Arvostelu: A Real Pain (2024)

A REAL PAIN

Ohjaus: Jesse Eisenberg

Pääosissa: Jesse Eisenberg, Kieran Culkin, Will Sharpe, Jennifer Grey, Kurt Equiawan, Liza Sadowy, Daniel Oreskes ja Ellora Torchia

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 12

A Real Pain on Jesse Eisenbergin ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä draamakomedia. Juutalaistaustainen Eisenberg oli pohtinut vuosikaudet sukuhistoriaansa ja omaa etuoikeutettua elämäänsä sodasta kärsineisiin isovanhempiinsa verrattuna. Hän ryhtyi lopulta kirjoittamaan elokuvaa aiheen tiimoilta ja sai ympärilleen tuotantotiimin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja lopulta A Real Pain sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2024. Nyt vuotta myöhemmin elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Eisenbergin ohjanneen ja kirjoittaneen tähdittämänsä leffan. Kävinkin katsomassa A Real Painin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Isoäitinsä kuoleman jälkeen serkukset David ja Benji matkaavat Puolaan, nähdäkseen missä heidän isoäitinsä varttui ennen toista maailmansotaa.

Sen lisäksi, että Jesse Eisenberg käsikirjoitti A Real Painin, tuotti sen ja on myös ohjannut elokuvan, hän lisäksi tähdittää sitä, yhdessä Succession-sarjasta (2018-2023) tutun Kieran Culkinin kanssa. Eisenberg ei ollut nähnyt Culkinin töitä, mutta hänen siskonsa kehui Culkinia ja koki tämän olevan täydellinen valinta rooliin, joten Eisenberg pestasi miehen. Culkin oli pitkään epäileväinen ja meinasi jopa jättää leffan pari viikkoa ennen kuvauksia, kunnes tuottajana toimiva Emma Stone vakuutti tämän pysymään projektissa. Eisenberg ja Culkin näyttelevät serkuksia Davidia ja Benjiä, jotka päättävät tutustua juutalaissukuhistoriaansa matkustamalla Puolaan, heidän keskitysleiriltään selvinneen isoäitinsä vanhaan kotiin. David ja Benji ovat hahmoina oivan erilaiset toisistaan, Davidin ollessa hiljainen ja neuroottinen, kun taas Benji on eksentrinen ja vaikuttaisi potevan kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Culkin on roolissaan erinomainen, tulkiten hyvin ailahtelevan hahmonsa monia puolia. Eisenberg esittää tuttuun tapaansa lähinnä itseään, mutta hoitaa hommansa mainiosti ja hänen ja Culkinin kemiat pelaavat täydellisesti yhteen.

     Elokuvassa nähdään myös Will Sharpe turistikierrosta pitävänä Jamesina, sekä Jennifer Grey, Liza Sadovy, Daniel Oreskes ja Kurt Equiawan kierrokselle myös osallistuvina sinkkunaisena Marciana, pariskuntana Dianena ja Markina, sekä kymmenisen vuotta aiemmin juutalaisuuteen kääntyneenä Elogena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan.

A Real Pain osoittautui maailmalta kantautuneiden kehujen arvoiseksi draamakomediaksi, joka näytti Eisenbergin kyvykkyyden kameran takana ohjaajana ja erityisesti kirjoittajana. Eisenbergin vuosien pohdiskelu sukuhistoriastaan ja omasta asemastaan keskitysleiriltä selviytyneen perillisenä siirtyy väkevään ja tunteikkaaseen tarinaan. On kiinnostavaa hypätä Davidin ja Benjin matkaan, kun serkukset lähtevät Puolaan ja on sitäkin kiinnostavampaa nähdä, kuinka miehet selvittelevät välejään reissun aikana. Introverttiä Davidia ja ekstroverttiä Benjiä on hiertänyt pitkään erilaiset asiat ja matkan varrella kyteneet eripurat nousevat esiin.

Elokuva tasapainottelee taidokkaasti draaman ja komedian välimaastossa, tarjoten niin hiljaiseksi vetäviä hetkiä kuin hyviä nauruja. Davidin ja Benjin keskustelut ovat toisinaan ikäviä, toisinaan taas perin hupaisia. Osa kohtauksista nostaa leveän hymyn huulille, mutta sitten taas esimerkiksi visiitti keskitysleirillä esitetään vakavasti, suurella kunnioituksella menehtyneitä kohtaan. Turistikierroksen muut osallistujat taas tuovat vuoroillaan esiin onnistuneen erilaisia näkemyksiä omasta kokemuksestaan juutalaisena. Vaikkei kuuluisi juuri kyseiseen uskontoon, elokuva saa katsojansa pohtimaan omaa identiteettiään ja paikkaansa maailmassa omaan sukuhistoriaansa ja kulttuuriinsa nähden. Kun matka on lopulta ohi, niin David ja Benji kuin myös katsojat jatkavat elämäänsä muuttuneina ihmisinä.

Teknisiltäkin ansioiltaan A Real Pain on mainio. Se on tasokkaasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Tiivis puolentoista tunnin kesto kuluu kuin hujauksessa. Lavastus on oivaa, samoin puvustus. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja puolalaissäveltäjä Frédéric Chopinin klassiset melodiat tuovat oman vahvan lisänsä tähän matkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Real Pain, 2024, Topic Studios, Extreme Emotions, Fruit Tree

Arvostelu: Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä (Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl - 2024)

WALLACE JA GROMIT: KOSTO KYNITTÄVÄNÄ

WALLACE & GROMIT: VENGEANCE MOST FOWL

Ohjaus: Nick Park ja Merlin Crossingham

Pääosissa: Ben Whitehead, Reece Shearsmith, Lauren Patel, Peter Kay, Diane Morgan, Adjoa Andoh ja John Sparkes

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 19 minuuttia

Ikäraja: 7

Nick Parkin luomat hahmot Wallace ja Gromit nousivat suosituksi, kun heistä kertova ensimmäinen lyhytelokuva Suurenmoinen huviretki (A Grand Day Out) julkaistiin vuonna 1989. Seuraavat lyhytelokuvat Väärät housut (The Wrong Trousers - 1993) ja Läheltä piti (A Close Shave - 1995), sekä täyspitkä elokuva Wallace & Gromit: Kanin kirous (Wallace & Gromit: The Curse of the Were-Rabbit - 2005) voittivat kaikki Oscar-palkinnot. Park oli kokenut Kanin kirouksen teon epämieluisaksi, DreamWorks-yhtiön johtajien painostuksen takia, joten hän päätti, että hahmot seikkailisivat enää puolen tunnin mittaisissa lyhytleffoissa, jotka olisivat yksin Aardman-yhtiön tekemiä. Tästä syntyi neljäs lyhytelokuva, vuonna 2008 julkaistu Paakarin painajainen (A Matter of Loaf and Death). Kuitenkin vuosien varrella Park tuli toisiin ajatuksiin ja vuonna 2022 Aardman paljasti Parkin työstävän uutta täyspitkää elokuvaa hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä on julkaistu suoraan Netflixissä. Itse olen pitänyt lapsesta asti Wallacesta ja Gromitista, ja olen viimeisen vuosikymmenen haaveillut, että Aardman-yhtiö tekisi jälleen jotain hahmojen kanssa. Ilahduinkin, kun kuulin uuden elokuvan olevan tekeillä ja katsoin Wallace & Gromit: Koston kynittävänä heti sen julkaisupäivänä.

Wallacesta tulee kuuluisa, kun hänen kehittelemästään puutarhuritontturobotista tulee suursuosittu. Vankilassa timanttivarkauden takia viruva pingviini Feathers McGraw päättää hyödyntää robotteja kostaakseen Wallacelle ja Gromitille.

Wallace-keksijä (äänenä Ben Whitehead, alkuperäisen ääninäyttelijä Peter Sallisin menehdyttyä vuonna 2017) ja hänen uskollinen ja usein paljon omistajaansa fiksumpi koiransa Gromit tekevät yli vuosikymmenen tauon jälkeen paluun. Wallace on jälleen tutuissa puuhissaan, rakentaessaan uudenlaisen tekoälyrobotin puutarhatontusta nimeltä Norbot (Reece Shearsmith), mistä syntyykin varsinainen ilmiö ja pian kaikki kaupungin asukkaat haluavat oman puutarha-apurin. Ja kun näistä tontuista syntyy ongelmia, täytyy Gromitin jälleen tehdä kaikkensa pelastaakseen Wallacen maineen. Wallace ja Gromit ovat yhtä ilahduttava parivaljakko kuin ennenkin ja hahmojen uuteen kommellukseen hyppää riemumielin mukaan.

     Vastaansa kaksikko saa Feathers McGraw'n, Oscar-palkitusta Väärät housut -lyhytelokuvasta tutuksi tulleen pingviinin, joka käytti Wallacea varastaakseen huippuarvokkaan Sinisen timantin, mutta jonka Wallace ja Gromit saivat napattua kiinni. Nyt Feathers viruu vankilassa, vannoen kostoa duolle. Hahmo on edelleen mainio vihulainen, joskin show'n varastavat perin karmiviksi muuttuvat tontut, jotka Feathers ohjelmoi uudelleen palvelemaan häntä.

     Muina hahmoina nähdään myös Kanin kirous -elokuvasta tuttu poliisipäällikkö Mackintosh (Peter Kay) ja häntä innokkaasti seuraava konstaapeli Teräväinen (Lauren Patel), jotka tuovat oman hyvän lisänsä, hahmojen suhtautuessa eri tavoin Feathers McGraw'n suunnittelemaan rikosvyyhtiin, Mackintoshin uskoessa Wallacen olevan syyllinen ja Teräväisen epäillessä jotain muuta olevan meneillään.

Siinä, missä Aardmanin parin vuoden takainen Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget - 2023) tuntui hieman liikaa helpon rahan perässä tehdyltä jatko-osalta, Kosto kynittävänä on onneksi ilahduttava uusi Wallace ja Gromit -seikkailu, tarjoten runsaasti iloa hahmojen kaikenikäisille faneille. Feathers McGraw'n paluu ei tunnu vain laiskalta nostalgiakalastelulta, vaan pingviinin kostoretki tuntuu loogiselta jatkotarinalta ja oman veikeän lisänsä kaikkeen tuovat Wallacen kehittelemät puutarhatontturobotit, toimien antagonisteina suuren osan ajasta, kun Feathers vetelee naruja sellistään.

Wallace ja Gromit: Kosto kynittävänä on rakennettu tutuista palikoista. Wallacella on keksintönsä, asiat menevät pieleen, silmiään pyörittelevän Gromitin täytyy yrittää pelastaa päivä ja loppuhuipennuksena toimii tietty mielikuvituksellinen takaa-ajo. Sekaan mahtuu varsin absurdejakin juttuja ja huumoria revitään niin nokkelista yksityiskohdista kuin myös fyysisestä kohelluksesta. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, kun Nick Park saa vanhoista rakennuspalikoista yhä aikaiseksi näin ilahduttavaa jälkeä. Vain tunnin ja vartin mittaisen elokuvan parissa ei aika ehdi käydä pitkäksi ja Koston kynittävänä katsoo mielellään uudelleenkin. Samalla se herättää toivoa, että Park ja kumppanit Aardmanilla muistaisivat tämän myötä Wallacen ja Gromitin toimivuuden ja hahmoja nähtäisiin tulevaisuudessa useamminkin.

Suuret kehut ansaitsee elokuvan ensiluokkainen animaatiotiimi. Kuten aiemmatkin Wallace ja Gromit -seikkailut, myös Kosto kynittävänä on toteutettu stop motion -animaationa nukeilla ja miniatyyrilavasteilla. Vekkulinnäköiset hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat pullollaan näyttäviä yksityiskohtia, oli kyse vaikkapa vehreistä puutarhamaisemista tai parivaljakon tavaraa täynnä olevasta kellarista. Elokuva on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Julian Nottin tuttu reipas tunnusmusiikki jää jälleen soimaan päässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wallace & Gromit: Vengeance Most Fowl, 2024, Aardman Animations, StudioCanal

Arvostelu: Den of Thieves (2018)

DEN OF THIEVES

Ohjaus: Christian Gudegast

Pääosissa: Gerard Butler, O'Shea Jackson Jr., Pablo Schreiber, Curtis "50 Cent" Jackson, Evan Jones, Cooper Andrews, Maurice Compte, Brian Van Holt, Meadow Williams, Mo McRae, Kaiwi Lyman-Mersereau ja Dawn Olivieri

Genre: rikos, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 16

Den of Thieves on Gerard Butlerin tähdittämä pankkiryöstöelokuva. Ohjaaja Christian Gudegast ja Paul Scheuring saivat idean elokuvaan jo 2000-luvun alussa ja tekivät diilin leffasta New Line Cineman kanssa. Projekti jäi kuitenkin pyörimään limboon moneksi vuodeksi, minkä aikana New Line Cinema jättäytyi projektista. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua tammikuussa 2017 ja Den of Thieves sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa vuotta myöhemmin, tammikuussa 2018. Suomeen elokuva saapui vasta myöhemmin samana vuonna, suoraan myyntiin ja vuokralle. Leffa oli pienimuotoinen hitti, joka ei kuitenkaan voittanut kriitikoita puolelleen. Minulta elokuva jäi täysin väliin, kun se julkaistiin. Vasta nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Den of Thieves 2: Pantera (2025), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa ensimmäisen leffan. 

Los Angelesin erikoispoliisiyksikkö ryhtyy tutkimaan rikollisryhmää, joka on ottanut kohteekseen kaupungin ainoan pankin, jota ei olla vielä onnistuttu ryöstämään.

Den of Thieves seuraa rikollisten ryhmää, jotka aikovat ryöstää Los Angelesin Federal Reserve -pankin, mitä pidetään mahdottomana tehtävänä. Ryhmää johtaa Pablo Schreiberin näyttelemä, vastikään vankilasta vapautunut Ray Merriman ja ryhmän muut jäsenet ovat hänen oikea kätensä, Curtis Jacksonin, eli rap-artisti 50 Centin näyttelemä Levoux, rap-artisti Ice Cuben pojan O'Shea Jackson Jr:n näyttelemä Donnie, Evan Jonesin esittämä Bosco, sekä Cooper Andrewsin esittämä Mack, joka toimii ryöstöissä teknikkona, auttaen ryhmää etäältä. Schreiberista löytyy oikeaa rosoisuutta joukon johtajaksi, mutta tiimin parhaaksi vetäjäksi nousee Jackson Jr., joka esittää hyvin hahmonsa vaikeaa paikkaa, kun tämä joutuu ristituleen rikollisryhmän ja hiillostavien poliisien väliin.

     Merrimenin miehiä on vastassa Gerard Butlerin näyttelemä Nicholas "Big Nick" O'Brien, Los Angeles County Sheriff Departmentin etsivä, joka paskat nakkaa sääntökirjojen noudattamisesta ja jota ei kiinnosta, millä keinolla rosvot saadaan nalkkiin. Hahmokattauksessa onkin kiinnostavinta se, että leffassa ei ole selkeitä hyviksiä ja pahiksia, vaan toisinaan poliisit saattavat näyttäytyä törkeämpinä tyyppeinä kuin rosvot. Butler on nappivalinta Big Nickiksi, johon katsoja ei pitkään tiedä, miten suhtautua. Haluaako katsoja nähdä miehen nappaavan rosvot, vai näkeekö katsoja itse asiassa hänet tarinan antagonistina?

Den of Thieves pääsi yllättämään erittäin mukavasti. Odotin elokuvasta latteaa kertakäyttökuonaa, mutta vastassa olikin oikein pätevästi tehty pankkiryöstötrilleri, joka piti yllättävänkin hyvin otteessaan yli parin tunnin kestonsa. Ei tämä nyt tasoltaan todellakaan mikään uusi Heat - ajojahti (Heat - 1995) ole, vaikka kyseinen leffa onkin päivänselvästi toiminut ohjaaja-käsikirjoittaja Christian Gudegastin innoittajana. Jos päättää tehdä elokuvan pankkiryöstöistä, miksipä ei lainaisi genren parhaalta teokselta? 

Elokuva nappaa mukaansa heti alussa, kun Merrimenin ryhmä varastaa panssaroidun auton ja ryöstön tietyt omalaatuisuudet herättävät etsivä Big Nickin huomion. On kiinnostavaa seurata, kuinka Nick alkaa hiljalleen päästä Merrimenin poppoon jäljille ja kuinka samalla jengi valmistautuu elämänsä vaativimpaan keikkaan. Donnien rooli kaiken keskellä on myös mielenkiintoinen. Pysyykö mies uskollisena Merrimenille, vai tuleeko tästä Nickin vasikka? Loppuhuipennuksena toimiva ryöstö on laadukkaasti työstetty jännitysnäytelmä, tarjoten niin tiivistunnelmaista soluttautumista kaikessa hiljaisuudessa kuin intensiivistä tulitaistelua ja joka jättää katsojan arvuuttelemaan loppuun asti. Onnistuuko ryhmä tavoitteessaan, vai onnistuuko Nick nappaamaan heidät? Leffalla on lopuksi parikin ässää hihassaan, jotka taas tuovat Heatin lisäksi mieleen toisen vuoden 1995 ryöstöleffan, Epäillyt (The Usual Suspects). Vaikka inspiraation lähteet ovat selvät, Den of Thieves tuntuu juuri ja juuri tarpeeksi omalta jutultaan. Toisaalta leffa toimisi ihan hyvin itsenäisenä teoksenaan, mutta olen silti utelias näkemään, mitä pian ilmestyvä jatko-osa Pantera tuo tullessaan...

Teknisiltä ansioiltaankin Den of Thieves toimii. Kameratyöskentely on pääasiassa onnistunutta ja vaikka kestoa onkin liki kaksi ja puoli tuntia, leikkaus on niin sulavaa, että kesto kulkee suurimmaksi osaksi ajasta kuin hujauksessa. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeerauksetkin mainiot. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Cliff Martinezin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kelvollisesti, jäämättä kuitenkaan millään lailla mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.11.2024

Lähteet elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Den of Thieves, 2018, STX Films, Diamond Film Productions, Tucker Tooley Entertainment, G-BASE, Atmosphere Entertainment MM

Arvostelu: Nosferatu (2024)

NOSFERATU

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Nicholas Hoult, Lily-Rose Depp, Bill Skarsgård, Aaron Taylor-Johnson, Emma Corrin, Ralph Ineson, Simon McBurney ja Willem Dafoe

Genre: kauhu, fantasia

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Nosferatu on uudelleenfilmatisointi samannimisestä saksalaiselokuvasta (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens) vuodelta 1922, joka puolestaan oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin kirjasta Dracula (1897). Elokuvasta oli tehty jo vuonna 1979 uudelleenfilmatisointi Nosferatu - yön valtias (Nosferatu: Phantom der Nacht) ja vuonna 2015 ilmoitettiin, että Robert Eggers ohjaisi uuden version elokuvasta. Eggers aikoi tehdä elokuvan heti The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) jälkeen, mutta päättikin lopulta tehdä ensin The Lighthousen (2019) ja The Northmanin (2022). Alun perin näyttelijäkaartiin palkattiin Anya Taylor-Joy ja Harry Styles, mutta kummatkin joutuivat jättämään projektin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt uusi Nosferatu saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut viime aikoina varsin nuiva ja epäileväinen kaikenlaisia uudelleenfilmatisointeja kohtaan, mutta olin todella utelias Nosferatun suhteen, pääasiassa Eggersin takia. Elokuvan ensimmäinen traileri oli mielestäni erittäin vaikuttava ja odotin positiivisin mielin näkeväni elokuvan. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Nosferatun jo kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1838 saksalainen Thomas Hutter matkustaa Transylvaniaan tapaamaan kreivi Orlokia, joka haluaa ostaa kartanon pienestä saksalaiskaupungista. Thomas ei kuitenkaan tiedä, että kreivi on verta himoitseva pahan ruumiillistuma, joka aikoo syöstä kaupungin pimeyteen ja tehdä Thomasin rakkaasta Ellenistä vaimonsa.

Puolentoista vuoden takaisessa Renfield-elokuvassa (2023) kreivi Draculan palvelijaa näytellyt Nicholas Hoult palaa vampyyrien maailmaan ja näyttelee Nosferatussa Thomas Hutteria, nuorta kiinteistönvälitysalalla toimivaa miestä, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun hänet lähetetään solmimaan tärkeitä kauppoja iäkkään aatelismiehen kanssa. Hoult tekee yhden uransa parhaista roolitöistä, tulkiten erinomaisesti hahmonsa kasvavaa pelkoa, kun hänen bisneskumppaninsa todelliset aikomukset käyvät selväksi. Näyttelijäkaarti on muutenkin väkevä. The Idol -sarjasta (2023) tuttu Johnny Deppin tytär Lily-Rose säväyttää Thomasin rakkaana Elleninä, jonka pahuus on ottanut tähtäimeensä. Nuoren Deppin työ on suorastaan intensiivistä. Aaron Taylor-Johnson ja Emma Corrin ovat mainiot pääparin varakkaana ystäväpariskuntana Friedrich ja Anna Hardingina, Simon McBurney heittäytyy hyvin lieron vampyyripalvelijan, herr Knockin osaan ja Willem Dafoe on vähemmän yllättäen nappivalinta Von Franziksi, erikoiseksi professoriksi, joka kutsutaan tutkimaan tilannetta, kun tavalliset metodit eivät enää auta. Nosferatu ei suinkaan ole uusi juttu Dafoelle, näyttelihän mies jo itse kreivi Orlokia - tai pikemminkin tämän näyttelijää, Max Schreckiä - alkuperäisen Nosferatun teosta kertovassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

     Mutta elokuvan suurin täky on totta kai itse nosferatu, vampyyrikreivi Orlok, jota näyttelee Bill Skarsgård. Skarsgård vakuutti toisena kauhuikonina, Pennywise-klovnina Se-elokuvissa (It - 2017-2019), mutta jätti kylmäksi muutenkin vaivaannuttavan huonossa The Crow -uudelleenfilmatisoinnissa (2024). Orlokina Skarsgård on hyytävä ja suorastaan tunnistamaton. Usein pelkkänä siluettina taustalla pimeyden syleilemänä nähtävä, vanhaa kieltä möreästi mongertava ja tarkoin harkitusti liikkuva kreivi seisauttaa veret katsomoissa, joskin maskeerajien pornoviiksivalinta voikin aiheuttaa myös huvittunutta tirskuntaa.

Olen viime vuosina yhä vain enenevimmissä määrissä kritisoinut Hollywoodin fiksaatiota uudelleenfilmatisointeja kohtaan, jotka tuntuvat toinen toistaan sieluttomammilta rahastusyrityksiltä. Hyvänä esimerkkinä on aiemmin mainittu Skarsgårdin The Crow. Nosferatusta olin kuitenkin optimistisempi, lähinnä kameran edessä ja takana pyörivän tiimin takia. Minun on hyvin vaikeaa kuvitella, että Robert Eggers tekisi mitään elokuvaa puhtaasti rahan vuoksi ja vaikka tekisikin, uskoisin hänen pistävän silti kaikkensa peliin. Lisäksi Bram Stokerin Dracula-kirjan pohjalta on tehty jo niin runsaasti filmatisointeja, että tässä kohtaa melkeinpä tuntuu siltä, että on vääjäämätöntä, että jokainen sukupolvi saa oman elokuvasovituksensa tutusta tarinasta - kulki se sitten nimellä Dracula tai Nosferatu.

Jos on nähnyt kaksi aiempaa Nosferatu-elokuvaa tai vaikkapa Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula - 1931), Christopher Leen tähdittämän Pimeyden prinssin (Dracula - 1958), Gary Oldmanin tähdittämän Bram Stokerin Draculan (Bram Stoker's Dracula - 1992), Netflixin Dracula-sarjan (2020) tai jopa Leslie Nielsenin komedian Dracula - verevä vainaja (Dracula: Dead and Loving It - 1995), uusi Nosferatu ei tarinallisesti tarjoa mitään uutta. Elokuva seuraa tuttua kaavaa, eikä käsikirjoitus juuri yllätä, mutta lopputuloksen hienous syntyykin Eggersin vaikuttavasta ohjauksesta.

Sen lisäksi, että Eggers saa näyttelijöistään kaiken irti, on hänen loihtimansa tunnelma erinomainen. Nosferatu on todella karmiva elokuva, etenkin ensimmäisen puolituntisensa aikana, kun elokuva kasvattelee painostavuutta kohti ensikohtaamista kreivi Orlokin kanssa. Mukana on muutamia todella onnistunuteita ja aidosti pelottavia kohtauksia, ja yleistunnelma on muutenkin synkkä ja ahdistava. Kun Orlok lähestyy pientä saksalaiskaupunkia ja hänen pimeytensä laskeutuu kaupungin ylle, on tietty epätoivo käsinkosketeltavaa. Samalla elokuvassa on jotain oudon hypnoottista. Samalla lailla kuin Orlok lumoaa uhrinsa pauloihinsa, leffa tekee niin katsojalle. Parin tunnin ja vartin kesto pitää pääasiassa tehokkaasti otteessaan, huipentuen jopa varsin piinaavalla tavalla.

Nosferatu on audiovisuaalisesti aivan mieletön teos. Kameratyöskentely on läpikotaisin tarkkaa kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Leffan olisikin parasta napata Oscar-ehdokkuus, ehkä jopa voitto kuvauksesta. Valaisua hyödynnetään esimerkillisen taitavasti, etenkin kohtauksessa, jossa vaunut saapuvat hakemaan Thomasin kreivin linnaan. Värityöskentely on todella tyylikästä ja siitä löytyy hauskoja kunnianosoituksia alkuperäiselle klassikolle. Leikkauskin on pääasiassa ensiluokkaista ja mukana on muutamia hurjan sulavia siirtymiä. Lavastus on kertakaikkisen komeaa jälkeä, mainion puvustuksen kanssa jälleen Oscarin arvoista suorittamista. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä ja äänimaailma tukee menoa oivallisesti. Robin Carolanin musiikit tuovat oman lisänsä tunnelmaan, oli kyse sitten pelottavista hetkistä tai kaihoisista kohtauksista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nosferatu, 2024, Focus Features, Maiden Voyage Pictures, Studio 8, Birch Hill Road Entertainment