TEINIMUTANTTININJAKILPIKONNAT 2: MÖNJÄN SALAISUUS
TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES II: THE SECRET OF THE OOZE
Ohjaus: Michael Pressman
Pääosissa: Brian Tochi, Laurie Faso, Adam Carl, Robbie Rist, Paige Turco, François Chau, Kevin Clash, Ernie Reyes Jr., David Warner, Toshishiro Obata, Frank Welker ja Vanilla Ice
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12
Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin sarjakuviin perustuva elokuva Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990) oli suurmenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ensimmäinen elokuva oli kuitenkin saanut kritiikkiä liiallisesta synkkyydestä, joten New Line Cinema -yhtiö päätti pitää huolen, että jatko-osasta tehtäisiin huomattavasti lapsiystävällisempi. Ensimmäisen osan ohjaaja Steve Barron sai kyytiä ja tilalle valittiin Michael Pressman, joka tekisi leffan sellaiseksi kuin yhtiö toivoi. Myös näyttelijäkaarti koki muutoksia, mutta lopulta kuvaukset saatiin aloitettua jo noin puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus sai ensi-iltansa vain vuosi ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen, maaliskuussa 1991. Elokuva ei kuitenkaan saanut edes puolia ensimmäisen elokuvan tuotoista, minkä lisäksi sitä haukkuivat niin kriitikot kuin ensimmäisen leffan fanit. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuutta, vaikka fanitin kilppareita isosti lapsena. Katsoin ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvan vasta muutama vuosi sitten. Kun huomasin, että se täyttää tänä vuonna 30 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen, sekä sen kaksi jatko-osaa. Katsoinkin Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuuden muutama kuukausi ensimmäisen elokuvan katselun jälkeen.
Paha Silppuri janoaa kostoa ninjakilpikonnille ja päättää luoda omat mutanttiolentonsa taistelemaan heitä vastaan samasta mönjästä, mikä aikoinaan loi Leonardon, Raphaelin, Michelangelon ja Donatellon.
Mahtava teinimutanttininjakilpikonnien nelikko tekee tietysti paluun. Sinihuivinen johtohahmo Leonardo (äänenä yhä Brian Tochi, asussa tällä kertaa Marc Caso), oranssihuivinen hassuttelija Michelangelo (äänenä edelleen Robbie Rist, asussa yhä Michelan Sisti), violettihuivinen älykkö Donatello (äänenä tällä kertaa Adam Carl, puvussa yhä Leif Tilden), sekä punahuivinen äksyilijä Raphael (äänenä tällä kertaa Laurie Faso, puvussa tällä kertaa Kenn Troum) ovat samanlaisia fantastisia persoonia kuin aina ennenkin, mutta vielä kevyemmillä mielillä. Kilpparit heittävät huulta jatkuvasti, jopa taisteluiden aikana ja he tietty rakastavat pizzaa. On jälleen suuri ilo seurata kilpikonnanelikon seikkailua ja he ovat toistamiseen parhaimmillaan, kun he ihan vain hengailevat ja pöhköilevät yhdessä. Täytyy nytkin nostaa hattua kuumissa ja ahdistavissa kilpikonna-asuissa hyppiville stuntmiehille, jotka rehkivät läpi leffan ihan hulluna. Kilpikonnia ohjeistaa tietty heidän isähahmonsa, viisas mestari Tikku-rotta (asussa ja äänenä Kevin Clash), joka jää kuitenkin vahvasti taka-alalle.
François Chau korvaa James Saiton kilpikonnien arkkivihollisena, Jalka-ninjaklaania johtavana Silppurina (joskin äänenä toimii yhä David McCharen). Jo ensimmäisessä osassa Silppuri oli paikoitellen enemmän huvittava kuin pelottava ja tässä leffassa hahmo on paria hetkeä lukuunottamatta lähinnä koominen. Silppurin asu on entistä pöhkömpi ja hän muuttuu hahmona tylsemmäksi, sillä ei loppupeleissä tee lähes mitään. Toimintakohtauksien aikana Silppuri vain seisoo paikallaan, kun hänen ninjansa yrittävät epätoivoisesti tehdä selvää kilpikonnista.
Elokuvassa nähdään myös Paige Turco, joka korvaa Judith Hoagin reportteri April O'Neilinä, ensimmäisessä osassa Donatellon stuntit tehnyt Ernie Reyes Jr. innokkaana pizzalähetti Kenona, Toshishiro Obata Silppurin uskollisena Tatsu-kätyrinä, sekä David Warner mutaatiomönjän luoneena professori Jordan Perrynä. Miksi ihmeessä tekijät päättivät luoda uuden professorihahmon, kun he olisivat voineet hyödyntää Baxter Stockmania, jonka he olisivat voineet esitellä tässä ja lisätä kolmanteen osaan pääroistoksi? Samoin on suuri pettymys, että Silppurin luomat mutantit eivät olekaan fanisuosikit Bebop ja Rocksteady, sillä sarjakuvien luojat Eastman ja Laird eivät halunneet heitä elokuvaan. Hahmot korvaavat Tokka ja Rahzar (asuissa Mark Ginther ja Kurt Bryant, äänenä Frank Welker) ovat aika säälittäviä tapauksia, mitkä pistävät katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään.
Ensimmäinen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuva sai tosiaan kritiikkiä siitä, että se on liian synkkä. Pääasiassa kritisoijat olivat vanhempia, kun leffa ei vastannutkaan sitä värikästä seikkailua, mitä heidän lapsiensa katsoma piirrossarja oli. Kritiikki on selvästi huomioitu, sillä Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on huomattavasti lapsiystävällisempi teos kuin edeltäjänsä monellakin tapaa. Toimintakohtaukset ovat selvästi kevyempiä ja humoristisempia, ja niihin tungetaan jatkuvia sketsimäisiä piirteitä mukaan. Kilpikonnat hyödyntävät ikonisia aseitaan ehkä kerran leffassa ja muuten taisteluissa hyödynnetään mahdollisimman hassuja asioita, kuten makkaroita ja jojoja. Tämä taas aiheutti monissa vanhemmissa katsojissa kritiikkiä, sillä tietty fanit haluavat nähdä kilpparit aseidensa kera. Ei Leonardon tarvitse ketään leikata kahtia miekoillaan, mutta olisihan se hienoa, jos hän päätyisi edes kerran miekkataistoon jonkun Jalka-klaanilaisen kanssa.
Kaikki vähänkin synkemmät hetket kevennetään nopeasti huumorin keinoin. Silppuri saattaa aluksi olla lapselle hurja ilmestys, mutta hänestäkin tehdään lällympi - varsinkin siinä kohtaa, kun hänen luomansa mutanttiolennot alkavat pitää häntä äitinään. Vanilla Icen konsertissa käytävä lopputaistelu takaa sen, että mäiske muuttuu jossain kohtaa tanssiksi, jotta lapsi keskittyisi enemmän siihen kuin väkivaltaan. Itselleni leffa ja etenkin Vanilla Icen tanssikohtaus aiheuttivat ristiriitaisia tunteita. Ennen lopputaistelua täytyy myöntää, että viihdyin passelisti filmin aikana, vaikka jossain kohtaa älähdinkin ääneen, että Leonardo voisi ottaa ne miekat esiin, niin ongelmat hoituisivat nopeammin. Tanssikohtaus taas on lähinnä myötähäpeällistä katsottavaa täysi-ikäisen silmin, mutta on pakko myöntää, että omakin tanssijalka alkaa hieman vipattamaan, kun Ninja Rap -kappaleen kertosäe alkaa. Sen jälkeen elokuvalla olisi suuri sauma korvata tämä nolous, mutta se tietty vesittää senkin mahdollisuuden. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on selvästi pelkkää viihdehömppää ja siitä on turha etsiä niitä pieniä syvällisyyksiä ja yhteistyön teemoja, mitä ensimmäinen osa sisälsi.
Ohjaaja Michael Pressmanin luoma tunnelma on vahvaa camp-meininkiä, mikä tarkoittaa sitä, että katsojan täytyy olla henkisesti valmis aikamatkaamaan juustoiseen ysäriin. Pressman on selvästi toiminut studion sanelemana, vaikka kenties paikoitellen yrittää tuoda pienesti jotain ensimmäisen osan synkkyydestä mukaan. Käsikirjoittaja Todd W. Langen on tunkenut leffan täyteen erilaisia vitsejä, joista yksikään ei oikeastaan naurata, mutta kyllä kilppareiden läpänheitto pitää hymyn yllä. Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Visuaalisesti filmi myötäilee ensimmäistä osaa ja pitää tietyn likaisuuden yhä mukana, vaikka valoisuutta on toki lisätty. Kilpikonnien asut ovat yhä tyylikkäät ja veikeät. Kilppariasujen luoja Jim Henson menehtyi vain pari kuukautta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja tämä jatko-osa onkin omistettu hänen muistolleen. Mestari Tikku näyttää hieman paremmalta kuin ensimmäisessä osassa, mutta Silppurin ja Jalka-klaanilaisten puvut ovat vain naurettavat, kuten ovat myös Tokan ja Rahzarin asut. Lavasteet ovat pääasiassa näyttävät ja efektit ovat tarpeeksi toimivia edelleen. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja John Du Prezin säveltämät musiikit lisäävät kepeää henkeä toistamiseen.
Yhteenveto: Teinimutanttininjakilpikonnat 2: Mönjän salaisuus on ihan viihdyttävää hömppää, mutta se jää ensimmäisen osan jalkoihin noloilla lapsellisuuksillaan. Ensimmäisen elokuvan saama kritiikki synkkyydestä on todellakin huomioitu ja jatko-osa sisältää enemmän hölmöilyä. Väkivalta pidetään mahdollisimman lapsiystävällisenä ja kilpikonnat käyttävät mieluummin kaikenlaista pöljää aseinaan kuin oikeita aseitaan. Monet jutut voi katsoa sormien läpi, kun muistaa, että elokuva tehtiin pääasiassa lapsiyleisölle, mutta kun lopputaistelun tanssinumero lähtee käyntiin, on vaikea olla häpeämättä (vaikka Ninja Rap onkin ihan menevä kipale). Mahtavien kilppariveljesten hengailua on kuitenkin aina suuri ilo seurata ja heidän asunsa ovat yhä hienosti toteutetut. Sen sijaan Silppuri ja tämän Jalka-klaanilaiset näyttävät yhä pöhkömmiltä, puhumattakaan naurettavista Tokasta ja Rahzarista. Riippuen siitä, piditkö ensimmäisen Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -leffan synkkyydestä, jatko-osa Mönjän salaisuus on joko parannus tai pettymys. Heikkouksistaan huolimatta sitä voi suositella kilpparien faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Teenage Mutant Ninja Turtles II: The Secret of the Ooze, 1991, New Line Cinema, Golden Harvest Company, Northshore Investments Ltd.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti