Whalefall (2026) - elokuva-arvostelu

WHALEFALL

Ohjaus: Brian Duffield

Näyttelijät: Austin Abrams, Josh Brolin, Elisabeth Shue, John Ortiz, Jane Levy ja Emily Rudd

Genre: jännitys

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Whalefall perustuu Daniel Krausin samannimiseen kirjaan vuodelta 2023. Jo ennen kirjan julkaisua Imagine Entertainment hankki sen filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Whalefall on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa jännittyneenä. Elokuvan traileri näytti lupaavalta, mutta samalla myös pirun ahdistavalta. Kävinkin hieman hermostuneena katsomassa Whalefallin heti sen ensi-iltapäivänä.

Sukeltaja Jay Gardiner etsii merenpohjasta hukuttautuneen isänsä jäänteitä, kun kaskelotin jahtaama jättiläiskalmari tarttuu Jayhyn lonkeroillaan, kiskoen nuorukaisen mukanaan kaskelotin kitaan.

Syksy 2026 on selvästi halunnut pistää näyttelijä Austin Abramsin mahdollisimman tukaliin tilanteisiin. Ensin Abrams nähtiin videopelileffa Resident Evilissa (2026) epäonnisena kuriirina helvetillisen yön keskellä ja nyt Whalefallissa hän esittää Jay Gardineria, opiskelijaa ja sukeltajaa, joka päättää etsiä itsemurhan tehneen isänsä (Josh Brolin) ruumiin merestä, mutta päätyykin parin sattuman kautta kaskelotin vatsaan. Jaylla on tunti aikaa setviä tiensä ulos, ennen kuin hänen happensa loppuu. Abrams osoittaa toistamiseen olevansa nappivalinta pinteeseen joutuvaksi nuoreksi mieheksi, joka joutuu olemaan suuren osan elokuvan kestosta yksin ruudulla. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa ahdinkoa, sekä vaikeita tunteita liittyen isäänsä. Takaumien kautta Brolin on tutun karismaattinen tiukkana sukeltajaisänä, joka on kohdellut poikaansa ankarasti, mutta jonka opit tulevat nyt enemmän kuin tarpeeseen.

Olen useasti arvosteluissani kertonut kammoksuvani haikaloja, nähtyäni Tappajahain (Jaws - 1975) liian nuorena. Mutta Whalefall on osoittanut, että poden todennäköisesti talassofobiaa, eli meren pelkoa. Jo leffan traileri aiheutti minulle voimakkaita puistatuksia ihan vain sillä, että Jay sukeltaa synkässä meressä. Pahemmaksi elokuvan tuottama ahdistus toki vain muuttuu, kun sieltä pimeyden keskeltä ilmestyy ensin jättiläiskalmari ja sitä jahtaava kaskelotti. Kohtaus, jossa kaskelotin hotkima jättiläiskalmari tarttuu viimeisenä oljenkortenaan lonkeroillaan Jayhyn ja vetää tämän mukanaan kaskelotin suusta vatsaan, on puhdasta painajaismateriaalia.

Ja kun tästä talassofobiaa ruokkivasta osiosta on päästy eteenpäin, Whalefall muuttuu pirun klaustrofobiseksi koettelemukseksi. Kaskelotin vatsa ei ole järin iso ja happea on jäljellä vain tunniksi. Jos yhtään kärsii ahtaan paikan kammosta, on elokuvan loppupää varmasti tukalaa seurattavaa. Eipä ole mikään varsinainen kauhuelokuva tänä vuonna saanut minua kiemurtelemaan tällä tavalla teatterin penkissä tai haluamaan katsoa muualle. Tunnelma on siis tältä osin erittäin väkevästi rakennettu.

Jayn koukuttavan ja jännittävän selviytymistaistelun lisäksi elokuva toimii myös hyvänä isä-poika -draamana. Heti alussa käy selväksi, että Jayn suhde isäänsä ei ollut kovin positiivinen, eikä hän tiedä, miten suhtautua tämän kuolemaan. Kaikki muut perheenjäsenistä lähipiiriin ja tuntemattomiinkin ihmisiin tuntuvat ylistävän isää maailman mukavimpana miehenä ja jonkin sortin paikallisena sankarina, mutta Jay näki vain ankaran miehen, joka teki hänen lapsuudestaan usein piinaa. Tätä vaikeaa suhdetta käsitellään pitkin leffaa ja kiinnostavammaksi se toki muuttuu, kun Jayn täytyy pinteessään hyödyntää isänsä oppeja. Loppua kohti Whalefall kärsii pienestä ylisentimentaalisuudesta, minkä lisäksi leffan vikoihin voisi lukea sen, kuinka hiukan tyhmentävästi Jayn täytyy usein selittää, mitä hän aikoo tehdä, vaikka eipä kaskelotin vatsassa ole muuta seuraa kuin jättiläiskalmari ja valoa tuova meduusa. Nämä ovat kuitenkin pieniä kauneusvirheitä muuten erittäin mainiossa elokuvassa.

Elokuvan on ohjannut Brian Duffield, jonka edellisestä leffasta, hyvin erilaisesta avaruusolioelokuvasta No One Will Save Yousta (2023) pidin myös. Duffield onnistuu rakentamaan erittäin inhottavaa ilmapiiriä, eikä suostu päästämään päähenkilöä tai katsojaakaan helpolla. Duffieldin ja Daniel Krausin työstämä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilaamista replikoinnin suhteen, mutta toimii silti. Teknisestikin Whalefall on vaikuttava. Elokuva on taitavasti kuvattu ja klaustrofobisuutta korostetaan tunkemalla kameraa lähemmäs ja lähemmäs Abramsin kasvoja, korostaen paniikkia hänen silmissään. Kaskelotin vatsan lavaste on hieno, puvustus on oivallista ja maskeeraajat tekevät hyvää työtä ikävien vammojen kanssa. Tietokonetehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on erinomaisesti rakennettu, oli kyse sitten merenalaisista äänistä tai Joseph Trapanesen säveltämistä musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whalefall, Yhdysvallat, 2026, 20th Century Studios, 3 Arts Entertainment, Imagine Entertainment