▼

tiistai 3. marraskuuta 2026

Carrie (1976) - elokuva-arvostelu

CARRIE



Ohjaus: Brian De Palma
Näyttelijät: Sissy Spacek, Piper Laurie, Amy Irving, Betty Buckley, William Katt, Nancy Allen, John Travolta, P. J. Soles ja Sydney Lassick
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Carrie perustuu Stephen Kingin samannimiseen esikoiskirjaan vuodelta 1974. Ohjaaja Brian De Palma luki kirjan ystävänsä suosituksesta ja innostui siitä, ehdottaen Red Bank Films -yhtiötä hankkimaan sen filmatisointioikeudet. Yhtiö suostui ja tuolloin vielä tuntematon King myi oikeudet vain kahdella ja puolella tuhannella dollarilla. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1976 ja lopulta Carrie sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 3. marraskuuta - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai parhaan naispääosan ja naissivuosan Oscar-ehdokkuudet ja josta on vuosien varrella muodostunut ehta klassikko. Itse olen katsonut elokuvan kerran aiemmin ja pidin siitä paljon. Kun huomasin Carrien täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Ääriuskovaisen äitinsä tiukassa valvonnassa kasvava ja koululaisten kiusaama Carrie-tyttö huomaa omaavansa yliluonnollisia kykyjä, samalla kun koulu valmistautuu tuleviin tanssiaisiin.




Ohjaaja Brian De Palma halusi päärooliin Carrieksi Betsy Sladen, mutta Sissy Spacekin suoritus koekuvauksissa teki niin lähtemättömän vaikutuksen, että tämä sai roolin. Spacek onkin nappivalinta Carrieksi. Hän tulkitsee täydellisesti hahmonsa naiiviutta ja viattomuutta, sekä tämän kasvavaa kapinahalua, kun Carrie huomaa pystyvänsä liikkuttamaan esineitä mielensä voimalla. Spacekissa on juuri oikeaa herkkyyttä, mutta loppupäässä myös vaikuttavaa hulluutta, kun Carrie ei enää kestä, miten muut ihmiset häntä kohtelevat. Spacekin Oscar-ehdokkuus olikin täysin ansaittu.
     Ansaittu oli myös Piper Laurien ehdokkuus parhaasta naissivuosasta. Laurie näyttelee Carrien äitiä, rouva Whitea, joka on hurahtanut uskoon suorastaan sairaalla tavalla. Laurie on hyytävä Carrien julmana äitinä, joka on isoin syy sille, miksi tyttö on niin sisäänpäin kääntynyt ja tietämätön.
     Muukin näyttelijäkaarti hoitaa hommansa oivallisesti. Betty Buckley esittää liikunnanopettaja Collinsia, joka on ainoa mukava ihminen Carrien elämässä, Nancy Allen nähdään Carrien pahimpana kiusaajana Chrisinä ja John Travolta tämän hömelönä poikaystävänä Billynä, Amy Irving katumapäälle kiusaamisesta tulleena Suena ja William Katt tämän poikaystävänä Tommynä. Allenin esittämää kiusaajatyttö Chrisiä voi huomata inhoavansa jo tämän ensiesiintymisestä lähtien.




Carrie on täysin ymmärrettävästi noussut suureen klassikkoasemaan, niin tämä elokuva kuin kirja, johon se perustuu. Carrie esitteli maailmalle Stephen Kingin, ja kirjan ja sen elokuvasovituksen suosion jälkeen Kingin myöhemmät työt ansaitsivat miehelle maineen kauhun kuninkaana. Jo esikoisessaan Kingin monet tutut tavaramerkit olivat mukana; pienessä Mainen kaupungissa nuorille hahmoille alkaa tapahtua jotain kummaa ja yliluonnollista. Carrie-tytön tarina on erinomainen ja jo pintapuoleisesti monille samaistuttava. Moni on kokenut kiusaamista ja tuntenut halua kostaa. Kun Carrie vielä huomaa omaavansa telekineettisiä voimia, halu vain voimistuu. Kertomus ja samalla jännite rakentuvat tehokkaasti kohti ikonista finaalia tanssiaisissa, joka on kaiken kaikkiaan fantastisesti luotu, äärimmäisen tiivistunnelmainen kohtaus. Niin Carrien kuin katsojan tunteet myllertävät kohtauksen aikana aika lailla.

Sen lisäksi, että Carriessa hahmot ja heidän näyttelijänsä, tarina ja tunnelma ovat kohdillaan, ovat sen yhteiskunnalliset teemat erinomaisia. Elokuva käsittelee vakuuttavasti niin muutosta tytöstä naiseksi, leffan käynnistyessä Carrien ensimmäisillä kuukautisilla koulun suihkussa, sekä murrosikää yleisesti yliluonnollisen twistin kautta, ääriuskonnon hirveyttä, sekä koulukulttuuria. Monilla tavoin Carrie tuntuu jopa harmillisen ajankohtaiselta edelleen, etenkin kun Yhdysvalloissa äärikonservatismi tekee paluutaan, vetäen vaikkapa nuorille tärkeää seksivalistusta kehityksessä reippaasti taaksepäin. Katsoi elokuvaa sitten nuoren naisen nyt riitti -tarinana tai terävänä yhteiskuntakommentaarina, Carrie toimii hienosti yhä 50 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja kuuluu kauhuelokuviin, jotka jokaisen kuuluu katsoa ainakin kerran elämässään.




Elokuva on ohjattu pätevästi, mitäpä muuta voikaan odottaa Brian De Palmalta? De Palma kuvaa hienosti Carrien muutosta ja teini-iän heräämistä eri tavoin. Lawrence D. Cohen taas kääntää Kingin kirjan sujuvasti elokuvamuotoon, unohtamatta kirjan syvempiä teemoja. Onkin jännä, kuinka miehen kirjan pohjalta miehen kirjoittama käsikirjoitus miehen ohjauksessa voikin olla näin onnistuneen feministinen työ. Carrie on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu. Sekaan mahtuu tosin parit tyylirikot, kuten poikien tanssiaisasusovituksen hetkellinen nopeutuskuva pikkuoravaäänten kera. Lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat mainioita ja erikoistehosteet ovat kestäneet aikaa todella hyvin. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Pino Donaggio tunnelmoi suorastaan kauniisti musiikeillaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Carrie, Yhdysvallat, 1976, Red Bank Films


maanantai 2. marraskuuta 2026

Leviticus (2026) - elokuva-arvostelu

LEVITICUS



Ohjaus: Adrian Chiarella
Näyttelijät: Joe Bird, Stacy Clausen, Mia Wasikowska, Jeremy Blewitt, Ewen Leslie, Davida McKenzie, Nicholas Hope, Zahra Newman, Edwina Wren, Shannon Berry ja Tyallah Bullock
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16

Leviticus on australialaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Adrian Chiarellan esikoiselokuva. Chiarella oli osana VicScreenin Originate-kehitysohjelmaa, missä hän käsikirjoitusvalmentaja Angeli Macfarlanen avustuksessa kehitteli idean elokuvaan. Kesällä 2024 Chiarella sai rahoituksen projektilleen ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Maailmanensi-iltansa Leviticus sai tammikuussa 2026 Sundancen elokuvajuhlilla ja nyt leffa on saapunut Suomenkin teattereihin. Itse olen odottanut elokuvaa siitä lähtien, kun se alkoi kerätä kehuja maailmalta. Ehdin jo luulla, että leffa julkaistaisiin suoraan striimattavaksi ja olinkin yllättynyt, kun sen ilmoitettiin saavan ihan teatterikierros. Kävinkin uteliaana katsomassa Leviticusin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun kristillisessä pikkukaupungissa kahden teinipojan salainen suhde paljastuu, erilainen "parantaja" usuttaa poikien perään pimeyden olennon, joka näyttäytyy pojille heidän eniten himoitsemana henkilönä.




Joe Bird näyttelee Naimia, teinipoikaa, joka on isänsä kuoltua muuttanut pieneen kristilliskaupunkiin uskoon hurahtaneen äitinsä Arlenen (Mia Wasikowska) kanssa. Kaupungissa Naim ihastui paikalliseen poikaan Ryaniin (Stacy Clausen) ja kun tunne osoittautui molemminpuoleiseksi, heille kehkeytyi salainen suhde, jota todennäköisesti kukaan muu kaupungissa ei hyväksyisi. Ja kun suhde paljastuu, ovat seuraukset kauhistuttavammat kuin pojat olisivatkaan voineet kuvitella. Bird on erittäin mainio pääroolissa, tulkiten vakuuttavasti niin hahmonsa tunteita Ryania kohtaan kuin kasvavaa kauhua, kun häntä alkaa jahtaamaan jokin, joka näyttäytyy hänelle Ryanina. Clausen on kanssa oiva valinta Ryaniksi, sekä siksi oikeaksi rakkaudenkohteeksi, että hänenä esiintyväksi olennoksi. Birdin ja Clausenin väliltä löytyy vahvaa kemiaa. Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa -elokuvasta (Alice in Wonderland - 2010) tuttu ja pitkään valtavirtaleffoista kadoksissa ollut Wasikowska toimii hyvin Naimin äitinä.
     Elokuvassa nähdään myös Jeremy Blewitt homopoika Hunterina ja Davida McKenzie hänen siskonaan Izzienä, sekä Ewen Leslie ja Edwina Wren heidän vanhempinaan, pastori Robina ja äiti Jackyna, Zahra Newman etsivä Ritana ja Nicholas Hope parantajaksi itseään kutsuvana manaajana, jonka eheytyshoitometodit ovat vielä tavanomaisempaa kyseenalaisemmat. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Hope karmivana "parantajana".




Leviticus sisältää paljon tuttuja aspekteja kauhuelokuvista, kuten It Followsista (2014) ja Smilesta (2022), joissa molemmissa päähenkilöiden ylle lankesi kirous, joka sai heidät näkemään muiksi ihmisiksi naamioituneen pimeyden olennon, joka halusi heille pahaa. Mukana on myös esimerkiksi se pakollinen jostakusta toisesta kertova avauskohtaus, joka vihjailee tulevasta ja jossain kohtaa on tietenkin pakko tehdä se automatka jonkun asiasta tietävän hahmon luokse, yrityksenä keksiä keino peruuttaa kirous.

Leviticus tuo tuttuun kaavaan kuitenkin oman väkevän syvyytensä sillä, että se kertoo kahdesta homopojasta ja että kirous on vertauskuva muun muassa eheytyshoidoille, joilla seksuaalivähemmistöjen edustajia yritetään pakottaa heteroiksi. Onkin kauhuelokuvalle mahtava idea, että nämä hoidot pistäisivät pimeyden olennon seuraamaan vähemmistön edustajia, jotta heidän rakkautensa jotakuta kiellettynä pidettyä kohtaan muuttuisi puhtaaksi peloksi. Elokuva onnistuukin olemaan aidosti karmiva. Sen lisäksi, että kohtaukset tämän entiteetin kanssa ovat jännittäviä, kaikista pelottavintahan on Naimilta katsojaan tarttuva vainoharhaisuus. Onko koulun käytävällä kohdattu Ryan se oikea Ryan, vai jokin joka teeskentelee olevansa hän? Tämä ei jää leffan ainoaksi pelottavaksi puoleksi, vaan kauhua tuovat myös homouteen liittyvät tosielämän pelot kaapista ulos pakottamisesta väkivaltaisiin foobikoihin. Leviticus pyörittelee siis tutuista palikoista onnistuneen tuoreelta tuntuvan kauhutarinan ja oikeastaan vain leffan lopetus jäi hieman hiertämään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että mielestäni elokuvan olisi pitänyt jättää tietyt asiat katsojan tulkinnan varaan.




Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut ensikertalainen Adrian Chiarella, joka hyödyntää niin tuttuja kauhujuttuja, että omia kokemuksiaan queer-nuorena. Chiarellan työ leffan parissa on vakuuttavaa niin tunnelmaa kuin käsikirjoitusta myöten ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä hän mahtaa seuraavaksi tehdä. Leviticus on myös osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Puolentoista tunnin kestossa elokuva on sopivan napakka. Lavasteet ja asut toimivat hyvin ja maskeeraukset äityvät parissa kohtaa onnistuneen rujoiksi. Äänimaailma on karmivasti rakennettu, Jed Kurzelin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa mainiosti taustalla.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Leviticus, Australia, 2026, Causeway Films, Salmira Productions


Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 2026) - elokuva-arvostelu

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY



Ohjaus: Georgia Oakley
Näyttelijät: Daisy Edgar-Jones, Esmé Creed-Miles, Caitríona Balfe, Bodhi Rae Breathnach, George MacKay, Herbert Nordrum, Fiona Shaw, Frank Dillane, Stacy Martin, Tom Brooke, Turlough Convery, Chloe Pirrie ja Ceara Coveney
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli tehty jo useita adaptaatioita, niin näytelmiä, televisiosarjoja kuin elokuvia, tunnetuimpana Emma Thompsonin tähdittämä ja käsikirjoittama Järki ja tunteet (Sense and Sensibility) vuodelta 1995. Kesällä 2025 ilmoitettiin, että uusi elokuvasovitus oli työn alla. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt uusi Järki ja tunteet on saapunut elokuvateattereihin. En ole lukenut Austenin kirjaa, mutta olen nähnyt vuoden 1995 filmatisoinnin, josta pidän paljon. En juuri odottanut uuden version näkemistä, mutta kävin silti katsomassa sen heti ensi-iltapäivänä.

Herra Dashwoodin kuoltua hänen vaimoaan ja tyttäriään uhkaa köyhyys. Jouduttuaan jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin tyttäret yrittävät löytää itselleen miehet, joilla pelastaa tilanteensa. Mutta avioituako järjen vai tunteiden takia?




Outlander - Matkantekijä -televisiosarjasta (Outlander - 2014-2026) tuttu Caitríona Balfe näyttelee leskirouva Dashwoodia, joka on juuri menettänyt miehensä ja nyt hän on menettämässä myös kotinsa, mikäli hänen tyttärensä eivät löydä varakkaita aviomiehiä. Hänen tyttärensä ovat empaattinen Elinor (Daisy Edgar-Jones), villimpi luonne Marianne (Esmé Creed-Miles) ja hyvästä tulevaisuudesta unelmoiva kuopus Margaret (Bodhi Rae Breathnach). Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan ja vaikka Dashwoodien tarina olisikin tuttu Austenin kirjasta tai useista aiemmista adaptaatioista, tytärten edesottamuksia jämähtää tälläkin kertaa seuraamaan kiinnostuneena. Balfe, Edgar-Jones ja Breathnach ovat mainiot rooleissaan, mutta Dashwoodeista parhaiten suoriutuu Creed-Miles, joka tulkitsee erittäin hyvin heittäytyvää ja toisinaan dramaattista Mariannea.
     Elokuvassa nähdään myös Tom Brooke Dashwoodien velipuolena Johnina, joka vaimonsa Fannyn (Stacy Martin) kanssa perii naisten talon, Fiona Shaw Dashwoodeja auttavana rouva Jenningsinä, Turlough Convery myöskin apua tarjoavana sir John Middletonina, George MacKay Elinorin ihastuksena Edward Ferrarsina, sekä Herbert Nordrum ja Frank Dillane Mariannen sydämestä kilpailevina jäykkänä eversti Brandonina ja hurmuripoika Willoughbyna. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia, mutta show'n varastaa ehdottomasti Shaw, joka on aivan ratkiriemukas sanavalmiina rouva Jenningsinä.




Vaikka en vieläkään näe tarvetta uudelle Järki ja tunteet -elokuvalle, on silti myönnettävä, että tekijät ovat saaneet aikaiseksi erittäin hyvän leffan. Omasta mielestäni tämä adaptaatio ei yllä vuoden 1995 filmin tasolle, mutta on se silti varsin mainio. Dashwoodin siskokset ovat tosiaan hyviä hahmoja ja heidän ahdinkonsa nappaa heti mukaansa. Koska tuolloin vain miehet voivat periä talon, joutuvat siskot jättämään talonsa ja ainoa toivo pelastukseen on se, että joku rikas mies huolii heidät vaimoikseen. Miehiä kyllä löytyy, mutta tarinan kiinnostavin aspekti onkin se, että hyppäävätkö Dashwoodit suhteisiin järjellä vai tunteella? Eli valitsevatko he kumppaninsa taloudellisten hyötyjen takia, vai koska kyseessä on aidosti ihana heppu, eikä haittaa vaikka heidän statuksensa ei välttämättä olisi korkein mahdollinen?

Näiden rakkauskuvioiden parissa varttia yli parin tunnin kesto kulkee pääasiassa kuin hujauksessa, vaikka toisella puoliskolla koin leffan hetkittäin kaipaavan pientä potkua. Hyvän draaman ja onnistuneesti kuvatun romantiikan - joka ei lipsahda siirappisuuden puolelle - lisäksi elokuva osaa olla myös varsin hauska. Tietyistä statusasioista saadaan aikaiseksi hyvää huumoria, kuten myös siitä, kun naureskellaan sille, miten naisten tuohon aikaan kuului käyttäytyä. Suorastaan hulvaton on kohtaus, jossa hassutelleet Dashwoodin naiset asettautuvat kuin esiintyen paikoilleen, ennen kuin antavat miehelle luvan astua huoneeseen.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Georgia Oakley, joka oli tätä ennen tehnyt vain yhden leffan, Blue Jeanin (2022), mikä meni minulta ohi ilmestyessään. Oakley saa näyttelijät irrottelemaan hyvin, sekä rakennettua tunnelmaa oivallisesti. Diana Reidin käsikirjoitus on myös toimiva dialogia myöten. Lisäksi Järki ja tunteet on taitavasti kuvattu, sekä pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänityöskentelyssä koin parissa kohtaa hupaisaksi, kun on selvää, että vieressä olevat näyttelijät vain aukovat suitaan, jotta heidän puheensa ei peittäisi alleen päähenkilöiden keskustelua. Roger Goulan säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla nätisti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Sense and Sensibility, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Kiddo Films, November Pictures, Working Title Films


sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Wildwood - Sysimetsä (Wildwood - 2026) - elokuva-arvostelu

WILDWOOD - SYSIMETSÄ

WILDWOOD



Ohjaus: Travis Knight
Näyttelijät: Peyton Elizabeth Lee, Jacob Tremblay, Carey Mulligan, Richard E. Grant, Angela Bassett, Mahershala Ali, Awkwafina, Charlie Day, Amandla Stenberg, Tom Waits, Blythe Danner, Marc Evan Jackson, Jemaine Clement, Jake Johnson, Maya Erskine, Rob Delaney, Tantoo Cardinal, Len Cariou, Ólafur Darri Ólafsson, Colleen O'Shaughnessey ja Arthur Knight
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, jännitys, toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Wildwood - Sysimetsä perustuu Colin Meloyn kirjoittamaan ja Carson Ellisin kuvittamaan kirjaan Sysimetsä (Wildwood - 2011). Animaatioyhtiö Laika oli tehnyt kirjalle mainoksen ja ostikin kirjan elokuvaoikeudet heti sen julkaisun jälkeen. Yhtiö ryhtyi hissuksiin työstämään stop motion -animaatiota, rakentaen valtavat määrät nukkehahmoja ja miniatyyrilavasteita. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja vuotta myöhemmin ääninäyttelijät ryhtyivät nauhoittamaan repliikkejään. Nyt, vihdoin ja viimein Wildwood - Sysimetsä on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut sen näkemistä valtavan paljon. Olen seurannut leffan tuotantoprosessia jo muutaman vuoden ajan ja kaikki näkemäni on saanut minut innostumaan entistä enemmän. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Wildwood - Sysimetsän heti sen ensi-iltapäivänä.

Kun varikset sieppaavat Prue-tytön pikkuveljen, Prue ja hänen kaverinsa Curtis lähtevät uskaliaalle pelastusretkelle läpäisemättömäksi kutsuttuun metsään.




Wildwood - Sysimetsän keskiössä on kolmetoistavuotias tyttö nimeltä Prue McKeel (äänenä Peyton Elizabeth Lee), joka on ikänsä puolesta juuri siinä kynnyksellä, että hän pohtii millainen haluaisi olla, jättäessään lapsuuttaan taakseen. Eräänä päivänä Prue pistetään huolehtimaan pikkuveljestään Macista ja tytön kauhuksi varisparvi sieppaa Macin (Arthur Knight) ja lennättää tämän kaupungin halki ja sillan yli metsään, jota pidetään läpäisemättömänä sitä ympäröivän tiheän muratin takia. Prue ei kuitenkaan anna sen estää häntä. Hahmo on mainio päättäväisyydessään ja sisäisten dilemmojensa kanssa. Pruen kanssa lähtee erittäin mielellään vaaralliselle pelastusretkelle.
     Prue ei tosiaan lähde matkaan yksin, vaan hänen seuranaan on hänen nörtti kaverinsa Curtis (Jacob Tremblay), joka tuo hyvää huumoria mukaan. Sysimetsässä Prue ja Curtis kohtaavat monenkirjavan joukon erilaisia hahmoja, kuten lipevän kuvernööri Larsin (Marc Evan Jackson) ja hänen neuvonantajansa Rogerin (Jemaine Clement), pöllöprinssi Rexin (Richard E. Grant), Kenraali-kotkan (Angela Bassett), rosvokuningas Brendanin (Mahershala Ali) ja häntä uskollisesti seuraavan Niamhin (Amandla Stenberg), posteljooni Richardin (Len Cariou), Septima-rotan (Awkwafina), sekä kojoottiarmeijaa johtavan leskihallitsijatar Alexandran (Carey Mulligan), joka sieppasi Macin kataliin aikomuksiinsa. Hahmokattaus on läpikotaisin mainio ja erityisen hyvä on pahiksen virkaa toimittava leskihallitsijatar, jonka traaginen menneisyys auttaa ymmärtämään, joskin ei hyväksymään hänen tekojaan elokuvan varrella.




Erinomainen. Eeppinen. Mykistävä. Fantastinen. Upea. Häikäisevä. Huikea. Mieletön. Kehu-adjektiiveja ei tunnu olevan tarpeeksi kuvailemaan Wildwood - Sysimetsää. Odotukseni olivat valmiiksi korkeat, mutta elokuva onnistui jopa ylittämään ne. Joka tuutista pusketun tekoälykuonan keskellä kyseessä on todellinen taidonnäyte siitä, mitä luovat ihmiset pystyvätkään saamaan aikaiseksi. Tämän lisäksi kyseessä on ehta elokuvaelämys, joka muistuttaa siitä, miksi leffassa käydään. Se on täydellinen pako harmaasta arjesta ja totaalisen mukaansatempaava seikkailu, joka vie katsojansa kunnon tunteiden vuoristorataan.

Vaikka Wildwood - Sysimetsä onkin animaatio ja sisältää puhuvia eläimiä, mistään perheen pienimmille tehdystä koko perheen leffasta ei ole kyse - se käy selväksi jo synkässä alkukohtauksessa. En voinut olla ihailematta sitä, kuinka syviin vesiin elokuva uskaltaakaan uiskennella. Olihan jo Laikan esikoisleffa Coraline ja toinen todellisuus (Coraline - 2009) osoitus siitä, että yhtiö ei pelkää tehdä animaatioistaan karmivia, mutta silti uutuus jaksoi yllättää hurjilla jutuillaan, oli kyse sitten aidosti jännittävästä materiaalistaan tai verisyydestään. K12-ikäraja kannattaa siis ottaa huomioon, sillä vilahtaapa leffassa taistelun tiimellyksessä irtopää.




Pruen seikkailu koukuttaa saman tien ja tyttöä heitetäänkin läpi elokuvan ojasta allikkoon. Luvassa on kaikenlaista vauhdikkaista takaa-ajoista vankilapakoyrityksiin, joiden parissa stop motion -historiaa tekevä päälle kahden tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Aika ei todellakaan ehdi käydä pitkäksi, kun elokuva onnistuu näin hyvin viihdyttämään, jännittämään, naurattamaan ja liikuttumaan. Kaikki huipentuu massiiviseen sotakohtaukseen, eikä tällaista ihon kananlihalle nostattavaa mahtipontisuutta ollakaan hetkeen nähty.

Ja totta kai minun on vielä pakko kehua - ei, vaan ylistää Wildwood - Sysimetsän ällistyttävää animaatiojälkeä. Leffaa on työstetty vuosia ja sen myös näkee. Nukkeina toteutetut ja ilmeikkäät hahmot näyttävät hyviltä ja taustat ovat usein henkeäsalpaavan huikeita, oli kyse sitten eläväisestä kaupungista tai vehreistä metsämaisemista. Suunnilleen jokainen kohtaus loksauttaa suun auki, oli kyse vauhdikkaasta lennosta kotkan selässä tai lopputaistelun jättimäisistä armeijoista, sekä jättää hämmästelemään, miten tämä kaikki onkaan saatu tehtyä. Kun vielä ottaa huomioon, että leffa tehtiin stop motionille poikkeuksellisesti jopa 24 kuvan sekuntitahtia, tavanomaisen 12 kuvan sijaan, animaattoreiden pähkähulluudelle ei voi muuta kuin nostaa isosti hattua. Myös äänityöskentely on sykähdyttävää ja meininkiä tehostavat Dario Marianellin mahtavat musiikit. Kaiken kaikkiaan Wildwood - Sysimetsä on siis henkeäsalpaava teos ja yksi vuoden kirkkaasti parhaista elokuvista. Jos leffa ei ensi keväänä voita parhaan animaatioelokuvan Oscaria, on jossain menty pahasti vikaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wildwood, Yhdysvallat, 2026, Laika Entertainment