Arvostelu: Wish Upon (2017)

WISH UPON (2017)

Ohjaus: John R. Leonetti
Pääosissa: Joey King, Ryan Phillippe, Shannon Purser, Sydney Park, Ki Hong Lee, Mitchell Slaggert, Josephine Langford, Alice Lee ja Elisabeth Röhm
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Muutaman muunkin elokuvan tapaan myös Wish Upon herätti mielenkiintoni, kun selasin listaa tulevista lehdistönäytöksistä. Aihe vaikutti ihan kiinnostavalta, muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta olisin innostunut leffan näkemisestä. Aluksi en edes ajatellut meneväni katsomaan sitä, vaan mietin katsovani sen joskus myöhemmin vaikkapa Netflixistä. Katsoin kuitenkin filmin trailerin, mikä muutti mieleni, kun näin erään oivallisen kohdan ja minun oli aivan pakko päästä näkemään se muun kokonaisuuden kanssa. Trailer ei myöskään tuntunut paljastavan liikaa ja siinä vaikutti olevan hieman erilainen tunnelma kuin nykypäivän massakauhussa, joten toivoin tämän olevan normaaleja kauhupätkiä parempi. Kävin katsomassa Wish Uponin jokseenkin toiveikkaana, mutta valitettavasti kyseessä ei loppujen lopuksi ollutkaan mitään kovin kummoista...

Clare Shannon saa mystisen soittorasian, jolle voi esittää toivomuksia. Clare päättää kokeilla sitä ja huomaa, että hänen haaveensa alkavat käydä toteen. Soittorasia tekee kuitenkin joka toivomuksen kohdalla jotain kauheaa...

Pääosassa Clare Shannonina nähdään Joey King, joka ei valitettavasti ole oikea henkilö päärooliin. King ei ole kovin vakuuttava roolissaan ja mukana on useita hetkiä, jolloin hänen työnsä ei vaikuta yhtään luontevalta. Tämä on suuri harmi, sillä hän on mukana lähes jokaisessa kohtauksessa, joten hänen harteillaan kulkee iso vastuu leffan onnistumisessa. Onneksi loppupäässä leffaa King näyttää osaavansa, jos haluaa ja hän tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Harmi, ettei hän tehnyt sitä kaiken aikaa. Hahmona Clare on aika perinteinen koulutyttö, jota kiusataan ja joka haluaisi kuulua suosittujen joukkoon. Kiehtovan hahmosta tekee se, miten hän toimii saadessaan soittorasian ja kun hän alkaa huomaamaan sen vaikutuksia.
     Claren isää, Jonathan Shannonia näyttelee Ryan Phillippe, joka on mainio roolissaan, vaikka se ei paljoa tarjoakaan. Jonathan kaivelee ystävänsä kanssa roskalaatikoita ja yrittää löytää niistä jotain käyttökelpoista. Tämä on tietty noloa Claren mielestä, mikä luo toimivasti erilaisen isä-tytär -suhteen. Hahmo ei kuitenkaan ole oikein mitään muuta, jolloin hän jää aika tylsäksi.
     Vaikkei Clare olekaan kovin suosittu, on hänellä silti pari ystävää. Meredith (Sydney Park) on ihan huvittava, vaikkakin aika yliampuva nörttimäisen hirviöpelinsä kanssa ja June (Shannon Purser) on... noh... itse asiassa aika mitäänsanomaton ja unohdettava tyyppi ilman persoonaa. Kaksikko tuo oman lisänsä tarinaan, mutta hahmoina he eivät ole erityisen muistettavia.
     Elokuvassa nähdään myös Josephine Langford Clarea kiusaavana Darciena, Ki Hong Lee mukavana Ryan-poikana, Mitchell Slaggert Claren ihastuksen kohteena, Victor Sutton kummallisena August-setänä, Sherilyn Fenn ystävällisenä naapurin rouvana, Elisabeth Röhm Claren äitinä, sekä Alice Lee nörtihkönä Ginana.

Useat kauhuelokuvat nykypäivänä sisältävät teinejä, joille käy pahoja asioita ja jotka toimivat typerästi eri tilanteissa. Nämä teokset ovat hyvin ennalta-arvattavia, sillä ne noudattavat liiankin tuttua kaavaa jopa kuolemien kohdalla ja siinä kuka lopuksi jää henkiin. Äkkisäikäytykset ovat nykyään kauhun tavaramerkki ja tämä ärsyttää suurinta osaa katsojista. Nykypäivän kauhu on todella tusinatavaraa, jonka katsoo ehkä kerran, mutta eipä siinä olisi menettänyt mitään, jos teosta ei olisi katsonut. Kauhutekijät ovat todella laiskoja, jolloin mitään uutta tulee harvemmin nähtyä. Valitettavasti Wish Upon vaikuttaa aluksi olevan juuri tällainen. Tunnelmaa luodaan todella onnellisesti, kaikkialla on aurinkoista ja lämpimän näköistä, mutta yhtäkkiä siirrytäänkin pimeämpään, äänitehosteet muuttuvat painostaviksi ja ensimmäinen äkkisäikäytys pelästyttää katsojat. Onneksi tämän jälkeen, kun siirrytään leffan teinimaailmaan, tunnelma muuttuu paljon. Suurimmaksi osaksi kestostaan elokuva tuntuu aika tavalliselta teinileffalta, jossa on mukana komediaa ja huvittavaa tunnelmaa. Katsojana alkaakin miettiä, että tämä voisi olla jotain erilaista.

Mutta kun ei. Aina kun soittorasia on mukana, teinihenki katoaa ja Wish Upon putoaa tavallisten kauhukliseiden joukkoon. Välillä tunnelma on mukavan painostava ja hieman karmii, että mitä tulee tapahtumaan, mutta usein äkkisäikäytykset osaa arvata etukäteen. Kyllähän sitä hätkähtää, mutta siihen se jää. Elokuvan tarina on kiinnostava, mutta se on valitettavasti kirjoitettu hätiköiden, jolloin juoni hyppii välillä miten sattuu. Uusia tärkeitä hahmoja tuodaan mukaan aina, kun niitä tarvitaan ja jotkut jutut eivät tunnu kuuluvan muuhun kokonaisuuteen. Jotkut hetket on hoidettu niin nopeasti, että erästä aika tärkeää kohtausta luulin uneksi, sillä se kulki eteenpäin kuin pikakelauksella. Paikoitellen taas teos tuntuu junnaavan paikoillaan, ja kiertävän yhtä ja samaa kaavaa: Clare toivoo jotain, se toteutuu ja sitten jotain tapahtuu. Sellainen alkaa jossain kohtaa kyllästyttää ja toivoisi, että päästäisiin jo loppuhuipennukseen. Finaalin kohdalla käy sama kuin muutamissa kohdissa, eli se kulkee liian nopeasti eteenpäin, jolloin siihen ei pääse tarpeeksi hyvin mukaan. Wish Uponin mielenkiintoinen idea menee hukkaan heikon toteutuksen kanssa. Kliseet ovat liian tuttuja, jolloin elokuva tuntuu usein todella nähdyltä. Pääasiassa sitä vain pelkää, tuleeko jossain kohtaa joku paha mörkö ulos soittorasiasta. Pelko ei tosin johdu siitä, että se mörkö olisi pelottava, vaan siitä, päätyvätkö tekijät niin laiskaan ratkaisuun, joka ei luultavasti toimisi yhtään?

Leffan ohjauksesta vastaa John R. Leonetti, joka on pääasiassa toiminut kuvaajana, mutta on myös ohjannut aiemmin esimerkiksi kauhuleffa Annabellen (2014). Leonetti on selvästi katsonut paljon kauhua ja osannut kopioida niistä tuttuja elementtejä mukaan, muttei ole osannut luoda mitään uutta. On vaikea sanoa, kumpaa tarinan hyppimisestä pitäisi syyttää: käsikirjoitusta vai leikkaamista? Toisessa (tai ehkä molemmissa) on menty vikaan ja saatu selkeä tarina katkottua hieman epäloogiseksi. Kuvaus on sentään ihan toimivaa ja valaisu on tuttua kauhulle. Tässä tosin näkee asiat selvästi, toisin kuin monissa muissa nykykauhuleffoissa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä Claren kodin kanssa ja soittorasian valmistaneet henkilöt ovat onnistuneet hienosti. Visuaalisia efektejä ei erityisen paljoa ole mukana, mutta ne vähät ovat ihan kelpaavat. Ääniefektit ovat muuten toimivat, mutta välillä äkkisäikäytyksien kovat äänet ovat yliampuvan kovalla. Musiikeista vastaa säveltäjäduo tomandandy, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavaa musiikkia.

Yhteenveto: Wish Upon voisi olla ihan kiva kauhuleffa, jos sen tarina ei hyppisi välillä tyhmästi eteenpäin, sen päänäyttelijä olisi parempi ja sen kauhuhetket eivät olisi todella ennalta-arvattavia. Elokuvan idea on mielenkiintoinen ja teinielokuvamaisuus on toimivaa, mutta sitä ei ole saatu yhdistettyä kauhuun tarpeeksi hyvin, jotta kokonaisuus tuntuisi... noh, kokonaiselta. Mukana on kyllä jännittäviä hetkiä ja kyllä ne äkkisäikäytykset saavat katsojan hätkähtämään, mutta siihen se jää. Yllättävää kyllä, mukana on useita aika huvittavia kohtia. Näyttelijät eivät yleisesti ole kovin kummoisia. Ohjaaja Leonetti on saanut hyvin kopioitua muita kauhuteoksia, muttei ole kyennyt luomaan kliseistä mitään uutta. Kyllä Wish Uponin katsoo ja herkimmille se tarjoaa mainiot säikäytykset, muttei sen takia välttämättä tarvitse teatteriin asti lähteä. Parhaiten tämä luultavasti toimii päähenkilön ja hänen ystäviensä kaltaiselle kaveriporukalle, jotka voivat katsoa tämän striimipalvelusta tai vuokralta ja säikkyä yhdessä. Elokuvan lopputekstien aikana tulee vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata lopettaa katsomista, kun ohjaajan nimi ilmestyy ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan, 9.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Wish Upon, 2017, Broad Green Pictures, Busted Shark Productions