Arvostelu: Robin Hood (2018)

ROBIN HOOD

Ohjaus: Otto Bathurst
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Foxx, Eve Hewson, Ben Mendelsohn, Tim Minchin, Jamie Dornan, Paul Anderson ja F. Murray Abraham
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Robin Hood perustuu englantilaisiin kansantaruihin ja balladeihin 1400-luvulta. Vuosisatojen varrella hahmosta on kirjoitettu useita erilaisia kirjoja, näytelmiä, lauluja ja tietty myös elokuvia. Viimeisen vuosisadan aikana tunnetuimpia filmatisointeja hahmon seikkailuista ovat Errol Flynnin tähdittämä Robin Hoodin seikkailut (The Adventures of Robin Hood - 1938), Walt Disneyn kettuanimaatio Robin Hood (1973), Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood - varkaiden ruhtinas (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991), Mel Brooksin parodialeffa Robin Hood - sankarit sukkahousuissa (Robin Hood: Men in Tights - 1993), sekä viimeisimpänä Suomeen saapunut Ridley Scottin Robin Hood (2010). Kyseessä on siis hyvin puhkikulutettu hahmo, enkä usko kenenkään erityisemmin innostuneen, kun Lionsgate-yhtiö ilmoitti vuonna 2010 tekevänsä uuden version hahmon seikkailuista. Kuvaukset lähtivät käyntiin helmikuussa 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo tämän vuoden maaliskuussa, mutta filmi päätettiinkin siirtää marraskuulle. Minä itse lähinnä pyörittelin silmiä, kun kuulin leffan olevan tekeillä, mutta kiinnostukseni heräsi hieman, kun luin, että pääosassa nähtäisiin Kingsman-elokuvista (2014-) tuttu Taron Egerton, jota olen pitänyt äärimmäisen lahjakkaana näyttelijänalkuna. Mielenkiintoni laski kuitenkin heti nähdessäni trailerin, mikä ei todellakaan lupaillut hyvää. Sitten arvosteluja alkoi sadella ja niistä pystyi päätellä, että kyseessä olisi yksi vuoden isoimmista fiaskoista. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Robin Hoodin sen lehdistönäytökseen... ja voi pojat...

Loxleyn lordi Robin palaa ristiretkeltä Nottinghamiin, missä hän huomaa, että julma sheriffi köyhdyttää kansaa omaksi edukseen. Uuden ystävänsä Johnin kanssa Robin luo itselleen alter egon, Hoodin, ryöstääkseen rikkailta köyhille.

Pääroolissa lordi Robinina, eli Robin Hoodina nähdään Taron Egerton, joka osoittaa jälleen, että hänellä on lupaava ura edessään... kunhan hän ei tee tällaisia rainoja enempää. Egerton vetää osansa täysillä ja hänestä oikein huokuu tahto osoittaa kykynsä, minkä takia minua säälittää, että hän on joutunut mukaan tähän leffaan. Egerton on lähestulkoon ainoa hyvä asia koko filmissä. Hänen hahmostaan ei kuitenkaan ole jostain syystä saatu mielenkiintoista. Robin - tai kuten kaikki kutsuvat häntä Robiksi - on liian perinteinen ja tylsä päähenkilö, eikä hänen seikkailunsa erityisemmin nappaa.
     Robin Hoodin uskollisena toverina (tai tällä kertaa opettajana), Johnina nähdään Jamie Foxx. Foxx on aina herättänyt minussa hieman ristiriitaisia tunteita, sillä olen huomannut hänen osaavan, jos hän niin haluaa, mutta pääasiassa olen nähnyt hänen ylinäyttelevän. Tässä Foxx joko ylinäyttelee tai alinäyttelee, eikä löydä tälle välimuotoa. Elokuvasta näkee, minä kuvauspäivinä häntä kiinnosti olla projektissa mukana ja milloin ei. Johnille on yritetty luoda taustatarinaa, mikä motivoi häntä läpi elokuvan, mutta siitä huolimatta kyseessä on jopa Robinia tylsempi hahmo. Kun Robinista tulee Hood, tekijöillä on selvästi ollut vaikeuksia keksiä Johnille tekemistä.
     Nottinghamin ilkikurista sheriffiä näyttelee Ben Mendelsohn, joka esittää roiston roolin täysin samalla lailla kuin Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) ja aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä Ready Player Onessa (2018). Joka leffan myötä Mendelsohnin pahuus menettää uskottavuuttaan, eikä hän tässä enää vakuuta. Tätä lisää se, ettei Mendelsohnia selkeästi kiinnosta olla mukana tässä elokuvassa ja hän on sheriffin tavoin vain rahan perässä. Hassua kyllä, itse sheriffi ei ole niin hirvittävä tapaus kuin voisi kuvitella. Jopa Disneyn animaatioversiossa sheriffistä oli saatu aidosti inhottava ja vihattava, mutta tässä hahmo on vain geneerinen pahis, joka huutaa alamaisilleen ja yrittää näyttää pahalta äijältä.

Robin Hoodin ihastuksenkohde Mariankin tietty löytyy leffasta ja tässä häntä esittää Eve Hewson, joka Egertonin tavoin on selkeästi uskonut projektiin enemmän kuin konkarinäyttelijät. Hewson ei kuitenkaan ole erityisen hyvä roolissaan, eikä tule varmaan enää yllätyksenä, ettei hänenkään hahmonsa ole kummoisesti kirjoitettu. Marianista on haluttu tehdä täysin erilainen hahmo kuin muissa Robin Hood -elokuvissa, mikä on ihan hyvä käänne, mutta hänelle on luotu todella kömpelö sivutarina, mikä herättää hieman kysymyksiä.
     Elokuvassa nähdään myös Tim Minchin munkki Tuckina, Fifty Shades -leffoista (2015-2018) tuttu Jamie Dornan jonkin sortin poliitikkona, Paul Anderson katalana komentaja Gibsonina, sekä F. Murray Abraham kardinaalina, mihin Abrahamilta löytyy oikeaa arvokkuutta. Munkki Tuckista on yritetty tehdä leffan kevennys, mutta tämä osa ei vain luonnistu Minchiniltä. Fifty Shades -filmeissä todella pökkelösti näytellyt Dornan ei vakuuta tässäkään, vaikkei ihan yhtä kehno olekaan kuin kyseisessä pehmopornotrilogiassa. Anderson taas sopii oikein hyvin niljakkaan soturin osaan.

Robin Hoodin alussa munkki Tuckin kertojaääni toteaa kliseisesti, että "tämä ei ole tarina, jonka olette tottuneet näkemään" ja ajattelin, että "okei, kenties tekijöillä onkin jotain erilaista tarjottavanaan, perustellakseen tämän sadannen Robin Hood -filmatisoinnin". Mutta kun elokuva päättyi, olin sitä mieltä, että Tuck olisi voinut sanoa "tämä ei ole tarina, jonka haluatte nähdä". Tämä uusi Robin Hood on nimittäin aivan kamalan huono leffa. Taron Egertonia lukuunottamatta tästä filmistä on todella vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Tuntuu siltä, etteivät tekijät ole edes yrittäneet tehdä hyvää elokuvaa. Siinä mielessä kyseessä on "uusi tarina", että tämä yrittää avata, miten Robinista tuli Hood, mutta se vain kiirehditään nopeasti pois alta, jotta päästään tutumpiin kuvioihin.

Jotain uutta tuo myös tekijöiden yritys modernisoida vanhaa tarinaa, mutta tämä on toteutettu oudon kömpelöillä tavoilla. Nottinghamin sheriffin joukot ovat kuin mellakkapoliiseja isojen kilpiensä kanssa. Toimintakohtauksissa hahmot kulkevat jousipyssyjensä kanssa kuin sotaleffojen sotilaat kivääreidensä kanssa. Jouset toimivat muutenkin kuin kiväärit, sillä mukana on sarjatulta ampuvia varsijousia, räjähtäviä nuolia ja erikoisia sinkoviritelmiä, jotka ampuvat monta nuolta kerrallaan, aiheuttaen suurta tuhoa. Kyseessä on todella pöljä elokuva, mutta tekijät eivät ole tajunneet kääntää sitä edukseen, vaan tarjoavat nämä hölmöydet haudanvakavina, jolloin filmi menettää vähäisenkin viihdyttävyysarvonsa. Munkki Tuck yrittää tuoda huumoria mukaan, mutta ainoa hauska puoli elokuvassa on sen tahaton koomisuus. Tekijät ovat päättäneet modernisoida vähän liikaakin ja käsittelevät hevosia kuin autoja. Yhdessä takaa-ajokohtauksessa Robin nimittäin ratsastaa hevosella seinän läpi. Hevosella. Seinän läpi. Niin, että puuseinä pirstaloituu, eikä hevoselle käy mitään. Mitä helvettiä tämän elokuvan tekijät ovat miettineet?

Muistatteko viime vuonna ilmestyneen ankean harmaan ja pitkäveteisen King Arthur: Legend of the Swordin (2017)? Guy Ritchien leffa, mikä teki hirveät tappiot? Robin Hood on vähän niin kuin se, mutta vielä huonompi. Ritchie sentään toi mukaan omaa tyyliään huumorilla ja vauhdikkailla toimintakohtauksilla. Tämän toimintakohtaukset vain kopioivat 300-leffaa (2006). Robin Hoodin taistelut ovat täynnä hidastuksia, mitkä muuttuvat saman kuvan aikana nopeutukseksi ja sitten taas hidastukseksi. Tätä tehokeinoa nähdään kyllästymiseen asti ja se kyllästyminen tapahtuu nopeasti, ottaen huomioon, etteivät tappelut ole läheskään yhtä siistejä kuin 300:ssa. Minua ei niinkään häiritse se, että tekijät ovat käsitelleet elokuvaa kuin supersankarileffaa, sillä Robin Hoodhan on toiminut innoittajana joillekin naamiosankareille. Minua vain häiritsee, että leffa epäonnistuu aika lailla kaikilla isoilla osa-alueilla näyttelemisestä ohjaukseen ja ennen kaikkea tarinankerrontaan. Leffa loikkii eteenpäin hurjaa kyytiä ja tarpeellisia hetkiä unohtuu välistä. Marianin sivujuoni voisi olla kiinnostava, jos elokuva vaivautuisi avaamaan, miten hän on päätynyt kyseiseen tilanteeseen. Elokuva ei myöskään ole jännittävä tai koskettava, vaan sitä vain tuijottaa samalla kun kuolee hieman sisältä. Leffasta puuttuu tiettyjä elokuvallisia ansioita, joita itse (kuten moni muukin) vaadin elokuvilta. Robin Hood on ehdottomasti yksi surkeimmista tekeleistä, minkä olen tänä vuonna katsonut.

Elokuvan on ohjannut Otto Bathurst, joka on tätä ennen tehnyt yksittäisiä televisiosarjojen jaksoja. Koko illan filmin ohjaaminen on selvästi ollut liian kova paikka Bathurstille ja hän epäonnistuukin todella pahasti. Hän ei onnistu luomaan minkäänlaista seikkailuhenkeä ja vision puutteessa hän on vain kopioinut muita elokuvia, kuten jo mainitsemaani 300:aa. Bathurstin puolesta täytyy kuitenkin sanoa, että kenen tahansa olisi vaikea työskennellä näin surkean käsikirjoituksen kanssa. Ben Chandlerin ja David James Kellyn teksti on nimittäin järkyttävän kehnoa läpi leffan. Mukana on käsittämätön määrä huonoa dialogia ja laskekaapa, kuinka monta kertaa hahmot sanovat "pistetään syötti ja katsotaan kuka nappaa". Ihan oikeasti, laskekaa. Ei muuten rajoitu vain yhteen tai kahteen kertaan. Sentään tekniseltä puolelta löytyy jonkinlaista taitoa. Mukana on joitain tyylikkäitä kuvia ja ihan hyviä leikkauksia. Lavasteet ovat myös näyttävät ja ääniefektit mainiot. Ja siinäpä se. Toimintakohtaukset on kuvattu ja leikattu puuduttavasti, eikä elokuvan kokonaisrakennettakaan voi kutsua hyvin editoiduksi. Visuaaliset efektit ovat yllättävänkin pökkelöt sata miljoonaa dollaria maksaneeksi tekeleeksi. Säveltäjä Joseph Trapanese taas kopioi Hans Zimmeriä minkä kerkeää, saavuttamatta koskaan sitä aitoa eeppisyyttä, mihin Zimmer onnistuisi unissaankin. Trapanese yrittää nostattaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta tämä johtaa lähinnä siihen, että kohtaukset tuntuvat johtavan johonkin hienoon, mutta mitään ei tapahdukaan. Yksi kaikkein surkuhupaisimmista jutuista koko tekeleessä on kuitenkin sen puvustus. Puvut on suunniteltu näyttämään vanhanaikaisilta, mutta ne on päivänselvästi valmistettu tehtaissa, jolloin täydelliset ompeleet sun muut pistävät silmään kaiken aikaa. Mukana on myös vaatteita, jotka näyttävät kaupasta ostetuilta! Marianin asuvalikoima taas koostuu pitkälti muodikkaista puvuista, joita mallit voisivat käyttää... eikö hänen pitäisi elää köyhyydessä?

Yhteenveto: Robin Hood on yksi vuoden surkeimmista tekeleistä. Elokuvan tekijät osoittavat läpi leffan suurta epäpätevyyttä ja filmi epäonnistuu massiivisesti käsikirjoituksessaan ja ohjauksessaan. Elokuva on täynnä mitä kamalinta dialogia, kehnointa tarinankerrontaa ja kömpelöintä ohjausta, mikä vain kierrättää tyylejä muilta tekijöiltä, eikä saa näyttelijöitäkään yrittämään. Taron Egertonilla on selvästi ollut uskoa projektiin ja hän on koko rainan ainoa hyvä puoli. Jamie Foxx ja Ben Mendelsohn hoitavat hommansa todella laiskasti, eikä Jamie Dornan vieläkään vakuuta siitä, että hän kuuluisi kameran eteen. Kyseessä on todella pöljä leffa, mutta tekijöillä ei ole ollut ymmärrystä tarjota tätä pöhköyttä itsetietoisesti, jolloin elokuva esittää hölmöytensä täysin pokkana ja vakavasti. Katsojan on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan leffaa, jossa hevoset juoksevat seinien läpi. Tekniseltä puolelta löytyy joitain hyviä juttuja, mutta visuaaliset tehosteet ovat yllättävän kömpelöt vuoden 2018 elokuvaksi. Säveltäjä Trapanese kopioi hävyttömästi Zimmeriä ja puvustustiimi ei ole edes vaivautunut saamaan tehtaissa valmistettuihin asuihin oikeaa ajan henkeä. Kenties tätäkin puolustellaan tarinan modernisoimisella, mutta itse näen sen vain laiskuutena, enkä todellakaan suosittele katsomaan Robin Hoodia. Filmi ei ole edes niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Katsokaa mieluummin Errol Flynnin klassikko tai Disneyn kettuanimaatio. Lopussa elokuva yrittää tietty pohjustaa jatko-osaa, mutta leffa on onneksi tehnyt niin isot tappiot avausviikollaan, että jatkoa ei luultavasti ole tulossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Robin Hood, 2018, Lionsgate, Thunder Road Pictures, Appian Way, Pixoloid Studios, Safehouse Pictures

Arvostelu: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor - 2009)

MIEHET JOTKA VIHAAVAT NAISIA

MÄN SOM HATAR KVINNOR

Ohjaus: Niels Arden Oplev
Pääosissa: Michael Nyqvist, Noomi Rapace, Sven-Bertil Taube, Peter Andersson, Peter Haber, Björn Granath, Lena Endre, Marika Lagercrantz, Gösta Bredefeldt ja Stefan Sauk
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia / Extended TV Version: 3 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Män som hatar kvinnor, eli suomalaisittain Miehet jotka vihaavat naisia perustuu edesmenneen Stieg Larssonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Kun kirja ja sen jatko-osat nousivat maailmanlaajuiseen suosioon, alettiin niistä työstämään elokuvasovitusta. Kirjasarja, eli "Millennium"-trilogia päätettiin tehdä yhdellä kerralla elokuviksi, jolloin ne kuvattiin peräkkäin. Sarjan ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia ilmestyi lopulta helmikuussa 2009 (Suomessa vasta kuukautta myöhemmin) ja siitä tuli suurmenestys. Kriitikot kehuivat leffaa ja Yhdysvalloissa siitä innostuttiin niinkin paljon, että vuonna 2011 ilmestyi jenkkiversio The Girl With the Dragon Tattoo. Siihen palaamme kuitenkin vasta muutaman viikon päästä... Muistan, kun Miehet jotka vihaavat naisia ilmestyi, kun yhtäkkiä kaikki aikuiset halusivat katsoa sen ja lukea Larssonin kirjat. En kuitenkaan tiennyt, mistä koko hommasta on kyse. Vuosien varrella olen useasti törmännyt leffaan, mutten ole katsonut sitä. Vasta lähiaikoina olen alkanut pohtimaan Millennium-elokuvien katselua ja kun ilmoitettiin, että Larssonin tarinaa jatkanut kirja "Det som inte dödar oss" (2015) kääntyisi filmiksi Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider's Web - 2018), ajattelin, että voisin vihdoin tutustua tarinaan. Löysin eräästä elokuvadivarista kaikki kolme ruotsalaisleffaa ja vuoden 2011 yhdysvaltalaisversion tyylikkäinä pahvijulkaisuina, ja pari viikkoa myöhemmin katsoin vihdoin Miehet jotka vihaavat naisia.

Rikas Henrik Vanger palkkaa Millennium-lehden toimittaja Mikael Blomkvistin tutkimaan 40 vuotta vanhaa selvittämätöntä tapausta, jossa Henrikin sukulaistyttö katosi mysteerisesti. Avukseen Mikael saa hakkeri Lisbeth Salanderin ja yhdessä he huomaavat, että tapaukseen liittyy muutakin kuin pelkkä katoaminen...

Pääroolissa toimittaja Mikael Blomkvistina nähdään kesällä 2017 menehtynyt Michael Nyqvist, joka on erinomainen roolissaan. Aluksi hiljaiselta vaikuttava Mikael muuttuu leffan aikana rohkeammaksi ja alkaa muuttamaan journalistin taitojaan salapoliisimaisiksi kyvyiksi. Katsojana alkaa vähitellen pitämään Mikaelista ja kannustamaan häntä tutkimuksissaan. Nyqvist on erittäin uskottava hieman surumielisenä miehenä, jota alkaa tosissaan vaivaamaan, ettei katoamistapausta ole selvitetty.
     Siinä missä katsoja lämpenee Mikaelille vähitellen, Noomi Rapacen esittämä hakkeri Lisbeth herättää kiinnostuksen välittömästi astuessaan mukaan. Lisbeth on kova mimmi, jolle ei kannata ryttyillä. Tummiin pukeutunut punkkari, joka huokuu mysteerisyyttä... ja Rapace on nappivalinta rooliin! Rapace on täysin uskottava niin tietokonevelhona kuin rankkaa menneisyyttä pakenevana henkilönä. Läpi elokuvan Lisbethin salaisuuksien verhoa availlaan ja katsojaa kiehtoo suuresti, miten hänestä on tullut sellainen kuin hän on.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. Millennium-lehdellä työskentelevät Mikaelin salarakas Erika (Lena Endre), sekä Janne (David Dencik), Christer (Jacob Ericksson) ja harjoittelija Malin (Sofia Ledarp), katoamisjuttua tutkiva poliisikomisario Morell (Björn Granath), sukulaistyttöään sinnikkäästi etsivä Henrik Vanger (rikkaasta herrasta oivasti käyvä Sven-Bertil Taube), sekä hänen erikoiset sukulaisensa kuten vanha Harald (Gösta Bredefeldt), mukavat Cecilia (Marika Lagercrantz) ja Martin (Peter Haber), ja tympeä Isabella (Gunnel Lindblom). Leffassa nähdään myös Peter Andersson Lisbethin holhoojana, Nils Bjurmanina, josta huomaa jo ensimmäisen kohtauksen aikana, että tässä tyypissä on jotain vialla. Eikä vain jotain - Bjurman on mitä inhottavin persoona ja häntä taidokkaasti näyttelevä Andersson luo painostavaa ilmapiiriä jokaiseen kohtaukseensa.

Vaikka olin kuullut paljon hyvää Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvasta, olin silti hyvin yllättynyt, kuinka paljon itse pidin siitä. En katso paljoa eurooppalaisia leffoja, mutta tämä filmi osoitti, että kenties minun kannattaisi. Kyseessä on nimittäin yksi parhaista dekkarielokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Elokuva on hyvin jännittävä ja hienosti rakennettu trilleri, mikä pitää otteessaan suurimman osan ajasta alusta loppuun. Filmin ensimmäinen puolikas esittelee taidokkaasti hahmot ja herättää katsojan mielenkiinnon katoamistapausta kohtaan. Jutun tutkiminen on hyvin kiehtovaa puuhaa, sillä voi vain kuvitella, kuinka vaikeaa olisi selvittää 40 vuotta vanhaa katoamista. Samaan aikaan kun Mikael pohtii ja pähkäilee, näytetään myös Lisbethin vaikeaa elämää ja hyvin ahdistavia kohtauksia holhooja Bjurmanin kanssa. Toisin kuin kevyemmissä Hollywood-teoksissa, ruotsalaiset eivät katsojaansa säästele samalla lailla, vaan leffa tarjoaa hyvinkin ronskeja kohtauksia. Oli myös hauska huomata, kuinka alastomuus tulee pohjoismaisessa elokuvassa paljon luontevammin esille kuin Yhdysvalloissa. Tämän lisäksi pidin kovasti siitä, että kun yhdessä kohtauksessa käy selväksi, että Lisbeth tykkää myös naisista, ei hahmon seksuaalisuutta ylikorosteta, vaan se esitetään normaalina juttuna, kuten mielestäni pitääkin.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan pidin filmiä erittäin mainiona, mutta vasta puolen välin kohdalla leffa tuntui nappaavan oikein kunnolla mukaansa. Tämä ei johdu vain siitä, että elokuva alkaa täysillä keskittymään katoamistapaukseen ja siihen, mitä muuta hämärää katoamiseen liittyy, vaan koska Mikael ja Lisbeth alkavat vihdoin tehdä yhteistyötä. Hahmot ovat niin erilaiset toisistaan, että he luovat aivan mahtavan tiimin. Nyqvistin ja Rapacen kemiat lyövät täysillä yhteen, jolloin on toisaalta ihan sama, mitä he edes puuhaavat yhdessä; on se silti mielenkiintoista. Toisen puoliskon ajan jännitettä rakennetaan taidokkaasti ja tunnelmaa kasvatetaan vähitellen. Jossain kohtaa huomasin, että olin noussut makuuasennosta sohvan reunalle istumaan, sillä olin niin uppoutunut tarinaan. Henki pidetään loistavana loppuhuipennukseen saakka, mikä ei todellakaan päästä katsojaansa helpolla synkkien aiheidensa kanssa. On myös äärimmäisen palkitsevaa, kun palaset alkavat pikkuhiljaa loksahtelemaan paikoilleen. Kyseessä on pitkä ja hidastempoinen teos, mutta siitä ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy. Toimintaa filmissä ei ole nimeksikään, mutta eipä elokuva sitä tarvitsekaan.

Kaikista kehuistani huolimatta minulta löytyy kuitenkin ongelma leffan kanssa. Siinä nimittäin aloitetaan tärkeältä tuntuva juonikuvio, jossa Mikael on kirjoittanut lehtijutun erään bisnesmiehen rikollisista puuhista. Nämä puuhat osoitettiin kuitenkin vääräksi tiedoksi, mutta koska ne ehtivät luoda pahaa mainetta bisnesmiehelle, haastoi tämä Mikaelin oikeuteen ja tästä syystä Mikaelia odottaa vankeustuomio. Kyseessä ei ole mikään spoileri, sillä tästä elokuva alkaa. Juonikuvio itsessään ei ole vielä ongelma, vaan se vaikuttaa kiinnostavalta. Kuitenkin tapa, miten sitä käsitellään, on ongelma. Koko tuleva vankilareissu nimittäin unohdetaan vähän väliä, kun katoamistapauksen tutkimukset alkavat ja läpi leffan on todella pitkiä pätkiä, jolloin juonikuviota ei edes mainita. Aina kun asia tuodaan esille, on katsoja jo ehtinyt unohtaa sen ja jossain kohtaa se alkaa tuntua vain turhalta pidennykseltä tarinaan. Vaikka ymmärrän, että tämä tavallaan syventää Mikaelin hahmoa, on juonikuvio harmillisen kömpelösti ujutettu mukaan. Se on kuitenkin loppujen lopuksi niin pieni osa elokuvaa, ettei se onnistu pudottamaan filmin tasoa ja Miehet jotka vihaavat naisia pysyy erinomaisena.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Niels Arden Oplev, joka on onnistunut luomaan hienoa jännitettä läpi leffan. Käsikirjoittajat Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg ovat työstäneet tiivistunnelmaisen paketin, joka toimii loppuun asti tarinan pituudesta huolimatta. Miehet jotka vihaavat naisia on myös erittäin tyylikkäästi kuvattu teos. Lumiset kuvat Ruotsista ja synkän painostavat otokset likaisista kaduista ovat näyttäviä, ja niitä tukee oiva leikkaus. Valaistus on taidolla toteutettu, minkä lisäksi maskeeraukset ja lavasteet ovat tarkasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu aina efekteistä Jacob Grothin säveltämiin musiikkeihin asti. Kovin mieleenpainuvia sävelmiä ei mukana ole, mutta musiikit toimivat erittäin hyvin elokuvan aikana.

Millennium-elokuvat kuvattiin lähes täysiksi kopioiksi kirjoista, mutta koska leffat todettiin liian pitkiksi elokuvateattereihin, poistettiin niistä tarpeettomampia juonikuvioita. Vuonna 2010 nämä alkuperäiset pitkät versiot päätettiin kuitenkin näyttää televisiossa kuusiosaisena minisarjana, jolloin jokainen pitkä elokuva jaettiin kahteen osaan. Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan pidennetyt osat voi löytää Suomessa DVD:ltä ja Blu-raylta. Pidemmässä versiossa on puolen tunnin edestä kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia, jotka mm. syventävät Mikaelin hahmoa ja juonikuviota koskien hänen vankeustuomiotaan, sekä näyttävät paremmin Mikaelin ja Erikan suhdetta. Itse näin juuri tämän pidennetyn version ja olin yllättynyt, kuinka nopeasti kolme tuntia meni jännityskertomuksen parissa!

Yhteenveto: Miehet jotka vihaavat naisia on erinomainen jännitysnäytelmä, joka pitkästä kestostaan huolimatta pitää otteessaan loppuun saakka. Elokuvan ensimmäinen puolisko esittelee hienosti hahmot ja alkaa luomaan kiehtovaa tarinaa. Kuitenkin vasta puolessa välissä, kun Mikael ja Lisbeth alkavat työskentelemään yhdessä, filmi nappaa tosissaan mukaansa. Michael Nyqvist ja Noomi Rapace ovat molemmat loistavia rooleissaan ja heidän kemiansa toimii mahtavasti, mikä jo itsessään pitää katsojan mielenkiintoa yllä. Loppuhuipennuksesta on saatu hyvinkin tiivistunnelmainen, eikä leffa sorru päästämään katsojaa helpolla. Hienosti kerrotusta mysteeristä huolimatta elokuvasta löytyy kuitenkin ongelma vankilatuomiota koskevan sivujuonen kanssa, jota käsitellään hyvin kömpelösti. Muuten Miehet jotka vihaavat naisia on niin tarinallisesti kuin teknisesti esimerkillinen dekkarifilmatisointi, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi kaikille rikosmysteereistä kiehtoutuneille. Kolmen tunnin kestosta huolimatta suosittelen vilkaisemaan filmin pidemmän version, sillä se todella tuo tiettyä lisäsyvyyttä hahmoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org, www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themoviedatabase.com
Män som hatar kvinnor, 2009, Yellow Bird, Nordisk Film, Sveriges Television, ZDF Enterprises, Zweites Deutsches Fernsehen, Filmpool Stockholm Mälardalen, Film i Väst, Spiltan Underhållning, Svenska Filminstitutet, Nordisk Film- & TV-Fond, Det Danske Filminstitut, Danmarks Radio, TV2 Norge

Arvostelu: Creed II (2018)

CREED II

Ohjaus: Steven Caple Jr.
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Florian Munteanu, Dolph Lundgren, Phylicia Rashad, Wood Harris, Russell Hornsby, Brigitte Nielsen ja Milo Ventimiglia
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Creed II on Rocky-elokuvasarjan kahdeksas osa. Alkuperäinen Sylvester Stallonen tähdittämä Rocky (1976) oli iso menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös sen jatko-osa Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli kehuttu hitti, mutta sen jälkeen taso putosi. Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat kassamagneetteja, mutta saivat palkintoja lähinnä huonoudestaan. Rocky V (1990) oli floppi niin lippuluukuilla kuin katsojien ja kriitikoiden mielestä. 2006 sarjaa yritettiin herättää henkiin leffalla Rocky Balboa (2006), mutta vaikka se oli pidetty elokuva, ei se ollut kovin iso hitti. Elokuvan oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta 2015 ilmestyikin tarinaa jatkava lisäosaleffa Creed: The Legacy of Rocky (Creed), mikä oli sekä katsojien että kriitikoiden mieleen. Kovin iso hitti ei sekään ollut, mutta rahaa tuli tarpeeksi, jotta studio päätti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt Creed II on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin alkuperäisen Rocky-elokuvan. Se ei kuitenkaan erityisemmin iskenyt, sillä minua ei ole koskaan kiinnostanut urheilu. Olen välillä pohtinut uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta tämä pohdinta päätyi toteutukseen vasta, kun kuulin Creed II:n olevan tekeillä. Katsoin Rockyn uudestaan ja vihdoin ymmärsin sen hienouden, mikä sai minut innostumaan sarjasta. Rockyn uusintaottelukin oli mahtava leffa, mutta sitten taso putosi ja kiinnostuksenikin alkoi kadota. Innostukseni onneksi palasi oikein kunnolla, kun pääsin vihdoin ensimmäiseen Creediin asti, mikä osoittautui aivan loistokkaaksi teokseksi ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Creed II:n sen ensi-iltapäivänä Stallonea fanittavan isäni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V, Rocky Balboa ja Creed: The Legacy of Rocky!

Nyrkkeilijä Adonis Creed yrittää keskittyä suhteeseensa laulajatyttöystävänsä Biancan kanssa, kun hänen isänsä Apollon tappajan, Ivan Dragon poika Viktor haastaa hänet otteluun...

Michael B. Jordan osoittaa jälleen lahjakkuutensa palatessaan Adonis Creedin rooliin. Jordan pistää jatkuvasti itsensä koville, ja treeni- ja nyrkkeilykohtauksissa on vaikuttavaa nähdä, minkälaiseen rääkkiin hän on valmis itsensä pistämään roolin vuoksi. Valitettavasti Jordanin hahmo ei ole mitä parhaiten kirjoitettu. Adonikselta löytyy hyviä juttuja leffan aikana, mutta katsojan on vaikea päästä hänen päänsä sisälle ja hyväksyä hänen ratkaisuja, kun kyseessä on nyrkkeily. On ymmärrettävää, että Adonis haluaa kostaa isänsä kuoleman kohtaamalla Viktor Dragon kehässä, mutta tämä motiivi ei saa katsojan sympatioita puolelleen.
     Tessa Thompson palaa Adoniksen tyttöystävän Biancan rooliin ja hänen hahmoaan onnistutaan syventämään hyvin. Pidin ensimmäisessä Creed-elokuvassa paljon siitä, kuinka Biancallekin oltiin kirjoitettu oma tarinansa kuulovian vuoksi ja tässä sitä jatketaan kiinnostavasti. Katsojana saattaakin huomata tuntevansa enemmän kuuloansa menettävää laulajaa kohtaan kuin tämän nyrkkeilijämiestä. Thompson on erittäin mainio roolissaan ja häneltä löytyy hieno lauluääni.
     Rocky Balboana nähdään tietysti kahdeksatta kertaa Sylvester Stallone, joka meinaa jatkuvasti varastaa show'n ollessaan ruudulla. Itse asiassa vain nyrkkeilykohtauksissa Stallone osataan jättää taka-alalle ja muuten hän todella varastaa show'n. Hänelle on kirjoitettu aidosti koskettavaa draamaa, mikä on myös kiinnostavampaa kuin Adoniksen kostoreissu. Stallone vakuuttaa vahvoilla puheillaan ja katsoja on Rockyn puolella, kun tämä yrittää saada Adonista jäämään kotiin ja unohtamaan Dragot kokonaan. Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön, kuten häneltä voi näissä leffoissa odottaakin.
     Yllättäen parasta koko elokuvassa ovat itse Dragot. Rocky-leffoissa on ollut isona ongelmana, etteivät niiden vastustajahahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, vaan he jäävät aika ohuiksi hahmoiksi, mutta tämä elokuva on vahva poikkeus. Rocky IV:ssä nähty Dolph Lundgren palaa järkälemäisen Ivan Dragon rooliin ja tämän poikana Viktorina nähdään Florian Munteanu. Hahmojen välinen isä-poika-suhde on aivan huikean hyvin rakennettu ja heillä on todella mielenkiintoinen tausta, minkä vuoksi katsojana saattaa jopa kannustaa heitä Adoniksen sijaan! Dragot ovat edelleen vähäsanaisia miehiä, mitä on käytetty mahtavasti hyväksi, jolloin heidän katseisiinsa on panostettu ja niistä voi tehdä isoja päätelmiä siitä, mitä heidän välillä on meneillään. Lundgren yllätti minut täysin tarjoamalla aidosti hienon roolisuorituksen. Tässä hän ei ole vain isokokoinen tuhokone, vaan hän tuntuu ihmiseltä. Ensikertalaisnäyttelijä Munteanu tekee myös vahvan roolityön (enkä tarkoita vain sitä jättimäistä lihasmassaa, mikä häneltä löytyy) ja hänen ja Lundgrenin väliltä löytyy oikeaa kemiaa uskottaviksi isäksi ja pojaksi.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Phylicia Rashad Adoniksen huolehtivana äitipuolena, Wood Harris Adoniksen valmentajana Little Dukena ja Russell Hornsby Dragojen managerina.

Creed II onneksi jatkaa ensimmäisen Creedin asettamalla erittäin hyvällä linjalla, vaikkei pääsekään samalla mahtavalle tasolle. Elokuvassa tasapainotellaan taidokkaasti väkivaltaisten nyrkkeilyotteluiden ja koskettavamman draaman kanssa. Nyrkkeilymatseja nähdään enemmän, mutta meno ei onneksi muutu aivottomaksi mäiskeeksi, kuten Rocky-sarjalle tapahtui 1980-luvulla, vaan draamapuoli on vahvasti esillä sekä kehässä että sen ulkopuolella. Adoniksen haaveet maineesta ja kunniasta eivät onnistu säväyttämään, mutta onneksi hänen ja Biancan parisuhde kiinnostaa vielä enemmän kuin viime filmissä. Parille on luotu kiinnostavia juonikuvioita, joihin voisi välillä uppoutua koko loppuleffankin ajaksi ja unohtaa koko nyrkkeilyn. Tietty silloin, kun matsit alkavat, niitä voisi katsoa pidempään, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Ensimmäisen Creedin otteluiden tasolle ei päästä teknisellä toteutuksella eikä jännityspuolella, mutta matsit pitävät mielenkiinnon yllä, meiningin muuttuessa yhä vain rajummaksi.

Rocky-elokuvia on toisesta leffasta lähtien haitannut tietty kaavamaisuus. Lähes jokainen leffa kulkee eteenpäin hyvin samanlaisia reittejä pitkin, vaikka töyssyt ja mutkat reitin varrella vaihtelevatkin. Ensimmäinen Creed kopioi paikoitellen hyvinkin vahvasti alkuperäistä Rockya, mutta onnistui luomaan jotain todella raikasta ja voimakasta mukaan, mikä sai elokuvan tuntumaan lähestulkoon tuoreelta. Harmi vain, että Creed II tuntuu hieman liiankin kaavamaiselta. Jälleen kerran mukana on niitä mutkia esimerkiksi päähenkilöiden parisuhteesta, mitkä luovat jotain uutta mukaan, mutta nyrkkeilypuolen kertomuksena elokuva on aika ennalta-arvattava. Tämä valitettavasti johtaa siihen, ettei muuten vaikuttavista nyrkkeilyotteluista tunnu löytyvän jännitettä ja sellaisia "hei vau" -fiiliksiä, mitä ensimmäisen Creedin matseista löytyi. Yksi syy jännitteen puuttumiseen on myös se, ettei Adonis ole yhtä kiinnostavasti kirjoitettu hahmo kuin viimeksi ja se että katsoja saattaa huomata kannustavansa Dragoja tällä kertaa. Jos leffa nojaisi liikaa pelkkään nyrkkeilyyn, kyseessä olisi varmasti yksi heikommista Rocky-sarjan elokuvista. Onneksi mukana onkin sitä vahvaa draamaa otteluiden väleissä ja erinomaisesti kirjoitettuja ihmissuhteita, mitkä nostavat leffan tasoa korkeammalle. Dragojen loistavasti luotu isä-poika-suhde on lisäpisteen arvoinen.

Creed: The Legacy of Rockyn ohjaaja Ryan Coogler siirtyi tekemään supersankarileffan Black Panther (2018), minkä vuoksi hänet täytyi korvata Steven Caple Jr.:lla. Caple Jr. on tätä ennen tehnyt vain pienen indiedraaman The Land (2016) ja paikoitellen tuntuu siltä, että hyppääminen siitä Rocky-sarjan kahdeksanteen osaan oli kenties liian iso pala purtavaksi. Caple Jr. näyttää lahjansa draamapuolella, mutta isoissa nyrkkeilyotteluissa jää kaipaamaan Cooglerin hienoa visiota. Käsikirjoituksesta vastaavat Juel Taylor ja Sylvester Stallone, ja olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Stallone itsensä isompaan rooliin, vai onko hänen ansiotaan, että Dragoihin on panostettu niin paljon. Voi myös olla, että ennalta-arvattavuus johtuu juurikin Stallonen käsikirjoitustyöstä ja hänen olisi varmaan pitänyt pysyä kameran edessä. Kamerasta puheenollen Creed II on mainiosti kuvattu, vaikka paikoittelen käsivaralta otettu kuva heiluu liikaa. Leikkaus on taidokasta, eikä filmi tunnu edeltäjänsä tavoin liian pitkältä. Valotiimi on päässyt pitämään hauskaa nyrkkeilyareenoiden showvalaistuksen kanssa, kun taas maskeeraajat pääsevät jälleen kerran valmistamaan erilaisia ruhjeita. Lavastus on taidokkaasti luotu ja nyrkkeilyotteluissa kiinnostaisi tietää, kuinka paljon areenasta on totta ja kuinka iso osa toteutettiin tietokoneella. Äänisuunnittelijat ovat päässeet taas kerran leikkimään vahvoilla nyrkiniskuilla. Valitettavasti Ludwig Göranssonin sävellykset eivät tällä kertaa tee kovin kummoista vaikutusta, sillä ne jäävät täysin elokuvassa käytettyjen kappaleiden varjoon. Minua jäi myös häiritsemään, että Göransson hyödynsi ikonista Rocky-tunnaria, "Gonna Fly Now'ta" täysin samalla tavalla kuin edellisessäkin Creedissä.

Yhteenveto: Creed II on oikein mainio jatko-osa, mikä jää kuitenkin ensimmäisen Creed-elokuvan jalkoihin. Michael B. Jordan on erittäin hyvä nimikkoroolissa, mutta valitettavasti hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu kaikkein parhaimmalla tavalla. Adonikselta löytyy kiinnostavaa draamaa tyttöystävänsä kanssa, mutta hahmona Bianca on tällä kertaa mielenkiintoisempi. Stallone pistää jälleen parastaan Rocky Balboana ja onkin kai itse nostanut omaa osuuttaan isommaksi. Yllätyksenä kaikkein parasta koko leffassa ovatkin sen roistot, eli isä ja poika Drago, joihin on panostettu upeasti. Hahmojen vähäsanaisuutta käytetään hienosti hyödyksi, ja Lundgren ja Munteanu tarjoavat loistavat roolisuoritukset. Ohjaaja Steven Caple Jr. osaa asiansa draamapuolella, mutta nyrkkeilyotteluihin kaipaisi hänen edeltäjänsä Cooglerin kosketusta. Otteluista puuttuu jännite, sillä leffa on hyvin ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon hyvää, jolloin se nousee Rocky-sarjan paremmalle puolelle. Suosittelenkin Creed II:a kaikille Rocky-sarjan faneille, etenkin niille, jotka innostuivat Creed: The Legacy of Rockysta. Jos Adoniksen tarina ei viime kerralla kiinnostanut ja mielestäsi koko homma olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, niin sitten ei kannata käyttää aikaa tähän filmiin. Itse en pistäisi pahitteeksi, jos Creed-sarjaa jatkettaisiin vielä ainakin yhdellä elokuvalla - kunhan itse Creed-hahmo kirjoitetaan paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed II, 2018, Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer Studios, New Line Cinema

Arvostelu: Widows (2018)

WIDOWS

Ohjaus: Steve McQueen
Pääosissa: Viola Davis, Michelle Rodriguez, Elizabeth Debicki, Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Cynthia Erivo, Brian Tyree Henry, Robert Duvall, Jacki Weaver, Lukas Haas, Garret Dillahunt, Liam Neeson ja Jon Bernthal
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Widows perustuu samannimiseen brittiläiseen televisiosarjaan, jota esitettiin vuodesta 1983 vuoteen 1985. Vuonna 2015 20th Century Fox -yhtiö ilmoitti tekevänsä elokuvan televisiosarjan pohjalta ja projekti lähti etenemään. Näyttelijät roolitettiin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2017. Widows sai ensi-iltansa syyskuussa Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun näin sen julisteen ja kaikki näyttelijät, joita leffa pitäisi sisällään. Kiinnostustani lisäsi mielenkiintoiselta vaikuttava traileri, sekä kehuvat arvostelut ja meninkin positiivisin mielin katsomaan leffan yhdessä tätini kanssa.

Kuolleen rikollisjoukon leskeksi jääneet vaimot joutuvat pahaan paikkaan, kun heitä kiristetään palauttamaan miestensä varastamat rahat takaisin. Lesket joutuvat keksimään suunnitelman varastaakseen itse ison summan rahaa tai muuten hekin päätyvät hautaan.

Elokuvan nimen mukaisia leskiä ovat Viola Davisin näyttelemä Veronica, Michelle Rodriguezin esittämä Linda ja Elizabeth Debickin näyttelemä Alice. Kaikki kolme hahmoa ovat hyvällä tavalla erilaisia toisistaan, Veronican varustaessa itsensä kylmällä ja kovalla ulkokuorella, Lindan ollessa kiireinen yksinhuoltajaäiti ja Alicen yrittäessä selvitä rahahuolistaan kamalan äitinsä (rooliinsa täydellisesti sopiva Jacki Weaver) kanssa. Kolmikkoa kuitenkin yhdistää, kuinka rikkinäisiä jokainen heistä on, mikä tekee jokaisesta kiinnostavan. Mielenkiintoisuutta lisää todella vahvat näyttelijänsuoritukset. Viola Davisin huikeus ei tule minään yllätyksenä, mutta olin hieman hämilläni, kuinka hyvin Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Rodriguez pärjää hänen rinnallaan. Debicki on nappivalinta omaan osaansa, sillä hänestä löytyy tiettyä lujuutta, mutta myös tarpeellista herkkyyttä.
     Leskien lisäksi elokuvassa on aikamoinen määrä muita hahmoja, jotka jollain tavalla liittyvät filmin monikerroksiseen tarinaan. Colin Farrell näyttelee poliitikko Jack Mulligania, joka on ehdolla valtuustoon ja yrittää selvitä kunnianhimoisen isänsä (häijyn roolityön tekevä Robert Duvall) aiheuttamista paineista. Brian Tyree Henry taas esittää Jackin vastaehdokasta, Jamal Manningia ja viime vuonna Get Outin (2017) kautta kuuluisuuteen noussut Daniel Kaluuya näyttelee tämän veljeä, jota ei kannata suututtaa. Kuukausi sitten Bad Times at the El Royalessa (2018) vakuuttaneen Cynthia Erivon esittämä lapsenvahti Belle joutuu myös tapahtumiin mukaan. Jokainen näyttelijöistä tekee erittäin hyvää työtä läpi leffan. Etenkin Kaluuya vakuuttaa uhkaavana Jatemme Manningina, joka hoitaa veljensä likaiset työt. Farrellilta taas löytyy oikeaa arvokkuutta ja uskottavuutta poliitikon rooliin.
     Elokuvassa nähdään myös Liam Neeson ja Jon Bernthal Veronican ja Alicen rikollisina miehinä, Lukas Haas naisseuraa etsivänä kiinteistönvälittäjänä ja Garret Dillahunt Veronican uskollisena kuskina. Neesonin rooli on hyvin pieni, mutta hän ehtii sinä aikana tekemään ison vaikutuksen.

Widows on tavallaan hyvin perinteinen ryöstöleffa. Jokin saa päähenkilöt vaikeaan paikkaan, minkä takia heidän täytyy kääntyä rikolliselle polulle ja suunnitella ryöstö, minkä toteuttamista katsoja pääsee jännittämään. Tämä on kuitenkin kerrottu hyvin erilaisella tavalla, minkä takia elokuva ei olekaan kovin perinteinen. Kuten jo totesin, leffan tarina on monikerroksinen ja eri hahmojen merkitys tarinassa avautuu pikkuhiljaa. Elokuva on todella hidastempoinen ja se vaatii katsojalta keskittymistä, jotta tarinassa pysyy kärryillä. Leffa ei selittele turhia, vaan luottaa siihen, että katsoja pysyy mukana tapahtumissa. Joillekin tämä hidastempoisuus tuntuu vain pitkästyttävältä, mutta itse olin jollain tavalla jopa lumoutunut elokuvan toteutuksesta. Jotkut katsojat voivat myös olla pettyneitä siihen, ettei kyseessä ole kovin toiminnallinen teos, mutta itseäni tämä ei haitannut, sillä mukana on niin hyvin luotua draamaa. Widowsin on ohjannut Steve McQueen, joka on aiemmin tehnyt mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen 12 Years a Slaven (2013) ja tässä McQueen osoittaa jälleen lahjakkuutensa. 12 Years a Slaven tavoin McQueen hyödyntää eri aikatasoilla käymistä kerronnassaan, jolloin katsoja saattaa joidenkin kohtauksien alussa ihmetellä, milloin tämä nyt tapahtuu? McQueenin ohjaus on vahvaa ja hän saa näyttelijöistä kaiken irti, mikä teki katselukokemuksesta itselleni hyvinkin koukuttavan. On todella kiehtovaa seurata, kuinka nämä toisilleen tuntemattomat naiset lyöttäytyvät yhteen, yrittävät tehdä itsestään roistoja ja korjata miestensä tekemät virheet.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, mitkä estävät sitä nousemasta upean rikosleffan tasolle. Vaikka itse pidinkin kovasti, kuinka rauhallisesti tarina kerrotaan, täytyy silti myöntää, että pari kohtausta olisivat voineet olla selvästi lyhyempiä. Niistä löytyi hieman venyttämisen makua. Toiseksi, vaikka näyttelijät tekevätkin huikeaa työtä, heidän hahmonsa eivät pureudu katsojaan niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet. Hahmot ovat kiinnostavia, mutta samalla he jäävät hieman etäisiksi, jolloin tietyt koskettaviksi tarkoitetut kohtaukset eivät erityisemmin liikuta katsojaa. Suurin ongelma Widowsissa kuitenkin on, että rikosleffojen tapaan kuuluen mukaan on tietty ujutettu iso juonenkäänne, mikä ei valitettavasti ole lainkaan niin yllättävä kuin tekijät ovat tainneet luulla. Toisaalta siinä näytöksessä, missä itse olin, katsojien reaktioista pystyi päätellä, että joillekin tämä tuli yllätyksenä, joten käänne saattaa olla yllättävämpi sinulle kuin minulle, eikä se ole siten ongelma kaikille katsojille. Itselleni tämä käänne oli kuitenkin täysin selvää jo alusta alkaen.

Tekniseltä puoleltaan Widows on tyylikäs taidonnäyte. Elokuva on erinomaisesti kuvattu ja valaistu. Filmi hyödyntää hienosti lähikuvia, mikä luo tiettyä taiteellisuutta mukaan. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa ja hidastempoinen paketti pysyy kasassa. Lavastus ja puvustus ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi äänimaailma on huikean hyvin rakennettu. Alun kovaääninen toimintakohtaus nappaa katsojan hienosti mukaansa ja musiikit säveltänyt Hans Zimmer on tuttuun tapaansa tehnyt mahtavaa työtä melodioiden kanssa. Itse ryöstön aikana pauhaava musiikki luo mukaan kunnon jännitettä.

Yhteenveto: Widows on erittäin hyvä rikosdraama, mikä kerrotaan kiinnostavalla tavalla. Ohjaaja Steve McQueen ei turhia selittele, vaan luottaa katsojan ymmärrykseen ja vaatii katsojalta keskittymistä. Joillekin katsojista filmi voi tuntua pitkästyttävältä, mutta itse olin paikoitellen jopa lumoutunut kerronnan vuoksi. On kiehtovaa seurata, kuinka päähenkilöt lyöttäytyvät yhteen ja joutuvat ajattelemaan rikollisen tavoin selvitäkseen kiperästä tilanteesta. Myös lahjakkaat näyttelijät pitävät mielenkiintoa yllä. Viola Davis on tietty aivan mahtava pääroolissa, minkä lisäksi Colin Farrell, Daniel Kaluuya, Elizabeth Debicki, Robert Duvall ja jopa Michelle Rodriguez tekevät vakuuttavaa työtä. Teknisesti kyseessä on upea elokuva aina taiturimaisesta kuvauksestaan Hans Zimmerin mahtipontisiin musiikkeihin. Miinusta leffalle tuo todella ennalta-arvattava juonenkäänne, mutta muuten pidin Widowsista todella paljon. Suosittelenkin elokuvaa hitaanpuoleisten rikosdraamojen ystäville. Toimintaa ja mäiskettä kaipaaville leffa ei paljoa tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Widows, 2018, Regency Enterprises, See-Saw Films, Film4, New Regency Pictures

Arvostelu: The Grinch (2018)

THE GRINCH

Ohjaus: Yarrow Cheney ja Scott Mosier
Pääosissa: Benedict Cumberbatch, Cameron Seely, Rashida Jones, Kenan Thompson, Tristan O'Hare, Angela Lansbury ja Pharrell Williams
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 7

The Grinch perustuu Dr. Seussin kirjaan "How the Grinch Stole Christmas!" vuodelta 1957. Vuonna 1966 kirjan pohjalta tehtiin samanniminen lyhytanimaatio, joka oli erittäin suosittu amerikkalaisten lasten keskuudessa. Lähes 40 vuotta myöhemmin, vuonna 2000 Grinch-hahmo tuotiin valkokankaille Jim Carreyn esittämänä elokuvassa The Grinch (Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas). 2013 Illumination Entertainment -animaatioyhtiö ilmoitti tekevänsä uuden filmatisoinnin Dr. Seussin kirjasta, sillä yhtiö oli tehnyt leffan jo yhdestä kirjailijan teoksesta, Loraxin (Dr. Seuss' The Lorax - 2012). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja nyt uusi The Grinch on saanut ensi-iltansa. Itse en ole koskaan lukenut Dr. Seussin kirjaa tai katsonut vuoden 1966 lyhytanimaatiota, mutta pidän oudolla tavalla todella paljon Carreyn The Grinchistä. Sen yliampuvuus ja ällövärikkyys sopii täydellisesti jouluun, minkä lisäksi siitä löytyy yllättävänkin julmia vitsejä. Kun kuulin, että Illumination-yhtiö tekisi uuden filmin hahmosta, en erityisemmin pitänyt ajatuksesta, sillä en oikein välitä yhtiön supersuositusta Itse ilkimys -leffasarjasta (2010-). Sain kuitenkin hieman toivoa leffan onnistumiseen, kun huomasin, että yhtiön uudemmat animaatiot Lemmikkien salainen elämä (The Secret Life of Pets - 2016) ja Sing (2016) olivatkin erittäin hyviä teoksia. The Grinch ei kuitenkaan saanut kovin lämmintä vastaanottoa kriitikoilta tai katsojilta, joten menin hyvin varautunein mielin katsomaan sen.

Huu-kylän asukkaat valmistautuvat innokkaasti joulunviettoon, mutta korkealla vuorella asuva Grinch ei voi sietää koko joulua. Hän keksiikin ilkikurisen juonen pilatakseen kyläläisten juhlan.

Benedict Cumberbatch ääninäyttelee Grinchiä, vihreää ja ilkikurista tyyppiä, joka inhoaa joulua ja kaikkia sitä viettäviä. Grinch pitää yksinäisyydestä ja masentavista asioista, eikä hän voi sietää iloisia lauluja ja sukujuhlia. Kuitenkin jo leffan alkupäässä käy selville, että jokin Grinchin menneisyydessä on johtanut tällaiseen tilanteeseen ja vähän väliä elokuvan aikana nähdään, kuinka Grinch pysähtyy hetkeksi miettimään tekojaan. Näin hahmosta pyritään saamaan pidettävä myös jouluintoilijoiden keskuudessa. Eikä Grinch ole täysin yksin, sillä hänellä on kaverinaan koira Max, jota Grinch yrittää saada mukaansa pahoihin suunnitelmiinsa. Cumberbatchin ääni sopii erinomaisesti hahmolle, etenkin kaikista ilkeimmissä kohdissa, jolloin Cumberbatch pääsee leikittelemään häijyllä äänellään.
     Muita hahmoja leffassa ovat pieni huu-tyttö Cindy Lou (Cameron Seely), hänen hellä äitinsä Donna (Rashida Jones), joulusta intoileva herra Pikkelsbaum (Kenan Thompson), Huu-kylän pormestari (Angela Lansbury), sekä Cindy Loun paras kaveri Ruupertti (Tristan O'Hare). Pidin siitä, että Cindy Loulle on keksitty täysin erilainen juonikuvio kuin Carreyn The Grinchissä, mikä tuo jotain uutta vanhaan tarinaan. On vain harmi, ettei tämä juonikuvio ole erityisen kiinnostava, eikä ole myöskään itse Cindy Lou. Hahmon tarina tuntuu lähinnä venyttävän leffan kestoa puolentoista tunnin mittaan, kun pelkän Grinchin puuhailut eivät siihen riitä. Tarinan kertojana kuullaan Pharrell Williams, jolle on kirjoitettu Dr. Seussin teksteiltä kuulostavia riimisanaleikkejä, jotka eivät ole kuitenkaan läheskään niin hauskoja kuin kirjoittajat ovat selkeästi luulleet.

Yllättävää kyllä, pidin uudesta The Grinchistä enemmän kuin etukäteen ajattelin. Toisaalta en odottanut elokuvalta kovin paljon, joten odotusteni ylittäminen oli aika helppo saavutus. Ylitys ei myöskään tapahtunut kovin isosti, vaan vaikka pidin elokuvasta enemmän kuin luulin, on se silti vain ihan kiva. Jos Cindy Loun tylsähkön sivutarinan poistaisi leffasta ja se keskittyisi täysillä Grinchiin ja hänen hölmöilyihin ja ilkeilyihin, olisi filmi heti paljon parempi. Grinchin ollessa ruudulla pidin elokuvaa mainiona jouluanimaationa, joka saa katsojan mukavasti juhlamielelle, ja Huu-kyläläisten koristellessa kyläänsä, tekisi itsekin mieli mennä pistämään koti täyteen joulukoristeita. Grinchin negatiivisesta ajattelutavasta huolimatta leffasta löytyy lämmintä henkeä ja tunnelmaa. Elokuva on myös hauskempi kuin ajattelin. Trailerien vitsit eivät erityisemmin naurattaneet, mutta itse leffa sai minut onneksi hekottelemaan muutamaankin otteeseen. Useat vitsit perustuvat siihen, että Grinchiä sattuu, mikä naurattaa varmasti yhtä lailla sekä lapsia että aikuisia. Vanhemmilla tämä huumori luultavasti vanhenee nopeammin kuin lasten mielestä.

The Grinch onkin selvästi enemmän lasten makuun tehty kuin aikuisten. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole. Onhan se hienoa, että lapsille on tehty tällainen jouluhassuttelu, minkä aikuisetkin voivat sujuvasti katsoa. Kyseessä on huomattavasti silotellumpi leffa kuin Jim Carreyn The Grinch, missä Grinch söi jätteitä ja lasinsiruja, ja puhui itselleen todella psykoottisin tavoin. Carreyn versio on myös karmivampi ilmestys ja veikkaisin että nykypäivänä, kun monet vanhemmat haluavat suojella lapsiaan kaikelta vähänkin traumatisoivalta, Carreyn leffa ei ole enää sopiva lapsille. Animaatioyhtiöt eivät uskalla ottaa samalla lailla riskejä ja tehdä synkempää materiaalia, vaan elokuvista pitää tehdä hieman pumpulimaisia, jotta ne eivät varmasti loukkaa ketään. Tämä uusi The Grinch onkin täysin harmiton ja siinä mielessä kaikille sopiva filmi. Tarina kulkee nopealla temmolla eteenpäin, jottei lapsilla varmasti ole tylsää ja siihen on saatu hyvää sanomaa siitä, ettei joulu ole vain lahjoja, mikä on tärkeä opetus lapsille. Max ja eräs poro tuovat mukaan söpöyttä, muttei kuitenkaan ärsyttävällä tavalla, vaan niin että aikuinenkin saattaa ostaa itselleen jommankumman pehmoleluna unikaverikseen.

Ehdottomasti parasta elokuvassa on sen animaatiojälki. Filmi on visuaalisesti todella hieno. Hahmot ovat oivallisen karikatyyrimaisia ja upeana yksityiskohtana voi huomata, että kaikkien naamaa peittää pieni karvakerros. Grinchin turkin yksittäiset karvat erottuvat selvästi, minkä lisäksi Huu-kylän näyttävä jouluilme on jopa kaunista katseltavaa. Koristeita on lisätty ympäri kylää ja kaukaa katsottuna yksityiskohtien määrä on järjetön. Harmi vain, ettei Michael LeSieurin ja Tommy Swerdlowin käsikirjoitus yllä läheskään samoihin sfääreihin. Kaksikko on työstänyt todella kiltin tarinan häijyine puolineen, mutta he ovat kokeneet suuria vaikeuksia keksiessään Cindy Loulle uutta juonikuviota, jolloin se todella tuntuu väkisin mukaan tungetulta. Kirjoittajat myös kiirehtivät liikaa ja ratkaisevat lopun liian helposti. Ohjaajakaksikko Scott Mosier ja Yarrow Cheney tekevät kuitenkin kelpo työtä tunnelman ja hauskuuttamisen kanssa. Äänimaailma on hyvin luotu ja Danny Elfmanin säveltämät musiikit ovat mainiot. Tyler, the Creatorin versio "You're a Mean One, Mr. Grinch" -kappaleesta on yllättävän toimiva, vaikkakin itseäni häiritsi hieman, että siinä lauletaan Grinchin inhottavan kellertävistä hampaista, vaikka ne ovat oikeasti kiiltävän puhtaat ja valkoiset.

Ennen The Grinchin alkua elokuvateattereissa näytetään lyhytelokuva "Yellow is the New Black", missä seikkailevat tietty Illumination-yhtiön suosikkiveijarit, eli minionit. Itse en erityisemmin välitä näistä keltaisista siansaksaa hölöttävistä urpohahmoista, mutta lyhäristä löytyy muutama ihan hassu hetki. Lapset varmasti nauttivat pätkästä enemmän kuin aikuiset, jotka hörähtävät lähinnä nokkelalle otsikolle.

Yhteenveto: The Grinch on ihan kiva joululeffa, mikä tarjoaa varmasti riemua perheen pienimmille. Asioita on siloteltu aiempiin versioihin nähden, jottei elokuva varmasti loukkaa tai traumatisoi ketään. Psykopaattimörököllin sijaan Grinch on lähinnä vain äksy ja ilkikurinen vihreä ukko. Benedict Cumberbatchin ääni sopii erittäin hyvin nimikkohahmolle ja hän leikittelee häijyissä kohdissa oivallisesti. Grinchin suunnittelemista ja sekoilemista katsoisi mielellään koko puolentoista tunnin ajan ja kyseessä olisikin luultavasti parempi teos, jos Cindy Loun ja hänen tylsän sivujuonensa poistaisi kokonaan. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos hienojen yksityiskohtiensa ja ihanan värikkyytensä ansiosta. Käsikirjoitusta olisi voinut vielä hioa, etenkin loppupäästä, mutta muuten The Grinch on oikein passeli valinta perheen yhteiseen joululeffahetkeen. Aikuiset ilahtuvat muutamasta hassusta vitsistä, mutta suurinta riemua tuottaa luultavasti nähdä, kuinka hauskaa lapsilla on. Viekää siis lapsenne katsomaan The Grinch ennen joulua ja juhlamieli on taattu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Grinch, 2018, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Perfect World Pictures

Arvostelu: Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015)

CREED: THE LEGACY OF ROCKY

CREED

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Anthony Bellew, Phylicia Rashad, Graham McTavish ja Wood Harris
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli suuri menestys, joka nosti Sylvester Stallonen tähdeksi ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli arvostettu hitti, mutta sen jälkeiset osat Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982), Rocky IV (1985) ja Rocky V (1990) eivät enää olleet kriitikoiden mieleen, vaikka tuottivatkin isoja summia rahaa. Rocky V tosin oli sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma, eikä menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jolloin sarja ajateltiin jättää siihen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin Stallone tuli kuitenkin katumapäälle ja teki filmin Rocky Balboa (2006), minkä hän ajatteli olevan sarjan päätösosa. Toisin kävi ja vuonna 2013 ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Tekijät halusivat kuitenkin ottaa uuden suunnan ja nimesivät sarjan seitsemännen osan Creediksi. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Creed sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2015. Suomeen filmi saapui vasta tammikuussa 2016 lisänimellä The Legacy of Rocky, jotta katsojat varmasti ymmärtäisivät yhteyden. Elokuva menestyi oikein hyvin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan ensimmäisen osan. En kuitenkaan innostunut silloin, sillä en ole koskaan välittänyt urheilusta. Kun Creed: The Legacy of Rocky ilmestyi, pohdin uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta päätin tehdä sen vasta, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018). Ostinkin kerralla koko Rocky-sarjan Blu-raylla ja aloitin katsomisen. Kahden ensimmäisen mahtavan elokuvan jälkeen taso käväisi lähes pohjamudissa asti, mutta parempaa suuntaa osoittavan Rocky Balboan jälkeen olin innoissani, kun aloin vihdoin katsomaan Creed: The Legacy of Rockya.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V ja Rocky Balboa!

Rocky Balboa alkaa valmentamaan nuorta nyrkkeilijänalkua Adonis Johnsonia, joka paljastuu Rockyn edesmenneen vastustajaystävä Apollo Creedin pojaksi.

Pääroolissa Adonis Johnsonina nähdään Michael B. Jordan, jota olen aiemmin pitänyt kelpo näyttelijänä. Tässä roolissa Jordan kuitenkin näyttää oikean lahjakkuutensa ja sopii täydellisesti pääosaan äkkipikaiseksi nyrkkeilijänuorukaiseksi. Isänsä maineesta huolimatta - tai pikemminkin juuri sen takia - Adonis käyttää Johnson-sukunimeä, sillä hän haluaa erottua joukosta ja luoda omaa nimeään, sillä häntä pelottaa tulla leimatuksi Creedinä. Tämä luo hyvin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka tarinaan on helppo hypätä mukaan. Jordanin roolityön ja hahmon onnistuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä muuten katsoja menettää nopeasti kiinnostuksensa, eikä halua jatkaa Rocky-tarinaa jonkun toisen hahmon kautta.
     Itse Rocky Balboana nähdään tietty Sylvester Stallone, joka tekee parhaan roolisuorituksensa sitten alkuperäisen Rocky-leffan. Stallone sai roolityöstään Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi hän voitti lukuisia sivuosapalkintoja, ja kyllä hän myös ansaitsi ne. Stallone istuu rooliinsa ihan yhtä täydellisesti kuin vuonna 1976. Siinä, missä 1970-luvulla Stallone ja Rocky nousivat maailmanmaineeseen tullessaan lähes tyhjästä, tässä leffassa sekä Stallone että Rocky siirtyvät sivuun ja antavat uuden sukupolven jatkaa heidän perintöään. Stallonen roolisuoritusta vain vahvistaa, kuinka hyvin hänen hahmonsa on kirjoitettu. Hänen vaimonsa Adrian ja tämän veli Paulie ovat menehtyneet, ja hänen poikansa on jättänyt hänet yksin, mikä on tehnyt Rockysta todella rikkinäisen miehen. Hahmosta on tehty hyvin liikuttava ja siksi onkin hienoa, kun Rocky saa uuden "pojan" Adoniksesta, jolla ei taas ole koskaan ollut isää. Elokuvan aikana Adoniksen ja Rockyn välille muodostuu vahva side, mitä on aivan mahtavaa seurata.

Muita tärkeitä hahmoja ovat myös Tessa Thompsonin näyttelemä Adoniksen naapuri Bianca ja nyrkkeilijä Anthony Bellewin esittämä nyrkkeilijä Ricky Conlan. Biancan ja Adoniksen välille syntyy tietty säpinää, mutta on hienoa, ettei Biancan hahmo jää vain siihen. Bianca on laulaja, jolla on omat unelmansa, minkä lisäksi hänelle on kirjoitettu tiettyä traagisuutta, mikä luo hahmosta paljon syvällisemmän kuin perinteiset päähenkilöiden neitoset. Valitettavasti Ricky Conlan jättää hieman toivomisen varaan. Hahmosta löytyy kiinnostava tarina, mutta sitä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Bellew kuitenkin sopii osaansa (paremmin kuin sarjan aiemmat nyrkkeilijänäyttelijät), kuten sopii myös Thompson, joka tekee mainiota työtä hahmonsa kanssa.
     Elokuvassa nähdään heidän lisäksi Phylicia Rashad Adoniksen äitipuolena ja Graham McTavish Conlanin valmentajana.

Kuten jo sanoin, kahden ensimmäisen Rocky-leffan (alkuperäisen ollessa ehta klassikko ja Rockyn uusintaottelun ollessa mahtava jatko-osa takeltelevasta alustaan huolimatta) jälkeen taso putosi oikein kunnolla. Tiikerinsilmä - Rocky III oli ihan viihdyttävä, mutta aika turhanpäiväinen hömppä, mikä vaihtoi syvällisemmän draaman aivottomampaan mäiskeeseen. Rocky IV taas oli aivan käsittämättömän typerä leffa, mikä aiheuttaa minussa ärtymystä joka kerta, kun mietin sitä. Rocky V yritti viedä hommaa takaisin vakavamman draaman puolelle, mutta teki sen aika kömpelösti. Rocky Balboa oli kelpo paluu sarjan juurille, mutta tuntui loppujen lopuksi hieman liian paljon nostalgian varassa roikkuvalta ja melodramaattiselta teokselta. Ja sitten paikalle saapuu ohjaaja Ryan Coogler, joka tarjoaa parhaan Rocky-leffan sitten alkuperäisen osan! Creed: The Legacy of Rocky palauttaa sarjan takaisin mahtavalle tasolle, missä se ei ollut käynyt 1970-luvun jälkeen. Juuri kun katsoja on ehtinyt vuosia toivoa, että sarja olisi jo osattu lopettaa, tämä leffa näyttää, että vielä on paljonkin toivoa.

Alkuperäinen Rocky-filmi on selvästi tärkeä teos ohjaaja Cooglerille, sillä Creed: The Legacy of Rockysta paistaa tekijän rakkaus elokuvaa kohtaan. Coogler ottaa vaikutteita alkuperäisestä leffasta ja tämän filmin tarinakin on rakennettu aika samalla tavalla kuin ensimmäisen Rockyn, mutta silti Coogler saa tuotua oman vahvan visionsa ja tyylinsä mukaan, mikä tekee elokuvasta todella raikkaan ja luovan tuntuisen. Coogler ei luota pelkkään nostalgiaan, vaan hänellä on uusi tarina kerrottavanaan ja antaa kaikkensa sen kertomiseksi. Filmin onnistumisen huomaa jo siitä, että pidin elokuvasta paljon jo ennen kuin Rocky edes saapui kuvaan. Adonis on kiinnostava hahmo ja hänen tarinaansa on kiehtova seurata. Hänen ja Biancan romanssi istuu yllättävänkin hyvin mukaan, ja huomasin olevani kiinnostunut myös heidän suhteestaan. Onhan se toki upeaa, kun pääsee jälleen näkemään Stallonen Rockyna, mutta tämä johtuu pääasiassa juurikin siitä, että Cooglerilla on vahva tarina siinä ympärillä. Ohjaaja luo myös tunnelmaa todella hyvin ja surullisiksi tarkoitetut hetket oikeasti liikuttavat, sillä elokuva saa katsojan välittämään hahmoistaan. Mukana on useampikin koskettava hetki, joten suosittelen herkimpiä pitämään nenäliinoja lähistöllä leffaa katsoessa.

Kun Coogler kertoo tarinaa näin taidokkaasti, saa se katsojan innostumaan entistä enemmän nyrkkeilyotteluista. Ja voi pojat, että Coogler hallitsee nekin! Ensimmäinen kunnon matsi on mukana lähinnä vakuuttaakseen katsojat ja sivuhahmot Adoniksen taidoista, mutta se miten ottelu on toteutettu, sai suuni loksahtamaan auki. Ottelu on nimittäin kuvattu yhdellä todella pitkällä otolla. Koko matsin ajan vain tuijotin hämmästyneenä tätä huikeaa teknistä taidonnäytettä ja toivoin, ettei kuvasta leikattaisi pois. Eikä niin tehdä! Mestarillisen kuvauksen lisäksi ottelu on kiehtova myös siksi, että iskut tuntuvat oikeasti sattuvan. Tämän jälkeen Coogler alkaa hiljalleen rakentamaan tunnelmaa kohti finaalia. Ennen loppumatsia täytyy tietty olla mukana pakollinen treenimontaasi, mutta Coogler tuo siihenkin oman jälkensä, jolloin se tuntuu raikkaalta. Ja itse loppuottelu on myös aivan fantastinen. Sen lisäksi, että se on upeasti kuvattu, on se rakennettu niin hyvin, että katsoja todella jännittää, miten matsissa käy. Huomasin jossain kohtaa nousseeni istumaan sohvan reunalle, sillä olin niin täysillä mukana tapahtumassa.

Jos elokuvasta pitäisi heikkouksia löytää, niin hieman tylsästi kirjoitetun Ricky Conlanin lisäksi leffa on pienesti liian pitkä. Kyseessä on Rocky-sarjan pisin elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa. Suurimmaksi osaksi filmi on rytmitetty erinomaisesti ja leikattu loistavasti, mutta mukana on joitakin turhan pitkiä kohtia tai pari hetkeä, jotka voisi leikata kokonaan pois. Muuten leikkaus sujuu oikein mainiosti, minkä lisäksi elokuvan muukin tekninen puoli on kunnossa. Kuvaus on tosiaan aivan upeaa, mitä vahvistaa hieno valaisu nyrkkeilyotteluissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kelpo työtä, ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi ikävän näköisiä ruhjeita. Ääniefektit ovat erittäin toimivia ja lisäävät nyrkiniskujen tuntua. Säveltäjä Ludwig Göransson on saanut aikaiseksi yllättävänkin hyvää musiikkia. Göransson kierrättää todella minimaalisesti vanhoja tuttuja sävelmiä ja on onnistunut luomaan omat melodiansa, joista pari ovat jopa erinomaisen mahtipontisia. Ja kun Göransson hyödyntää Bill Contin ikonisia musiikkeja niin vähän, tuntuu entistäkin loistavammalta, kun katsoja vihdoin kuulee pätkän tuttua sävelmää.

Yhteenveto: Creed: The Legacy of Rocky on sarjan paras elokuva sitten alkuperäisen Rockyn! Ohjaaja Ryan Coogler on onnistunut luomaan mahtavan kertomuksen, mikä tekee hienosti kunniaa alkuperäiselle leffalle, mutta myös rakentaa suuntaa uusille nyrkkeilyseikkailuille. Hänellä on erittäin kiinnostava tarina kerrottavanaan, jolloin katsoja lähtee samantien Adoniksen mukaan jahtaamaan tämän unelmia. Elokuvassa on todella panostettu hahmoihin ja tunnelmaan, jolloin katsojana voi huomata olevansa yllättävänkin syvällä mukana tapahtumissa ja koskettavat hetket oikeasti liikuttavat. Nyrkkeilykohtaukset ovat myös aivan mielettömän hienosti toteutetut. Yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu nyrkkeilymatsi on teknisesti mestarillinen ja loppuotteluun on saatu koukuttavaa jännitystä. Coogler lainailee sulavasti asioita alkuperäisistä Rocky-leffoista, mutta tuo ne mukaan omalla tyylillään, jolloin ne eivät tunnu kuluneilta. On myös hienoa, että säveltäjä Göransson ei ratsasta Bill Contin ikonisilla musiikeilla, vaan luo uusia, oikeasti mahtipontisia melodioita. Michael B. Jordan on loistovalinta päärooliin ja Sylvester Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön vanhana Rockyna. Pientä miinusta leffa saa hieman liian pitkästä kestostaan, sekä alikehitetystä vastuksestaan, mutta nämä ovat vain pieniä ongelmia. Creed: The Legacy of Rocky on hieno teos, mikä jokaisen alkuperäisen Rocky-elokuvan fanin täytyy nähdä. Leffa sai minut todella innostumaan tulevasta Creed II:sta ja jännityksellä jään odottamaan, voiko se päästä lähellekään tämän filmin tasoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed, 2015, Metro-Goldwyn-Mayer, Warner Bros. Brothers, New Line Cinema, Chartoff-Winkler Productions

Arvostelu: Pikkujalka (Smallfoot - 2018)

PIKKUJALKA

SMALLFOOT

Ohjaus: Karey Kirkpatrick
Pääosissa: Channing Tatum, James Corden, Zendaya, Common, LeBron James, Gina Rodriguez, Ely Henry, Danny DeVito, Jimmy Tatro ja Yara Shahidi
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 7

Pikkujalka on Warner Bros. -yhtiön uusi animaatioelokuva. Käsikirjoittajat Glenn Ficarra ja John Requa saivat idean siihen tutkiessaan isojalan ja lumimiehen mytologiaa. He veivät ideansa Warnerille, mikä kiinnostui siitä ja alkoi työstämään leffaa. Kesällä 2016 projekti lähti tosissaan käyntiin, kun Karey Kirkpatrick valittiin ohjaajaksi ja lopulta Pikkujalka sai ensi-iltansa tämän vuoden lokakuussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä, sillä idea vaikutti erittäin hauskalta. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun aloin nähdä mainoksia filmistä, mitkä eivät näyttäneet kovin laadukkailta. Luin siitä myös hyvin ristiriitaisia arvioita, joissa jotkut kehuivat leffaa ja toiset taas lyttäsivät sen. Meninkin aika varautunein mielin katsomaan Pikkujalan, kun se oli jo pyörinyt pari viikkoa teattereissa.

Korkealla vuoren huipulla asustaa lumimiesten, eli jetien yhteiskunta. Jetit asustavat rauhassa ja onnellisina, kunnes eräänä päivänä jeti nimeltä Migo kohtaa kauhistuttavan olennon, mitä jetit ovat luulleet pelkäksi myytiksi: ihmisen.

Elokuvan päähenkilö Migo (äänenä Channing Tatum) on nuori lumimies, jolla on suuret unelmat periä isänsä (Danny DeVito) ammatti aamugongin hakkaajana, sekä täysi luotto jetiyhteiskunnan johtoon. Vasta urbaanilegendaksi luullun ihmisen eli pikkujalan kohtaaminen saa Migon kyseenalaistamaan ikivanhat lakitekstit, joissa pikkujalkojen olemassaolo kielletään ja kun hänet tämän takia potkitaan pihalle jetikommuunista, hänen täytyy todistaa ihmisten olemassaolo muille kaltaisilleen. Hahmolle kirjoitettu tarina on kiinnostava, mutta harmillisesti samaa ei oikeastaan voi sanoa itse hahmosta. Migo on päähenkilöksi yllättävän tylsä tapaus, joka ei koskaan tee kummoista vaikutusta. Tatum kuitenkin sopii osaansa ja Migon äänestä paistaa Tatumin innokkuus leffaa kohtaan.
     Paljon Migoa mielenkiintoisempi hahmo on nimikkohahmo pikkujalka, eli itseään täynnä oleva TV-persoona Percy (James Corden), joka yrittää kaikkensa nostaakseen ohjelmansa katsojalukuja. Aluksi hieman turhamaisena ääliönä nähtävä Percy on oudolla tavalla pidettävämpi hahmo kuin Migo ja on paljon kiinnostavampaa seurata, kuinka Percy alkaa oppia elämän oikeasti tärkeistä asioista.
     Migon lisäksi muita jetihahmoja ovat jetiyhteiskuntaa johtava Kivenhaltija (Common), tämän ihmisistä kiinnostunut tytär Meechee (Zendaya) ja hieman pöljä poika Thorp (Jimmy Tatro), sekä jokseenkin erikoinen kolmikko Gwangi (LeBron James), Kolka (Gina Rodriguez) ja Fleem (Ely Henry). Thorpin hauskoista jutuista huolimatta sivuhahmot ovat unohdettavia ja Fleemin tapauksessa jopa aika ärsyttäviä. Kivenhaltijasta arvaa heti, että hänellä on jotain hämärää meneillään. Migon ja Meecheen välille yritetään tietysti kehitellä jonkin sortin ihastusta, mutta tämä on kömpelösti toteutettu. Myös Percy-ihmiselle on yritetty luoda romanssintynkää hänen assistenttinsa Brendan (Yara Shahidi) kautta, mikä on vielä kömpelömpi yritys.

Kuten arvelinkin, Pikkujalka ei todellakaan ole mikään maata järisyttävä kokemus, mutta oli se hieman parempi kuin odotin. Omalla tavallaan se on hyvin geneerinen lastenleffa, mutta siitä löytyy kuitenkin asioita, joista vanhemmatkin voivat nauttia, mitä arvostan aina perhe-elokuvissa. Lapsille on luvassa hassua koheltamista höpsön näköisten hahmojen kanssa ja vauhdikasta seikkailua, mutta aikuiset löytävät leffasta yhteiskunnallisiakin viestejä. Kuten jo nopeasti sanoin, jetiyhteiskunta uskoo sokeasti siihen, mitä heidän johtajansa sanoo, eikä kyseenalaista oudoimpiakaan lakeja, joita pyhiin kiviin on kirjoitettu. Kaikkea uutta pidetään vaarallisena ja Kivenhaltija haluaa pitäytyä siinä, minkä on todennut tutuksi ja turvalliseksi (puhumattakaan helposta). Elokuva viestii ennakkoluulojen ylittämisestä ja rajojen rikkomisesta. Maailma ei edisty junnaamalla paikoillaan, vaan kokeilemalla rohkeasti uusia asioita. Tämä syvällisempi puoli tuo leffaan paljon lisää ja sitä ilman kyseessä olisi aika keskinkertainen ja unohdettava tekele. Nyt elokuvan muistaa siis hieman kauemmin kuin yhden päivän ajan. Syvällisyys nostaa Pikkujalan hieman monia muita ei-Disneyn tai -Pixarin tekemiä animaatioita korkeammalle, vaikkakaan Warner Bros. -yhtiön Lego elokuvan (The LEGO Movie - 2014) tasolle ei ylletä millään. Onhan tämä paljon laadukkaampi kuin esimerkiksi kesällä ilmestynyt Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla (Hotel Transylvania 3: Summer Vacation - 2018), mutta mistään parhaan animaatioelokuvan Oscar-pystistä tekijöiden on turha haaveilla.

Sen lisäksi, että pidin filmin syvällisemmistä teemoista, on myös pakko sanoa, että elokuvan idea on erittäin mainio. On nokkela keksintö kääntää ihmisten ja lumimiesten asemat päälaelleen, vaikkakin tämän olisi voinut hoitaa paremmin ja selkeästi kiinnostavampien hahmojen kanssa. Pakkohan se on myöntää, että leffa saa hekottelemaan ja hymähtelemään useaan otteeseen, oli kyse sitten Migon kohelluksesta, hänen ensi kertaa päätyessään ihmiskylään tai hauskoista vitseistä, mitkä saattavat mennä lapsilta ohi. Rääkyvä vuohi oli jopa hulvaton lisäys. Sen sijaan asia, mistä en pitänyt lainkaan, on, että Pikkujalka on väkisin päätetty muuttaa musikaaliksi (mikä ei tosin tule yllätyksenä, kun katsoo laulajista koostuvaa näyttelijäkaartia). Syvällisemmät aiheet tekevät elokuvasta jo ajankohtaisen, sitä ei tarvitse painottaa tunkemalla mukaan modernia pop- tai rap-musiikkia, mikä ei vain istu leffaan. Ja mikä pahinta, nämä laulut ovat sieltä tylsemmästä ja unohdettavasta päästä, eikä todellakaan mitään radiohittejä. Aikuisille elokuva yrittää tarjota myös tällä osa-alueella jotain, mutta uudelleensanoitettu Queen-hitti "Under Pressure" saa välittömästi toivomaan, että se olisi jo ohi. Joitakin muita laulut eivät tietenkään tule häiritsemään. Näytöksessä, missä näin Pikkujalan, parin penkin päässä itsestäni vasemmalla istui kaksi nuorta naista, jotka alkoivat tanssimaan laulujen aikana, mikä oli tietty jokseenkin häiritsevää (ei tosin läheskään yhtä ärsyttävää kuin se, että toinen heistä otti kymmenen minuutin välein puhelimensa esiin tarkistaakseen Snapchatinsa). Samalla tosin ajattelin, että onhan se kiva, että tämä toimii heille.

Samalla tavoin kuin elokuva ei ole sisällöltään yhtä laadukas teos kuin Disneyn tai etenkään Pixarin animaatioleffat, se ei ole myöskään visuaalisesti samalla tasolla. Jeteihin on kyllä selvästi panostettu ja heidän turkkiensa yksittäiset karvat erottuvat hienosti, mutta jostain syystä filmi ei ole visuaalisesti kovin näyttävä. Tämä saattaa johtua siitä, että värimaailma luottaa paljon valkoiseen ja siniseen, mikä ei ole erityisen kiinnostavaa. Valkoinen lumimies valkoisessa lumessa on aika tylsä näky. Ihmisten kylä tuo onneksi hieman väriä mukaan, mutta eipä siellä paljoa vietetä aikaa. Pikkujalan ohjaaja Karey Kirkpatrick on aiemmin ohjannut animaation Yli aidan (Over the Hedge - 2006), mikä ei sekään ole kovin ihmeellinen teos. Kirkpatrick taitaa visuaalisen hauskuuttamisen, mutta hän ja käsikirjoittaja Clare Sera olisivat voineet miettiä uudestaan, kannattaako lähinnä kestoa pidentäviä lauluja tunkea mukaan. Äänimaailma on oivallisesti luotu ja Heitor Pereiran säveltämät musiikit sopivat mukaan hyvin.

Yhteenveto: Pikkujalka on kelpo animaatiofilmi, mistä löytyy jotain sekä lapsille että aikuisille. Perheen pienemmille on tarjolla vauhdikasta seikkailua hassunnäköisten hahmojen kera ja aikuiset voivat huomata syvällisempää puolta, kun leffa viestii yhteiskunnallisista asioista. Vitsejä on luvassa kaikenikäisille ja elokuva onnistuu viihdyttämään lähes koko kestonsa ajan. Tunnelmaa lyttäävät lähinnä täysin tarpeettomat musikaaliosiot, joiden laulut eivät istu elokuvaan lainkaan ja jotka ovat totaalisen unohdettavia. Lähes yhtä unohdettavia ovat tarinan hahmot, joista vain Percy jää mieleen ylimielisen persoonansa takia. Jetit Migo ja Meechee ovat aika tylsiä tapauksia, eikä heidän juttunsa oikein kiinnosta. Tavallaan leffa on oivallisesti animoitu, sillä jeteihin on panostettu tuomalla esiin heidän turkkinsa jokainen karva, mutta värimaailmaltaan elokuva on hieman tylsää seurattavaa. Loppujen lopuksi Pikkujalka on siis helposti kerran katsottava ja ihan yhtä helposti unohdettava animaatio, minkä parissa koko perhe voi viihtyä puolentoista tunnin keston ajan. Ei tämän takia tarvitse kuitenkaan teattereihin asti raahautua, vaan filmin voi ihan hyvin katsoa omalta kotisohvalta, kun siihen tulee mahdollisuus. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smallfoot, 2018, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Animation Group, Zaftig Films