Arvostelu: Beverly Hills kyttä: Axel F (Beverly Hills Cop: Axel F - 2024)

BEVERLY HILLS KYTTÄ: AXEL F

BEVERLY HILLS COP: AXEL F

Ohjaus: Mark Molloy

Pääosissa: Eddie Murphy, Taylour Paige, Joseph Gordon-Levitt, Kevin Bacon, John Ashton, Judge Reinfold, Paul Reiser, Bronson Pinchot ja Luis Guzmán

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä toimintakomedia Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli kehuttu jättimenestys, joten sille tehtiin tietty jatkoa. Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) otettiin vielä ihan hyvin vastaan, mutta Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994) oli kriitikoiden lyttäämä taloudellinen floppi, joten ideat nelososasta kariutuivat. Murphy halusi kuitenkin sinnikkäästi tehdä vielä yhden elokuvan ja työstikin sitä yhdessä tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa vuosikausia. Jossain kohtaa suunnitelmissa kävi televisiosarja, mutta tuo idea kuopattiin, kun testiyleisö reagoi negatiivisesti pilottijaksoon. Nelososaa työsti yksi kerrallaan useampi käsikirjoittaja ja ohjaajan penkilläkin kävi muutama tekijä, kunnes lopulta Will Beall, Tom Gormican ja Kevin Etten saivat aikaiseksi tyydyttävän tekstin ja Mark Molloy vahvisti paikkansa ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2022 ja nyt kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Beverly Hills kyttä: Axel F on saapunut Netflixiin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Beverly Hills kytästä, mutta kuten moni muu, minäkin koen sarjan tason heikenneen jokaisen uuden osan myötä. Odotukseni eivät olleet korkeat neljättä elokuvaa kohtaan, mutta päätin tietty katsoa Beverly Hills kyttä: Axel F:n heti sen julkaisupäivänä.

Detroitilaiskyttä Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, auttamaan asianajajatytärtään, kun tämä ajautuu kiipeliin, yrittäessään todistaa poliisivoimien korruptiota.

Kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen Eddie Murphy tekee vihdoin ja viimein paluun kenties uransa tunnetuimpaan rooliin Axel Foleynä, detroitilaispoliisiin, jonka ihan oikeasti kannattaisi hankkia siirto Beverly Hillsiin, sillä sinne hän ajautuu joka tapauksessa kerta toisensa perään. Siinä, missä Murphy teki Beverly Hills kyttä 3:n tunnetusti pelkän rahan takia, tällä kertaa häntä on selvästi ihan oikeasti kiinnostanut Axelin esittäminen ja mies onkin riemastuttavassa vedossa läpi elokuvan. Murphyllä on ikää jo yli 60 vuotta, mutta tuo ei näytä painavan häntä yhtään, vaan hän painelee menemään hyvässä hengessä, toistellen hahmonsa tuttuja, ilahduttavia maneereja.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold etsivä Billy Rosewoodina, John Ashton poliisipäällikkö John Taggartina, sekä Paul Reiser poliisipäällikkö Jeffreynä, joista kahta jälkimmäistä ei ollakaan nähty sarjassa sitten kakkosleffan. Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Axelin asianajajatytär Jane (Taylour Paige), etsivä Abbott (Joseph Gordon-Levitt), kapteeni Grant (Kevin Bacon) ja huumekartellin pomo Chalino (Luis Guzmán). Tuttujen naamojen näkeminen nostaa hymyn huulille, etenkin kun Reinholdia, Ashtonia ja Reiseriä ei olla nähty missään isossa leffassa vuosiin. Paige, Gordon-Levitt, Bacon ja Guzmán hyppäävät menevästi tulokkaina sarjaan mukaan ja Murphy ja Paige onnistuvat tarpeeksi hyvin vakuuttamaan olevansa isä ja tytär, jotka eivät ole aikoihin olleet missään väleissä.

Enpä olisi uskonut, että kolmen vuosikymmenen jälkeen ilmestyvä ja varsinaisessa tuotantohelvetissä ryvennyt Beverly Hills kyttä nelonen voisi olla hyvä elokuva, mutta niin vain Axel F pääsi yllättämään positiivisesti. Ei elokuva mikään ihmeellinen tapaus ole, eikä se pääse lähellekään alkuperäistä toimintakomediaklassikkoa, mutta on se huomattava parannus heikon kolmososan jälkeen. Omasta mielestäni se on aika lailla samaa tasoa kakkosen kanssa. Elokuvan juoni ei ole erityisen kaksinen tai edes järin kiinnostava, eikä sen paljastuksia ole vaikea arvata etukäteen.

Mutta voi pojat, kun Eddie Murphy pääsee vauhtiin, niin elokuva onnistuu kyllä viihdyttämään mukavasti. Elokuva tarjoaa useita todella hauskoja hetkiä. On jälleen hilpeää seurata, kun Axel yrittää lennosta esittää jotakuta muuta, yrittäessään päästä jonnekin tai muuten vain juksuttaakseen toisia. Mukana on paljon hupaisaa sanailua ja pidin siitä, ettei kielenkäyttöä oltu juurikaan siivottu, vaan ärräpäät lentelevät kaiken aikaa kuten alkuperäisessä. Toimintakohtauksetkin tarjoavat menevää hupia, etenkin mahdollisimman epäkäytännöllisillä kulkuneuvoilla toteutetut takaa-ajot. Lopussa nähdään tälläkin kertaa hitusen yliampuvaksi äityvää räiskintää. Beverly Hills kyttä: Axel F pelaa siis varsin tutuilla korteilla, mutta hei, jos se ei ole rikki, niin miksi lähteä korjaamaan? Näyttelijöillä ja tekijöillä on selvästi ollut hauskaa ja tämä hauskuus välittyy hyvin kotikatsomoon. Niinkin hauskaa, että Murphyn ja tuottaja Jerry Bruckheimerin mukaan viides leffa on jo suunnitteilla.

Aluksi ohjaajana oli tarkoitus toimia Brett Ratner, mutta kun tuotanto ei vuosien varrella edennyt, hän jättäytyi projektista ja hänet korvattiin Adil El Arbilla ja Bilall Fallahilla, jotka lopulta myös jättivät hankkeen tehdäkseen Batgirl-elokuvan, jota ei kuitenkaan koskaan julkaistu. Paikan sai lopulta Mark Molloy, joka on aiemmin tehnyt lähinnä mainoksia. Molloy hoitaa tonttinsa yllättävänkin kelvollisesti, joskin häntä auttaa se, kuinka mainiossa vedossa Murphy on. Will Beallin, Tom Gormicanin ja Kevin Ettenin kynäilemä käsikirjoitus ei ole tutkittavan tapauksensa puolesta kummoinen, mutta siitä löytyy hauskoja hetkiä, sekä menevää draamaa Axelin ja hänen tyttärensä väliltä. Beverly Hills kyttä: Axel F on myös hyvin kuvattu ja lavastettu. Tietokonetehosteet näyttävät ajoittain kiusallisen halvoilta, mutta äänimaailma on menevästi kyhätty. Lorne Balfen säveltämät musiikit hyödyntävät paljon kasariestetiikkaa syntikoilla ja toki Harold Faltermeyerin loihtima aivan mieletön korvamatotunnari on ripoteltu mukaan pitkin elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop: Axel F, 2024, Netflix, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Halloween H20 (Halloween H20: 20 Years Later - 1998)

HALLOWEEN H20

HALLOWEEN H20: 20 YEARS LATER

Ohjaus: Steve Miner

Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Josh Hartnett, Adam Arkin, Michelle Williams, LL Cool J, Adam Hann-Byrd, Jodi Lyn O'Keefe, Janet Leigh, Nancy Stephens, Joseph Gordon-Levitt, Branden Williams ja Chris Durand

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 26 minuuttia

Ikäraja: 16

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys, jota pidetään nykyään yhtenä lajityyppinsä suurklassikoista, joten elokuvalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Halloween II - tappajan paluussa (Halloween II - 1981) tekijät päättivät viedä murhaaja Michael Myersin tarinan päätökseen ja aloittaa kolmososassa Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982) puhtaalta pöydältä täysin uuden idean kanssa. Elokuvan saaman murskapalautteen jälkeen studio päätti herättää Michael Myersin takaisin henkiin Halloween 4:ssä (Halloween 4: The Return of Michael Myers - 1988). Sitä seuranneet Halloween 5 (Halloween 5: The Revenge of Michael Myers - 1989) ja Halloween: The Curse of Michael Myers (1995) saivat murskapalautetta, eivätkä menestyneet toivotusti. Seitsemännen osan teko lähti silti pian liikkeelle Daniel Farrandsin kirjoittamana ja työnimellä "Michael Myers: Lord of the Dead". Hän kuitenkin jätti ideansa kesken ja hänen sijaan Robert Zappia ryhtyi työstämään tekstiä nimeltä "Halloween 7: Two Faces of Evil", mutta sekään projekti ei edennyt. Screamin (1996) kirjoittanut Kevin Williamson työsti uudenlaisen idean, joka toimisi jatko-osana kahdelle ensimmäiselle leffalle, unohtaen muut jatko-osat kokonaan. Hänen "Halloween: The Revenge of Laurie Strode" -ideaansa tartuttiin ja leffaan kosiskeltiin aluksi itse Carpenteria, mutta tämän vaatiman korkean palkkion vuoksi studio palkkasikin Steve Minerin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja Halloween H20 -nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa jo saman vuoden heinäkuussa. Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli siihen asti parhaiten menestynyt osa leffasarjasta. Itse tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun katsoin Rob Zombien ohjaaman Halloween-uudelleenfilmatisoinnin vuodelta 2007. Alkuperäisleffan katsoin vasta vuonna 2017, jolloin myös arvostelin sen halloweenin kunniaksi. Päätin samalla ottaa perinteeksi katsoa ja arvostella joka halloweeniksi yhden osan elokuvasarjasta. Nyt on päästy sarjan seitsemänteen elokuvaan, Halloween H20:een.

On kulunut 20 vuotta siitä, kun Laurie Strode kohtasi veljensä Michael Myersin kauhistuttavana halloweenyönä. Oman kuoleman lavastamisesta ja nimensä vaihtamisesta huolimatta Laurie joutuu jälleen taistelemaan hengestään, kun Michael löytää hänet jälleen halloweenina.

Halloween H20 on tosiaan jatkoa vain kahdelle ensimmäiselle Halloween-elokuvalle, unohtaen niin sanotun Thorn-trilogian, eli neljännen, viidennen ja kuudennen leffan kokonaan. Eli toisin kuin Halloween 4:ssä esiteltiin, Laurie Strode ei ole kuollut, eikä hänellä ole tytärtä. Halloween H20:ssä Jamie Lee Curtis tekee lähes kahden vuosikymmenen jälkeen paluun tunnetuimpaan rooliinsa Lauriena, joka on vain lavastanut oman kuolemansa ja vaihtanut sitten nimensä. Nyt hän työskentelee Hillcrest-akatemian rehtorina, valenimellä Keri Tate ja hänellä on aikuisuuden kynnyksellä oleva poika John (Josh Hartnett debyyttiroolissaan). Curtis palaa rooliinsa innokkaasti ja karismaattisemmin kuin ennen. On mielenkiintoista nähdä, kuinka hirvittävän yön jälkeen Laurie on kovasti yrittänyt elää vapaasti, eikä antaudu pelolle, vaikka näkeekin jatkuvasti painajaisia tapahtuneesta. Hartnett on oiva valinta Laurien pojaksi, vaikka hahmona uhmakas John onkin hieman rasittava.

     Elokuvassa nähdään myös Michelle Williams Johnin tyttöystävänä Mollynä, Adam Hann-Byrd Johnin kaverina Charliena ja Jodi Lyn O'Keefe tämän tyttöystävänä Sarahina, Adam Arkin akatemian opettajana ja Laurien salarakkaana Willinä, LL Cool J koulun portinvartijana Ronnynä, sekä Chris Durand Laurien veljenä, murhaaja Michael Myersinä. Curtisin äiti Janet Leigh tekee nopean roolin opettajana ja elokuvassa kuullaankin ovelana silmäniskuna lyhyt pätkä Leighin tähdittämän Psyko-kauhuklassikon (Psycho - 1960) tunnusmusiikista. Nuoret näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia rooleissaan, mutta Arkin ja etenkin huumoria mukaan tuova LL Cool J toimivat osissaan. Durandin toiminta Michael Myersinä on onnistuneen tarkkaa ja hillittyä, mutta rooliin kaipaisi jotakuta hieman isokokoisempaa ja uhkaavampaa järkälettä. Silti hahmo toimii, vaikka valoisemmissa otoksissa Michaelin maski ei oikein vakuuta. Näkyvät silmät vähentävät uhkaavuutta ja kaikista pahinta on yhdessä kuvassa nähtävä selvä diginaamio. Miksi ihmeessä tekijät eivät käyttäneet siinä oikeaa maskia?

Halloween-elokuvien tason laskettua keskinkertaiseen heti alkuperäisen klassikon jälkeen ja kuudennen leffan, Halloween: The Curse of Michael Myersin räpiköidessä jo ihan pohjamudissa, Halloween H20 on piristävän onnistunut jatko-osa - sanoisinpa jopa, että paras Halloween-elokuva sitten alkuperäisen! Ihan menevästi käynnistynyt, mutta surkeaksi valahtanut Thorn-trilogia saa kyytiä ja tekijät ovat päättäneet jatkaa tarinaa 20 vuotta siitä, mihin Halloween II - tappajan paluussa jäätiin. Ratkaisu on oivallinen ja filmi tuntuu luontevammalta jatkumolta. Vaikkei elokuva millään ylläkään alkuperäisen elokuvan hienouteen, Steve Miner on sujuvasti ottanut siitä paljon mallia tätä filmiä tehdessään. Aiempien jatko-osien raakuuksilla mässäily on vaihdettu takaisin tiiviin tunnelman rakentamiseen ja sen sijaan, että katsoja vain haluaisi nähdä Michaelin tappavan kaikki, jotka vastaan kävelevät, voi jopa huomata jännittävänsä hahmojen selviytymisen puolesta.

Michael Myersin paluuta rakennetaan oivallisesti ja katsojaa pidetään onnistuneesti varpaillaan. Uhka tuntuu vaanivan kaiken aikaa ja katsojaa johdatetaan ovelasti harhaan. Silloin tällöin katsoja on varma, että nyt lähtee henki, kun joku hahmoista päätyy yksin vaeltelemaan jonnekin pimeään, mutta mitään ei välttämättä tapahdukaan. Alkupuoliskon jännityksen nostatusta kuitenkin rikkovat todella typerät äkkisäikyttelyt, jotka koostuvat kaikki siitä, kun joku hahmoista törmää vahingossa toiseen kovan pamauksen saattelemana. Kun Michael pääsee vihdoin valloilleen Hillcrestissä, muuttuu meno entistä jännittävämmäksi. Vanhemman ja kokeneemman Laurien yhteenotto veljensä kanssa huipennuksessa on mainio, huipentaen filmin varsin yllättävällä ja tehokkaalla tavalla.

Vaikka ohjaaja Steve Miner syyllistyykin aika ajoin laiskoihin äkkisäikäyttelyihin, hän ei muuten kulje aidan matalimmista kohdista. Hänen rakentama tunnelmansa on oivallinen ja hän pitää katsojasta hyvin kiinni läpi vajaan puolentoista tunnin keston. Kevin Williamsonin ideoiden pohjalta Robert Zappia ja Matt Greenberg ovat laatineet käsikirjoituksen, joka on tehokas kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kulttikuviot on onneksi heitetty roskakoriin ja Michael palautettu juurilleen. Halloween H20 on teknisiltä ansioiltaan ihan sujuvasti tehty. Kuvaus toimii kelvollisesti ja valaisua hyödynnetään mainiosti. Lavasteet ja maskeeraukset ovat pätevät, mutta Michaelin maskia tekijät olisivat voineet pohtia uudelleen. Tukkansa puolesta naamari näyttää siltä kuin murhaaja olisi juuri herännyt ja silmänrei'istä näkyvät silmät ovat joissakin kuvissa lähinnä koomiset. Mikä siinä onkin, että alkuperäisleffan jälkeen tekijät ovat elokuvasta toiseen kokeneet suuria vaikeuksia saada aikaiseksi onnistunutta Michael Myers -naamaria? Turhanpäiväisiä böö-säikäytysääniä lukuun ottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Carpenterin säveltämää ikonista tunnusmelodiaa hyödynnetään ihan passelisti läpi leffan.

Yhteenveto: Halloween H20 on usean kehnonpuoleisen jatko-osan jälkeen yllättävänkin toimiva elokuva, nousten omissa kirjoissani Halloween-sarjan toiseksi parhaaksi osaksi. Alkuperäisestä klassikosta jäädään pahasti jälkeen, mutta Halloween H20 on silti oikein kelpo kauhuleffa. Jamie Lee Curtis palaa pätevästi Laurien rooliin, näyttäen hyvin, miten traumaattinen yö on vaikuttanut hahmoon viimeisten 20 vuoden aikana. Muu hahmokattaus ei ole järin erityinen, mutta hahmojen puolesta silti jopa jännittää hieman, eikä katsoja vain toivo heidän joutuvan Michaelin uhreiksi. Itse Michael Myers aiheuttaa ristiriitaisia tunteita, etenkin kökön naamarinsa puolesta. Ohjaaja Steve Miner luottaa ajoittain turhan paljon kovaäänisiin hyppysäikyttelyihin, mutta muuten rakentaa karmivaa ilmapiiriä toimivasti. Elokuva kasvattelee hyvin menoaan, johtaen kohti tehokasta loppuhuipennusta. Ei Halloween H20 mikään erityisen ihmeellinen elokuva ole, mutta se voittaa kevyesti suuren osan elokuvasarjan muista osista ja suosittelenkin sitä lämpimästi Michael Myersin faneille. Aikajanasotkun takia leffaa ennen tarvitsee nähdä vain kaksi ensimmäistä osaa sarjasta. Halloween-sarja sisältää useita erilaisia aikajatkumoita, oli kyse sitten Thorn-kulttihommista, Rob Zombien uudelleenfilmatisoinneista tai vastikään huipentuneesta uudesta trilogiasta. Omasta mielestäni parhaan kokemuksen saa, kun katsoo alkuperäisen Halloween - naamioiden yön, Halloween II - tappajan paluun ja Halloween H20:n trilogiana, unohtaen muut osat tyystin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween H20: 20 Years Later, 1998, Dimension Films, Nightfall Productions, Trancas International Films

Arvostelu: Don Jon (2013)

DON JON

Ohjaus: Joseph Gordon-Levitt

Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Scarlett Johansson, Julianne Moore, Tony Danza, Glenne Healdey, Brie Larson, Rob Brown, Jeremy Luke, Paul Ben-Victor, Anne Hathaway ja Channing Tatum

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 16

Don Jon on Joseph Gordon-Levittin ohjaama, käsikirjoittama ja tähdittämä elokuva. Aiemmin pelkkiä lyhytelokuvia ohjannut Gordon-Levitt ryhtyi kirjoittamaan leffaa vuonna 2008 ja sai neuvoja kokeneilta ohjaajaystäviltään Rian Johnsonilta ja Christopher Nolanilta. Hän sai rahoituksen leffalleen ja näyttelijät ja työryhmän kasaan ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2012. Lopulta Don Jon sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 18. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta. Itse katsoin Don Jonin vasta pari vuotta myöhemmin ja pidin siitä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudelleen ja arvostella sen.

Jon Martello on niin kovassa suosiossa naisten keskuudessa, että hän on saanut lempinimen Don Jon. Vaikka naisia piisaa, Jon saa silti enemmän irti nettipornosta. Pystyykö Jon päästämään irti aikuisviihderiippuvuudestaan, kun hän kohtaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen, Barbaran?

Joseph Gordon-Levittille ei riittänyt se, että hän ohjasi ja käsikirjoitti elokuvan, vaan hän myös näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, "Don" Jon Martelloa. Mikäs tosin siinä, sillä Gordon-Levitt on selvästi tiennyt, mitä haluaa roolilta ja tekeekin erittäin hyvää työtä osassa. Jon on varsin tarkka heppu, jolle hänen omien sanojensa mukaan tärkeää elämässä ovat hänen kroppansa, kämppänsä, autonsa, perheensä, kirkkonsa, kaverinsa, naisensa ja ennen kaikkea pornonsa. Varsinaiseksi "fuck boyksi" Jonille ei tuota mitään vaikeuksia iskeä naisia klubeilta joka ilta, mutta silti hän saa eniten tyydytystä aikuisviihteen parissa, mistä on muodostunut hänelle varsinainen addiktio. Jon ei ole persoonana erityisen pidettävä, mutta silti hänestä löytyy monia samaistuttavia piirteitä. Hänen kertojaäänensä auttaa onnistuneesti katsojaa pääsemään hänen mielenmaisemansa sisälle ja läpi leffan on vaikea olla toteamatta, että Jonilla on aina silloin tällöin ihan pointtia siinä, mitä hän sanoo.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Danza ja Glenne Healdey Jonin vanhempina ja Brie Larson Jonin siskona Monicana, Rob Brown ja Jeremy Luke Jonin kavereina Bobbyna ja Dannyna, Scarlett Johansson Jonin mielestä täyden kympin naisena, Barbarana, sekä Julianne Moore Jonin luokkatoverina Estherinä. Sivunäyttelijät tekevät myös mainiota työtä, joskin nykyään Captain Marvelina tunnettu ja Room-elokuvasta (2015) parhaan naispääosan Oscar-palkinnon voittanut Larson joutuu lähinnä tyytymään kännykkänsä takana tuhahtelevan teinin osaan. Danza ja Healdey ovat huippuvireessä Jonin vanhempina, joskin Danzan isähahmo on aikamoinen mulkvisti, eikä katsojan tarvitse paljoa arvailla, mistä Jon on ottanut mallia elämäntapoihinsa. Johansson ja Moore ovat mainiot Jonin kohtaamina hyvin erilaisina naisina.

Don Jon on hyvin omalaatuinen romanttinen komedia, jonka premissi pornoriippuvaisesta naistenmiehestä voi helposti kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta joka onnistuu yllättämään monella tapaa, kun leffaan pääsee sisälle. Jonia ei kuvata minään ihannemiehenä, vaan enemmänkin kritiikkinä monien ylimielisten jätkien käytökselle ja hahmolle onkin kirjoitettu kehityskaarta leffan edetessä. Hahmo elää täysin pinnallista elämää, mutta elokuvan aikana hän alkaa löytämään syvyyksiä ja niinpä voikin olla, ettei pinnallisesti täydelliseltä vaikuttava Barbara välttämättä olekaan se ihannenainen. Don Jonin voi jopa luokitella satiiriksi, sen osoitellessa sormellaan mm. kuinka naisia seksualisoidaan aivan kaikkialla ja kuinka stereotyyppisesti miehet ja naiset uppoutuvat täysin erilaisten fantasioiden vietäväksi. Jon ei voi ymmärtää, miksi Barbara jaksaa käyttää aikaansa siirappisiin romanttisiin elokuviin, mutta suutahtaa, jos joku kritisoi hänen aikuisviihdekatseluaan. Myös kirkon toiminta lepsuissa synninpäästöissään, rahanahneudessaan ja kontrollissaan saa osakseen kritiikkiä.

Puolentoista tunnin kestossaan Don Jon ei paljoa ylimääräistä sisällä, vaan se on sähäkän nopeatempoinen teos, joka osaa kuitenkin rauhoittua oikeilla hetkillä. Se sisältää useita hauskoja hetkiä niin vuoropuheluidensa kuin tapahtumiensa puolesta. Jonin kertojaääni tarjoaa hilpeitä juttuja, minkä lisäksi hänen monologinsa läpi elokuvan on kiehtova psykologisen tutkiskelun vinkkelistä. Kyseessä on siis varsin monipuolinen teos, joka ei kuitenkaan varmasti iske kaikkiin. Leffan lähtökohdat voivat tosiaan jo olla luotaantyöntävät, eikä aluksi aika tympiviä ihmisiä välttämättä jaksa seurata. Voimakkaasti seksuaalisuuteen ja sen ilmaisuun liittyvä kertomus ei ole jokaisen kuppi teetä.

Joseph Gordon-Levitt on selvästi tarkkaillut aiempien ohjaajiensa puuhia, sillä hän saa esikoisohjauksensa tuntumaan kokeneen tekijän työltä. Gordon-Levitt on myös kirjoittanut oivaltavan tekstin, joka poikkeaa vahvasti tavanomaisista romanttisista komedioista - jopa vielä enemmän kuin hänen tähdittämänsä (500) Days of Summer (2009). Don Jon on myös mainiosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Klubikohtauksissa leikitellään oivallisesti väreillä ja valoilla - joskin täytyy varoittaa, että nopeatempoisesti välkkyvistä valoista oireita saaville jo pelkkä elokuvan nimen ilmestyminen ruutuun voi tuottaa epämukavaa oloa. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Nathan Johnsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille.

Yhteenveto: Don Jon on erittäin mainio, oivaltava ja onnistuneen erilainen romanttinen komedia. Sen lähtökohdat aikuisviihderiippuvaisesta naistenmiehestä voi tuntua luotaantyöntävältä, mutta kun leffaan pääsee sisälle, sen syvemmät puolet alkavat vähitellen avautua. Pinnallinen päähenkilö alkaa osoittaa syvempää maailmankatsomusta ja Jonin kehityskaari onkin hyvin työstetty. Samalla elokuva on tehokas yhteiskuntasatiiri naisten seksualisoimisesta, miesten ja naisten fantasioiden eroista, sekä kirkonkin toiminnasta. Puolentoista tunnin filmi ei oikeastaan turhaa sisällä, vaan se kulkee sähäkästi eteenpäin. Joseph Gordon-Levitt esittelee lahjojaan niin kameran edessä kuin sen takana. Muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on laadukkaasti tehty. Don Jon ei ole aiheidensa puolesta ihan joka makuun sopiva leffa, mutta hieman räväkkäämpää, mutta samalla myös pohdiskelevampaa romanttista komediaa etsiville sitä voi suositella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don Jon, 2013, Voltage Pictures, hitRECord, HitRecord Films, Ram Bergman Productions

Arvostelu: Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002)

AARREPLANEETTA

TREASURE PLANET

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Brian Murray, David Hyde Pierce, Emma Thompson, Martin Short, Roscoe Lee Browne, Laurie Metcalf, Michael Wincott, Dane Davis, Patrick McGoohan, Peter Cullen ja Tony Jay
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Treasure Planet, eli suomalaisittain Aarreplaneetta on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 42. osa ja se perustuu Robert Louis Stevensonin seikkailukirjaan Aarresaari (Treasure Island) vuodelta 1883. Disney-yhtiö oli tehnyt jo vuonna 1950 elokuvasovituksen kirjasta nimeltä Salainen aarresaari (Treasure Island), mutta 1980-luvulla yhtiöllä työskentelevät Ron Clements ja John Musker saivat idean tehdä kirjan pohjalta futuristisen avaruusseikkailun. Kaksikko ehdotti ideaansa Disneylle, työskennellessään yhtiön Pieni merenneito -animaation (The Little Mermaid - 1989) parissa, mutta studiota ei kiinnostanut. Pienen merenneidon osoittautuessa menestykseksi, kaksikko ehdotti ideaa toistamiseen, toivoen eri tulosta, mutta turhaan. Kun kaksikko oli tehnyt Aladdinin (1992), mikä oli vielä isompi hitti, he ehdottivat ideaa, mutta Walt Disney Studiosia johtava Jeffrey Katzenberg pysyi päätöksessään - etenkin kun studio oli parhaillaan työstämässä Muppettien aarresaarta (Muppet Treasure Island - 1996) Stevensonin kirjan pohjalta. Niinpä kaksikko asteli Walt Disneyn veljenpojan, Roy E. Disneyn luokse ja kertoi ideastaan. Disney kiinnostui ideasta ja sai lopulta neuvoteltua Katzenbergin kanssa diilin, että jos Clements ja Musker tekisivät vielä yhtiölle Herkuleksen (Hercules - 1997), he saisivat vihdoin toteuttaa haaveprojektinsa. Vihdoin vuonna 2000 alkoi elokuvan monimutkikas animointiprosessi, missä yhdisteltiin aiempaa rohkeammin käsin piirrettyä animaatiota tietokoneanimaatioon ja lopulta Aarreplaneetta sai maailmanensi-iltansa 5. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai positiiviset arvostelut kriitikoilta ja Oscar-ehdokkuuden parhaana animaatioleffana, mutta se koki murskatappiot lippuluukuilla, eivätkä tulot nousseet lähellekään korkeaa budjettia. Itse katsoin Aarreplaneetan lapsena usein VHS:ltä ja sitten DVD:ltä, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jopa 15 vuotta. Niinpä kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa Aarreplaneetan ja arvostella sen juhlavuotensa kunniaksi!

Montressor-planeetalla asuva Jim Hawkins on lapsesta asti ollut innoissaan piraattikapteeni Nathaniel Flintin haaliman valtavan aarteen legendasta, joten kun hän aikuisuuden kynnyksellä saa käsiinsä kartan, mikä näyttäisi johtavan galaksin halki Flintin aarteen luokse, on Jimin pakko lähteä tähtienväliseen seikkailuun.

Elokuvaa tehdessään vasta parikymppinen Joseph Gordon-Levitt ääninäyttelee Jim Hawkinsia, huimapäistä seikkailijanalkua, joka on jatkuvasti ongelmissa lainvalvojien kanssa. Lapsesta asti Jim on katsellut tähtiä ja haaveillut intergalaktisesta aarteenmetsästyksestä, mutta isänsä lähdettyä ja äitinsä (Laurie Metcalf) jäätyä taloudellisiin vaikeuksiin, Jimin on pitänyt pysyä kotona. Saatuaan kartan legendaariselle aarteelle, Jimin on kuitenkin aivan pakko lähteä seikkailuun ja niin on myös katsojan. Vaikka hahmo voisi helposti käydä ärsyttäväksi murjottamisensa vuoksi, syyt hänen käytökselleen rakennetaan oivallisesti ja hahmon kehityskaari on mainio, joten Jimiä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat Jimin kanssa matkaan lähtevä astrofyysikko Delpert Doppler (David Hyde Pierce), sekä R.L.S. Innoitus -avaruuslaivan miehistö, johon kuuluvat kapteeni Amelia (Emma Thompson), yliperämies Arrow (Roscoe Lee Browne), kyborgikokki Silver (Brian Murray) ja tämän leijuva ja muuntautuva apuri Morph (Dane Davis), sekä häijy hämähäkkimäinen Scroop (Michael Wincott). Lisäksi matkan varrella Jim kohtaa myös Martin Shortin ääninäyttelemän robotin nimeltä B.E.N., jolla on suuri vaara käydä ärsyttäväksi ja pilata koko leffa. Hahmo luultavasti naurattaa lapsia, mutta voi herkästi jättää aikuiset kylmiksi. Muuten hahmogalleria on vallan mainio. Tohtori Doppler tarjoaa hilpeää huumoria, kun taas Scroop on yhä aikuisiälläkin karmiva ilmestys, enkä ihmettele yhtään, että pelkäsin hahmoa lapsena. Kokki Silver on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, ja hänen ja Jimin välille muodostuva ystävyys luo elokuvaan hyvin omalaatuisen sydämen.

On sääli, että Aarreplaneetta floppasi taloudellisesti. En kuitenkaan usko, että heikko menestys lippuluukuilla johtui niinkään elokuvan laadusta, vaan siitä, että Pixarin Toy Story - leluelämää -filmin (Toy Story - 1995) myötä animaatio oli kovaa vauhtia siirtymässä käsin piirretystä työstä tietokoneella toteutettavaksi. Katsojat halusivat nähdä näitä uudella tekniikalla syntyviä teoksia ja niinpä käsin piirrettyjen teosten täytyi todella onnistua, jotta ne olisivat hittejä. Samana vuonna ilmestynyt Disneyn Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) onnistui tässä, mutta Aarreplaneetta kompuroi teattereissa. Animaatiotyylin lisäksi tähän vaikuttivat vahvasti myös se, että elokuva julkaistiin samaan aikaan megahitti Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), talvelle ajankohtaisemman Mutta mitä tapahtui joulupukille 2:n (The Santa Clause 2 - 2002) ja James Bond -filmi 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002) kanssa, jotka kaikki pyyhkivät elokuvateattereiden lattioita Aarreplaneetalla... siis ainakin taloudellisesti. Aarreplaneetta ilmestyi väärään aikaan ja voisi jopa sanoa, että se oli tuomittu epäonnistumaan. Sääli vain, että samalla se toimi naulana käsin piirretyn animaation hauta-arkkuun.

Elokuvana se on kuitenkin vallan mainio ja oli hienoa nähdä, että viihdyin enemmän kuin passelisti sen parissa yhä aikuisiälläkin. 2000-luvun alussa Disney alkoi kokeilemaan scifipainotteisempia animaatioita. Steampunk-henkinen Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001) tarjosi teknologiaa, jollaista meillä ei vielä ole, kun taas Lilo ja Stitch kertoi ihmistytön ja avaruusolennon ystävyydestä Havaijilla. Aarreplaneetta vie tämän scifikokeiluajan kaikista pisimmälle ja lennättää niin hahmonsa kuin katsojankin avaruuden halki. Oli erittäin veikeä idea Ron Clementsiltä ja John Muskerilta muovata yksi seikkailusatujen suurimmista klassikoista scifitarinan muotoon. Elokuvan tulevaisuudenkuva on lumoava, paikkojen, vaatteiden ja alusten ollessa hyvin vanhanaikaisia, mutta silti täysin futuristisia. R.L.S. Innoitus todella on ulkonäöllisesti laiva, mutta meren sijaan se seilaa avaruuden tyhjyydessä.

Leffasta löytyy ilahduttava seikkailuhenki, mikä nappaa mukaansa heti alussa ja pitää mukanaan loppuun saakka. Matkan varrelta löytyy hilpeää huumoria, vaikka B.E.N. käykin hieman hermoille, sekä jännittäviä vaaratilanteita, kuten lähistöllä olevan tähden tuhoutuminen ja muuttuminen mustaksi aukoksi. Pientä romantiikkaakin on mukana, muttei tosin päähenkilön puolesta. Jimin läheisimmäksi suhteeksi muodostuu kokki Silver, josta tulee kuin isä hänelle matkan aikana. Kaksikon välit onkin elokuvan suurin rikkaus.

Visuaalisesti Aarreplaneetta on todella näyttävä teos, jossa Disney on päättänyt päästää luovuutensa valloilleen eri tekniikoiden kanssa. Hahmot ovat toki tuttua Disney-tyyliä ja kehuinkin jo elokuvan veikeää tyyliä yhdistellä vanhaa aikaa futuristisuuteen ja avaruusmaisemiin. Erityiskehut kuitenkin ansaitsee leffan vaikuttava yhdistelmä käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animaatiota. Clements ja Musker tiesivät jo tuotannon alkuvaiheissa, ettei käsin piirtämällä saisi loihdittua sellaista kuvastoa, mitä he toivoivat, vaan heidän täytyisi turvautua myös digitekniikkaan. Suuri osa taustoista onkin tehty tietokoneella ja vaikka niistä näkyy digitaalisuus, se jotenkin jopa sopii avaruusseikkailuun. Erityisen hienoa on, että kokki Silverin mekaaninen käsi ja jalka toteutettiin tietokoneella ja muut osat hahmosta piirrettiin käsin. Silverissä piirrosjälki ja digitaalisuus yhdistyvät täydellisen saumattomasti. Vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma, sekä James Newton Howardin seikkailulliset musiikit. John Rzeznikin tekemät parit laulut tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta ja leffa pärjäisi ilman niitä.

Ja kun kyseessä on Disneyn animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin jne. Heti alussa lapsi-Jimin huoneesta voi bongata Stitch-pehmolelun. Loppupäässä elokuvaa B.E.N. hyräilee Yo-Ho! (A Pirate's Life For Me) -kappaletta, vihjauksena seuraavana vuonna ilmestyvään seikkailuleffaan Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Lisäksi yksi hahmoista toteaa, että he tulevat tarvitsemaan isomman veneen, viittauksena Steven Spielbergin kauhuklassikkoon Tappajahai (Jaws - 1975).

Yhteenveto: Aarreplaneetta on erittäin mainio animaatioseikkailu, jossa vanhanaikaisuus yhdistyy tyylikkäästi futuristisuuden kanssa monin tavoin. Paikoista, aluksista ja vaatetuksista löytyy paljon vanhanaikaisuutta, mutta niihin on tuotu kekseliästä scifitwistiä. Samoin elokuvan visuaalisessa toteutuksessa yhdistellään onnistuneesti perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tuohon aikaan vielä täysin uutta tietokoneanimointia. Erityisesti kyborgikokki Silverin kohdalla tekniikoita yhdistelevä toteutus on upean saumaton. Tarina on oivallisen mukaansatempaava ja elokuvasta löytyy ehtaa seikkailun henkeä. Mukaan mahtuu niin vaaratilanteita kuin huumoria, sekä ripaus romantiikkaakin. Hahmot ovat mainioita, joskin B.E.N. -robotti voi herkästi käydä hermoille. Jimin ja Silverin välinen ystävyys tuo filmiin sydäntä, etenkin saadessaan käänteitä elokuvan edetessä. Aarreplaneetta on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt animaatioelokuva, jota suosittelen todella paljon koko perheen yhteiseen leffailtaan. Monella elokuvan lapsena nähneenä on varmaan nyt omia lapsia ja olisikin kiva, jos filmi voisi kerätä uutta arvostusta uusien sukupolvien myötä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Treasure Planet, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Lincoln (2012)

LINCOLN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Sally Field, Tommy Lee Jones, Joseph Gordon-Levitt, David Strathairn, Lee Pace, Gulliver McGrath, Michael Stuhlbarg, Gloria Reuben, James Spader, Tim Blake Nelson, Jeremy Strong, Jared Harris, Walton Goggins, Hal Holbrook, Stephen Henderson, Jackie Earle Haley, Colman Domingo, David Oyelowo, Bill Camp, Elizabeth Marvel, Dane DeHaan, Lukas Haas ja Adam Driver
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Lincoln perustuu Doris Kearns Goodwinin historialliseen kirjaan Team of Rivals: The Political Genius of Abraham Lincoln vuodelta 2005, mikä taas puolestaan pohjautuu Yhdysvaltain 16. presidentin, Abraham Lincolnin elämän viimeisiin kuukausiin. Jo vuonna 1999, kuusi vuotta ennen kirjan julkaisua Goodwin kertoi ohjaaja Steven Spielbergille opuksestaan ja Spielberg ilmoitti välittömästi hankkivansa sen elokuvaoikeudet. Aluksi käsikirjoittajaksi valittiin John Logan, joka korvattiin pari vuotta myöhemmin Paul Webbillä, joka taas puolestaan korvattiin Tony Kushnerilla. Aluksi Abraham Lincolnin rooliin pyydettiin Daniel Day-Lewisia, mutta hän ei suostunut elokuvaan, jolloin tilalle palkattiin Liam Neeson. Projektin kuitenkin venyessä vuosi vuodelta, Neeson jätti leffan ja lopulta Spielberg sai taivuteltua Day-Lewisin ottamaan roolin vastaan. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein lokakuussa 2011 ja lopulta Lincoln sai maailmanensi-iltansa 8. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti taloudellisesti ja se voitti kriitikot puolelleen. Se sai jopa kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja lavastuksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti myös parhaan miespääosan palkinnon. Itse näin Lincolnin vasta vuotta tai kahta myöhemmin, kun katsoin sen vuokralta isoäitini kanssa. Pidin elokuvasta ja olen ostanut sen Blu-rayna, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Kun huomasin Lincolnin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan uusiksi ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

On vuosi 1865 ja Yhdysvaltojen pohjois- ja etelävaltiot ovat neljättä vuotta sisällissodassa. Presidentti Abraham Lincoln yrittää saada läpi lisäyksensä perustuslakiin, mikä kieltäisi orjuuden kokonaan Yhdysvalloissa, mutta tätä lisäystä vaikuttaisi kannattavan vain harvat edustajainhuoneella.

On hienoa, että Daniel Day-Lewis otti lopulta presidentti Abraham Lincolnin roolin vastaan, sillä on äärimmäisen vaikeaa kuvitella ketään parempaa rooliin. Jo ihan ulkonäkönsä puolesta Day-Lewis on saatu näyttämään kuin Lincolnin peilikuvalta. Välillä saattaa jopa unohtaa katsovansa näyttelijää esittämässä historiallista henkilöä, sillä tuntuu siltä kuin katsoisi todellista historiallista henkilöä. Day-Lewis kanavoi presidenttiä hämmästyttävän hyvin, eläytyen täysin roolinsa vietäväksi. Kaikki puhetavasta eleisiin ja ilmeisiin on todella tarkkaan harkittua, mutta silti luonnollista. Day-Lewis omaa upean läsnäolon, minkä ansiosta katsoja seuraa aina kuin lumottuna, kun hän on kuvassa. Näyttelijästä löytyy kykyä hallita suurtakin tilaa olemuksellaan ja jopa hänen pienet tekonsa ovat voimakkaita. Day-Lewis on saanut katseeseensa tietyn huolen, aivan kuin hän ihan oikeasti kantaisi koko Yhdysvaltojen taakkaa harteillaan. Täydellinen roolisuoritus ja ehdottomasti kaikkien palkintojensa arvoinen!

     Vaikuttavat ja palkintoehdokkuuksia kahmineet roolityöt tarjoavat myös Sally Field Abrahamin vaimona Mary Lincolnina ja Tommy Lee Jones republikaanien kongressiedustajana Thaddeus Stevensinä. Field tulkitsee iskevästi Lincolnin vaimoa, joka elää ikävän onnettomassa suhteessa. Lincolnin pariskunnan välit ovat vaikeat ja Day-Lewis ja Field pääsevät häikäisemään, kun herran ja rouvan konfliktit purkautuvat. Tommy Lee Jones taas tarjoaa yllättäen filmin hauskimman roolityön kongressiedustajana, joka on todella naseva sanoistaan ja keksiikin mitä hilpeimpiä solvauksia orjuutta kannattavia demokraatteja vastaan. Karismaattinen Jones pitää katsojaa lumoutuneena silloin, kun Day-Lewis ei ole kohtauksessa mukana.

Kolmikon lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin lahjakkaita näyttelijöitä, kuten Star Wars -tähti Adam Driver radio-operaattorina, Fear the Walking Dead -sarjan (2015-) Colman Domingo, 12 Years a Slavessa (2013) näytellyt David Oyelowo ja The Amazing Spider-Man 2:sta (2014) tuttu Dane DeHaan sotilaina, Chernobyl-sarjan (2019) Jared Harris kenraalina, Succession-sarjasta (2018-) tuttu Jeremy Strong Lincolnin sihteerinä, Watchmenin (2009) Rorschachina tunnettu Jackie Earle Haley konfederaation varapresidenttinä, sekä Hobitti-trilogiassa (The Hobbit - 2012-2014) esiintynyt Lee Pace, usein roistoja esittävä Walton Goggins ja Call Me by Your Namessakin (2017) nähty Michael Stuhlbarg demokraattien kongressiedustajina. James Spader ja Tim Blake Nelson nähdään Bilbona ja Schellinä, jotka yrittävät auttaa Lincolnia 13. lisäyksen saamisessa perustuslakiin. Joseph Gordon-Levitt ja Gulliver McGrath taas tekevät oivaa työtä Lincolnin lapsina Robertina ja Tadina.

Sen lisäksi, että Lincoln on varsinaista hienojen näyttelijöiden juhlaa alusta loppuun, on se myös erittäin vaikuttava historiallinen teos. Toisin kuin voisi ehkä olettaa, Lincoln ei kerro nimikkohenkilönsä elämää syntymästä kuolemaan, vaan se keskittyy täysillä vain muutaman kuukauden ajanjaksoon, jossa sisällissota oli kiihtymässä, orjien vapautuminen vaakalaudalla ja presidentti epätoivoinen lisäyksensä hyväksymisestä. Väärissä käsissä filmi voisi olla vain pitkäveteistä ja puista politiikkaa, mutta Steven Spielberg on onnistunut loihtimaan aiheesta erittäin mukaansatempaavan teoksen, mikä tuntuu kahden ja puolen tunnin kestoaan lyhyemmältä. Yhdysvaltain edustajainhuoneella käytävät kiistat 13. lisäyksen hyväksymisestä ovat jopa jännittävämpää seurattavaa kuin filmin lyhyet sotakohtaukset. Spielberg onnistuu lataamaan äänestyskohtaukseen suuren jännitteen, jonka purkautumista katsoja odottaa hievahtamatta.

On kuitenkin selvää, että osa katsojista tulee varmasti kokemaan elokuvan tylsäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa on lähinnä iäkkäiden valkoisten herrojen pohdintaa heidän maansa menosta, historiasta ja tulevaisuudesta. Itse en kuitenkaan missään välissä kokenut näitä keskusteluja tylsiksi. Sen lisäksi, että keskustelijoiden näyttelijät ovat kaikki loistavia, on heille kirjoitettu dialogi esimerkillisen mainiota. Oli kyseessä sitten yksi Lincolnin liki maagisista monologeista, jolloin kamera kulkee hitaasti kohti elämänsä roolia tekevää Day-Lewisia tai mikä tahansa muu vuoropuhelu, minua kiinnosti aina, mitä kullakin on sanottavanaan. Erityisen kiinnostavaa on kuulla useiden eri osapuolten mielipiteitä samoista asioista. Jotkut saattavat olla orjuutta vastaan, mutta he silti epäröivät äänestää Lincolnin lisäyksen puolesta. Orjuuden kannattajien puheissa taas on kiinnostavaa tietää, mikä saa jonkun ajattelemaan niin? Mikä saa ihmisen kannattamaan toisten ihmisten alentamista?

Ainoa oikea ongelmani Lincolnissa liittyy sen loppuun ja kuinka elokuva käsittelee Abraham Lincolnin kohtalon. Jos joku tätä lukevista ei nyt syystä tai toisesta tiedä, kuinka Lincolnille käy, niin en sitä tässä nyt paljasta. Sanon vain, että tämän osan elokuvasta olisi voinut hoitaa paremmin. Filmi on muuten niin taiturimaisesti keskittynyt ja paneutunut aiheeseensa, että lopetus tuntuu turhan kiirehdityltä.

Spielbergin ohjaus on kaikin tavoin varmaa ja lahjakasta läpi filmin. Hän saa näyttelijöistään kaiken irti ja koukuttaa katsojan historiallisiin tapahtumiin mukaan. Osa koukuttavuudesta syntyy jo siitä, kuinka mestarillista työtä elokuvan lavastus- ja puvustustiimit tekevät. Vuoden 1865 Yhdysvallat on loihdittu näytölle huikean hyvin pienimpiä yksityiskohtia myöten. Näitä lavasteita ja asuja, jotka ovat upeiden näyttelijöiden yllä, kehtaakin taltioida tarkoin kamera-ajoin ja kuvakulmin. Hienoa kuvauksessa on, kuinka kameratyöskentely todella antaa voiman näyttelijöille, eikä Lincolnin voimakasta yksinpuhelua yritetä tehostaa useilla leikkauksilla. Day-Lewis tekee kaiken tarvittavan. Leikkaus on muutenkin tarkkaa. Äänimaailma on myös voimakkaasti rakennettu efekteistä Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin asti. Williams tunnelmoi tuttuun tapaansa mainiosti melodioillaan.

Yhteenveto: Lincoln on hieno historiallinen draamaelokuva, jossa Daniel Day-Lewis tekee kenties uransa upeimman roolisuorituksen. Näyttelijä katoaa täysin Abraham Lincolnin roolissa ja usein tuntuu siltä kuin katsoisi oikeaa presidenttiä kameran edessä. Day-Lewis uhkuu karismaa ja katsoja kuuntelee lumoutuneena joka ikisen repliikin, mitä hänellä on sanottavanaan. Filmi on muutenkin vaikuttavien roolisuoritusten juhlaa. Käsikirjoitus on vahva ja täynnä mielenkiintoisia keskusteluja. Pitkät dialogit kulkevat hujauksessa ja kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi. Draama on voimakasta, jännitystä löytyy ja sotakohtaukset ovat näyttäviä lyhyessä kestossaankin. Steven Spielberg osoittaa jälleen kerran lahjansa kameran takana. Tekninen puoli on läpikotaisin onnistunut. Kaiken kaikkiaan Lincoln on hieno filmi, jota voi suositella kaikille Yhdysvaltain historiasta kiinnostuneille tai ihan vain upean näyttelemisen ihailijoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Lincoln, 2012, DreamWorks, Twentieth Century Fox, Reliance Entertainment, Participant, Dune Entertainment, Amblin Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Touchstone Pictures, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Pinocchio (2022)

PINOCCHIO

Ohjaus: Robert Zemeckis

Pääosissa: Benjamin Evan Ainsworth, Tom Hanks, Joseph Gordon-Levitt, Cynthia Erivo, Keegan-Michael Key, Giuseppe Battiston, Lorraine Bracco, Luke Evans, Lorraine Bracco, Lewin Lloyd ja Angus Wright

Genre: seikkailu, komedia, jännitys, musikaali

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 7

Pinocchio on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1940 ja se perustuu Carlo Collodin satukirjaan Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Vuonna 2015 Disney-yhtiö ilmoitti työstävänsä näyteltyä versiota animaationsa pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Sam Mendes, mutta hänen lähdettyään projektia työsti hetken Paul King, kunnes lopulta hommaan tarttui Robert Zemeckis. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021 ja nyt Pinocchio on ilmestynyt suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan. Itse pidän Disneyn vanhasta piirrosleffasta, enkä nähnyt (tälläkään kertaa) mitään syytä uudelle versiolle klassikosta. Päätin silti toki antaa uudelle Pinocchiolle mahdollisuuden, etenkin kun sain sen Disneyltä katseltavaksi ennakkoon.

Italialainen puuseppä Geppetto rakentaa nukkepojan ja toivoo sen olevan elävä, oikea poika. Yöllä sininen haltiatar saapuu toteuttamaan sepän toiveen ja Pinocchioksi nimetty nukke herää eloon.

Ohjaaja Zemeckisin luottonäyttelijä Tom Hanks nähdään Geppettona, italialaisena puuseppänä ja leluntekijänä, joka työstää itselleen puisen nukkepojan ja nimeää sen Pinocchioksi. Elokuvan vihjatessa Geppetton olleen aikoinaan isä, jonka lapsi menehtyi, Geppetto esittää toivomustähdelle toiveen, että Pinocchio voisi olla elävä, ihka oikea poika - ja niin myös tapahtuu. The Haunting of Bly Manor -kauhusarjasta (2020) tutun Benjamin Evan Ainsworthin ääninäyttelemä Pinocchio herää eloon, mutta pysyy yhä puisena nukkena, jolla on hurjasti opittavaa maailmasta. Hanks on tietty oikein sympaattinen iäkkäänä puuseppänä. Ainsworthin ääni sopii hyvin naiiville nukelle, jonka visuaalinen toteutus näyttää kuitenkin viimeistelemättömältä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. kertojaäänenäkin toimiva Samu Sirkka (Joseph Gordon-Levitt), Pinocchion eloon herättävä sininen haltiatar (Cynthia Erivo), lokki Sofia (Lorraine Bracco), huijarikettu Rehti Repo (Keegan-Michael Key) ja tämän mykkä toveri Kimi Keppostin, showmies Stromboli (Giuseppe Battiston) ja Huvitusten saarelle lapsia vievä ajuri (Luke Evans). Ainoana uutena hahmona mukaan on lisätty rampa tyttö Fabiana (Kyanne Lamaya), joka haaveilee tanssimisesta. Näyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti osistaan, mutta Hanksia lukuun ottamatta yksikään ei pahemmin erotu - jos ei siis puhuta siitä, kuinka häiritsevästi digianimoidut Samu Sirkka ja muut eläinhahmot pistävät silmään, Pinocchion tavoin hieman viimeistelemättömiltä näyttävien efektiensä kera.

Disneyn uusi näytelty Pinocchio on juuri sitä, mitä siltä voikin odottaa: turha, laiska ja sieluton rahastuskierrätys taianomaisesta piirrosklassikosta. Vaikka nämä näytellyt uudelleenfilmatisoinnit ovatkin olleet enemmän tai vähemmän taloudellisia menestyksiä, ovat ne olleet toinen toistaan mitäänsanomattomampia tuotoksia. Sekaan mahtuu parit yllättäjät, kuten pätevä Viidakkokirja (The Jungle Book - 2016) ja ilahduttavan kiero Cruella (2021), mutta digianimoitu Leijonakuningas (The Lion King - 2019) oli suorastaan pyhäinhäväistys ja olinkin jopa unohtanut kokonaan Kaunottaren ja Kulkurin (Lady and the Tramp - 2019) ja Mulanin (2020) olemassaolot. Ei Pinocchiossa mistään pyhäinhäväistyksestä ole kyse, mutta se vaipuu monen edeltäjänsä kanssa samaan "tulipahan mulkaistua" -kastiin, joiden pariin ei palaa enää toistamiseen.

Lukuun ottamatta Fabianaa, uusi Pinocchio kulkee tismalleen samaa kaavaa pitkin kuin piirrosklassikkokin. Yllätyksiä on turha odottaa ja jos vanha animaatio on hyvässä muistissa, katsoja tietää aina, mitä seuraavaksi tapahtuu. Zemeckisin ja Chris Weitzin käsikirjoitus tuntuukin siltä, että he ovat vain kaivaneet animaation käsikirjoituksen jostain Disneyn arkistosta ja pölyjen pyyhkimisen jälkeen kirjoittaneet muutamia erilaisia repliikkejä mukaan. Leffa seuraa tuttuja, jopa ikonisia tapahtumia orjallisesti, muttei uskalla muovata niitä, eikä edes yritä päihittää niitä. Kohtauksia käydään läpi kuin rastien listaa ja innottomuus paistaa elokuvasta yhä enemmän, mitä pidemmälle siinä päästään. Loppuhuipennuksena tässäkin toimiva Monstro hoidetaan turhankin helposti pois alta, jottei lapsia vain pääsisi jännittämään hurja valas.

On sääli, että klassikkoelokuvia, kuten Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985) ja Oscar-voittajan Forrest Gump (1994) ohjannut Zemeckis on vajonnut tekemään näin mitäänsanomattomia rainoja. Elokuvasta ei näy koskaan, että Zemeckisillä olisi suurta intohimoa projektia kohtaan, Pinocchio tuntuu vain helpolta tienestiltä ohjaajalle. Kun elokuvaan ei ole saatu mitään intoa, on katsojankin todella vaikea innostua näkemästään. Mitä ihmettä Disneylle on tapahtunut? Miten ja miksi aiemmin niin ihastuttavia ja taianomaisia elokuvia tarjonnut firma on muuttunut tällaiseksi liukuhihnatehtaaksi? Eikä loppua näy, sillä studiolla on työn alla näytellyt versiot Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 1989), Peter Panista (1953), Lumikki ja seitsemästä kääpiöstä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937), Herkuleksesta (Hercules - 1997), Notre Damen kellonsoittajasta (The Hunchback of Notre Dame - 1996), Robin Hoodista (1973), Bambista (1942), Aristokateista (The Aristocats - 1970) ja Lilosta ja Stitchistä (Lilo & Stitch - 2002)!

Elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on hieman liikaa isoiksi pullistettuja otoksia, joissa yritetään saada mahdollisimman paljon samaan kuvaan, mutta jotka eivät näytä erityisen elokuvallisilta. Leikkaus on tarpeeksi sujuvaa, mutta samalla korostaa sitä, kuinka leffassa vain kiidetään tapahtumasta toiseen, ilman, että millekään ehditään antaa erityistä painoarvoa. Kierrättämisen keskellä tarinan syvät merkitykset ja hyvät opetukset jäävät lähinnä sivulauseiksi. Asut, maskeeraukset ja lavastukset ovat sentään mainiot ja Geppetton mökistä voi bongata viittauksia Disneyn muihin tuotoksiin, kuten Prinsessa Ruususeen (Sleeping Beauty - 1950) ja Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (Who Framed Roger Rabbit - 1988), sekä Aku Ankkaan. Erikoistehosteet näyttävät tosiaan siltä, että elokuva tehtiin kiireessä. Digianimoidut hahmot ovat toinen toistaan heikommin toteutettuja, eivätkä monet taustatkaan vakuuta. Äänimaailma on ihan pätevästi rakennettu tehosteista Alan Silvestrin säveltämiin musiikkeihin. Elokuvan musikaalinumerot eivät kuitenkaan vakuuta ja lauluista mieleen jää vain ihana When You Wish Upon a Star, jota Disney käyttää yhä elokuvissaan logonsa kera.

Yhteenveto: Vuoden 2022 näytelty Pinocchio on jälleen uusi tylsän sieluton rahastuskierrätys Disneyltä. Elokuvasta uupuu kaikki riemukkuus, sydämellisyys ja seikkailullisuus, jotka tekivät vuoden 1940 animaatiosta klassikon. Lukuun ottamatta mukaan kirjoitettua Fabiana-tyttöä, elokuva kulkee täysin tuttuja latuja, aivan kuin rastien ruutuja listalta kohtauksista, mitkä pitää olla mukana. Mihinkään kohtaukseen ei ole pistetty minkäänlaista intoa mukaan ja meno tuntuu oudon tekopirteältä ja väkinäiseltä. Loppua kohti meno vain laiskistuu ja Monstro-valaan osio on todella hutiloiden hoidettu. Musikaalinumerot ovat latteita ja erikoistehosteet näyttävät läpikotaisin viimeistelemättömiltä. On sääli, että aiemmin hienoja filmejä tehnyt Robert Zemeckis ei saa tämän enempää aikaiseksi. Tom Hanks on elokuvan parasta antia sympaattisena Geppettona, mutta siihen ne kehut jäävätkin. Ei ole mikään ihme, että Pinocchio on päätetty heivata suoraan Disney+ -palveluun ilman teatterikierrosta - isolta kankaalta heikot efektitkin korostuisivat vielä monikymmentuumaista televisiota pahemmin. Näin loppuun haluaisin vielä huomauttaa, ettei turhautumisessani ole kyse pelkästä automaattisesta vihasta uudelleenfilmatisointeja ja saman aiheen uusia tulkintoja kohtaan. Odotan nimittäin innolla näkeväni, millaista jälkeä Guillermo del Toro on saanut aikaan tarinan kanssa jouluna Netflixiin ilmestyvässä Pinocchio-animaatiossa (2022).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pinocchio, 2022, Walt Disney Pictures, Depth of Field, ImageMovers

Arvostelu: Looper (2012)

LOOPER

Ohjaus: Rian Johnson
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Emily Blunt, Noah Segan, Jeff Daniels, Pierce Gagnon, Piper Perabo, Summer Qing, Garret Dillahunt ja Paul Dano
Genre: scifi, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16

Looper on Rian Johnsonin ohjaama ja käsikirjoittama scifielokuva. Johnson sai ideansa 2000-luvun alkupäässä ja alkoi puhua siitä tuottajaystävälleen Ram Bergmanille. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2019 ja lopulta Looper sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 6. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot kehuivat elokuvaa ja se oli myös taloudellinen menestys. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, luokkakaverini kehuttua sitä minulle useaan otteeseen. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen parikin kertaa uudestaan. Viime kerrasta on tosin tainnut vierähtää jo kuusi tai seitsemänkin vuotta. Kun huomasin Looperin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2044 Joe-nimisen looppaajan hommana on tappaa tulevaisuudesta aikakoneella lähetetyt kohteet ja hankkiutua ruumiista eroon. Eräänä päivänä hänen tappokohde onkin hän itse, 30 vuotta vanhempana ja Joen täytyy tehdä päätös, tappaako hän vanhan itsensä vai päästääkö tämän karkuun ja joutuu itsekin jahdatuksi?

Joseph Gordon-Levitt näyttelee Joeta, nuorta looppaajaa, jonka työ on tappaa tulevaisuudesta hänen aikaansa lähetettyjä kohteita. Joe on erinomainen työssään ja tehnyt kovaa tiliä keikoillaan. Mutta miten käy, kun hänelle lähetetty kohde onkin hän itse? Tulevaisuuden iäkästä Joeta esittää Bruce Willis, kenties viimeisessä roolissaan, jota seuratessa tuntuu jopa siltä, että Willis on ollut kiinnostunut siitä, mitä tekee. 2000-luvulla Willisistä taisi hiipua kaikki into näyttelemistä kohtaan, eikä ihme, että hän vajosi tekemään täyttä tusinaskeidaa, joka ei saa edes leffateatterilevitystä. Looperissa taisi selvästi olla jotain erityistä Willisinkin mielestä, sillä hän on täysillä mukana - ja niin on myös Gordon-Levitt, joka on yritetty maskeerata näyttämään nuorelta Willisiltä. Jos on nähnyt Willisin filmejä yli 30 vuoden takaa, voi sanoa, että ei Gordon-Levitt maskienkaan kera näytä samalta, mutta eipä hän toisaalta näytä yhtään itseltään. Leffan parin ensimmäisen kohtauksen aikana sitä saattaa pohtia, että näyttääpä Gordon-Levitt elokuvassa kummalliselta ja kun hän on ensi kertaa samassa kohtauksessa Willisin kanssa, katsojana yrittää löytää yhtäläisyyksiä heidän kasvoistaan, mutta muuten filmi vie niin hyvin mukanaan, ettei tähän enää tartu. Gordon-Levitt ja Willis onnistuvat esittämään Joeta taidokkaan yhteneväisesti, jolloin tuntuu siltä, että he ovat sama henkilö 30 vuoden ikäerolla.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels looppaajien pomona Abena, Noah Segan ja Paul Dano looppaajakollegoina Kid Bluena ja Sethinä, sekä Emily Blunt maatilalla asuvana Sarana ja Pierce Gagnon hänen poikanaan Cidinä. Nuijasta ja tosinuijasta (Dumb and Dumber - 1994) tuttu Daniels sopii yllättävänkin hyvin tylyn rikollispomon rooliin ja Blunt on tuttuun tapaansa karismaattinen omassa osassaan. Segan ja Dano ovat myös oivallisia ja lapsinäyttelijä Gagnon tekee yllättävänkin hyvää työtä vaativan hahmonsa kanssa.

Yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Looper tuntuu äärimmäisen raikkaalta aikamatkustuselokuvalta omassa lajityypissään. Lukuun ottamatta vanhan Joen siirtymistä tulevaisuudesta menneisyyteen, leffassa ei kuitenkaan kovinkaan paljoa matkusteta ajassa. Elokuva hyödyntääkin tätä konseptia eri keinoin - pääasiassa suorastaan nerokkaasti! Koska Willisin esittämä Joe on vanha versio Gordon-Levittin esittämästä Joesta, nuoren Joen teoilla on vaikutusta vanhaan Joeen. Mitä kauemmin vanha Joe viettää aikaa nuoren Joen ajassa, sitä enemmän nuoren Joen elämä lähtee kulkemaan eri suuntaan kuin vanhan Joen elämä nuorena. Tällä on vaikutusta vanhaan Joeen mielen tasolla, sillä vanhalla Joella on omat muistonsa elämästään, mitä nuori Joe ei ole vielä kokenut. Mutta jos nuori Joe lähtee kulkemaan eri suuntaan, vanhan Joen muistot alkavat hiipua sitä mukaa, mitä epätodennäköisemmäksi käy, että nuoren Joen elämä tulee kulkemaan samalla lailla kuin vanhan kulki. Samalla myös fyysiset asiat vaikuttavat. Takaa-ajon aikana nuoren Joen korva saa osumaa ja se vuotaa loppuleffan ajan verta. Jos katsoo tarkkaan, tämän osuman jälkeen vanhan Joen korvasta on lähtenyt pieniä palasia, mutta hänen haavansa ovat jo arpeutuneet, sillä vanhan Joen vinkkelistä hänellä on ollut tämä haava jo kymmeniä vuosia. Nerokasta!

Rian Johnsonin käsikirjoituksen hienoudet eivät lopu vain siihen, kuinka tätä aikamatkustusta hyödynnetään filmissä. Ylipäätään tarina on vahvasti rakennettu, minkä pohjalta Johnsonin ohjauskin pääsee loistamaan. Looper on todella koukuttava elokuva, jonka jatkuva takaa-ajo pitää jännitettä hyvin yllä läpi leffan. Takaumia (tai siis visioita mahdollisesta tulevaisuudesta) hyödynnetään erinomaisesti ja välillä Johnson tekee todella luovia ratkaisuja siinä, kuinka hän siirtyy kohtauksesta toiseen ja kuinka hän näyttää asioita tai jättää näyttämättä. Elokuvasta löytyy oivaa pohdiskelua mm. siitä, voiko ihminen olla kykeneväinen tappamaan vanhemman itsensä, kuten myös siitä, onko tämän kaiken tarkoitus olla ikuisesti kehää kiertävä looppi, vai voiko sen murtaa ja muovata tulevaisuuden täysin? Kaikki johtaa todella väkevään loppuhuipennukseen, mikä vie filmin kunnialla finaaliin.

Teknisiltä ansioiltaankin Looper on onnistunut teos. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu ja mukana on joitain todella erityisiä kameratyöskentelyitä. Esimerkiksi yhdessä kohtaa eräs hahmo putoaa korkealta ja kamera putoaa hänen mukanaan, kääntyen samalla ilmassa. Kuvausta vain tukee mainio valaisu. Lavasteet ovat oivalliset ja pidän erityisesti siitä, kuinka maltillinen filmin kuvaus vuodesta 2044 lopulta on. Lähinnä silmiin pistävät autot tökeröiden piuhojensa kera. Gordon-Levittin maskeeraukset eivät tosiaan saa häntä näyttämään Bruce Willisiltä nuorena, mutta on hienoa, että tekijät lähtivät yrittämään jotain käytännön metodein. Jos elokuva olisi ilmestynyt muutamia vuosia myöhemmin, Disneyn aloitettua kokeilemaan vanhempien näyttelijöiden digitaalisella nuorennuksella, voi olla, että olisimme joutuneet katsomaan todella häiritsevää digi-Willisiä maskeeratun Gordon-Levittin sijaan. Efektejä Looperissa hyödynnetään hyvinä tehokeinoina ja vain pari taustakankaan käyttöä viestivät pienestä budjetista. Äänitehosteet toimivat myös ja ohjaaja Rianin serkun Nathan Johnsonin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Looper on mahtava scifijännäri, joka pitää tiukasti koukussaan niin toimivan tarinansa kuin syvemmän pohdiskelunsa kanssa. Aikamatkustusta hyödynnetään todella veikeästi, jopa suorastaan nerokkaasti. On hienoa, kuinka nuoren Joen teot muovaavat vanhassa Joessa niin hänen muistojaan kuin ulkonäköään. Samalla tästä löytyy hyvää pohdintaa, voisiko ihminen tehdä mitään tulevaisuuden itselleen? Onko aika pelkkä ennalta määrätty kierre, vai voiko asioita muovata tahtonsa mukaan? Pohdiskelujen päälle leffa tarjoaa tiivistunnelmaisen ja mukaansatempaavan takaa-ajotarinan, jossa pääsee vähän väliä jännittämään jommankumman Joen puolesta. Rian Johnson hoitaa työnsä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana lahjakkaasti. Näyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan ja tekninenkin puoli elokuvasta on onnistunut. Kaikin puolin Looper on loistokas tieteiselokuva, jonka katsomista suositellen lämpimästi, erityisesti näin kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Looper, 2012, TriStar Pictures, FilmDistrict, Endgame Entertainment, DMG Entertainment, FilmNation Entertainment, Ram Bergman Productions

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7 (2020)

THE TRIAL OF THE CHICAGO 7

Ohjaus: Aaron Sorkin

Pääosissa: Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Mark Rylance, Yahya Abdul-Mateen II, Frank Langella, Joseph Gordon-Levitt, Alex Sharp, Jeremy Strong, John Carroll Lynch, Noah Robbins, Daniel Flaherty, Ben Shenkman, Kelvin Harrison Jr., Alice Kremelberg, Michael Keaton ja John Doman

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Trial of the Chicago 7 on Aaron Sorkinin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, mikä pohjautuu tositapahtumiin Chicago 7 -ryhmäksi kutsuttujen Vietnamin sotaa vastustavien henkilöiden oikeudenkäynnistä vuonna 1969. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Steven Spielberg esitteli Sorkinille ideansa tehdä filmi oikeudenkäynnistä ja siihen johtaneesta mellakasta. Kesällä 2007 Sorkin työsti leffan käsikirjoituksen ja elokuvaan roolitettiin jo silloin koomikko Sacha Baron Cohen. Will Smithiä pyydettiin mukaan ja Spielbergin oli tarkoitus keskustella projektista myös Heath Ledgerin kanssa, mutta tämä menehtyi juuri päivää ennen heidän sovittua tapaamistaan. Projekti pistettiin jäihin, kun samaisena syksynä alkoi käsikirjoittajien lakko. Spielberg jätti elokuvan ja uudeksi ohjaajaksi suunniteltiin mm. Paul Greengrassia ja Ben Stilleriä, kunnes Sorkin itse päätti ohjata elokuvan. Kuvaukset lähtivät käyntiin syyskuussa 2019 ja nyt The Trial of the Chicago 7 on lyhyen teatterikierroksen jälkeen saapunut Netflixin suoratoistopalveluun. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen olevan Sorkinin teos ja etenkin kun näin elokuvan näyttelijäkaartin. Ilman, että tiesin mitään elokuvan tarinasta, ryhdyin katsomaan sitä, kun se ilmestyi Netflixiin.

Vuonna 1968 Vietnamin sotaa vastustava ja ihmisoikeuksien puolesta puhuva seitsikko saa aikaiseksi mellakan, mikä johtaa rajuun kamppailuun poliisin kanssa. Seitsikko, sekä tapaukseen yhdistetty Mustien pantterien johtaja haastetaan oikeuteen, mistä muodostuu kuukausien pituinen tapaus.

Minun ei tosiaan tarvinnut tietää mitään elokuvan tarinasta, sillä jo sen näyttelijäkaarti vakuutti minut katsomaan filmin. Itse Chicago 7 -aktivistiryhmään kuuluvat Kaiken teoriasta (The Theory of Everything - 2014) Oscar-pystin ansaitusti napanneen Eddie Redmaynen näyttelemä Tom Hayden, Ali G:n, Boratin ja Brünon rooleista tutun Sacha Baron Cohenin esittämä Abbie Hoffman, Succession-sarjasta (2018-) tutun Jeremy Strongin näyttelemä Jerry Rubin, John Carroll Lynchin näyttelemä David Dellinger, Alex Sharpin esittämä Rennie Davis, Noah Robbinsin esittämä Lee Weiner ja Daniel Flahertyn näyttelemä John Froines. Lisäksi heidän kanssa oikeuteen joutuu Mustat pantterit -organisaation johtohahmo Bobby Seale (Aquamanista, 2018, tuttu Yahya Abdul-Mateen II), joka ei erityisemmin liity koko hommaan. Pikkuhiljaa leffan aikana jokaista henkilöä ja heidän motiivejaan ryhdytään avaamaan enemmän. Kolmena eri ryhmänä esiintyvät, mutta silti yhteistyötä tekevä porukka on kiehtova ja heistä löytyy monenlaista persoonaa. Vain Lee Weiner ja John Froines tuntuvat jäävän sivustakatsojiksi, mutta heidänkin paikkansa tarinassa avataan selvästi jossain kohtaa. Katsoja on heti seitsikon puolella - ei pelkästään heidän sodanvastaisen ajattelutapansa vuoksi, vaan koska näyttelijät ovat niin mahtavia rooleissaan ja heidän hahmonsa niin pidettäviä, ettei voi muuta kuin kannustaa heitä. Redmayne on tuttuun tapaansa fantastinen ja Baron Cohen todella yllättää hillityn hauskalla, mutta silti upeasti revittelevällä suorituksella. Abdul-Mateen II tekee vahvan työn Mustien pantterien johtajana, joka vaatii oikeutta ulkopuolelta, kun sellaista ei hänelle ihonvärin vuoksi suoda oikeussalissa.

Elokuvassa nähdään myös aina yhtä karismaattinen Mark Rylance seitsikon puolustajana, William Kunstlerina, huikea Frank Langella epämiellyttävänä tuomari Julius Hoffmanina, viime vuosina liian vähälle huomiolle jäänyt Joseph Gordon-Levitt syyttäjä Richard Schultzina, jylhä John Doman kierona oikeusministeri John Mitchellinä, sekä loistokas Michael Keaton tämän edeltäjänä, Ramsey Clarkina. Kaikki näyttelijät tekevät läpikotaisin erinomaista työtä ja jo heidän roolisuoritusten vuoksi elokuvaa on koukuttavaa seurata.

The Trial of the Chicago 7 todella on hienojen näyttelijöiden show. Asiaa vain parantaa, kun Aaron Sorkin osoittaa toistamiseensa iskevät lahjansa ohjaajana, sekä ties kuinka monetta kertaa neroutensa käsikirjoittajana. Näyttelijöiden on helppo hoitaa hommansa, kun heillä on käsissään näin nasevaa ja tiukkaa dialogia. Keskustelut, oli kyseessä sitten ilkeistä yhteenotoista, huulenheitosta, suunnitteluista tai ihan vain yksinpuheluista valamiehistön ja tuomarin edessä, ovat toinen toistaan herkullisempia ja vangitsevampia. Hieman yli kahden tunnin kesto onkin vauhdilla ohi, sillä aika lailla kaikki leffassa loksahtaa niin tyylikkäästi paikoilleen. Oikeussalikohtaukset eivät koskaan käy puisiksi, vaan ne ovat äärimmäisen kiehtovia ja jopa yllättävän lystikkäitä. Itse kukin syytetyistä pääsee avaamaan sanallisen arkkunsa tuomaria kohtaan ja kerta toisensa perään Langellan voimakkaat reaktiot huvittavat. Mukaan mahtuu monia solvauksia, jotka tekee mieli kirjoittaa ylös, jotta niitä voisi joskus käyttää omassakin elämässä tarpeen vaatiessa.

Sen lisäksi, että Sorkin täyttää tekstinsä mahtavalla replikoinnilla, pitää hän menon kiehtovana myös tarinan rakenteen kautta. Elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun seitsikko suunnittelee mielenosoitustaan omilla tahoillaan, mutta sitten se jo hyppääkin oikeudenkäyntiin. Elokuvan varrella näemme takaumien kautta, mitä mielenosoituksessa tapahtuikaan ja minkä vuoksi nämä henkilöt nyt ovat oikeudessa. Mitä pidemmälle kertomus etenee ja mitä syvemmälle katsoja menoon uppoutuu, sitä isommin nämä tapahtumat vaikuttavat. Mukana on useampikin erityisen hieno kohtaus, missä kaikki osa-alueet pääsevät loistamaan kirkkaasti. Kaikki kulkee kohti yhtä elokuvavuoden väkevimmistä finaaleista. Lisäkiehtovuutta filmiin tuo se, että vaikka se kertookin Vietnamin sotaa protestoivista yksilöistä, on monikin asia leffassa verrattavissa nykypäivään. Elokuva kuvattiin viime vuonna, mutta siinä käsitellään esimerkiksi poliisin yliampuvaa väkivallankäyttöä mielenosoittajia ja tummaihoisia kohtaan, mikä on noussut isosti pinnalle tämän vuoden aikana.

Kaiken lisäksi The Trial of the Chicago 7 on myös teknisesti taidokkaasti rakennettu teos. Sorkinin loistokasta käsikirjoitusta tukee onnistunut leikkaus. Niin tarinan rakenteelliset palaset kuin yksittäiset reaktiokuvat oikeussalissa on aseteltu harkitusti paikoilleen. Filmi on erittäin hyvin kuvattu. Oivallisilla lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu herätetään henkiin. Ääniefektit ovat mainiot ja Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään hillityn tehokkaasti.

Yhteenveto: The Trial of the Chicago 7 on erittäin koukuttava ja yllättävän viihdyttävä oikeussalidraama. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin välttää taidokkaasti katsojan kyllästymisen fantastisella dialogilla ja kiehtovalla tarinan rakenteella. Ajassa hyppiminen toteutetaan taidokkaasti ja se avaa hahmoja yhä vain paremmin. Hahmot ovat mielenkiintoinen joukko, joiden esittäjät ovat toinen toistaan mahtavampia rooleissaan. Etenkin Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Yahya Abdul-Mateen II, Mark Rylance ja Frank Langella tarjoavat huikeat roolityöt. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti, mutta mukaan mahtuu myös paljon hyvää huumoria. Jotkut kohtauksista ovat erittäin vaikuttavia ja erityisesti filmin loppuhuipennus on upea. Aika lailla kaikki palaset ohjauksesta käsikirjoitukseen ja näyttelemisestä tekniseen toteutukseen loksahtavat suurella tyylitajulla paikoilleen. The Trial of the Chicago 7 edustaa elokuvavuoden parempaa päätyä. Sen kertoma tapaus ei ole vain erittäin mukaansatempaava, vaan siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta. Vaikka oikeussalileffat eivät yleisesti olisikaan juttunne, suosittelen silti äärimmäisen lämpimästi kokeilemaan tätä filmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Trials of the Chicago 7, 2020, DreamWorks, Amblin Partners, CAA Media Finance, Cross Creek Pictures, Double Infinity Productions, MadRiver Pictures, Marc Platt Productions, Paramount Pictures, Reliance Entertainment, Rocket Science, ShivHans Pictures