Arvostelu: The Foreigner (2017)

THE FOREIGNER (2017)

Ohjaus: Martin Campbell
Pääosissa: Jackie Chan, Pierce Brosnan, Ray Fearon, Rory Fleck-Byrne, Orla Brady, Charlie Murphy, Liu Tao, Lia Williams, Dermot Crowley ja Katie Leung
Genre: toiminta, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

The Foreigner perustuu Stephen Leatherin kirjaan "The Chinaman" vuodelta 1992. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2015, kun Jackie Chan roolitettiin sen pääosaan. Alunperin ohjaajaksi valittiin Nick Cassavetes, mutta hänet vaihdettiin lopulta James Bond -leffa Casino Royalen (2006) ohjaajaan, Martin Campbelliin. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2016 ja The Foreigner sai ensi-iltansa Kiinassa syyskuussa 2017. Yhdysvalloissa elokuva ilmestyi seuraavassa kuussa ja Suomeen leffa saapuu vasta nyt joulukuun alussa. Itse en odottanut filmin näkemistä kovin innoissani. Kiinnostuin siitä, kun huomasin sen olevan Campbellin teos, mutta muuten se ei erityisemmin herättänyt mielenkiintoani. Odotuksiani ei nostanut se, kun huomasin elokuvan saaneen aika keskinkertaisia arvioita. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan lehdistönäytöksessä. Olisin ihan hyvin voinut jättää sen näkemättä, sillä kyseessä on suunnilleen yhtä mitäänsanomaton, pitkäveteinen ja laimea toimintatrilleri kuin muutama kuukausi sitten ilmestynyt Atomic Blonde (2017)...

Kun Quanin tytär kuolee terroristien pommi-iskussa Lontoossa, hän päättää etsiä syylliset käsiinsä. Quan yrittää väkivallan avulla saada selville terroristien henkilöllisyydet, mutta sekoittaa siten viranomaisten tutkinnan täysin.

Elokuvan pääroolissa Quanina nähdään tosiaan hongkongilainen Jackie Chan, josta on alkanut tulla jo vanha. Vaikka Chan osoittaa moneen otteeseen, että hänessä on vielä taitoa jäljellä, löytyy leffasta niitäkin hetkiä, jolloin toivoisi, että hän alkaisi jo nauttia eläkepäivistään. Chan saa kuitenkin vanhuutensa käännettyä hyödykseen, sillä se sopii hahmoon täysin. Ikänsä avulla Quan voi helposti yllättää vastustajansa, jotka eivät pidä lyhyttä vanhaa kiinalaista uhkana. Chan ei kuitenkaan kaiken aikaa hypi ja kamppaile, vaan hän tuo esiin draamapuolta itsestään. Alkupäässä hän saa katsojan hieman jopa liikuttumaan, sillä hän on uskottava kuollutta tytärtään surevana isänä. Ja sitten noin puolen tunnin kohdalla Quan ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja alkaa puuhailemaan asioita, joiden takia hänet voisi tuomita terroristina. Hän asentaa pommeja vessaan ja erään henkilön autoon. Hyvin nopeasti hahmo muuttuu sellaiseksi, josta on hyvin vaikea pitää. Hän ei kuuntele ketään, vaan on valmis vahingoittamaan kaikkia, jotta saisi tietää terroristien henkilöllisyydet. Quanin suru tyttärensä kuoleman takia tuntuu katoavan kokonaan, jolloin hän vaikuttaa vain psykoottiselta tappajalta.
     Pierce Brosnan näyttelee irlantilaista Liam Hennessyä, joka tutkii terroritekoa. Brosnanin hahmosta löytyy salaisempia puolia, jotka arvaa lähestulkoon heti, kun hahmo saapuu tarinaan. En erityisemmin pidä Brosnanista näyttelijänä ja vaikka häneltä löytyy tästä hetkiä, joissa hän ei vakuuta, on hän muuten yllättävän sopiva valinta rooliin. Liam jopa muuttuu pidettävämmäksi hahmoksi kuin Quan, siinä vaiheessa kun Quan alkaa käyttäytymään todella typerästi.
     Muita hahmoja leffassa ovat Ray Fearonin esittämä poliisijohtaja Bromley, Orla Bradyn näyttelemä Liamin vaimo Mary, Charlie Murphyn esittämä Liamin salarakas Maggie, Rory Fleck-Byrnen näyttelemä Liamin veljenpoika/ex-sotilas Sean Morrison, Liu Taon esittämä Quanin työkaveri Lam, sekä Lia Williamsin näyttelemä ministeri Davies. Harry Potter and the Goblet of Firesta (2005) tuttu Katie "Cho Chang" Leung esittää filmin alussa Quanin Fan-tytärtä. Muut hahmot ovat aika unohdettavia, eivätkä näyttelijät ole erityisen ihmeellisiä rooleissaan.

The Foreigner tuntuu usein kahdelta eri elokuvalta. Välillä tarina seuraa Quanin kostoreissua, kun tämä jahtaa Liam Hennessyä ja yrittää saada tämän kertomaan tietoja, joita tämä ei vaikuta tietävän. Quan menee jopa niin pitkälle, että saa Liamin ja tämän tiimin pakenemaan majataloon, ja lähtee itse virittelemään ansoja viereiseen metsään. Quanin osuus muuttuu ensimmäisen puolen tunnin jälkeen selkeämmäksi Jackie Chan -toiminnaksi ja metsäosuudessa typeräksi ramboiluksi. Välillä taas tarina seuraa Liamia ja tämän tiimiä, kun he yrittävät miettiä, kuka terroriteon takana oli ja miten he voisivat estää mahdollisen uuden terroriteon. Liamin osio on realistisempi ja se tuntuu siltä, että näin tässä tilanteessa oikeasti voisi tapahtua. Quanin soolosekoilu ja Liamin realistinen puoli eivät yhdisty toisiinsa, eivät sitten mitenkään. Kun keskiössä oleva näyttelijä vaihtuu Jackie Chanista Pierce Brosnaniin, tuntuu siltä kuin katsoisi täysin eri elokuvaa. Silloin vaikuttaa siltä kuin tekeillä olisi ollut kaksi hyvin erilaista toimintajännäriä, jotka eivät ole yksinään lähteneet liikkeelle, vaan ne on täytynyt yhdistää, vaikka yhdistelmä ei tuntuisi lainkaan yhtenäiseltä kokonaisuudelta. On myös outoa, että elokuva lähtee liikkeelle Quanin surusta, mutta välillä elokuvassa on pidempiä pätkiä, joissa Quan ei esiinny lainkaan. Metsäosion alkaessa Quan muuttuu tarinan päähenkilöstä Predatorin kaltaiseksi vaanijaksi, jonka ansoja pitäisi pelätä.

Kyseessä ei ole niin toiminnallinen elokuva kuin monet varmasti luulevat huomatessaan, että sitä tähdittää Jackie Chan. Itse toimintakohtaukset ovat pääasiassa onnistuneita, aikuisille suunnattuja ja tylyjä. Elokuva ei kuitenkaan ole toimintaviihdettä, vaan se on yllättävänkin hidastempoinen trilleri, joka kuvittelee olevansa fiksu, mutta on vain lähinnä sekava ja aika typerä yhdistäessään ramboilun mukaan realistisuuteen. Mukana on erilaisia salaliittoja ja niitä yritetään availla, mutta filmi ei onnistu herättämään katsojan mielenkiintoa, kun filmi lakkaa olemasta Quanin tarina. Kyseessä on itse asiassa yllättävän tylsä teos. Minun piti muutamaan otteeseen oikein taistella, että pysyin hereillä, kun tuntui siltä, ettei tarina etene mihinkään. Joidenkin mielestä The Foreigner on varmasti todella kiehtova elokuva, mutta omasta mielestäni se on vain pitkäveteinen. Tätä voi helposti verrata Atomic Blondeen, sillä molemmissa tyylikkäät toimintakohtaukset ovat elokuvan parasta (ja lähestulkoon ainoaa hyvää) antia. Tästä elokuvasta saisi toimivan, jos siitä poistaisi joko Jackie Chanin tai Pierce Brosnanin juonikuviot. Yhteen ne eivät sovi ollenkaan, eikä elokuva ole sitten millään hyvä tai edes kokonaiselta tuntuva. Tylsyyden takia siitä lähtee vielä yksi piste pois. Todella heikko pätkä on siis kyseessä.

Martin Campbell on tosiaan ohjannut yhden suosikkielokuvistani, Casino Royalen. Se on mielestäni toimintagenressä täydellinen mestariteos. Siksi en voi muuta kuin ihmetellä, miten hän tekee nykyään näin kehnon tekeleen?! Mielestäni jopa hänen supersankarisekoilunsa Green Lantern (2011) viihdytti kaikessa kökköydessään enemmän kuin tämä. Ehkä Campbell onnistui Bond-leffassaan - tai no leffoissaan, sillä GoldenEye (1995) on oikein mainio - pelkällä moukan tuurilla. Toisaalta David Marconin kehnon käsikirjoituksen pohjalta on vaikea saada aikaiseksi mitään hyvää. The Foreigner on kuitenkin kuvattu hyvin ja leikattu toimivasti. Maskeeraus on tyylikästä ja äänimaailma on onnistunut. Cliff Martinezin työstämät tietokonemusiikit ovat yllättävän toimiva ratkaisu, vaikkakin ne kuulostavat paikoitellen aika yksitoikkoisilta.

Yhteenveto: The Foreigner yrittää olla kaksi erilaista elokuvaa, muttei onnistu yhdistämään niitä toisiinsa. Jackie Chanin esittämä Quan muuttuu surevasta isästä törkeäksi muka-ramboksi, joka on valmis tappamaan syyttömiä saadakseen tahtonsa läpi. Hänen osionsa leffasta on paljon epärealistisempi kuin Pierce Brosnanin näyttelemän Liamin, mikä tuntuu usein siltä, miten tällaisessa tilanteessa voisikin tapahtua. Chanin ja Brosnanin osiot tuntuvat kuitenkin täysin irrallisilta toisistaan, jolloin filmi ei tunnu mitenkään yhtenäiseltä, vaan tunnelman jatkuva vaihtuminen vain lisää sekavuuden tuntua. Itse toimintakohtaukset ovat ihan tyylikkäitä, mutta muuten elokuva ei herätä mielenkiintoa tarinallaan. Kyseessä on yllättävän pitkästyttävä teos, jonka aikana meinaa nukahtaa. Ison juonipaljastuksen arvaa heti alussa, eikä leffa muutenkaan yllätä - tai sitten katsojaa ei kiinnosta tarpeeksi, jotta yllätykset toimisivat. Tekninen toteutus filmissä on taidokkaasti tehty, mutta käsikirjoitus on kökkö, eikä ohjaaja Martin Campbell ole onnistunut kovin hyvin. Ehkä hänen pitäisi tehdä vain James Bondeja, sillä muuten hän ei vaikuta tekevän kovin kummoista työtä. Näyttelijät ovat paikoitellen ihan kivoja rooleissaan. Jackie Chan on aluksi toimiva tunteikkaana isänä, mutta Quanin aloittaessa typerät puuhansa, ei hänestä enää oikein pidä. Ehkä siis ihan hyvä, että leffa ei täysin kerrokaan hänestä. Jos The Foreigner oikeasti kiinnostaa, niin sen voi vilkaista joku päivä televisiosta tai Netflixistä, jos ei ole muuta tekemistä. Elokuvateatteriin sitä ei kannata raahautua katsomaan. Muutamien toimivien juttujen takia se pääsee juuri ja juuri huonouden yläpuolelle, muttei se silti ole katsomisen arvoinen tekele.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
The Foreigner, 2017, SR Media, STX Entertainment, thefyzz, Arthur Sarkissian Productions, The Entertainer Production Company, Huayi Brothers, Wanda Media Co.

Arvostelu: Jungle (2017)

JUNGLE (2017)

Ohjaus: Greg McLean
Pääosissa: Daniel Radcliffe, Alex Russell, Thomas Kretschmann ja Joel Jackson
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Jungle perustuu Yossi Ghinsbergin kirjaan "Jungle: A Harrowing True Story of Survival" (2005), joka taas perustuu kirjailijan omaan hurjaan kokemukseen. Elokuvan teko lähti liikkeelle vuonna 2014, kun Arclight Films -yhtiö osti oikeudet kirjan elokuvasovitukseen ja alkoi työstämään filmiä. Leffan kuvaukset alkoivat keväällä 2016 ja lopulta Jungle sai ensi-iltansa Melbournen elokuvajuhlilla elokuussa 2017. Sen jälkeen filmi on nähty parissa muussakin leffatapahtumassa ja se on saanut ensi-iltansa muutamassa maassa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä viime vuoden lopussa. Huomioni herätti sen päätähti Daniel Radcliffe, joka on tunnettu Harry Potter -elokuvien (2001-2011) nimikkohahmon näyttelemisestä. Harry Potter on minulle äärimmäisen tärkeä asia ja olenkin sen jälkeen seurannut, miten Radcliffen elokuvaura on muuten lähtenyt liikkeelle. Minua kiinnosti siis suuresti leffa, jossa Radcliffe yrittäisi selvitä hengissä vaarallisesta sademetsästä ja aloin odottamaan elokuvan ilmestymistä Suomen leffateattereihin... mutta sitä ei ole tapahtunut, eikä tule tapahtumaankaan, sillä se on nähtävissä vain internetissä, jossa sen voi joko vuokrata tai ostaa. Tämä harmitti minua suuresti, mutta tulin todella iloiseksi, kun sain mahdollisuuden nähdä sen internetistä (ja siis laillisesti!). Aluksi mietin, etten kirjoittaisi siitä, sillä kovin moni ei sitä luultavasti Suomessa näe, mutta lopulta päätin, että kirjoitan arvostelun juuri siksi, jotta edes joku lähtisi seikkailemaan netin ihmeelliseen maailmaan ja löytäisi paikan, josta Junglen voi laillisesti nähdä. En tosin tiedä kirjoittaisinko tätä, jos elokuva olisi ollut huono...

Yossi, Kevin ja Marcus lähtevät oppaansa Karlin kanssa reissulle Amazonin sademetsään etsimään kultaa ja intiaaniheimoa.

Jungle on minulle tänä vuonna jo toinen elokuva, jossa Daniel Radcliffe osoittaa, että hän todella kykenee esittämään muitakin hahmoja kuin Harry Potteria. Swiss Army Manissa (2016) hän teki aivan loistokkaan roolityön ja vaikkei hän tässä ole yhtä ihmeellinen, näyttää hän silti olevansa varteenotettava näyttelijä. Tässä Radcliffe esittää tietysti itse Yossi Ghinsbergiä, jonka kokemuksiin filmi perustuu. Yossi on israelilainen nuori mies, joka innoissaan haluaa seikkailla ympäri maailman ja käydä paikoissa, joihin monet eivät uskaltaisi mennä. Radcliffe tuo mainiosti innokkuuden esille, minkä lisäksi hän on saanut luotua uskottavan aksentin. Paikoitellen voimakas korostus katoaa, mutta vahvasta yrityksestä on silti pakko nostaa hattua. Radcliffe on muutenkin tehnyt muutosta, sillä kun hänet loppupäässä elokuvaa nähdään ilman paitaa, saa hänen todella laiha vartalonsa katsojan hämmästymään, kuinka pitkälle näyttelijä on valmis viemään itsensä roolin takia. Radcliffe kantaa helposti yksin elokuvaa kohtauksissa, joissa ei muita näyttelijöitä esiinny. Vielä muutama vuosi sitten minua hämmensi todella paljon nähdä Radcliffe muissa rooleissa kuin Potterina, mutta nyt hän on muuttunut niin vakuuttavaksi, ettei tuttua velhopoikaa enää edes tunnista - varsinkaan kun Radcliffe ei ole mikään poika enää, minkä hän osoittaa partansa avulla.
     Muita hahmoja Yossin lisäksi ovat tosiaan Kevin (Alex Russell) ja Marcus (Joel Jackson), sekä kolmikkoa opastava Karl (Thomas Kretschmann). Kevin on todella itsepäinen heppu, joka ei helposti myönnä olevansa väärässä, mistä on tietty harmia, kun nelikon pitäisi pystyä suunnittelemaan selviytymiskeinoja. Karl on myös taipuvainen vahvaan tahtoon, mutta katsojana luottaa enemmän hänen vaistoihinsa sademetsässä. Marcus taas on nelikon heikko lenkki, joka ei selvästi kuulu sellaiseen ympäristöön. Vaikka hahmo välillä valittaakin ärsyttävän paljon huonoista oloista, on hän silti ihan mukava tapaus. Russell, Jackson ja Kretschmann ovat kelpo valintoja rooleihinsa, mutteivät osoita taitojaan yhtä oivallisesti kuin Radcliffe.

Elokuva lähtee kiinnostavasti käyntiin, mutta ensimmäinen tunti kärsii valitettavasti kehnosta rytmityksestä. Hahmojen esittelyt toimivat, mutta siinä vaiheessa, kun itse sademetsään päästään, ei leffa osaa kertoa, mitä heidän päässään todella liikkuu. Hahmot alkavat yhtäkkiä riidellä keskenään ja välillä he ovatkin taas kaveruksia. Joissakin kohtauksissa filmi tuntuu kiirehtivän, kun taas joissakin se jää jumittamaan hieman turhiin asioihin. Pari kohtausta ovat jopa sekavia kömpelön rytminsä takia. Sen lisäksi Yossin, Kevinin ja Marcuksen välille on joko tarkoituksella tai vahingossa luotu kolmiodraamaa, mikä saattaa hämmentää katsojaa. Heti alussa kyllä viitataan Yossin olevan kiinnostunut miehistä, mutta kolmiodraama on niin oudosti tuotu mukaan, eikä sitä käsitellä lähes ollenkaan, jolloin se todella saa katsojan miettimään, oliko juonikuvio tarkoituksellista vai ei?

Onneksi noin puolessa välissä filmiä - toisaalta on suuri harmi, että vasta siinä vaiheessa - tarina nappaa kunnolla mukaansa ja saa katsojan oikeasti kiinnostumaan tapahtumista. Yossin jäädessä sademetsään yksin, tunnelma muuttuu paikoitellen jopa jännittäväksi, kun hahmo yrittää selvitä vaaroista ilman mitään apua. Yossin sekoaminen on mainiosti toteutettu, minkä lisäksi hänen kokemillaan harhoilla katsoja oppii lisää hahmosta. Tunnelmaan on saatu hienoa epätoivoa mukaan, jolloin elokuva pitää erittäin hyvin otteessaan. Paikoitellen elokuva käy jopa todella hyvän tason puolella, mutta kokonaisuus ei vain ole onnistunut ensimmäisen puoliskonsa takia. Jos Daniel Radcliffella ei olisi kykyä kannatella elokuvaa yksinään, ei lopputulos olisi yhtä toimiva, eikä katsojaa välttämättä kiinnostaisi tietää, selviääkö Yossi. Toiseen puoliskoon on panostettu selvästi enemmän, jolloin lopuksi jää vain harmittamaan, ettei alkupää ollut niin hyvä.

Tuntuukin hieman siltä, ettei ohjaaja Greg McLeania täysin kiinnostanut selviytymistarinan pohjustus. Hän olisikin voinut asettaa Yossin heti aluksi sellaiseen tilanteeseen, jossa hän päätyy olemaan yksin ja hänen kokemillaan harhoilla katsojille olisi esitetty, kuinka hän joutui vaaralliseen paikkaan. Elokuva on kuvattu hyvin ja läpi leffan pääsee ihastelemaan tyylikkäitä maisemia. Leikkausta olisi voinut parannella huomattavasti ensimmäisen puoliskon aikana. Maskeeraus on tehty taidokkaasti Radcliffen kohdalla. Äänimaailma on oivallisesti toteutettu ja se pistää katsojan Radcliffen kanssa sademetsän keskelle. Johnny Klimek on myös onnistunut säveltämään hyviä viidakkomusiikkeja, jotka säestävät kohtauksia osuvasti.

Yhteenveto: Jungle on mainio ja hieman jopa jännittävä tositarina. Elokuvan ensimmäinen puolisko ei vielä ole kovin kummoinen, mutta toinen puolisko nappaa mukaansa. Daniel Radcliffe on erittäin hyvä pääroolissa Yossina, vaikka unohtaakin aksenttinsa välillä. Hän kykenee olemaan pitkiä pätkiä yksin ruudulla, ilman että katsoja tylsistyy. Epätoivoinen tunnelma on oivasti luotu ja katsoja kannustaa Yossia selviytymään. Filmin toinen puolisko on niin paljon parempi kuin sen ensimmäinen, että jälkikäteen jää hieman harmittamaan, kuinka kehnosti alku on rytmitetty. Mielestäni olisi parempi, jos Yossi olisi alusta alkaen yksin ja aiemmat tapahtumat selitettäisiin hänen näkemillään harhoilla. Alkupäähän luotu kolmiodraama miesten välille on todella kömpelösti toteutettu, ja se saa kummaksumaan, onko se tarkoituksellista. Jos pidätte Daniel Radcliffesta näyttelijänä, kannattaa Jungle vilkaista, sillä hän pääsee näyttämään siinä taitonsa. Suosittelen filmiä myös selviytymistarinoiden ystäville ja niille, jotka tykkäävät katsella luontodokumentteja televisiosta, sillä metsää siinä kyllä piisaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Jungle, 2017, Babber Films, Cutting Edge Group, Screen Australia, Screen Queensland

Arvostelu: Smurfs: The Lost Village / Smurffit: Kadonnut kylä (2017)

SMURFS: THE LOST VILLAGE (2017)

SMURFFIT: KADONNUT KYLÄ

Ohjaus: Kelly Asbury
Pääosissa: Demi Lovato, Danny Pudi, Joe Manganiello, Jack McBrayer, Rainn Wilson, Mandy Patinkin, Julia Roberts, Ellie Kemper, Michelle Rodriguez ja Frank Welker
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Smurfs: The Lost Village, eli suomeksi Smurffit: Kadonnut kylä perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Culliford -nimisen piirtäjän luomiin smurffi-hahmoihin. Siniset, valkoisiin hattuihin ja housuihin pukeutuneet pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä "Johan et Pirlouit" -sarjakuvassa ("Johannes ja Pirkale") vuonna 1958 ja saivat oman sarjakuvansa seuraavana vuonna. Hahmot nousivat suureen suosioon ja he ovatkin esiintyneet sarjakuvien lisäksi myös televisiosarjoissa, leluissa, peleissä ja tietty myös elokuvissa. Peyon kotimaassa Belgiassa tehtiin mm. animaatioleffat Les Aventures des Schtroumpfs (1965) ja La Flûte à Six Schtroumpfs (1976). Hahmot saavuttivat suuren suosion myös Yhdysvalloissa, kun vuonna 1981 alkoi animaatiosarja "The Smurfs". Vuonna 2011 elokuvateattereihin ilmestyi The Smurfs, jossa yhdisteltiin animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Leffa oli hitti, muttei kovin pidetty. Menestyksen myötä sille tehtiin jatko-osa The Smurfs 2 (2013), joka ei kuitenkaan menestynyt toivotusti ja sai murska-arviot. Elokuvalle oli tarkoitus tehdä vielä kolmas osa, mutta sitä ei toteutettukaan. Kaksi filmiä tehnyt Sony ei kuitenkaan luovuttanut, vaan päätti, että seuraavaksi olisi tiedossa täysin animoitu Smurffit-leffa. Aluksi animaation teko lähti liikkeelle nimellä "Get Smurfy", mutta se muuttui Smurfs: The Lost Villageksi, joka sai ensi-iltansa maaliskuussa 2017. Elokuva oli iso menestys, mutta kriitikot eivät olleet siitäkään vakuuttuneita. Itse en ole koskaan fanittanut Smurffeja, vaikka katsoinkin lapsena 1980-luvun animaatiosarjaa, kun se pyöri uusintana televisiossa. En käynyt katsomassa kahta näyteltyä The Smurfs -filmiä, sillä en ollut kuullut niistä mitään hyvää, mutta kun ensimmäinen osa tuli pari vuotta sitten televisiosta, päätin vilkaista sen. Se oli mielestäni kehno, enkä katsonut toista osaa. Minusta Smurffeja ei pitäisi tehdä näyteltynä, vaan pelkästään animaationa, joten ilahduin hieman kuullessani, että oli tulossa kokonaan animoitu Smurffi-elokuva. En odottanut leffalta paljoa, mutta ajattelin silti katsoa sen. Harmillisesti elokuvan lehdistönäytös oli vain suomeksi dubattu, eikä se tullut Suomen teatterilevitykseen lainkaan englanniksi, joten päätin odottaa siihen, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi. Kun niin vihdoin tapahtui, kävin vuokraamassa Smurffit: Kadonneen kylän yhdessä Fifty Shades Darkerin (2017) kanssa (outo yhdistelmä, tiedän) ja katsoin sen.

Smurffikaverukset Smurffiina, Välkky, Patti ja Kömpelö lähtevät seikkailulle kiellettyyn metsään, varoittaakseen erilaisia smurffeja ilkeästä Velhosta. Hän aikoo nimittäin siepata kaikki smurffit, jotta voi kerätä niiden voimat ja tehdä itsestään maailman mahtavimman taikojan.

Smurffeilla on tunnetusti jokaisella oma erityislahjakkuutensa, eli jokainen on juuri tietynlainen. Välkky (Danny Pudi) on todella fiksu ja kekseliäs. Kömpelö (Jack McBrayer) on nimensä mukaisesti kömpelö, mikä aiheuttaa usein ongelmia. Patilla (Joe Manganiello) on isot lihakset ja hän kokee vahvuutensa olevan... noh, vahvuus. Smurffiina (Demi Lovato) ei tosin ole oikeastaan mitään tiettyä ja leffan aikana hän pohtiikin usein, mikä hänen tarkoituksensa on? Smurffiinalla vaikuttaa olevan kaveriporukasta eniten järkeä ja sydäntä, minkä lisäksi hän vaikuttaa enemmän oikealta persoonalta kuin hieman yksiulotteiset ystävänsä. Onneksi Kömpelö, Välkky ja Patti eivät kuitenkaan täysin ole nimiensä orjia ja jokaisesta löytyy vähän jotain muutakin. Jokaiselle nelikosta on annettu oivallisesti ruutuaikaa, jolloin katsoja välittää jokaisesta hahmosta ja heidän seikkailunsa muuttuu kiinnostavammaksi.
     Elokuvan pahis on ilkikurinen Velho (Rainn Wilson), joka on vuosia haaveillut smurffien nappaamisesta. Hän ei kuitenkaan koskaan löydä smurffeja, mikä ei ole ihme, sillä vaikka hän on hyvä taikomaan, ei hän ole älykkäimmästä päästä. Jopa hänen Rontti-kissansa (Frank Welker) osoittaa useasti olevansa fiksumpi, vaikkei koskaan puhukaan kunnolla. Rontti ei ole selkeä paha, mutta tottelee silti Velhon käskyjä ja auttaa tätä smurffien sieppaamisessa. Kaksikko on hauska ja he ovat juuri sopivan erilaiset, jotta heidän tiiminsä toimii läpi filmin. Velholla on myös toinen lemmikki, Monty-lintu (Dee Bradley Baker), joka omistajansa tavoin ei ole mikään järjenjättiläinen.
     Muita hahmoja leffassa ovat smurffikylän viisas ja vanha päällikkö Suursmurffi (Mandy Patinkin), joka toimii elokuvan kertojana; toisen smurffikylän johtaja Smurffipaju (Julia Roberts); kovista esittävä Smurffimyrsky (Michelle Rodriguez); sekä ärsyttävän energinen Smurffikukka (Ellie Kemper).

Smurffit: Kadonnut kylä on huima parannus vuoden 2011 The Smurfs -leffaan verrattuna. Kun mukana ei ole aitoja ihmisiä, vaan koko filmi on toteutettu animaationa, on sitä mukavampi katsoa, eikä se aiheuta samalla lailla myötähäpeää. Elokuvan lapsellisuus ei tunnu yhtä oudolta, kun kyseessä on animaatio, vaan se tuntuu täysin hyväksyttävältä. Harmillisesti paikoitellen teoksen tunnelmasta huomaa, että se on tehty lähestulkoon pelkille lapsikatsojille, eikä vanhempia ole mietitty melkein ollenkaan. Kyseessä ei siis ole kunnon koko perheen elokuva, kuten vaikkapa Walt Disneyn tai Pixarin teokset, jotka saattavat koskettaa aikuisia jopa enemmän kuin lapsia. Älykkyyttä tai oikeasti kiehtovia teemoja ei ole mukana, vaan elokuvassa vain mennään nopeatempoisesti eteenpäin, ja lapset voivat olla innoissaan, kun smurffikaverit kohtaavat erilaisia "vaaroja". Kuitenkin jos tätä vertaa viime vuoden Trollsiin (2016), joka oli vain lapsille tarkoitettua ylienergistä kohellusta, on Smurffit: Kadonnut kylä enemmän aikuisten mieleen. Tätä katsoessa ei nimittäin tunnu siltä kuin tyhmentyisi, kuten Trollsin aikana kävi.

Vauhtia elokuvassa tosiaan riittää, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Seikkailusta on saatu aikaan kiinnostavan mukaansatempaava ja viihdyttävä, jolloin sitä seuraa mielellään, vaikkei kovin kummoisesta kokonaisuudesta ole kyse. Elokuva jopa tarjoaa parit naurut, eikä aikuiskatsojaa haittaa, vaikka monet vitsit liittyvätkin pääasiassa toilailuun. Lapsille filmistä koituu varmasti paljon riemua. Mukana on hieman jopa sydäntä ja pientä koskettavuutta, joka voi toimia herkimmille katsojille. Minä en erityisemmin välittänyt itse kadonneesta kylästä ja sen asukeista, mutta ne sopivat tarpeeksi hyvin mukaan ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Tylsiä kohtia ei mukana ole, vaan Smurffit: Kadonnut kylä viihdyttää loppuun asti, jolloin siitä jää suurimmaksi osaksi positiivinen tunne. Mukana on kuitenkin pari rasittavaa hetkeä ja kliseisen tanssinumeron olisi voinut jättää kokonaan pois. Kyseessä ei ole mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta tarpeeksi kelpo, jotta sen voisi katsoa sujuvasti toistekin ja sille voisi tehdä jatkoa.

Elokuva on animoitu erittäin mainiosti. Vaikkei mukana olekaan samalla lailla yksityiskohtia kuin Disneyn ja Pixarin leffoissa, on visuaalinen tyyli otettu alkuperäisistä sarjakuvista, jolloin sitä on entistä mukavampaa katsoa. Itse smurffit ovat aika tylsän näköisiä, mutta Velho näyttää hassulta ja hänen Rontti-kissansa on suloinen. Elokuva on todella värikäs, mistä pidin erittäin paljon. Äänimaailma leffassa on mainio. Musiikeista vastaa Christopher Lennertz, jonka sävellykset sopivat filmiin, mutteivät jää lainkaan mieleen. Sen sijaan mukaan otettu Meghan Tarinorin ärsyttävä kappale "I'm a Lady" saattaa jäädä jumputtamaan päähän, vaikkei sovikaan elokuvaan yhtään. Smurffit: Kadonneen kylän on ohjannut Kelly Asbury, joka aiemmin tehnyt lähinnä piirtäjän hommia, mutta on myös ohjannut animaatiot Spirit: Stallion of the Cimarron (2002), Shrek 2 (2004) ja Gnomeo & Juliet (2011). Tässä Asbury on tehnyt ihan kelpoa työtä, minkä lisäksi hän ääninäyttelee nopeasti nähtävää Utelias-smurffia.

Yhteenveto: Smurffit: Kadonnut kylä on viihdyttävä seikkailu, jota seuraa mielellään, mutta joka ei tarjoa sen ihmeellisempiä tunteita. Vauhtia ja hassuja tilanteita riittää lapsille, joille elokuvasta syntyy varmasti paljon iloa, mutta aikuiskatsojia ei ole mietitty kovin paljoa tekovaiheessa. Leffassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta se osaa onneksi myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Smurffikaverukset ovat oivallisen erilaisia toisistaan, jolloin heitä ei sekoita keskenään, ja heidän toilailujaan on huvittavaa katsoa. Myös tarinan pahis Velho on mainio, minkä lisäksi kissafanina olin innoissani söpöstä Rontti-katista. Visuaalisesti kyseessä on todella tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva. Animointi on upeaa, vaikka itse smurffit ovatkin hieman tylsän näköisiä. Smurffit: Kadonnut kylä on hyvä tapa saada uusi sukupolvi innostumaan sinisistä olennoista ja se toimii luultavasti vanhoille smurffien ystäville, mutta muuten se voi jättää hieman kylmäksi. Se on kuitenkin huima parannus näyteltyyn versioon verrattuna ja kyllä sille voisi joskus tehdä jatkoa. Pidän todella paljon siitä, että vanhoista sarjakuvista tehdään 2000-luvulla uudelle sukupolvelle animaatioita, kuten The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn (Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus - 2011), Astérix: Le Domaine des Dieux (Asterix: Jumaltenrannan nousu ja tuho - 2014) - jota ei harmillisesti löydy Suomessa alkuperäiskielellä - ja The Peanuts Movie (Tenavat-elokuva - 2015). Toivon, että seuraavaksi Yhdysvalloissa tehtäisiin animaatiot Morrisin luomasta "Lucky Luke" -westernsarjakuvasta (1946-) ja Bill Wattersonin "Calvin and Hobbesista" ("Lassi ja Leevi" - 1985-1995). Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smurfs: The Lost Village, 2017, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Kerner Entertainment Company, LStar Capital, Wanda Pictures

Arvostelu: Murder on the Orient Express / Idän pikajunan arvoitus (2017)

MURDER ON THE ORIENT EXPRESS (2017)

IDÄN PIKAJUNAN ARVOITUS

Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tom Bateman, Daisy Ridley, Leslie Odom Jr., Josh Gad, Michelle Pfeiffer, Judi Dench, Derek Jacobi, Willem Dafoe, Penélope Cruz, Olivia Colman, Manuel Garcia-Rulfo, Lucy Bounton, Sergei Polunin, Marwan Kenzari ja Johnny Depp
Genre: draama, mysteeri
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 12

Murder on the Orient Express, eli suomalaisittain Idän pikajunan arvoitus perustuu Agatha Christien samannimiseen kirjaan vuodelta 1934. Kirja on osa laajempaa "Hercule Poirot" -kirjasarjaa, jonka nimikkohenkilö on yksi maailman tunnetuimmista etsivähahmoista. Kirjasta on vuosien varrella tehty jo pari elokuvasovitusta; vuoden 1974 Murder on the Orient Express, jossa Poirotia näytteli Albert Finney, ja suoraan televisioon tehty Murder on the Orient Express (2001), jossa salapoliisia näytteli Alfred Molina. Tunnetussa "Agatha Christie's Poirot" -sarjassa (1989-2013) tehtiin kirjan pohjalta jakso vuonna 2010 ja Japanissa tehtiin vuonna 2015 lähes viisi tuntia kestävä minisarja "Orient Kyuukou Satsujin Jiken". Tämän uuden filmatisoinnin suunnittelu alkoi vuonna 2013 ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin marraskuussa 2016. Murder on the Orient Express sai ensi-iltansa Isossa-Britanniassa marraskuun alussa ja nyt se ilmestyy Suomeen. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. En ole lukenut ainuttakaan Christien kirjaa, enkä ole nähnyt niistä tehtyjä elokuvia. Olen kuitenkin katsonut pätkiä "Agatha Christie's Poirot" -sarjasta ja jo pelkästään niiden pätkien takia olin sitä mieltä, ettei elokuvaa tarvitsisi tehdä. Elokuva alkoi kuitenkin herättämään mielenkiintoani näyttelijäkaartillaan ja mitä vähemmän aikaa ensi-iltaan oli, sitä innostuneempi olin leffan näkemistä. Kun huomasin, ettei filmi ollut saanut kovin kehuvia arvosteluja, minua alkoi hieman jännittää, mutta menin silti positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Kekseliäs salapoliisi Hercule Poirot viettää vapaa-aikaansa matkustamalla Idän pikajunalla. Hänen rauhansa kuitenkin keskeytyy, kun yksi matkustajista murhataan ja hänen täytyy selvittää, kuka on syyllinen?

Belgialaisetsivä Hercule Poirotin roolissa nähdään Kenneth Branagh, joka ei sovi rooliin lainkaan. En tiedä, millainen Poirotin tarkalleen ottaen kuuluisi olla, mutta Branaghin versio muistuttaa lähinnä Steve Martinin etsivä Clouseauta elokuvasta The Pink Panther (2006). Ylikorostettu aksentti löytyy, kuten myös ylinäyttelemistä. Kohellus tosin puuttuu, mutta silti Poirot vaikuttaa välillä oudon komedialliselta muuten aika vakavassa elokuvassa. Kaikkein koomisinta hahmossa ovat hänen typerät monikerroksiset viiksensä, jotka eivät näytä lainkaan aidoilta. Branagh ei myöskään saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että hän olisi äärimmäisen älykäs. Parasta hänen roolisuorituksessaan ovat ne kerrat, kun hän lukee kirjaa ja kikattelee sen vitseille. Ne hetket nostivat hymyn huulilleni, mutta muuten Branagh ei ollut kovin hääppöinen roolissaan.
     Idän pikajunan matkustajia näyttelevät tosiaan isot tähdet. Pirates of the Caribbeaneista (2003-) tuttu Johnny Depp näyttelee taiteen parissa työskentelevää herra Ratchettia. Josh Gad on kelpo valinta hänen apulaisekseen, Hector MacQueeniksi. Judi Dench sopii äärimmäisen hyvin arvokkaan prinsessa Dragomiroffin rooliin. Olivia Colman taas esittää hänen apulaistaan, neiti Schmidtiä. Penélope Cruz jää muiden varjoon uskonnollisena Pilar Estravadosina. Willem Dafoe on rasistinen tekniikan professori Gerhard Hardmanina. Leslie Odom Jr. näyttelee tohtori Arbuthnotia. Star Wars: The Force Awakensilla (2015) kuuluisuuteen noussut Daisy "Rey" Ridley nähdään kotiopettajatar Mary Debenhamina. Michelle Pfeiffer on oiva valinta uutta aviomiestä etsivän neiti Hubbardin rooliin. Sergei Polunin ja Lucy Bounton esittävät arvokkaita kreivi ja kreivitär Andrenyitä. Manuel Garcia-Rulfo näyttelee autojen kanssa työskentelevää herra Marquezia. Konduktööri Michelin roolissa nähdään Marwan Kenzari. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan paremmin kuin Branagh Poirotin osasta, mutta yksikään näyttelijöistä ei tee kovin ihmeellistä roolityötä. Joitakin hahmoja korostetaan enemmän ja paremmin kuin toisia, jolloin pienemmissä osissa olevat henkilöt jäävät todella unohdettaviksi.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Bateman Hercule Poirotin ystävänä, junan johtaja Boucina, joka yrittää auttaa Poirotia selvittämään tapauksen. Bouc on aika unohdettava hahmo, mutta Bateman on ihan toimiva osassaan.

Harmillisesti Murder on the Orient Express oli minulle iso pettymys. Kyseessä ei ole huono elokuva, mutta kyllä se silti jää valitettavan kauas siitä, että sitä voisi kutsua oikeasti hyväksi teokseksi. Tämän huomaa jo aloituksessa, kun Hercule Poirot selvittää toista rikosta, jonka tarkoitus on näyttää, kuinka hyvä hän on työssään, mutta jota ei enää myöhemmin mainita. Aloitus on jo hieman laimea ja katsojana huomaa odottavansa, että tarina etenisi jo Idän pikajunaan. Silloin elokuva tuntuu vasta lähtevän liikkeelle ja aika kuluu nopeasti, kun hahmoja esitellään. Kaikkein mielenkiintoisin osa alkaa, kun murha tapahtuu, jolloin varmasti suurin osa katsojista yrittää tarkkaan pohtia, kuka on kaiken takana. Monet varmasti pyrkivät saamaan murhaajan henkilöllisyyden selville ennen Hercule Poirotia, kokeillakseen ovatko yhtä fiksuja tai jopa nokkelampia. Valitettavasti murhan jälkeen elokuva kulkee aika laiskasti eteenpäin; Hercule Poirot vain kuulustelee matkustajia, kunnes saa selville, kuka on murhaaja ja siinä se. Mukana ei ole kunnon jännitystä siitä, että murhaaja saattaisi iskeä uudestaan, eikä siinä ole kunnon mysteeriä. En sano olevani terävin kynä penaalissa, mutta minä arvasin murhaajan henkilöllisyyden ennen kuin Hercule Poirot paljasti sen. Ja lähinnä vain toivoin, että olisin väärässä, sillä filmin ratkaisu on aika kehno.

Elokuva tuntuu voimakkaasti siltä kuin se olisi televisiosarjan jakso, joka on väkisin venytetty tuntiin ja kolmeen varttiin, täytetty tunnetuilla näyttelijöillä ja tehty huomattavasti isommalla budjetilla. Sen huomaa jo siitä, että kestää jopa neljäkymmentä minuuttia ennen kuin itse murha tapahtuu ja alkuun on täytynyt tunkea hieman lisää materiaalia. Filmissä ei vaikuta olevan tarpeeksi tarinaa kerrottavanaan, jotta sen keston pitäisi lähennellä kahta tuntia. Myös kömpelö rytmitys vaikuttaa tähän, sillä paikoitellen elokuva tuntuu hidastelevan turhaan, kun taas välillä se kiirehtii eteenpäin ja jotkut jutut ratkeavat turhankin helposti. On mukana kyllä onnistuneitakin juttuja ja ilman tönkköä loppuratkaisua olisin antanut leffalle yhden pisteen enemmän ja kutsunut sitä ihan kivaksi. Tällaisenaan se kuitenkin jättää mitäänsanomattoman tunteen. Murder on the Orient Express on hukkaan heitettyä potentiaalia, sillä olisi ollut kiehtovaa, jos Hercule Poirot olisi tuotu valkokankaille samojen tekijöiden voimin muutamaankin otteeseen. Tämä teos ei saanut ainakaan minua toivomaan jatkoa, vaan lähinnä toivoisin, että Hercule Poirotin seikkailut alkaisivat joskus vuosien päästä uudelleen eri henkilöiden työstämänä. Vaikka seuraava tarina voisi olla parempi tai elokuva toimivampi, itse päätähti ei vakuuta lähes yhtään, joten jo sen takia toivon, että Branaghin Poirotit päättyvät tähän.

Sen lisäksi, että Kenneth Branagh näyttelee Hercule Poirotia, hän on myös ohjannut elokuvan. Branagh on osannut luoda aikakauteen sopivan hengen, mutta muuten hänen pitäisi vain pysyä kameran edessä. Murder on the Orient Expressin lisäksi olen nähnyt Branaghilta neljä muuta ohjaustyötä - Mary Shelley's Frankenstein (1994), Thor (2011), Jack Ryan: Shadow Recruit (2014) ja Cinderella (2015) - eikä yksikään niistä ole oikeasti hyvä elokuva. Cinderella on ainoa, joka on lähellä ollakseen onnistunut filmi ja Thor on ihan kiva, mutta kaksi muuta ovat tätä huonompia. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Michael Green, joka on Wikipediasta lukemani perusteella muuttanut Christien kirjan aika uskollisesti filmiksi, joten ei ole elokuvan tekijöiden syy, että loppuratkaisu on niin pöhkö. Mukaan on saatu pientä pohdiskelua siitä, voiko murha olla oikeasti perusteltu teko, mutta sitä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi. Visuaalisesti elokuva on kuitenkin ilahduttavaa katseltavaa. Filmi on taitavasti kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi junan lavasteet ja hahmojen asut ovat todella tyylikkäät. Paikoitellen juna ja maisemat näyttävät hieman digitaalisilta, mutta se ei erityisemmin häiritse. Leikkauksessa rytmitys on mennyt hieman sekaisin, mutta äänimaailma on oivallinen ja Patrick Doylen säveltämät musiikit toimivat mainiosti.

Yhteenveto: Murder on the Orient Express on valitettavasti aika laimea elokuva. Leffa tuntuu enemmän venytetyltä televisiosarjan jaksolta kuin kunnon filmiltä, minkä huomaa jo aloituksesta, jota ei mainita sanallakaan enää siinä kohtaa, kun päästään Idän pikajunaan. Vasta siinä vaiheessa leffa nappaa mukaansa ja aika kuluu nopeasti, kun yrittää muistaa kuka on kukin. Harmillisesti, kun kiinnostavin osuus, eli murhan tutkiminen alkaa, elokuva on vain aika pitkälti sitä, että Hercule Poirot kyselee matkustajilta ja mietiskelee. Ei filmin kovin toiminnallinen tarvitse olla, mutta jotain siihen kaipaisi. Itse Hercule Poirot ei toimi, sillä Kenneth Branagh ei sovi rooliin lainkaan. Hän on typerän koominen tyhmien viiksiensä kanssa, eikä vakuuta suuresta älykkyydestään. Muut näyttelijät ovat kuitenkin oivallisia. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs teos, jonka musiikit ovat mainiot, mutta jonka tunnelma ja rytmitys voisivat olla selvästi paremmat. Loppuratkaisu on todella kehno, eikä mukaan ole saatu luotua mitä parhainta mysteeriä. Jos fanitat Agatha Christietä ja Hercule Poirotia, niin kannattaahan Murder on the Orient Express vilkaista, sillä se on usein viihdyttävä. Tämän takia ei kuitenkaan tarvitse raahautua elokuvateatteriin asti. Elokuvan lopussa vihjataan hieman jatkosta, mikä kuulostaa siltä, että seuraavaksi olisi tekeillä filmatisointi "Death on the Nile" -kirjasta (1937), mutta kuten sanoin: tämän jälkeen ei jatkoa kaipaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Murder on the Orient Express, 2017, Twentieth Century Fox, Genre Films, Kinberg Genre, The Mark Gordon Company, Scott Free Productions, Latina Pictures, The Estate of Agatha Christie

Arvostelu: Daddy's Home 2 (2017)

DADDY'S HOME 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, John Lithgow, Mel Gibson, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Didi Costine, Alessandra Ambrosio, Yamilah Saravong ja John Cena
Genre: komedia, jouluelokuva
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 2015 komedia Daddy's Home ei ollut kriitikoiden mieleen, mutta se oli silti iso menestys, joten jatkoahan oli tietysti luvassa. Alkuvuodesta 2016 jatko-osa ilmoitettiin ja vuotta myöhemmin kuvaukset alkoivat. Daddy's Home 2 ilmestyi monissa maissa jo marraskuun alussa, mutta se ilmestyy Suomessa vasta nyt. Itse en erityisemmin odottanut leffaa, sillä sen juoni kuulosti mielestäni liian samanlaiselta kuin juuri ilmestynyt A Bad Moms Christmas (2017). Vasta kun katsoin ensimmäisen osan uudestaan arvostelua varten, innostukseni nousi, sillä filmi oli parempi kuin muistin (ja A Bad Moms Christmas huonompi kuin toivoin). Kehnoista arvioista huolimatta menin positiivisin mielin katsomaan Daddy's Home 2:a. En odottanut sen olevan yhtä kelpo pätkä kuin edeltäjänsä, mutta toivoin kuitenkin viihtyväni sen parissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Daddy's Home!

Brad Whitaker ja Dusty Mayron lähtevät perheidensä kanssa viettämään joulua mökille. Ongelmia saapuvat aiheuttamaan Bradin ja Dustyn isät.

Will Ferrell nähdään toistamiseen Brad Whitakerin roolissa ja Mark Wahlberg jatkaa Dusty Mayronina. Brad on aika lailla samanlainen pehmo kuin edellisessä filmissä, kun taas Dusty on kokenut selkeän muutoksen. Dustysta on tullut parempi isä, eikä hän vaikuta enää yhtä "pahalta jätkältä". Dusty on pehmentynyt, ja hänestä ja Bradista on jopa muodostunut parhaat ystävykset. Aluksi kaksikon ystävyys tuntuu oudon pirteältä, mutta läpi filmin heidän välilleen syntyy pieniä erimielisyyksiä. Ferrell ja Wahlberg ovat jälleen kerran mainioita rooleissaan, vaikka eivät kovin ihmeellisiä suorituksia esitäkään.
     Bradin ja Dustyn isien rooleissa nähdään John Lithgow ja Mel Gibson, eikä ole vaikea arvata kumpi on kumman isä, jos näyttelijät ovat tuttuja. Lithgowin esittämä Don Whitaker on vielä isompi pehmo kuin poikansa Brad. Hän on niin täynnä hyvää sydäntä, ettei uskaltaisi edes pistää sudelle vastaan, jos sellainen hyökkäisi hänen kimppuunsa. Gibsonin näyttelemä Kurt Mayron on taas äijämäisempi kuin poikansa Dusty, eikä häntä kiinnosta vanhemmuusasiat lähes ollenkaan. Siinä missä Don käy joka pyhänä vierailemassa, Kurtista ei ole kuulunut mitään muutamaan vuoteen. Lithgow on todella sympaattinen, vaikkakin pienesti surkuhupaisa, ja Gibson sopii tylymmän vanhemman rooliin.
     Lapsihahmoja ovat vanhat tutut Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez). Myös edellisen leffan lopussa nopeasti nähdyt Dustyn uusi tytärpuoli Adrianna (Didi Costine), sekä Bradin ensimmäinen oma lapsi Griffy (Connor, Daphne ja Dylan Wise) tekevät paluun ja ovat isommassa roolissa kuin ennen. Pienen Griffyn osa on tosin yhä pieni, mutta hemmoteltu esiteini Adrianna on mukana tapahtumissa alusta loppuun. Lapsista esille pääsee parhaiten Dylan, joka on ihastunut mökillä kohtaamaansa tyttöön (Yamilah Saravong), muttei tiedä miten toimia tilanteessa. Bradilla ja Dustylla on tietty erilaiset neuvot pojalle... Megan taas ihailee hieman vanhempaa Adriannaa ja yrittää olla kuin hän. Lapsinäyttelijät ovat yhä toimivia, vaikkakin Costine pääsee todella harvoin pois puhelimensa takaa murjottamasta.
     Äitihahmoja leffassa ovat Linda Cardellinin näyttelemä Bradin vaimo Sara ja Alessandra Ambrosion esittämä Dustyn uusi vaimo Karen. Sarasta on saatu aikaiseksi kiinnostavampi hahmo kuin edellisessä filmissä, mutta Karen jää todella pahasti sivuun. Hahmo on lähinnä hiljaa ja kirjoittaa pieniä muistiinpanoja vihkoonsa. Saran ja Karenin välille on luotu pientä kilpailuhenkeä, sillä Saran mielestä Karen on kaikessa parempi kuin hän, mutta Karen vaikuttaa vain halveksuvan Saraa. Juonikuvio olisi ihan kiinnostava, mutta se jää todella mitättömäksi, eikä oikein johda mihinkään. Harmillisesti Dustyn ja Karenin välille ei ole luotu minkäänlaista kemiaa, eikä heillä edes ole kunnon yhteisiä kohtauksia, joiden kautta syntyisi tunne siitä, että he ovat yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös showpainija John Cena pienessä roolissa Adriannan oikeana isänä. Lisäksi mukana on hauskasti toteutettu cameo eräältä tähtinäyttelijältä...

Kuten jo sanoin, Daddy's Home 2:n juoni tuo helposti mieleen A Bad Moms Christmasin. Kehnojen huoltajahahmojen vielä kehnommat huoltajahahmot saapuvat viettämään joulua, mistä syntyy kaikenlaista kohellusta. Leffan lopusta jopa löytyy todella samanlainen juttu kuin A Bad Moms Christmasin lopusta. Vielä muutama viikko sitten minua vain ärsytti, että samasta tarinasta väännetään kuukauden sisällä sekä naisten että miesten versio, mutta nyt olen ihan tyytyväinen, sillä Daddy's Home 2 on selvästi parempi elokuva kuin huono A Bad Moms Christmas. Enkä tarkoita, että tämä olisi parempi, koska se on miesten versio (vaikka onkin pakko myöntää, että tämän filmin miestähdet ovat parempia näyttelijöitä kuin Bad Momsin naistähdet), vaan koska tässä tarina on paremmin kerrottu. Eikä tämä ole ärsyttävä filmi. Eikä tämä tunnu tyhmentävän katsojaa. Loppuhuipennusta lukuunottamatta mukana ei ole surkeita kohtauksia, vaan Daddy's Home 2 on pääasiassa oikein viihdyttävä teos. Edeltäjänsä tasolle elokuva ei nouse, mutta sitä en odottanutkaan tapahtuvan.

Liian pikaisen prologin jälkeen elokuva saa napattua katsojan mukaansa, kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät joulunviettoon mökille. Siellä nähdään erilaisia kohelluksia koristeiden, kuusien, sun muiden jouluun liittyvien asioiden parissa. Vaikka aluksi (lähes) kaikki ovatkin hymyssä suin, löytyy melkein jokaiselta jotain ikävää sanottavaa jostakusta toisesta. Viikon mökkireissun aikana ehtiikin helposti syntyä jännittynyt ilmapiiri, mikä on jatkuvasti vaarassa räjähtää käsiin. Leffa onnistuu äitihahmoja lukuunottamatta keskittymään ja käyttämään aikaa useaankin juonikuvioon, jolloin se tuntuu tarpeeksi eheältä paketilta. Pari kehnompaa hetkeä on livahtanut mukaan, mutta muuten elokuva toimii loppuhuipennukseen asti, joka on aivan kamalaa katsottavaa. Edellisen filmin huumori perustui usein myötähäpeään (toisin kuin tämä leffa), mistä itse pidän paljon, mutta tämän leffan huipennus oli väärällä tavalla niin myötähäpeällistä seurattavaa, että oikein sattui. Se on vielä hirveämpi kuin edellisen osan tanssitaistelu ja sitä pahentaa se, kuinka se vain jatkuu ja jatkuu. Siitä myös huomaa, kuinka lapsiystävällinen leffa onkaan kyseessä. Rivoja vitsejä ei ole mukana ollenkaan, vaikka pari pientä vihjailua onkin lisätty aikuisia kosiskelemaan. Kohellus on kyllä ihan hassua, vaikka se onkin tehty lapsikatsojia ajatellen. Lapsiystävällisyys ei alun jälkeen onneksi itseäni häirinnyt kovin paljon, sillä filmi onnistui viihdyttämään hyvin ja jouluhan on koko perheen juhlaa, etenkin Yhdysvalloissa. Sen maan jouluperinteet ja -teemat ovat vahvasti läsnä läpi leffan, ja saattavat joistakin suomalaisista tuntua oudoilta.

Daddy's Home 2:n ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Sean Anders, joka on tehnyt tarpeeksi kelpoa työtä. Parhaiten Anders on suoriutunut koko perheen elokuvan tunnelman ja tietyn USA-jouluhengen luomisessa. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin kanssa. Kaksikko on saanut kerrottua useamman erilaisen ihmissuhteen niin, että ne toimivat samassa elokuvassa. Joitakin vitsejä he olisivat kuitenkin voineet lyhentää ja kirjoittaa lopun uudestaan. Elokuva on kuvattu tasaisesti ja leikkaus on sujuvaa, jos ei laske mukaan hölmöjä kohtauksesta toiseen tapahtuvia leikkauksia, kun vanha kuva liukuu uuden kuvan päältä pois. Parissa kohtaa käytetyt digiefektit ovat selkeitä, mutta tarpeeksi toimivia. Äänitehosteet ovat onnistuneet ja Michael Andrews on saanut aikaiseksi ihan kivoja sävellyksiä taustalle.

Yhteenveto: Daddy's Home 2 ei pääse edeltäjänsä tasolle, mutta se on silti ihan viihdyttävä jouluhömppä. Leffan aloitus on oudon kiirehtivä, mutta kun Kurt ja Don esitellään, ja perheet lähtevät mökille, tarina nappaa katsojan mukaansa. Elokuva on yllättävästi lapsikatsojia ajatellen tehty, mutta se ei häiritse liikaa, sillä mukaan on saatu hauskoja juttuja kaikenikäisille. Valitettavasti loppuhuipennuksesta on tehty liian lapsiystävällinen, jolloin se on vain kamalan myötähäpeällistä katsottavaa. Muuten filmi viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa yllättävän hyvin kerrottua useat juonikuviot kunnolla. Näyttelijät ovat toimivia rooleissaan, etenkin Mark Wahlberg ja Will Ferrell, minkä lisäksi John Lithgow ja Mel Gibson ovat hyvät lisäykset. Jouluhenki - vaikkakin hyvin amerikkalainen - on vahvasti läsnä ja saa katsojan helpommin juhlatuulelle kuin samaa pohjajuonta kertova A Bad Moms Christmas. Jos piditte edellisestä osasta, niin kannattaa tämäkin vilkaista. Daddy's Home 2:a katsomaan voitte viedä lapsennekin, sillä rivouksia ei ole mukana melkein yhtään. Silti elokuva onnistuu naurattamaan aikuisiakin ja saa toivomaan jatkoa. Toivon kuitenkin, että mahdollinen "Daddy's Home 3" tehtäisiin vasta vaikka viiden vuoden päästä ja siinä päähenkilöiden lapset olisivat jo teinejä tai aikuisia, ja heidän ongelmansa (joita Brad ja Dusty yrittävät tietty selvittää) olisivat erilaisia kuin nyt. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mutta aika turha kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Daddy's Home 2, 2017, Paramount Pictures, Gary Sanchez Productions, Huahua Media

Arvostelu: Daddy's Home (2015)

DADDY'S HOME (2015)

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Will Ferrell, Mark Wahlberg, Linda Cardellini, Owen Wilder Vaccaro, Scarlett Estevez, Thomas Haden Church, Hannibal Buress, Bobby Cannavale, Alessandra Ambrosio ja John Cena
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

Daddy's Home on Will Ferrellin ja Mark Wahlbergin toinen yhteistyöelokuva vuoden 2010 The Other Guysin jälkeen. Leffan teko lähti liikkeelle 2010-luvun alussa ja sen kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2014. Filmi sai ensi-iltansa joulukuussa 2015 (Suomessa vasta 1. tammikuuta 2016) ja se oli suuri hitti, muttei kovin pidetty kriitikoiden keskuudessa. Itse näin elokuvan puoli vuotta ensi-illan jälkeen, kun katsoin sen vuokralta oman isäni kanssa. Pidin leffaa ihan hauskana, mutta se ei kuitenkaan jäänyt kovin hyvin muistiin, joten yllätyin kuullessani, että sille on tulossa jatko-osa. Tuttuun tyyliini päätin siis tietty katsoa Daddy's Homen uudestaan, arvostellakseni sen ennen Daddy's Home 2:a (2017). Filmi ei kuitenkaan ollut Viaplayssa enää, eikä sitä löytynyt Netflixistä, joten minun täytyi ostaa se. Hyvä, että tein niin, sillä elokuva oli toimivampi ja hauskempi kuin muistin, joten olin todella tyytyväinen lisätessäni sen leffakokoelmaani.

Hyväsydäminen Brad Whitaker on mennyt naimisiin Saran kanssa ja samalla hänestä on tullut kahden lapsen isäpuoli. Lapset eivät kuitenkaan erityisesti pidä Bradista, eikä tilannetta helpota lainkaan se, kun heidän oikea isänsä, kaikin tavoin Bradia siistimpi Dusty saapuu kylään.

Mukavan Brad Whitakerin roolissa nähdään Will Ferrell, joka ei ole kovin kummoinen näyttelijä, mutta sopii erittäin hyvin rooliin. Brad on tosiaan todella hyväsydäminen ja vähän turhankin kiltti kaikille. Tavallaan häntä voisi pitää herkkänä nössönä, mutta samalla hän on myös parasta isämateriaalia lapsille. Brad on loistava esimerkki siitä, kuinka ihmisiä pitäisi kohdella ja hänestä on helppo pitää. Samalla kuitenkin toivoisi, että häneltä löytyisi enemmän uskallusta tehdä asioita, eikä hän vain kiltisti tekisi kaikkea muiden sanomisen mukaan.
     Mark Wahlbergin näyttelemä Dusty Mayron on täysi vastakohta Bradille. Dusty tekee mitä huvittaa, eikä häntä kiinnosta selvittää tilanteita puhumalla. Hän pystyy manipuloimaan muita helposti, minkä lisäksi hän kiinnittää kaikkien huomion olemalla kova äijä. Dusty ei tottele Bradin tekemiä sääntöjä, eikä hänestä löydy huoltajamateriaalia. Ferrellin tavoin myös Wahlberg sopii erinomaisesti rooliinsa, vaikkei kovin hyvää näyttelijäntyötä teekään elokuvassa. Vaikka Dusty vaikuttaakin aluksi ylimieliseltä kusipäältä, Wahlberg onnistuu tekemään hahmosta pidettävän, jolloin katsojana ei ole vain täysillä Bradin puolella.
     Bradin uutta vaimoa, eli Dustyn ex-vaimo Saraa esittää Linda Cardellini, joka on selvästi miehiä fiksumpi että myös tylsempi hahmo. Sara joutuu lähinnä häpeillen seuraamaan vierestä Dustyn ja Bradin tekemisiä, eikä hänestä ole saatu luotua kiinnostavaa persoonaa. Tämän takia katsoja saattaa helposti ihmetellä, miksi miehet ylipäätään kisailevat niin tylsästä naisesta. Cardellini on ihan kelpo roolissaan, mutta olisi hänen tilalleen voinut jonkun toisenkin valita.
     Perheen lapsia ovat Dylan (Owen Wilder Vaccaro) ja Megan (Scarlett Estevez), jotka ovat paljon innokkaampia oikeasta, hurjemmasta isästään kuin tylsästä radiokanavalla työskentelevästä isäpuolestaan. Megan jopa piirtää kuvia, joissa muu perhe seuraa onnellisena vierestä, kun Brad kuolee jollain hirveällä tavalla. Dylan-parka taas kärsii koulukiusaamisesta, eikä asiaa helpota se, että toinen isähahmo neuvoo keskustelemaan asiasta kiusaajan kanssa, kun taas toinen kannustaa aloittamaan tappelun. Lapsinäyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Thomas Haden Church Bradin tarinoita kertovana pomona, Hannibal Buress aluksi ihan hauskana mutta loppujen lopuksi aika rasittavana työmies Griffinä ja Bobby Cannavale vitsailevana tohtori Franciscona.

Daddy's Homessa on aika kliseinen tarina, mutta se ei onneksi erityisemmin haittaa, sillä siitä pystyy helposti nauttimaan koko puolentoista tunnin keston ajan. Elokuva lähtee tietty liikkeelle Bradin kertojaäänellä, kun hän esittelee itsensä ja uuden perheensä, eikä aikaakaan kun Dusty jo saapuu paikalle moottoripyörällään. Vaikkei tietäisi filmistä mitään etukäteen, on sen tarina helposti arvattavissa siinä vaiheessa. Täysin erilaiset isät eivät tietenkään pidä toisistaan ja tottakai he alkavat kilpailemaan lasten ja Saran huomiosta. Tämä tietty kulkee siten, että kumpikin yrittää luoda tai ostaa jotain isompaa ja parempaa, tai muuten vain elvistellä, mutta jossain kohtaa he kisailevat vain siitä, kumpi heistä on siistimpi tyyppi, eikä siinä enää mietitä pitävätkö Sara ja lapset heidän käytöksestä lainkaan. Filmin loppuratkaisunkin voi arvata helposti, mutta kun elokuva onnistuu viihdyttämään niin taidokkaasti, arvattavuuden voi antaa anteeksi. Leffa tarjoaa niin monet hulvattomat hetket, että on ihme, jos sen aikana ei naura edes kerran.

Elokuvan huumori perustuu lähinnä myötähäpeään, mikä saattaa olla oma suosikkini. Ja vielä kun leffaan on pistetty uskallusta mukaan, se onnistuu välillä jopa yllättämään, kuinka yliampuvan myötähäpeällisiä kohtauksia se sisältää. Hauskimpia osioita ovat etenkin ne, joissa Brad yrittää todistaa lapsille olevansa yhtä cool kuin Dusty, jolloin katsojana miettii, ettei haluaisi tietää kuinka pahasti hän nolaa tai satuttaa itsensä, mutta samalla ei voi irrottaa katsettaan tapahtumista, sillä haluaa nähdä mahdollisimman isoa kohellusta. Mukana oli jopa pari hetkeä, joista on pakko nostaa hattua, sillä elokuva uskalsi mennä jopa niinkin pitkälle, eikä se varonut lainkaan. Jotkut vitseistä ovat tietty kehnompia, kuten Griffiin liittyvä läppä, joka käy nopeasti vanhaksi. Surkein vitsi on kuitenkin yritys luoda hauska juttu siitä, että eräässä tilanteessa elokuvat yleensä hyödyntävät tiettyä klisettä, mutta filmi ei teekään niin. Sellainen muka-metatason vitsi on kuitenkin vain todella kamalalla tavalla myötähäpeällistä, ja se tuntuu erittäin irralliselta kokonaisuudesta, minkä lisäksi sitä on pitkitetty aivan liikaa. Leffassa ei muuten rikota neljättä seinää, niin miksi yhdessä kohtaa on pakko? Loppuhuipennus aiheuttaa myös myötähäpeää väärällä tavalla. Samalla siitä huomaa parhaiten elokuvan pienen ongelman. Välillä se on nimittäin todella perheystävällinen, mutta paikoitellen siinä on yllättävänkin rivoja vitsejä, joita ei ole kaikkein parhaimmalla tavalla saatu tasapainoon.

Elokuvan on ohjannut Sean Anders, joka osaa taitavasti ampua yli, ilman että koko homma ampuu yli. Kovin ihmeellistä teosta hän ei ole saanut aikaiseksi, muttei Daddy's Homen tarvitsekaan olla sellainen. Muutamia ongelmia lukuunottamatta Daddy's Home on juuri niin hyvä kuin siitä voi saada. Anders on myös käsikirjoittanut filmin John Morrisin ja Brian Burnsin kanssa, joista jälkimmäinen keksi leffan idean. Kolmikko on tehnyt kelpo työtä, vaikka he olisivat voineet miettiä huipennuksen uudestaan ja poistaa yhden surkean vitsin kokonaan. Elokuva on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Bradin ja Saran koti on tyylikkäästi lavastettu. Muutamat visuaaliset efektit ovat todella selkeästi tietokoneella tehtyjä, mutta toisaalta se vain lisää komediaa. Äänimaailma on ihan toimiva, mutta Michael Andrewsin musiikit eivät korostu lainkaan. Musiikeista parhaiten esille pääsevät AC/DC:n "Thunderstruck" ja Metallican "For Whom the Bell Tolls".

Yhteenveto: Daddy's Home on mainio komedia, joka sisältää useita myötähäpeällisen hulvattomia hetkiä. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen ja on hienoa, että sitä tehdessä on monta kertaa uskallettu mennä pitkälle, eikä se vain varo koko aikaa. Jotkut vitseistä, kuten klisee- ja Griff-jutut ovat kehnompia, mutta pääasiassa elokuva onnistuu tarjoamaan monta kunnon naurua. Harmillisesti elokuva ei paikoitellen oikein tiedä, onko se perheleffa vai aikuisten komedia. Filmi kuitenkin viihdyttää hienosti, jolloin sitä katsoessa aika kuluu nopeasti. Ennalta-arvattavuus ei haittaa, mutta loppuhuipennuksesta olisi voinut miettiä paremman. Will Ferrell ja Mark Wahlberg sopivat erinomaisesti päärooleihin, vaikkeivät kovin ihmeellisiä roolitöitä teekään. Muut näyttelijät ovat myös ihan kivoja, mutta Linda Cardellini ei saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri hänestä pitäisi käydä massiivinen taisto. Kokonaisuudessaan Daddy's Home on kuitenkin oivallista viihdettä, joka on lähes niin hyvä kuin tällaisesta teoksesta voisi ikinä saada aikaiseksi. Mitään erityisen ihmeellistä ei ole luvassa, mutta suosittelen leffaa silti kaikille komedian ystäville. Kavereiden kanssa vietettävään leffahetkeen elokuva sopii mainiosti, mutta kaikkein parhaiten se toimii oman isän tai isäpuolen kanssa katsottuna. Toivon, että Daddy's Home 2 olisi myös kelpo filmi, vaikkakin pelkään että se ei saavuta tämän tasoa. Jos se on edes ihan kiva, niin olen tyytyväinen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Daddy's Home, 2015, Paramount Pictures, Red Granite Pictures, Gary Sanchez Productions

Arvostelu: Titanic (1997)

TITANIC

Ohjaus: James Cameron
Pääosissa: Kate Winslet, Leonardo DiCaprio, Billy Zane, Frances Fisher, Danny Nucci, Kathy Bates, David Warner, Jason Barry, Victor Garber, Bernard Hill, Jonathan Hyde, Ioan Gruffudd, Bill Paxton, Lewis Abernathy ja Gloria Stuart
Genre: romantiikka, draama, jännitys
Kesto: 3 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

10. huhtikuuta 1912 RMS Titanic -laiva lähti neitsytmatkalleen Englannin Southamptonista kohti Yhdysvaltojen New Yorkia. Matka jäi kuitenkin kesken, kun uppoamattomana pidetty Titanic törmäsi jäävuoreen muutama päivä myöhemmin ja upposi noin kolme tuntia törmäyksen jälkeen. Kyseessä on yksi tunnetuimmista merionnettomuuksista, joten jos aloit lukemaan tätä arvostelua ja tieto tuli sinulle isona juonipaljastuksena, niin jo on ihme. Tapahtumasta on tehty muutamia elokuvaversioita, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin tämä James Cameronin teos. Cameronia oli jo kauan kiehtonut merionnettomuudet. Alunperin hän halusi tehdä RMS Titanicista filmin, jotta pääsisi itse näkemään hylyn merenpohjassa. Hän ei kuitenkaan ajatellut yhtiöiden innostuvan leffasta sellaisenaan, joten hän esitteli ideansa 20th Century Foxille Romeon ja Julian kaltaisena rakkaustarinana Titanicilla. Yhtiö ei ollut täysin vakuuttunut, mutta antoi kuitenkin Cameronin toteuttaa ideansa. Tuotanto lähti vähitellen liikkeelle hylyn kuvaamisella, josta se eteni varsinaisiin kuvauksiin kesällä 1996. Elokuva oli todella kallis tehdä, minkä takia sen ilmestyminen viivästyi ja Fox pelkäsi leffan tekevän tappiota, mutta toisin kävikin. Titanic sai ensi-iltansa marraskuussa 1997 (Suomessa vasta pari kuukautta myöhemmin) ja se oli valtava menestys. Elokuva tuotti yhteensä yli kaksi miljardia dollaria, jolloin se nousi kaikkien aikojen menestyneimmäksi filmiksi. Kriitikot pitivät teosta erinomaisena ja se olikin ehdolla neljästätoista Oscar-palkinnosta, joista se voitti yksitoista, mihin oli aiemmin kyennyt vain Ben-Hur (1959). Vuonna 2012 leffa julkaistiin uudelleen teattereissa, kun oli kulunut sata vuotta alkuperäisestä tapahtumasta. Ennen sitä en ollut nähnyt Titanicia. Olin pitänyt sitä siihen asti vain tyttöjen nyyhkyleffana, enkä uskonut kokevani siitä mitään riemua. Kuitenkin kun näin sen trailerin keväällä 2012, mielenkiintoni heräsi ja kun se tuli eräänä iltana televisiosta, päätin antaa sille mahdollisuuden. Elokuva oli mielestäni hyvä, muttei mikään ihmeellinen. Vasta toisella katselukerralla filmi todella iski ja mietin, että sehän on aivan upea teos! Sen jälkeen olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja ostin sen Blu-rayna. Viime katselukerrastani ehti kuitenkin kulua jopa kaksi vuotta, kunnes päätin katsoa Titanicin uudestaan. Samalla tajusin, että elokuva täyttää tänä vuonna kaksikymmentä vuotta, joten halusin juhlistaa sitä arvostelulla.

Vuonna 1912 yläluokkainen Rose DeWitt Bukater ja köyhä Jack Dawson tapaavat ja rakastuvat Titanic-laivalla. Kuitenkin Titanicin törmätessä jäävuoreen, romanssi muuttuu jännittäväksi selviytymistarinaksi, laivan upotessa keskellä valtamerta.

Ensimmäisessä luokassa matkustavaa Rose DeWitt Bukateria näyttelee Kate Winslet, joka on aivan mahtava roolissaan. Winslet suoriutuu todella taitavasti hienon neidin osasta, josta löytyy kuitenkin paljon enemmän kuin aluksi voisi luulla. Rosea ei nimittäin hieno elämä kiinnosta, sillä hän pelkää, että häntä vain pompotellaan ympäriinsä, kunnes hän kuolee, jolloin hän ei saa oikeasti elää. Rosea kiehtoo köyhempien huolettomampi elämä, vaikka hän myös kauhistelee vaikeuksia, joita köyhät kokevat päivittäin. Läpi elokuvan katsoja voi nähdä, mitä Rosen päässä liikkuu ihan vain Winsletin huikean roolityön ansiosta.

Köyhää Jack Dawsonia esittää Leonardo DiCaprio, joka on myös todella hyvä. DiCapriolta löytyy muutama heikompi hetki, mutta suurimmaksi osaksi hän on nappivalinta. Jack elää todella hilpeästi ja vapaasti, jolloin hän matkustelee ympäri maailman ilman huolta siitä, onko hänellä seuraavana yönä majapaikkaa. Jackille matka Titanicilla on toteen käyvä unelma ja onkin hauska katsoa, kuinka innoissaan hän on laivasta. Vaikka köyhä elämä onkin Jackille kaikki tarvittava, elokuvan aikana näkee, kuinka hän haaveilee hieman myös Rosen yläluokkaisesta elämästä. Myös DiCaprio tuo hahmon ajatukset hienosti esille ilman sanoja, mutta paikoitellen kun hän sanoo asioita, eivät sanat tule ulos kaikkein uskottavimmin.
     Billy Zane näyttelee Cal Hockleya, Rosen sulhasta, joka ei ole kovin mukava tapaus. Cal on itse asiassa aikamoinen kusipää, jolloin katsojana inhoaa häntä helposti. Hän on todella ylimielinen ja pitää itseään erittäin korkeassa asemassa. Cal ei tietenkään näe mitään arvokasta köyhässä Jackissa, eikä todellakaan pidä siitä, että Rosen ja Jackin välille syntyy romanssi. Calin ylimielisyys tulee inhottavien piirteiden lisäksi selville myös heti alkupäässä, kun hän korostaa, ettei edes Jumala voisi upottaa Titanicia, ja moittii Rosen taidemakua toteamalla, ettei jostain Picassosta tule koskaan mitään isoa. Uppoamistilanteessa hänen inhottavuutensa pääsee tietysti parhaiten esille. Sen lisäksi, että Cal ärsyttää katsojia suuresti, on Zanelle kuitenkin pakko nostaa hattua, sillä hän on erinomainen roolissaan. Hän on paskiainen, mutta hän saa roolin tuntumaan aidolta, eikä vedä hommaa yli.
     Muita hahmoja RMS Titanicilla ovat Rosen hienostunut äiti Ruth (Frances Fisher), jolle Jack ei ole minkään arvoinen; oikeasti Titanicilla ollut Margaret Brown (Kathy Bates), joka on juoruileva mutta hauska; ex-poliisi Lovejoy (David Warner), joka on Calin tavoin inhottava tyyppi; Jackin italialainen ystävä Fabrizio (Danny Nucci), joka on ihan huvittava heppu; hyväsydäminen Tommy (Jason Barry), joka matkustaa samassa hytissä Jackin ja Fabrizion kanssa; sekä oikeasti laivalla olleet kapteeni Smith (Bernard Hill), laivan suunnittelija Andrews (Victor Garber) ja rikas J. Ismay (Jonathan Hyde). Vaikka hahmoja on monta ja jokaiselle annetaan paljon ruutuaikaa, elokuva onnistuu kertomaan lähes jokaisen hahmon tarinan toimivasti ja yllättävän muistettavasti. Hahmojen näyttelijät ovat myös hyviä rooleissaan, jolloin heidän tarinansa kiinnostavat.
     Elokuvassa näytetään myös pätkiä 1990-luvulta, kun Bill Paxtonin näyttelemä Brock Lovett tutkii Lewis Abernathyn esittämän Lewisin kanssa Titanicin hylkyä. Näissä kohtauksissa esiintyy myös Gloria Stuart, joka toimii tarinan kertojana.

Titanic on aivan mielettömän hieno elokuva. Joillekin se voi olla liian pitkä leffa yli kolmen tunnin kestollaan, mutta minun mielestäni kyseessä on yksi niistä harvoista filmeistä, joissa pituus ei tunnu missään. Tarina kerrotaan niin mestarillisen taidokkaasti, ettei elokuvan aikana käy aika pitkäksi. Muutamia minuutteja siitä voisi leikata pois, mutta muuten en koskisi ollenkaan kestoon. Elokuvan upeasta kerronnasta viestii jo se, kuinka hyvin hahmot on kirjoitettu mukaan. Tarina keskittyy tietysti eniten Jackin ja Rosen romanssiin, mutta kolmituntiseen tarinaan mahtuu myös paljon muutakin. Pienemmistäkin sivuhahmoista oppii aina välillä jotain uutta, ja paikoitellen sitä kautta ymmärtää jotain enemmän päähenkilöistäkin. Mielestäni on aivan mahtavaa, että elokuva käyttää aikaa näyttääkseen välillä laivan työmiehiä tai kapteenin puuhia tai muita henkilöitä, jolloin uppoamishetkellä katsojana ymmärtää entistä paremmin, kuinka järkyttävästä tapahtumasta onkaan kyse. Ja vielä kun pienempienkin hahmojen osuudesta on saatu mielenkiintoiset, ei voi muuta kuin ihailla. Filmistä on saatu niin koukuttava, että aika kuluu siivillä sitä katsoessa ja ennen kuin huomaakaan, on elokuva jo puolessa välissä.

Elokuvan keston lisäksi joillekin katsojille on ongelmana Rosen ja Jackin romanssin siirappisuus. Joidenkin mielestä filmi on todella imelä, mistä olen suuresti eri mieltä. Romantiikkapuoli ei koskaan riko hyvän maun rajoja, vaan siitäkin on saatu kiehtova ja uskottavan tuntuinen. Rakkaustarina on myös niin loistokkaasti luotu, että katsoja jää täysin sen lumoihin ja unohtaa kokonaan, että laiva tulee uppoamaan, minkä takia monet alunperin alkoivat katsomaan elokuvaa. Itse uppoamisosuus on aivan huikeasti toteutettu. Ei pelkästään se, miltä osio näyttää, vaan miltä se tuntuu. Tapahtuman traagisuus tulee täydellisesti esille ja silloin varsinkin on hienoa, että täysin nimettömiäkin hahmoja näytetään ympäri laivaa. On myös kauhistuttavaa seurata ihmisten toimintaa uppoamisen aikana. Jo leffan alkupäässä pohjustetaan, ettei pelastusveneitä ole kuin puolelle matkustajista, ja jo siinä kohtaa, kun laivan keula on alkanut pienesti painua veden alle, pelastusveneitä lasketaan vesille lähes tyhjinä, sillä varakkaat ihmiset eivät välitä muista kuin itsestään ja haluavat mahdollisimman nopeasti turvaan. Köyhät lukitaan laivan sisällä kaltereiden taakse, jotta he eivät pääsisi kannelle pelastusveneisiin ennen rikkaita. Pelastusliivitkään eivät tilanteessa auta, sillä vesi on niin hyytävän kylmää, että siellä jäätyy kuoliaaksi. Pakoon ei voi uida, sillä uppoava laiva aiheuttaa pyörteen, joka imaisee veden varassa olevia mukaansa syvyyksiin. Ja sitten on vielä se vaara, että kallistuva laiva saattaa katketa keskeltä ja iskeytyä satojen uivien päälle.

Kyseessä on äärimmäisen tunnerikas teos. Sen lisäksi, että uppoaminen saa katsojan kauhistelemaan traagisuuden takia, ja että Rosen ja Jackin romanssi tuottaa hymyn huulille (tai vastakohdan, riippuen katsojasta), on filmissä myös paljon muitakin tunteita. Elokuva sisältää muutamia riemua täynnä olevia hetkiä, kuten Jackin tunnetun "I'm the king of the world!" -huudon, kun Titanic lähtee satamasta, ja Rosen ja Jackin tanssin kolmannen luokan matkustajien kanssa. Leffan aikana saa myös nauraa muutamaan otteeseen, sekä siinä tietysti jännittää päähenkilöiden puolesta; sekä sen takia, selviävätkö he uppoamisesta, että sen takia, voiko heistä tulla pari inhottavan Calin takia. Filmin tunteet ovat voimakkaasti luotuja, eivätkä ne jätä kylmiksi. Vaikka mukana on tiettyjä hetkiä, jotka ihmiset kokevat kaikkein liikuttavimmiksi, itse herkistyin eniten juuri niissä kohdissa, jolloin näytetään tapahtumia nimettömien ihmisten kautta. Kuva, jossa iäkäs pariskunta halaa toisiaan, veden virratessa oven alta heidän hyttiinsä tai hetki, jossa äiti kertoo iltasatua kahdelle lapselleen, jotta he kuolisivat rauhallisesti nukkuessaan, ovat aidosti erittäin koskettavia hetkiä. On mestarillista näyttää välillä tällaisia tiiviitä kuvia ja välillä siirtyä laajaan kuvaan uppoavasta Titanicista, jolloin näkee hirveän kokonaisuuden ja kun ympärillä on vain kilometrikaupalla vettä, katsojana ymmärtää tilanteen vakavuuden.

Titanicista löytyy kuitenkin jotain, mistä en pidä. Elokuva alkaa 1990-luvulta, kun Brock Lovett yrittää löytää laivan hylystä arvokasta timanttia, Valtameren sydäntä. Tämä käynnistää kyllä tarinan toimivasti, mutta silti se saa aluksi filmin tuntumaan siltä kuin se kertoisi timantista, eikä laivasta tai romanssista. Myös elokuvan lopetus 1990-luvulla toimii, mutta ne muut kerrat, kun elokuvan aikana leikataan takaisin Brockin ja kumppaneiden luokse, upea tunnelma katkeilee ikävästi. Minua ei haittaa lainkaan kertojaääni. Se toimii täydellisesti, mutta mielestäni elokuvan alun ja lopun välissä ei pitäisi näyttää muuta kuin vuotta 1912. Ja totuus on myös se, että elokuva pärjäisi täysin ilman 1990-luvun kohtauksia, sillä katsojat haluavat nähdä Titanicin tapahtumat. Näitä 1990-luvun kohtia karsimalla Titanic olisi mielestäni täyden kympin mestariteos. Kliseistään huolimatta se on niin mestarillinen taidonnäyte, etten voi muuta kuin ihailla sen upeutta.

James Cameron on aiemmin ohjannut muitakin mestariteoksia, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984), Aliens - paluun (Aliens - 1986) ja oman suosikkini Terminator 2: Tuomion päivän (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja vaikka pidänkin megahitti Avataria (2009) erittäin vaikuttavana elämyksenä, on Titanic mielestäni Cameronin viimeinen oikeasti upea elokuva. Hän on luonut filmiin upean tunnelman ja hänellä on taito kertoa tarinaa rauhallisesti, mutta kiehtovasti, jolloin kolmen tunnin kesto ei tunnu pitkältä. Hän on tehnyt loistotyötä myös käsikirjoituksen kanssa, vaikka mukaan onkin lipsahtanut muutama hölmömpi repliikki. Visuaalisesti Titanic on erittäin näyttävä elokuva. Leffa on kuvattu erittäin taidokkaasti ja varsinkin uppoamisosiossa sen valaisu on hyvin toteutettu. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen pienesti kärsineet vuosien varrella, mutta jättimäisenä pienoismallina toteutettu laivalavaste korvaa sen puolen näyttävyydessään. Elokuvan lavasteet ovat aivan huikeasti toteutetut, kuten ovat myös asutkin. Äänimaailma leffassa on todella mainio, minkä lisäksi James Horner on tehnyt oivallista työtä säveltäessään musiikkeja elokuvaan. Ja onhan se pakko mainita myös Céline Dionin laulama "My Heart Will Go On" -kappale, josta voi olla montaa eri mieltä. Minusta kyseessä ei ole kovin ihmeellinen kipale, vaikka se jääkin soimaan päässä, mutta se sopii erittäin hyvin lopputekstien päälle, joten enpä toisaalta voi valittaa.

Yhteenveto: Titanic on todella upea, koskettava ja kaunis elokuva. Siihen on saatu luotua erittäin voimakkaita tunteita, minkä lisäksi sen tarinankerronta on niin mestarillista, ettei sen kolmen tunnin kesto tunnu missään, vaan aika kuluu todella nopeasti. Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio sopivat erinomaisesti Rosen ja Jackin rooleihin, ja heidän romanssistaan on saatu niin kiehtova, että katsojana helposti unohtaa tulevan uppoamisen. Itse uppoaminen on toteutettu huikean taidokkaasti. On hienoa, että välillä näytetään yksittäisten nimettömien ihmisten hetkiä ja välillä näytetään laajaa kuvaa, jossa näkyy uppoava laiva pienenä keskellä suurta valtamerta. Elokuvan tunnelma on luotu mielettömän upeasti. Sen näyttelijät ovat todella hyviä, sen lavasteet ovat tyylikkäitä, sen kuvaus on taidokasta ja monet hetket sisältävät suuria tunnelatauksia. Ohjaaja James Cameron on onnistunut loihtimaan lähes täyden kympin elokuvan, jonka ainoaksi ongelmaksi jäävät 1990-luvun kohtaukset, joista suurimman osan voisi ottaa pois kokonaisuudesta. Muuten kyseessä on yksi parhaista elokuvista, minkä tiedän ja suosittelen sen katsomista kaikille. Jokaiselle se ei toimi ja etenkin kovat äijät näkevät sen vain imelänä nyyhkyilynä, mutta tiedän, että on myös paljon niitä, jotka arvostavat elokuvaa kuten minä. Suosittelen sitä jo pelkästään sen takia, että leffa voitti yksitoista Oscaria ja se on maailman toiseksi menestynein elokuva. Sen merkitys elokuvakulttuurissa on niin valtava, että pakkohan se on edes kerran katsoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Titanic, 1997, Twentieth Century Fox, Paramount Pictures, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Justice League (2017)

JUSTICE LEAGUE

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ezra Miller, Jason Momoa, Ray Fisher, Jeremy Irons, Amy Adams, Ciarán Hinds, Diane Lane, Connie Nielsen, J. K. Simmons, Joe Morton, Billy Crudup, Amber Heard ja Henry Cavill
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Justice League perustuu DC Comicsin sarjakuvissa esiintyvään supersankaritiimiin, ja se on DC:n elokuvauniversumin, DCEU:n viides osa. Ensimmäisenä osana ilmestyi Supermanin takaisin valkokankaille tuonut Man of Steel (2013), joka oli hitti, mutta sai ristiriitaisen vastaanoton. Toisena ilmestyi Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), jossa nimikkohahmot taistelivat toisiaan vastaan, ja joka oli myös iso hitti, muttei saanut kovin positiivista palautetta sekavuutensa takia. Kolmentena oli tiedossa superpahiksista kertova Suicide Squad (2016), joka oli jälleen menestys, mutta joka sai todella negatiivisen vastaanoton, vaikka oli myös niitä, jotka siitä pitivät. Vasta sarjan neljäs osa, Wonder Woman (2017) oli sekä iso hitti että kriitikoiden mieleen ja sitä pidetäänkin sarjan parhaimpana osana. Justice Leaguesta on ollut suunnitteilla näytelty elokuva jo pitkään, mutta vasta Marvelin sarjakuviin perustuvan elokuvauniversumin, MCU:n, menestyksen myötä DC on alkanut tosissaan työstämään filmejä sarjakuvasankareistaan. Epäonnistumisien myötä ihmisten innostus Justice Leagueta kohtaan on kuitenkin laskenut vuosien varrella, ja enää sitä odottavat tosissaan vain kovimmat fanit. Itse odotin elokuvan näkemistä todella ristiriitaisin tuntein. Itse pidin Man of Steelistä, ja vaikka mielestäni Batman v Superman: Dawn of Justice on ihan kiva, oli se silti pettymys, sillä odotin siltä todella paljon. Suicide Squad vasta pettymys olikin, mutta Wonder Woman toi minulle hieman toivoa sarjan onnistumisesta. Toivoin näkeväni hyvän elokuvan, kun menin katsomaan Justice Leagueta, mutta samalla minua jännitti, sillä tämäkään leffa ei ollut saanut kovin hyviä arvioita, minkä lisäksi sen trailerit näyttivät mielestäni aika kököiltä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Man of Steel, Batman v Superman: Dawn of Justice ja Wonder Woman!

Kun paha Steppenwolf saapuu tuhoamaan ihmisten maailman, Batmanin täytyy etsiä yliluonnollisia voimia omaavia henkilöitä ja muodostaa heistä tiimi suojelemaan ihmisiä, amatsoneja ja atlantislaisia.

Miljonääri Bruce Waynen, eli Batmanin roolissa nähdään jälleen Ben Affleck, joka osoittaa yhä olevansa oiva valinta rooliin. Batman toimii tiimin johtohahmona, jollaiseksi Affleck sopii. Valitettavasti Batman jää usein muiden varjoon, sillä hänellä ei ole erikoisvoimia, vaan kaikenmaailman vempaimia ja oma älykkyytensä. Vaikka kyseessä on suosikkisankarini, tuntui paikoitellen hölmöltä, että yliluonnollisten hahmojen vierellä joku vain mätkii vähän turpaan ja käyttää aseenaan lähinnä köysipyssyä. Tyylikkäät ajoneuvot Batmanilta kyllä löytyy, vaikka onkin harmi, että uusi jättimäinen kuljetusalus jää todella pienelle käytölle.
     Gal Gadot palaa Diana Princen, eli Wonder Womanin rooliin ja on jälleen erittäin mainio osassaan. Harmillisesti hänen hahmonsa ei koe oikein mitään kehitystä leffan aikana, vaan hänet esitetään vain voimakkaana soturina. Wonder Woman tuo kuitenkin erinomaisesti naisvoimaa muuten miesvetoiseen tiimiin ja kuten yleensäkin elokuvissa, välillä tuntuu siltä, että naishahmo on sankareista ainoa henkisesti aikuinen.
     Elokuvan show'n varastaa huumoriheppu Barry Allen, eli Flash, jota näyttelee Ezra Miller. Flashilta ei löydy kovin montaa vakavaa hetkeä, vaan hän on jatkuvasti vääntämässä vitsiä joko sanoillaan tai ilmeillään. Hahmo on porukan nuorin, eikä hän ole koskaan kokenut mitään isoja taisteluita, joten hän on pääasiassa innoissaan kaikesta näkemästään. Ennen elokuvan näkemistä pidin Flashia jokseenkin ärsyttävänä trailerien perusteella, mutta itse filmissä hän oli todella hauska heppu. Jotkut hänen vitseistään olivat huvittavia, koska ne olivat niin huonoja, mutta mukaan mahtui paljon oikeasti hauskojakin hetkiä. Miller on nappivalinta rooliin ja toivon, että Flash saa mahdollisimman nopeasti oman elokuvansa. Voimana Flashilla on supernopeus, mitä on hyödynnetty tyylikkäästi useissa kohdissa.

Jason Momoa esittää Arthur Currya, eli Aquamania, joka on vedenalaisen Atlantis-kaupungin kruununperijä. Kun Aquamanin elokuvaversiosta ensimmäisen kerran tuli puhetta, monet pitivät koko juttua typeränä, sillä hahmo mielletään lapselliseksi ja värikkääksi, josta kovin monet eivät erityisemmin pidä. Momoa osoittaa kuitenkin epäilykset vääriksi ja tekee Aquamanista aikamoisen äijän. Hahmon taustat jäävät harmillisen suuresti sivuun, joten ne jotka eivät hahmosta mitään tiedä, oppivat elokuvan aikana lähinnä sen, että hän hallitsee vettä... ainakin hieman. Hahmo on muutenkin hieman tönkösti kirjoitettu, sillä leffan ensimmäisen puoliskon aikana hän on synkkä ja tympeä, kun taas toisen puoliskon aikana hänestä muodostuu innostunut vitsailija.
     Supersankaritiimin tylsin hahmo on selvästi Ray Fisherin esittämä Victor Stone, eli Cyborg. Hänen taustansa selitetään, mutta aika kehnosti, jolloin katsoja ei saa kunnolla mitään irti hahmosta. Nimensä mukaisesti Cyborg on osittain ihminen ja osittain kone, eli kyborgi, joten hän osaa paljon erilaisia koneisiin liittyviä asioita. Internetin kautta hän tietää lähes kaiken, minkä lisäksi hän kehittyy jatkuvasti erilaiseksi. Hahmo on tavallaan ihan mielenkiintoinen, mutta samalla todella laimea. Hänestä ei lainkaan löydy samaa iskua kuin neljästä muusta sankarista, eikä hän ole kovin muistettava. Fisheristä ei myöskään löydy oikein mitään ihmeellistä näyttelijänä. Eniten Cyborgissa häiritsee se, kuinka digitaaliselta hän näyttää.
     Elokuvan pahis, eli Steppenwolf (Ciarán Hinds) on myös todella laimea tapaus. Voisi luulla, että DC:llä oltaisiin jo tajuttu muutaman erilaisen digiörkin jälkeen, etteivät ne ole kovin toimivia päävastuksia, mutta ei. Steppenwolf on todella köykäisesti toteutettu mörökölli, joka haluaa tuhota maailman, koska... sellainen hän nyt vain sattuu olemaan. Steppenwolf on kaikin puolin mitäänsanomaton hahmo, mitä pahentaa se, että hänenkin digitehosteensa ovat aika kököt. Näin ison budjetin leffassa vuonna 2017 pitäisi pystyä parempiin tehosteisiin.

Elokuvassa nähdään myös edellisistä DC-leffoista tuttuja hahmoja, kuten Bruce Waynen hovimestari Alfred (Jeremy Irons), Daily Planetin toimittaja Lois Lane (Amy Adams), Supermanin äiti Martha Kent (Diane Lane), amatsonikuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) ja Cyborgin isä Silas Stone (Joe Morton). Lois Lanelle on annettu tietty isohkosti ruutuaikaa, mutta hänen roolinsa elokuvassa on harmillisen tönkösti kirjoitettu. Parissa kohtaa hän tuntuu olevan tarinan kannalta tärkeä, mutta muuten häntä ei edes mainita.

     Uusina hahmoina leffauniversumiin esitellään Gothamin poliisikomisario Gordon (J. K. Simmons), Barry Allenin isä Henry (Billy Crudup) ja Atlantiksessa elävä Mera (Amber Heard), jonka merkitys ei aukea ollenkaan niille, jotka eivät tiedä Aquamanista ennen leffan näkemistä ja niin ei pitäisi tapahtua. Mielestäni elokuvaa tehdessä pitäisi ajatella niin, että katsojat eivät ole lukeneet kirjoja, sarjakuvia tai pelanneet pelejä joihin leffa perustuu, vaan filmi pitäisi kirjoittaa niin hyvin, että kaikki ymmärtävät tarpeellisen.

Justice League ei valitettavasti jatka DC-elokuvien voittoputkea, jonka Wonder Woman aloitti. Filmi on selvästi pitänyt tehdä kiireellä. Ensinnäkin sen huomaa uusien hahmojen esittelystä. Batman ja Superman ovat erittäin tunnettuja hahmoja, joten he eivät välttämättä tarvitse sooloseikkailuita, jotta katsojat tietävät, ketkä he ovat, mutta olen aika varma, että monet eivät olleet kuulletkaan mistään Cyborgista ennen tätä filmiä. Tätä elokuvaa ennen olisi pitänyt tehdä hänelle, Flashille ja Aquamanille omat soolofilmit, jotta hahmot tulisivat tutuiksi kaikille katsojille. Mutta näin ei tehty, joten sen lisäksi, että filmi kuljettaa tarinaa, sen täytyy varata aikaa kolmen tärkeän hahmon esittelylle, eikä se tietenkään onnistu siinä kovin hyvin. Flashin menneisyys on ainoa, joka tulee hieman selville, mutta silti jää täysin epäselväksi, miksi hän on aloittanut ihmisten auttamisen ja miten hän on saanut niin näyttävän asun. Aquaman käväisee elokuvan aikana kerran Atlantiksessa, joka on todella hämmentävä kohtaus, sillä hahmon historiasta ei kerrota oikeastaan mitään. Cyborgista paljastetaan, että hänelle kävi onnettomuus, jonka takia lähes kaikki hänen ruumiistaan täytyi korvata robottiosilla, mutta hänen taustansa jäävät muuten pimentoon. Olisi esimerkiksi kiva tietää, millainen henkilö Victor Stone oli ennen onnettomuutta?

Kyseessä on DC-elokuvista lyhyin filmi, minkä kyllä huomaa. Aiemmat teokset ovat lähennelleet kestossaan kahta ja puolta tuntia, jolloin niihin mahtui hidastempoisia kohtia, joita olisi voinut karsia pois. Justice League taas on liian tiivistetty paketti, joka tarvitsee aikaa hengittääkseen, sillä paikoitellen tarina kulkee Flashin vauhdilla. Elokuvaa katsoessa ei aika käy pitkäksi, mutta vain koska siinä tapahtuu ihan liian hurjalla vauhdilla kaikenlaista. Joko siinä kerrotaan tärkeää tietoa tai sitten siinä taistellaan Steppenwolfia ja tämän parademoni-armeijaa vastaan (niitä ihme höttimöntiäisiä, joista Bruce Wayne näki painajaista Batman v Supermanissa). Kiirehtivän rytminsä ja heikkojen hahmoesittelyidensä takia elokuva tuntuu jatkuvasti ärsyttävän sekavalta. Plussaa on kuitenkin se, ettei Justice League ole sekava samalla lailla kuin Batman v Superman, johon oli tungettu paljon kaikenlaista, mikä ei edes liittyneet sen elokuvan tarinaan. Tämä leffa osaa kyllä keskittyä omaan seikkailuunsa, mutta tällä kertaa elokuvaa pitäisi pidentää eikä lyhentää. Mukana on nimittäin muutamia kohtauksia, joista tuntuu puuttuvan pätkiä. Esimerkiksi noin puolessa välissä on toimintakohtaus, jossa sankarit ovat vaikeassa tilanteessa, mutta yhtäkkiä he ovatkin selvinneet siitä. Ihmettelin suuresti, mitä juuri tapahtui ja olen varma, että siinä välissä on joskus ollut jotain tärkeää. Ja silti elokuvalla on tarve aina välillä näyttää yhtä hädässä olevaa perhettä, jonka talo sijaitsee samassa paikassa kuin Steppenwolfin päämaja. Perheen hätä on kömpelösti luotu, eikä heistä jaksa kiinnostua, vaan toivoisi, että elokuva keskittyisi tärkeämpiin asioihin.

Itse tarina elokuvassa on todella yksinkertainen. Paha yrittää tuhota maailman ja sankarien täytyy pysäyttää hänet. Tavallaan on erittäin hyvä asia, ettei leffa yritä olla monimutkainen, vaan se keskittyy täysillä supersankaritiimiin; minkä takia he yhdistävät voimansa ja kuinka hyvin he toimivat yhdessä. Itse Justice League onkin elokuvan parasta antia. Supersankareiden faneille (kuten itselleni) on todella huikeaa nähdä ryhmä ekaa kertaa yhdessä. Pidin myös erittäin paljon siitä, kun alussa näytetään, kuinka paljon Supermanin kuolema on vaikuttanut ympäri maailman. On ollut toimiva ratkaisu, että synkkään DC-sarjaan on lisätty huumoria, sillä useissa kohdissa vitsit toimivat erittäin hyvin. Kyseessä on paljon kevyempää viihdettä kuin Man of Steel tai Batman v Superman, mikä tavallaan tekee katselukokemuksesta hieman mieluisamman. Vielä kun tarinankerronasta saisi parempaa, niin tämähän voisi olla mainio filmi. Aiempia DC-elokuvia on kritisoitu siitä, että niiden lopputaisteluissa tuhotaan kokonaisia kaupunkeja, jolloin satoja tuhansia ihmisiä kuolee. Kritiikkiä on selkeästi kuunneltu, sillä tämän leffan loppuhuipennus tapahtuu aika autiolla paikalla. Valitettavasti tämän takia mukana ei ole kunnon jännitettä siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa.

Elokuvan on ohjannut Man of Steelin ja Batman v Supermanin ohjaaja Zack Snyder, mutta samoja hommia on tehnyt myös Marvelin The Avengers (2012) ja Avengers: Age of Ultron (2015) -leffat ohjannut Joss Whedon. Snyderin tytär teki nimittäin itsemurhan keväällä, minkä takia hän ei kyennyt viimeistelemään elokuvaa ja Whedon otti hänen paikkansa. Ohjaajanvaihdoksen kyllä huomaa. Välillä elokuva on sarjan aiempaa Snyder-synkistelyä ja välillä taas Whedonin kevyttä hömppää. Whedonin ja Chris Terrion käsikirjoitus ontuu, mutta kehnosta rytmistä voi syyttää myös leikkausta. Olen täysin varma, että filmi kesti alunperin paljon kauemmin, mutta siitä on pitänyt pätkiä todella isoja osioita pois. Kuvaus leffassa on sujuvaa, minkä lisäksi se on valaistu mukavan kirkkaaksi. Visuaaliset efektit eivät tosiaan ole parhaasta päästä. Cyborgin ja Steppenwolfin lisäksi monet muutkin jutut näyttävät todella digitaalisilta. Esimerkiksi autiokaupunki, jossa lopputaistelu tapahtuu, ei näytä lainkaan aidolta. Äänimaailma elokuvassa on kuitenkin onnistunut ja musiikit säveltänyt Danny Elfman on tehnyt erittäin hyvää työtä. Elfman on saanut upeasti ujutettua mukaan John Williamsin säveltämää, vuoden 1978 Supermanin tunnusmusiikkia, kuten myös vanhaa sävellystään, jonka hän teki Tim Burtonin Batman-elokuvaan (1989).

Yhteenveto: Justice League on ihan viihdyttävä teos, josta puuttuu kuitenkin asioita, jotta sitä voisi kutsua hyväksi elokuvaksi. Elokuva kiirehtii todella paljon ja tuntuu siltä kuin siitä puuttuisi palasia. Sen aikana ei ole tylsiä hetkiä, mutta siihen kaipaisi lähes puolen tunnin edestä lisää kohtauksia, jotta se tuntuisi eheämmältä kokonaisuudelta. Tarina on yksinkertainen, muttei elokuva hirveästi enempää juonta tarvitse. Uusien sankarien - Flashin, Cyborgin ja Aquamanin - taustoja olisi pitänyt tuoda paljon paremmin esille. Aquamanista on kuitenkin saatu oivallisen äijämäinen sankari, kun taas Flash varastaa jatkuvasti show'n huumorillaan. Cyborg jää tylsäksi hahmoksi. Myös leffan pahis Steppenwolf on harmillisen tylsä tapaus. Batman ja Wonder Woman ovat kuitenkin toimivia, ja näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Huumorin lisääminen on toimiva ratkaisu, mutta samalla on kadonnut jännite siitä, että maailma olisi oikeasti vaarassa. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta Danny Elfman on tehnyt erinomaista työtä musiikkien kanssa ja saanut mukaan vanhoja tuttuja teemoja. Valitettavasti leffasta huomaa ohjaajanvaihdoksen, elokuvan ollessa välillä Snyderin synkistelyä ja välillä Whedonin huumoria. Kaiken kaikkiaan kyseessä on ihan sujuvaa viihdettä, mutta DC-elokuvien jättiteoksena tämä on vain iso pettymys. Jos pidät aiemmista DC-elokuvista, niin vilkaise ihmeessä myös Justice League. Sarjakuvien suurille faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa. Toivon todella, että tästä julkaistaan joskus pidempi versio, jossa monet rytmilliset ongelmat helpottuisivat ja uusien sankarien taustat avautuisivat paremmin. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka kannattaa jäädä vilkaisemaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
Justice League, 2017, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, Cruel & Unusual Films, Dune Entertainment, Lensbern Productions