Elokuvan taikaa: Konserttielokuva: Muse - Simulation Theory: The IMAX Experience (2020)

MUSE - SIMULATION THEORY

THE IMAX EXPERIENCE

Burn like a slave, churn like a cog
We are caged in simulations
Algorithms evolve
Push us aside and render us obsolete
This means war with your creator

Muse on laulaja-kitaristi-pianisti Matthew Bellamyn, rumpali Dominic Howardin ja basisti Chris Wolstenholmen vuonna 1994 perustama brittiläinen yhtye. Vuonna 1999 bändi julkaisi ensimmäisen levynsä, Showbizin ja sen myötä he ovat vuosien varrella nousseet valtavaksi stadion-luokan yhtyeeksi, joka on myynyt kymmeniä miljoonia albumeja ja esiintynyt jättiyleisöille ympäri maailman. Heidän uusin levynsä, Simulation Theory julkaistiin marraskuussa 2018, minkä pohjalta he kiersivät Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa helmikuusta lokakuuhun 2019. Syyskuussa yhtye kuvasi Lontoon The O2 Arenalla esittämänsä konsertit ja niistä yhtye on nyt tehnyt konserttielokuvan, Muse - Simulation Theory: The IMAX Experiencen.

Muse on ehdoton lempibändini. Jos jotain fanitan yhtä paljon kuin elokuvia, niin se on Muse. Kiinnostuin yhtyeen musiikista syksyllä 2010, kymmenen vuotta sitten ja siitä lähtien fanitukseni on paisunut yhä vain massiivisemmaksi. Olen nähnyt Musen livenä jo kahdeksan kertaa (Suomessa viisi kertaa, Unkarissa kerran, Latviassa kerran ja Norjassa kerran), joista kolme näin juurikin viime vuonna Simulation Theory -kiertueen aikana. Jokaisessa konsertissa onnistuin kättelemään Matt Bellamya, hänen kävellessään yleisön vierestä Mercy-kappaleen aikana ja Latviassa onnistuin nappaamaan Chris Wolstenholmen huuliharpun, kun hän oli soittanut cover-version Huuliharppukostaja-elokuvan (Once Upon a Time in the West - 1968) tunnusmusiikista, Ennio Morriconen säveltämästä Man With A Harmonicasta. (Arvostelun alta voit löytää ottamiani kuvia näkemiltäni Musen konserteilta)

Heti, kun kuulin, että yhtye kuvasi Lontoon keikkansa elokuvaa varten, tiesin, että minun oli aivan pakko päästä katsomaan se. Koronapandemian vuoksi olen kuitenkin pelännyt, että se julkaistaisiinkin suoraan internetissä. Kenties juuri pandemian takia yhtye ilmoittikin vasta viikkoa etukäteen, että elokuva nähtäisiin leffateattereissa - ja mikä parasta, suosikkisalissani IMAXissa. Jos en pääse näkemään Musea livenä, on IMAX ehdottomasti toiseksi paras vaihtoehto. Olin pari vuotta sitten lähinnä omaksi ilokseni kirjoittanut arvostelun Musen edellisestä konserttielokuvasta, Drones World Tourista (2018), mutta sen arvion suosio yllätti jopa itseni, joten ajattelin, että jos kysyntää kerran on, voisin kirjoittaa arvostelun myös Simulation Theory: The IMAX Experiencestä.

Simulation Theory -kiertueella Musella nähtiin ensimmäistä kertaa taustatanssijoita lavalla, mutta Musen tuttuun hullunkuriseen tyyliin tietty pukeutuneina kaiken maailman taistelijoiksi, zombeiksi, ninjoiksi ja roboteiksi. Näiden tanssijoiden hahmojen ympärille bändi on päättänyt kehittää tarinan, mitä pystyi seuraamaan jo konsertin aikana, mutta nyt Muse on halunnut vielä isommin leikkiä tällä kertomuksella. Toisin kuin yhtyeen aiemmat keikkafilmatisoinnit, jotka ovat olleet puhtaasti juurikin sitä, videotaltioituja konsertteja, Simulation Theory -elokuva seuraa tutkijoita, jotka yrittävät selvittää mystisiä voimapurkauksia Lontoossa. Voimakkaimpina nämä purkaukset esiintyvät tietty The O2 Arenalla, mistä tutkijat löytävät avaruusalusta muistuttavan lavan ja sieltä kasarihenkisen pelikonsolin. Sitä kautta tutkijat imaistaan simulaatioon, mikä on täynnä salaliittoteorioita, hämmentävän ajankohtaista puhetta leviävästä viruksesta, eeppisiä taistoja pahoja robotteja vastaan, sekä Musen mielettömän mahtavaa musiikkia! Tarinaa viedään eteenpäin niin visuaalisesti kappaleiden aikana kuin myös jälkikäteen elokuvaa varten kuvattujen pätkien kautta, joissa hahmot selittävät tarkemmin simulaatiosta ja mitä täytyy tehdä viruksen estämiseksi.

Jos alkaisin kirjoittamaan Musen musiikista ja yhtyeen uskomattomista konserteista, en varmaan pystyisi lopettamaan. Drones World Tour -elokuvan arvioni tapaan pyrinkin keskittymään lähinnä Simulation Theory: The IMAX Experiencen elokuvallisiin ansioihin... heti tämän kappaleen jälkeen. Yhtye todella on tunnettu spektaakkelimaisista lavaesiintymisistään. Massiiviset videoruudut tykittävät kiehtovia visuaalisuuksia valtavien lavojen takana tai yllä ja valoshowt on suunniteltu ja toteutettu mestarillisesti. Tuotannot ovat aina huippuluokkaa ja suu loksahtaa helposti auki Musen konsertteja ihmetellessä. Musen jäsenet onnistuvat kaiken sen eeppisyyden keskelläkin todistamaan, että konserttien todellinen voima on lähtöisin heistä: heidän huikeista soittotaidoistaan, energisestä esiintymisestään ja tottakai Matthew Bellamyn fantastisesta äänestä ja lavakarismasta. Jo valkokankaalta katsottuna Bellamy saa katsojan täysin lumottua heti noustessaan lavalle. Minulle tuotti suuria vaikeuksia olla taputtamatta ja laulamatta mukana hiljaisen elokuvayleisön keskellä. Harmillisesti kaikki istuivat hiirenhiljaa ja tyytyivät hyräilemään mielessään. Jos joku olisi tehnyt aloitteen taputuksella, kenties meno olisi ollut erilainen. Itse en kuitenkaan uskaltautunut yrittämään.

Sen lisäksi, että tuotantotiimi konserttien takana ovat huippuluokan ammattilaisia, ei Muse ole erityisemmin säästellyt elokuvaakaan tehdessään. Tietyt tarinapuoleen liittyvät tietokonegrafiikat eivät kunnon filmissä vakuuttaisi, mutta konserttileffassa nämä antaa anteeksi. Ja kun tarina vielä liittyy tietokonesimulaatioon, ovat grafiikat varmasti tahallisesti videopelimäiset. Kesken kappaleidenkin saatetaan siirtyä näyttämään esimerkiksi tuhon keskellä kaahaavaa autoa tai zombeja vastaan taistelevia sotureita, mutta nämä ratkaisut istuivat mukaan yllättävänkin passelisti. Toisin oli Drones World Tour -elokuvassa, missä kuvan päälle liimatut efektit olivat lähinnä rumaa kikkailua. Simulation Theory -leffasta löytyy pari visuaalisuutta, joille en täysin lämmennyt (Propagandan aikana naissotureiden jalkojen alla kaahaava kuva, Madnessin aikana ilmassa pyörivät aurinkolasit ja etenkin Something Humanin musiikkivideomateriaalin esittäminen Mercyn aikana), mutta muuten grafiikat ajoivat asiansa erinomaisesti.

Tekniseltä puolelta vakuuttavinta on kuitenkin itse konsertin kuvaus. Ai että, kuinka komeaa katseltavaa filmin kameratyöskentely onkaan - ja vieläpä IMAXin jättikankaalta! Etenkin yleisön yllä uskomattoman sulavasti kiertelevä, kaapeleiden varassa roikkuva kamera on saanut taltioitua äärimmäisen näyttävää kuvastoa. Kameroita on aseteltu monipuolisesti ympäri areenaa ja näin kaikki on varmasti saatu nauhalle. Täpinöissään olevaa, mukana laulavaa ja muuten vain mylvivää yleisöä näytetään tasaisin väliajoin (mikä toki tänä päivänä tuntuu hassulta, että joskus on ollut täysin normaalia olla niin kiinni tuntemattomissa ihmisissä) ja kun koko yhtye kerääntyy esiintymään lavan kävelyrampin päähän, kamera pyörii heidän ympärillään tyylikkäästi. Konsertissa kuvattu materiaali on puhdasta, ihanan värikästä silmäkarkkia. Kaikki on vielä leikattu kasaan iskevästi. Joitain todella upeita kuvia on päätetty näyttää hidastettuina ja vaikka aluksi olin hieman epävarma ratkaisusta, olivat hidastuksiin valitut kuvat niin täydellisiä, etten millään voi valittaa.

Lopulta ainoat valituksen aiheeni ovatkin hyvin minimaalisia (kuten pyörivät aurinkolasigrafiikat). Kenties häiritsevintä on, että Pressure-kappaletta on jostain syystä hidastettu pienesti, mikä on erittäin kummallinen ratkaisu, sillä biisi on niin rockaava alku konsertille. Toisin kuin Drones World Tourissa, missä upea kuvaus ja erinomainen show katosivat typerien, päälleliimattujen efektikikkailujen ja sekavan leikkauksen alle, Simulation Theoryssa nämä ongelmat on korjattu ja konsertissa näkemättä jääneet, jälkikäteen lisätyt efektit ovat mainio tehokeino. Toki harmittaa, ettei elokuvassa nähdä koko konserttia ja monia faneja varmasti ärsyttää, että tietyt hitit, kuten Plug In Baby, Time Is Running Out ja etenkin Knights Of Cydonia jäävät kuulematta. Elokuva on kuitenkin niin vahvasti rakennettu uuden albumin ja sen pohjalta keksityn tarinan ympärille, että eipä vanhoja hittejä edes jää kaipaamaan. Itse asiassa olisin jopa pärjännyt ilman Supermassive Black Holea ja Madnessia, jotka tuntuivat olevan mukana juurikin fanisuosion takia, palvelematta tarinaa lainkaan.

Ja nämäkin nipottamiset unohtuvat aina, kun uusi loistava kappale lähtee käyntiin tai kun elokuva tarjoaa lisää tajunnanräjäyttäviä otoksia. Tunteeni myllersivät välillä kuin paikan päällä konsertissa. Heti alussa jännite kasvoi, aivan kuin olisin odottanut Bellamyn, Wolstenholmen ja Howardin hyppäämään valkokankaan läpi esiintymään livenä. Ihoni nousi kananlihalle, yleisön laulaessa yhdessä Uprisingin mahtipontista kertosäettä. Edes jalkani oli pakko tömistää hieman lattiaa Starlightin taputuksen tahtiin. Kasvoni levisivät suureen hymyyn, kun Bellamy käveli Mercyn aikana yleisön vierestä, huomasi fanin pitelevän halausta pyytävää kylttiä ja keskeytti laulamisen toteuttaakseen onnekaan fanin toiveen. Kun lopussa Bellamy taisteli virtuaalitodellisuudessa valtavaa, konsertissa lavan taakse noussutta Murph-robottia vastaan, meno oli kuin eeppisestä toimintaseikkailusta. Heikkouksineenkin Muse - Simulation Theory: The IMAX Experience on erinomainen teos, selkeä parannus keskinkertaisesti toteutettuun Drones World Tour -elokuvaan verrattuna ja yhtyeen kolmanneksi paras keikkataltiointi, liki täydellisen Live at Rome Olympic Stadiumin (2013) ja Wembleyllä kuvatun, faniyhteisössä legendaariseksi muodostuneen H.A.A.R.P. -elokuvan (2008) jälkeen. Nyt koittaakin varmaan tuttu keikan jälkeinen masennus. Koronaviruksen takia on mahdotonta sanoa, milloin pääsen näkemään Musen jälleen livenä, mutta on varmaa, että seuraavalla Suomen keikalla olen jälleen hyvissä ajoin jonottamassa eturiviä varten!