Air Bud - futispennut (Air Bud: World Pup - 2000) - elokuva-arvostelu

AIR BUD - FUTISPENNUT

AIR BUD: WORLD PUP

Ohjaus: Bill Bannerman

Näyttelijät: Kevin Zegers, Caitlin Wachs, Brittany Paige Bouck, Martin Ferrero, Miguel Sandoval, Duncan Regehr, Don McMillan, Dale Midkiff, Chilton Crane, Shayn Solberg, Chantal Strand, Patricia Idlette, Fred Keating ja Jeremy Guilbaut

Genre: urheilu, komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Lastenelokuva Koriskenttien koiratähti (Air Bud - 1997) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Turre taklaa tykimmin (Air Bud: Golden Receiver - 1998) ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin. Alkuperäisen Buddy-koiran omistaja Kevin DiCicco yritti tehdä oman jatko-osansa "Air Bud: The Next Generationin" vuonna 1999, mutta projekti ei edennyt. Sen sijaan Keystone-yhtiö - jonka kanssa DiCicco oli ajautunut riitoihin alkuperäisen Buddy-koiran kuoleman jälkeen - päätti tehdä kolmannen elokuvan, joka kuitenkin julkaistaisiin suoraan VHS:llä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1999 ja lopulta Air Bud - futispennut ilmestyi joulukuussa 2000. Elokuva ei saanut kriitikoilta kovinkaan positiivista vastaanottoa, mutta sen myyntiluvut olivat hyvät. Itse en ollut aiemmin nähnyt yhtäkään Air Bud -elokuvaa. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi leffa Air Bud Returns (2027), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäiset filmit uudelleen. Pidin Koriskenttien koiratähdestä, mutta mielestäni Turre taklaa tykimmin oli harmillisen lattea tapaus. Odotukseni eivät siis olleet korkeat, kun pistin Air Bud - futispennut pyörimään.

Josh-pojan ja Buddy-koiran pasmat menevät sekaisin, kun kaupunkiin muuttaa jalkapalloa pelaava Emma-tyttö ja hänen koiransa Molly.

Kevin Zegers jatkaa roolissaan Josh Frammina, joka monitaiturikoiransa Buddyn kanssa innostuu taas uudesta urheilulajista, tällä kertaa siitä ihka aidosta jalkapallosta, eikä mistään amerikkalaisten viritelmästä. Motivaationa toimii uusi oppilas Emma Putter (Brittany Paige Bouck), joka on innokas jalkapalloilija ja johon Josh ihastuu heti ensinäkemältä. Buddyn onneksi Emmalla on oma kultainennoutajansa Molly ja pian on molemmilla pojilla rakkautta rinnassa. Zegers on edelleen kelpo vedossa osassaan, vaikka hänestä alkaa hieman näkyä, että hän haluaisi olla varteenotettavammissa leffoissa kuin näissä koirakomedioissa. Bouck istuu hyvin osaansa ja hänen ja Zegersin väliltä löytyy jopa hieman kemiaa. Tällä kertaa Buddyä on esittämässä jopa viisi eri hauvaa, Dakota, Walker, Shooter, Tango ja Poacher, joista jokaisella on ollut oma erikoistumisensa, oli kyse sitten rauhallisesta kävelystä kaupungin halki, kiipeilystä katolla tai jalkapallon potki... lyömisestä kuonolla.

     Tutuista hahmoista myös Joshin pikkusisko Andrea, heidän äitinsä Jackie ja heidän uusi isäpuolensa Patrick ovat menossa mukana, mutta kaikkien näyttelijät on pistetty vaihtoon. Jackiena ja Patrickina nähdään Chilton Crane ja Dale Midkiff, kun taas tässä leffassa aiempaa enemmän ruutuaikaa saavaa Andrea-siskoa esittää Caitlin Wachs. Uusina hahmoina Emman lisäksi esitellään Emman isä Geoffrey (Duncan Regehr), koiria varasteleva kaksikko Snerbert (Martin Ferrero) ja Webster (Don McMillan), sekä jalkapallovalmentaja Montoya (Miguel Sandoval). Sandoval on näyttelijäkaartin parasta antia, kun taas tälläkin kertaa pahisten esittäjät jäävät heikoimmaksi anniksi.

Ilahduttavan Koriskenttien koiratähden jälkeen Turre taklaa tykimmin tuotti minulle pettymyksen latteudellaan. Mukavana yllätyksenä mielsin Air Bud - futispennut kakkososaa paremmaksi elokuvaksi, vaikka tämäkin jäi aika keskinkertaiseksi leffaksi. Tarina seuraa periaatteessa tuttua kaavaa, pistämällä Joshin ja Buddyn kiinnostumaan jälleen uudesta pallopelistä ja heittämällä mukaan ikäviä tyyppejä, jotka haluavat siepata koiria kataliin tarkoituksiinsa. Tämä jälkimmäinen puoli tuntuu tässä elokuvassa totaalisen tarpeettomalta, mutta Snerbert ja Webster eivät sentään aiheuta samalla lailla jatkuvaa myötähäpeässä kieriskelyä kuin Turre taklaa tykimmin -leffan rosvokaksikko.

Elokuvan parasta antia on mukaan tuleva romanttinen puoli, kun Josh ihastuu Emmaan ja Buddy rakastuu hänen koiraansa Mollyyn. Jälkimmäisen kuvion lopputuloksen toki spoilaa jo leffan nimi ja juliste, mutta hauvojen lempeä on ilo seurata vierestä. Emman jalkapallointo on sopiva motivaattori pojille innostua lajista ja vahvistaapa tämä Buddyn asemaa paikallisena legendana. Tällä kertaa on luvassa jopa vastalauseita sille, että Buddy voisi pelata osana Timberwolvesin joukkuetta, ollessaan koira ja mielestäni tässä olisi ollut jo tarpeeksi vastoinkäymistä, ilman että mukaan olisi tarvinnut ympätä mitään koiranpentuja varastelevia taulapäitä - ne kun olisi voinut jättää sinne muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen 101 dalmatialaista - aitoa koiranelämää -leffaan (101 Dalmatians - 1996).

Elokuvan ohjaajana toimi Bill Bannerman ja Air Bud - futispennut jäi miehen ainoaksi ohjaustyöksi, hänen keskityttyä tämän jälkeen tuottamiseen. Bannermanin työ on hitusen epätasaista, kun leffa yrittää tasapainotella kömpelösti urheiluelokuvan, romantiikan ja karikatyyrimäisten rikollisten välillä. Teknisesti Air Bud - futispennut ajaa passelisti asiansa. Se on tarpeeksi hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus kelvollista. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Brahm Wengerin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Air Bud: World Pup, Kanada, Yhdysvallat, 2000, Dimension Films, Keystone Family Pictures, Air Bud Productions, Téléfilm Canada

Scary Movie (2000) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE

Ohjaus: Keenen Ivory Wayans

Pääosissa: Anna Faris, Jon Abrahams, Regina Hall, Shannon Elizabeth, Shawn Wayans, Marlon Wayans, Lochlyn Munro, Dave Sheridan, Cheri Oteri, Rick Ducommun, Kurt Fuller, David L. Lander, Dan Joffre, Jayne Trcka ja Carmen Electra

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Scary Movie on kauhuparodiaelokuva. Miramax-yhtiö työsti parodiaa Scream-elokuvasta (1996) Jason Friedbergin ja Aaron Seltzerin kanssa ja samaan aikaan myös Wayansin veljekset Shawn ja Marlon työstivät omaa kauhuparodiaideaansa Buddy Johnsonin ja Phil Beaumanin kanssa. Miramax innostui enemmän Wayansien tekstistä ja vaikka Friedbergin ja Seltzerin työpanoksesta ei näkynyt lopullisessa leffassa mitään, he saivat silti nimensä lopputeksteihin Writer's Guild of American päätöksestä. Kuvaukset käynnistyivät työnimellä "Scream If You Still Know What I Did Last Halloween" ja lopulta Scary Movie sai ensi-iltansa heinäkuussa 2000. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli pieneen budjettiinsa verrattuna jättihitti, joka synnytti kokonaisen elokuvasarjan. Itse katsoin Scary Movien jo lapsena, ennen kuin olin nähnyt yhtäkään kauhuleffaa, joita se parodioi. Tuolloin pidin leffasta valtavasti ja olen nähnyt sen useasti uudestaan. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jo kuudennen osansa, päätin odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat Scary Moviet uudestaan.

Kun Ghostfaceksi pukeutunut murhaaja tappaa Drew Deckerin, paikallisen high schoolin opiskelijat pelkäävät, että joku on saanut selville heidän synkän salaisuutensa, johon liittyy auto-onnettomuudessa kuollut mies.

Scary Movie keskittyy kuuden nuoren kaveriporukkaan, jotka alkavat pelätä henkensä edestä, kun heidän luokkatoverinsa Drew Decker (Carmen Electra) murhataan halloweenyönä. On kiltti tyttö Sidney, ei kun siis Cindy (Anna Faris) ja hänen seksuaalisesti turhautunut poikaystävänsä Bobby (Jon Abrahams), äänekäs Regina (Brenda Meeks) ja hänen urheilijapoikaystävänsä Ray (Shawn Wayans), sekä koulun suosituin tyttö Buffy (Shannon Elizabeth) ja hänen tympeä poikaystävänsä Greg (Lochlyn Munro). Kuusikko salailee karmeaa tapahtumaa, jossa he olivat osallisia tasan vuotta aiemmin ja uskovatkin, että Ghostface jahtaa heitä, tietäessään totuuden. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa, vaikkei kukaan heistä tarjoa varsinaisesti hyvää roolisuoritusta. Kaikki puhaltavat yhteen hiileen ja ampuvat sopivasti yli.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Marlon Wayans Reginan pilviveikkoveljenä Shortynä, Dave Sheridan Buffyn täystolloveljenä, apukonstaapeli Doofynä, Cheri Otera uutisreportteri Gail Hailstormina, Kurt Fuller seriffi Burkena ja Rick Ducommun Cindyn isänä. Wayans on lystikäs jatkuvasti päihtyneenä Shortynä, mutta show'n varastaa Sheridan Doofynä, jonka älykkyysosamäärä ei ole vain yksinumeroinen, vaan siellä ihan nollan tuntumissa.

Voi olla, että kyse on vain nostalgiasta, mutta mielestäni tämä ensimmäinen Scary Movie on vielä aidosti hupaisa parodialeffa, joka kestää yhä katselukerran toisensa perään. Ei se ole järin laadukas tai läheskään niin nokkela kuin parodiaelokuvista parhaimmista, leffoista Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) ja Mies ja alaston ase (The Naked Gun: From the Files of Police Squad! - 1988) vastanneiden Zucker-Abrahams-Zucker -kolmikon työt. Kyseessä on todella pöljä leffa, joka tarkemmin tarkasteltuna sisältää useitakin epäkohtia. Miksi kaverikuusikko luulee heti, että Ghostface on heidän perässään synkän salaisuuden takia, kun siinä kohtaa murhaajan ainoa uhri Drew ei liittynyt vuotta aiemmin tapahtuneeseen mitenkään? Miksi eräs hahmo ei myöhemmin leffassa usko Cindyn tarinaa murhaajasta, vaikka aiemmin hän näki omin silmin, kun murhaaja tappoi hänen rakkaansa? En tiedä, eikä juuri kiinnosta, leffa viihdyttää silti mukavasti.

Kuten onkin jo voinut päätellä, Scary Movie on parodia ysärin hittislashereista Scream (joka oli jo itsessään satiiri slashereista) ja Tiedän mitä teit viime kesänä (I Know What You Did Last Summer - 1997) - jotka hupaisasti ovat muuten molemmat Kevin Williamsonin käsialaa. Scary Movien tekijät ovat taitavasti punoneet nämä kaksi leffaa yhteen, tarjoten tasaisesti tunnistettavia kohtauksia molemmista. Näiden kahden lisäksi leffassa on veikeitä viittauksia Hohtoon (The Shining - 1980), Kuudenteen aistiin (The Sixth Sense - 1999) ja The Blair Witch Projectiin (1999), mutta myös muihinkin elokuviin, kuten Epäiltyihin (The Usual Suspects - 1995) ja Titaniciin (1997) ja onpa lopputaistelu suoraan The Matrixista (1999) revitty. "Whazzuuuup?!" -kohtaus on jo ansainnut asemansa ikonisena ja mielestäni yksi loppupään kohtauksista elokuvateatterissa on täysin ymmärrettävä reaktio idiooteille, jotka haluavat pilata leffakokemuksen muilta käytöksellään.

Elokuvan ohjauksesta vastasi Rayta ja Shortyä näyttelevien Shawn ja Marlon Wayansin isoveli Keenen Ivory Wayans, joka pitää hölmöä ilmapiiriä kelvollisesti yllä. Wayansin veljesten ja Buddy Johnsonin ja Phil Beaumanin käsikirjoitus rakentuu aika tyhmien vitsien varaan, mutta se myös leikittelee kauhukliseillä paikoitellen ihan nokkelasti, esimerkiksi Halloween - naamioiden yötä (Halloween - 1978) parodioivassa kohtauksessa, jossa Cindy bongaa koulun pihalla seisovan Ghostfacen ja katsoessaan muualle, näemme kerrankin, kun murhaaja pinkoo nopeasti pois näkyvistä, ennen kuin tyttö ehtii kääntää katseensa takaisin. Tiedän mitä teit viime kesänä -leffan ikoninen "What are you waiting for?" -huuto taas kääntyy elokuvan synkimmäksi vitsiksi. Scary Movie on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat oivat ja puvustuskin menevää. Erikoistehosteet ovat tarkoituksella köykäiset, lisäten leffan huumoria. David Kitayn säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie, Yhdysvallat, 2000, Dimension Films, Wayans Bros. Entertainment, Gold/Miller Productions, Brad Grey Pictures

Arvostelu: Scream 3 (2000)

SCREAM 3

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Patrick Dempsey, Parker Posey, Scott Foley, Lance Henriksen, Jenny McCarthy, Emily Mortimer, Deon Richmond, Matt Keeslar, Patrick Warburton, Liev Schreiber, Kevin Smith, Jason Mewes, Carrie Fisher ja Jamie Kennedy
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, mitä kriitikotkin kehuivat, joten jatkoa oli tietty tulossa. Alle vuotta myöhemmin ilmestynyt Scream 2 (1997) oli myös hitti ja sai kehuja, joten jatkoa oli jälleen luvassa. Kaksi ensimmäistä osaa käsikirjoittanut Kevin Williamson oli työstänyt studiolle valmiiksi luonnostelman kolmannen osan tarinaan, mutta ei omien kiireidensä vuoksi ehtinyt kirjoittamaan kunnon käsikirjoitusta. Niinpä hänen tilalle palkattiin Ehren Kruger. Elokuva oli juuri siirtymässä kunnolla tuotantoon, kun huhtikuussa 1999 Columbine High Schoolissa tapahtui hirvittävä kouluampuminen. Mediassa teosta alettiin syyttämään väkivaltaisten elokuvien ja videopelien vaikutusta ja Scream 3:n tekijät pohtivatkin, onko leffaa järkevää tehdä? Lopulta studio päättikin vähentää raakuuksien näyttämistä ja kuvaukset alkoivat heinäkuussa 1999. Siellä tekstiä työstettiin jatkuvasti uudestaan ja näyttelijöiden pitikin kuvata useampia versioita kohtauksistaan, sillä tekijät eivät olleet varmoja, miten homma tulisi menemään lopullisessa filmissä. Scream 3 saatiin lopulta valmiiksi ja se sai ensi-iltansa helmikuussa 2000. Elokuva menestyi hyvin, mutta jäi lipputuloissa edellisten osien jalkoihin. Kriitikot eivät lämmenneet leffalle ja fanienkin keskuudessa elokuva sai leiman sarjan heikoimpana osana. Itse näin Scream 3:n ensimmäisen kerran vasta loppuvuodesta 2016. En pitänyt siitä, enkä ole myöskään katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa Screamin (2022) voimin, päätin katsoa aiemmat osat uudestaan. Jo muutama päivä Scream 2:n jälkeen katsoin Scream 3:n.

Kun joku alkaa murhaamaan fiktiivisen "Stab 3" -elokuvan näyttelijöitä, Sidney, Gale ja Dewey vedetään jälleen takaisin selvittämään mysteeriä. Kuka on tämänkertainen murhaaja ja miten kaikki liittyy Sidneyn vuosia sitten murhattuun äitiin?

Edellisistä osista juuri ja juuri elossa selvinnyt kolmikko Sidney Prescott (Neve Campbell), Gale Weathers (Courteney Cox) ja Dewey Riley (David Arquette) joutuvat kolmatta kertaa hyytävän murhamysteerin keskelle... ja täytyy sanoa, että itse kenestäkin voi huomata "joko taas" -ilmeen leffan aikana. Sidney kärsii vakavista traumoista ja hän onkin erakoitunut kauas pois pitääkseen itsensä turvassa. Piilopaikassaan Sidney on kuitenkin oman mielensä vankina, eikä niin hahmo kuin katsojakaan täysin tiedä, milloin murhaaja on oikeasti Sidneyn kimpussa ja milloin hän vain kuvittelee tapahtumat. Elokuvassa kestää kuitenkin yllättävän kauan, ennen kuin Sidney saapuu kunnolla kuvioihin mukaan ja suuri osa leffasta käytetään Galeen ja Deweyyn (joiden näyttelijät olivat muuten keskenään naimisissa elokuvaa kuvatessaan). Dewey on yhä pidettävä heppu, mutta Galen aiemmat kehityskaaret eivät ole johtaneet mihinkään. Hahmo lähtee jälleen liikkeelle ärsyttävänä toimittajana, joka uuden tapahtumavyyhdin myötä muuttuu jokseenkin pidettäväksi. Campbell, Cox ja Arquette tekevät tarpeeksi sujuvaa työtä, mutta heistä ei todellakaan enää löydy samaa paloa tätä leffasarjaa kohtaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Patrick Dempsey murhia tutkivana komisario Kincaidina, Lance Henriksen "Stab"-kauhurainojen tuottaja Miltonina, Scott Foley "Stab 3" -leffan ohjaaja Romanina, sekä Parker Posey, Deon Richmond, Jenny McCarthy, Emily Mortimer ja Matt Keeslar "Stab 3:n" näyttelijöinä, jotka joutuvat tietty niin uhreiksi kuin murhaepäillyiksi. Lisäksi Liev Schreiber palaa lyhyeksi aikaa esittämään Cotton Wearya, jota alun perin luultiin Sidneyn äidin murhaajaksi. Leffasta löytyy myös muutama todella kummallinen cameo, jotka eivät istu mukaan lainkaan. Dempsey on mainio poliisina ja Henriksen sopii Hollywood-tuottajaksi, mutta Foley on lähinnä rasittava valittaja. Vielä pahempi on Posey, joka käy usein jopa raivostuttavaksi tyhmyytensä kanssa.

Valitettavasti uusintakatselu ei saanut minua näkemään Scream 3:a paremmassa valossa, vaan etenkin nyt, kun katsoin sen lähes heti kahden ensimmäisen osan jälkeen, sen viat vain korostuivat paremmin. Elokuvasta löytyy kyllä omat onnistumisensa ja se osaa olla paikoitellen tehokkaan jännittävä. Kohtaukset tämänkertaisen Ghostface-naamaria käyttävän murhaajan kanssa rakentuvat pääasiassa oivallisesti, vaikka monelle fanille voikin tulla pettymyksenä, että verisyys on vähennetty lähes minimiin vuoden 1999 kouluampumisen vuoksi. Murhaajan identiteetin selvittely on taas kiinnostavaa, vaikka samalla se alkaa jo tuntua aika kulutetulta idealta omassa elokuvasarjassaan. Siitä täytyy antaa kehuja, että tekijät onnistuivat ajamaan minua harhaan, sillä olin koko elokuvan ajan täysin varma siitä, kuka murhaaja on, mutta olinkin lopulta täysin väärässä. Leffan tasosta kuitenkin kertoo paljon se, että olin täysin unohtanut murhaajan identiteetin.

Vaikka Scream 3:sta löytyykin joitain hyviä puolia, eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Sen lisäksi, että muutama hahmo ärsyttää suuresti (mitä ei auta yhtään se, kuinka paljon he saavat ruutuaikaa), Sidney tuntuu puolet ajasta statistilta omassa tarinassaan ja leffan cameot ovat häiritseviä, elokuvassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin Scream 3 on aika tylsä elokuva. Jo Scream 2 tuntui hieman pitkäveteiseltä lähes parin tunnin kestonsa kanssa, mutta kolmososa tuntuu kestävän pitkälti yli kaksi tuntia. Vaikka mukana onkin joitain tiivistunnelmaisia hetkiä, jännite on kuitenkin täysin kadoksissa, kun Ghostface ei ole kohtauksessa mukana. Leffaa olisikin voinut tiivistää ainakin kymmenellä minuutilla.

Toiseksi Scream 3 alkaa muistuttamaan sellaista kauhuelokuvaa, mistä alkuperäinen Scream teki pilkkaa. Ja tämä on kenties vielä pahempi ongelma kuin se, että leffa on pitkäveteinen. Alkuperäinen Scream tehtiin, kun kauhugenre oli muuttunut lähes täysin Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. -leffan (Friday the 13th - 1980), Painajainen Elm Streetillä -elokuvan (A Nightmare on Elm Street - 1984) ja muiden vastaavien kauhuklassikoiden tyhjänpäiväisten jatko-osien tulvaksi. Filmi heitti vitsiä lajityypin kustannuksella ja leikitteli sen kliseillä. Oli kenties jopa vääjäämätöntä, että jos Screamille tehtäisiin jatko-osia, pilkka lankeaisi jossain kohtaa omaan nilkkaan. Scream 3 kyllä yrittää vielä epätoivoisesti liikkua neljättä seinää rikkovilla meta-tasoilla, mutta toteutus on erittäin kömpelö. Pahinta on täysin päälleliimatulta ja jopa typerältä tuntuva kohtaus, missä hahmot katsovat edellisessä osassa kuolleen Randyn (Jamie Kennedy) nauhoittaman videon, missä hän selittää, kuinka toimia trilogian päätösosassa. Tämä hyppii jo aivan liikaa silmille ja on täysin hölmöä, että Randy olisi kuvannut tällaisen videon, jos kävisi niin, että hän ei selviäisi kakkososasta ja joku ryhtyisi murhaajaksi vielä kolmannen kerran.

Elokuvasta löytyy kuitenkin eräs metatason juttu, mikä jäi kummittelemaan mielessäni pahemmin kuin itse murhaaja. Filmissä hahmot nimittäin nostavat monta kertaa esille sen, että Hollywoodissa naisnäyttelijät saavat roolinsa vain harrastamalla seksiä jonkun ison kihon kanssa. Tämä ei ole mikään nopea huomautus, vaan tähän palataan yhä uudestaan ja se on lopulta merkittävä kuvio loppuhuipennuksessakin. Tämä on tärkeä aihe ja viime vuosien aikana onkin noussut esille useita naisnäyttelijöitä, jotka ovat paljastaneet, että joutuivat tekemään jotain seksuaalista tuottajien tai ohjaajien kanssa saadakseen tietyt roolit. Toisaalta voisi siis sanoa, että Scream 3 oli aikaansa edellä ja sen olisi pitänyt jo ilmestyessään nostaa isompaa kohua. Mutta samalla ei voi muuta kuin ihmetellä, miten viesti on saatu mukaan leffaan, kun yksi elokuvan tuottajista on Harvey Weinstein, joka on jopa tuomittu vankeuteen, kun hänen ahdistelunsa tuotiin vihdoin ilmi.

Kahden ensimmäisen Screamin ohjaajalla Wes Cravenilla oli sopimus vielä kolmannesta elokuvasta, joten hän on vastuussa myös tämän filmin teosta. Scream 3 tuntuukin sopimuksen takia ohjatulta leffalta, eikä Cravenilta enää löydy intohimoa sarjaa kohtaan. Ongelmana on myös Ehren Krugerin käsikirjoitus. Kruger ei ole yhtä nokkela kirjoittaja kuin Kevin Williamson, vaikka hän kuinka yrittää kikkailla itsetietoisuuden kanssa. Leffa on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin toimii pääasiassa. Marco Beltramin säveltämät unenomaisen aavemaiset musiikit tehostavat kohtauksia silloin, kun ne eivät muuten toimisi kaksisesti.

Yhteenveto: Scream 3 on harmillisen laiska ja pitkäveteinen kauhuelokuva, joka alkaa voimakkaasti luisua sellaiseksi tusinakauhuksi, jollaisesta alkuperäisessä Screamissa tehtiin pilkkaa. Seasta löytyy pari ovelaa meta-tason vitsiä, mutta pääasiassa elokuvan yritykset olla nokkela aiheuttavat kiusallisuutta. Tuttu näyttelijäkolmikko Neve Campbell, Courteney Cox ja David Arquette eivät enää löydä samaa paloa roolejaan kohtaan ja ohjaaja Wes Cravenkin hoitaa hommansa lähinnä siihen suuntaan. Mukana on muutamia onnistuneita pelottelukohtauksia ja lopun käänne toimii passelisti, mutta suuri osa filmistä on yllättävänkin pitkästyttävä. Jännite katoaa vähän väliä ja filmi lankeaa jopa melodraaman puolelle. Kaiken kaikkiaan Scream 3 on heikko kauhuraina, eikä ihme, että kesti yksitoista vuotta, ennen kuin tekijät palasivat sarjan pariin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 3, 2000, Dimension Films, Konrad Pictures, Craven-Maddalena Films, Miramax

Arvostelu: Pieni suklaapuoti (Chocolat - 2000)

PIENI SUKLAAPUOTI

CHOCOLAT

Ohjaus: Lasse Hallström
Pääosissa: Juliette Binoche, Victoire Thivisol, Judi Dench, Alfred Molina, Lena Olin, Johnny Depp, Hugh O'Conor, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Aurélien Parent-Koenig, John Wood ja Leslie Caron
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Chocolat, eli suomalaisittain Pieni suklaapuoti perustuu Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjaan ihastunut Robert Nelson Jacobs työsti käsikirjoituksen ja sai Miramaxin kiinnostumaan filmistä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Pieni suklaapuoti sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mikä sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (paras naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse olin ollut pitkään tietoinen Pienestä suklaapuodista ja pohtinut useaan kertaan sen katselua, mutta jostain syystä olen vain päätynyt lykkäämään sen näkemistä. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan - tietysti suklaalevyn kera!

Vuonna 1959 pienen, tapoihinsa ja uskomuksiinsa kangistuneen ranskalaiskylän rauha järkkyy, kun sinne muuttaa Vianne tyttärensä kanssa ja perustaa suklaapuodin. Jotkut ihastuvat Viannen herkkuihin, kun taas toiset yrittävät keksiä keinon häätää hänet pois kylästä.

Pääroolissa suklaapuodin perustajana, Vianne Rocherina nähdään Juliette Binoche, joka hurmaa välittömästi. Binoche onnistuu upeasti välittämään Viannen intohimon kaikenlaista suklaata kohtaan ja katsojana alkaa välittömästi toivomaan, että pääsisi vierailemaan Viannen suklaapuodissa. Onkin ärsyttävää, kun niin monet kylässä ovat automaattisesti suklaapuotia vastaan ja katsojana on heti Viannen puolella. Binoche oli täysin ansaitusti ehdolla niin Oscarista, BAFTA:sta kuin Golden Globesta. Viannen tyttärenä, mielikuvituskengurun kanssa leikkivänä Anoukina nähdään Victoire Thivisol, mutta hänen äänenään kuullaan Sally Taylor-Isherwood, sillä ranskalainen Thivisol ei ollut lopulta tekijöiden mielestä tarpeeksi hyvä puhumaan englantia.

Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan, vaikka paikoitellen heidän tapansa puhua englantia "ranskalaisittain" lähinnä huvittaa. Alfred Molina vakuuttaa arvokkaana pormestari Reynaudina, joka johtaa Viannea vastustavaa joukkoa. Judi Dench on tuttuun tyylinsä fantastinen, esittäessään tällä kertaa Viannen kannattajiin kuuluvaa rouva Voizinia. Vuosi ennen tätä leffaa ilmestyneen The Matrix -elokuvan (1999) tähti Carrie-Anne Moss on mainio rouva Voizin tyttärenä, jolla on huonot välit äitiinsä ja joka yrittää pitää taiteilijasielupoikansa (Aurélien Parent-Koenig) erossa tästä. Ohjaaja Lasse Hallströmin vaimo Lena Olin esittää vaikuttavasti herkkää Josephinea, jota tämän mies Serge (Peter Stormare) pahoinpitelee humalassa. Hugh O'Conor sopii passelisti rooliinsa kylän uutena pappina, joka yrittää olla rakastetun edeltäjänsä arvoinen jatkaja. Johnny Depp taas näyttelee matkailija Rouxia, joka saapuu myös kylään ja Viannen tavoin saa heti epäilijöiden vihat niskoilleen. On huvittavaa, kuinka isosti Depp on esillä leffan mainoksissa ja DVD:n kannessa, vaikka hän saapuu mukaan vasta puolessa välissä filmiä. Depp on kuitenkin todella hyvä roolissaan, muistuttaen näin 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kuinka hyvä hän joskus olikaan, ennen kuin hän lähti hölmöilyn tielle Pirates of the Caribbean -seikkailuelokuvien (2003-) myötä.

Pieni suklaapuoti on jälleen niitä elokuvia, joiden ei tarvinnut pyöriä edes varttia, kun minua jo ärsytti, etten ollut aiemmin katsonut sitä. Kuin suklaan tavoin itse elokuvakin on suloinen, makea ja monin tavoin ihana. Heti ensimaistiaisella leffa onnistui lumoamaan minut ja piti minut koukussa lopputeksteihin asti. Elokuvan tunnelma on kertakaikkiaan erinomainen ja vaikka seasta löytyy surullisiakin hetkiä, on kyseessä pääasiassa kunnon hyvän mielen teos. Sen idylliseen pikkukylään uppotuu täysin ja sinne lähtisi itsekin mielellään matkalle - jos siis vastaanotto kyläläisiltä olisi suopeampi. Katsoja toivookin läpi elokuvan, että Vianne otettaisiin lämpimämmin vastaan, sillä hänkin yrittää olla lämmin kaikille muille.

Valloittavan tunnelman lisäksi elokuva onnistuu myös tasapainottelemaan useita juonikuvioita samanaikaisesti. Osa juonikuvioista on pieniä, kuten ajat sitten leskeksi jääneeseen madame Audeliin (Leslie Caron) ihastunut Guillaume (John Wood) ja toiset taas isompia, kuten Josephinen ja Sergen vaikea parisuhde. On kiehtovaa seurata katolilaiskylän asukkien muutosta monesta eri vinkkelistä, kun Vianne saapuu paikalle "syntisen" suklaansa kanssa. Vaikka sivuhahmot eivät ihan hirveästi saa lihaa (tai suklaata) luidensa ympärille, palvelevat he tarinaa silti erittäin hyvin. Lopulta hieman heikommaksi juonikuvioksi jääkin Viannen ja Rouxin välille kehkeytyvä romanssi, mutta senkin ymmärtää täysin - ovathan molemmat jatkuvasti matkalla, kokien, etteivät kuulu minnekään.

Elokuvan on ohjannut naapurimaastamme Ruotsista kotoisin oleva Lasse Hallström, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Johnny Deppin tähdittämä Gilbert Grape (What's Eating Gilbert Grape - 1993). Pientä suklaapuotia Hallström työstää kuin valmistaisi kotitekoista suklaata. Hän käyttää siihen aikaa ja täyttää sen sydämellä ja riemulla. Oivaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Robert Nelson Jacobs, joka pyörittelee useita juonikuvioita mainiosti, pitäen paketin silti kasassa. Leffa on myös hyvin kuvattu, alkupään paria kömpelöä ilmakuvaa lukuunottamatta. 1950-luvun lopun ajankuva on toteutettu upeilla lavasteilla ja asuilla. Flavigny-sur-Ozerainin keskiaikaiskaupunki sopii täydellisesti tarinan fiktiiviseksi ranskalaiskyläksi. Myös äänipuoli toimii ja Rachel Portman tuo hienoja sävyjä ja makuja säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Pieni suklaapuoti on suloinen, lämmin ja makea, aivan kuten suklaa. Elokuva valloittaa heti mukaansa viehättävän tunnelmansa ja lumoavan pikkukylänsä ansiosta. On ärsyttävää, kuinka tympeästi monet kyläläiset ottavat tulokas-Viannen suklaapuoteineen vastaan ja onkin siksi niin hienoa nähdä, kuinka hän alkaa vähitellen voittamaan kyläläisten sydämet puolelleen. Mielenkiintoisen päätarinan lisäksi leffa osaa myös hyvin ujuttaa mukaan useita sivujuonia kyläläisistä, mikä vain rikastuttaa filmiä. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä. Juliette Binoche hurmaa pääroolissa ja myös Alfred Molina, Judi Dench ja Johnny Depp suoriutuvat erinomaisesti. Ohjaaja Lasse Hallströmin rakentama henki on suorastaan ihana ja kyseessä onkin varsinainen hyvän mielen elokuva. Pientä suklaapuotia katsookin enemmän kuin mielellään lämpimän peiton alla, makoisa suklaalevy ja kenties kuppi kuumaa kaakaota vierellä herkkuna. Jos ette ole elokuvaa vielä nähneet, suosittelen sitä kyllä etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Se tuo lämpöä ja hymyä näihin pitkiin, kylmiin ja synkkiin talvi-iltoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chocolat, 2000, Miramax, David Brown Productions, Fat Free

Arvostelu: Keisarin uudet kuviot (The Emperor's New Groove - 2000)

KEISARIN UUDET KUVIOT

THE EMPEROR'S NEW GROOVE

Ohjaus: Mark Dindal
Pääosissa: David Spade, John Goodman, Eartha Kitt, Patrick Warburton, Wendie Malick, John Fiedler, Kellyann Kelso ja Eli Russell Linnetz
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 18 minuuttia
Ikäraja: 7

The Emperor's New Groove, eli suomalaisittain Keisarin uudet kuviot on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 39. osa. Elokuvan idea lähti liikkeelle vuonna 1994, kun Matthew Jacobs ja Roger Allers alkoivat kehittelemään Inkojen aikaan sijoittuvaa musikaalia. Allersin ohjaama Leijonakuningas (The Lion King - 1994) oli juuri julkaistu ja se oli niin jättimäinen menestys, että Disney suostui heti Allersin uuteen ideaan, joka kulki aluksi nimellä "Kingdom of the Sun". Tekijät matkasivat Peruun tutkimaan inkakulttuurin jäännöksiä ja samalla Allers työsti tarinan, missä oli paljon vaikutteita Mark Twainin kirjasta Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881). Kun Disneyn seuraavat elokuvat Pocahontas (1995) ja Notre Damen kellonsoittaja (The Hunchback of Notre Dame - 1996) menestyivät odotettua kehnommin, Disneyllä ajateltiin, että Allersin suunnittelema filmi olisi liian vakava. Testiyleisötkään eivät lämmenneet leffalle, jolloin mukaan projektiin tuotiin Mark Dindal, jonka tehtävänä oli keventää leffan tunnelmaa. Elokuvalle oli sovittu julkaisuajankohdaksi vuoden 2000 kesä ja näytti kovasti siltä, ettei elokuva tulisi ilmestymään silloin. Allers yritti saada Disneyn johtoa antamaan hänelle lisää aikaa, mutta kun hänelle kieltäydyttiin, Allers poistui leffasta kokonaan. Tästä syystä johto antoi elokuvan tuottajalle Randy Fullmerille kaksi viikkoa aikaa saada elokuvan teko rullaamaan tai koko projekti lopetettaisiin. Jäljelle jääneet tekijät heittelivät ideoita, kunnes saivat aikaiseksi uuden, huomattavasti komediallisemman tarinan, jonka Disney hyväksyi. Animointi lähti käyntiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi. Keisarin uudet kuviot sai maailmanensi-iltansa 10. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten - mutta vaikka se saikin pääasiassa kehuja kriitikoilta, ei leffa ollut toivottu menestys. Itse näin elokuvan lapsena useaan otteeseen ja pidin siitä todella paljon. Vuosia myöhemmin katsoin sen uudestaan ja koska se toimi edelleen mahtavasti, ostin sen itselleni Blu-rayna. Kun huomasin, että Keisarin uudet kuviot täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ja arvostelemalla sen.

Ylimielisen keisari Kuzcon erotettua neuvonantajansa Yzman, tämä päättää kostaa keisarille myrkyttämällä tämän ja nousemalla itse hallitsijaksi. Yritys kuitenkin epäonnistuu ja kuolemisen sijaan Kuzco muuttuukin laamaksi.

Tarinan päähenkilö, keisari Kuzco (äänenä David Spade) on siinä mielessä ristiriitainen tapaus, että kaikessa itsekeskeisyydessään ja ylimielisyydessään hänestä on vaikea pitää, mutta samalla hän on silti oudon pidettävä ja hauska heppu. Kuzco vähät välittää alamaisistaan ja on valmis vaikka tuhoamaan kokonaisen kylän, jos keksii rakentaa sen tilalle jotain itselleen. Hän on siis mahdollisimman vihattava persoona, mutta tekijät ovat jollain ihmeen tavalla muuttaneet tämän päälaelleen. On hauska seurata, kuinka Kuzcon elämä muuttuu täysin, kun hän muuttuu laamaksi ja kuinka hän yrittää selvitä uuden kehonsa kanssa. Kenties hän oppiikin jotain siinä seikkailunsa varrella.

Kun päähenkilö on tällainen narsisti, ei ole ihme, että hänen neuvonantajansa, katala Yzma (Eartha Kitt) haluaa saada tämän hengiltä. Muuten Yzmaa saattaisi jopa kannustaa, jos katsoja ei huomaisi heti, että Yzma olisi vielä häijympi hallitsija. Kyseessä on fantastinen pahishahmo, joka ei välttämättä ole erityisen uhkaava, mutta sitäkin koomisempi. Etenkin leffan alkupäässä on veikeä kuunnella hänen erilaisia juoniaan Kuzcon tappamiseksi ja vaikka hän onkin hauska, Yzma suorastaan huokuu pahuutta. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa Yzman apurista, hömelöstä Kronkista (Patrick Warburton), joka on aikamoinen idiootti. Kronk on hulvaton tapaus kaikessa pöhköydessään ja täydellinen pari Yzmalle.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat pienen kylän päällikkö Pacha (John Goodman), jonka luokse Kuzco laamana päätyy, sekä tämän perhe, Chicha-vaimo (Wendie Malick) ja lapset Chaca (Kellyann Kelso) ja Tipo (Eli Russell Linnetz). Pachan voi oikeastaan mieltää tarinan sankariksi, sillä hän joutuu jatkuvasti pelastamaan laama-Kuzcon pulasta, minkä lisäksi hän on ainoa tärkeä hahmo, jolla on oikeasti hyvä sydän. Yzman ja Kronkin ollessa täydellinen pahispari, Kuzco ja Pacha ovat täydellinen kaksikko hyvältä puolelta, vaikka eivät tulekaan lähes lainkaan toimeen keskenään.

Vaikka Disneyn animaatiot ovat aina sisältäneet huumoria - jotkut enemmän ja toiset vähemmän - eivät vitsit ole olleet leffojen pääjuttu. Keisarin uudet kuviot on kuitenkin poikkeus: tämä elokuva on puhdas komedia. Ja vieläpä aivan törkeän hauska sellainen! Katsoja nauraa leffan alusta loppuun ja huumori on saatu toimimaan kaikenikäisille. On hulvatonta fyysistä koheltamista, kuten Kuzcon kohtaaminen panttereiden kanssa tai aika lailla kaikki mitä Kronk tekee, sekä huikean nokkelaa sanailua, mikä saa paikoitellen jopa ulvomaan naurusta. Kyseessä on ehdottomasti Disneyn animaatioiden klassikkosarjan hauskin teos! Lisäksi kyseessä on myös todella itsetietoinen teos. Vaikkei kertojaääni ole mikään uusi juttu Disneyn leffoissa, ei yksikään aiemmista mene samalle tasolle kuin Kuzcon selitykset. Kuzco ei vain avaa tarinan lähtökohtia ja palaa parissa kohtaa kertomaan lisää, vaan hän jatkaa selittämistä läpi leffan hyvin kuzcomaisella tavalla, kommentoiden ja kritisoiden muita hahmoja ja ylistämällä itseään. Filmi menee jopa niin pitkälle, että kertoja-Kuzco vaikuttaa tiedostavan olevansa elokuvassa ja yhdessä kohtaa jopa pysäyttää leffan, piirtääkseen ruudulle pointteja, missä hänen mielestään leffa on väärässä. Koomista on myös se, että vaikka leffa tapahtuu 1400-luvulla, on siinä yllättävän modernejakin juttuja mukana.

Pelkkä jatkuva vitsailu ei kuitenkaan vielä riitä nostamaan Keisarin uusia kuvioita kokonaisuudessaan loistavaksi elokuvaksi. Sen homman hoitaa mukaansatempaava tarina, erinomaiset hahmot ja tietyt rauhallisemmat hetket, joissa Kuzco saadaan pohtimaan tekojaan. Elokuva sisältää tietty tärkeitä opetuksia lapsille, kuten kunnon piirretyssä kuuluukin. Toisaalta nykypäivän töykeässä ja itsekeskeisessä internetkulttuurissa opetukset ovat ihan hyviä myös aikuisillekin. Tylsäksi leffa ei todellakaan käy kertaakaan, vaan se pitää tiukasti mukanaan, viihdyttäen vauhdikkaalla temmollaan hienosti alusta loppuun. Keisarin uudet kuviot on hyvin omalaatuinen pala Disneyn animaatiohistoriaa, mikä sopii mitä parhaiten koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen.

Keisarin uudet kuviot on käsin piirretty animaatio ja kynänjälki on taattua Disney-laatua. Visuaalisesti filmi on todella hupaisan näköinen ja hahmot ovat veikeät. Pachan kylän maalaismaisemaan ja metsiin on saatu hienoja yksityiskohtia, ja kaikki liike on erittäin sulavaa läpi leffan. Kaikista tuotanto-ongelmistaan huolimatta elokuva ei ole millään lailla hätiköiden valmistettu, vaan visuaalisuuksien lisäksi myös David Reynoldsin käsikirjoitus on erinomainen. Teksti on täynnä fantastista huumoria, mutta se osaa rauhoittuakin oikeissa kohdissa. Ohjaaja Mark Dindal luo mukaan kevyen tunnelman, mikä pitää katsojan hymyn yllä loppuun saakka. Toisin kuin monet muut Disneyn animaatiot, Keisarin uudet kuviot ei ole musikaali, mutta siinä kuullaan kaksi laulua; elokuvan aloittava Perfect World ja Oscar-ehdokkuuden saanut My Funny Friend and Me. Näistä ensimmäinen on hilpeä, mutta jälkimmäinen ei jää mitenkään mieleen.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-ray -julkaisulla on poistettuja kohtauksia, My Funny Friend and Me -musiikkivideo, lyhyt esittely leffan ääninäyttelijöistä, pätkä filmin animoinnista, sekä todella lyhyt video, missä tekijät avaavat, mitä kautta lähtivät suunnittelemaan elokuvan ulkoasua. Lisäkatsottavaa löytyy noin 25:ksi minuutiksi.

Yhteenveto: Keisarin uudet kuviot on riemastuttava ja hulvaton animaatioseikkailu kaikenikäisille. Veikeä kertomus nappaa heti mukaansa ja keisari Kuzco onnistuu ilahduttamaan, vaikka onkin täysin itsekeskeinen idiootti. Pahisosasto on myös äärimmäisen hilpeä. Kyläpäällikkö Pacha taas tuo lämmintä sydäntä mukaan. Elokuvasta löytyy mahtavia vaaratilanteita, seikkailuhenkeä, sekä myös osaamista rauhoittua ja pohtia päähenkilön tekosia. Filmistä löytyy hyvää viestiä käytöksestä muita kohtaan, mitä monien aikuistenkin kannattaisi miettiä enemmän elämässään. Huumoria löytyy jokaiseen makuun ja elokuvan aikana pääsee nauramaan katselukerta toisensa perään. Animaatiojälki on mainiota, eikä kiireellä tehty tuotanto onneksi näy lopputuloksessa. Jos Keisarin uudet kuviot on yhä näkemättä tai sen katselusta on kulunut pitkä aika, on 20-vuotisjuhla hyvä syy pistää se pyörimään. Myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Keisarin uudet kuviot 2: Kronkin uudet kuviot (Kronk's New Groove - 2005) ja piirrossarja Keisarin uusi koulu (The Emperor's New Groove - 2006-2008), mutta niihin palataan vasta joskus myöhemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Emperor's New Groove, 2000, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation

Arvostelu: Cast Away - tuuliajolla (Cast Away - 2000)

CAST AWAY - TUULIAJOLLA

CAST AWAY

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Tom Hanks, Helen Hunt, Nick Searcy ja Chris Noth
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Cast Away - tuuliajolla on Robert Zemeckisin ohjaama elokuva. Sen idea tuli alunperin päänäyttelijä Tom Hanksilta, joka halusi tehdä uuden autiosaarileffan, mikä ei kuitenkaan kertoisi Robinson Crusoesta. Hanks oli lukenut artikkelin kuljetuspalvelu FedExistä ja kuinka sen paketteja lennätetään Tyynenmeren yli päivittäin, ja oli alkanut pohtimaan, mitä kävisi, jos yksi näistä lentokoneista putoaisi mereen. Tämä pysyi kuitenkin ideana muutamia vuosia, kunnes Hanks sai ohjaaja Zemeckisin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset alkoivat jo vuonna 1998, jolloin kuvattiin elokuvan alkupää, minkä jälkeen tekijät pitivät vuoden tauon, jotta Hanks ehtisi kasvattamaan hiuksensa ja partansa villeiksi, sekä pudottamaan painoaan useita kiloja. Zemeckis käytti ajan hyödykseen ohjaamalla toisen leffan, Salaisuus pinnan alla (What Lies Beneath - 2000). Lopulta Cast Away - tuuliajolla saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 7. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti - ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein leffa - minkä lisäksi se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva oli ehdolla kahdesta Oscar-palkinnosta (paras miespääosa ja paras äänitys), muttei voittanut niitä. Sen sijaan leffa voitti parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon. Itse näin Cast Away - tuuliajolla muutama vuosi sitten ja pidin sitä kelpo filminä. Kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 20 vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuljetuspalvelu FedExin järjestelmäsuunnittelija Chuck Nolandin lentokone tekee pakkolaskun keskelle Tyyntämerta, missä hän ajelehtii autiolle saarelle. Chuck yrittää keksiä pakokeinoa, apunaan ainoastaan Wilsoniksi nimeämänsä lentopallo.

Cast Away - tuuliajolla on täysin puhtaasti Tom Hanksin show. Vaikka jo muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneessä Forrest Gumpissa (1994) Hanks pääsi täysillä esille, siinä oli mukana huomattavasti enemmän sivunäyttelijöitä kuin tässä leffassa. Cast Awayssa Hanks on suurimman osan ajasta yksin autiosaarella. Tällaisessa elokuvassa onkin äärettömän tärkeää, että päänäyttelijä on hyvä, sillä elokuva luottaa täysillä päänäyttelijän suoritukseen. Ja tuttuun tapaansa Hanks on tietysti loistava! Hän tuo upeasti esiin paniikkinsa tilanteen alussa, kuten myös sen, kun hänen roolihahmonsa Chuck alkaa vähitellen ymmärtämään, kuinka saarella selvitään hengissä. Hanksin olemuksessa on jo jotain vangitsevaa, minkä ansiosta aika kuluu todella nopeasti, vaikka leffassa käytetään pitkiä aikoja ihan vain saaren tutkimiseen. Chuck on erinomaisesti kirjoitettu hahmo ja hänen henkinen matkansa ja kehittymisensä ihmisenä on hienosti rakennettu läpi elokuvan.

Cast Away - tuuliajolla on vahva ihmisen tutkiskeluhetki, missä uppoudutaan täysillä päähenkilön mieleen ja pistetään samalla katsoja pohtimaan, kuinka itse toimisi Chuckin tilanteessa. Sen lisäksi, että päänäyttelijä on nappivalinta, on myös tärkeää, että hänen hahmonsa on kirjoitettu hyvin, sillä eihän katsojaa jaksa kiinnostaa, selviääkö päähahmo, jos hahmo on tylsä. Tässä elokuvassa molemmissa on onnistuttu, minkä lisäksi tunnelma on juuri oikealla tavalla ahdistava. Katsoja todella onnistutaan pudottamaan Chuckin mukana keskelle Tyyntämerta ja siitä sitten ajelehditaan rannalle, vain huomataksemme, että täältähän ei muuten pääse pois. Epätoivo ja pakokauhu iskevät, kun on vihdoin oikeasti tajunnut tilanteen laidan. Epäonnistuvien pakoyritysten takia tietty hyväksyminen alkaa hiipiä alitajuntaan. Työssään FedExillä Chuckilla on ollut paljon resursseja käytössään ja hän on ollut aina tilanteissa ohjaksissa. Nyt häneltä viedään molemmat pois ja onkin kiehtovaa seurata, mitä tämä tekee hänen mielelleen.

Elokuvalla on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on toisaalta hieman liikaa, mutta samalla oikein passeli pituus. Vaikka katsoja saattaa hämmentyä loppupäässä, kun tarina vaikuttaisi päättyneen, mutta leffa kestää silti vielä puoli tuntia, on tähän lopulta hyvä syy. Cast Away - tuuliajolla todella kertoo Chuckin henkisestä matkasta ja onkin hyvä, että siihen liittyy kunnolla erilaisiin vaiheisiin syventyminen. Loppupää on rakennettu erinomaisesti, kun sitä alkaa todella pohtimaan ja haluaisin kovasti voida syventyä siihen tässä arviossa, mutta valitettavasti se menisi vakavien spoilereiden puolelle (mikä ei tosin tainnut haitata elokuvan tekijöitä, sillä filmin trailerit näyttävät leffan tapahtumat alusta loppuun, paljastaen aivan kaiken). Itse saari on kuin yksi elokuvan hahmoista ja sekin tuntuu kehittyvän, mitä pidemmälle tarina kulkee ja mitä kauemmin Chuck viettää siellä aikaa. Lisäksi täytyy tietty kehua myös Wilsonia, Chuckin löytämää lentopalloa, mistä ihan oikeasti onnistutaan luomaan merkittävä roolihahmo, josta katsoja huomaa välittävänsä yllättävänkin paljon. Ja siis kyseessähän on ihan pelkkä lentopallo.

Elokuvan on ohjannut Robert Zemeckis, joka teki Cast Awayn noustuaan suosioon Paluu tulevaisuuteen -trilogian (Back to the Future - 1985-1990) ja Forrest Gumpin kautta, mutta juuri ennen kuin hän ihastui tekemään karmivia digianimaatioitaan, kuten Napapiirin pikajunan (The Polar Express - 2004) ja Beowulfin (2007). Verrattuna moniin muihin Zemeckisin teoksiin, Cast Away - tuuliajolla on jokseenkin kypsempi ja pohdiskelevampi teos. Tässä Zemeckis hyödyntää paljon rauhallisuutta ja hiljaisuutta pitkien kohtauksien ja kuvien voimin. Kuvaus on muutenkin erinomaista läpi leffan. Riippuen tilanteesta, saarta kuvataan ahdistavana ja karuna paikkana, kun taas välillä sen kauneutta korostetaan. Läpi leffan myös osoitetaan, kuinka pieni täplä Chuck vain on saaren ja etenkin valtameren keskellä, korostaen, että vaikka lentokoneet kiertelisivät meren yllä etsimässä häntä, on todella pieni todennäköisyys, että ne osuisivat juuri hänen saarensa kohdalle. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit ovat tehneet hyvää työtä, mutta digiefektein luodut myrskyt ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma on kuitenkin fantastinen. Lähes kaikki saarella tapahtuva täytyi äänittää jälkikäteen, sillä tuuli ja meren pauhu olivat liian kovaääniset. Lopullisessa äänimaisemassa kaikki luonnon äänet ovat oikeilla tavoilla korostetut. Alan Silvestrin säveltämää musiikkia hyödynnetään taidokkaasti ja leffa tietää tasan tarkkaan, milloin käyttää musiikkia ja milloin pelkkiä ääniä.

Yhteenveto: Cast Away - tuuliajolla on hieno filmi, missä Tom Hanks pääsee kenties vielä paremmin oikeuksiinsa kuin koskaan ennen. Kyseessä on täysin Hanksin show ja hän tulkitseekin hienosti hahmonsa mielen murenemista, kun tämä jää loukkuun autiosaarelle. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin saarella mukana, sillä päähenkilön mielenmaisemaa onnistutaan avaamaan niin taidokkaasti. On yllättävänkin mukaansatempaavaa seurata ihan vain saaren tutkiskelua luonnon äänien keskellä. Kahden ja puolen tunnin kesto on nopeasti ohi, vaikka viimeisen puolen tunnin aikana katsoja saattaakin ihmetellä, miksi elokuva kestää vielä niin kauan. Mukana on hilpeitä hetkiä, sekä myös koskettavuutta. Enpä olisi koskaan arvannut, kuinka paljon voinkaan välittää lentopallosta. Robert Zemeckisin ohjaus on hienoa ja onkin harmi, että Cast Awayn jälkeen alkoi selvä alamäki hänen urallaan. Tämä elokuva on kuitenkin loistava ja jos se on yhä näkemättä, kannattaa se katsoa. Tai vaikka sen olisi nähnyt montakin kertaa, on elokuvan 20-vuotisjuhla hyvä syy katsoa se jälleen uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Cast Away, 2000, Twentieth Century Fox, DreamWorks, ImageMovers, Playtone

Arvostelu: Charlien enkelit (Charlie's Angels - 2000)

CHARLIEN ENKELIT

CHARLIE'S ANGELS

Ohjaus: McG
Pääosissa: Cameron Diaz, Drew Barrymore, Lucy Liu, Bill Murray, Sam Rockwell, Kelly Lynch, Tim Curry, Crispin Glover, Matt LeBlanc, Luke Wilson, Tom Green ja Melissa McCarthy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Charlien enkelit pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan (Charlie's Angels), mikä pyöri televisioissa vuodesta 1976 vuoteen 1981. Sarjan suuren suosion vuoksi se päätettiin tietty kääntää elokuvamuotoon. Leffan teko ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Columbia Pictures -yhtiö ja ohjaajaksi valittu McG eivät olleet tyytyväisiä käsikirjoitusversioihin, joita tehtiin lopulta yli 30 ja joita työstivät yhteensä kahdeksantoista henkilöä. Lisäksi elokuvan kolmeen pääosaan oli vaikea löytää sopivat näyttelijät. Ehdolla olivat mm. Halle Berry, Helena Bonham Carter, Ashley Judd, Angelina Jolie, Jodie Foster, Gwyneth Paltrow, Uma Thurman, Kate Winslet, Reese Witherspoon, Penélope Cruz, Milla Jovovich, Jennifer Aniston, Ellen DeGeneres ja Julia Roberts, kunnes lopulta rooleihin valittiin Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu. Kuvauksissakin syntyi ongelmia, kun Liu ja McG eivät tulleet toimeen Ghostbusters - Haamujengistä (Ghostbusters - 1984) tutun Bill Murrayn kanssa. Liu sanoi Murrayn haukkuneen häntä näyttelijänä, kun taas McG kertoi Murrayn käyneen hänen kimppuunsa fyysisesti. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Charlien enkelit sai ensi-iltansa 22. lokakuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ihan positiiviset arviot ja se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä teoksista. Itse näin leffan vasta muutama vuosi sitten, kun se tuli televisiosta ja minä suorastaan inhosin sitä. Leffan katsominen oli kuin tuskaa ja aika lailla yhtä kamalaa oli sen jatko-osan, Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003) katselu. Kun huomasin tämän elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin lopulta pitkän harkinnan jälkeen antaa tälle uuden mahdollisuuden - lähinnä, koska halusin käsitellä nämä kaksi teosta, ennen kuin katson ja arvostelen uuden, Suomessa teatterikierroksen väliin jättäneen Charlie's Angels -leffan (2019). 

Salaperäisen miljonääri Charlien kolme enkeleiksi kutsuttua huippuagenttia saavat tehtäväkseen etsiä siepatun ohjelmistonero Eric Knoxin, joka on kehittänyt järjestelmän, jolla voi paikantaa ihmisiä äänen perusteella.

Charlien enkeleinä, Nataliena, Dylanina ja Alexina nähdään tosiaan Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu, joista yksikään ei ole kovin hyvä näyttelijä. Olen Diazilta ja Barrymorelta nähnyt ehkä pari kelpo roolisuoritusta, mutta muuten he ovat usein aika kehnoja. Tässä leffassa he ovat kaikki kolme huonoja ja yhdistettynä välillä jopa sietämättömän surkeita. Kaikki kolme ylinäyttelevät minkä ehtivät ja hauskuuttamiseen sijaan lähinnä ärsyttävät. Heidän hahmonsakaan eivät ole mielenkiintoisia, vaan Natalie, Dylan ja Alex jäävät lopulta todella pinnallisiksi. Jos jotain kehuttavaa pitää sanoa, niin sentään Diaz, Barrymore ja Liu hyppäävät kaikki kolme täysillä mukaan toimintakohtauksissa.

     Elokuva pitää sisällään yllättävänkin isoja nimiä (joista osa on tosin tullut kuuluisaksi vasta vuosia leffan ilmestymisen jälkeen, kuten yhdessä kohtauksessa nopeasti esiintyvä Melissa McCarthy). Ghostbusters-tähti Bill Murray esittää John Bosleyta, Charlien jonkinsortin välikättä, joka lähettää enkelit tehtävilleen. Bosleyn on tarkoitus pitää kolmikosta huolta, mikä tosin paikoitellen näyttäytyy hieman pervomaisena "sugar daddy" -tyyppinä. Murray näyttää useaan otteeseen leffan aikana siltä, että olisi liian myöhään tajunnut, mihin on ryhtymässä, muttei voi enää purkaa sopimustaan (ei olekaan siis yllätys, ettei häntä tulla näkemään jatko-osassa).

Sam Rockwellkaan ei ole ollut vielä iso stara tätä elokuvaa tehdessään. Rockwell näyttelee Eric Knoxia, tietokoneneroa, jota enkelit etsivät. Kelly Lynch taas nähdään hänen assistenttinaan, Vivian Woodina. Tim Curry näyttelee enkeleiden pääepäiltyä, rikasta ja lipevää Roger Corwinia. Paluu tulevaisuuteen -elokuvasta (Back to the Future - 1985) monille tuttu Crispin Glover esittää mystistä salamurhaajaa, kun taas Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Matt LeBlanc näyttelee Alexin poikaystävää, elokuvanäyttelijä Jasonia. Natalien kiinnostuksen kohteena nähdään Luke Wilson. Drew Barrymoren entinen mies, koomikko Tom Green nähdään nopeasti raivostuttavan Chadin roolissa. Glover sopii oikein passelisti hullun murhaajan osaan psykoottisten silmiensä kera ja Curry on uskottava miljonäärinä. Silti läpi leffan tuntuu siltä, että hyvien näyttelijöiden lahjoja haaskataan.

Mielipiteeni ei valitettavasti muuttunut Charlien enkeleistä: tämä elokuva on aivan järkyttävän huono. Jos siitä täytyy väkisin löytää jotain positiivista hyvien (mutta alikäytettyjen) näyttelijöiden lisäksi, niin siinä on kyllä muutamia tyylikkäitä stuntteja taistelukoreografioiden aikana. Taisteluista huomaa, että The Matrix (1999) ilmestyi vuotta aiemmin, sillä toimintakohtaukset yrittävät epätoivoisesti kopioida samaa tyyliä. Lisäksi näin suomalaiselle katsojalle elokuva sisältää yhden aivan hulvattoman kohtauksen, missä enkelit puhuvat toisilleen salakielellä, mikä muuten sattuu olemaan suomi! Olin unohtanut koko kohtauksen ja itselläni kesti hetken ennen kuin tajusin, että minähän muuten ymmärrän, mitä kolmikko puhuu - vaikkakin ääntäminen on Diazin kohdalla todella kehnoa (ja juuri siksi niin hauskaa). Entistä paremman tästä kohtauksesta tekee se, ettei tekstityksissä lukeva suomennos täsmää siihen, mitä hahmot sanovat suomeksi! Kun Barrymore selvästi sanoo "Ei tietenkään", tekstityksissä lukee "Hymyilkää. Asiakas pelästyy."

Kaikki muu leffassa sai minut lähinnä pyörittelemään silmiäni ja ainakin kymmenen minuutin välein tarkistamaan, kauanko elokuvaa on vielä jäljellä. Suomikohtausta lukuunottamatta elokuvan huumori on todella ala-arvoista ja myötähäpeällistä seurattavaa. Enkelit saavat itsensä usein näyttämään totaalisilta idiooteilta, mutta se enemmänkin nolottaa kuin naurattaa. Filmi yrittää parissa kohtaa liikkua jonkin sortin itsetietoisella meta-tasolla - esimerkiksi kun alussa hahmot katsovat televisiota ja toinen tokaisee "Taas on televisiosarjasta tehty leffa". Tämä on samalla varmasti viittaus muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen Vaarallinen tehtävä -elokuvaan (Mission: Impossible - 1996), mikä perustui samannimiseen televisiosarjaan (1966-1973). Charlien enkelit kuvittelee paikoitellen olevansa kuin Vaarallinen tehtävä, mutta leffasta puuttuu täysin jännite. Ei vain sen takia, että elokuva yrittää liikaa huumorinsa kanssa, vaan koska mistään ei tunnu olevan haastetta päähenkilöille. Kun katsojasta ei koskaan tunnu siltä, että päähenkilöt voisivat epäonnistua, on kaikki liian helppoa, eikä mikään oikein tunnu miltään.

Lisäksi itseäni ärsyttää todella paljon, kuinka pinnallinen ja teennäinen filmi on kyseessä. Elokuva yrittää usein olla todella feministinen, mutta samalla se esineellistää päähenkilöitään vähän väliä. Filmissä miehet esitetään jatkuvasti pervoina ja enkelit hyödyntävätkin kaiken aikaa vartaloitaan ja ulkonäköään tehtäviensä aikana. Toisaalta tällainen sotku ei ole ihme, kun huomaa, että ohjaaja McG ja käsikirjoittajatiimi Ryan Rowe, Ed Solomon ja John August ovat kaikki miehiä. Heidän vuoksi elokuva tuntuu kaiken aikaa siltä kuin se yrittäisi kovasti olla kunnon mimmileffa, olematta sitä lopulta ikinä. Charlien enkelit on monin tavoin jopa säälittävä raina.

Tekniseltä toteutukseltaan Charlien enkelit muistuttaa enemmän MTV:n musiikkivideota kuin elokuvaa. Se on kuvattu ja leikattu samoilla tyyleillä kuin 2000-luvun alun musiikkivideot. Taistelukohtauksista löytyy myös videopelimäisiä vivahteita. Useaan otteeseen ruutua jaetaan moneen osaan, jotta näytetään, mitä enkelit tekevät eri paikoissa. Vaikka aiemmin hieman kehuin leffan stuntteja, on mukana myös selkeästi vaijereilla toteutettuja mätkimisiä, mitkä saavat katsojan kohottelemaan kulmia. Tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten, mutta sentään aidot räjähdykset näyttävät hyvältä. Äänimaailma on joissain kohdissa yliampuva niin efektiensä kuin jatkuvasti jumputtavien biisivalintojensa takia.

Yhteenveto: Charlien enkelit on kiusallisen myötähäpeällinen ja muutenkin surkea elokuva. Huumoripuoli saa lähinnä pyörittelemään silmiä, eivätkä toimintakohtauksetkaan muutamista tyylikkäistä stunteista huolimatta vakuuta. Tarina ei koskaan nappaa mukaansa, eikä jännitettä löydy. Niinpä elokuva käy usein tylsyyden puolella ja jatkuvasti voi huomata vilkaisevansa kelloa. Tekninen toteutus muistuttaa enemmän musiikkivideota ja videopeliä kuin elokuvaa, mikä jo itsessään vaikeuttaa katselua. Pahinta on, että Cameron Diaz, Drew Barrymore ja Lucy Liu ovat toinen toistaan huonompia pääosissa. He kyllä hyppäävät innolla mukaan kohtauksiin, mutta se johtaa jatkuvasti ylinäyttelemiseen, rasittavuuteen ja teennäisyyteen. Teennäisyys piinaa leffaa muutenkin läpikotaisin. Elokuva kuvittelee olevansa kovin feministinen ja rautainen mimmipläjäys, mutta miestekijöiden kautta toteutus kompastuu pahasti omaan nilkkaansa. Bill Murray, Crispin Glover, Sam Rockwell ja Tim Curry ovat kelvollisia osissaan, mutta heistä näkee välillä kauhistuksen, kun he ovat tajunneet, mihin kuraan ovatkaan ajautuneet. Charlien enkelit on yksi ilmestymisvuotensa huonoimmista teoksista ja kaikin tavoin nolo ja kehno ilmestys. Suomalaisille leffaa voi juuri ja juuri suositella salakielikohtauksen vuoksi, mutta senkin voi varmaan katsoa irrallisena YouTubesta, ilman että tarvitsee kärsiä läpi muuta elokuvaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Charlie's Angels, 2000, Columbia Pictures, Flower Films, Tall Trees Productions, Global Entertaiment Productions GmbH & Company Medien KG

Arvostelu: Memento (2000)

MEMENTO

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Guy Pearce, Joe Pantoliano, Carrie-Anne Moss, Mark Boone Junior, Stephen Tobolowsky, Harriet Sansom Harris, Callum Keith Rennie, Larry Holden ja Jorja Fox
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Yhteenveto: Memento on mestarillinen trilleri. Sen takaperin kulkeva tarina on todella koukuttavasti kerrottu ja suorastaan nerokas idea ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanilta. Vaikka kerronta onkin vaikeaa ja se vaatii paljon katsojaltaan, on seuraaminen lopulta erittäin helppoa, sillä filmi vie niin täysillä mukanaan. Kerrontatyyli on myös upea tapa viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Guy Pearce on erinomainen pääroolissa ja hyvää työtä tekevät myös Joe Pantoliano ja Carrie-Anne Moss. Jännite pidetään taidokkaasti yllä läpi leffan ja kun totuudet paljastuvat, mullistuu filmi entisestään. Nolanin tapa paljastaa elokuvan saloja on fantastista, sillä ne paljastuvat katsojalle vasta elokuvan lopussa, vaikka tapahtumajärjestykseltään ne kuuluvat ensimmäisten kohtausten joukkoon aikajanalla. Katsoja tietää, mihin tapahtumat johtavat, mutta on äärimmäisen kiehtovaa nähdä, mitä kautta lopputulokseen päädyttiin. Memento on kaikin puolin hieno teos, josta löytyy bongailtavaa vielä useallekin katselukerralle. Sen nurinkurinen kerronta ihastuttaa kerta toisensa perään ja kyseessä onkin niitä filmejä, joita voi lämpimästi suositella kaikille aikuiskatsojille.

Vaikka suorastaan rakastankin lähes kaikkia Nolanin mammuttimaisia filmejä, mitkä hän on tehnyt Mementon jälkeen, kuten Yön ritari -trilogiaa ja Interstellaria (2014), joka kerta kun katson tämän leffan, toivon, että hän palaisi jossain kohtaa tekemään jotain näin pienimuotoista. On kuitenkin äärimmäisen upeaa, että Nolan on saanut pidettyä älykkään ja kekseliään tyylinsä yllä, vaikka siirtyikin tekemään ison luokan Hollywood-filmejä. Nolanin luoma tunnelma on erittäin vangitseva läpi leffan ja hänen työstämänsä käsikirjoitus veljensä tarinan pohjalta on puhdasta neroutta. Olisi äärimmäisen kiehtovaa tietää, kuinka Nolan oikeasti rakensi kertomuksen tällaiseen muotoon. Elokuvan täydellinen leikkaus vain korostaa filmin nerokkuutta. Lisäksi Memento on taidokkaasti kuvattu ja valaistu, sekä tyylikkäästi lavastettu. Ääniefektit ovat oivalliset ja David Julyanin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään tehokkaan hienovaraisesti.

Olen lukenut kommentteja, joissa on sanottu, että Mementon nurinkurinen kerrontatapa on pelkkä halpa kikka, mitä ilman kukaan ei puhuisi leffasta. Tavallaan on totta, että elokuvan tapa kertoa tarinansa on luultavasti isoin syy, miksi siitä puhutaan yhä tänäkin päivänä, mutta nämä kommentoijat eivät ole tainneet ymmärtää, ettei se ole pelkkä kikka. Kuten jo totesin, vaikka tarina kulkee takaperin, siinä avataan asioita niin kuin se kulkisi normaalilla tavalla. Jos elokuvan leikkaa uudestaan ja sen palaset asettelee ns. "oikeaan järjestykseen", siitä katoaa paljon. Eikä kerrontatapa ole vain kikka, se on mitä kekseliäin keino viedä katsoja päähenkilön mielen sisälle. Kuinka moni muu leffa on leikattu niin, että se noudattaa päähenkilön tapaa ajatella? Aina kun uusi kohtaus alkaa, Leonard on unohtanut, mitä on tapahtunut aiemmin. Joka kohtauksen alussa hänen täytyy selvittää missä hän on, miksi hän on siellä, kenen kanssa hän mahdollisesti on ja mitä tapahtuu? Kun katsojakaan ei tiedä, mitä on tapahtunut ennen sitä, katsoja on yhtä lailla kiinnostunut selvittämään nämä samat asiat. Onkin yllättävän koukuttavaa, että vaikka katsoja tietää, mihin tapahtumat tulevat johtamaan, ei hän vielä tiedä, mitä kautta niihin on päädytty. Memento on kuin palapeli, minkä palaset yhdistyvät kummallisesti ja kestää loppuun asti, että pääsee vihdoin näkemään kuvan, minkä palat muodostavat.

Memento on todella omalaatuinen ja erilainen elokuva. Se nimittäin kertoo tarinansa takaperin. Elokuva alkaa siis tarinan lopusta ja lähtee kulkemaan toiseen suuntaan. Jokainen uusi kohtaus tapahtuu siis oikeasti ennen aiemmin nähtyä kohtausta, paitsi mustavalkoiset kohtaukset Leonardista puhumassa puhelimeen motellihuoneessaan - ne sijoittuvat... jonnekin. Joillekin katsojista tämä tapa kertoa tarinaa voi olla todella haastavaa - joillekin se on jopa liiankin haastavaa, ottaen huomioon, että leffasta on myöhemmin muiden toimesta leikattu versio, missä kohtaukset kulkevat eteenpäin kronologisessa järjestyksessä. Samalla leffasta katoaa koko pointti. Jotkut saattavat ihmetellä, mitä järkeä on katsoa kostotarinaa, mikä alkaa sillä, kun päähenkilö tappaa vaimonsa murhaajan? Mutta onkin hyvin nopeasti selvää, ettei tässä ole koko totuus. Vaikka tarina kerrotaan väärinpäin, kerrotaan se silti "oikeinpäin", jolloin mullistavat käänteet, suuret paljastukset ja mullistava loppuhuipennus ovat leffan viimeisillä minuuteilla, vaikka kronologisesti niistä hetkistä koko tapahtumaketju saa alkunsa. Tämä on hämmentävää, tiedän. Mutta kun tämän vihdoin hoksaa, katsojan suu loksahtaa auki ja ilme kirkastuu. Memento on nerokas elokuva!

Elokuvassa nähdään myös mm. The Matrixista (1999) tutut Carrie-Anne Moss ja Joe Pantoliano Nataliena ja Teddynä, jotka ovat mukana Leonardin tutkimuksissa. Moss ja Pantolianokin ovat vakuuttavia rooleissaan ja heidänkin hahmonsa muuttuvat yhä vain kiinnostavammiksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.
     Lähimuistinsa menettäneenä Leonard Shelbynä nähdään Guy Pearce, joka saa hämmentyneellä ja pohdiskelevalla olemuksellaan myytyä katsojalle ajatuksen siitä, ettei hän oikeasti muista, mitä juuri tapahtui. Katsojan sympatiat ovat nopeasti Leonardin puolella ja on todella mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, kuka on hänen vaimonsa murhan takana. Leonardin muistiongelma tuo oman, erittäin kiehtovan lisänsä tähän tutkimukseen, sillä Leonard voi helposti unohtaa juuri löytäneensä johtolangat. Leonardilla on kuitenkin kiinnostavia tapoja pitää asiat muistissa, kirjoittamalla niistä lapuille, ottamalla kuvia tärkeistä asioista ja tatuoimalla itseensä kaikista tärkeimmän. Pearce tulkitsee hienosti tätä rikkinäistä ja kärsivää miestä, joka tietää, että hänen elämänsä on lopullisesti hajalla, mutta joka voi kuitenkin kostaa sille, joka aiheutti kaiken.

Vakuutustarkastaja Leonard Shelby kärsii lähimuistin menetyksestä. Hän unohtaa kaiken aikaa, mitä oli juuri tekemässä, missä hän oikein on ja keitä ihmiset hänen ympärillään ovat. Leonard muistaa vain, että hänen vaimonsa on raiskattu ja murhattu, ja nyt vain kostaminen antaa hänen elämälleen merkityksen.

Memento on Christopher Nolanin ohjaama elokuva, mikä pohjautuu hänen veljensä Jonathan Nolanin tarinaan. Kesällä 1996 Nolanin veljekset olivat automatkalla Yhdysvalloissa, kun Jonathan kertoi tarinasta Christopherille, joka innostui siitä välittömästi. Christopher alkoi vaatia, että Jonathan kirjoittaisi tarinasta käsikirjoituksen ja kun hän vihdoin sai sen, Christopher alkoi pohtia, kuinka sitä voisi väännellä ja käännellä. Veljekset työskentelivät yhdessä kertomuksen kanssa ja Christopherin tyttöystävä, tuottaja Emma Thomas sai Newmarket Films -yhtiön johtajan kiinnostumaan siitä. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1999 ja lopulta Memento sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 5. syyskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon ylistystä niin katsojilta kuin kriitikoilta. Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten kahdesta Oscarista (paras alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus, voittamatta kumpaakaan). Itse näin Mementon ensimmäistä kertaa melkein kymmenen vuotta sitten. Nolanista oli tullut suosikkiohjaajani elokuviensa kuten Batman Begins (2005), The Prestige (2006), Yön ritari (The Dark Knight - 2008) ja Inception (2010) ansiosta ja halusin tietty nähdä hänen muutkin teoksensa. Ensimmäisellä katselukerralla Mementon tarinan seuraaminen tuotti minulle suuria vaikeuksia, etenkin kun jouduin pitämään yli tunnin mittaisen tauon sen puolessa välissä. Olenkin katsonut filmin pariin otteeseen uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin, että Memento täyttää nyt 20 vuotta, tiesin heti, että minun täytyy katsoa ja arvostella se.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Memento, 2000, Newmarket Capital Group, Team Todd, I Remember Productions, Summit Entertainment