Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER

Ohjaus: Steve Miner

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.

Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.

     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?

Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.

Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Hellraiser (2022)

HELLRAISER

Ohjaus: David Bruckner

Pääosissa: Odessa A'zion, Drew Starkey, Adam Faison, Brandon Flynn, Aoife Hinds, Jamie Clayton, Goran Višnjić, Hiam Abbass, Kit Clarke, Jason Liles, Yinka Olorunnife, Selina Lo ja Zachary Hing

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 18

Clive Barkerin ohjaama, hänen omaan novelliinsa Helvetilliset (The Hellbound Heart - 1986) perustuva kauhuelokuva Hellraiser (1987) sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys, joten elokuva sai tietty jatkoa. Hellbound: Hellraiser II (1988), Hellraiser III: Hell on Earth (1992), Hellraiser - veriviiva (Hellraiser: Bloodline - 1996), Hellraiser: Inferno (2000), Hellraiser: Maanpäällinen helvetti (Hellraiser: Hellseeker - 2002), Hellraiser: Deader (2005), Hellraiser: Hellworld (2005), Hellraiser: Revelations (2011) ja Hellraiser: Judgment (2018) saivat yhä vain negatiivisempaa palautetta kriitikoilta ja suuri osa niistä julkaistiinkin suoraan VHS:llä ja DVD:llä. Vuonna 2006 Clive Barker ilmoitti työstävänsä uudelleenfilmatisointia alkuperäisen elokuvan pohjalta, jonka oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2008. Kuitenkin kun Dimension Films -yhtiö oli jatkuvasti tyytymätön käsikirjoituksiin, projekti jäi pyörimään tuotantohelvetissä. Yhtiö päättikin lopulta tehdä Hellraiser: Revelationsin. Vuosien varrella projektia kävi työstämässä useampi kirjoittaja ja siihen ehdittiin pestata useampi ohjaaja, jotka yksi kerrallaan jättivät leffan. Vuonna 2013 Barker oli hetkellisesti sitä mieltä, että hän itse ohjaisi ja käsikirjoittaisi elokuvan. Vuoden 2018 Halloween-elokuvan innoittamana Spyglass Media Group otti uuden Hellraiser-elokuvan vastuulleen ja kuvaukset käynnistyivät lopulta syyskuussa 2021. Yhdysvalloissa uusi Hellraiser julkaistiin Hulu-palvelussa lokakuussa 2022, mutta siitä huolimatta, että yleensä Hulun tuotannot tuodaan Suomeen nykyään pääasiassa Disney+ -palvelun kautta, uusi Hellraiser tuotiin meille vasta tänä kesänä internetvuokrauksen kautta. Kun huomasin elokuvan saapuneen SkyShowtime-suoratoistopalvelun valikoimaan, pistin uuden Hellraiserin vihdoin pyörimään.

Vieroituksessa oleva huumeaddikti Riley saa käsiinsä kummallisen pulmalaatikon. Käänneltyään ja väänneltyään laatikkoa, Riley huomaa kauhukseen päästäneensä valloilleen jotain pahaa, joka alkaa vainota häntä ja hänen lähipiiriään.

Varsin tuntematon Odessa A'zion näyttelee parhaillaan vieroituksessa huumeaddiktionsa takia olevaa Riley McKendryä, joka saa epäonnekseen käsiinsä helvetillisen pulmalaatikon, jonka selvittäminen vapauttaa pahat kenobiitit, jotka etsivät uhreja, joille tarjota vinksahtanutta ajatustaan nautinnosta. A'zion suoriutuu roolistaan hyvin, erityisesti vaativammissa intensiivisissä kohtauksissa. Hänen hahmonsa ajaa pätevästi asiansa, erityisesti, kun Rileyn huumeidenkäytön takia muiden on vaikea uskoa, kun hän kertoo näkemistään kammotuksista, jotka ryhtyvät piinaamaan häntä. Toisinaan Rileyn valinnat turhauttavat, mutta pääasiassa hahmo toimii.

     Riley ei ole suinkaan yksin kohtaamassa pulmalaatikon kauhuja, vaan mukana ovat myös hänen veljensä Matt (Brandon Flynn), tämän poikaystävä Colin (Adam Faison), Rileyn poikaystävä Trevor (Drew Starkey), sekä Rileyn, Mattin ja Colinin kämppis Nora (Aoife Hinds). Sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta heidän hahmonsa jäävät tylsän yksiulotteisiksi, jolloin heidän kohtaloistaan ei jaksa välittää lähes lainkaan.

     Vastaansa Riley ja kumppanit saavat helvetilliset kenobiitit, joita johtaa tietty The Priest, jonka alkuperäisen elokuvan maskeeraustiimi nimesi Pinheadiksi, mikä on jäänyt elämään fanien keskuudessa. Tällä kertaa roolissa nähdäänkin naisnäyttelijä Jamie Clayton, viittauksena Clive Barkerin alkuperäiseen novelliin, jossa Pinhead kuvailtiin feminiinisenä olentona. Clayton hoitaa tonttinsa pääasiassa asiallisesti, mutta hänestä ei löydy samaa jylhyyttä ja uhkaavaa presenssiä kuin Doug Bradleysta. Muutkin tutut kenobiitit, kuten Chatterer ovat menossa mukana, mutta heidän kohdalla ei ole onnistuttu kummoisesti.

Kuten ihmishahmoista pystyikin jo kenties päätellä, uusi Hellraiser-elokuva ei lähde toistamaan alkuperäisen kauhuklassikon tarinaa, vaikka leffa periaatteessa mielletäänkin uudelleenfilmatisoinniksi. Elokuva saakin pisteet jo siitä, että tekijät halusivat luoda uudenlaisen tarinan, josta kuitenkin löytyisi tuttuja elementtejä pulmalaatikosta kenobiitteihin ja yritykseen herättää eräs hahmo takaisin henkiin. Lähestymistapa on kuitenkin hyvin toisenlainen ja uudessa filmissä rakennetaan eri tavalla mytologiaa alkuperäiseen Hellraiseriin verrattuna. Pulmalaatikko toimii eri tavalla ja tämä uusi puoli oli mielestäni yksi elokuvan kiehtovimmista ja vahvimmista jutuista. Pidin myös siitä, että vaikka elokuva onkin monin tavoin kesympi kuin alkuperäinen, K18-ikärajaleima on ja pysyy, muutamien hetkien ollessa aidosti inhottavaa katseltavaa raakuudessaan.

Harmillisesti uusi Hellraiser jää silti aika keskinkertaiseksi tapaukseksi. Ensinnäkään elokuva ei ole pelottava, ei edes erityisen jännittävä. Siinä, missä alkuperäinen filmi työntyy oikeasti ihon alle ja saa katsojan kiemurtelemaan epämukavassa tunteessa, uusi leffa on yllättävänkin helppoa katseltavaa. Ilmapiiristä ei saada kovinkaan karmivaa, eivätkä kenobiitit ole yhtä hyytäviä kuin ennen. Toisekseen leffa on aivan liian pitkä. Kesto on venytetty kahteen tuntiin, mihin mahtuu kosolti turhaa hidastelua ja tyhjäkäyntiä. Leffasta saisi helposti leikattua vartin pois, jolloin lopputulos olisi napakampi, pitäen katsojastaan tiukemmin kiinni. Seasta löytyy yksittäisiä onnistumisia ja pidän siitä, että nykypäivän oivallus on ollut, ettei kenobiittien tarjoama "nautinto" ole pelkkiä lihan lävistäviä koukkuja ja ihoa raastavia vaijereita, vaan pahin kipu voi syntyä henkisestä tuskasta tai riipaisevasta syyllisyydestä, jonka kanssa joutuu elämään.

Ties kuinka monien vaihtoehtojen jälkeen ohjaajan paikan varmisti itselleen lopulta David Bruckner, joka oli aiemmin tehnyt suoraan Disney+ -palvelussa julkaistun The Night Housen (2020), jonka käsikirjoittajakaksikko Ben Collins ja Luke Piotrowski vastaa myös Hellraiserista. Hellraiserin parissa Brucknerin työ on epätasaista, eikä hän saa aiheutettua todellista piinaa, vaan meno jää valitettavan kädenlämpöiseksi. Collinsin ja Piotrowskin käsikirjoitus jää myös vajaaksi ja kun kesto on näinkin pitkä, on sääli, ettei aikaa käytetä hahmojen syventämiseen ja heihin tykästymiseen. Mukaan mahtuu myös käänne, joka ei jälkikäteen pohdittuna tunnu käyvän järkeen aiemmin nähdyn kanssa. Elokuva on kuvattu ja valaistu kelvollisesti. Lavasteet ovat oivalliset ja käytännön tehosteet mainiot. Digiefektit eivät kuitenkaan huimaa päätä, enkä ollut ihan myyty kenobiittien maskeeraukselle ja puvustukselle. Olennot näyttävät oudon muovisilta, kun heidän ihonsa, asunsa ja lihansa näyttävät kaikki samasta materiaalista valmistetulta. Synkillä eroottisilla vivahteilla varusteltujen helvetillisten olentojen sijaan kenobiitit näyttävät enemmänkin avaruusolennoilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, eikä onneksi luota täysin kovaäänisiin hyppysäikäytyksiin ja säveltäjä Ben Lovett hyödyntää musiikeissaan sopivassa määrin alkuperäiselokuvan karmivia, mutta kauniin haikeita melodioita.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Hellraiser on aika keskinkertainen, joskin ihan mielenkiintoinen uusi tulkinta kauhuklassikosta. Tekijöille täytyy nostaa hattua, että he sentään keksivät elokuvaan uuden tarinan ja uuden, kiehtovan tavan hyödyntää helvetillistä pulmalaatikkoa, sen sijaan että he vain kopioisivat alkuperäiselokuvaa kohtauksesta toiseen. Leffasta löytyy oivaa, nykypäivälle sopivaa syvyyttä siitä, että fyysistä tuskaa pahempaa kipua voi olla henkinen kärsimys. Vastaavia hyviä ideoita on ripoteltu sinne ja tänne, mutta valitettavasti kokonaisuus ontuu. Elokuva on aivan liian pitkä, eikä se ole pelottava, ei edes kovin jännittävä. Päähahmo Rileytä lukuun ottamatta hahmogalleria koostuu toinen toistaan tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät juuri kiinnosta. Jamie Clayton suoriutuu pätevästi kenobiittien johtajan osasta, mutta muuten kenobiitit jättävät kylmäksi. Helvetillisten olentojen sijaan kenobiitit näyttävät pikemminkin muovisilta avaruuden muukalaisilta. Uusi Hellraiser on taatusti parempi kuin monet tässä välissä ilmestyneet Hellraiser-rainat, mutta alkuperäisen filmin tasoon ei ylletä sitten millään. Elokuva sopii passelisti kertakäyttökatseluun näin halloweenin alla, mutta eipä siitä lopulta paljoa jää mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hellraiser, 2022, 20th Century Studios, 247Hub, Phantom Four Films, Spyglass Media Group

Arvostelu: Five Nights at Freddy's (2023)

FIVE NIGHTS AT FREDDY'S

Ohjaus: Emma Tammi

Pääosissa: Josh Hutcherson, Piper Rubio, Elizabeth Lail, Mary Stuart Masterson, Matthew Lillard, Kat Conner Sterling, David Lind, Lucas Grant, Grant Feely, Jessica Blackmore ja Garrett Hines

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Five Nights at Freddy's perustuu Scott Cawthonin luomaan samannimiseen videopelisarjaan, joka käynnistyi vuonna 2014. Pian ensimmäisen pelin ilmestyttyä ja noustua suureen suosioon, Warner Bros. Pictures hankki sen elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään filmatisointia. Tyler Burton Smith alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta ja Gil Kenan palkattiin ohjaajaksi. Kuitenkin vuonna 2017 Warner Bros. luopui projektista ja Blumhouse-yhtiö nappasi sen itselleen. Samalla Kenan jätti elokuvan ja Chris Columbus valittiin hänen korvaajakseen. Cawthon itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen uusiksi Five Nights at Freddy's -kirjoja tehneen Kira Breed-Wrisleyn kanssa ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020, kunnes Cawthon halusi luopua tekstistä ja aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Syksyllä 2021 Columbus jätti ohjausvastuun ja hänet korvattiin Emma Tammella. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2023 ja nyt Five Nights at Freddy's on vihdoin ja viimein saapunut elokuvateattereihin. Itse olen ollut tietoinen peleistä siitä lähtien, kun ne nousivat valtavaan suosioon, mutten ole koskaan pelannut niitä. Olen kuitenkin odottanut elokuvasovitusta uteliaana ja kävinkin katsomassa Five Nights at Freddy'sin heti sen ensi-iltapäivänä.

Mike Schmidt saa työpaikan ränsistyneen entisen ravintolan, Freddy Fazbear's Pizzan yövartijana. Viiden yön aikana hänelle valkenee karmiva totuus siitä, miksi ravintola joutui vuosia sitten sulkemaan ovensa.

Nälkäpeli-elokuvista (The Hunger Games - 2012-2015) tuttu Josh Hutcherson nähdään Mike Schmidtinä, heikosti pärjäävänä nuorenamiehenä, joka yrittää löytää itselleen työpaikkaa elättääkseen itsensä lisäksi myös pikkusiskonsa Abbyn (Piper Rubio), heidän vanhempiensa menehdyttyä jokin aikaa sitten. Viimeisenä oljenkortena hän tarttuu aluksi helpolta vaikuttavaan duuniin, pitkään hylätyn ravintolan yövartijana. Hutcherson suoriutuu pääroolista oivallisesti, tulkiten hyvin kaiken aikaa väsynyttä hahmoaan, jota piinaa lapsuuden hirvittävä trauma. Kun Freddy Fazbear's Pizzan todelliset puolet paljastuvat, Hutcherson näyttää onnistuneesti hahmonsa vaihtelevat tunteet uutta työpaikkaansa kohtaan. Rubio pärjää kelvollisesti pikkusisko Abbyna.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Scream-kauhuleffasta (1996) ja näytellyistä Scooby-Doo -elokuvista (2002-2004) tuttu Matthew Lillard Miken uraohjaajana Raglanina, Mary Stuart Masterson Miken ja Abbyn tätinä Janena, joka haluaa saada Abbyn huoltajuuden, Kat Conner Sterling Abbyn lapsenvahtina Maxina, sekä Netflixin You-jännärisarjasta (2018-) tuttu Elizabeth Lail poliisi Vanessana. Five Nights at Freddy's -pelivideoita YouTubeen tehneet Cory DeVante Williams, eli CoryxKenshin ja Matthew Patrick, eli MatPat ovat myös päässeet mukaan leffaan pieniin rooleihin. Lillard on ihan hyvässä vedossa lyhyen ruutuaikansa kanssa, kun taas Masterson tekee tätihahmosta kiusallisen koomisen pahishahmon. Lail suoriutuu passelisti poliisina, jonka kohdalla kuitenkin turhauttaa alusta asti, kuinka hahmo pimittää jatkuvasti tietoa Freddy Fazbear's Pizzan synkästä menneisyydestä.

Jos olit odottanut, että Five Nights at Freddy'sin pohjalta tehtäisiin verinen ja jännittävä, mutta silti koominen elokuva, suosittelen kääntymään Nicolas Cagen tähdittämän Willy's Wonderland -leffan (2021) puoleen. Jos taas haluat nähdä, kun vartijahahmo on sulkeutunut koppiinsa ja vahtii valvontakameroista karmivien animatroniikkamaskottien liikkeitä, suosittelen pysyttelemään alkuperäisen pelin äärellä. Jos taas sinua ei haittaa, että pelien pohjalta on tehty hieman pliisu, teiniyleisölle sopiva kertakäyttöraina, jossa ei paljoa tapahdu sitä, mistä itse pelit ovat tunnettuja, uusi Five Nights at Freddy's -elokuva voi sopia juuri sinulle. Itse pelit pelaamatta jättäneenä koin leffan ihan kivaksi kauhuhömpäksi, joka oli jossain määrin parempi kuin odotin, mutta joka jätti tietyiltä osa-alueilta paljon toivomisen varaan.

Jos jostain yllätyin, niin siitä, kuinka paljon elokuva pyrkii panostamaan päähenkilöönsä, tämän käsittelemään traumaan ja haasteelliseen elämään. Alkupäässä filmi tekee juurta jaksaen työnsä, jotta katsojan sympatiat olisivat Miken puolella ja tämän haluaisi nähdä saavan asiat raiteilleen. Tämän kaiken, varsin mukiinmenevän draaman takia pelistä tutumpi kauhuosasto kuitenkin kärsii. Leffassa on pari oivallisen jännittävää kohtausta popkulttuurissa jo ikonisiksi muuttuneiden ravintolan animatroniikkamaskottien kanssa, mutta peleistä tuttua monitorien kyttäämistä ja ovilla säätämistä ei elokuvassa nähdä juuri lainkaan. Teiniyleisöä kosiskellen kaikki rajummat hetket on jätetty ruudun ulkopuolelle ja pahimmista jutuista lähinnä vain puhutaan. Animatroniikkamaskotit ovat pelottavimmillaan silloin, kun esitetään söpöinä ja hupsuina. Sitten taas jotkut pelottaviksi tarkoitetut kohdat ovat enemmänkin tahattoman koomisia.

Muutaman mutkan kautta elokuvan ohjaajaksi päätyi lopulta isänsä puolelta suomensukuinen Emma Tammi. Tammi panostaa hieman liikaakin ihmisdraamaan ja päähenkilön käsittelemättömiin traumoihin, kun hän olisi voinut herkutella ja leikitellä enemmän juuri niillä jutuilla, joiden takia Five Nights at Freddy'siä on tultu katsomaan. Hänen, Seth Cuddebackin ja pelit luoneen Scott Cawthonin käsikirjoitus on epätasainen ennalta-arvattavien juonenkäänteidensä kera, mutta ajaa lopulta tarpeeksi kelpuutettavasti asiansa. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu. Äänimaailma luottaa liikaa kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, The Newton Brothersin ja The Living Tombstonen tuodessa musiikkeihin mukaan vivahteita pelien hyräilyistä. Loppujen lopuksi elokuvan parasta antia ovat lavastajien valkokankaille loihtima Freddy Fazbear's Pizza -ravintola, sekä siellä asustavat animatroniikkamaskotit. Kun nykypäivänä luotetaan liikaa tietokonetehosteisiin, on riemastuttavaa nähdä vanhoja kunnon käytännön efektejä. Freddyn, Chican, Foxyn ja Bonnien henkiinherätyksestä vastaa Jim Henson's Creature Shop, joka on aiemmin tehnyt tehosteita muun muassa Tummaan kristalliin (The Dark Crystal - 1982), Labyrinttiin (Labyrinth - 1986) ja Teini-ikäisiin mutanttininjakilpikonniin (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1990).

Yhteenveto: Five Nights at Freddy's on ihan menevä, joskin turhan kesy kauhuelokuva. Leffa panostaa yllättävänkin paljon päähahmoonsa ja hänen koettelemuksiin, keräten katsojan sympatiapisteitä puolelleen. Kelpo ihmisdraama vie kuitenkin liikaa huomiota pois siitä, miksi elokuvaa on tultu katsomaan. Kauhuosasto jää harmillisen vaisuksi, eikä leffa sisällä kunnolla sitä, mistä alkuperäinen peli on tunnettu, eli videokameroiden tuijottelua ja ovien säätelyä Freddyn ja kumppaneiden liikehdintöjen pelossa. Verta ja suolenpätkiä toivovat tulevat pettymään, kun raakuudet on leikattu pois tai jätetty ruudun ulkopuolelle. Elokuvan tarina on kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja leffa on ajoittain varsin viihdyttävä. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan pätevästi ja lavastajat ovat tehneet hienoa työtä ravintolan kanssa. Parasta leffassa ovat itse animatroniikkamaskotit, jotka Jim Henson's Creature Shop on siirtänyt videopeleistä valkokankaille upeasti. Five Nights at Freddy's tuskin on ihan se leffa, mitä fanit ovat vuosia toivoneet, mutta se on tarpeeksi mukiinmenevä tapaus, jolle ainakin itse katsoisin täysin sujuvasti jatkoa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Five Nights at Freddy's, 2023, Universal Pictures, Blumhouse Productions, ScottGames

Arvostelu: Kill Bill: Volume 2 (2004)

KILL BILL: VOLUME 2

Ohjaus: Quentin Tarantino

Pääosissa: Uma Thurman, Michael Madsen, Daryl Hannah, David Carradine, Gordon Liu, Michael Parks, Chris Nelson, Bo Svenson, Larry Bishop, Perla Haney-Jardine, Helen Kim ja Samuel L. Jackson

Genre: toiminta, draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 16

Kill Bill: Volume 2 on toinen osa Quentin Tarantinon neljännestä elokuvasta. Tarantino suunnitteli Kill Billin alun perin yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, mutta kun sen yhteiskesto oli jopa neljä tuntia, eikä Tarantino suostunut tiivistämään sitä, hänet painostettiin lopulta jakamaan filmi kahtia. Kill Bill: Volume 1 sai ensi-iltansa syksyllä 2003 ja sen jatko-osa Kill Bill: Volume 2 ilmestyi jo huhtikuussa 2004. Elokuva ei saanut ihan yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta kuin ensimmäinen osa, eikä se ollut yhtä iso hitti, mutta se tuotti kuitenkin budjettinsa reippaasti takaisin ja sai kehuja. Elokuva sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta naispääosasta ja miessivuosasta. Itse näin kummatkin Kill Bill -elokuvat kymmenisen vuotta niiden ilmestymisen jälkeen. Pidin kovasti ensimmäisestä osasta, mutta jatko-osa tuotti minulle pettymyksen. Olen pitkään pohtinut filmien uudelleenkatselua ja kun huomasin Kill Bill: Volume 1:n täyttävän 20 vuotta, päätin sen kunniaksi katsoa ja arvostella molemmat osat. Innostuin ensimmäisestä osasta niinkin paljon, että heti kun olin kirjoittanut siitä arvostelun, pistin Kill Bill: Volume 2:n pyörimään.

Tapettuaan O-Renin ja Vernitan, morsian siirtyy listallaan seuraaviin uhreihin, Buddiin, Elleen ja pääjehu Billiin, jatkaessaan vimmaista kostoretkeään.

Uma Thurman palaa rooliinsa morsiamena, joka jatkaa kostoaan tapetun miehensä (Chris Nelson) ja syntymättömän tyttärensä vuoksi. Thurman kanavoi yhä samaa uhmakkuutta ja vaarallisuutta roolihahmoonsa kuin ensimmäisessä osassa - eikä ihme, kuvattiinhan osat alustavasti yhdeksi pitkäksi elokuvaksi. Mitä lähemmäs morsian pääsee varsinaista kohdettaan, sitä varmemmin hän hommaansa hoitaa. Hahmoa kannustaa loppuun asti onnistumaan tavoitteessaan ja hänen puolesta jännittää yhä vain enemmän, kun huipennus häämöttää.

     Ensimmäisen osan keskittyessä Lucy Liun näyttelemään O-Reniin ja Vivica A. Foxin esittämään Vernitaan, Kill Bill: Volume 2 antaa enemmän tilaa Kyykäärmetapporyhmän muille jäsenille, Michael Madsenin näyttelemälle Buddille, Daryl Hannahin näyttelemälle Ellelle, sekä tietty joukon johtajalle, David Carradinen näyttelemälle Billille. Jokainen kolmikosta muodostaa hyvin erilaisen uhkan morsiamelle ja hahmot ovat kiinnostavia. Madsen on mainio elämäänsä kyllästyneenä miehenä, Hannah oivallinen raivokkaana tappajana ja Carradine huokuu karismaa lipevänä miehenä kaiken taustalla.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Gordon Liu ja Michael Parks uusissa rooleissa kamppailulajien mestari Pai Meinä ja eläköityneenä parittaja Estebanina, sekä Tarantinon luottonäyttelijä Samuel L. Jackson pianistina morsiamen hääharjoituksissa, jossa kauhistuttava, kostoretken aiheuttanut verilöyly tapahtui.

Kill Bill: Volume 2 lähtee käyntiin näyttämällä, mitä kyseisenä hääharjoituspäivänä todellisuudessa tapahtuikaan. Mustavalkoisena esitetty alkuvartti on erinomaisen tiivistunnelmainen startti. Katsojan syke nousee nousemistaan, sillä tietää, mitä tuleman pitää. Alku lupailee vahvasta jatko-osasta, joka veisi hienosti alkaneen kostoreissun kunnialla päätökseen, mutta harmillisesti lopputulos ei ihan yllä luvatulle tasolle. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta silti kummallakin katselukerralla koin jatko-osan pettymyksenä aivan mahtavan Kill Bill: Volume 1:n jälkeen.

Vaikka Kill Bill tarkoitettiinkin alun perin yhdeksi elokuvaksi ja Quentin Tarantino sinnikkäästi sanoo edelleen, että niitä pitäisi ajatella yhtenä elokuvana, ovat Volume 1 ja Volume 2 lopulta liian erilaiset teokset, jotta ne voisi nähdä täysin yhtenäisenä. Siinä, missä Volume 1 oli voimakkaasti tyylitelty, vimmainen ja räjähtävä toimintaelokuva, jossa pistettiin ihmisiä paloiksi ihan jumanperkuleesti, Volume 2 on huomattavasti rauhallisempi ja hidastempoisempi teos. Jos ensimmäistä osaa katsoessa jäi kaipaamaan Tarantinolle tyypillisiä pitkiä keskusteluja, niitä on toinen osa pullollaan - jopa ehkä liiaksikin asti. Volume 2:lla on kestoa lähes puoli tuntia enemmän kuin Volume 1:llä ja filmi kaipaisi hieman tiivistämistä.

Ei Kill Bill: Volume 2 todellakaan huono filmi ole, mutta sitä katsoessani en vain voi olla pohtimatta, että kaikki parhaat jipot käytettiin jo ykkösosassa ja Volume 2 häviää edeltäjälleen kaikessa. Seassa on kuitenkin tarpeeksi mahtavia hetkiä, jotta sen taso nousee todella hyväksi. Hienosti rakennetun hääharjoitusaloituksen lisäksi morsiamen koulutusosio Pai Mein luona on aivan loistava, erityisesti Gordon Liun hupaisan roolityön ansiosta. Kohtaaminen Buddin kanssa on kelvollisen jännittävä ja taistelu Elleä vastaan pätevän toimiva. Morsiamen ja Billin välinen finaali on onnistuneesti rakennettu, vaikkei se sisälläkään mitään valtavaa toimintaspektaakkelia kymmeniä kätyreitä vastaan.

Quentin Tarantino näyttää lahjansa jälleen kerran, mutta Kill Bill: Volume 2:sta ei löydy samaa tekemisen paloa kuin edellisestä osasta. Ammennettuaan Volume 1:een vanhoista itämaisista kamppailulajielokuvista, Volume 2:n inspiraationa ovat selvästi toimineet lännenelokuvat. Pitkät kohtaukset ja keskustelut erämaassa muistuttavat Sergio Leonen spagettiwesternejä ja Leonea kiitetäänkin lopputeksteissä. Tarantinon kirjoittama dialogi ei ole yhtä nokkelaa kuin monessa muussa hänen leffassaan, mutta silti tarpeeksi hyvää, jotta katsojan kiinnostus pysyy tiukasti siinä, mitä hahmoilla on sanottavanaan. Teknisesti tämäkin puolikas Kill Billiä on tyylikkäästi tehty kuvausta, valaisua, lavasteita ja asuja myöten. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin intensiivisiä katseita tukeva vinkumisääni ei sovi enää tämän filmin muuhun tyyliin. Kappalevalinnat eivät ole läheskään yhtä muistettavia kuin viimeksi, mutta Robert Rodriguezin ja RZA:n säveltämät musiikit säestävät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Kill Bill: Volume 2 ei ole edeltäjänsä veroinen mahtava viihdepläjäys, mutta se vie silti tarinan mainiosti päätökseensä. Kun ykkösosassa Tarantinon villimmät valttikortit pistettiin hyötykäyttöön, jatko-osaan jäävät lähinnä vain Tarantinolle ominaiset pitkät keskustelut, joita on mukana hieman liiaksikin asti. Tarantino rakentaa joitain pitkiä kohtauksia tehokkaan tiivistunnelmaisesti, mutta yleisesti ottaen filmi kaipaisi tiivistämistä. Seasta löytyy joitain aivan mahtavia hetkiä, jotka nostavat tasoa, mutta kokonaisuutena Kill Bill: Volume 2 kalpenee Volume 1:lle likimain kaikessa. Näyttelijät suoriutuvat loistavasti rooleistaan ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on ansiokkaasti tehty. Jos pidit Kill Bill: Volume 1:stä, kannattaa tarina toki katsoa loppuun Volume 2:n myötä. Jos ykkösosan räväkkyys osui ja upposi, voi kakkososan hidastempoisuus tuntua pettymykseltä. Jos taas et pahemmin lämmennyt ensimmäisen osan menolle ja meiningille, kakkosen rauhallisempi lähestymistapa voi tehota sinuun paremmin. Vuosien varrella Tarantino on useasti nostanut puheeksi potentiaalisen kolmannen Kill Billin, mutta itse en näe sille mitään syytä. Tarina kerrottiin väkevästi loppuun näissä kahdessa elokuvassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kill Bill: Volume 2, 2004, Miramax, A Band Apart, Super Cool ManChu

Arvostelu: Trolls: Bändi koossa (Trolls Band Together - 2023)

TROLLS: BÄNDI KOOSSA

TROLLS BAND TOGETHER

Ohjaus: Walt Dohrn

Pääosissa: Justin Timberlake, Anna Kendrick, Eric André, Kenan Thompson, Kid Cudi, Daveed Diggs, Troye Silvan, Camila Cabello, Amy Schumer, Andrew Rannells, Zosia Mamet, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Kunal Nayyar, Icona Pop ja Walt Dohrn

Genre: animaatio, musikaali, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 7

Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli taloudellinen jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Korona-aikana julkaistu Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020) oli teatterikierroksellaan tappiollinen, mutta teki suuret voitot kotijulkaisun myötä, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Trolls Band Together, eli suomalaisittain Trolls: Bändi koossa on saapunut elokuvateattereihin. Omasta mielestäni ensimmäinen Trolls on DreamWorksin huonoin leffa ja vaikka Maailmankiertue oli mielestäni siihen verrattuna parannus, jäi se todella keskinkertaiseksi tapaukseksi. Odotukseni olivat matalat kolmososaa kohtaan, mutta päätin silti käydä katsomassa sen muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.

Risu ja Poppy lähtevät pelastamaan Risun veljiä, entisen poikabändi BroZonen jäseniä katalilta artistipyrkyrisisaruksilta, Velvetiltä ja Veetiltä, jotka aikovat varastaa heidän laulutaitonsa.

Tuttu trollipari Risu (äänenä Justin Timberlake) ja Poppy (Anna Kendrick) tekevät jälleen paluun. Risu peruuttaa taas kerran hahmokehityksessään takaisin äksyksi tyypiksi, joka käy jo kolmatta kertaa läpi samanlaista kehityskaarta rennompaan suuntaan. Poppy taas pysyy samana ilopillerinä itsenään, ilman sen kummempaa kehitystä suuntaan tai toiseen. Siinä, missä kakkosleffa keskittyi enemmän Poppyyn, kolmosleffassa Risu nousee valokeilaan, kun hän lähtee pelastamaan veljiään, jotka kuuluivat ennen poikabändi BroZoneen. Näitä veljiä ovat poppoon keulahahmo John Dory (Eric André), Clay Spruce (Daveed Diggs), Clay (Kid Cudi) ja jo vangittu Floyd (Troye Sivan). Hahmot ovat selviä vertauskuvia Risua ääninäyttelevän Timberlaken entiseen poikabändiin, NSYNCiin.

     Elokuvassa tavataan myös muita vanhoja tuttuja, sekä uusia tuttavuuksia. Bergen-pariskunta Bridget (Zooey Deschanel) ja Runko (Christopher Mintz-Plasse) ovat menossa naimisiin, kun taas Mini Timantti (Kenan Thompson) pakottaa itsensä pelastusretkelle mukaan. Vastaansa hahmot saavat Velvetin (Amy Schumer) ja Veetin (Andrew Rannells), jotka haluavat nousta maailman kuuluisimmiksi artisteiksi. Ongelmana vain on, ettei sisaruksilla ole laululahjoja lainkaan ja he ovatkin kehittäneet katalan suunnitelman varastaa BroZonen talentit. Matkansa varrella Risu ja Poppy kohtaavat myös Viva-trollin (Camila Cabello), joka johtaa omaa trollilinnoitustaan. Sivuhahmot eivät ole kaksisia, erityisesti Mini Timantin käydessä kaiken aikaa hermoille muka-hauskoilla jutuillaan. Velvet ja Veeti eivät ole kummoiset pahikset, vaikka heidän häijy suunnitelmansa onkin ihan vekkuli.

Trolls: Bändi koossa ei valitettavasti jatka kakkososa Maailmankiertueen viitoittamaa suuntaa ylöspäin, vaan ottaa tasossaan takapakkia. Tekijöiden tarkoituksena on varmaan ollut luoda kaikkien aikojen hyvän mielen elokuva, joka hakkaa katsojansa niin täyteen pirteyttä, että elokuvanäytöksestä poistuisi muikea hymy huulillaan, tanssijalka vipattaen. Itselleni jatkuva hektisyys, yliampuva energisyys, toinen toistaan villimmät tanssinumerot, sekä räjähtävien värien ja kimalteiden tulva olivat lähinnä uuvuttavaa seurattavaa. Joo, taidanhan minä olla liian vanha tällaiseen ja kohderyhmälle, eli perheen pienimmille lapsille Bändi koossa on takuulla viihdyttävä paketti. Silti minua harmittaa, että aiemmin mahtaviakin koko perheen elokuvia, kuten Shrekin (2001), Madagascarin (2005), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) tehnyt DreamWorks-yhtiö sortuu tasaisin väliajoin tekemään tällaisia audiovisuaalisia ärsykkeitä, joilla on helppo höynäyttää rahaa lapsiperheiltä.

Edellisosien tapaan myös Trolls: Bändi koossa on aikamoinen huvipuistoajelu, joka pakottaa katsojansa ahmimaan hattaraa samaan aikaan, kun roikkuu pää alaspäin ja naaman edessä oleva tykki pamauttaa sateenkaariglitteriä päin näköä viiden minuutin välein. Ähky tähän kaikkeen iskee jo puolen tunnin kohdalla, mutta leffahan vain vääntää nuppejaan isommin kohti kaakkoa edetessään. Pääasiassa koheltamisesta koostuva huumori naurattaa varmaan perheen pienempiä, kun taas aikuiset saattavat löytää jotain hupia viittauksista vanhoihin poikabändeihin. Ja siis viittauksilla tarkoitan sitä, kun yksi hahmoista pohtii esityksen epäonnistumista sanoilla "emme olleet synkassa (NSYNC), joten meillä on vain yksi suunta (One Direction) jäljellä: syrjäkadut (Backstreet Boys)!" Kaikessa hektisyydessään ja tekopirteydessäänkin leffa on aika laiska.

Tämänkin Trolls-rainan ohjauksesta vastaa Walt Dohrn, jonka rakentama yliampuva energisyys alkaa tuntua yhä enemmän väkinäiseltä. Elizabeth Tippetin käsikirjoituksesta löytyy menevä tarina, joka kuitenkin peittyy toistuvien tai olemattomien hahmokaarten, sekä hutaisten laaditun kerronnan alle. Elokuvasarjaan ei tunnuta vieläkään keksivän sen syvällisempää sanomaa kuin että "jos kaikki olisivat kivempia toisiaan kohtaan, maailma olisi kivempi paikka". Visuaalisesti Trolls: Bändi koossa näyttää ihan hyvältä, joskin sen hurja värikkyys ja kimalteen määrä voi herkästi aiheuttaa päänsärkyä. Äänimaailma on myös mahdollisimman räiskyvä. Theodore Shapiron säveltämät musiikit eivät tälläkään kertaa nouse lainkaan esille, sillä elokuva on tungettu niin täyteen eri artistien kappaleita, kuten myös uusia lauluja musikaalinumeroita varten, joista isoin tärppi on NSYNCin ensimmäinen biisi yli kahteenkymmeneen vuoteen, Better Place. Kun Maailmankiertueessa yritettiin edes hieman tuoda mukaan musiikkia eri genreistä, on tylsää, kuinka pop-painotteista tämän leffan tarjonta on.

Yhteenveto: Trolls: Bändi koossa on perheen pienimpiä viihdyttävä energiapaukku, joka ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään kenellekään muulle. Aikuiselle sen jatkuva hektisyys ja päin näköä puskevat värikkäät ärsykkeet käyvät pian raskaaksi seurattavaksi, eikä ihme, jos teatterista poistuu päänsäryn, eikä hyvän mielen kanssa. Tarinassa olisi aineksia menevään koko perheen seikkailuun, mutta toteutus on uuvuttava jatkuvassa koheltamisessa ja mekastuksessa. Vähäiset syvyydet jäävät latteaksi peruskauraksi ja huumorikin on varsin laiskaa. Animaattorit ovat täyttäneet ruudun väriloisteella ja glitterillä, jolla yritetään harhauttaa katsojaa esimerkiksi siitä, että Risu tuntuu käyvän läpi samaa kehityskaarta uudestaan. Lopputulos on turhauttava ja elokuvaa on vaikea suositella kenellekään yli kymmenvuotiaalle. Ei siinä vielä mitään, jos leffa ei aliarvioisi lapsia näin pahasti. Elokuvan ainoa funktio tuntuu olevan se, että kun elokuvan pistää pyörimään, lapset saa puoleksitoista tunniksi pois pyörimästä jaloista. Niin ja tarjoaahan Trolls: Bändi koossa sentään NSYNC-faneille uuden kappaleen yli 20 vuoden odotuksen jälkeen. Sen toki voi kuunnella katsomatta itse elokuvaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trolls Band Together, 2023, DreamWorks Animation

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Jackass esittää: Paha pappa (Jackass Presents: Bad Grandpa - 2013)

JACKASS ESITTÄÄ: PAHA PAPPA

JACKASS PRESENTS: BAD GRANDPA

Ohjaus: Jeff Tremaine

Pääosissa: Johnny Knoxville, Jackson Nicoll, Georgina Cates, Greg Harris ja Catherine Keener

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackass Presents: Bad Grandpa, eli suomalaisittain Jackass esittää: Paha pappa on Jackass-sarjasta (2000-2002) tutun Johnny Knoxvillen tähdittämä komediaelokuva. Tehtyään elokuvat Jackass: The Movien (2002), Jackass Number Twon (2006) ja Jackass 3D:n (2010), Knoxville alkoi suunnitella uutta filmiä, mutta tällä kertaa sellaista, joka kertoisi tarinaa uhkarohkeiden stunttien ja pilojen ohessa. Paramount Pictures kiinnostui hänen ideoistaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Jackass esittää: Paha pappa sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai myös ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse näin Jackass esittää: Pahan papan vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen tätini kanssa. Pidin leffaa hauskana hömppänä ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kärttyisä ja pervo isoisä saa lapsenlapsensa Billyn hoivattavakseen, kun tämän narkkariäiti hylkää pojan. Isoisä päättää viedä Billyn tämän isän luokse, joka taas haluaa pojan hyötyäkseen tästä taloudellisesti.

Johnny Knoxville näyttelee Irving Zismania, hahmoa, joka teki ensiesiintymisensä jo aiemmissa Jackass-elokuvissa, mutta jonka ympärille Knoxville päätti kehitellä kokonaisen elokuvan. Kyseessä on varsin perverssi pappa, joka yrittää vikitellä nuorempia naisia mukaansa, tekee erilaisia jekkuja ihmisille ja rikkoo lakia minkä ehtii. Irving on äärimmäisen epämiellyttävä tyyppi, mutta jostain syystä häntä on hauska seurata. Knoxville hoitaa hommansa täydellisesti, erityisesti kun tietää, että elokuva kuvattiin piilokameralla ja suuri osa muista ihmisistä eivät tienneet päätyvänsä mukaan elokuvaan. Knoxvillen on siis pitänyt hoitaa homma kerralla purkkiin ja höynäyttää muita ilman, että pokka pettää.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Jackson Nicoll, joka esittää Irvingin lapsenlasta Billyä. Jo Knoxvillen pokanpitäminen on ihailtavaa, mutta Nicollille tekisi mieli antaa aplodit, sillä niin taidokkaasti hän onnistuu seuraamaan Knoxvillen jalanjäljissä. Nicollkin heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi ja hän ja Knoxville muodostavat erittäin lystikkään duon. Hahmona Billyä käy sääliksi, kun hänen isoisänsä on mitä on, äiti (Georgina Kates) on huumeidenkäyttäjä ja isä (Greg Harris) haluaa hänet vain tienatakseen valtion tukirahoilla.

Vaikka kyseessä onkin Jackass-elokuva, Paha pappa ei ole tavanomaista uhkarohkeiden ja vaarallisten stunttien tulvaa, kuten Jackass-projektit yleensä. Mukaan mahtuu kyllä muutamia veikeitä hetkiä, joissa Knoxvillen kestävyys ja taipuvuus pistetään koetukselle, puhumattakaan yrityksestä pitää vanhusroolia yllä, kun Irvingiä höykytetään muub muassa liikkuvassa sängyssä ja reistailevassa hupilaitteessa. Jackass esittää: Paha pappa on enemmänkin Boratin (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) hengessä tehty piilokamerapilailu, jossa jekutetaan hyväuskoisia (ja välillä pahantahtoisia) amerikkalaisia, samalla kun isoisä vie lapsenlastaan halki osavaltioiden tämän isän luokse. Parhaita höynäytyskohtauksissa ovat ne, joissa höynäytettävät ovat lähellä vaikkapa syyllistyä itse johonkin rikokseen, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Irving yrittää lähettää Billyn postilaatikossa isälleen ja postitoimiston väki hetken jopa pohtii, tekisivätkö sen.

Elokuvan tarina härön isoisän ja tämän huonoille vaikutuksille alttiin pojan automatkasta toimii oivallisesti ja matkan varrella hahmoille tietty alkaa vähitellen muodostua yhteys, jota ei aiemmin ollut. Vaikka tarina etenee sujuvasti, välillä tuntuu siltä, että elokuva koostuu enemmänkin yksittäisistä sketseistä, höynäytyksistä ja tapaturmista. Muutamat kohtauksista ovat suorastaan hulvattomia, mutta parin hetken kohdalla taas pohtii, että miten ne pääsivät mukaan lopulliseen elokuvaan? Filmin finaali on erittäin lystikäs, joskin elokuvan päätyttyä tuntuu siltä, että jotain jäi uupumaan kokonaisuudesta. Jackass esittää: Paha pappa on oivallinen komedia, mutta viimeinen silaus puuttuu, mikä nostaisi kokonaisuutta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa yksi Jackassin perustajista, Jeff Tremaine. Tremainen työ on ollut varsin poikkeavaa muiden leffojen tekoon verrattuna, sillä hänen on pitänyt luottaa näyttelijöidensä kantavan kohtauksia eteenpäin sujuvasti mahdollisten yllätystenkin noustessa esiin. Kun homma perustuu höynäytettävien reaktioihin, ei koskaan voi täysin tietää, minne kohtaukset etenevät. Tremaine toimii myös käsikirjoittajana yhdessä Knoxvillen ja Spike Jonzen kanssa. Olisi kiinnostavaa lukea teksti ja selvittää, kuinka paljon elokuvasta onkaan ennalta kirjoitettua ja kuinka paljon puhdasta improvisaatiota. Jackass esittää: Paha pappa on kelvollisesti kuvattu. Piilokamera-asetelman voi huomata kuvakulmista ja siitä, kuinka kuvan reunoja peittää joskus jokin. Knoxvillen maskeeraus on erinomainen, eikä ihme, että elokuva sai siitä jopa Oscar-ehdokkuuden. Äänipuoli on hyvin toteutettu vaativaa äänitystä ja musiikkeja myöten.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, joka kulkee nimellä Jackass Presents: Bad Grandpa .5. Monet pilailukohtauksista ovat pidempiä ja esimerkiksi alussa Irvingin juuttuessa kiinni automaattiin, hänen teko-sukuelimensä on näkyvissä.

Yhteenveto: Jackass esittää: Paha pappa on lystikäs törkykomedia, josta jää kuitenkin viimeinen silaus uupumaan. Muihin Jackass-projekteihin verrattuna leffasta löytyy jopa kiinnostava tarina, jota ryhtyy seuraamaan mielellään. Piilokameratoteutus on vekkuli ja se johtaa useisiin todella hauskoihin tilanteisiin, joissa ei voi kuin ihailla päänäyttelijäkaksikko Johnny Knoxvillen ja Jackson Nicollin pokanpitämistä ja toisinaan jopa pöyristellä tietämättömien ihmisten reaktioita. Jutut ovat toinen toistaan ronskimpia, eikä kyse ole mistään koko perheen hassuttelusta. Vaikka leffalla onkin selvä tarinakaari, ajoittain se tuntuu liikaa irrallisilta sketseiltä, joista kaikki eivät osu maaliinsa. Heikkouksineenkin Jackass esittää: Paha pappa on mainio komedialeffa, jota voi suositella kaikille törkeiden komedioiden ystäville, sekä piilokamerahassutteluiden faneille. Helposti loukkaantuvien kannattaa pysyä tästä kaukana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackass Presents: Bad Grandpa, 2013, Dickhouse Productions, MTV Films

Arvostelu: Killers of the Flower Moon (2023)

KILLERS OF THE FLOWER MOON

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Robert De Niro, Lily Gladstone, Scott Shepherd, Cara Jade Myers, Jason Isbell, JaNae Collins, Jillian Dion, William Belleau, Ty Mitchell, Tommy Schultz, Sturgill Simpson, Jesse Plemons, Tantoo Cardinal, Gary Basaraba, Louis Cancelmi, John Lithgow, Brendan Fraser ja Martin Scorsese

Genre: draama, rikos

Kesto: 3 tuntia 26 minuuttia

Ikäraja: 16

Killers of the Flower Moon perustuu David Grannin samannimiseen kirjaan vuodelta 2017, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin. Jo ennen kirjan julkaisua Imperative Entertainment -yhtiö hankki sen elokuvaoikeudet ja pestasi Eric Roth käsikirjoittajaksi. Martin Scorsese hyppäsi mukaan ohjaajaksi ja kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo alkuvuodesta 2018, mutta kun Scorsese päättikin tehdä ensin The Irishman -elokuvan (2019), tuotantoa jouduttiin viivästyttämään. Kuvausten alkua täytyi siirtää myös koronaviruspandemian alkamisen takia keväällä 2020 ja lopulta tuotanto pyörähti käyntiin vasta huhtikuussa 2021. Nyt Killers of the Flower Moon on saapunut elokuvateattereihin ja itselleni kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani leffoista. Kävinkin katsomassa elokuvan heti sen ensi-iltapäivänä Finnkinon mukavassa Lounge-salissa.

Kun 1900-luvun alussa osage-heimon mailta löytyy öljyä, heistä muodostuu välittömästi yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista ihmisryhmistä. Rikkaudet eivät kuitenkaan tule yksin ja pian osageja alkaa löytyä mysteerisesti kuolleina, samalla kun alueen valkoiset keräävät rahoja omiin taskuihinsa.

Jos vartin mittaista The Audition -lyhäriä (2015) ei lasketa mukaan, Killers of the Flower Moon on Martin Scorsesen ensimmäinen elokuva, jossa nähdään hänen luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprio ja Robert De Niro yhdessä. Viittä aiempaa Scorsese-leffaa tähdittänyt DiCaprio näyttelee Ernest Burkhartia, sotaveteraania, joka saapuu Oklahomaan, osage-heimon maille, tapaamaan varakasta enoaan William King Halea, jota näyttelee Robert De Niro, joka tekee tässä jo kymmenennen yhteistyöelokuvansa Scorsesen kanssa. Kuten odottaa saattaa, DiCaprio on erinomainen pääroolissa, tulkiten hyvin hahmonsa monimutkikasta matkaa leffan edetessä. Mahtava on myös De Niro, joka tekee elokuvassa parhaan roolityönsä kenties koko 2000-luvun aikana. Äksyjen vanhojen ukkojen rooleihin jämähtänyt De Niro tuo huomattavasti enemmän puolia esille Halesta kuin monista muista hahmoistaan viime vuosien varrelta.

     Elokuvassa nähdään myös Scott Shepherd Ernestin veljenä Byronina, Lily Gladstone rikkaana osage-naisena Molliena, Cara Jade Myers, JaNae Collins ja Jillian Dion Mollien siskoina Annana, Retana ja Minnienä, sekä Tantoo Cardinal heidän äitinään Lizzie Q:na, Jason Isbell Minnien miehenä Billinä, William Belleau osage-mies Henry Roanina, Ty Mitchell, Tommy Schultz ja Louis Cancelmi hämärähommia puuhailevina Johnina, Blackiena ja Kelsienä, Gary Basaraba yksityisetsivä Burnsina, Jesse Plemons osage-heimolaisten kuolemia tutkivana liittovaltion agenttina Tom Whitena, John Lithgow syyttäjä Leawardina ja Brendan Fraser asianajaja Hamiltonina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, joskin vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Whalesta (2022) voittanut Fraser ylinäyttelee läpi todella minimaalisen ruutuaikansa. Oscareista puheenollen, olen varma, että Gladstone tulee saamaan vähintään naispääosaehdokkuuden vahvasta roolityöstään Molliena.

Killers of the Flower Moon ei onneksi tuottanut pettymystä, vaan kyseessä on juuri niin lahjakkaasti tehty tositarinaan perustuva rikosdraama kuin siltä voikin odottaa tällä tekijäpoppoolla. Kuten moni onkin jo ennakkoon kauhistellut, elokuvalla on tosiaan kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme ja puoli tuntia. Tänä vuonna on nähty jo useampi kolmen tunnin leffa, mutta ne tuntuivat lopulta pelkiltä harjoitusistunnoilta ja rakonkestävyystreeneiltä Killers of the Flower Mooniin verrattuna. En sano tätä kuitenkaan negatiivisessa mielessä; leffa kulkee nimittäin ajoittain kuin siivillä. Toisinaan herää tunne, että tästä olisi voitu tiivistää, leikata jotain kokonaan pois tai siirtyä nopeammin seuraavaan merkittävään hetkeen, mutta pääasiassa elokuva kyllä perustelee mammuttimaista kestoaan.

Elokuvan tarina on vahva ja mielenkiintoinen, sekä harmillisen ajankohtainen edelleen, vaikka näistä tapahtumista on vierähtänyt jo sata vuotta. Valkoinen mies on ahne, eikä todellakaan kestä sitä, kun joku muunlainen rikastuu. On välillä suorastaan järkyttävää seurata, kun osage toisensa perään kuolee, usein huonosti itsemurhaksi lavastettuna, eikä pääasiassa valkoisista koostuvaa virkavaltaa juuri kiinnosta ryhtyä tutkimaan asiaa. Alueen korruptio käy nopeasti selväksi ja kolmen ja puolen tunnin kestoon mahtuukin monenlaista katalaa juonittelua suuntaan jos toiseenkin. Toisinaan tragedioistakin löydetään huumoria, mutta pääasiassa filmi kulkee varsin tosikkona eteenpäin.

Väärissä käsissä elokuva saattaisi tukahtua oman painonsa alla tai ajautua vellomaan kurjuuksissa, mutta taituri Martin Scorsese osaa käsitellä raskaita aiheitaan mukaansatempaavasti. Hän on myös ollut tiiviisti yhteyksissä osage-heimolaisiin elokuvaa tehdessään, jolloin kansan itsensä ääni tulee kuulluksi, eikä leffa tunnu vain muutaman valkoisen, yli keski-ikäisen miehen kerronnalta tapahtuneesta. Scorsesen ohjaus on jälleen kerran lahjakasta ja hän on rakentanut useita koukuttavia kohtauksia ja tapahtumaketjuja, jotka eskaloituvat erinomaisesti. Yleisestikin elokuva rakentuu onnistuneesti kohti finaaliaan. Erittäin usein tositapahtumiin perustuvien elokuvien lopussa kerrotaan tekstein, mitä henkilöille tapahtui leffassa nähdyn jälkeen, mutta Killers of the Flower Moonilla on oma vekkuli tapansa tuoda tämän puolen katsojille.

On varmaan sanomattakin selvää, että teknisiltä ansioiltaan Killers of the Flower Moon on aika lailla kaikilla osa-alueillaan briljantti. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu. Niin jylhät maisemaotokset kuin pitkät, tapahtumia seuraavat kameraliikkeet näyttävät hienoilta. Visuaalinen anti on ajoittain niin näyttävää, että olen todella iloinen, että elokuvan pääsee kokemaan ihan elokuvateatterissa, sen sijaan, että se olisi julkaistu heti Apple TV+ -suoratoistopalvelussa. Lavasteet ovat komeat, asut mainiot ja maskeerauksetkin oivalliset. Erikoistehosteita hyödynnetään säästeliäästi ja onnistuneesti, ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Säveltäjä Robbie Robertson tunnelmoi kelvollisesti taustalla, mutta leffaa katsoessa herää usein tunne siitä kuin Robertson kierrättäisi samaa tahtia ja pientä melodiaa kohtauksesta toiseen.

Yhteenveto: Killers of the Flower Moon on hieno, joskin hieman ylipitkä eeposelokuva ja katsaus hirviömäiseen toimintaan sata vuotta sitten vähemmistön elämien kustannuksella. Martin Scorsese näyttää jälleen lahjansa ja rakentaakin kertomusta, sekä tunnelmaa taidokkaasti. Hän on työstänyt useita erittäin väkeviä tapahtumaketjuja, sekä yksittäisiä kohtauksia, joita jumittaa tapittamaan suurella mielenkiinnolla. Scorsese luo vahvaa draamaa, muuttamatta leffaa kurjuuksissa vellomiseksi. Tragedioineenkin leffasta löytyy myös kelpo huumoria. Leonardo DiCaprio on mahtava pääroolissa ja Robert De Niro tekee kenties parhaan roolityönsä koko 2000-luvulla. Lily Gladstone on myös uuden maininnan arvoinen ja toivonkin, että hänestä kuullaan lisää tulevaisuudessa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on tietty erittäin laadukas, oli kyse sitten hienoista miljöistä tai taitavasta kameratyöskentelystä. Jos hitaat rikoseepokset, modernimmat länkkärit ja rankat tositarinat ovat juttusi tai jos ihan vain fanitat Scorsesea, DiCapriota, De Niroa tai kaikkia kolmea heistä, etkä kammoksu leffan mammuttimaista kestoa, suosittelen lämpimästi katsomaan Killers of the Flower Moonin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Killers of the Flower Moon, 2023, Apple Studios, Apple TV+, Imperative Entertainment, Appian Way, Sikelia Productions