Arvostelu: Five Nights at Freddy's 2 (2025)

FIVE NIGHTS AT FREDDY'S 2

Ohjaus: Emma Tammi

Pääosissa: Josh Hutcherson, Piper Rubio, Elizabeth Lail, Freddy Carter, Theodus Crane, Wayne Knight, Mckenna Grace, Teo Briones, Audrey Lynn Marie, Skeet Ulrich, Matthew Lillard, Kellen Goff ja Megan Fox

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Suosittuun videopelisarjaan perustuva kauhuelokuva Five Nights at Freddy's (2023) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja nyt Five Nights at Freddy's 2 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan viihdyttävänä kauhurainana, mutten ole pahemmin odottanut jatko-osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Five Nights at Freddy's 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

On kulunut vuosi Freddy Fazbear's -pizzerian koettelemuksista. Samalla kun Mike ja Vanessa yrittävät jatkaa elämäänsä, Abby alkaa saada viestejä vanhoilta "ystäviltään".

Josh Hutcherson, Piper Rubio ja Elizabeth Lail palaavat rooleihinsa Schmidtin sisaruksiksi Mikeksi ja Abbyksi, sekä poliisi Vanessaksi, joka paljastui ensimmäisessä elokuvassa Freddy Fazbear's Pizzan luojan, pahan William Aftonin (Matthew Lillard) tyttäreksi. Kolmikko selviytyi pizzerian murhanhimoisilta animatroniikkanukeilta ja vuotta myöhemmin Mike ja Vanessa yrittävät niin jatkaa elämiään kuin miettiä, mitä heidän välillä oikein tapahtuu. Ovatko he vain kavereita, vai jotain enemmän? Abby sen sijaan haikailee vanhojen ystäviensä luokse ja painajainen alkaa uudelleen, kun tyttö alkaa saada viestejä nukeilta. Lail on kelvollinen osassaan, mutta Hutchersonin työ on tällä kertaa hieman väsähtänyttä. Rubio on kasvanut elokuvien välissä, eikä hän oikein mene enää läpi sinisilmäisestä tytöstä, joka ei tajuaisi karmivien nukkejen haluavan satuttaa.

     Elokuvassa nähdään myös Theodus Crane Miken kaverina Jeremiahina, Wayne Knight Abbyn opettajana Berginä, Skeet Ulrich Henrynä, jonka tytär kuoli 20 vuotta sitten Freddy Fazbear's -pizzeriassa, Freddy Carter pizzerian uutena yövartijana, sekä Mckenna Grace ja Teo Briones paranormaaleja tapahtumia ja paikkoja tutkivina Lisana ja Alexina, jotka kiinnostuvat pizzerian kaameasta historiasta. Näyttelijäkaartin suoriutumiset ailahtelevat läpikotaisin. Elokuvan paras näyttelijä taitaa olla Knight, joka tekee hänen opettajahahmostaan poikkeuksellisen vihattavan mulkeron. Hänen kohdalla katsojaa ei haittaisi tippaakaan, vaikka Freddy ja kumppanit repisivät hänet palasiksi.

Se, tykkääkö Five Nights at Freddy's 2:sta riippuu pitkälti siitä, mitä mieltä oli ensimmäisestä elokuvasta. Jos pidit ykkösestä, en näe syytä miksi et pitäisi myös jatko-osasta. Jos taas et tykännyt ensimmäisestä Five Nights at Freddy's -leffasta, on jatko-osaan turha tuhlata aikaa. Omasta mielestäni ensimmäinen elokuva oli ihan ok kauhupeliadaptaatio ja mielestäni myös tämä toinen elokuva on ihan ok kauhupeliadaptaatio. Five Nights at Freddy'sin idea näistä pizzerian eläinmaskottien hurjiksi äityvistä animatroniikkanukeista on edelleen mielenkiintoinen ja kakkosleffa haluaa tuoda tähän maailmaan lisää sisältöä. Uutena pahiksena toimiva Marionetti-nukke on erityisen karmiva näky, sekä muutenkin Freddyä ja kumppaneita julmempi antagonisti.

Elokuvalla kestää oma aikansa lähteä käyntiin, alkupään käyttäessä jokusen tovin pääkolmikon traumoihin, ennen kuin leffa nakkaa heidät takaisin pizzeriaan. Vasta toisella puoliskollaan elokuva starttaa kunnolla ja luvassa on pari todella viihdyttävää kohtausta, joista eräs tietokoneen ääressä vietettävä osio saa takuulla videopelin fanit myhäilemään tyytyväisinä. Pari ihan jännittävääkin hetkeä mahtuu sekaan, mutta niin mahtuu myös tahatonta komiikkaakin, sekä laiskoja säikyttelyjä. Loppusuoran pienoiseksi ongelmaksi koituu se, että viime minuuteilla leffa ryhtyy liikaa pohjustamaan kolmatta elokuvaa, viemättä ensin tätä leffaa tyydyttävästi päätökseensä. Five Nights at Freddy's 2 loppuu tästä syystä hassun tönkösti.

Ykkösosan tapaan myös tämän elokuvan on ohjannut suomensukuinen Emma Tammi, jonka työ on hieman ailahtelevaa näyttelijöiden ja tunnelman parissa. Tällä kertaa yksin käsikirjoituksesta vastuussa olevan Scott Cawthonin teksti ei ole kaksinen, mutta se antaa tarpeeksi kelvolliset raamit ihan viihdyttävälle menolle. Teknisesti Five Nights at Freddy's 2 toimii menevästi. Se on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, maskeeraukset oivalliset ja animatroniikkanuket näyttävät toistamiseen upeilta. Äänimaailma rakentuu turhan paljon pelkkien hyppysäikyttelyjen varaan, mutta Newtonin veljesten säveltämät musiikit ovat aidosti mainiot ja elokuvan parhaita puolia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lisää vinkkiä kolmososasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Five Nights at Freddy's 2, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Scott Cawthon Productions

Arvostelu: The Hateful Eight (2015)

THE HATEFUL EIGHT

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Samuel L. Jackson, Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh, Walton Goggins, Demián Bichir, Tim Roth, Michael Madsen, Bruce Dern, James Parks, Channing Tatum, Dana Gourrier, Zoë Bell, Gene Jones, Lee Horsley, Keith Jefferson, Belinda Owino ja Quentin Tarantino

Genre: western, jännitys

Kesto: 2 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 16

The Hateful Eight on Quentin Tarantinon yhdeksäs elokuva (tai kahdeksas, jos Kill Billit laskee yhdeksi elokuvaksi). Tehtyään Django Unchainedin (2012), Tarantino ilmoitti pysyvänsä länkkärigenressä ja työstävänsä toista westerniä. Alun perin Tarantino kaavaili jopa jatko-osaa Django Unchainedille, mutta hoksasi lopulta kertomuksen toimivan paremmin itsenäisenä juttunaan. Projekti meinasi kuitenkin peruuntua, kun käsikirjoitus vuoti nettiin tammikuussa 2014. Aluksi ohjaaja suuttui ja uhkasi jättävän elokuvan tekemättä, mutta päätti lopulta muokata tekstiä ja kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta The Hateful Eight sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja kuvaus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras naissivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan musiikin palkinnon. Itse kävin katsomassa The Hateful Eightin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016, mutta tuolloin pidin sitä aika tylsänä leffana. Pidin elokuvasta paljon enemmän, kun katsoin sen muutamaa vuotta myöhemmin uudestaan, odotellessani Tarantinon seuraavaa elokuvaa, Once Upon a Time... in Hollywoodia (2019) ja kun huomasin The Hateful Eightin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1877 kahdeksan henkilöä pakenee lumimyrskyä ja majoittuu Minnien majataloon. Myrskyn yltyessä jännite majatalossa kasvaa, kun kahdeksikon erilaiset motiivit ja agendat paljastuvat.

Nimensä mukaisesti The Hateful Eight keskittyy kahdeksaan, enemmän tai vähemmän vihaiseen hahmoon. On Kurt Russellin näyttelemä John Ruth, tunnettu palkkionmetsästäjä, joka on kuljettamassa uusinta "saalistaan", Jennifer Jason Leigh'n näyttelemää murhaaja Daisy Domergueta Red Rockin kaupunkiin hirtettäväksi. On Samuel L. Jacksonin näyttelemä majuri Marquis Warren, jolla on myös asiaa kaupunkiin ja hyppääkin Ruthin kanssa samaan kyytiin. On Walton Gogginsin esittämä Chris Mannix, joka on matkalla Red Rockiin, ottaakseen vastaan pestin kaupungin uutena sheriffinä. Minnien majatalossa he taas kohtaavat Demián Bichirin esittämän señor Bobin, joka pitää majataloa pystyssä, Minnien ollessa matkoilla, Tim Rothin näyttelemän englantilaisherrasmies Oswaldo Mobrayn, Michael Madsenin esittämän, itsestään elämäkertaa rustaavan lehmipoika Joe Gagen, sekä Bruce Dernin näyttelemän eteläosavaltioiden kenraali Sanford Smithersin. Hahmokattaus on mainio, joskin oikeastaan kukaan heistä ei ole järin tykättävä henkilö. Jokainen on jollain tavalla mulkero ja lähes jokainen salailee jotain. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa. Jackson tekee yhden uransa parhaista roolitöistä intensiivisenä majurina, kun taas komeita viiksiä esittelevä Russell on karismaattinen palkkionmetsästäjänä. Goggins heittäytyy hyvin varsin epäpätevältä vaikuttavan sheriffipyrkyrin saappaisiin, mutta todellisen vaikutuksen tarjoaa Leigh murhaaja Daisyna. Kyseessä ei ole mikään länkkäreille tyypillinen neito, vaan vielä pahempi paskiainen kuin monet majatalossa myrskyltä suojautuvista miehistä.

The Hateful Eight tuntuu vain paranevan joka katselukerralla. Kuten kerroin, ensimmäisellä katselukerralla teatterissa en pahemmin välittänyt leffasta, vaan pidin sitä paikoin pitkästyttävänä, mutta uusintakatselulla tykästyin siihen jo huomattavasti enemmän. Ei elokuva vieläkään nouse Tarantinon töiden kärkikahinoihin, mutta on se silti oikein vakuuttava ja väkevä lisäys herran filmografiaan, ja olen iloinen, että käsikirjoituksen nettiinvuotamisenkin jälkeen mies päätti tehdä elokuvan. Kyseessä on pääasiassa todella tehokkaasti otteessaan pitävä jännitysnäytelmä, joka kypsyttelee menoa hiljalleen, kunnes se ohjaajalleen tyypillisesti eskaloituu varsin räväkällä tavalla loppusuorallaan. Kun kahdeksan toisiltaan salaisuuksia pitävää ja liipaisinherkkää tyyppiä, jotka eivät paljoa tykkää toisistaan, pakotetaan viettämään yötä pienessä mökissä, ovat hahmot kerta toisensa perään napit vastakkain. Näiden konfliktien rakentelua ja huipentumista onkin todella mielenkiintoista seurata.

Elokuva sisältää aika lailla kaikki Tarantinolle ominaiset piirteet, joista osassa on väännetty nupit kaakkoon. Ensinnäkin omaa dialogiaan rakastava Tarantino on täyttänyt elokuvan toinen toistaan pidemmille keskusteluilla, jotka ovat onneksi pääasiassa koukuttavia, etenkin kun hahmoista alkaa paljastua heidän todellisia puoliaan. Näiden keskustelujen myötä elokuva on venähtänyt liki kolmeen tuntiin ja vaikka kesto ajoittain tuntuukin, ei pituus lopulta pahemmin haittaa. Onpa kertomus myös jaettu lukuihin, joista osa esitetään epäkronologisessa järjestyksessä. Yllättäviä käänteitä riittää ja iso osa jännityksestä syntyy siitä, että koskaan ei voi tietää, kuinka seuraavaksi käy ja kuka lopulta selviää mökkireissulta elävänä kotiin. Vai selviääkö kukaan? Kun Tarantino sille päälle sattuu ja hahmot vetäisevät revolverinsa esiin, on luvassa varsin räväkkää veripärskähtelyä.

Tarantinon ohjaus on vähemmän yllättäen jälleen taitavaa ja hän yhdistelee onnistuneesti eri lajityyppejä länkkäristä agathachristiemäiseen mysteeriin, draamaan, toimintaan ja aidosti hauskaan komediaan. Iso osa The Hateful Eightin viehätystä on myös sen tietty näytelmällisyys. Elokuvan sijaan homman olisi helposti voinut toteuttaa myös teatterilavalla, etenkin kun suuri osa tapahtumista sijoittuu yhteen taloon.

Teknisiltäkin ansioiltaan kyseessä on vakuuttava filmi. Kyseessä on todennäköisesti jopa Tarantinon filmografian parhaiten kuvattu elokuva ja etenkin superlaajakuvana esitetyt maisemaotokset lumisista vuoristoista ovat henkeäsalpaavan upea näky. Kameratyöskentely on muutenkin todella tyylikästä. Lavasteet ovat erinomaiset, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Äänimaisema on onnistuneesti laadittu ja tuulen uivellus muistuttaa kaiken aikaa ulkona riehuvasta myrskystä. Musiikeista vastaa edesmennyt Ennio Morricone, joka tunnetaan westernmusiikin kuninkaana. Morricone maalailee tunnelmallisesti, lisäten painostavaa ilmapiiriä majatalossa. Osa sävelmistä ei kuitenkaan oltu tehty The Hateful Eightia varten, vaan leffassa hyödynnettiin muutamia melodioita, mitkä Morricone oli työstänyt The Thing - "se" jostakin -kauhuelokuvaan (The Thing - 1982), mutta joita ei oltukaan käytetty kyseisessä elokuvassa. Vaikka Morriconen musiikit ovatkin mainiot, tuntui hänen Oscar-voittonsa lähinnä kunnianosoitukselta pitkän ja ansiokkaan uran tehneelle säveltäjälle, eikä niinkään puhtaasti voitolta tämän elokuvan parissa työskentelystä. Miehen olisi pitänyt voittaa Oscar-pysti jo kymmeniä vuosia aiemmin Hyvät, pahat ja rumat -länkkärin (Il buono, il brutto, il cattivo - 1966) tiimoilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hateful Eight, 2015, Visiona Romantica, Double Feature Films, FilmColony

Arvostelu: Narnian tarinat: Velho ja leijona (The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005)

NARNIAN TARINAT: VELHO JA LEIJONA

THE CHRONICLES OF NARNIA: THE LION, THE WITCH AND THE WARDROBE

Ohjaus: Andrew Adamson

Pääosissa: Georgie Henley, William Moseley, Skandar Keynes, Anna Popplewell, Tilda Swinton, James McAvoy, Ray Winstone, Dawn French, Jim Broadbent, Liam Neeson, Kiran Shah, Elizabeth Hawthorne, Michael Madsen, Patrick Kake, Rupert Everett ja James Cosmo

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, eli suomalaisittain Narnian tarinat: Velho ja leijona perustuu C. S. Lewisin kirjaan Velho ja leijona (The Lion, the Witch and the Wardrobe) vuodelta 1950. Kirjan pohjalta oli jo tehty muutama televisiosarjasovitus ja näytelmä, ja 1990-luvulla siitä suunniteltiin elokuvaa tuottajakaksikko Frank Marshallin ja Kathleen Kennedyn toimesta. He kuitenkin tulivat lopulta siihen tulokseen, ettei teknologia ollut tarpeeksi kehittynyt elokuvan toteuttamiseen ja projekti jäi kesken. He olivat myös suunnitelleet tarinan siirtämistä nykypäivän Yhdysvaltoihin, mistä Lewisin perikunta ei pitänyt. Vuonna 2001 julkaistujen Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring) menestyksen myötä tuottaja Mark Johnson koki, että Lewisin työt voitaisiin kääntää uskollisiksi elokuviksi. Walt Disney -studio halusi päästä ratsastamaan fantasiaelokuvien uudella suosiolla ja nappasikin projektin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2004 ja lopulta Narnian tarinat: Velho ja leijona sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joka sai kolme Oscar-ehdokkuutta (mm. paras äänitys ja parhaat erikoistehosteet), joista se voitti parhaan maskeerauksen palkinnon, sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musiikki ja laulu). Itse näin elokuvan vasta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä, joskaan en innostunut Narniasta samalla lailla kuin Harry Potterista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan muutaman kerran uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Sotaa pakenevat Pevensien sisarukset päätyvät elämänsä seikkailuun, kun he löytävät professorin vaatekaapista portin satumaailma Narniaan, missä heidän täytyy pysäyttää paha Valkea velho, joka on kironnut Narnian ikuiseen talveen.

Lähes kolmentuhannen hakijan joukosta Pevensien sisaruksia valittiin lopulta esittämään William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley. Moseley näyttelee sisaruksista vanhinta, Peteriä, joka yrittää ottaa vanhemman roolin, kun sisarukset joutuvat pakenemaan toista maailmansotaa nelistään. Popplewell esittää Susania, kirjaviisasta siskoa, joka jää vielä tässä ensimmäisessä elokuvassa pienimpään rooliin nelikosta. Keynes esittää Edmundia, kapinahenkistä poikaa, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi perheessä. Henley taas näyttelee sisaruksista nuorinta, Lucyä, joka löytää Narnian ja joka onkin tavallaan sisaruksista merkittävin tässä ensimmäisessä leffassa. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi suurin osa ensikertalaisia kameran edessä, mutta he suoriutuvat rooleistaan vähintään kelvollisesti. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat oivallisen erilaiset hahmot, erottuen hyvin toisistaan, mutta myös tukien toisiaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat vain alussa nopeasti nähtävä sisarusten äiti (Judy McIntosh), professori Kirke (Jim Broadbent), jonka luokse Pevensiet muuttavat sodan ajaksi ja professorin tiukka taloudenhoitaja Macready (Elizabeth Hawthorne), sekä Narnian satumaailmassa kohdatut erilaiset tyypit ja olennot, kuten suuri ja mahtava Aslan-leijona (äänenä Liam Neeson), fauniherra Tumnus (James McAvoy), mukavat herra ja rouva Majava (Ray Winstone ja Dawn French), kentaurikenraali Oreius (Patrick Kake), sekä paha Valkea velho Jadis (Tilda Swinton) ja tämän kätyrit Ginarrbrik (Kiran Shah) ja Maugrim (Michael Madsen). Sivuhahmotkin ovat oivia. Neesonin ääni on sekä täydellisen lempeä että jylhä Aslanille ja Swinton on nappivalinta katalan noita-akan rooliin.

Olen aina pitänyt Narnian tarinat: Velhosta ja leijonasta, mutta siitä ei edes lapsena muodostunut minulle kova juttu, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiasta ja Harry Potter -kirjoista ja -elokuvista, jotka olivat sytyttäneet intoni fantasiagenreä kohtaan. Niiden rinnalla Narnia ei erityisemmin säväyttänyt, mutta nyt 20 vuotta myöhemmin katseltuna täytyy myöntää, että joko vuodet ovat muodostaneet elokuvalle nostalgia-arvoa tai sitten myöhemmin ilmestyneistä fantasialeffoista on tullut vielä heikompia ja ennen kaikkea muovisia, jolloin Narnian satumaisuus pääsee viehättämään paremmin edukseen kuin ilmestyessään.

Jos jossain Narnian tarinat: Velho ja leijona onnistuu hyvin, niin toistamaan C. S. Lewisin kirjan satumaisen hengen. Katsoja voi tuntea Pevensien sisarusten ihmetyksen ja ihastuksen, kun nämä ensi kertaa astuvat professorin vaatekaapin läpi Narniaan. Maailma on täynnä erilaisia olentoja ja taikuutta, joihin tutustutaan läpi elokuvan. Seikkailun tunne on myös valloillaan, imaisten katsojan hyvin mukaansa. Valkea velho taas tuo omat synkät puolensa kertomukseen ja kuten Lewisin kirjasta, myös elokuvasta voi löytää selviä viittauksia raamatullisiin tarinoihin, lähtien Jeesuksen kertomusta mukailevasta uhrautumisesta ja ylösnousemisesta. Lewisin inspiraationlähde Narniaan olivat sotaa paenneet lapset, jotka hän itse otti asumaan luokseen 1940-luvun alussa. Etenkin leffan alkupäässä tätä sota-aspektia puidaan kiinnostavasti, joskin se jää lopulta varsin taka-alalle seikkailun alkaessa.

Elokuvalla on kestoa pari tuntia ja parikymmentä minuuttia, mikä kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, eikä aika ehdi juurikaan käydä pitkäksi leffan aikana. Elokuva tekee alkupäässä hyvää työtä ensin sisarusten esittelemisessä ja sitten Narnian. Kun matka halki satumaan käynnistyy, on sitä mukavaa seurata ja onpa loppuhuipennukseksi saatu varsinainen suuri sotakohtaus. Elokuvan voimavara ovat tietty itse Pevensien sisarukset ja parasta antia ovat heidän väliset konfliktinsa, joita setvitään läpi leffan. Heikkoutena taas voisi pitää sitä, että Velho ja leijona ei tunnu toisinaan osaavan päättää, minkä ikäisille se on tehty. Puhuvien eläintensä ja tiettyjen söpöstelyhetkien kera elokuva voi olla turhan lapsellinen aikuisille, mutta jotkut varsin tummasävyiset jutut ovat todennäköisesti liian hurjia lapsille.

Elokuvan ohjaajaksi valittiin Andrew Adamson, joka oli aiemmin toiminut ohjaajana DreamWorksin Shrekissä (2001) ja Shrek 2:ssa (2004). Adamsonin loihtima ilmapiiri on pääasiassa mainio. Hänen, Ann Peacockin, Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn työstämä käsikirjoitus on oiva, joskin he olisivat voineet laatia Susanille selkeämmän tarkoituksen tarinassa. Narnian tarinat: Velho ja leijona on hyvin kuvattu ja suurimmaksi osaksi sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot ja puvustus komeaa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan. Erikoistehosteiden taso on kuitenkin ailahtelevaa. Aslan on edelleen vakuuttava digileijona ja mukana on joitain muitakin hyvin aikaa kestäneitä tietokoneluomuksia, mutta sitten taas taustakankaiden käyttö ja osa taustalla nähtävistä digiotuksista pistävät paikoin varsin ikävästi silmään.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe, 2005, Walt Disney Pictures, Walden Media

Arvostelu: Heat - ajojahti (Heat - 1995)

HEAT - AJOJAHTI

HEAT

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Val Kilmer, Jon Voight, Tom Sizemore, Diane Venora, Amy Brenneman, Ashley Judd, Mykelti Williamson, Wes Studi, Ted Levine, Natalie Portman, William Fichtner, Dennis Haysbert, Hank Azaria ja Danny Trejo

Genre: rikos, toiminta

Kesto: 2 tuntia 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Heat - ajojahti on Michael Mannin ohjaama ja käsikirjoittama rikostoimintaelokuva. 1970-luvun lopulla Mann kiinnostui rikollisesta Neil McCauleystä ja tätä jahdanneesta chicagolaisesta poliisista Chuck Adamsonista. Mann ryhtyi työstämään tositarinan pohjalta elokuvaa ja esitteli käsikirjoitustaan ympäri Hollywoodia, mutta tuloksetta. Kun Mannin tuottamasta Miami Vice -sarjasta (1984-1990) muodostui iso hitti, Mann keksi muovata vanhan tekstinsä televisiosarjan muotoon. Hän sai kuvattua pilottijakson NBC-kanavalle, mutta kanava hylkäsikin sarjan. Mann muokkasi pilottijaksosta televisiossa julkaistun leffan L.A. Takedown (1989), jonka pohjalta hän alkoi työstämään kunnon teatterielokuvaa. Tällä kertaa Mann sai rahoittajat projektiin, työryhmän ympärilleen ja innokkaat näyttelijät kameran eteen. Kuvaukset käynnistyivät loppukeväästä 1995 ja lopulta Heat - ajojahti sai maailmanensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, 6. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, jonka arvostus on vain kasvanut vuosien varrella. Elokuva on toiminut innoittajana niin tosielämän rikollisille, kuin myös leffoille, kuten Christopher Nolanin Batman-elokuvalle Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja suursuosiota nauttiville Grand Theft Auto -videopeleille (1997-). Itse katsoin Heat - ajojahdin ensimmäistä kertaa kymmenisen vuotta sitten, jolloin pidin sitä hyvänä, joskin ylipitkänä rikosleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi tietty katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Los Angelesin rikoskomisario Vincent Hanna tutkii veristä ryöstöä ja muuttuu pakkomielteiseksi tekijöiden nappaamisesta. Ryöstön takana oleva Neil McCauley tiimeineen onkin jo suunnittelemassa uutta, monen miljoonan arvoista keikkaa.

Al Pacino ja Robert De Niro näyttelivät kummatkin Kummisetä osa II:ssa (The Godfather Part II - 1974). Pacino sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden ja De Niro voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Mutta koska elokuva kertoi tarinaansa kahdella eri aikajanalla, ei Pacinolla ja De Nirolla ollut ainuttakaan yhteistä kohtausta. Kummisedän myötä näyttelijät on jatkuvasti yhdistetty katsojien mielessä toisiinsa, mutta vasta Heat - ajojahdissa, yli kaksi vuosikymmentä myöhemmin Pacino ja De Niro näyttelivät vihdoin samassa kohtauksessa. Al Pacino nähdään Vincent Hannana, työlleen pakkomielteisesti omistautuvana ylikomisariona, joka ei niele paskaa keneltäkään ja toimii ajoittain hieman kyseenalaisesti. Robert De Niro taas näyttelee Neil McCauleytä, rikollisneroa, jonka johtama tiimi tekee useiden miljoonien arvoisia iskuja ja joka ei myöskään niele paskaa keneltäkään. Vincent ja Neil ovat poliisi ja rosvo, saman kolikon kaksi eri puolta, mutta heistä löytyy hämmentävän paljon samankaltaisuuksia. Näiden kahden välille muodostuukin erittäin kiehtova suhde, jossa he ovat periaatteessa toisiaan vastaan, mutta samalla he eivät voi olla ihailematta ja kunnioittamatta toisiaan. Pacino ja De Niro ovat kummatkin ilmiömäisessä vedossa läpi elokuvan. Pacino istuu täydellisesti toisinaan räjähtävän kytän osaan, kun taas De Niro osoittaa jälleen kerran näyttelevänsä karismaattisesti roistoa, jonka ei haluaisi jäävän kiinni laittomista puuhistaan huolimatta. Kun Pacino ja De Niro vihdoin nähdään samassa kuvassa ikonisessa kahvilakohtauksessa, on homma kaiken odotuksen arvoista.

Elokuvassa nähdään myös Val Kilmer, Tom Sizemore, Danny Trejo ja Kevin Gage Neilin rosvotiimiin kuuluvina Chrisinä, Michaelina, Trejona ja Waingrona, Jon Voight heidän työkeikkansa antavana Natena, Mykelti Williamson, Wes Studi ja Ted Levine Vincentiä auttavina ylikonstaapeli Druckerina, etsivä Casalsina ja etsivä Boskona, Dennis Haysbert rikollista elämää taakseensa jättävänä Danielina, William Fichtner rahanpesijä Roger Van Zantina, sekä Diane Verona Vincentin vaimona Justinena, Natalie Portman hänen tyttärenä Laurenina, Ashley Judd Chrisin vaimona Charlenena ja Amy Brenneman kirjakaupassa työskentelevänä Eadyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, etenkin Verona, Portman, Judd ja Brenneman Vincentin, Neilin ja Chrisin elämään kuuluvina naisina, jotka joutuvat ikävään välikäteen, kun tämä kissa-hiiri-leikki äityy huippuunsa.

Kuten alussa kerroin, kymmenen vuotta sitten ensikatselussa pidin Heat - ajojahtia kelpo rikoselokuvana. Nyt vuosikymmen myöhemmin uudelleenkatselussa olin täysin myyty elokuvan edessä. Kyseessä on mestarillinen rikoseepos, joka pitää tiukasti otteessaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa ja joka jättää suuren vaikutuksen päätyttyään. Ei ole mikään ihme, että elokuva on toiminut vuosien varrella innoittajana lukuisille ihmisille, niin elokuvantekijöille, pelisuunnittelijoille kuin myös ironista kyllä, myös tosielämän rikollisille. Helmikuussa 1997 tapahtunut North Hollywoodin pankkiryöstö muistutti monella tapaa elokuvaa ja tekijöiden kotoa löytyikin Heat - ajojahdin VHS-kasetti.

Heti ensiminuuteillaan elokuva nappaa katsojan mukaansa, eikä sitten suostu millään päästämään irti. Jo alun ryöstökohtaus on väkevän tiukasti toteutettu ja tehokkaan tiivistunnelmainen, mutta siitä jännitys vasta alkaa tosissaan kasvaa. On äärimmäisen koukuttavaa seurata niin Neilin ryhmää, joka alkaa valmistautua seuraavaan keikkaansa, erittäin riskialttiiseen pankkiryöstöön, samalla kun Vincentin tiimi yrittää päästä rikollisten jäljille ja saada nämä kiinni. Itse pankkiryöstökohtaus ja sitä seuraava tulitaistelu Los Angelesin kaduilla on aivan mieletön ja äärimmäisen jännittävä. Etenkin tässä kohtauksessa katsoja voi huomata jännittävänsä molempien joukkojen puolesta. Toisaalta sitä haluaa nähdä Vincentin saavan roistot nalkkiin, mutta samalla sitä kuitenkin haluaisi nähdä Neilin ja kumppanien livahtavan kuin koirat veräjästä. Jossain muussa leffassa tämä osio voisi olla elokuvan finaali, mutta Michael Mannilta löytyy paukkuja vielä jollain ilveellä tätäkin tiivistunnelmaisempaan viimeiseen tuntiin. Todellisen loppuhuipennuksen aikana katsoja suorastaan pidättää hengitystä jännityksen kourissa.

Heat - ajojahdin hienous ei kuitenkaan johdu vain intensiivisistä ammuskeluista ja takaa-ajoista, vaan elokuva nousee täysin uudelle tasolle ja monien muiden vastaavien rikosleffojen yläpuolelle sen fantastisesti laadittujen ihmissuhteiden ansiosta. Elokuva pureutuu todella ytimekkäästi hahmoihin ja kuinka heidän toimintansa vaikuttaa heidän ympärillä oleviin. Kuinka Vincentin työriippuvuus rikkoo hänen parisuhdettaan ja kuinka rikollisten on vaikea pitää yllä illuusiota tavallisesta elämästä. Ja kuten jo aiemmin sanoin, ytimessä on Vincentin ja Neilin välinen kummallinen suhde toisiinsa. Ilman tätä täydellisesti rakennettua heijastusta hahmojen välillä, ei loppuhuipennuskaan tuntuisi samalla lailla missään. Kaiken päätteeksi tunnetila on lopulta lähinnä haikea.

Elokuvan tie kankaille oli kaikkea muuta kuin helppo, mutta olen erittäin iloinen, että Mann oli sinnikäs aikomuksensa kanssa, eikä luovuttanut siihen, kun NBC-kanava päätti olla rahoittamatta sarjaa alkuperäisen pilottijakson pohjalta. Vuosien varrella Mann oli hionut ja tuunannut Heat - ajojahtia täydellisyyteen asti, eikä lopputuloksessa onnu mikään. Mannin ohjaus on rautaista läpi filmin ja hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Tarinan kuljetus, hahmot ja heidän suhteensa, sekä dialogi ovat ensiluokkaista. Tämän päälle elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan upea. Joistain hieman epätarkoista otoksista huolimatta kameratyöskentely on komeaa, leikkaus tiukkaa vaikka kestoa onkin pari tuntia ja 50 minuuttia, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät varsin verisiksi. Käytännön tehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma väkevästi rakennettu tulitaisteluita ja Elliot Goldenthalin tunnelmallisia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Heat, 1995, Warner Bros., New Regency Productions, Forward Pass, Art Linson Productions, Monarchy Enterprises B.V.

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: Peikko 2 (Troll 2 - 2025)

PEIKKO 2

TROLL 2

Ohjaus: Roar Uthaug

Pääosissa: Ine Marie Wilmann, Kim Falck, Mads Sjøgård Pettersen, Sara Khorami ja Karoline Viktoria Sletteng Garvang

Genre: fantasia, toiminta

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 13

Norjalainen hirviöelokuva Peikko (Troll - 2022) oli katsojahitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Espen Aukan kirjoitti jatko-osankin käsikirjoituksen ja Roar Uthaug palasi ohjaamaan. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 ja nyt Peikko 2 on saapunut Netflixiin. Itse katsoin ensimmäisen Peikon vasta joitain kuukausia sitten ja olin yllättynyt, kuinka paljon pidinkään näkemästäni. Katsoin Peikko 2:n heti sen julkaisupäivänä positiivisin odotuksin.

Kun uusi peikko herää vuoren alta ja ryhtyy tekemään tuhojaan Norjassa, Noran, Andreaksen ja Krisin on jälleen yhdistettävä voimansa, sekä haettava apua yllättävältä taholta voittaakseen hirviön.

Ensimmäisen Peikon tutut, edelleen elossa olevat hahmot tekevät paluun. Ine Marie Wilmannin näyttelemä Nora Tidemann jatkaa tieteellisiä tutkimuksiaan nyt entistä innostuneemmin, saatuaan ykkösosassa tietää isänsä Tobiaksen (Gard B. Eidsvold) oltua aina oikeassa vuorenalaisista peikoista. Nora haaveilee maailmasta, missä ihmiset ja peikot voisivat jälleen elää rinnatusten, mutta tämä haave jää sinisilmäiseksi unelmaksi, kun uusi peikko ryhtyy kylvämään tuhoa. Wilmann suoriutuu toistamiseen passelisti roolistaan.

     Myös Kim Falckin näyttelemä Andreas, Karoline Viktoria Sletteng Garvangin esittämä Andreaksen tyttöystävä Sigrid ja Mads Sjøgård Pettersenin näyttelemä Kris - tai siis majuri Holm - ovat menossa mukana, kun taas uutena hahmona mukaan tuodaan Sara Khoramin esittämä Marion, joka on tiimeineen piilotellut vihaista peikkoa vuorenalaisessa tutkimuslaitoksessa jo pidemmän aikaa. Andreas, Sigrid ja Kri... majuri Holm ovat yhä mainiot hahmot, mutta Marion ärsyttää saman tien ja katsojana toivoo jo ensikohtaamisen aikana, että nainen joutuisi peikon kitaan. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa hyvin.

Mielestäni ensimmäinen Peikko oli tosiaan poikkeuksellisen onnistunut moderni kaiju-elokuva ja odotinkin samojen tekijöiden työstämän jatko-osan näkemistä positiivisin mielin. Valitettavasti Peikko 2 on todella keskinkertainen hirviöraina, joka ei oikein missään kohtaa pääse vauhtiin. Kestoa elokuvalla on jopa huimat yksi minuutti enemmän kuin edeltäjällään, mutta silti tuntuu, että kaikkea on vähemmän hahmokehityksestä itse peikkojen näyttäytymisiin. Ja kyllä, "peikkojen" monikossa, sillä kuten jo elokuvan juliste paljastaa, tällä kertaa luvassa on kahden peikon välinen turpasauna... joka kestää suunnilleen sen huiman yhden minuutin. Jos odotit jotain eeppistä monsterimähinää, niin siinä vasta leffa tuottaakin mojovan pettymyksen. Hyvä jos peikot pari kertaa ärähtävät toisilleen.

Suuri osa elokuvasta käytetään salaliiton tutkimiseen, mihin liittyy Norjan entinen kuningas Olavi Pyhä, kirkko ja näiden peikkovainot. Tämä mysteeri vie hahmoja lähes indianajonesmaiseen seikkailuun, joka jättää kuitenkin hieman kylmäksi niin menoltaan kuin paljastuksiltaan. Elokuvan erilaiset paljastukset ja käänteet ovat myös todella ennalta-arvattavia. Vaikka jo ensimmäisessä Peikossa oli näkyvissä Hollywood-vaikutteita, leffa onnistui pitämään tietyn norjalaisviehätyksen. Peikko 2 kuitenkin kopioi Hollywoodia kiusallisuuteen asti, aivan kuin pikkulapsi, joka yrittää matkia hiekkalaatikolla, mitä näki isojen poikien tekevän koulun pihalla.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Roar Uthaug ja käsikirjoittanut Espen Aukan, eli puikoissa on sama kaksikko kuin viimeksi. He tuntuvat kuitenkin lähteneen jatko-osan kimppuun vääristä syistä, vain koska ensimmäinen Peikko menestyi niin yllättävän hyvin maailmalla. Uthaug saa ajoittain laadittua viihdyttäviä kohtauksia, mutta Aukanin käsikirjoitus jää tönköksi. Sentään teknisesti Peikko 2 on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja tietokonetehosteet ovat pääasiassa vakuuttavat, itse peikkojen ollessa jälleen jylhiä ilmestyksiä. Kyseessä on Pohjoismaiden kallein elokuva koskaan ja sen myös huomaa. Äänimaailmakin on pätevästi rakennettua ryminää ja Johannes Ringenin säveltämät musiikit säestävät tapahtumia mahtipontisesti.

Lopputekstien aikana nähdään tietty mahdollista kolmososaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Troll 2, 2025, Motion Blur Films

Arvostelu: Nuremberg (2025)

NUREMBERG

Ohjaus: James Vanderbilt

Pääosissa: Rami Malek, Russell Crowe, Leo Woodall, Michael Shannon, John Slattery, Mark O'Brien, Colin Hanks, Wrenn Schmidt, Lydia Peckham, Richard E. Grant, Lotte Verbeek, Andreas Pietschmann, Steven Pacey ja Paul Antony-Barber

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Nuremberg perustuu Jack El-Hain kirjaan The Nazi and the Psychiatrist vuodelta 2013, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin, Nürnbergin oikeudenkäyntiin vuonna 1945. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että James Vanderbilt ohjaa ja käsikirjoittaa elokuvan kirjan ja tositapahtumien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Nuremberg on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Nürnbergin oikeudenkäynnit eivät olleet tuttu tapaus, mutta kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin sen tarinasta. Kävinkin uteliaana katsomassa Nurembergin heti sen ensi-iltapäivänä.

Toinen maailmansota on päättynyt. Natsi-Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring pidätetään ja häntä, sekä muita natsipuolueen korkea-arvoisimpia miehiä kohtaan päätetään järjestää ennennäkemätön oikeudenkäynti Nürnbergissä.

Viime vuosina varsin epätasaisia roolitöitä tarjonnut Russell Crowe tekee parhaan suorituksensa pitkään aikaan Hermann Göringinä, natsi-Saksan valtakunnanmarsalkkana. Siinä missä Hitler päätti tehdä itsemurhan, tajuttuaan hävinneensä toisen maailmansodan, Göring on antaunut voitokkaille liittoutuneille ja hänet ollaan pistämässä ennennäkemättömän oikeudenkäynnin keskipisteeksi edustamaan natsi-Saksaa rikoksissa ihmiskuntaa vastaan. Sen lisäksi, että Crowe taitaa yllättävänkin hyvän saksalaisaksentin, hän omaksuu itseään suurmiehenä pitävän Göringin mahtipontisuuden vakuuttavasti. En olisi yllättynyt, jos Crowe on ehdolla tulevissa palkintogaaloissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Göringiä arvioimaan saapuva psykologi Douglas Kelley (Rami Malek), tätä auttava kersantti Howie Triest (Leo Woodall), Göringiä syyttävä Robert "Justice" Jackson (Michael Shannon), operaatiota hoitava eversti Andrus (John Slattery), Isoa-Britanniaa edustava sir David Fyfe (Richard E. Grant), lakimies John Amen (Mark O'Brien), psykologi Gustave Gilbert (Colin Hanks), sekä Göringin kanssa oikeudenkäyntiä odottava, natsipuolueeseen kuuluva, mutta muistinsa väitetysti menettänyt Rudolf Hess (Andreas Pietschmann). Nuremberg on vahvojen näyttelijäsuoritusten juhlaa ja Crowen lisäksi Malek ja Shannon ovat väkevässä vedossa. Malek erityisesti tulkitsee hyvin hahmonsa työintoa, tajutessaan pääsevänsä tekemään psykologista arviointia totaalisia ihmishirviöitä edustavasta miehestä.

Nuremberg osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi katsaukseksi toisen maailmansodan jälkipuintiin ja mitä tapahtui niille natsijohtajille, jotka eivät haukanneet syanidikapselia juuri ennen pidätystään tai teloitustaan. Sen sijaan, että nämä tyypit olisi vain ammuttu, heille on päätetty järjestää täysin poikkeuksellinen oikeudenkäynti, yrityksenä välttää toisen maailmansodan kaltaista tapahtumasta enää uudelleen. Elokuva on osittain oikeussalidraama ja varsin onnistunut sellainen. Itse oikeudenkäyntiä pitää odottaa pidempi tovi, mutta se myös on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen hurja on kohtaus, jossa oikeudessa paikallaolijoille näytetään ensi kertaa kuvamateriaalia keskitysleireistä, mikä on hirvittävämpää kuin he olisivat rintamalta kantautuneiden huhujen perusteella osanneet kuvitella.

Elokuvan todellinen voima on kuitenkin erittäin kiehtovassa ihmissuhteessa, mikä tohtori Douglas Kelleyn ja Hermann Göringin välille muodostuu. Kelley pitää Göringiä valtavan kiinnostavana tyyppinä ja onkin mielenkiintoista seurata näiden kahden miehen keskusteluja, kun Kelley yrittää päästä selville, miten Göring on voinut toimia kuten toimi. Miesten keskustelut vaihtelevat synkistä aiheista vitsailuihin ja muiden elämän aspektien selvittelyyn ja parissa kohtaa Malek ja Crowe loistavat toden teolla. On voimakkaan ajankohtaista, kun Kelley loppusuoralla varoittaa, että Göringin kaltaisia ihmisiä voi syntyä minne tahansa ja että ihmiset tuskin hoksaavat natsi-Saksaa muistuttavia hälytysmerkkejä ennen kuin on jo liian myöhäistä. Elokuva ei lähde saarnaamaan tällä, mutta on silti selvää, minne syyttävä sormi osoittelee ja Nuremberg jättääkin vertauksellaan hyvää pureskeltavaa katsojalle.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut James Vanderbilt, jonka kirjoitusura on vaihdellut vakuuttavasta (Zodiac (2007)) varsin kehnoon (Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016)). Nurembergissa Vanderbilt hoitaa tonttinsa kuitenkin kunnialla. Hänen tekstinsä on taitavasti laadittu ja täynnä hyvää dialogia ja hänen ohjauksessaan kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee raskaasta aiheestaankin huolimatta varsin reippaasti. Nuremberg on myös teknisesti mainio. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Tietokonetehosteita on hyödynnetty sulavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nuremberg, 2025, Walden Media, Filmsquad, Mythology Entertainment, Széchenyi Funds, Bluestone Entertainment