Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Bros (2022)

BROS

Ohjaus: Nicholas Stoller

Pääosissa: Billy Eichner, Luke Macfarlane, Ts Madison, Monica Raymund, Guillermo Díaz, Guy Branum, Amanda Bearse, Jim Rash, Bowen Yang, Miss Lawrence, Harvey Fierstein, Symone, Eve Lindley, Jai Rodriguez, Ben Stiller, Amy Schumer, Kenan Thompson ja Seth Meyers

Genre: komedia, romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Bros on yksi ensimmäisistä ison Hollywood-studion tekemistä homoelokuvista. Billy Eichner ryhtyi kirjoittamaan romanttista komediaa homomiehistä ja sai Universal Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 ja nyt Bros saa ensi-iltansa myös Suomessa. Itse kiinnostuin, kun kuulin, että vihdoin olisi tulossa romanttinen hömppäkomedia, jossa nähtäisiin seksuaalivähemmistöjä pääosissa. Kuten kuitenkin harmillisesti saattoikin odottaa, elokuva kohtasi jo ennen ilmestymistään halveksuntaa ja sen lisäksi, että leffa on jo tuomittu taloudelliseksi flopiksi, on se joutunut homofoobisten haukkujen kohteeksi. Itse kävin katsomassa Brosin Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä ja harmittelin, kun jopa kymmenen ihmistä poistui paikalta kesken leffan.

Sinkku radiojuontaja Bobby Lieber on juuri saanut pestin uuden HLBTQ+ -museon johtajana, kun hän kohtaa yökerhossa Aaron Shepardin. Miehet iskevät heti silmänsä toisiinsa, mutta voiko sitoutumisongelmaisten Bobbyn ja Aaronin suhteesta tulla mitään?

Käsikirjoittamisen ja tuottamisen lisäksi Billy Eichner näyttelee Brosissa myös pääroolia, Bobby Lieberiä. Bobby on sinkku radiojuontaja ja uusi HLBTQ+ -museon johtaja, joka ei kuitenkaan usko rakkauteen, eikä ole koskaan ollut parisuhteessa. Kaikki muuttuu, kun Bobby tapaa Luke Macfarlanen esittämän Aaron Shepardin, joka kokee myös sitoutumisongelmia ja hyppiikin mieluummin muiden pariskuntien sänkyleikkeihin mukaan kolmanneksi pyöräksi. Eichnerin ja Shepardin väliltä löytyy hyvin kemiaa ja he suoriutuvat osistaan oivallisesti, joskin Eichner on kirjoittanut Bobbysta paikoitellen todella raskaan persoonan. Kyyninen, sarkastinen ja muutenkin aika töykeä Bobby puhuu muille miten sattuu ja leffassa kestää, ennen kuin Bobby alkaa muovautua pidettävämmäksi tyypiksi.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Monica Raymund Bobbyn siskona Tinana ja Guillermo Díaz tämän miehenä Edgarina, Ts Madison, Jim Rash, Miss Lawrence, Eve Lindley ja Dot-Marie Jones HLBTQ+ -museon muina työntekijöinä, sekä Amanda Bearse Aaronin äitinä. Sivunäyttelijät toimivat hyvin rooleissaan, mutta heidän hahmonsa jäävät varsin yksiulotteisiksi. Vaikka onkin hienoa, että Eichner on saanut taivuteltua Universalin roolittamaan leffan täyteen HLBTQ+ -yhteisöön kuuluvia näyttelijöitä, heidän hahmonsa rakentuvat lähes täysin heidän seksuaalisten identiteettiensä varaan, eikä heistä löydy oikein mitään muuta.

Vaikka odotinkin Brosin näkemistä kiinnostuneena, täytyy myöntää, etten kokenut elokuvan traileria erityisen hauskaksi. Elokuvan nähtyäni voin kuitenkin ilolla todeta, että toisin kuin yleensä, tällä kertaa parhaita vitsejä ei ole pistetty jo traileriin, vaan ne on säästetty itse leffaan. Toki mukaan mahtuu trailerista tutut heikommat vitsit, mutta meno on pääasiassa lystikkäämpää kuin mainonta antoi ymmärtää. Hauskimmillaan Bros on suorastaan hulvaton ja siitä löytyy muutamia tehokkaita täsmäläppiä, jotka saavat nauramaan makeasti. Mukana on paljon vitsiä HLBTQ+ -yhteisöistä ja seksuaalivähemmistöihin kohdistuvista stereotypioista. Elokuva piikittelee osuvasti seksuaalivähemmistöjen asemaa elokuvahistoriassa ja kuinka monet tunnetuimmista homoelokuvista ovat enemmänkin heteroyleisölle tehtyjä, Oscar-pystejä havittelevia tragedioita. Leffoja ei nimellä mainita, mutta kun puhutaan Benedict Cumberbatchin tähdittämästä homocowboy-elokuvasta, ei vaadita mitään rakettitiedettä, jotta osaa päätellä, mistä puhutaan.

Tämä on myös yksi syy, miksi odotin elokuvan näkemistä. Vaikka joukosta löytyykin onnistujia ja Cumberbatchin tähdittämä The Power of the Dog (2021) onkin mainio, olen ollut jo pitkään kyllästynyt siihen, että homot esitetään toistuvasti vain taiteellisissa elokuvissa, joissa tarinat lähinnä vellovat draamassa. On ilahduttavaa nähdä ehta romanttinen hömppäkomedia, missä on tällä kertaa seksuaalivähemmistöjä päärooleissa. Vaikka mukana onkin ihmissuhdedraamaa, elokuva ei rakennu seksuaalivähemmistöjen kokeman syrjinnän ja kurjuuden varaan, vaan siitä löytyy aitoa iloa, riemua ja hyväksyntää. Muutamia heterohahmoja ei esitetä syrjivinä ja inhottavina, vaan lähinnä tukevina ja ymmärtävinä. Pidin myös siitä, ettei leffa paljoa pidättele itseään. Elokuvassa tuodaan esille, että homomiehet ovat erittäin seksuaalisia tapauksia ja leffa sisältääkin useita peitonheilutteluja, sekä kosolti ronskia kielenkäyttöä. Leffa yhdistääkin oivallisesti höttöistä ja siirappista romanttisuutta ja härömpää huumoria.

Elokuvasta löytyy kuitenkin ongelmansa, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, päähenkilö Bobby on erityisesti elokuvan alkupuoliskolla raskas tyyppi, josta on välillä vaikea tykätä. Sivuhenkilöt jäävät turhan yksiulotteisiksi ja toivoin, että heistä löytyisi muitakin puolia kuin pelkkä heidän seksuaalinen identiteettinsä. Se saa heidät näyttämään liian karikatyyreiltä, kun muuten filmi tuntuu sanovan, että seksuaalivähemmistöjen edustajista löytyy paljon enemmänkin. Bros on myös liian pitkä elokuva. Kestoa on likimain kaksi tuntia ja siinä on ainakin kymmenisen minuuttia tai vartti liikaa. Jos monista hahmoista ei saa tämän enempää irti, olisi pituutta voinut tiivistää ytimekkäämmäksi.

Elokuvan on ohjannut Nicholas Stoller, joka on aiemmin tehnyt mm. komediat Forgetting Sarah Marshall (2008) ja Naapurit (Neighbors - 2014). Stoller rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja pitää filmiä hyvin kasassa. Hänen ja Eichnerin työstämä käsikirjoitus voisi olla napakampi pituudeltaan ja kaksikko olisi voinut tuoda sivuhahmoihin lisää puolia. Joitakin katsojia voi myös häiritä tekstin kliseisyys ja ennalta-arvattavuus, mutta itse taas pidin siitä, kuinka tuttuja romanttisten komedioiden latuja Bros kulkee. Dialogi on usein todella hupaisaa kuunneltavaa. Leffa on hyvin kuvattu ja leikattu. Äänimaailma on toimivasti työstetty, joskin Marc Shaimanin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.

Yhteenveto: Bros on kelpo romanttinen komedia, joka parhaimmillaan naurattaa erittäin makeasti. Elokuvasta löytyy ongelmansa, kuten paikoitellen raskas päähenkilö Bobby (jota Billy Eichner kuitenkin näyttelee hyvin), turhan yksiulotteisiksi jäävät sivuhahmot ja liian pitkä kesto, mutta muuten filmi viihdyttää erittäin passelisti. Romanttinen puoli on oivallisen höttöistä, mutta samalla elokuva uskaltaa olla varsin ronski huumorinsa suhteen. Aika lailla kaikki seksuaaliset suuntautumiset joutuvat jossain kohtaa naurun kohteeksi, mutta pilkkaa ei tehdä. Sen sijaan Hollywoodin aiemmat, palkintokalasteluun ja kurjuudessa vellomiseen syyllistyvät homoleffat joutuvat piikiteltäväksi. Bros keskittyy enemmän riemuun ja rakkauteen, ja elokuvasta jää hyvä fiilis. Tarina kulkee kliseisiä latuja, mutta eipä se haittaa. On vain hyvä, että joku iso studio on vihdoin tehnyt ehdan romanttisen komedian, jossa seksuaalivähemmistöt ovat muutakin kuin se perinteinen naispäähahmon homobestis. Suosittelenkin elokuvaa lämpimästi kaikille seksuaalivähemmistöihin kuuluville, sekä heitä tukeville. Bros on harmillisesti osoittautunut taloudelliseksi pettymykseksi maailmalla. Eichner itse on syyllistänyt heteroja, mutta itse koen ongelmaksi leffan vähäisen markkinoinnin, sekä huonon julkaisuajankohdan. Miksi ihmeessä seksuaalivähemmistöjen tähdittämä romanttinen komedia julkaistiin halloweenin aikaan, eikä ystävänpäivänä tai kesällä Priden aikaan?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bros, 2022, Universal Pictures, Apatow Productions, Stoller Global Solutions

Arvostelu: Leijonakuningas (The Lion King - 2019)

LEIJONAKUNINGAS

THE LION KING

Ohjaus: Jon Favreau
Pääosissa: Donald Glover, JD McCrary, Beyoncé Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor, Billy Eichner, Seth Rogen, James Earl Jones, John Oliver, Florence Kasumba, Alfre Woodard, Shahadi Wright Joseph, Eric Andre, Keegan-Michael Key ja John Kani
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

Leijonakuningas on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1994. Disneyn uusi villitys on tehdä uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Tällaisen käsittelyn ovat saaneet mm. Tuhkimo (Cinderella - 1950), Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991), sekä uusimpina Dumbo (1941) ja Aladdin (1992). Uudesta Leijonakuninkaasta ilmoitettiin vuonna 2016, kun ohjaaja Jon Favreau oli julkaissut oman Viidakkokirjansa (The Jungle Book - 2016). Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle ja nyt Leijonakuningas on saamassa ensi-iltansa... ja minä olin ennakkoon kauhuissani elokuvasta. Alkuperäinen Leijonakuningas on minulle tärkein ja rakkain Disney-elokuva, sekä ylipäätään yksi suosikkielokuvistani. Kun kuulin, että uusi versio oli tulossa, ensimmäinen sana mielessäni oli "pyhäinhäväistys". Trailerit ovat helpottaneet oloani ainakin sillä, että filmi näyttää upealta, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että trailerien perusteella elokuva näyttää pelkältä kuva kuvalta kopiolta alkuperäisestä animaatiosta, joten miksi tätä edes täytyi tehdä uudestaan? Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan Leijonakuningasta sen lehdistönäytökseen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni, sekä YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen yhdessä arvosteluvideon, minkä voi katsoa tästä.

Nuoren leijonapoika Simban kohtalona on jonain päivänä nousta Jylhämaan kuninkaaksi. Ongelmia kuitenkin tuottaa Simban isän, nykyisen kuninkaan Mufasan veli Scar, joka juonittelee tehdäkseen itsestään kuninkaan.

Simba (lapsena äänessä JD McCrary, aikuisena Donald Glover) on nuori ja naiivi leijonanpentu, jonka kasvutarinaa elokuvassa seurataan. Simba uskoo kuninkuuden tekevän hänestä kaikkivoivan ja tarjoavan hänelle rennon luksuselämän, mutta filmin aikana hänen täytyy ymmärtää, mitä velvollisuuksia ja vastuita asema toisi tullessaan. Hahmon kasvutarina on kiinnostava... kuten alkuperäisessä piirretyssä. Simbaa ei ole lähdetty muuttamaan tässä leffassa uuteen suuntaan, vaan hahmo on samanlainen kuin piirretyssäkin.
     Muutkin tutut hahmot piirretystä tekevät tietysti paluun. Simban isä, kuningas Mufasa (äänenä James Earl Jones kuten piirretyssäkin) on ylväs leijona, jota on vaikea olla ihailematta. Jones ei valitettavasti kuitenkaan tee samanlaista vaikutusta äänellään, vaan hänestä kuulee, että ikää on jo lähemmäs 90 vuotta. Piirretyn tavoin Simban äiti Sarabi (Alfre Woodard) jää kuitenkin aika taustalle. Leijona Nala (lapsena Broadwayn "Leijonakuningas"-musikaalista tuttu Shahadi Wright Joseph, aikuisena laulajatähti Beyoncé) on Simban paras ystävä, joka lähtee innoissaan tämän seikkailuihin mukaan. Zazu-lintu (John Oliver) on kuninkaan neuvonantaja ja viestintuoja. Rafiki (John Kani) on erakoitunut apina, josta puuttuu kaikki alkuperäisen piirretyn hauskuus. Fanisuosikit Timon-mangusti (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasika (Seth Rogen) ovat kuitenkin veikeät tapaukset ja heille on onneksi kirjoitettu lähinnä uusia vitsejä. Timon ja Pumba ovatkin yksi elokuvan parhaimmista puolista, etenkin Rogenin vuoksi, sillä hän istuu täydellisesti hömelön Pumban rooliin. Rafikin huumorin vieminen harmittaa suuresti, sillä jäljelle jää vain todella mitäänsanomaton tyyppi, joka ei edes osoita viisauttaan, kuten alkuperäisessä elokuvassa.
     Pääasiassa ääninäyttelijät tekevät oivallista työtä, mutta valitettavasti Chiwetel Ejiofor tarinan pahiksena, Scar-leijonana jättää kylmäksi. Ejioforin äänessä ei ole tietoakaan piirrosversion Scaria esittävän Jeremy Ironsin uhkaavuudesta, kieroudesta ja leikittelystä. Ejiofor yrittää välillä parhaansa kopioidakseen Ironsia, mutta lopputulos on lähinnä surullinen. Kun tätä Scaria vertaa muutama vuosi sitten ilmestyneen Viidakkokirjan Shere Khan -tiikeriin, jota ääninäytteli hyytävä Idris Elba, on Scar suuri pettymys. Scaria seuraavat tietty ilkikuriset hyeenat, joiden nimet on jostain syystä vaihdettu. Shenzi on yhä Shenzi (Florence Kasumba), mutta Banzai ja Ed ovat tällä kertaa Kamari (Keegan-Michael Key) ja Azizi (Eric Andre). Shenzi onnistuu olemaan häijy, mutta hölmömmät Kamari ja Azizi eivät onnistu naurattamaan laiskoilla vitseillään.

Uusi Leijonakuningas on aika pitkälti juuri sitä, mitä trailerit antoivat ymmärtää: kuva kuvalta kopio alkuperäisestä piirretystä. Elokuva alkaa "Circle of Life" -kappaleella, jonka aikana aurinko nousee, eläimet heräävät ja marssivat Jylhäkalliolle, missä vastasyntynyt Simba esitellään kansalle. Jos alkuperäinen piirretty ja tämä laitettaisiin vierekkäin, alun leikkauksetkin osuisivat luultavasti juuri samoihin kohtiin. Siitä sitten edetään kohtaus kohtaukselta lähes identtisesti alkuperäisen elokuvan malliin. Mukaan mahtuu pari uutta (ja aika tarpeetonta) kohtausta, sekä paljon venyttämistä, jotta leffa saadaan kahden tunnin pituiseksi, mutta mitään yllättävää on turha odottaa. Jos olet nähnyt alkuperäisen piirretyn, ei tämä tarjoa oikeastaan mitään. Osa vitseistä on uusia ja minimaalisia muutoksia löytyy aina välillä, mutta muuten tämä on pelkkä kopio. Ja harmillisen sieluton sellainen. Intohimo elokuvan tekoa kohtaan tuntuu puuttuvan, minkä lisäksi leffasta ei koskaan löydy samaa jylhyyttä ja majesteettisuutta kuin alkuperäisestä. Läpi leffan en voinut olla miettimättä, että voi kunpa voisinkin nyt katsoa sen alkuperäisen uudestaan, enkä tätä laiskaa kopiota.

Aiemmin tänä vuonna ilmestyneet Disneyn uudelleenfilmatisoinnit Dumbo (2019) ja Aladdin (2019) eivät olleet kovin kummoisia, mutta ainakin niissä oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Tai no, Dumbossa oli paljonkin uutta, mutta eipä se erityisen mielenkiintoista ollut. Niitä katsoessa tuntui kuitenkin siltä, että tekijät ovat halunneet kertoa tutun tarinan omalla tavallaan. Leijonakuningas taas vaikuttaa siltä, että tekijät ovat tienneet, kuinka äärimmäisen tärkeä elokuva on kyseessä, jolloin he eivät ole halunneet ottaa minkäänlaisia riskejä - tehdään vain tuttu ja turvallinen uudestaan nykytekniikalla. Jos elokuvaa yrittäisi katsoa ihan vain omana teoksenaan, niin onhan tämä oivallinen filmi, mikä sisältää erinomaisen tarinan, mahtavat hahmot, hienoja syvällisyyksiä ja maagista musiikkia. Mutta ei tämän leffan tekijöitä voi kehua siitä, että he ovat vain ottaneet nuo upeat asiat alkuperäisestä ja tehneet ne uudestaan. Eikä mitään ole edes tehty paremmin, mikä herätti kysymyksen: miksi minä haluaisin koskaan katsoa tätä uudestaan, kun voisin katsoa sen alkuperäisen, mikä on kaikin tavoin parempi? Kenties joskus kymmenen vuoden päästä pistän tämän pyörimään vaihtelun vuoksi ja vartin jälkeen vaihdan takaisin alkuperäiseen, sillä ei tämä oikein lähde koskaan käyntiin.

Uusi Leijonakuningas ei valitettavasti edes tarjoa paljoa tunteita. Alkuperäinen elokuva on tunnettu sen sydäntäsärkevän koskettavasta kohtauksesta, mitä en kuitenkaan spoilaa sen yhden lukijan vuoksi, joka ei ole jostain syystä vielä katsonut alkuperäistä Leijonakuningasta, mutta tässä edes se kohtaus ei tarjonnut tunnetta. Siinä missä vanhassa leffassa alahuuleni alkaa väpättämään jo siitä, kun tiedän, että kohta se hetki taas tulee, tässä vain tuijotin tyhjin ilmein ruutua, eikä kohtaus tehnyt vaikutusta. Myös huumoripuolella elokuva jää pääasiassa latteaksi. Vaikka Timonille ja Pumballe on keksitty huvittavia juttuja, ei leffa onnistu naurattamaan. Muutenkin draama ja komedia ovat hieman epätasapainossa, kun taas alkuperäisessä ne olivat täydellisessä harmoniassa. Se, mistä olin todella yllättynyt, on kuinka pitkäveteinen filmi paikoitellen on. Tätä todella on venytetty, jotta kahden tunnin kesto saadaan täyteen. Ei siinä mitään, jos venytykset tarjoaisivat jotain uutta ja merkittävää, mutta eiväthän ne tietenkään tee niin.

Ja kun kyseessä on kopio alkuperäisestä, ovat vanhat tutut laulutkin tietty mukana. Alkuperäinen Leijonakuningas on yksi suosikkimusikaaleistani ja sen laulut ovat aivan huikeita. Vähemmäen yllättäen tässä ne ovat lähinnä keskinkertaisia kopioita. Aloituskappale "Circle of Life/Nants' Ingonyama" on kyllä yhä hieno, mutta Simban laulama "I Just Can't Wait to Be King" ei ole tarpeeksi energinen. Uusi sovitus Scarin "Be Prepared" -laulusta on jopa surkea, sillä Ejiofor ei onnistu kanavoimaan Ironsin vimmaa, vaikka kuinka yrittää, minkä lisäksi se jää kaikin tavoin käsittämättömän vaisuksi tulkinnaksi. Timonin ja Pumban mottolaulu "Hakuna Matata" on tietty viihdyttävä ja siihen on sentään tuotu mukaan ovela muutos. Myös kaksikon hyräilemä "The Lion Sleeps Tonight" on mukana ja vieläpä oudon pitkäksi venytettynä. "Can You Feel the Love Tonight" taas alkaa töksähtäen ja lähinnä hämmentää katsojaa, sillä nimestään huolimatta musikaalinumero sijoittuu päiväsaikaan. Mukana on myös uusi kappale, Beyoncén laulama "Spirit", mikä ei sovi leffaan lainkaan. Hans Zimmerin mielettömän upeat sävellykset ovat tietty käytössä, mutta jälleen pitää sanoa: en voi kehua leffaa siitä, että se vain käytti uudestaan hienot jutut alkuperäisestä versiosta.

Jos tämän elokuvan tekijöitä täytyy jostain kehua, niin sen visuaalisuudesta. Vaikka kritisoinkin sitä, kuinka kuvat ovat kopioita alkuperäisestä leffasta, on pakko ylistää aivan käsittämättömän upeaa työtä, minkä animaattorit ovat tehneet elokuvan eteen. Eli jos jostain osa-alueesta löytyy panostusta, niin se on ehdottomasti tästä. Käsittääkseni elokuva on lähes kokonaan tehty tietokoneella ja siksi onkin hämmästyttävää, kuinka aidolta Jylhämaan savanni näyttää - aivan kuin katsoisi luontodokumenttia! Eläimetkin ovat täysin realistisen näköisiä, vaikka illuusiota rikkookin hahmojen ihmispuhe. Tähän väliin haluankin sanoa, että jos minun olisi pakko tehdä uusi versio Leijonakuninkaasta, tekisin sen muistuttamaan luontodokumenttia. Visuaalisesti se näyttäisi muuten tältä leffalta, mutta hahmot eivät sanoisi sanaakaan. Tarina olisi kyllä sama, mutta se olisi kuin dokumentti, minkä Mufasaa esittävä James Earl Jones selostaisi. Mutta takaisin siihen, mitä oikeasti saimme... Animaattorit ovat tehneet hurjan pikkutarkkaa työtä luodakseen pienen pieniä yksityiskohtia, joiden vuoksi elokuva täytyykin nähdä valkokankaalta, jotta huikea työ pääsee oikeuksiinsa. Realistisissa eläimissä on kuitenkin se varjopuoli, että niille on vaikea luoda tunteita kasvoille. Yksi vaikuttava tekijä siihen, miksei elokuva iske emotionaalisesti, onkin se, etteivät hahmot vaikuta tuntevan paljoa isojen hetkien aikana.

Yhteenveto: Vuoden 2019 Leijonakuningas on harmillisen mitäänsanomaton kopio Walt Disneyn mestarillisesta animaatioklassikosta. Elokuva on jopa liian turvallisesti tehty ja lähes kaikessa on menty siitä, mistä aita on matalin. Suuri osa kuvista on suoria kopioita alkuperäisestä elokuvasta, mutta animaatiotekniikka on vain päivittynyt. Visuaalisesti filmi onkin erittäin näyttävä ja vaikuttava kokemus, fotorealististen eläinten ja maisemien ansiosta, mutta pelkkä hieno tekninen kikkailu ei riitä syyksi sille, miksi alkuperäinen filmi piti tehdä uudestaan. Pari lisättyä kohtausta, sekä etenkin oudot venytykset tuntuvat turhilta ja tekevät elokuvasta jopa pitkäveteisen. Elokuvasta puuttuu piirretyn energia, sekä eritoten tunteet. Siinä missä alkuperäinen pistää vollottamaan niin surusta kuin ilosta ja muutamassakin kohdassa kylmät väreet kulkevat kehoa pitkin, tätä vain katsoo tyhjin ilmein, eikä edes se tietty traaginen hetki onnistu herättämään toivottua reaktiota. Timonin ja Pumban uudet vitsit sentään naurattavat, mutta samalla harmittaa, kuinka tylsä Rafiki-apinasta on tehty. Suuresti harmittaa myös, kuinka laimea pahis Scarista on saatu aikaan ja kuinka naurettavan surkea uusi "Be Prepared" -sovitus on. Uusi Leijonakuningas saattaa olla turhin uudelleenfilmatisointi, minkä olen koskaan nähnyt, sillä se ei oikeasti tuo mitään uutta tai kiinnostavaa pöytään. Animaattoreiden huikea työ ansaitsee kehut ja vaikkapa Oscar-pystin, mutta kaikki muut ovat tehneet todella laiskaa työtä. Jos pidät alkuperäisestä Leijonakuninkaasta, voi tämänkin version katsoa, mutta sillä varoituksella, että tämä on kaikin tavoin heikompi elokuva ja tätä katsoessa herää useasti toive, että voisikin vain katsoa alkuperäisen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Lion King, 2019, Walt Disney Pictures, Fairview Entertainment