Arvostelu: Smile (2022)

SMILE

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Sosie Bacon, Jessie T. Usher, Kyle Gallner, Kal Penn, Robin Weigert, Gillian Zinser, Jack Sochet, Caitlin Stasey, Nick Arapoglou, Rob Morgan ja Dora Kiss

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Smile perustuu ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finnin lyhytelokuvaan Laura Hasn't Slept vuodelta 2020. Paramount Picturesilla kiinnostuttiin tekemään täyspitkä elokuva Finnin lyhytleffasta ja Finn ryhtyi työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2021 työnimellä "Something's Wrong with Rose" ja nyt Smile-nimen saanut kauhuelokuva on ilmestynyt leffateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä, sillä trailerit eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Vasta julkaisuviikolla kuulemani kehut nostivat hieman odotuksiani ja lopulta menin uteliain mielin ensi-iltapäivänä katsomaan Smileä.

Psykiatrisen osaston tohtori Rose Cotter saa potilaakseen nuoren naisen, joka kertoo näkevänsä karmivia näkyjä hymyilevinä ihmisinä esiintyvästä pahasta olennosta. Naisen tehtyä brutaalin itsemurhan Rosen edessä, Rose huomaa pian itsekin näkevänsä samoja kamaluuksia.

Pääroolissa tohtori Rose Cotterina nähdään aika tuntematon Sosie Bacon, joka suoriutuu oikein mainiosti osastaan. Bacon sopii oivallisesti psykiatrisella osastolla työskenteleväksi hahmokseen, joka alkaa tietty epäilemään omaa mielenterveyttään, kun hän alkaa nähdä siellä sun täällä kierosti hymyileviä ja uhkaavia ihmisiä. Hän myös tulkitsee toimivasti hahmonsa kasvavaa kauhua, kun nämä eivät selvästi olekaan pelkkiä traumaperäisiä harhoja, vaan jokin vaarallinen on oikeasti ryhtynyt vainoamaan häntä. Roseen tuodaan lisäsisältöä lapsuudentrauman kautta, jota totta kai hyödynnetään hänen näkemissään näyissä ihan efektiivisesti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rosen poikaystävä Trevor (Jessie T. Usher), Rosen sisko Holly (Gillian Zinser) ja tämän poikaystävä Greg (Nick Arapoglou), Rosen pomo Morgan (Kal Penn), psykologi Northcott (Robin Weigert), sekä poliisi Joel (Kyle Gallner), joka ryhtyy tutkimaan Rosen silmien edessä rajun itsemurhan tehneen Laura Weaverin (Caitlin Stasey) kuolemaa. Stasey näytteli pääosaa lyhytelokuvassa Laura Hasn't Slept, johon Smile perustuu. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti hommistaan, joskin The Boys -sarjan (2019-) A-Trainina parhaiten tuttu Usher on hämmentävän kehno ja epäuskottava osassaan.

Olin tosiaan etukäteen skeptinen Smileä kohtaan, vaikka päiviä ennen ensi-iltaa aloinkin kuulla elokuvasta kehuja. Leffan trailereista tahattoman koomisesti hymyilevien tyyppien kera tuli lähinnä mieleen huono kauhuraina Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018), eikä se todellakaan ollut hyvä merkki. Vaikka Smile toki nimensä puolesta sisältääkin näitä hupsuja, joskin paikoitellen tehokkaan karmivia virneitä, ei se elokuvana ole ihan niin kökkö kuin odotin ja pelkäsin. Viime päivinä kuulemani kehut kuitenkin saivat minut kummastelemaan, sillä vaikka kyseessä on parempi leffa kuin trailerit antavat ymmärtää, ei Smile silti kovin kummoinen teos ole.

Totuus vai tehtävä ei harmillisesti ole ainoa kauhuelokuva, joka nousee mieleen Smileä katsoessa. Elokuvaa ei voi kovinkaan mielikuvitukselliseksi kehua, vaan se rakentuu lähinnä muualta otettujen ideoiden varaan. Helppoina vertailukohteina toimivat esimerkiksi Candyman (1992), The Ring (2002) ja uusimpana It Follows (2014), joissa kaikissa jokin karmiva vainoaa ihmisiä uhrista toiseen ja päähenkilöksi valikoituu nuori nainen, joka yrittää selvittää olennon saloja ja miten tästä tilanteesta pääsee eroon. Parker Finn ei jaksa tai edes osaa tuoda tuttuihin juttuihin mitään uutta ja omaperäistä, mikä tekee Smilestä paikoitellen aika tylsän ja turhauttavan kokemuksen. Kun on nähnyt äsken mainitut kauhuleffat, ei Smile onnistu yllättämään kertaakaan. Ja kun katsoja voi nopeasti arvata, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun, mikä virka kullakin hahmolla on elokuvan aikana ja miten elokuva päättyy, liki kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta.

Elokuva ei myöskään kauhuosastollaan pahemmin vakuuta. Siitä löytyy aika ajoin ihan toimivaa jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä, etenkin kun niin Rose kuin katsojakaan ei voi enää olla varmoja, milloin Rosen tapaamat ihmiset ovat todellisia ihmisiä ja milloin nämä alkavatkin virnuilla pahaenteisesti. Leffa kuitenkin luottaa aivan liikaa kovien äänien säestämiin äkkisäikäytyksiin. Myönnän, että elokuva onnistui säpsäyttämään minut muutamankin kerran, mutta kikka tuntuu silti kauhugenren halpamaisimmalta. Ruutuunhan voidaan pistää vaikka teletappi, mutta katsoja pomppaa penkistään, jos ilmaantumista säestää tarpeeksi kova äänitehoste. Pelästykset voi myös ennakoida liian helposti muun äänimaailman kautta. Joko äänet hiipuvat tai sitten leffassa alkaa kaamea bassojylinä (jonka säveltäjä Cristobal Tapia de Veer on nähtävästi mieltänyt elokuvan musiikkiraidaksi). Elokuvassa on lisäksi mukana turhauttava määrä feikkipelotteluja, kuten kissanruokapurkin avaamista äkillisen leikkauksen kera ja puhelimen äänekästä pirinää.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa tyylikästä, korostaen välillä vinksahtaneilla kamerakulmilla menon ahdistavuutta. Paikoitellen lennokeilla otetut kuvat huvittavat, kun niitä aletaan käyttää liiallisesti. Leikkaus on monin paikoin sulavaa ja kohtausten välillä on kekseliäitä siirtymiä. Kokonaiskestoa olisi kuitenkin voinut tiivistää kymmenisellä minuutilla. Lavasteet ovat oivalliset ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata hymynaamoja rekvisiitoista taustoilta vähän sieltä sun täältä kahvimukista alkaen. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta valaisussa huvittaa välillä ylenpalttinen pimeässä kykkiminen, kun valot varmasti toimivat. Tiedän, että sähkön hinta on noussut, mutta jos päähenkilö kokee pahan voiman vainoavan häntä varjoissa, luulisi olevan mielekkäämpää pistää valot päälle omassa asunnossa. Leffan kehnot erikoistehosteet toimivat harmillisesti loppuhuipennuksen isona kompastuskivenä ja kun varsinainen mörökölli näytetään, on se enemmänkin huvittava kuin pelottava ilmestys.

Yhteenveto: Smile on parempi kauhuraina kuin kehnot trailerit antavat ymmärtää, mutta aika keskinkertaisesta tekeleestä on silti kyse. Ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finn syyllistyy lähinnä lainailemaan muista kauhuleffoista, eikä tarjoa oikein mitään uutta, omaperäistä ja yllättävää. Tästä syystä kauhugenreen vähänkin perehtynyt katsoja voi helposti arvata alusta asti, kuinka leffa tulee kulkemaan ja päättymään. Kauhupuolella Finn taas syyllistyy genren perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin. Katsojaa yritetään säpsäytellä lähes joka minuutti ja vaikka välillä onnistutaan, ovat pelottelut usein jopa halpamaisia. Paikoitellen Finn onnistuu rakentamaan myös ihan karmivaa ilmapiiriä, mutta samalla mukaan sekoittuu tahatonta komiikkaa. Virnuilevat ihmiset ovat samanaikaisesti epämiellyttävä ja huvittava näky. Sosie Bacon on pääosassa mainio, esittäen hyvin hahmonsa kasvavia kauhutiloja. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, mutta digiefektit ovat aika kehnot ja pilaavat muuten ihan toimivan loppuhuipennuksen, minkä lisäksi äänimaailma on varsin hanurista kovien säikäytysäänien ja musiikin virkaa toimittavan bassojylinän kanssa. Smile sopii passelisti kaverien kanssa katsottavaksi kauhuleffaksi näin halloweenin aikaan, mutta mitään erityistä tai muistettavaa se ei tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile, 2022, Paramount Players, Temple Hill Entertainment