Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Elvis (2022)

ELVIS

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey

Genre: draama, musiikki, historia

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...

Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.

     Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.

Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.

Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.

Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.

Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.

Yhteenveto: Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7 (2020)

THE TRIAL OF THE CHICAGO 7

Ohjaus: Aaron Sorkin

Pääosissa: Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Mark Rylance, Yahya Abdul-Mateen II, Frank Langella, Joseph Gordon-Levitt, Alex Sharp, Jeremy Strong, John Carroll Lynch, Noah Robbins, Daniel Flaherty, Ben Shenkman, Kelvin Harrison Jr., Alice Kremelberg, Michael Keaton ja John Doman

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Trial of the Chicago 7 on Aaron Sorkinin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, mikä pohjautuu tositapahtumiin Chicago 7 -ryhmäksi kutsuttujen Vietnamin sotaa vastustavien henkilöiden oikeudenkäynnistä vuonna 1969. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Steven Spielberg esitteli Sorkinille ideansa tehdä filmi oikeudenkäynnistä ja siihen johtaneesta mellakasta. Kesällä 2007 Sorkin työsti leffan käsikirjoituksen ja elokuvaan roolitettiin jo silloin koomikko Sacha Baron Cohen. Will Smithiä pyydettiin mukaan ja Spielbergin oli tarkoitus keskustella projektista myös Heath Ledgerin kanssa, mutta tämä menehtyi juuri päivää ennen heidän sovittua tapaamistaan. Projekti pistettiin jäihin, kun samaisena syksynä alkoi käsikirjoittajien lakko. Spielberg jätti elokuvan ja uudeksi ohjaajaksi suunniteltiin mm. Paul Greengrassia ja Ben Stilleriä, kunnes Sorkin itse päätti ohjata elokuvan. Kuvaukset lähtivät käyntiin syyskuussa 2019 ja nyt The Trial of the Chicago 7 on lyhyen teatterikierroksen jälkeen saapunut Netflixin suoratoistopalveluun. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen olevan Sorkinin teos ja etenkin kun näin elokuvan näyttelijäkaartin. Ilman, että tiesin mitään elokuvan tarinasta, ryhdyin katsomaan sitä, kun se ilmestyi Netflixiin.

Vuonna 1968 Vietnamin sotaa vastustava ja ihmisoikeuksien puolesta puhuva seitsikko saa aikaiseksi mellakan, mikä johtaa rajuun kamppailuun poliisin kanssa. Seitsikko, sekä tapaukseen yhdistetty Mustien pantterien johtaja haastetaan oikeuteen, mistä muodostuu kuukausien pituinen tapaus.

Minun ei tosiaan tarvinnut tietää mitään elokuvan tarinasta, sillä jo sen näyttelijäkaarti vakuutti minut katsomaan filmin. Itse Chicago 7 -aktivistiryhmään kuuluvat Kaiken teoriasta (The Theory of Everything - 2014) Oscar-pystin ansaitusti napanneen Eddie Redmaynen näyttelemä Tom Hayden, Ali G:n, Boratin ja Brünon rooleista tutun Sacha Baron Cohenin esittämä Abbie Hoffman, Succession-sarjasta (2018-) tutun Jeremy Strongin näyttelemä Jerry Rubin, John Carroll Lynchin näyttelemä David Dellinger, Alex Sharpin esittämä Rennie Davis, Noah Robbinsin esittämä Lee Weiner ja Daniel Flahertyn näyttelemä John Froines. Lisäksi heidän kanssa oikeuteen joutuu Mustat pantterit -organisaation johtohahmo Bobby Seale (Aquamanista, 2018, tuttu Yahya Abdul-Mateen II), joka ei erityisemmin liity koko hommaan. Pikkuhiljaa leffan aikana jokaista henkilöä ja heidän motiivejaan ryhdytään avaamaan enemmän. Kolmena eri ryhmänä esiintyvät, mutta silti yhteistyötä tekevä porukka on kiehtova ja heistä löytyy monenlaista persoonaa. Vain Lee Weiner ja John Froines tuntuvat jäävän sivustakatsojiksi, mutta heidänkin paikkansa tarinassa avataan selvästi jossain kohtaa. Katsoja on heti seitsikon puolella - ei pelkästään heidän sodanvastaisen ajattelutapansa vuoksi, vaan koska näyttelijät ovat niin mahtavia rooleissaan ja heidän hahmonsa niin pidettäviä, ettei voi muuta kuin kannustaa heitä. Redmayne on tuttuun tapaansa fantastinen ja Baron Cohen todella yllättää hillityn hauskalla, mutta silti upeasti revittelevällä suorituksella. Abdul-Mateen II tekee vahvan työn Mustien pantterien johtajana, joka vaatii oikeutta ulkopuolelta, kun sellaista ei hänelle ihonvärin vuoksi suoda oikeussalissa.

Elokuvassa nähdään myös aina yhtä karismaattinen Mark Rylance seitsikon puolustajana, William Kunstlerina, huikea Frank Langella epämiellyttävänä tuomari Julius Hoffmanina, viime vuosina liian vähälle huomiolle jäänyt Joseph Gordon-Levitt syyttäjä Richard Schultzina, jylhä John Doman kierona oikeusministeri John Mitchellinä, sekä loistokas Michael Keaton tämän edeltäjänä, Ramsey Clarkina. Kaikki näyttelijät tekevät läpikotaisin erinomaista työtä ja jo heidän roolisuoritusten vuoksi elokuvaa on koukuttavaa seurata.

The Trial of the Chicago 7 todella on hienojen näyttelijöiden show. Asiaa vain parantaa, kun Aaron Sorkin osoittaa toistamiseensa iskevät lahjansa ohjaajana, sekä ties kuinka monetta kertaa neroutensa käsikirjoittajana. Näyttelijöiden on helppo hoitaa hommansa, kun heillä on käsissään näin nasevaa ja tiukkaa dialogia. Keskustelut, oli kyseessä sitten ilkeistä yhteenotoista, huulenheitosta, suunnitteluista tai ihan vain yksinpuheluista valamiehistön ja tuomarin edessä, ovat toinen toistaan herkullisempia ja vangitsevampia. Hieman yli kahden tunnin kesto onkin vauhdilla ohi, sillä aika lailla kaikki leffassa loksahtaa niin tyylikkäästi paikoilleen. Oikeussalikohtaukset eivät koskaan käy puisiksi, vaan ne ovat äärimmäisen kiehtovia ja jopa yllättävän lystikkäitä. Itse kukin syytetyistä pääsee avaamaan sanallisen arkkunsa tuomaria kohtaan ja kerta toisensa perään Langellan voimakkaat reaktiot huvittavat. Mukaan mahtuu monia solvauksia, jotka tekee mieli kirjoittaa ylös, jotta niitä voisi joskus käyttää omassakin elämässä tarpeen vaatiessa.

Sen lisäksi, että Sorkin täyttää tekstinsä mahtavalla replikoinnilla, pitää hän menon kiehtovana myös tarinan rakenteen kautta. Elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun seitsikko suunnittelee mielenosoitustaan omilla tahoillaan, mutta sitten se jo hyppääkin oikeudenkäyntiin. Elokuvan varrella näemme takaumien kautta, mitä mielenosoituksessa tapahtuikaan ja minkä vuoksi nämä henkilöt nyt ovat oikeudessa. Mitä pidemmälle kertomus etenee ja mitä syvemmälle katsoja menoon uppoutuu, sitä isommin nämä tapahtumat vaikuttavat. Mukana on useampikin erityisen hieno kohtaus, missä kaikki osa-alueet pääsevät loistamaan kirkkaasti. Kaikki kulkee kohti yhtä elokuvavuoden väkevimmistä finaaleista. Lisäkiehtovuutta filmiin tuo se, että vaikka se kertookin Vietnamin sotaa protestoivista yksilöistä, on monikin asia leffassa verrattavissa nykypäivään. Elokuva kuvattiin viime vuonna, mutta siinä käsitellään esimerkiksi poliisin yliampuvaa väkivallankäyttöä mielenosoittajia ja tummaihoisia kohtaan, mikä on noussut isosti pinnalle tämän vuoden aikana.

Kaiken lisäksi The Trial of the Chicago 7 on myös teknisesti taidokkaasti rakennettu teos. Sorkinin loistokasta käsikirjoitusta tukee onnistunut leikkaus. Niin tarinan rakenteelliset palaset kuin yksittäiset reaktiokuvat oikeussalissa on aseteltu harkitusti paikoilleen. Filmi on erittäin hyvin kuvattu. Oivallisilla lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu herätetään henkiin. Ääniefektit ovat mainiot ja Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään hillityn tehokkaasti.

Yhteenveto: The Trial of the Chicago 7 on erittäin koukuttava ja yllättävän viihdyttävä oikeussalidraama. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin välttää taidokkaasti katsojan kyllästymisen fantastisella dialogilla ja kiehtovalla tarinan rakenteella. Ajassa hyppiminen toteutetaan taidokkaasti ja se avaa hahmoja yhä vain paremmin. Hahmot ovat mielenkiintoinen joukko, joiden esittäjät ovat toinen toistaan mahtavampia rooleissaan. Etenkin Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Yahya Abdul-Mateen II, Mark Rylance ja Frank Langella tarjoavat huikeat roolityöt. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti, mutta mukaan mahtuu myös paljon hyvää huumoria. Jotkut kohtauksista ovat erittäin vaikuttavia ja erityisesti filmin loppuhuipennus on upea. Aika lailla kaikki palaset ohjauksesta käsikirjoitukseen ja näyttelemisestä tekniseen toteutukseen loksahtavat suurella tyylitajulla paikoilleen. The Trial of the Chicago 7 edustaa elokuvavuoden parempaa päätyä. Sen kertoma tapaus ei ole vain erittäin mukaansatempaava, vaan siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta. Vaikka oikeussalileffat eivät yleisesti olisikaan juttunne, suosittelen silti äärimmäisen lämpimästi kokeilemaan tätä filmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Trials of the Chicago 7, 2020, DreamWorks, Amblin Partners, CAA Media Finance, Cross Creek Pictures, Double Infinity Productions, MadRiver Pictures, Marc Platt Productions, Paramount Pictures, Reliance Entertainment, Rocket Science, ShivHans Pictures

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: It Comes at Night (2017)

IT COMES AT NIGHT (2017)

Ohjaus: Trey Edward Shults
Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr., Carmen Ejogo, Riley Keough ja Griffin Robert Faulkner
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullutkaan It Comes at Nightista, ennen kuin näin sen tulevien lehdistönäytösten listalla. Kuten muidenkin elokuvien kohdalla, vilkaisin, mistä oli kyse ja kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuleffa. Kiinnostukseni nousi, kun huomasin, että teos oli kauhuelokuvaksi yllättävän kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Katsoin trailerin, mutta se ei erityisemmin vakuuttanut, joten toivoin, että kriitikot tietävät, mistä puhuvat. Kuitenkin, kun näin tavallisen yleisön kommentteja It Comes at Nightista, yllätyin todella paljon. Monet nimittäin haukkuivat leffaa ja antoivat sille pääasiassa pienintä mahdollista arvosanaa. Todella ristiriitaisin odotuksin menin katsomaan elokuvaa, toivoen olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa ja että kerrankin tulisi nähtyä oikeasti hyvä kauhuleffa. Tämä oli muuten jälleen niitä näytöksiä, että meiltä puuttuivat tekstitykset kokonaan.

Paul asuu metsän keskellä vaimonsa ja poikansa kanssa, turvassa sairaalta ulkomaailmalta. Mutta mitä tapahtuu, kun toinen perhe saapuu anomaan turvapaikkaa?

Paulia näyttelee Joel Edgerton, joka on vuosien varrella parantunut näyttelijänä. Tässä Edgerton on erittäin mainio ja uskottava, joten hän toimii todella hyvin pääosassa. Paul on rauhallinen ja järkevä mies, joka on laatinut säännöt, miten perheen pitää toimia selvitäkseen. Hän epäilee kaikkea ulkomaailmassa, mutta osaa olla myös rennosti. Paulista alkaa pitää heti elokuvan alusta lähtien, eikä tunne katoa leffan aikana.
     Paulin vaimoa, Sarahia esittää aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Alien: Covenantista (2017) tuttu Carmen Ejogo. Valitettavasti muutamaa kohtausta lukuunottamatta Sarah jää voimakkaasti taka-alalle, eikä hänelle ole luotu oikein minkäänlaista persoonaa; hän vain on. Sen sijaan leffassa keskitytään paljon Paulin ja Sarahin teini-ikäiseen Travis-poikaan, jota näyttelee Kelvin Harrison Jr. Alusta alkaen huomaa, että Travis ei ole kovin normaali teinipoika, vaikka pitääkin yksin olemisesta (minkä hän tosin toteuttaa hieman karmivalla tavalla). Öisin Travis haahuilee perheen talossa lamppunsa kanssa ja hiljaa miettii, mitä ulkona odottaa... Harrison Jr. suoriutuu osastaan kummallisena miehenalkuna oivallisesti.
     Leffan toiseen perheeseen kuuluvat Will-isä (Christopher Abbott), Kim-äiti (Riley Keough) ja heidän pieni Andrew-poikansa (Griffin Robert Faulkner). Katsojina epäilee perheen tarkoitusperiä, vaikka he vaikuttavatkin aika luotettavilta. Will pääsee perheestä parhaiten esille, mutta myös Kimillä on tehtävää. Andrew ei kovin paljoa pääse tekemään mitään, jolloin hänen mukanaolonsa unohtaa parissa kohtaa kokonaan.

Jos menet katsomaan It Comes at Nightia, odottaen kauhuelokuvaa, niin tulet mitä luultavimmin pettymään, sillä sitä se ei ole. Jos tulkitsit nimen siten, että metsästä hyökkäilee yöllä jonkinlainen olento, niin tulet varmasti pettymään, sillä mitään sellaista ei tapahdu. Elokuva tarjoaa jännitystä, mutta lähinnä sen takia, että se pitää katsojan jatkuvassa mietteessä siitä, mitä talon ulkopuolella oikein tapahtuu? Miksi Paul käskee vaimoaan ja poikaansa pukemaan kaasunaamarit ja käsineet aina kun he lähtevät ulos? Ja ennen kaikkea, miksi tärkein sääntö on, ettei metsään saa koskaan mennä yöllä? Leffan kauhu syntyy lähinnä kysymyksistä, joita teos herättää, kuten myös jännitteestä kahden perheen välillä. Katsojana toivoisi, että Will, Kim ja Andrew olisivat sitä, mitä väittävät, mutta samalla taas haluaisi nähdä, että heissä on jotain pahasti vialla. Mutta onko sittenkin Paulissa, Sarahissa ja Travisissa jotain vikaa? Etenkin kohtauksissa, joissa Travis kulkee pimeässä talossa, katsojana jähmettyy paikoilleen, sillä ei ole yhtään varma, mitä tulee tapahtumaan.

Ymmärrän, miksi kriitikot ovat pitäneet tästä filmistä. It Comes at Night ei turvaudu 2000-luvun kauhukliseisiin, eikä mukana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, jotka ovat nykyään pakollisia kauhuleffoissa. Monia nämä äkkinäiset pelotteluhetket lähinnä ärsyttävät, joten kriitikot voivat olla tyytyväisiä nähdessään jotain erilaista. Ymmärrän myös sen, miksei tavallinen yleisö ole pitänyt tästä. Vaikka mukana on jännitettä, ei leffa ole pelottava. Muutamia ällöttäviä hetkiä on mukana, mutta niitä ei kasvateta kunnolla, jolloin ne eivät saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka on hienoa, että elokuva ei paljasta asioita katsojille selkeästi, eikä koskaan kunnolla tiedä, mitä ulkomaailmassa todella on, silti loppujen lopuksi vie hieman makua se, ettei leffa selittänyt mitään. Mukana on onnistuneita niksejä, jotka paljastavat joitain asioita katsojille, etenkin lopussa, mutta nekin saattavat herättää lisää kysymyksiä. Tällaisenaan It Comes at Night on hyvä jännityselokuva (ei sitä kauhuksi voi oikein kutsua), mutta siitä jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä oikeasti todella mainion.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Trey Edward Shults, joka on aiemmin ohjannut vain draamakomedian Krisha (2015). Toivon, että Shults tekisi jonain päivänä vielä pari kauhuleffaa lisää, jotta hän osuisi paremmin genren napakymppiin. Elokuvassa ei puhuta kovin paljoa, mikä toimii, mutta tämä toimivuus menee hieman rikki yhdessä kohtauksessa, jossa on liikaa repliikkejä, jolloin katsojat eivät voi tehdä tiettyjä päätelmiä itse. It Comes at Night on hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä pitkiä otoksia. Leikkaus (jota Shults myös työsti) toimii myös, etenkin jälkituotannossa tehdyn kuvanrajailun takia. Yökohtaukset, joissa Travis astelee lamppunsa kanssa talossa, ovat hienosti valaistuja. Brian McOmberin säveltämästä musiikista löytyy hienoa tunnelmaa, vaikkei se jääkään mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: It Comes at Night on hyvä jännityselokuva, mutta kunnollista kauhua on täysin turha odottaa. Muutamia karmivia kohtia on mukana ja kahden perheen välille on luotu toimiva jännite, mutta muuten teos ei pelota. Leffa sisältää mainion tunnelman, joka ei tosin täysin tunnu johtavan mihinkään. Elokuva ei selitä katsojille oikein mitään, mikä tavallaan toimii, mutta silti jää kaipaamaan jotain lisää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Joel Edgerton pääroolissa ja Kelvin Harrison Jr. tämän poikana. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, etenkin yökohtauksissa, joissa kuljetaan ympäri taloa. Jos odotat näkeväsi kauhuelokuvan, joka sisältää öisin hyökkäilevän hirviön, tulet pettymään, sillä sitä It Comes at Night ei tarjoa. Jos taas toivot näkeväsi erilaisen jännitysleffan, jossa on mukana kauhuelementtejä, mutta joka ei sisällä äkkisäikäytyksiä, vaan näyttää lähinnä ihmisten ajatuksenkulkua erikoisen vaikeissa tilanteissa, kannattaa elokuva käydä katsomassa. Valitettavasti elokuvaa on markkinoitu selkeänä kauhuleffana, jolloin käy mitä luultavimmin niin, että ne jotka tulevat pettymään filmiin, ovat niitä, jotka menevät katsomaan sen ja ne taas, jotka pitäisivät teoksesta, eivät kiinnostu siitä sen mainosten takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It Comes at Night, 2017, Animal Kingdom, A24