I SWEAR - MINUN ÄÄNENI
I SWEAR
Ohjaus: Kirk Jones
Näyttelijät: Robert Aramayo, Scott Ellis Watson, Maxine Peake, Shirley Henderson, Peter Mullan, David Carlyle, Steven Cree, Ethan Stewart, Francesco Piacentini-Smith, Paul Donnelly, Douglas Rankine ja Christina Ashford
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12
I Swear - Minun ääneni perustuu tositapahtumiin Touretten oireyhtymää sairastavan John Davidsonin elämästä. Davidsonista oli jo tehty dokumentit John's Not Mad (1989), The Boy Can't Help It (2002) ja Tourettes: I Swear I Can't Help It (2009). Vuonna 2024 ilmoitettiin, että miehestä on tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden heinäkuussa ja I Swear - Minun ääneni sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2025 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Nyt elokuva saapuu vihdoin Suomeen ja itse olen odottanut leffan näkemistä positiivisin mielin. Olinkin ilahtunut, kun kävin katsomassa Finnkinon mysteerinäytöksen, missä I Swear - Minun ääneni esitettiin ennakkoon.
1980-luvun alussa Skotlannissa asuva poika John Davidson alkaa kokea pakonomaista nykimistä ja hänen suustaan kuuluu tahattomia hävyttömyyksiä. Johnille selviää, että hänellä on Tourette, minkä kanssa hän yrittää tulla toimeen elämän kulkiessa eteenpäin.
Pääroolissa John Davidsonina nähdään muun muassa Taru sormusten herrasta: Mahtisormukset -sarjan (The Lord of the Rings: The Rings of Power - 2022-) Elrondina tunnettu Robert Aramayo, joka voitti tästä elokuvasta parhaan miespääosan BAFTA-palkinnon. Kun BAFTA:t jaettiin, olin ihmeissäni valinnasta, koska I Swear - Minun ääneni ei ollut ollenkaan edustettuna tämänvuotisessa Oscar-gaalassa. Ja nyt leffan nähneenä olen pöyristynyt, ettei se ole, koska mielestäni Aramayo ansaitsisi myös Oscarin. Hän on aivan huikean hyvä aikuis-Johnina, joka on jo jollain tapaa oppinut elämään Touretten oireyhtymän, tarkemmin koprolalian kanssa, mikä pakottaa Johnin huutelemaan hävyttömyyksiä. Aramayo esittää Touretteen kuuluvat tic-oireet, joihin kuuluu nykimistä ja tahatonta äännähtelyä, hämmästyttävän luontevasti. Nopeasti sitä oikein unohtaa katsovansa näyttelemistä. Kehut ansaitsee myös Scott Ellis Watson, joka näyttelee Johnia lapsena, jolla Tourette-oireet vasta alkavat ja joka tietty säikähtää pahemman kerran, kokiessaan menettävänsä hallinnan omiin toimintoihinsa.
Elokuvassa nähdään myös Shirley Henderson ja Ethan Stewart Johnin vanhempina, Francesco Piacentini-Smith Johnin kaverina Murrayna ja Maxine Peake tämän äitinä Dottiena, sekä Peter Mullan Johnin vahtimestariapulaiseksi palkkaavana Tommy Trotterina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan. Henderson on hyvä tiukkana äitinä, joka luulee pitkään Johnin vain pelleilevän, kun taas Peake huokuu lämpöä Dottiena, joka ensimmäisenä vilpittömästi hyväksyy Johnin sellaisena kuin hän on. Mullan sen sijaan tuo mukaan hyvää huumoria.
Sen lisäksi, että olin yllättynyt Robert Aramayon roolisuorituksesta niin, että koin miespääosa-Oscarin kuuluvan hänelle, olin myös todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pidinkään I Swear - Minun äänestäni. Mielestäni elokuva on parempi kuin yksikään tämän vuoden parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista. Kyllä, vaikka pidin todella paljon One Battle After Anotherista (2025) ja Sinnersistä (2025), I Swear - Minun ääneni teki täysin omalla tavallaan suuren vaikutuksen. Sen lisäksi, että elokuva on monitasoinen elämäkertadraama, joka vie katsojansa todelliseen tunteiden vuoristorataan, se myös auttaa ymmärtämään Touretten oireyhtymää, mitä yhä tänä päivänä demonisoidaan tietämättömyyden takia. Täydellinen esimerkki tästä on sosiaalisen median reaktio, kun kesken BAFTA-gaalan paikalla ollut John Davidson huudahti törkeitä nimityksiä.
Elokuvan alkupää vietetään lapsi-Johnin seurassa, mikä on sydäntä särkevää seurattavaa. Pojan ja muiden reaktiot hänen alkaviin tic-oireisiinsa tuntuvat pahalta, etenkin kun tuolloin koko Tourette oli vielä sairautena lähes tuntematon. Aikuis-Johniin siirryttäessä meno helpottaa hieman, koska mies on alkanut tottua sairauteensa, vaikka hän edelleen häpeää möläytyksiään. Sen sydämen tähän tarinaan tuovat Dottie ja Tommy, jotka vähät välittävät, mitä törkeyksiä John saattaa heille suoltaa. He auttavat Johnia hyväksymään itsensä paremmin ja innostavat häntä tukemaan muita Tourettea sairastavia, etenkin lapsia.
I Swear - Minun ääneni liikutti minua syvästi ja loppua kohti näytöksessäni nyyhkimistä alkoi kuulua sieltä täältä elokuvasalista. Kyse ei kuitenkaan ole niinkään surun kyynelistä, vaikka leffassa omat haikeat ja jopa traagiset hetkensä onkin. Elokuva on mielettömän tehokas hyvän mielen leffa, joka saa tuotettua aikamoisia onnen kyyneleitä ja jonka levittämä hymy ei hetkeen lähdekään huulilta. Monisävyinen tunnekirjo saa katsojan toisinaan ahdistumaan, toisinaan taas nauramaan ääneen. Elokuva onnistuu saamaan huumoria irti Tourettesta ilman, että komedia tuntuu julmalta. Elokuva on tyylitajuinen, se on opettavainen ja se on jopa kaunis.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Kirk Jones, joka tekee läpikotaisin erinomaista työtä, oli kyse sitten tekstistä, näyttelijöiden kanssa työskentelystä tai tunnelman rakentamisesta. I Swear - Minun ääneni on myös pätevästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset häijyn aidon näköiset, kun pariin otteeseen tuntemattomat suuttuvat Johnin tic-oireista niin paljon, että käyvät hänen kimppuunsa. Äänimaailma on osaavasti kasattu ja Stephen Rennicksin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I Swear, Iso-Britannia, 2025, One Story High, StudioCanal Films, Tempo Productions
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti