Arvostelu: Next Goal Wins (2023)

NEXT GOAL WINS

Ohjaus: Taika Waititi

Pääosissa: Michael Fassbender, Oscar Kightley, Kaimana, David Fane, Rachel House, Beulah Koale, Uli Latukefu, Chris Alosio, Semu Filipo, Lehi Makisi Falepapalangi, Ioane Goodhue, Elisabeth Moss, Will Arnett, Rhys Darby, Angus Sampson, Luke Hemsworth ja Taika Waititi

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: S

Next Goal Wins perustuu samannimiseen dokumenttiin vuodelta 2014, joka puolestaan kertoi maailman huonoimpina jalkapalloilijoina pidetyistä amerikansamoalaisista. Taika Waititi kiinnostui tekemään elokuvan aiheesta, sai Searchlight Picturesin tarttumaan projektiin ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2019. Loppuvuodesta 2021 elokuvalle järjestettiin lisäkuvaukset, kun siinä näytellyt Armie Hammer sai potkut elokuvasta raiskaussyytösten takia. Hammerin kohtaukset kuvattiin uudestaan Will Arnettin kanssa. Next Goal Wins sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023 ja vasta nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin Waititin työstävän uutta komedialeffaa. Elokuvan saamista ristiriitaisista arvioista huolimatta kävin positiivisin mielin katsomassa Next Goal Winsin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Jalkapallovalmentaja Thomas Rongen joutuu ottamaan vastuulleen Amerikan Samoan jalkapallojoukkueen, jota pidetään maailman huonoimpana lajissa, välttääkseen potkut äkkipikaisen käytöksensä takia.

Muutaman vuoden tauon jälkeen Michael Fassbender on tehnyt paluun elokuviin, ensin Netflixissä julkaistussa David Fincherin jännärissä Tappaja (The Killer - 2023) ja nyt Next Goal Winsissä. Next Goal Wins tosin kuvattiin alun perin jo loppuvuodesta 2019. Fassbender näyttelee entistä jalkapalloilijaa ja sitten valmentajaa Thomas Rongenia, joka on joutunut epäsuosioon äkkipikaisen luonteensa ja ajoittain väkivaltaiseksi taipuvan käytöksensä takia. Välttääkseen potkut, Thomas ottaa hammasta purren vastaan uuden pestin Amerikan Samoan jalkapallojoukkueen valmentajana - pestin, johon kukaan muu ei enää suostu, sillä kyseistä joukkuetta pidetään koko maailman huonoimpana, amerikansamoalaisten hävittyä Australialle 31-0 vuonna 2001. Fassbenderin paluu on suuri ilo ja mies osoittaa, että häntä pitäisi nähdä elokuvissa enemmänkin. Fassbender suoriutuu erittäin mainiosti osastaan tympeänä jalkapallovalmentajana, joka vähemmän yllättäen alkaa pikkuhiljaa lämpenemään Amerikan Samoan joukkueelle, väestölle ja kulttuurille.

     Elokuvassa nähdään myös Elisabeth Moss Thomasin ex-vaimona Gailina, Will Arnett tämän uutena miehenä Alexina, Oscar Kightley Amerikan Samoan jalkapallojoukkueen puheenjohtaja Tavitana, sekä muun muassa Kaimana, David Fane, Beulah Koale, Uli Latukefu, Semu Filipo, Ioane Goodhue ja Chris Alosio joukkueen jäseninä. Nähdäänpä leffassa myös ohjaaja Taika Waititi itse paikallisena pappina ja kertojaäänenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Sivuhahmoista merkittävimmäksi nousee Kaimanan esittämä Jaiyah Saelua, transnainen, eli samoalaisittain fa'afafine, joka oli ensimmäinen avoimesti trans jalkapalloilija Jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuissa.

En voi kuin kummastella Next Goal Winsin saamaa nuivaa vastaanottoa kriitikoiden puolelta. Kyseessä on todella ilahduttava hyvän mielen elokuva, josta tykkääminen ei vaadi sitä, että tietäisi hölkäsen pöläystä jalkapallosta. Elokuva on myös todella hupaisaa katseltavaa - jos siis Taika Waititille ominainen höpsö ja pöljä hassuttelu iskee. Itse naureskelin ja hörähtelin makeasti pitkin leffaa, vähintään hymähtelin tyytyväiseen sävyyn. Parit heikommat ja liian pitkiksi venytetyt vitsit mahtuu sekaan, mutta suurimmaksi osaksi leffa ilahduttaa. Elokuvan loppupään aikana Waititi näyttää myös hieman kykyjään draaman puolella, joskin meno ei todellakaan kouraise yhtä tuntuvasti kuin miehen kenties parhaassa työssä, Jojo Rabbitissa (2019).

Tarinansa puolesta Next Goal Wins on aika peruskauraa altavastaaja-urheiluleffojen osastolla, mutta eipä tuo juuri haittaa. Sen lisäksi, että leffa viihdyttää ja naurattaa erittäin miellyttävästi, sen hahmot ja maailma ihastuttavat hiljalleen mukaansa. Amerikan Samoan kulttuuri on hyvin erilainen kuin meidän ja se tarjotaankin niin huumorin kuin rakkaudenosoituksen myötä. Waititi kehtaa vitsailla, millaisen kulttuurishokin saarella vierailu voi tarjota, mutta samalla Waititi näyttää suurta ihailua ja ihastusta tätä kaikkea kohtaan. Elokuva välttää olemasta valkoinen pelastaja -tarina ja Thomas toimii pikemminkin apuvälineenä ulkopuoliselle syventyä amerikansamoalaisten kulttuuriin. Näiden ihmisten yhteisöllisyys, hyväksyväisyys ja lämpö voittavat nopeasti puolelleen. Aika kulkee vauhdilla tämän mainion poppoon kanssa, eikä lopulta ole juuri väliä, voittavatko he edes vai eivät.

Teknisiltä ansioiltaankin Next Goal Wins on toimiva leffa. Se on hyvin kuvattu ja Amerikan Samoan kauniita maisemia esitellään useilla laajoilla otoksilla. Leikkaus on sulavaa, eikä aika todellakaan käy pitkäksi elokuvan aikana. Jälkikäteen loppuvuodesta 2021 kuvatut kohtaukset on täysin saumattomasti liitetty kaksi vuotta aiemmin kuvattuun muuhun elokuvaan. Lavastus- ja puvustustiimi suoriutuvat hyvin hommistaan ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Michael Giacchinon säveltämät musiikit lisäävät leffan hyväntuulista ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Next Goal Wins, 2023, Searchlight Pictures, Imaginarium Productions, Piki Films, Archer's Mark

Arvostelu: Night Swim (2024)

NIGHT SWIM

Ohjaus: Bryce McGuire

Pääosissa: Wyatt Russell, Kerry Condon, Gavin Warren, Amélie Hoeferle, Nancy Lenehan, Elijah J. Roberts, Eddie Martinez, Jodi Long, Rahnuma Panthaky ja Ben Cinclair

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Night Swim perustuu Bryce McGuiren ja Rod Blackhurstin samannimiseen lyhytelokuvaan vuodelta 2014. Lyhytelokuvan noustua viraalihitiksi, Atomic Monster -yhtiön varatoimitusjohtaja Judson Scott esitteli sen ohjaaja James Wanille, joka innostui ja hankki lyhytelokuvan oikeudet, tuottaakseen sen pohjalta täyspitkän kauhuelokuvan. Wanin Atomic Monster ja tuottaja Jason Blumin kauhuyhtiö Blumhouse päättivät yhdistää voimansa ja Night Swimistä muodostui yhtiöiden ensimmäinen yhteistyöelokuva. McGuire palkattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan leffa ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023. Nyt Night Swim on saapunut elokuvateattereihin ja itse en odottanut elokuvaa kovinkaan innolla. Alkuperäinen lyhytelokuva ei ollut mielestäni kummoinen, eikä leffan traileri juuri vakuuttanut minua. Kävin silti katsomassa Night Swimin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Sairautensa takia eläkkeelle jäänyt pesäpallotähti Ray Waller perheineen hankkii uuden kodin ja he huomaavat pian, että takapihan uima-altaassa lymyilee jotain pahaa...

Night Swimin keskiössä on Wallerin perhe, johon kuuluvat Ray-isä (Wyatt Russell), Eve-äiti (Kerry Condon), Izzy-tytär (Amélie Hoeferle) ja Elliot-poika (Gavin Warren). Ray oli varsinainen pesäpalloilijalupaus, joka joutui kuitenkin keskeyttämään peliuransa, kun hänellä todettiin keskushermostoon vaikuttava MS-tauti. Mies yrittää löytää hoitokeinoa, toiveenaan palata takaisin kentälle jonain päivänä. Samalla hän kokee maisemanvaihdoksen rauhalliselle omakotitaloseudulle auttavan toipumisessa. Eve taas työskentelee koulussa, Izzy on geneerisen tylsä teinityttö, josta ei löydy juuri mitään sanottavaa ja Elliotilla on ollut rankkaa. Tiedämme tämän, koska hahmot jatkuvasti sanovat, että Elliotilla on ollut rankkaa, muttemme koskaan pahemmin näe, mitä rankkoja asioita Elliot käy läpi. Kurt Russellin poika Wyatt on noussut viime vuosina isompien starojen joukkoon, näyteltyään Marvel-sarjassa The Falcon and the Winter Soldier (2021) ja sitten isänsä kanssa Godzilla-sarjassa Monarch: Legacy of Monsters (2023-). Russell on näyttänyt osaavansa, mutta Night Swimissä hän kulkee läpi leffan aika tylsällä vaihteella, aivan kuin häntä ei kiinnostaisi olla mukana elokuvassa. Vastikään Oscar-ehdokkuuden The Banshees of Inisherinistä (2022) saanut Condon on vakuuttavampi Eve-äitinä. Nuoret näyttelijät Hoeferle ja Warren ajavat asiansa.

Monet 2000-luvun kauhuelokuvista pohjautuvat tekijöidensä aiempiin lyhytelokuviin, joita on laajennettu täyspitkiksi filmeiksi. Jopa James Wanin esikoistyö Saw (2004) oli alun perin lyhytelokuva. Jotkut näistä lyhäreistä täyspitkiksi kauhuelokuviksi venytetyistä tapauksista ovat toimineet, kuten The Babadook (2014), Lights Out (2016) ja Come Play (2020). Joissakin tapauksissa taas lyhytelokuvaan istunut simppeli konsepti ei jaksa kantaa täyspitkää leffaa ja harmillisesti Night Swim on yksi näistä tapauksista. Eipä alkuperäinen lyhytelokuva kymmenen vuoden takaa ollut kaksinen, mutta sen pohjalta rakennettu puolitoistatuntinen on suorastaan pitkäveteinen.

Lyhytelokuvankin ohjannut ja nyt ensimmäistä täyspitkää elokuvaansa tekevä Bryce McGuire on avoimesti kertonut, mitkä leffat ovat inspiroineet häntä ja sen myös huomaa lopputuloksesta. Night Swim on tylsä toisinto huomattavasti paremmista kauhuelokuvista. Poltergeistin (1982) uima-altaaseen osittain sijoittuva loppuhuipennus on selvästi katsottu tätä tehdessä ja onpa yksi kohtaus matkittu Se-leffasta (It - 2017). Koko hommahan lähtee tietty liikkeelle todella tyypilliseen tapaan, perheen muuttaessa uuteen kotiin ja huomatessa, että jokin on pielessä. Sen sijaan, että itse talo olisi riivattu, syypää onkin pihan uima-allas. Omiin silmiini konsepti tuntuu huvittavalta, mutta leffa ottaa itsensä turhan vakavasti. Ihmisdraama on kuivaa ja elotonta, mutta eivätpä kauhukohtaukset paljoa pelasta. Kauhuilu rakentuu kaikista laiskimpien böö-säikyttelyjen varaan. Homma lässähtää viimeistään puolen välin paikkeilla, kun uima-altaassa lymyilevä mörökölli paljastetaan. Olion ulkonäkö on lähinnä koominen. Uima-altaan ympärille yritetään rakentaa löyhää mytologiaa, mutta sekin on varsin kliseistä peruskauraa. Loppuhuipennus on taas aikamoinen antikliimaksi kaiken rakentelun jälkeen.

McGuiren ensikertalaisuus pitkän elokuvan ohjaksissa on selvää. Hän ei saa pidettyä pakettia kasassa, lähtien jo käsikirjoituksesta. McGuire luottaa kauhupuolella liikaa kovaäänisiin pelästytyksiin ja vilkkuviin valoihin, eikä onnistu rakentamaan jännittävää ilmapiiriä uima-altaan ympärille. Tekniseltä puolelta löytyy hyvät puolensa muutamista tyylikkäistä otoksista itse uima-altaaseen, mikä vaikuttaa veikeästi vaihtelevan kokoaan tilanteesta riippuen. Äänimaailma on hyvin tyypillinen kauhuleffalle. Valitettavasti The Lighthousessa (2019) ja The Black Phonessa (2021) mainiota työtä tehnyt Mark Korven ei tällä kertaa saa juuri mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkipuolella.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Night Swim, 2024, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Atomic Monster, Witchcraft Motion Picture Company

Arvostelu: Kuolleet lehdet (2023)

KUOLLEET LEHDET

Ohjaus: Aki Kaurismäki

Pääosissa: Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Martti Suosalo, Matti Onnismaa, Simon Al-Bazoon, Sakari Kuosmanen, Maria Heiskanen ja Alina Tomnikov

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Kuolleet lehdet on Aki Kaurismäen uusi elokuva. Tehtyään edellisen elokuvansa Toivon tuolla puolen (2017), Kaurismäki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle elokuvahommista. Pari vuotta myöhemmin hän kuitenkin tuli toisiin aatoksiin ja alkoi työstämään uutta elokuvaa, joka toimisi hänen työläistrilogiansa neljäntenä osana, jatkumona elokuville Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja Tulitikkutehtaan tyttö (1990). Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Kuolleet lehdet sai maailmanensi-iltansa toukokuussa 2023 Cannesin elokuvajuhlilla, missä se voitti tuomariston palkinnon. Elokuva saapui Suomen teattereihin syyskuussa ja nousi nopeasti Kaurismäen uran menestyneimmäksi leffaksi. Itse hyvin harvoin kotimaisia elokuvia katsovana en pahemmin ollut kiinnostunut Kuolleista lehdistä, kun se julkaistiin. Päädyin tosin työni puolesta haastattelemaan ennakkonäytöksessä päätähtiä Alma Pöystiä ja Jussi Vatasta yleisön edessä. Kuitenkin kun aika lailla koko lähipiirini kehui elokuvaa minulle, se alkoi vähitellen kiinnostamaan ja kun Kuolleet lehdet sai parhaan vieraskielisen elokuvan ja parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin vihdoin käydä katsomassa sen.

Kaupassa nollatuntisopimuksella töitä paiskiva Ansa ja hiekkapuhaltajana toimiva Holappa kohtaavat karaokebaarissa ja iskevät silmänsä toisiinsa. Orastava romanssi saa kuitenkin jatkuvaa takapakkia, oli kyse sitten hukatusta puhelinnumerosta tai miehen alkoholismista.

Viime vuosina kovassa nosteessa Tove-elokuvan (2020) myötä ollut Alma Pöysti näyttelee Ansaa, marketissa pienellä palkalla ja nollatuntisopimuksella töitä tekevää naista. Kolmesta ensimmäisestä Napapiirin sankarit -komediasta (2010-2017) tuttu Jussi Vatanen taas näyttelee Holappaa, alkoholisoitunutta miestä, joka työskentelee hiekkapuhaltajana Pasilan veturitalleilla. Kun nämä hiljaiset, enemmän tai vähemmän masentuneet ja rakkautta kaipaavat hahmot kohtaavat karaokebaarissa eräänä iltana, on se rakkautta ensisilmäyksellä. Ensimmäistä kertaa Kaurismäen kanssa yhteistyötä tekevät Pöysti ja Vatanen hyppäävät taidokkaasti ohjaajan omalaatuisen tyylin keulakuviksi ja tulkitsevat hienosti varsin yksi-ilmeisiä ja vähäeleisiä, mutta silti todella monisävyisiä hahmojaan. Ansa ja Holappa ovat nopeasti tykättäviä ja monin tavoin samaistuttavia tyyppejä, joiden toivoo saavan asiansa kuntoon ja löytävän onnen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Janne Hyytiäinen Holapan kaverina Huotarina ja Nuppu Koivu Ansan kaverina Liisana, Matti Onnismaa Holapan pomona, Martti Suosalo baarinomistajana, Alina Tomnikov hoitajana, sekä Kaurismäen luottonäyttelijä Sakari Kuosmanen pienessä roolissa miehenä matkakodissa. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös oivallisesti osistaan. Etenkin Hyytiäinen on lystikäs omista laulutaidoistaan liikoja luulevana Huotarina.

Onneksi päätin lopulta käydä katsomassa Kuolleet lehdet. Vaikka aluksi koinkin elokuvan lähinnä ihan hyvänä, yön yli pureskelun jälkeen leffan monisävyisyys alkoi hiljalleen aueta ja sen saamat vuolaat kehut muuttuivat ymmärrettävämmiksi. Kyseessä on suorastaan ihastuttava romanttinen komedia, joka jättää katsojalleen lämpimän ja hyvän mielen päätyttyään. Jenkkilän romanttisiin komedioihin tottuneena Kuolleet lehdet on myös ilahduttavan rauhallinen tapaus, eikä rakennu jatkuvan hektisyyden ja kohelluksen varaan. Kun amerikkalaiskomedioissa hahmot ovat karikatyyrejä amerikkalaisista, eli yliampuvia ja räikeitä, suomalaiskomedian karikatyyrit ovat kärjistetyn tönkköjä introvertteja. Pidän myös paljon siitä, että kun Yhdysvaltojen rom-komit kertovat usein varakkaista, Kuolleiden lehtien kärjessä ovat ihan tavalliset mattimeikäläiset, perusduunarit, jotka asuvat ränsistyneissä paikoissa ja elävät kädestä suuhun palkkakuitti kerrallaan.

Olen nähnyt Aki Kaurismäeltä aiemmin vain yhden elokuvan, Le Havren (2011) ja sekin oli pääasiassa ranskaksi puhuttu. Siitä huolimatta, että miehen kotimaiset leffat ovat jääneet välistä, Kaurismäen tyyli on tullut tutuksi kuullun ja luetun kautta. Kuolleet lehdet tuntuukin juuri niin kaurismäkimäiseltä kuin voi odottaa. Leffa on todella riisuttu ja pelkistetty. Ihmiset ovat vähäeleisiä, -sanaisia ja yksi-ilmeisiä. Mitään suuria rakkaudenosoituksia on oikeastaan turha odottaa ja leffa on todella pienimuotoinen. Vaikka ulkokuori onkin näin ylikorostetun ilmeetön, pinnan alta tuntuu löytyvän valtavasti kaikkea. Katsojan kokemat suuret tunteet syntyvätkin siten kuin itsestään ja aidosti, eivätkä jenkkimäisen manipuloimisen tuloksena.

Kaurismäen käsikirjoitus on todella hupaisa, parhaimmillaan hulvaton. Kuiva huumori ei iske kaikkiin, mutta kun itse pikkuhiljaa lämpenin leffan tyylille, hykertelin lopulta ilahtuneena elokuvan vekkulille dialogille. Kaurismäen omien sanojen mukaan teksti syntyi todella nopeasti, mutta kaikki tuntuu silti huolella ja pitkään pohditulta. Hahmojen väliset keskustelut ovat täynnä hauskoja ja ennen kaikkea muistettavia repliikkejä. Sanailu on nokkelaa, muttei koskaan tunnu yliyritteliäältä. Samalla dialogi on myös tarkan puista ja luonnotonta - eihän kukaan tosielämässä puhu näin. Elokuvassa hyödynnetään myös hiljaisuutta erinomaisesti. Hiljaisuus on välillä suorastaan huutavaa, korostaen suomalaisten kanssakäymisten jäykkyyttä, mutta myös luoden tehokasta lisäkomediaa. Huumorin lisäksi Kaurismäki käsittelee tekstissään myös vakavia aiheita, kuten Suomea vaivaavaa alkoholismia ja masennusta. Elokuvan teemat perusduunarien elämien vaikeudesta tuntuvat erityisen ajankohtaisilta nyt, kun Suomen tuore hallitus polkee köyhempien elämäntasoja reippaasti alaspäin säädöksillään. Ahdistavat ajat odottavat itse kutakin suomalaista.

Kuolleissa lehdissä ihastuttaa myös sen hämmentävä yhdistelmä ajankohtaisuutta ja ajattomuutta. Siitä huolimatta, että taustalla näkyvä seinäkalenteri viestii, että elokuva tapahtuisi itse asiassa tulevaisuudessa, syksyllä 2024, se näyttää monin paikoin tapahtuvan vuosikymmeniä sitten. Tapahtumapaikat ovat vanhoja ja kulahtaneita. Puvustuskin on vanhanaikaista. Älykännyköiden sijaan käytössä ovat lankapuhelimet ja Nokian kapulat. Kun leffateatterissa käydään, se tapahtuu Orionissa, eikä Finnkinon huipputeknologisessa IMAXissa. Sitten taas uutisissa ei mistään muusta puhutakaan kuin raportteja Ukrainan sodasta. Näitäkään ei tosin kuulla mistään taulutelevisiosta, vaan vanhasta radiosta. Jatkuva Ukrainan sodan läpikäynti toimii niin kuvauksena siitä, kuinka maailman synkkyydet aiheuttavat murehtimista Suomessa, mutta samalla jatkuvat radiouutisoinnit toimivat jopa omituisena toistuvana vitsinä.

Teknisellä puolella Kaurismäen tyyleihin kuuluu myös filmille kuvaaminen, joka luo leffalle mainion ulkonäön, sekä otosten saaminen yhdellä yrityksellä kerralla purkkiin. Pääasiassa kikka toimii, mutta sekaan mahtuu myös joitain pieniä mokia, takelteluja sanoissa ja pokan pitämisen epäonnistumista, joiden aikana käy mielessä, että kohta olisi voitu kuvata uudestaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja vaikka mukana totta kai onkin Olavi Virran Kuolleet lehdet -kappale, parhaiten leffasta jää mieleen Maustetyttöjen Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin, jonka kaihoisa sanoitus istuu elokuvaan ja sen hahmoihin täydellisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Kuolleet lehdet, 2023, Sputnik, Bufo, Pandora Film, YLE, Suomen elokuvasäätiö, Filmförderungsanstalt, Film- und Medienstiftung NRW, ZDF/Arte

Arvostelu: The Holdovers (2023)

THE HOLDOVERS

Ohjaus: Alexander Payne

Pääosissa: Paul Giamatti, Dominic Sessa, Da'Vine Joy Randolph, Carrie Preston, Brady Hepner, Michael Provost, Ian Dolley, Jim Kaplan, Andrew Garman, Naheem Garcia, Tate Donovan, Gillian Vigman ja Stephen Thorne

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Holdovers on ohjaaja Alexander Paynen uusi elokuva. Payne sai idean elokuvaan nähtyään ranskalaisen elokuvan Merlusse (1935). Hän otti yhteyttä käsikirjoittaja David Hemingsoniin, joka oli työstänyt tekstin sisäoppilaitokseen sijoittuvasta televisiosarjasta, jonka Payne oli lukenut. Hemingson ryhtyi muovaamaan tekstiä elokuvaksi Paynen vision mukaan ja Miramax-yhtiö nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2022 ja lopulta The Holdovers sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin mielenkiinnolla sen näkemistä. Maailmalta kantautuneet kehut olivat herättäneet huomioni ja kävinkin uteliain mielin katsomassa The Holdoversin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1970 Bartonin sisäoppilaitoksessa historianopettaja Paul Hunham joutuu jäämään jouluksi kampukselle vahtimaan nuoria opiskelijoita, joilla ei ole paikkaa, minne mennä joululoman ajaksi.

Paul Giamatti on vuosien varrella osoittanut taipuvansa vaikka minkälaisiin rooleihin. Mies on nähty niin draamoissa, komedioissa, seikkailuleffoissa kuin myös kiusallisena venäläisgangsteri-karikatyyrinä The Amazing Spider-Man 2:ssa (2014). The Holdoversissa Giamatti taitaa tarjota koko uransa parhaan roolityön. Hän on häikäisevässä vedossa Paul Hunhamina, tiukkana historianopettajana, joka ei ole järin pidetty opiskelijoiden tai opettajienkaan keskuudessa ja joka on saanut haukkumanimekseen "Mulkosilmä" vaihtelevasti ulospäin pullahtelevien silmiensä takia. Hunham on niitä hahmoja, joiden kanssa voisi tosielämässä olla hyvin haastavaa olla tekemisissä, mutta joka toimii elokuvassa katseltuna erinomaisesti. Tämä sanavalmis ja sääntöjä tarkkaan noudattava opettaja muuttuu kohtaus kohtaukselta pidettävämmäksi ja kun hänestä alkaa pikkuhiljaa aukeamaan muita puolia, Giamatti pääsee tosissaan valloilleen.

     Kun joululoman alkaessa muut nuoret matkaavat takaisin koteihinsa, löytyy Bartonin koulusta muutama opiskelija, joilla ei ole paikkaa minne mennä. Niinpä he jäävät kahdeksi viikoksi koululle Hunhamin valvonnan alle. Näitä hahmoja ovat toisiaan vihaavat Tully (Dominic Sessa) ja Kountze (Brady Hepner), sporttinen Jason (Michael Provost) ja lapset Alex (Ian Dolley) ja Ye-Joon (Jim Kaplan). Nuorista Angus Tully nousee parhaiten esille ja elokuvadebyyttinsä tekevä Sessa tekee hienoa työtä vaativassa roolissa. Tullykin olisi herkästi hahmo, josta on vaikea pitää ja Sessa tasapainottelee jatkuvasti ihailtavasti siinä rajalla, toimiiko lopputulos vai ei. Koululle jää myös vastikään lapsensa menettänyt kokki Mary, jota näyttelevä Da'Vine Joy Randolph on aivan fantastinen osassaan. Randolph ei ole aiemmin juuri säväyttänyt minua, mutta The Holdoversissa hän tulkitsee hahmonsa surua onnistuneen sydäntä särkevästi, enkä ihmettele, jos hän nappaa työllään parhaan naissivuosan Oscarin.

Eipä ole The Holdoversia turhaan kehuttu mahdolliseksi tulevaksi jouluklassikoksi. Vaikka onkin hassua, että tämä jouluelokuva tuodaan Suomeen vasta nyt vuodenvaihteen jälkeen, on vaikea kuvitella parempaa elokuvaa, jolla aloittaa tämä leffavuosi. Kyseessä on erinomainen draamakomedia, jossa molemmat lajityypit kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja joka tarjoaakin aikamoista tunteiden vuoristorataa edetessään. Vielä elokuvan alussa on vaikea sanoa, mitä kaikesta olisi mieltä, sillä hahmot ovat omilla tavoillaan niin luotaantyöntäviä persoonia. Kuitenkin kun Hunhamin ja näiden opiskelijoiden yhteinen joulunvietto kampuksella käynnistyy, The Holdovers nappaa tosissaan mukaansa. Hunhamiin ja Tullyyn tykästyy kaiken aikaa enemmän, samalla kun nämä toisiaan enemmän tai vähemmän inhoavat opettaja ja opiskelija alkavat hiljalleen lämmetä toisilleen.

Siitä huolimatta, että hahmot ovat vähän väliä kiroilemassa ja haukkumassa toisiaan, Alexander Payne on saanut luotua hämmentävänkin lämpimän, sydämellisen ja ajoittain suorastaan ihanan hyvän mielen elokuvan, josta voi täysin ymmärrettävästi muodostua joillekin katsojille uusi joulunajan perinne. Vaikka elokuva onkin yhdysvaltalainen, ei Payne tee siitä millään tavalla perinteistä jenkkihöttöä. Hän luo herttaisuutta ja tunteikkuutta omilla tavoillaan, saaden lopputuloksesta vahvemman kuin monista muista lajityypin edustajista. The Holdoversin aikana pääsee nauramaan makeasti ja pidättelemään kyyneleitä moniulotteisten hahmojen takia. Tämä on niitä elokuvia, joiden jälkeen teatterista poistuessa tuntuu siltä kuin olisi uudistunut ihminen ja näkisi maailman erilaisessa valossa. Hymy huulilla ja onnen kyyneleet silmillä tehokkaan katkeransuloisen filmin ansiosta.

Paynen apuna toimii David Hemingsonin upea käsikirjoitus täynnä tarkkaan kirjoitettuja hahmoja, väkevää kerrontaa, hienosti rakennettuja kohtauksia ja herkullisen napakkaa dialogia. Hahmojen väliset keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia ja parempia, ja niiden kautta hahmoista selviää monenlaisia asioita, mikä auttaa katsojaa syventymään kaikkeen. Jokaisella on omat suojakuorensa, joiden läpi päästyään katsoja voi ymmärtää heidän motiiveja ja käytöstapojaan. The Holdovers on myös teknisiltä ansioiltaan taitavasti tehty. Se on hyvin kuvattu ja visuaalista ilmettä vahvistaa tietty vanhanaikaisuus. Leffaa katsoessa unohtaa herkästi, että se on tehty 2020-luvulla, sillä se näyttää ja tuntuu siltä kuin se olisi oikeasti tehty vuonna 1970. Lavasteet ja asut ovat vakuuttavat ja maskeeraajat ovat saaneet Giamattin näyttämään onnistuneesti hieman tärähtäneeltä. Vasemmalta oikealle vaihteleva tekosilmä on hupaisa lisävitsi läpi leffan. Äänimaailmakin on oivallisesti työstetty ja Mark Ortonin säveltämät musiikit vahvistavat tunnelmaa. Kaikin puolin siis todella hieno teos, joka kannattaa käydä katsomassa, jos kaipaa lämpöä näinä hyytävinä talvipäivinä. Ihan viimeistään ensi jouluna jokaisen kannattaa katsoa The Holdovers.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Holdovers, 2023, Miramax, CAA Media Finance

Arvostelu: Anyone But You (2023)

ANYONE BUT YOU

Ohjaus: Will Gluck

Pääosissa: Sydney Sweeney, Glen Powell, Alexandra Shipp, Hadley Robinson, GaTa, Dermot Mulroney, Rachel Griffiths, Michelle Hurd, Bryan Brown, Charlee Fraser ja Joe Davidson

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

Anyone But You on Will Gluckin ohjaama komediaelokuva, joka pohjautuu löyhästi William Shakespearen näytelmään Paljon melua tyhjästä (Much Ado About Nothing) 1600-luvun alusta. Gluck ja Ilana Wolpert työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat ideansa tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja lopulta Anyone But You sai ensi-iltansa juuri ennen uuttavuotta. Itse kiinnostuin elokuvasta sen premissin takia, mutta mielestäni leffan traileri ei ollut kovin hauska. Päätin silti käydä katsomassa Anyone But Youn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Toisiaan inhoavat Bea ja Ben päättävät esittää rakastavaisia omien etujensa vuoksi, osallistuessaan yhteisten tuttujensa häihin Australiassa.

HBO:n Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Sydney Sweeney ja Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Glen Powell näyttelevät Beaa ja Beniä, joiden välille muodostui kunnon vihanpito yhteisen yön jälkeen. Bea ja Ben joutuvat kuitenkin hammasta purren esittämään rakastuneita muun muassa siksi, etteivät pilaisi yhteisten tuttujensa häitä Australian Sydneyssä. Viimeisten parin vuoden aikana kovassa nousussa ollut Sweeney ja jälleen omahyväistä puupökkelöä esittävä Powell istuvat ihan passelisti rooleihinsa ja heidän väliltä jopa löytyy hieman kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti GaTa Benin parhaana kaverina Petenä, jonka sisko Claudia (Alexandra Shipp) on menossa naimisiin Bean siskon Hallen (Hadley Robinson) kanssa, Dermot Mulroney ja Rachel Griffiths Bean ja Hallen vanhempina, Michelle Hurd ja Bryan Brown Peten ja Claudian vanhempina, sekä Darren Barnet Bean ex-poikaystävänä Jonathanina ja Charlee Fraser Benin ex-tyttöystävänä Margaretina, jotka saapuvat häihin sekoittamaan pakkaa. Yksiulotteisiksi jäävät sivuhahmot ja heidän näyttelijänsä ajavat ihan kivasti asiansa, joskin GaTa yrittää aivan liikaa olla se pakollinen hauska kaverihahmo.

Anyone But You ei päässyt millään lailla yllättämään minua, vaan elokuva oli juuri niin keskinkertainen ja ennalta-arvattava romanttinen hömppä kuin traileri antoi ymmärtää. Elokuva kulkee turhankin tuttuja kaavoja, eikä edes yritä sekoittaa pakkaa mitenkään, jolloin jo traileria katsoessa katsojana on voinut arvata täysin, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun. Lopputulos on arvattava ja sitä ennen tavanomainen nyyhkydraamailu tuntuu tylsältä pakkopullalta. Elokuva ei ole erityisen hauska, vaan sitä vaivaa jatkuva vaivaannuttavuus. Pidän kovasti myötähäpeästä syntyvästä komediasta, mutta siinä voidaan mennä myös pahasti metsään, jos tyylilajia ei taida. Anyone But Youta katsoessa lähinnä nolottaa, eivätkä kiusalliset kohtaukset juuri naurata.

Tämä ei kuitenkaan onneksi tarkoita, että kyseessä olisi huono elokuva. Anyone But You vain tuntuu todella nähdyltä, kertakäyttöiseltä ja nopeasti unohdettavalta. Sen premissi on kuitenkin veikeä ja vaikka Bean ja Benin välille muodostuvaa konfliktia olisikin voitu rakennella edes hieman vahvemmaksi, on hahmojen vihanpitoa ihan huvittavaa seurata. Heikkouksineenkin leffa on sentään tarpeeksi viihdyttävä, jotta kliseinen kertomus jaksaa kantaa läpi tunnin ja kolmen vartin keston. Finaali muuttuu aikamoiseksi siirapiksi, mutta täytyy myöntää, että kasvoilleni levisi hymy kaiken päätteeksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Will Gluck, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa erittäin mainio teinikomedia Easy A (2010), sekä Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuvat Petteri Kaniini -leffat (Peter Rabbit - 2018-2021). Gluckin rakentama energinen tunnelma tuntuu ajoittain varsin väkinäiseltä, mutta sekaan mahtuu myös muutamia hyvin työstettyjä kohtauksia. Hänen ja Ilana Wolpertin käsikirjoitus vaatisi huomattavasti enemmän potkua ja mielikuvitusta, mutta tällaisenaankin se ajaa asiansa. Anyone But You on hyvin kuvattu ja Australian upeita maisemia pääseekin ihailemaan useissa laajoissa kuvissa. Lavasteet ovat mainiot ja asut toinen toistaan tyylikkäämmät. Äänimaailma rakentuu tekopirteyden varaan kappalevalintoja ja Este Haimin ja Chris Straceyn musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anyone But You, 2023, Sony Pictures Entertainment, RK Films, Fifty-Fifty Films, Oliver Bridge Entertainment

Arvostelu: Muuttomatka (Migration - 2023)

MUUTTOMATKA

MIGRATION

Ohjaus: Benjamin Renner ja Guylo Homsy

Pääosissa: Kumail Nanjiani, Elizabeth Banks, Caspar Jennings, Tresi Gazal, Danny DeVito, Awkwafina, Keegan-Michael Key, Carol Kane, David Mitchell ja Isabela Merced

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Migration, eli suomalaisittain Muuttomatka on Illumination-yhtiön uusi animaatioelokuva. Ohjaaja Benjamin Renner ja käsikirjoittaja Mike White kehittelivät elokuvan tarinan ja saivat Illuminationin kiinnostumaan siitä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja lopulta Muuttomatka sai ensi-iltansa juuri ennen joulua. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Illuminationin työstävän uutta, alkuperäisideaan perustuvaa animaatioelokuvaa. Trailerit näyttivät veikeiltä ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Muuttomatkan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sorsaperhe päätyy elämänsä seikkailuun, kun ylisuojeleva isä Mack suostuu viimeinkin lähtemään muuttomatkalle.

Muuttomatka keskittyy sorsaperheeseen, joka on ylisuojelevan Mack-isän (äänenä Kumail Nanjiani) vuoksi pysytellyt turvassa samalla lammella keskellä kaunista metsää. Kuitenkin kun lammella pistäytyy joukko muuttolintuja, Pam-äiti (Elizabeth Banks), sekä lapset Dax (Caspar Jennings) ja Gwen (Tresi Gazal) saavat ylipuhuttua Mackin, että hekin kokeilisivat ensimmäistä kertaa samaa. Homma ei kuitenkaan mene kuin Strömsössä ja sorsat päätyvätkin aikamoiselle seikkailulle muun muassa New Yorkiin. Hahmot ovat hyvin tyypillinen animaatioleffan perhe ylisuojelevaa, mutta elokuvan aikana rohkeuttaan keräävää isää myöten. Kliseetä on vain vahvistamassa mukaan matkalle päätyvä hölmö setä Dan (Danny DeVito). Tutuntuntuisuudestaankin huolimatta hahmot toimivat ja ovat tykättäviä, jolloin sorsien muuttomatkalle lähtee mielellään mukaan.

     Reissunsa aikana sorsat kohtaavat monenlaisia tyyppejä, kuten hurjat haikarat Erinin (Carol Kane) ja Harryn, pulujengiä johtavan Taukin (Awkwafina), vangitun papukaija Delroyn (Keegan-Michael Key), jooga-ankka Googoon (David Mitchell) ja häijyn kokin, joka haluaa tietty tehdä sorsapaistia. Sivuhahmot ovat vekkuleita ja tarjoavat monenlaisia kommelluksia sorsaperheen matkan varrelle.

Muuttomatka osoittautui odotetun mukavaksi koko perheen animaatioseikkailuksi. Se ei tarjoa mitään erityisen uutta tai mullistavaa, vaan se on perusvarmaa viihdettä, joka jättää hyvän mielen kaikenikäisille katsojille. Sorsien seikkailu nappaa toimivasti mukaansa ja se tarjoaa sopivan erilaista menoa ja meininkiä, eikä ala toistamaan itseään, vaikka sama häikäilemätön kokki ilmestyykin useampaan otteeseen aiheuttamaan ongelmia. Puolitoista tuntia on oikein passeli mitta leffalle, eikä aika käy pitkäksi sen aikana. Illuminationin tuttuun tyyliin leffasta ei energiaa puutu, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa.

Elokuvasta löytyy ilahduttavaa seikkailun henkeä, sekä tietty kosolti huumoria. Leffan aikana pääseekin naureskelemaan, vähintään hymähtelemään positiiviseen sävyyn useampaan otteeseen. Hymy leviää jatkuvasti huulille. Vastapainona on yllättävänkin toimivaa jännitystä. Kokkihahmo voi olla hurja tapaus perheen pienimmille, mutta kohtaaminen haikaroiden kanssa on onnistuneen jännittävä myös aikuiskatsojille. Seasta löytyy oivia teemoja muun muassa oman mukavuusalueen ulkopuolelle lähtemisestä, uusien asioiden kokeilusta, sekä lastenleffalle perinteikkäästi perheen merkityksestä.

Visuaalisesti Muuttomatka on tietty varsinaista silmäkarkkia. Se on todella upeasti animoitu, ihanan värikäs ja tarkan yksityiskohtainen. Kun sorsat lähtevät lentoon esittelyjen jälkeen, on maisemaotoksista tehty niin näyttäviä, että katsoja voi kyllä tuntea pitkään pelkällä yhdellä lammella asustaneiden sorsien ihmetyksen. Sorsat ja muut eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta kokin visuaalinen ilme oli mielestäni töksähtävä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Powellin musiikit säestävät seikkailua mainiosti.

Ennen Muuttomatkaa elokuvateattereissa esitetään hilpeä lyhytelokuva Kuutamolla (Mooned), joka jatkaa tarinaa siitä, mihin Itse ilkimys -elokuva (Despicable Me - 2010) päättyi ja selventää, mitä pahalle Vektorille kävi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Migration, 2023, Universal Pictures, Illumination Entertainment

Arvostelu: Maestro (2023)

MAESTRO

Ohjaus: Bradley Cooper

Pääosissa: Bradley Cooper, Carey Mulligan, Matt Bomer, Sarah Silverman, Maya Hawke, Vincenzo Amato, Greg Hildreth, Michael Urie, Brian Klugman, Alexa Swinton ja Josh Hamilton

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Maestro perustuu tositapahtumiin säveltäjänä ja kapellimestarina toimineen Leonard Bernsteinin elämästä. Martin Scorsese oli pitkään suunnitellut ohjaavansa elokuvan Bernsteinistä, mutta kun hän päättikin tehdä The Irishmanin (2019), hän luopui Bernstein-elokuvasta ja tarjosi projektia Steven Spielbergille. Päärooliin valittiin Bradley Cooper ja kun Spielberg näki Cooperin ohjaaman A Star Is Born -uudelleenfilmatisoinnin (2018), hän ehdotti Cooperille, että tämä myös ohjaisi Bernstein-leffan. Cooper tarttui tarjoukseen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021. Maestro sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2023 Venetsian elokuvajuhlilla ja lopulta elokuva julkaistiin maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Elokuva keräsi paljon kehuja kriitikoilta, sekä sai neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja naispääosa), mutta se sai myös ristiriitaista palautetta Cooperin juutalaiskarikatyyrisestä tekonenästä. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Cooperin ohjanneen uuden leffan, pidettyäni valtavasti A Star Is Bornista. Katsoinkin Maestron heti, kun se oli ilmestynyt Netflixin valikoimaan.

Vuonna 1943 nuoren ja innokkaan Leonard Bernsteinin ura lähtee hurjaan nousukiitoon, kun hän saa elämänsä tilaisuuden tuurata sairastunutta kapellimestaria Carnegie Hallissa.

Bradley Cooperilla on ollut hyvin mielenkiintoinen elokuvavuosi takanaan. Ensin hän teki pikkuroolin fantasiaseikkailu Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissa (2023), sitten hän sai vollottamaan silmät päästä tietokoneanimoituna avaruuspesukarhuna Guardians of the Galaxy Vol. 3:ssa (2023) ja lopuksi hän tarjosi kenties uransa hienoimman roolisuorituksen Maestrossa. Cooper näyttelee Leonard Bernsteinia, juutalaista kapellimestaria ja säveltäjää, jolla oli salasuhteita niin naisten kuin miestenkin kanssa ja joka hurmasi ihmisiä kuolemaansa saakka. Jo ennen elokuvan julkaisua Cooper on herättänyt kritiikkiä, sillä hän itse ei ole juutalainen tai kuulu seksuaalivähemmistöön. Vaikka toisaalta ymmärrän kritiikin, itse näen näyttelemisen nimenomaan jonkun muun kuin oman itsensä esittämisenä ja näyttelijänä Cooper on elokuvassa ällistyttävän upea. Hän heittäytyy roolinsa vietäväksi sellaisella antaumuksella, ettei katsojana voi muuta kuin ihailla. Cooper tuo esiin eksentrisen Bernsteinin monet puolet vakuuttavasti, enkä yhtään ihmettele, jos hän voittaa palkintoja roolityöllään alkuvuoden eri gaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Carey Mulligan Bernsteinin vaimona, näyttelijä Felicia Montealegrenä, Maya Hawke heidän tyttärenään Jamiena, Sarah Silverman Bernsteinin siskona Shirleynä, sekä Matt Bomer Bernsteinin rakastajana Davidina. Mulligan on Cooperin tapaan erinomainen roolissaan, esittäen hienosti hahmonsa monenlaiset tunteet läpi leffan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Maestro on lopulta Cooperin ja Mulliganin show.

Bradley Cooperin ansiot eivät jää pelkästään kameran edessä eläytymiseen, vaan hän näyttää, ettei A Star Is Born -uudelleenfilmatisointi ollut vain yksittäinen taidonnäyte. Cooper on ohjannut ja yhdessä Josh Singerin kanssa myös käsikirjoittanut todella väkevän paketin, joka vie täysin mukanaan. Kaksikon teksti on reipas ja täynnä fantastista dialogia. Repliikit ovat kiinnostavia ja keskustelut risteilevät usein päällekkäin. Vahvan tekstin pohjalta näyttelijöiden on ollut helppoa ammentaa ja Cooperin ohjauksessa Maestro onkin puhdasta näyttelemisen juhlaa. Ohjaajana Cooper onnistuu ällistyttävän tarkkaan matkimaan aikalaisia elokuvia, oli kyse sitten näyttelyohjauksesta, ilmapiiristä tai teknisestä puolesta. Vähän väliä sitä joutuu oikein muistuttamaan itseään, että Maestro on vuoden 2023 elokuva, sillä niin hienosti se vie katsojansa aikamatkalle vuosikymmeniä menneisyyteen.

Kapellimestarin elämäkertatarina ei välttämättä ole paperilla kaikista mielenkiintoisin aihe kaikille, mutta Cooper ja kumppanit ovat loihtineet siitä yllättävänkin mukaansatempaavan elokuvan. Cooperin työ on intohimoista niin kameran edessä kuin takana ja sama vimma on tarttunut selvästi muihinkin. Maestro on todella väkevästi rakennettu ja Bernsteinin elämää jää lopulta tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Hänen ja Felician monimutkikas parisuhde on taidokkaasti esitetty ja Cooperin ja Mulliganin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Draama on onnistunutta, mutta seasta löytyy myös hauskatkin hetkensä. Kohtaukset, joissa Bernstein toimii kapellimestarina, ovat parhaimmillaan hurjan mahtipontisia ja suorastaan hengästyttäviä intensiivisyydessään. Kun kaikkeen uppoutuu näin syvälle, elokuvan loppupää onnistuu iskemään lujaa tunteisiin.

Maestro on myös teknisiltä ansioiltaan aikamoinen taidonnäyte. Se on erinomaisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Kuvat ovat usein pitkiä, antaen näyttelijöiden todella elää kameran edessä tai sitten kamera liikkuu vauhdilla heidän mukanaan. Visuaalinen anti matkii ihastuttavasti eri aikakausien ulkonäköjä. Kuvasuhde on pääasiassa neliömäinen, kuva on pitkään mustavalkoinen ja muutenkin toteutus todella tuntuu siltä kuin leffa olisi tehty vuosia sitten. Lavasteet ovat upeat, asut tyylikkäät ja maskeeraukset mainiot. Äänimaailma on myös väkevästi rakennettu ja äänityskin on saatu kuulostamaan taitavasti vanhemmalta. Musiikit koostuvat tietty pääasiassa Leonard Bernsteinin töistä. Elokuvaharrastajien luulisi tunnistavan ainakin hänen ikoniset melodiansa West Side Storysta (1961).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maestro, 2023, Netflix, Amblin Entertainment, Sikelia Productions, Fred Berner Films, Lea Pictures