmesti aiemmin. Leffa on pätevästi kuvattu, mutta leikkaus voisi ajoittain olla napakampaa. Lavasteet ja maskeeraukset ovat oivat ja digiräjähdykset näyttävät uskottavammilta kuin joissain isomman luokan megaspektaakkeleissa. Äänimaailma jylisee mukavasti, mutta Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit kuulostavat vähän väliä Tenetistä (2020) matkituilta.

Yhteenveto: Retribution on jälleen yksi keskinkertainen Liam Neeson -trilleri, jonka katsoo kerran ihan sujuvasti, mutta joka luultavasti unohtuu nopeasti sen näkemisen jälkeen. Neeson on passelissa vedossa pääroolissa, äristen karismaattisesti puhelimeen niin kuin vain Neeson osaa. Elokuvan lähtökohdat ovat mainiot, joskaan eivät erityisen omaperäiset ja autokyyti nappaa ihan kivasti mukaansa. Puolentoistatunnin leffaksi sekaan mahtuu yllättävänkin paljon tyhjäkäyntiä. Käsikirjoittajat venyttävät konseptia mahdollisimman pitkäksi, lisäten sekaan useita turhauttavia ratkaisuja. Poliisien toiminta ärsyttää, sillä kuka tahansa maalaisjärkeä käyttävä hahmo tässä tilanteessa, erityisesti lainvalvoja hoksaisi, ettei Matt voi olla syyllinen. Todellisen tekijän henkilöllisyyden arvaa nopeasti ja paljastusta jää odottamaan kärsimättömänä. Retribution on samaa tavaraa Neesonin muidenkin liukuhihnajännäreiden kanssa ja se sopii takuulla herran faneille, jotka ovat pitäneet hänen muistakin viimevuotisista leffoista. Jos olet kokenut Neesonin viimeaikaiset leffat lähinnä kehnoiksi, ei Retribution käännä mieltäsi positiivisempaan suuntaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Retribution, 2023, StudioCanal, The Picture Company, Ombra Films, TF1 Films Production, Studio Babelsberg, Studiocanal Film, Canal+, Cine+, Télé Monté Carlo, Atresmedia Cine, Kismet Media, Talent One, Vaca Films

Arvostelu: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty - 2013)

WALTER MITTYN IHMEELLINEN ELÄMÄ

THE SECRET LIFE OF WALTER MITTY

Ohjaus: Ben Stiller

Pääosissa: Ben Stiller, Kristen Wiig, Adam Scott, Kathryn Hahn, Shirley MacLaine, Patton Oswalt, Adrian Martinez, Ólafur Darri Ólafsson ja Sean Penn

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

The Secret Life of Walter Mitty, eli suomalaisittain Walter Mittyn ihmeellinen elämä perustuu James Thurberin samannimiseen novelliin vuodelta 1939. Tarinan pohjalta oli jo vuonna 1947 tehty elokuva Hurjimus (The Secret Life of Walter Mitty), jonka tuottajan, Samuel Goldwynin poika, Samuel Goldwyn Jr. ryhtyi 1990-luvulla suunnittelemaan Jim Carreyn tähdittämää uudelleenfilmatisointia. Walt Disney Pictures kiinnostui projektista, mutta Goldwyn päätti viedä ideansa New Line Cinemalle. Alun perin Ron Howardin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta kun projekti ei edennyt, hän jätti elokuvan ja hänen tilalle otettiin Chuck Russell. Goldwyn kuitenkin koki, että New Line Cinema alkoi rikkoa heidän sopimustaan, yrittäen puskea Goldwyniä pois tuotannosta ja vei asian oikeuteen. New Line Cinema palautti oikeudet Goldwynille, joka vei projektin Paramount Picturesille ja sitä kautta DreamWorksille, jossa Steven Spielberg innostui ajatuksesta ohjata elokuvan. Spielbergkin tosin jätti leffan tehdäkseen Maailmojen sodan (War of the Worlds - 2005) ja uudeksi ohjaajaksi pohdittiin Mark Watersia ja Gore Verbinskiä. Kun Carrey jätti projektin, päärooliin kaavailtiin Owen Wilsonia, Mike Myersiä ja Sacha Baron Cohenia, ennen kuin Ben Stiller nappasi roolin itselleen. Stiller päätti myös ohjata elokuvan ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2012. Lopulta Walter Mittyn ihmeellinen elämä sai maailmanensi-iltansa New York Film Festivalilla 5. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta sai kriitikoilta ristiriitaista palautetta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Kun huomasin Walter Mittyn ihmeellisen elämän täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella elokuvan.

Tylsää elämää Life-lehden valokuvien negatiivivastaavana viettävä Walter Mitty päätyy jatkuvasti haaveilemaan seikkailullisemmasta ja vauhdikkaammasta elämästä. Kun Life päättää siirtyä verkkolehdeksi, Walter Mittyn täytyy lähteä todelliseen seikkailuun, saadakseen lehden viimeiseen fyysiseen numeroon huikeimman kansikuvaotoksen ikinä.

Lähes parikymmentävuotisen tuotantohelvetin jälkeen Walter Mittyn ihmeellisen elämän ohjaksiin tarttui lopulta pysyvästi Ben Stiller, joka otti haltuunsa myös vastuun nimikkoroolin, eli Walter Mittyn esittämisestä. Walter ei ole mitenkään erityisen kiinnostava tapaus. Hän on päällisin puolin aika tylsä tyyppi, joka ei tee oikein mitään elämällään, muuta kuin käy töissä Life-sanomalehdellä. Walter pakenee tylsää elämäänsä omaan mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän näkee itsensä muiden ihailunkohteena, itsevarmana ja seikkailullisena sankarina. Kun Life päättää siirtyä sataprosenttisesti internetiin ja lakkauttaa painettavan sanomalehtensä, Walterin täytyy löytää itsestään oikea seikkailija, saadakseen viimeisen painettavan numeron kanteen täydellisen otoksen. Stiller tulkitsee hahmoaan oivallisesti, Walterin löytäessä pitkin elokuvaa uusia puolia itsestään. Haaveilukohtauksissa hän pääsee myös näyttämään leikkisämpää puolta.

     Elokuvassa nähdään myös Kathryn Hahn Walterin siskona Odessana ja Shirley MacLaine heidän äitinään Ednana, Kristen Wiig Walterin työkaverina ja ihastuksenkohteena Cherylinä, Adam Scott Lifen uutta siirtymävaihetta valvovana Tedinä, Patton Oswalt nettideittailusivun asiakaspalvelijana Toddina, sekä Sean Penn maailmankuuluna valokuvaajana Sean O'Connellina, jota Walter lähtee etsimään toiselle puolelle maailmaa. Sivunäyttelijät toimivat ihan hyvin osissaan, vaikka jäävätkin aika yksiulotteisiksi tyypeiksi. Wiigin hahmo jää hieman tylsäksi ja Scottin on tarkoitus olla pelkkä inhottava mulkero.

Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei vielä toisella katselukerrallakaan tehnyt minuun vaikutusta, vaikka pidin siitä nyt hieman enemmän kuin viimeksi. Isoin ongelmani leffan kanssa on yhä se, ettei Walter Mittyn ns. ihmeellinen elämä tunnu kovin... noh, ihmeelliseltä - ei edes silloin, kun hän päätyy seikkailuun, mihin kuuluu hain kanssa uimista ja purkautuvalta tulivuorelta pakenemista. Kaikista villeimmät tilanteet tapahtuvatkin Walterin mielen sisällä, miehen jäädessä haaveilemaan junapysäkillä, työpaikalla ja milloin missäkin. Välillä tuntuukin, että budjetti loppui kesken tai Steve Conradilta loppui puhti käsikirjoitusta työstäessään. Leffaan olisi varmasti saanut vielä hurjempia tapahtumaketjuja, Walterin seuratessa valokuvaaja O'Connellia maailmalla. Tällaisenaan homma tuntuu todella rajoittuneelta ja pitkän tuotantohelvetin jälkeen ei voi kuin pohtia, että eikö aiheesta tämän parempaa filmiä saatu?

Elokuvasta löytyy oivallisia teemoja esimerkiksi arjesta irti päästämisen tärkeydestä ja seikkailullisen vapauden tunteen huumasta, sekä siitä, että haaveilun sijaan pitäisi vain antaa palaa ja painaa menemään. Mutta kun leffa ei itse anna palaa ja paina menemään niin täysillä kuin voisi toivoa, homma jää aika vaisuksi. Elokuva on myös turhan pitkä ja sitä voisi hyvin tiivistää etenkin alkupäästä, jotta varsinainen seikkailu lähtisi nopeammin käyntiin. Heikkouksineenkin Walter Mittyn ihmeellinen elämä on silti ihan kelpo filmi. Vaikkei se mene niin pitkälle kuin itse ainakin toivoisin, löytyy siitä omat hyvät hetkensä. Elokuvan henki on myös miellyttävä ja aika sympaattinenkin, ja tarinaan uppoutuu tarpeeksi passelisti.

Näyttelemisen lisäksi Stiller hoitaa myös ohjaajan hommat oivallisesti ja hänen ongelmakseen koituu lähinnä Conradin paikoitellen ponneton ja tapahtumaköyhähkö käsikirjoitus. Hetkittäin kummatkin hoitavat tonttinsa erityisen hyvin, mutta kokonaisuus jää laihaksi. Elokuva on kuitenkin kuvattu todella mainiosti ja leikkaus on usein ihailtavan sulavaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat hyvin, mutta erikoistehosteet näyttävät halvoilta. Kun kyse on Walterin haaveiluista, heikot digiefektit voi katsoa osittain sormien läpi, koska kyseessä on pelkkä mielikuvituksen tuote, mutta todellisuudessa tapahtuvissa kohtauksissa huonosti ikääntyneet tehosteet pistävät ikävästi silmään. Äänimaailma on oivasti työstetty ja Theodore Shapiron, Jose Gonzalezin ja Rogue Waven säveltämät musiikit tuovat kelvollisen lisänsä tunnelmaan, joskin leffan päätteeksi katsojalle jää lähinnä mieleen elokuvassa hyödynnetty David Bowien klassikkobiisi Space Oddity.

Yhteenveto: Walter Mittyn ihmeellinen elämä ei ole elokuvana erityisen ihmeellinen, lähinnä vain kelvollinen. Elokuvan seikkailu ei koskaan lähde niin hyvin lentoon kuin voisi toivoa, vaan homma jää harmillisesti hieman vaisuksi. Walterin kuvittelemat jutut ovat mielikuvituksellisempia ja niiden jälkeen aito seikkailu tuntuukin hieman siltä, että budjetti olisi loppunut kesken. Elokuva tarjoaa kuitenkin silloin tällöin hyviä hetkiä ja passelia seikkailun tuntua. Se on ajoittain hilpeä, toisinaan taas jopa hieman jännittävä. Teemat esimerkiksi arjesta irti päästämisestä ovat hyviä ja leffan aikana sitä tuleekin ajateltua, että voisipa vain joskus itse hypätä seikkailun pyörteisiin Walterin tavoin. Ben Stiller suoriutuu hyvin niin ohjaajana kuin päänäyttelijänäkin. Steve Conradin käsikirjoitus jää ajoittain hieman latteaksi ja leffan erikoistehosteiden parhaat päivät ovat jo takanapäin. Walter Mittyn ihmeellinen elämä sopii tarpeeksi hyvin kerran katsottavaksi seikkailuelokuvaksi, mutta mitään aidosti ihmeellistä siltä on turha odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Secret Life of Walter Mitty, 2013, Twentieth Century Fox, TSG Entertainment, Samuel Goldwyn Films, Red Hour Films, New Line Cinema, Big Screen Productions, Down Productions, Ingenious Media

Arvostelu: Hellraiser (1987)

HELLRAISER

Ohjaus: Clive Barker

Pääosissa: Claire Higgins, Ashley Laurence, Andrew Robinson, Sean Chapman, Robert Hines, Doug Bradley, Nicholas Vince, Simon Bamford, Grace Kirby ja Oliver Smith

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 18

"We'll tear your soul apart!"

Hellraiser perustuu Clive Barker novelliin Helvetilliset (The Hellbound Heart) vuodelta 1986. Barker oli ollut tyytymätön kirjojensa aiempiin elokuvasovituksiin, etenkin Underworldiin (1985), joten hän päätti itse ohjata elokuvan Helvetillisten pohjalta. Hän sai tuottaja Christopher Figgin ja New World Pictures -yhtiön mukaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1986 työnimellä "Sadomasochists from Beyond the Grave". Barker joutui leikkaamaan elokuvaa pariinkin otteeseen uudestaan, sillä Yhdysvalloissa ikärajoja valvova Motion Picture Association of America oli antamassa filmille korkeinta X-leimaa. Lopulta Hellraiser sai ensi-iltansa syyskuussa 1987. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, osan kutsuessa sitä hienoksi ja toisten taas surkeaksi. Vuosien varrella elokuva on noussut kulttistatukseen ja kauhugenren klassikoksi, joka on kerännyt vannoutuneen fanikuntansa, sekä saanut useita jatko-osia - viimeisimpänä elokuvasarjan samannimisen uudelleenkäynnistyksen vuonna 2022. Itse katsoin Hellraiserin ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten ja pidin näkemästäni paljon. Olen katsonut elokuvan jo pari kertaa uudestaan ja nyt kun viimevuotinen Hellraiser-leffa on vihdoin saapunut Suomeen vuokralle, päätin odotellessa katsoa alkuperäisfilmin uudestaan ja arvostella sen.

Frank Cotton ostaa itselleen mystisen palapelikuution ja avaa sen kauhut, kenobiitit, jotka silpovat ja vangitsevat Frankin. Muuttaessaan Frankin taloon, hänen veljensä Larry vapauttaa vahingossa Frankin helvetillisestä vankilastaan. Epämuodostunut Frank tarvitsee kuitenkin entiseltä salarakkaaltaan, veljensä vaimolta Julialta apua, saadakseen kehonsa takaisin.

Clare Higgins ja Andrew Robinson näyttelevät avioparia, Julia ja Larry Cottonia, joiden parisuhteesta uupuu rakkaus ja intohimo. Julia onkin kiinnostuneempi Larryn kadonneesta veljestä, Frankista (Sean Chapman ja Oliver Smith), jonka kanssa Julialla oli aiemmin salasuhde. Vanha rakkaus roihahtaa uuteen, kieroon liekkiin, kun Larryn veripisarat synnyttävät Frankin takaisin henkiin. Frank on kuitenkin epämuodostunut lihakasa, joka tarvitsee salaheilansa Julian apua saadakseen vanhan kehonsa takaisin: Julian täytyy vietellä miehiä kotiinsa ja syöttää nämä Frankille. Mitäpä sitä ei tekisi tosirakkauden eteen? Higginsin ja Chapmanin väliltä löytyy vahvaa kemiaa, mutta heidän hahmonsa ovat varsin iljettävät. Robinson taas toimii oivallisesti asioista tietämättömän Larryn roolissa.

     Elokuvassa nähdään myös Ashley Laurence Larryn tyttärenä Kirstynä, Robert Hines tämän poikaystävänä Stevenä, sekä Doug Bradley, Nicholas Vince, Simon Bramford ja Grace Kirby kenobiitteinä, helvetillisinä olentoina, jotka vapautuvat mystisestä palapelikuutiosta ja sieppaavat uhrinsa kivullisen nautintonsa vankilaan. Laurence on hyvä valinta tyttäreksi, joka alkaa epäillä uuden äitipuolensa kummallista käyttäytymistä muuton jälkeen. Bradleyn esittämä kenobiittijohtaja - joka on fanien toimesta nimetty Pinheadiksi - on onnistuneen hyytävä ilmestys ikonisen naulanaamansa kanssa.

Hellraiser on ilmestymisestään asti shokeerannut katsojiaan, eikä mikään ihme. Kyseessä on aidosti karmiva kauhuelokuva, täynnä iljettävää kuvastoa, joka saa monet kauhun suurkuluttajatkin katsomaan toisaalle. Mukana on useita groteskeja hetkiä, joissa ihmiskeholla leikitään varsin oksettavin tavoin. Tämän saatanallisen Rubikin kuution avaajilta hyytyy hymy nopeasti, kun pelottavat kenobiitit saapuvat hakemaan kutsujaansa hupeihinsa. Näihin hupeihin kuuluu kivun ja nautinnon yhdistelmä, kenobiitit kun tuhoavat uhrejaan ällöttävän seksuaalisen vivahteen kera. Iso osa elokuvan karmivuudesta syntyykin sen eroottisuudesta kuvottavuuksien keskellä. Filmi ei säästele katsojaansa, mutta samalla se välttää tyylikkäästi aivottomaksi gorepornoksi muuttumisen.

Sen lisäksi, että ajoittain jopa tehokkaan vastenmielinen elokuva työntyy katsojan ihon alle (ei tosin niin kirjaimellisesti kuin kenobiitit koukkuineen hahmojen ihojen alle), pitää Hellraiser sisällään myös vahvan tarinan. Pohjimmiltaan kyseessähän on todella vinksahtanut rakkauskertomus. Julia on valmis menemään ties kuinka pitkälle saadakseen Frankinsa takaisin. Salarakkaiden puuhat muuttuvat kaiken aikaa kierommiksi. Tarina kerrotaan mielenkiintoisesti, elokuvan seuratessa aluksi rakastavaisia, kunnes se siirtyy puolen välin paikkeilla Kirstyyn, joka yrittää selvittää, mistä kaikessa on kyse? Leffa saa näin tehokkaasti manipuloitua katsojaa. Aluksi saattaa jopa huomata olevansa Julian ja Frankin puolella, toivoen, että he eivät jäisi kiinni. Loppupäässä taas pelkää Kirstyn puolesta. Katsoja on koukussa näkemäänsä ja jännitettä rakennetaan läpi elokuvan onnistuneesti kohti huipennusta. Vain pari viimeistä minuuttia jättävät toivomisen varaan, lopputekstejä edeltävän hetken ampuessa hieman yli.

1980-luvulla Clive Barker nousi kauhukirjallisuuden huippunimiin ja Hellraiserin myötä hän siirtyi onnistuneesti myös elokuvapuolelle. Barkerin rakentama tunnelma on erinomainen ja hän osaa tarjota erittäin epämiellyttäviäkin juttuja tyylikkäästi. Barkerin työstämä käsikirjoitus on tehokkaan napakka, eikä leffa kestä kuin muutaman minuutin yli puolitoista tuntia. Filmi on myös hyvin kuvattu ja siinä hyödynnetään taitavasti valaisua. Lavasteet ovat oivalliset ja kenobiittien toteutus on upeaa niin asujen kuin maskeerauksien puolesta. Käytännön tehosteet ovat pääasiassa erinomaiset kaikessa visvaisuudessaan, varsinkin Frankin syntyessä hiljalleen takaisin henkiin, mutta loppupäässä nähtävät sähköefektit pistävät silmään. Budjettisyistä Barker työsti nämä tehosteet itse kaverinsa kanssa yhden viikonlopun aikana. Äänimaailma on toimiva ja Christopher Youngin säveltämät mainiot musiikit lisäävät paljon karmivaan tunnelmaan.

Yhteenveto: Hellraiser on mahtava kauhuelokuva, joka onnistuu oikeasti työntymään katsojan ihon alle kaikessa ahdistavuudessaan ja vastenmielisessä kuvastossaan. Elokuvalla on vahva tarina ja siihen jää täysin koukkuun. On kiinnostavaa, kuinka katsojaa manipuloidaan vaihtelemaan mielipiteitään hahmoista ja välillä sitä jääkin pohtimaan, että ketä tässä nyt oikein haluaakaan kannustaa? Clive Barkerin käsikirjoitus on onnistunut ja ohjaus sitäkin väkevämpää. Barkeria ei pelota aiheuttaa katsojalleen todella epämukavaa tunnetta. Kaikista kuvottavuuksistaan huolimatta katse palaa väkisilläkin takaisin tapahtumiin ja vaikka toisaalta ymmärrän, miksi moni ei suostu katsomaan Hellraiseria enää toistamiseen, itse palaan jollain kierolla innostuksella sen pariin yhä uudestaan. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan oivallinen upeita käytännön tehosteita myöten ja näyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Alkuperäinen Hellraiser on pakkokatseltavaa kaikille kauhufaneille, mutta herkemmille sitä on vaikea suositella sen inhottavien puolien takia. Vuosien varrella elokuvalle on tehty jopa yhdeksän, todella ailahtelevasti vastaanotettua jatko-osaa, joiden pariin palataan joskus toiste. Tämän halloweenin aikana käsittelyyn pääsee kuitenkin vielä viimevuotinen Hellraiser-elokuva, jonka näkemistä odotan ristiriitaisin tuntein...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hellraiser, 1987, New World Pictures, Film Futures, Rivdel Films

Arvostelu: Saw X (2023)

SAW X

Ohjaus: Kevin Greutert

Pääosissa: Tobin Bell, Shawnee Smith, Synnøve Macody Lund, Renata Vaca, Paulette Hernandez, Octavio Hinojosa, Steven Brand, Joshua Okamoto, Michael Beach ja Costas Mandylor

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 18

James Wanin kauhuelokuva Saw (2004) oli jättimenestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007), Saw V (2008), Saw VI (2009) ja Saw VII 3D (2010) saivat lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta, mutta ne olivat silti taloudellisia hittejä. Kesti kuitenkin seitsemän vuotta, kunnes elokuvasarjan seuraava osa Jigsaw (2017) ilmestyi, mitä seurasi omaa tarinaansa samassa maailmassa kertonut Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021). Heti Spiralin ilmestyttyä Twisted Pictures ilmoitti työstävänsä kymmenettä elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Saw X on saapunut elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat. Pidän alkuperäisestä Sawista, mutta sen jatko-osat ovat olleet pääasiassa kehnoja kidutuspornorainoja, jotka muuttuivat vähitellen shokeeraavista tylsiksi. Enemmän David Fincherin Seitsemää (Se7en - 1995) kuin MTV:n musiikkivideoita muistuttava Spiral oli mielestäni piristävän kelvollinen lisäys sarjaan ja olisinkin toivonut lisää samanlaisia leffoja, jos sarjaa oli pakko jatkaa. Odotuksiani latisti entisestään se, että kymmenennen osan kerrottiin sijoittuvan ensimmäisen ja toisen leffan väliin. Kävin silti katsomassa Saw X:n sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Vääryyksiä tekeviä ihmisiä sairaisiin peleihinsä vangitseva Jigsaw, eli John Kramer saa kuulla aivokasvaimensa kehittyneen parantumattomaksi ja että hänellä olisi elinaikaa jäljellä vain muutama kuukausi. Kramer etsii hoitokeinoa muualta, mikä johtaa hänen kaikkien aikojen henkilökohtaisimpaan peliinsä.

Jäätyään pois Spiralista, Tobin Bell tekee kuuden vuoden tauon jälkeen paluun John Krameriksi, eli Jigsaw'na tunnetuksi sarjamurhaajaksi, joka testaa ikäviä asioita tehneiden ihmisten selviytymiskykyä sairailla peleillään, toivoen, että mahdollisesti selvittyään elossa, nämä ihmiset muuttaisivat tapansa parempaan suuntaan. Joku saattaa nyt tässä kohtaa kummastella, että: "mitä ihmettä, John Kramerhan kuoli jo kolmannessa Saw-leffassa, miten hän voi olla edelleen mukana?" Saw X sijoittuukin ajallisesti kahden ensimmäisen elokuvan väliin, kun Kramerin hirmutestit olivat vasta alkamaisillaan. Bell on tuttuun tapaansa hyvä roolissa, onnistuen yllättäen kymmenennessä osassa syventämään hahmoaan entisestään. Saw X:ssä Kramer nousee selkeämmin päähenkilöksi kuin aiemmissa osissa ja epäonnisten pelaajien sijaan elokuva seuraakin juuri tätä kieroa nukkemestaria kaiken takana. Elokuva paneutuu entistä enemmän siihen, mikä Krameria oikein puskee tekemään näitä hirveyksiä ja yrittää maalailla hahmosta jopa jonkin sortin antisankaria ja koston julmaa enkeliä.

     Paluun tekee myös Krameria auttanut Amanda, jona nähdään edelleen Shawnee Smith, jota ei ole edes yritetty nuorentaa samannäköiseksi kuin ensimmäisissä Saw-leffoissa, mikä takuulla rikkoo illuusiota monen katsojan silmissä. Uusina hahmoina taas esitellään ihmehoitoja järjestävä tohtori Cecilia Pederson (Synnøve Macody Lund), tätä auttavat tohtori Mateo (Octavio Hinosoja), Valentina (Paulette Hernandez) ja Gabriela (Renata Vaca), sekä heidän hoitojensa avulla parantuneet Henry (Michael Beach) ja Parker (Steven Brand). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan kelvollisesti ja heidän hahmonsa toimivat passelisti tässä uudessa pelissä.

Saw X jätti minulle ristiriitaisen tunteen. Se on toisaalta täysin tarpeeton ja rahan perässä tehty lisäys elokuvasarjaan, joka ei tuo periaatteessa mitään uutta mukaan tai mullista isompaa tarinaa millään lailla, kuten sarjan aiemmat osat ovat pääasiassa pyrkineet tekemään. Mutta toisaalta taas se on elokuvana parempi kuin ainakin puolet leffasarjan edellisistä osista. Isoa kokonaisuutta katsoen tarina on turha väliinputoaja, jonka pitää mennä sen ehdoilla, että elokuvan pitää alkaa siitä, mihin ensimmäinen Saw loppui ja sen pitää myös päättyä siihen, mistä Saw II alkaa. Se ei voi sekoittaa pakkaa oikein millään lailla, koska muuten se rikkoisi aiempaa jatkumoa, joten sen täytyy tyytyä kertomaan omaa irrallista peliään, jolla ei ole sen kummempia seurauksia.

Tämänkertainen peli on kuitenkin yksi sarjan kiinnostavimmista, koska se on niin voimakkaan henkilökohtainen Kramerille. On kiinnostavaa seurata pelin kulkua tällä kertaa aiemmin pahiksena pidetyn Kramerin vinkkelistä. Kun aiemmin halusi nähdä ihmisten selviytyvän peleistään, tällä kertaa huomaa jopa kannustavansa Krameria. Elokuvan aikana pohditaankin - joskin aika löyhästi - Kramerin puuhien moraalisuutta. Voiko millään perustella sen, kuinka sairaisiin skenaarioihin hän valitsemansa ihmiset sysää? Entä jos nämä ihmiset ovat pahempia kuin itse Kramer? Ajatuksen tasolla kiinnostava tilanne johtaa harmillisesti siihen, että jännite loistaa poissaolollaan. Kramerin ja Amandan puolesta ei jännitä, koska katsojana tietää jo heidän selviytyvän seuraaviin osiin, mutta myöskään pelaajien puolesta ei jännitä, koska katsojan vinkkelistä he saattavat jopa ansaita potentiaalisesti karun kohtalonsa. Pakolliset lopun käänteet jättivät minut myös ristiriitaisiin tunnelmiin. Tapahtumahetkellä käänteet tuntuvat ovelilta, jälkikäteen pohdittuna epärealistisilta. Katsojaa pyydetään myös jälleen olemaan ajattelematta liikaa, että millä ilveellä nämä kierot pelit ihan oikeasti pistetään kasaan? Ja kuka kolmipyörällään kulkevaa, tässä kohtaa jo ikonista Billy-nukkea liikuttaa?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Kevin Greutert, joka oli ohjannut leffasarjaan jo aiemmin ihan menevän Saw VI:n ja sarjan kirkkaasti surkeimman osan, Saw VII 3D:n. Saw X:ssä Greutert onnistuu paremmin kuin edellisissä, osittain siitä syystä, että hänellä on käsissään astetta laadukkaampi (joskin silti aika kömpelö) käsikirjoitus. Jigsaw'n ja Spiralinkin teksteistä vastannut kaksikko Peter Goldfinger ja Josh Stolberg ovat sentään halunneet entistä enemmän panostaa hahmoihin pelkän kidutusmässäilyn sijaan, mutta jättävät tekstiinsä taas aukkoja, eivätkä selvästi luota katsojiinsa, kun välillä jopa viisi minuuttia sitten lausuttuja repliikkejä pitää näyttää uudestaan, jotta kaikki pysyisivät varmasti tapahtumissa perässä. Teknisellä puolellaan Saw X palaa vanhojen silppuleikkausten ja hektisten kameratyöskentelyjen maailmaan. Vielä niitä enemmän koin korniksi sen, että kohtaukset Meksikossa näytetään perinteiseen Hollywood-tyyliin kellertävän filtterin läpi. Erikoistehostetiimille täytyy kyllä antaa pisteet, sillä niin uskottavia he saavat kuvottavista näyistään. Tekoverellä läträtään litratolkulla ja paatuneemmankin Saw-fanin vatsaa vääntää taatusti jossain kohtaa. Äänimaailma luottaa liikaa pöljiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, mutta musiikkipuolesta jälleen vastaava Charlie Clouser tunnelmoi kivasti sävellyksillään. Saw'n tunnusmelodia on yksi sarjan parhaista puolista.

Yhteenveto: Saw X on ihan kiva, joskin aika tarpeettomalta tuntuva lisäys kidutusleffasarjaan. Elokuvan sijoittaminen kahden ensimmäisen leffan väliin ajaa tekijät asemaan, missä heidän täytyy kulkea täysin näiden kahden elokuvan ehdoilla, eikä erityiseen sooloiluun ole varaa. Ongelmaksi myös koituu se, ettei John Kramerin ja Amandan puolesta voi jännittää, sillä heidän tietää selviytyvän kakkososaan. Tämänkertaisten pelaajienkaan puolesta ei jaksa jännittää, sillä katsojan silmissä he saattavat jopa ansaita mahdolliset kohtalonsa. Samalla elokuvan tarina on kuitenkin useampaa Saw-leffaa vahvempi, sillä tämänkertainen peli on niin henkilökohtainen Kramerille. Ansat ovat ihan kekseliäitä ja tehostetiimi pääsee luomaan toinen toistaan kuvottavampia näkyjä, pääasiassa käytännön efektein tehtynä. Lopun käänteet jättävät muun elokuvan tavoin ristiriitaiset fiilikset. Saw X on hieman ontuva paketti, josta löytyy onnistumisensa, mutta myös selvät vikansa. Silti se nousee elokuvasarjansa kärkikastiin - mikä tosin kertoo ehkä enemmän muiden osien laadusta (tai laaduttomuudesta). Jos olet pitänyt aiemmista Saw-leffoista, kannattaa tämä kymmeneskin osa käydä kurkkaamassa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Saw X, 2023, Lionsgate, Lionsgate Productions, Twisted Pictures, Aldea M Estudios, Corazón Films