Arvostelu: Manaaja (The Exorcist - 1973)

MANAAJA

THE EXORCIST

Ohjaus: William Friedkin
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Linda Blair, Lee J. Cobb, Kitty Winn ja Max von Sydow
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16 / Director's Cut: 18

Tiesin The Exorcistista, eli suomalaisittain Manaajasta jo vuosia ennen kuin näin sen. Elokuvan juliste oli salaperäinen ja minua kiinnosti tietää jo lapsena, mistä se kertoi. Ikärajan ja lajityyppinsä takia en kuitenkaan saanut katsoa sitä. Sain kuitenkin kuulla, mistä elokuva kertoo ja siihen aikaan jo pelkkänä selityksenä Manaaja tuntui pelottavalta. Lopulta pari vuotta sitten lainasin elokuvan isältäni ja katsoin sen vihdoin. Olin yllättynyt, kuinka hyvä filmi oli kyseessä. Kun mietin vaihtoehtoja, mitä arvostelisin alkuvuodelle 2018, Manaaja pääsi nopeasti listalleni, sillä halusin joka tapauksessa katsoa sen uudestaan, jolloin voisin ihan hyvin kirjoittaakin siitä.

Kaksitoistavuotiaan Regan-tyttö alkaa käyttäytyä oudosti. Kun käyttäytyminen pahenee ja muuttuu yliluonnolliseksi, Reganin Chris-äidin täytyy löytää apua erittäin piinaavaan ja demoniseen ongelmaan. Kun psykiatrit, lääkärit ja hypnotisoijat eivät kykene auttamaan, on pakko kutsua paikalle manaaja.

Reganin äitiä, Chris MacNeilia näyttelee Ellen Burstyn, joka on mainio roolissaan. Chris on näyttelijä, jolla tuntuu menevän hyvin. Hahmo murtuukin hitaasti henkisesti, kun hänen tyttärensä oireilu voimistuu. Loppupuolella Chris tuntuu olevan jo täysin hukassa, eikä näytä itsekään kovin terveeltä. Burstyn näyttää koko kehollaan voimakkaat tunteet, joita Chris kokee elokuvan aikana.
     Itse Regan-tyttöä esittää Linda Blair, joka ei aluksi erityisemmin vakuuta ja hänen esiintymisensä ei tunnu luonnolliselta. Kuitenkin kun tarina kulkee eteenpäin ja Regan muuttuu, Blairin suoritus paranee huomattavasti. Ei aikaakaan, kun hän tuntuu oikeasti psykoottiselta tapaukselta. Karmivien maskeeraustensa kanssa Regan tuntuu oikeasti vaaralliselta ja pelottavalta. Hauska asia hahmossa on, että kun vertaa muihin kauhuelokuvien demonihahmoihin, Regan pysyy lähes kaiken aikaa sängyssään, eikä hyökkäile ihmisten kimppuun. Tämä tekee hahmosta myös arvaamattoman. Itse demonin äänenä kuullaan Mercedes McCambridge. Aluksi Blair on näytellyt kohtauksensa ja jälkitöissä McCambridgen ääni on lisätty päälle.
     Regania yrittää auttaa Jason Millerin näyttelemä isä Damien Karras, joka kirkon lisäksi toimii myös psykiatrina. Hahmoa painaa myös ongelmat sairaan äitinsä (Vasiliki Maliaros) kanssa, joka ei suostu hoitoon. Karraksen huoli välittyy selvästi ja demonin kanssa tekemisissä oleminen ei auta hänen surutyötään. Miller vetää hyvän roolisuorituksen.
     Elokuvassa nähdään myös etsivä Kinderman (Lee J. Cobb) ja Sharon (Kitty Winn), joka on töissä MacNeilien asunnossa. Itse manaajaa, eli isä Merrinia näyttelee Max von Sydow. Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on "Manaaja", on hieman hassua, ettei hahmo esiinny kovin paljoa elokuvassa.

Manaajan ensimmäiset kymmenen minuuttia aiheuttavat itselleni todella ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne aloittavat kertomuksen ja pohjustavat, mistä demoni on lähtöisin, mutta samalla se tuntuu hieman irralliselta muusta filmistä. Sitä voisi tiivistää edes vähän, sillä leffan alku on hieman jopa puuduttavaa katseltavaa. Isä Merrin haahuilu Irakissa ei välitä sitä pahaenteistä tunnetta, mitä sillä on selvästi haettu. Sitten onneksi siirrytään vihdoin Yhdysvaltoihin Georgetowniin, jossa Chris, Regan ja isä Karras esitellään. Elokuvan alkupuolella saattaakin ihmetellä, mitä varten aloituskohtaus oli edes mukana. Ensimmäisen kerran kun näin Manaajan, lähetin alussa viestin isälleni, että katsonko edes oikeaa elokuvaa?

Onneksi alun unohtaa, kun mystiset tapahtumat alkavat. Useita kauhuleffoja nähneenä en koskisi Ouija-lautaan pitkällä tikullakaan, sillä sellainen tuntuu olevan tässäkin demonin mukana olon syy. Regan paljastaa keskustelevansa laudan avulla kapteeni Howdylle. Chris ei tietenkään ota juttua tosissaan, mikä on iso virhe, sillä tästä alkavat tapahtumat voivat koitua perheen tuhoksi. Jännitystä luodaan pikku hiljaa. On päivänselvää, ettei tällaista elokuvaa tehtäisi enää nykypäivänä, sillä kerronta on todella rauhallista ja hidastempoista. Minunkin on pakko myöntää, että hidastempoisuus kyllä tuntuu parissa kohtaa ja suosittelenkin katsomaan tämän pirteänä. Samalla on pakko sanoa, että on aivan mahtavaa, että tarina kulkee rauhassa eteenpäin, eikä kiirehdi. Alkupuolisko käytetään upeasti hahmojen esittelyyn ja tarinan rakentamiseen, jotta katsoja on tosissaan investoitunut kertomukseen, kun helvetti päästetään vihdoin irti. Toinen puolisko onkin sitten täynnä sitä, mitä katsojat odottavat leffalta, eli demonin aiheuttamaa pelkoa.

Läpi elokuvan kulkee hyytävän karmiva tunnelma. Elokuva on selvästi aloittanut useita kauhun kliseitä, joita nykyään viljellään genren leffoissa turhankin paljon. Äkkisäikäytyksiä ei ole mukana, vaan kauhu luodaan todellisen jännityksen kautta. Muutamia kovaäänisempiä kohtauksia on toki mukana, jolloin katsojan sydän voi alkaa takomaan. Aluksi tekee pahaa nähdä, kuinka viaton tyttö joutuu pahaan tilanteeseen, mutta mitä pidemmälle elokuva pääsee, sitä vaikeampaa on enää tunnistaa Regania. Maskeeraustiimille täytyy nostaa hattua, sillä Reganin maskeeraus näyttää oikeasti kuvottavalta. Kelmeä iho, veriset naarmut kasvoilla ja kellertävät silmät tekevät tytöstä hirviömäisen. Siihen vielä päälle karhea ääni, psykoottiset ilmeet ja oudot eleet, niin kyseessä on loistavasti luotu kauhuhahmo. Mukana on useita erinomaisia kohtauksia ja filmin loppu on kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomainen. Lisäksi elokuvasta löytyy hienoja teemoja uskon menettämisestä ja sen palauttamisesta. Epätoivo on vahvasti läsnä ja filmissä on tiettyä painoa, mikä kertyy katsojan sydämen päälle... eikä se välttämättä poistu edes, kun lopputekstit alkavat. Manaajaa ei turhaan mainosteta edelleen kaikkien aikojen pelottavimpana kauhuleffana. On tietty katsojasta kiinni, minkä kokee pelottavaksi, mutta tässä kauhua osataan luoda paljon paremmin kuin suurimmassa osassa genren edustajista. Elokuva on edelleen yksi lajityyppinsä parhaimmista teoksista ja muutenkin aivan mahtava elokuva!

Manaajan on ohjannut William Friedkin ja käsikirjoituksesta vastaa William Peter Blatty, joka kirjoitti myös "Manaaja" -kirjan (1971), johon elokuva perustuu. Kirja taas perustuu jonkinlaisiin tositapahtumiin. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaalisesti elokuva on tehty hyvin. Itsestään liikkuvat asiat siirtyilevät näyttävästi ja vaikka parissa kohtaa Reganin näyttelijän tilalla käytetään nukkea, efekti toimii todella karmivasti. Äänitehosteet ovat toimivia. Musiikkia ei ole erityisemmin käytetty, mutta tunnuskappaleena toimiva Mike Oldfieldin säveltämä "Tubular Bells" on karmiva. Harmi, ettei nykypäivän kauhuelokuvissa ole enää tunnistettavia tunnuskappaleita, kuten tämän lisäksi esimerkiksi Halloween - naamioiden yössä (Halloween - 1978) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa (A Nightmare on Elm Street - 1984).

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia, pidennettyjä ja hieman erilaisia kohtauksia. Mukana on mm. lisäkohtaus lääkärissä käynnistä ja erilainen aloitus. Vain Director's Cut sisältää kuuluisan "hämähäkkikävelyn", eli kohtauksen, jossa Regan kävelee neljällä raajalla oudossa asennossa portaita alas. Ensimmäisellä katselukerrallani näin Director's Cutin, mutta tällä toisella jouduin katsomaan teatteriversion, sillä pidennettyä ei löydy Netflixista.

Yhteenveto: Manaaja on yhä yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista. Jännitystä luodaan pikkuhiljaa ja mukana on oikeasti karmivia ja ällöttäviä kohtauksia, eikä kauhu synny äkkisäikäytyksistä, kuten kauhuleffoissa nykyään. Reganin maskeeraus on hienosti toteutettu ja hahmosta on saatu luotua pelottava. Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat kuitenkin hieman kömpelöt ja vaikka niillä on selkeä pointtinsa tarinan kannalta, on alku hieman pitkäveteinen. Muuten on upeaa, kuinka elokuva käyttää aikansa kertoakseen tarinaansa ja rakentaakseen hahmojaan, jotta katsoja on oikeasti täysillä mukana tapahtumissa. Katsojana jännittää useaan otteeseen, ellei jopa kaiken aikaa. Jos alun Irak-osuutta ja paria muuta kohtausta tiivistäisi hieman, olisi elokuva mielestäni täyden viiden tähden mestariteos. Suosittelen ehdottomasti katsomaan Manaajan, jos pidätte kauhusta ja etenkin jos tuntuu, etteivät nykykauhuleffat tarjoa oikeaa tunnelmaa. Nuoret eivät välttämättä ymmärrä tämän juttua ja voivat pitää elokuvaa lähinnä tylsänä. Varmistakaa vain, että kyseessä on ohjaajan versio, sillä teatteriversiosta puuttuu joitain leffan parhaista hetkistä. Etenkin "hämähäkkikävelyn" puuttuminen tuntuu vain väärältä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2017 - Muokattu 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Exorcist, 1973, Warner Bros. Pictures, Hoya Productions